Petteri Summanen on superkirurgi joka herää pitkän kooman jälkeen. Joku oli ampunut Petteriä naulapyssyllä ja joku koettaa edelleenkin saada Petteriä hengiltä. Petteri koettaa muistella tapahtunutta, mutta muistissa on aukkoja. Yksi aukoista on sortumaisillaan oleva avioliitto Irina Björklundin kanssa ja toinen on suhde Jenni Banerjeehen.
Kamera huojuu kuin juopunut, kaikkea ylivalaistaan ja aina välillä jokin kehno popbiisi lähtee soimaan ja elokuva muuttuu tylsäksi musiikkivideoksi jossa tarina ei etene mihinkään suuntaan, vaan on kuin katselisimme ruudunsäästäjää ja kuuntelisimme radiota. Se tapahtuu taas! Ei hitto, ajassa 39 minuuttia koemme varmaan viidennen tuollaisen kohtauksen.
Ja ihan tosi, se sydämenlyöntejä simuloiva musiikki käy todella nopeasti rasittavaksi. Hyvä on ymmärretään että päähenkilö on kirurgi ja osa miljööstä sijoittuu sairaalaan, mutta ei tarvitse asua meressä ymmärtääkseen veden olevan märkää.
Petteri saa tietää että ennen päänsä naulaamista hänelle oli tarjolla ylennys, joten nyt Petteri epäilee naulaajan olevan joku kateellinen työtoveri. Joten tässä vaiheessa mieleen hiipii huomattavasti parempi elokuva, eli K.J.S.:n vuoden 1988 versio.
Seuraavaksi Petteri huomaa että sairaalassa harrastetaan potilaiden ennenaikaista elämänpäättymistä jotta saataisiin uusia vuodepaikkoja ja potilasvirta näyttäisi tilastoissa nousevalta. Siispä potilaskuolemista vastuussa oleva saattaisi olla Petterin naulaamisen takana. Mieleen hiipii toinen huomattavasti parempi elokuva, vuoden 1978 Kooma ja vielä suoremmin vuoden 1996 Äärirajoilla.
Tosi kuuma Lena Meriläinen tekee itsemurhan ja hän vaikuttaa olleen syypää eutanasia-aaltoon.
JP Siili tekee cameon ja saa hampaani narisemaan niiden pusertuessa yhteen.
Tässä vaiheessa elokuvassa ollaan täysin unohdettu Petterin muistinmenetykset ja murhayritykset. Armomurhat jäävät historiaan ja hiukan otetaan kantaa nykysairaaloiden hoitopolitiikkaan ja valtion vastuuseen, mutta pääosin pyöritään paikoillaan aivan kuin mietittäisiin että mitäköhän sitä voisi seuraavaksi tehdä.
Petteri löytää nauhoitteen jossa tunnustaa itse olevansa syypää potilaskuolemiin ja sen synnyttämänä takaumana näemme kuinka Petteri vierailee erään potilaan omaisen luona ja saa lopputulokseksi naulan päähänsä.
Ajassa 01:16:08 Petterin otsalla vilahtaa mikrofonin varjo, kahdesti.
Jotain tarpeetonta ihmissuhdekriisiä Petterin, Irinan ja Jennin välillä.
Petteri tapaa naulapyssyilijän ja haluaa tehdä sopimuksen että minä en paljasta sinua jos sinä et minua, kun on tuota muksuakin tulossa ja vasta saatiin ylennys jne. Ja koska elokuvahan ei ole elokuva ellei siinä päästä ampumaan, niinpä naulapyssyilijä jahtaa Petteria pyssyn kanssa, mutta saakin itse luodin sisuksiinsa. Petteri leikkaa luodin pois.
Seuraavaksi Petteri jättää tunnustuksen Jennille ja menee sitten poliisiasemalle kertomaan totuuden myös heille.
Jaa-a, vai niin. Petterin päästä putoaa naula.
Hymypoika oli aivan kauhea.
Ganes oli lievästi kiinnostava aiheensa vuoksi, mutta elokuvana hyvin tasapaksua henkilögloorianyhveröintiä.
Blackout on hukattu mahdollisuus... Pahasti hukattu mahdollisuus.
No, Operaatio Interheil oli sentään ihan hyvä.
Blackoutissa on apuna aika hyvä tarina, mutta sen toteutus sortuu liialliseen pikkunäppäryyteen, aivan turhiin hahmoihin, hölmön näköiseen ulkoasuun ja huonosti istuvaan musiikkiin. Noin vain muutama vika mainitakseni.
Idea muistinsa menettäneestä armomurhaajalääkäristä joka ei siis muista olleensa potilassurmaaja ja sitä katuva henkilö on varsin mainio, mutta sitten mukaan tungetaan saarnaavaa politiikkaa, suhdesotkuja ja poliisit joilla ei tunnu olevan mitään virkaa koko elokuvassa. Muun muassa Mikko Leppilammen esittämä poliisihahmo esitetään elokuvassa siten, että hän kumppaneineen tutkii Petteri Summasen tapausta ja myöhemmin potilaskuolemia, mutta lopulta he eivät muuta tee kuin kuin tulevat ajoittain pois varjoista. Yhtä hyvin Leppilammenkin tilalla voisi olla tiiliskivi, sillä yhtä paljon tekemistä sillä olisi. Surullisempaa on että elokuvan tarpeettomaan suhdedraamaan liittyvät Irina Björklund ja Jenni Banerjee ovat aivan yhtä tarpeettomia. Elokuvan loputtua ei meinaa edes muistaa heidän olleen mukana.
Asiaa ei paranna yllättävän jäykästi esiintyvä Petteri Summanen. Ilmeisesti ratkaisut olla jäykkä ja ilmeetön ovat suunniteltuja, mutta Summanen on muulloin niin hyvä näyttelijä että oikein pahaa teki katsella häntä näin tylsistyneen oloisena.
Ja jos Blackout koettaa potilasaiheellaan olla poliittisesti tiedostava, niin hukkaan menee kun hahmoista ei jaksa välittää.
Blackout sisältää aika hyvän idean, mutta sen lääkärimaailmaan muka sopiva valkoinen ylivalaistus saa sen näyttämään rumalta, sen alleviivaava musiikki saa sen vaikuttavaan pinnalliselta, sen alikirjoitetut ja aliesitetyt hahmot saavat sen vaikuttamaan tylsältä ja se ajoittainen sortuminen irrallisiin musiikkivideoihin saa sen vaikuttamaan Voice tv:ltä.
Toivon että JP Siili tulee osoittaneeksi minulle olevansa oikeasti hyvä ohjaaja, mutta Blackoutin ja muun elokuvahistoriansa perusteella hänen nimensä toimii vast'edes varoituksena, ei houkuttimena.
Ja eikö tälle elokuvalle tosiaankaan keksitty mitään suomalaista nimeä.
Parasta Blackoutissa on yksi sen DVD:n takakannessa olevista puffiteksteistä.
”JP Siili kuuluu tukevasti uuden sukupolven ohjaajiin.”
-VL, HS Nyt
Sanottiinko tuossa Blackoutin olevan hyvä vaiko huono elokuva, taikka että tekikö Siili hyvää vai huonoa työtä?
Jos kuuluu tukevasti uuden sukupolven ohjaajiin, niin onko se kehu?
Hyvin väistetty.
Tähdet: *
Blackout
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti