Elokuvahaaste 2016: 26. Elokuvatrilogia

BEVERLY HILLS KYTTÄ 1-3

Joskus minua kismittää se, että kun omaksi yksittäiseksi tapaukseksi tarkoitettu elokuva saa jatko-osan ja vielä toisenkin niin se onkin yht'äkkiä trilogia. Joskus The Matrixin aikoina trilogia muuttui lähes kirosanaksi kun jokainen elokuvasarja joissa sattui olemaan kolme osaa olikin nyt jonkinlainen trilogia ja koska se on trilogia niin sillä tavallaan luodaan käsitys yhtenäisestä tarinasta. Jotain jossa alku on ensimmäisessä osassa ja lopputulos siellä kolmannessa. Trilogia on melkein kuin titteli, meriitti, tms. ja sen ansaitsee olemalla matka alphasta omegaan joka tapahtuu kolmen elokuvan mitassa. Ei, se ei riitä, että elokuvia on kolme jotta se olisi trilogia. Niitä nyt vain sattuu olemaan kolme, ei sen ihmeellisempää. Tietenkään kaikkia elokuvasarjoja joissa on se kolme osaa eivät edes tuottajat ja pr-henkilöt kutsu trilogiaksi, mutta jonkinlaisena myyntikikkana se toimii samalla tavalla kuin maininta Oscar-ehdokkaasta/-voittajasta, tositapahtumiin perustuminen ja edes hieman isomman näyttelijänimen iskeminen kanteen kissankokoisilla kirjaimilla. Vaikka tuo Bruce Campbell sitten olisikin mukana vain nanosekunnin ajan. Sitten ovat nämä The Matrixin kaltaiset tapaukset joiden kohdalla kyllä ainakin koetetaan kertoa yhtenäinen tarina kolmen elokuvan mitassa, mutta jotka eivät silti saa minulta varauksetonta hyväksyntää trilogia-tittelin käyttämisestä. The Matrix kun lukeutuu niihin elokuviin joiden kohdalla trilogia on keinotekoinen siksi, että ensin on se oma yksittäinen elokuvansa ja sitten on tehty kaksi jatko-osaa venyttämään ensimmäistä elokuvaa kolmeksi. Vaikka tässäkin tapauksessa se jotenkin kertoo yhden tarinan kolmessa osassa niin ihan oikeasti, jos niitä kahta jatko-osaa ei olisi tehty, puuttuisiko meiltä yhtikäs mitään? Tarina olisi kuitenkin ihan sama ja ensimmäinen elokuva avonaisesta lopustaan huolimatta antoi kertomukselle päätepisteen jonka jatkaminen on kuin jonkin Salatut elämät-hahmon palauttaminen eloon todistetusta pään irroittaneesta kuolemasta. Paluu kaksoisolentona jonka sheikki pelasti. Sitä jatkettiin koska markkinatalous niin vaati, ei koska tarina olisi jatkunut. Samaa voisi oikeastaan sanoa Tähtien sodasta. Jos ei olisi jatkoa kuulunut, olisi ensimmäinen Tähtien sota edelleen ehyt elokuva joka ei venytystä kaipaisikaan. Toki tietenkin tässä tapauksessa se olisi tarkoittanut sitä ettemme koskaan olisi päässeet kokemaan sitä sarjan parasta osaa. Tarkoitan tietenkin Phantom Menacea.

Tähtien sota kyllä osoittaa, että vaikka elokuva kenties olisi tarkoitettukin vain yhdeksi osaksi (en tarkoita idean tasolla, vaan todellisena elokuva) ja saisi jatkonsa vain rahan innoitamana, niin esimerkiksi verrattuna tuohon The Matrixiin osaavat jotkut sentään perustella jatko-osiensa tarpeellisuuden ja merkityksen (emme puhu esiosista, jotka ovat kahteen kertaan oksennettu gulassia) ja jotkut eivät.

Vaikka en siitä pidäkään niin Taru sormusten herrasta on oikea trilogia jossa jokainen osa on tarpeellinen tarinankuljetuksen kannalta. Toki olen silti sitä mieltä, että yhdeksän tuntia elokuvaa siitä kuinka kääpiö vie sormuksen vuorelle on aivan liikaa ja ne kolme sadan vuoden sotaa olisi hyvin voinut tiivistää yhdeksi kolmetuntiseksi elokuvaksi, josta olisin sitten katsonut kaksi tuntia. Mutta trilogiaksi se on perusteltu kasvu siemenestä täysikasvuiseksi rikkaruohoksi.

Ei siis varmaankaan tule yllätyksenä etten pidä Beverly Hills kyttä-sarjaakaan varsinaisena trilogiana,  ainakaan mitä tulee kokonaisen tarinan kertomiseen ja myös osittain siksi, että silloin kun minä Axel Foleyn seikkailuihin tutustuin ei elokuvia ollut kuin duon verran. Mutta olen jo hyvän tovin halunnut kirjoittaa näistä jotain ja niitä kuitenkin on kolme elokuvaa, joten kyllä se nyt ainakin tätä haastetta varten trilogia on. Ainakin hetken. Nelososa näyttäisi olevan tekeillä ja vuonna 2013 oli tehty jonkinlainen televisiolle tuotettu spin off (pilottijakso toteutumattomalle tv-sarjalle) jossa Eddie Murphy toisti roolinsa. Kuitenkin ennen nelososaa niitä on edelleen nämä kolme varsinaista elokuvaa ja se kelpaa.

Niin ja tokihan minä keksin jotain joka tekee näistä kolmesta Beverly Hills kytästä yhtenäisen tarinan kolmen irrallisen elokuvan sijaan: Billy Rosewood. Ja siitä lisää sitten elokuvien jälkeen.

BEVERLY HILLS KYTTÄ (Beverly Hills Cop, 1984)

Detroitin moottoriturpaisin kyttä, Axel Foley (Eddie Murphy) joutuu jättämään harmaan kolean kotinsa taakseen ja matkaamaan muovisen trendikkääseen, silikonirintaiseen Beverly Hillsiin rikkaiden ja kauniiden joukkoon selvittämään pikkurikollismaisen ystävänsä murhaa. Tämä kun oli tapojensa mukaisesti sekaantunut isojen poikien asioihin ja nyt iso europahis (Steven Berkoff) sai tarpeekseen. Tietenkin nasevasti naljaileva Axel on lenkkareineen Beverly Hillsissa kuin mustetahra häämekossa ja pienin ongelma paikallisille viranomaisille on Axelin oman käden oikeudella suorittama tutkinta, sillä pahempaa on se että mies ei ole edustavan näköinen taikka oloinen kaikenmaailman mallinukkeihmisten seassa. Katsokaa nyt tätäkin:

On muuten mielestäni koko trilogian hauskin kohtaus.

Erilaisista lähtökohdistaan ja silmäänpistävyydestään huolimatta Axel ei todellakaan liiku pintaliitokaupungissa kuin kala kuivalla maalla, vaan liukkaan sarkastisen kielensä ansiosta hän puhuu itsensä kaikkien yli ja ympäri, eivätkä esimerkiksi kireän kapteeni Bogomilin (Ronny Cox) sankarikytän perään pistämät esiliinat Taggart ja Rosewood (John Ashton, Judge Reinhold) jaksa kauaa kiukutella höhöhö-naurun raikaessa.

"Disturbing the peace? I got thrown out of a window! What's the fuckin' charge for getting pushed out of a moving car, huh? Jaywalking?"

Jos tuo osoittamani nahkastailikohtaus on mielestäni elokuvan (ja koko sarjan) hauskin, niin ymmärtääkseni suurin osa katsojista piti Bronson Pinchotin esittämää kliseehinttihahmoa ja hänen ns. neitipuhettaan paljon hauskempana, ja siksipä mies pääsi toistamaan roolinsa kolmanteen osaan. Olipa tarkoitus olla kakkosessakin. Hauska hän ei ollut kummassakaan toteutuneessa vierailussa (ei kommentti Pinchotin kyvyistä, vaan vitsin laiskasta helppoudesta) ja siihen uskovat ovat väärässä samalla tavalla kuin he joiden mielestä Vintiöt oli hauska sketsisarja. Se ei ollut. Ei.

Tekijöiden mielestä se ns. queerhahmovitsi oli ilmeisesti suurikin neronleimaus, sillä sama vitsi toistetaan lähes samantien uudestaan Damon Wayansin esittämän vastaavan hahmon avustuksella ja sitten vielä myöhemmin Edddie Murphy tekee saman vitsin (joka toimii energisyydessään aiempia paremmin, mutta ei silti ole järin hauska). Jei!

BEVERLY HILLS KYTTÄ 2 (Beverly Hills Cop 2, 1987)

Sori, mutta ruotsinkieliset leffanimet ja Musse Pigg ovat lähes aina koomisen kuuloisia.

SNUTEN!

Niin ja miksiköhän se on Hollywood eikä Beverly Hills? Tuohan on samanlainen muutos kuin jos Crocodile Dundee olisikin Kaimaanimies. Onhan se sinne päin, mutta ei kuitenkaan.

Ensimmäisen elokuvan aikana puhelias ja nenäkäs detroitilaiskyttä Axel Foley (Eddie Murphy) oli päämissionsa onnistuneen suorittamisen ohella saanut ohjesääntöjä orjallisesti noudattavat kalifornialaiskollegansa hellittämään kravattiensa kireydestä, jonka vuoksi esimerkiksi Bogomil (Ronny Cox) on nyt Axelin bestis ja kalakaveri. Bogomililla on meneillään elämänsä suurin juttu isoja häikäilemättömiä ryöstökeikkoja sekä asekauppoja junailevan Maxwell Dentin (Jürgen Prochnow) metsästyksessä, mutta totta kai käy niin että tutkinta johtaa lihaan uppoaviin luoteihin. On siis syytä Axelin palata Beverly Hillsin hohtaviin maisemiin ja yhdessä Taggartin (John Ashton) ja Poliisiopiston Tackleberryksi muuttuneen Rosewoodin (Judge Reinhold) kanssa hän pyrkii estämään Dentin seuraavan keikan sekä saattamaan mies kaltereiden taakse. Tai kuten aina, arkkuun. Ihan pala kakkua se ei ole, ellei se kakku sitten ole sacher joka on aika ikävää syötävää, sillä apunaan Dentilla on kylmäverisiä tappajia kuten vast'ikään Stallonen vaimosta exäksi muuttunut Brigitte Nielsen.

Sinänsä hauskaa, että Stallonen (tästä jutustelen lisää myöhemmin) piti alunperin esittää ensimmäisessä elokuvassa Axel Foleyta ja vaikka se ei toteutunutkaan niin kakkosessakin miestä muistetaan vaikka sitten kiertoteitse kun mukana on kuvausten aikainen vaimo ja Rosewoodin aseinnostuksesta tehdään parikin Ramboon liittyvää vitsiä. Toki todennäköisesti Rambovitsit ovat mukana ajankohdan vuoksi ei Stallonen Beverly Hills kyttä-merkitynta toisaalta, kuka muka uskoo että Nielsen olisi saanut näin isoja rooleja tähän aikaan ilman miehensä mainetta ja tällä tavoin siitä saatiin hyvä viittaus Foley-historiaan.

Niin ja onhan siellä Rosewoodin kotona myös Cobra-leffan juliste.

Tässä elokuvassa on kaksi kertaa kohtaus jossa Judge Reinhold nauraa ja uskallan väittää ettei kyseessä ole näytellyt osuudet vaan jonkinlaiset pilalle menneet kohtaukset, jotka toimivat niin hyvin että ne on siksi jätetty sellaisenaan mukaan. Toinen niistä tilanteista on kuvanlaadultaan erilainen kuin muu osa meneillään olevasta kohtaussarjasta, mutta "paljastavampi" seikka on se, että kyseiset naurut ovat selvästi vapautuneempia ja hallitsemattomamman oloisia kuin mietitty näytteleminen.

BEVERLY HILLS KYTTÄ 3 (Beverly Hills Cop 3, 1994)

Liian myöhään ja liian väsyneenä saapunut kyttä kolmonen saa miettimään, että onkohan sen kotimaisen Axlin kotivideot eläväisempiä vaiko yhtä kuollutta lahnaa. Ba dum tss!

Tällä kertaa se on Axel Foleyn (Eddie Murphy) pomo Detroitissa joka saa luodin nahkaansa ja siksipä Foley lähtee jahtiretkelle saadakseen kiinni laimean rahaväärentäjän, De Waldin (Timothy Carhart). De Wald työskentelee turvallisuuspäällikkönä huvipuistossa nimeltä Wonder World ja kas, se sijaitsee sopivasti Beverly Hillsissa, joten sinne tie vie taas. Taggartia ei ole näkyvissä, mutta Rosewood (Judge Reinhold) siellä on ja hänet on ylennetty jonkinlaiseen vastuuasemaan, mutta samapa tuo, sillä hän tuntuu olevan mukana vain jotta saadaan jotain muutakin aiemmasta tuttua kuin pelkkä Eddie Murphy. Sitten juostaan kuin päätön kana ympäri huvipuistoa ja kuullaan hassuja ääniä. Mutta mikään ei ole yhtä surkuhupaisan hassu kuin elokuvan erikoisuudeksi tarkoitettu ampumapyssy, joka tosin on vain askeleen hölmömpi kuin se Schwarzeneggerilla Eraserissa ollut:

"When you absolutely, positively got to kill every motherfucker in the room, accept no substitutes."

Niin ja onpa siellä nyt mukana romanttinen virekin kun Axel ihastuu korkeaposkipäiseen huvipuiston työntekijään, Janiceen (Theresa Randle). Janicella on merkitystäkin, sillä hän on... öö... välillä kameran edessä?

Tämä vaikuttaa yhtä paljon Beverly Hills kytältä kuin Tuhannen tlanteen mies ja Eddie Murphysta huolimatta ajatuksiin nousee remake jossa on joku Murphya imitoiva näyttelijä. Lihaan verrattavista aineksista kuten saappanpohjista tehty hampurilaispihvi ei ole täyttä nautaa oleva sisäfilee vaikka kuinka sulkee silmänsä.

Sinänsä ihan kelvollinen toimintaelokuva sieltä eh!-tasolta, mutta kun Axel Foley on eksyksissä huvipuistossa on se valitettavan osuva metafora koko elokuvasta.

Indiana Jones, Ellen Ripley, Luke Skywalker, Sähköputkimies, Harry Callahan ja Marty McFly ovat elokuvahahmoja jotka ovat niin vahvasti piirtyneet mieliin jonkun tietyn näyttelijän esittäminä, että esimerkiksi vaikka joku muu kuin Harrison Ford voisikin esittää Indya, niin se olisi silti Ford johon hahmo yhdistettäisiin. Beverly Hills kytän Axel Foley on niin Eddie Murphyn oma (kenties jopa rasitteeksi saakka leimaava, sillä tästähän se höhöhö-nauru nousi uusiin sfääreihin) ettei tuon hahmon nahkoihin voi kuvitella ketään muuta (ainakaan kahden ensimmäisen elokuvan ajan) ja siten tuntuukin lähes käsittämättömältä, että rooli oli alunperin tarkoitettu Sylvester Stallonelle. En laisinkaan väitä etteikö Beverly Hills kyttä olisi voinut olla hyvä elokuva Stallone pääosassaan, mutta hyvin vaikea se on nähdä sen olevan lähellekään sama elokuva kuin millaisena se sitten nähtäväksi saatiin. Samaan tapaan kuin miten Paluu tulevaisuuteen olisi ollut tyystin erilainen Eric Stoltz esittämässä Martya. Ja se taisikin olla niin, että Stallone olisi halunnut viedä Axel Foleyn tietä synkempään ja aiempaa toiminnallisempaan suuntaan, joka taas ei ollut sopinut ohjaaja Martin Brestille taikka tuottajille ja näin tiet erkanivat. Mielenkiintoisesti Brestin kuvaus siitä millaiseksi hän suunnitteli Stallonen Foleyn kuulostaa kovasti samanlaiselta kuin Kadun haukkojen Stallonen hahmo (ts. Serpico) ja Kadun haukathan on aika hiton synkkä elokuva. Stallone kuitenkin jalosti omat ideansa Cobraksi ja se voidaankin siten kai nähdä sinä elokuvana joka Beverly HIlls kyttä olisi voinut olla jos Stallone olisi ollut Axel Foley. Parempi näin, sillä minä diggaan Cobrasta ja tällä tavoin sain kaksi elokuvaa joista pidän, kuin vain yhden riskialttiimmalta kuulostavan kokemuksen.

Vaikka niin, olisihan sen silti pitänyt olla William Shatner.

Ensimmäinen Beverly D'Angelo kyttä on Brestin Keskiyön paon tavoin erinomainen yhdistelmä komiikkaa ja vakavahkoa jännitystä/toimintaa olematta liikaa taikka liian vähän kumpaakaan, ja siten toisin kuin minä skeittilaudalla tasapainossa kaiken aikaa. Tietenkin kaikissa kolmessa elokuvassa Eddie Murphy dominoi kuvaa sen verran vahvasti, että muut olivat kuinka hyviä tai huonoja tahansa ovat vain sivuosissa, mutta kahden ensimmäisen elokuvan aikana se ei sinänsä häiritse koska vaikka muiden ei missään vaiheessa sallitakaan astua Murphyn tielle (loistavia kohtauksia kyllä annetaan) niin he tukevat hyvin Murphyn sooloilua ja Murphy on selvästikin pystynyt luottamaan siihen, että vaikka nämä nyt ovatkin minun elokuvia, voin tarvittaessa hellittää otetta ja antaa muiden vetää rekeä eteenpäin. Kolmannessa osassa se tukeminen ei toimi laisinkaan, sillä siinä kaikki kaadetaan Murphyn varaan ja hyvän tukiverkoston sijaan joukkoon on heitetty vain kasa huterajalkaisia irtovitsejä jotka iso paha susi puhaltaa yrittämättäkin nurin. Ei siis liene yllätys ettei kolmannessa osassa Murphy itsekään oikein tunnu jaksavan ja luottaa siihen, että jos pelkkä ajatus Axel Foleysta ääntelemässä on hauskaa niin kaipa nauhurista tuleva imitointi ajaa saman asian.

Kakkososa muuttaa ensimmäisen sanotaanko katuläheisempää tunnelmaa pikakelausvauhtiin kun MusicTV-ajan pauke ja säkenöinti tulivat Tony Scottin ansiosta pinnalle, jolloin useamman mielestä jo kakkoskyttä osoittautui huonoksi ja sinänsä se onkin ymmärrettävää, koska vaikka se on ensimmäisen elokuvan tavoin toimintaa komedialla, puuttuu sen komiikasta se tietty lämpö jota vielä ensimmäisestä osasta löysi. Kakkonen kun on enemmänkin cool ja bad ass kuin vekkuli ja veikeä. Huono elokuva ei kakkososa kuitenkaan ole, mutta on toki hieman kuin kylmää vettä herätykseen. Murphy on siinä edelleen täydessä vedossa, Jürgen Prochnow on sopivan ilmeeetön pääpahis, Brigitte Nielsen varmaankin elämänsä parhaimmassa roolissa (mikä ei tietenkään ole kovinkaan paljoa ajatellen hänen näyttelijäuraansa) jäisenä amatsonina ja sitten tietenkin on Judge Reinhold, jonka hahmon muutos ykkösen arasta keltanokasta aseintoilijaksi on kakkosen riemastuttavin seikka. Ensimmäinen elokuva on nokkela ihmismäinen toimintakomedia, kakkonen supecool toimintakomedia ja kolmonen on elokuva jossa kaikki vaikuttavat epätoivoisesti roikkuvan yhdestä ja samasta langasta pelastaakseen uransa. Murphyn tähti alkoi olla kolmosen ilmestyessä jo aikalailla laskusuunnassa, vaikka edessä olivatkin vielä menestyksekkäät Pähkähullu professori ja Eläintohtori. Ympärillä olleet Brooklynin vampyyri, Pyhä myyntitykki (joka muuten on varsin hyvä elokuva, mutta siitä lisää joskus toiste), Arvoisa herra ja Tuhannen tilanteen mies kun eivät enää vakuuttaneet ketään Murphyn merkittävyydestä. Pahinta kenties on se etteivät ne edes ole tarpeeksi huonoja jotta olisivat siksi jääneet kunnolla mieleen. Ne elokuvat olivat vasta edessäpäin. Kolmannen kytän ohjannut John Landis ei ollut yhtään sen paremmassa paikassa kun kaukana takana olivat maineen luoneet Ihmissusi Lontoossa, Delta-jengi ja esimerkiksi Murphyn kanssa tehty täysosuma Prinssille morsian. Sen sijaan tuoreimpana jälkinä olivat ihan kiva Bloody Marie ja kieltämättä aika kehno Oscar. Edessä Vesipäät (jonka kohdalla myönnän nauraneeni ainakin kerran. En kyllä muista miksi). Tosin mitä väliä sillä on onko tekijöillä epäonnistumisia edessä taikka takana, kyllä heidän silti pitäisi pystyä tekemään hyvästä hyvää. No eivätpä tehneet ja kolmososaaa vaivaakin innottomuus jonka vuoksi niin Murphy kuin Landiskin tuntuvat vain tekemään välttämättömimmän ja senkin kuin jonkin henkeä uhkaavan pakon edessä. Eihän se kolmosen tarina mikään erityisen kiinnostava ole, mutta toisaalta eivätpä ne edellisten osien juonetkaan mitään maata järisyttäviä olleet, mutta niissä hyvät hahmot hyvillä näyttelijöillä auttoivat nostamaan ne selvästi keskitasoa korkeammalle ja kun vielä molempien tyyli sekä tunnelma olivat kohdillaan tuntuukin sitä ikävämmältä, että Axel Foleyn "omistava" näyttelijä ei viitsi ja monia persoonallisen hauskoja elokuvia tehnyt ohjaaja tyytyy pistämään peliin vain laiskimmat itsensäkopioinnit (George Lucas-cameo on masentavan tylsä ja tälläiset jutut ovat Landisille normaalisti kuin toinen luonto). Kyllähän kolmonen pitää sisällään pakollinet homovitsit, ammuskelut ja piereskelyt, mutta vain haju on jäänyt, ei makua laisinkaan. Joten tämä trilogia on parhaimmillaan kun katsoo kaksi ensimmäistä elokuvaa ja toisen niistä kahdesti, sillä vaikka kolmannessa elokuvassa onkin hahmo nimeltä Axel Foley, ei se hän ole.

Silti jos jättää katselun vain ensimmäisen osan varaan, niin koettavana on elokuva joka on selvää tähdentekijäainesta ja teki Murphy sittemmin mitä vain niin ensimmäisen Beverly Hills kytän ansioista hänet muistaa lopulta aina hyvällä. Tai no, se transvestiittiprostituoituskandaali oli kanssa aika kova juttu.

Harold Faltermeyerin säveltämä tunnuskappale Axel. F on tietenkin täyttä timanttia ja syystäkin päätyi jokatoiselle synamusiikkikokoelmalle, ja kuten asiaan kuuluu, myös erään öhöm! aikuisten elokuvan naisrakkauskohtauksen taustamusiikiksi.

Ai niin joo, muistatteko kun aiemmin selitin jotain siitä miten kolme elokuvaa ei vielä tee trilogiaa jos ne kaikki vain sattuvat olemaan saman sarjan osia ja voidakseen olla oikeasti trilogia niiden kaikkien tulee liittyä jotenkin paremmin toisiinsa kuin vain esimerkiksi sisällyttämällä itseensä jonkun hahmon joka niissä esiintyy. Tietenkin jos se hahmo kokee jonkinlaista kehitystä niin kyllähän sillä voidaan oikeuttaa trilogia-termin käyttö, mutta kun liian usein se tuntuu olevan vain keino myydä elokuvaa väittämällä sen olevan osa tiiviimpää tarinasarjaa kuin vain yksi irtotarina lisää. Nämä kolme Beverly Hills kyttää voidaan nähdä jokainen omana irrallisena elokuvanaan joka ei vaadi edellisen kokemista, sillä kukin niistä on enimmäkseen samanlainen ykkösosa kuin lähes jokainen Friday the 13th-leffakin on aina. Sama tai lähes samanlainen tarina vain uudestaan tehtynä. Juoni ei jatku ja vaikka tyylillisesti elokuvat vaihtuvatkin nasevasta toimintakomediasta killtokromiseen toimintaan ja sieltä masennukseen ei esimerkiksi Axel Foley muutu hahmona ollenkaan kolmen elokuvan kuluessa. Sama äijä alusta loppuun. MUTTA! Jos katsookin sivummalle ja tarvitsee minun tavoin jotain tekijää joka muokkaa kolmesta elokuvasta enemmän kuin vain kolme elokuvaa niin sen tekee Judge Reinholdin esittämä Billy Rosewood. Rosewood muuttuu ja kasvaa kolmen kyttä-elokuvan aikana. Ensimmäisessä hän on ujo pikkupoika joka pysyttylee hiljaa sivussa antaen aikuisten puhua, kakkosessa hän on kasvanut murrosikäiseksi ja kokeilee rajojaan mennen ajoittain liiankin pitkälle innossaan ja kolmannessa osassa hän on kapinavaiheessa ohittanut, oman yhteiskunnallisen asemansa hyväksynyt aikuinen mies. Se on sitä kasvua.

Tähdet:

Beverly Hills kyttä ****

Beverly Hills kyttä 2 ****

Beverly Hills kyttä 3 **

Jos tai kun se neljäs osa tulee niin tottakai minä sen katson, mutta rehellisesti sanoen minä en sitä kaipaa. Ei se enää sama ole vaikka kuinka Eddie Murphy esittäisi kaikki roolit kuten Pähkähullu professori kakkosessa. Se on vain muisto menneestä.