Thursday kyllä tosin ansaitseekin osakseen Tarantinovertailuja, piti niitä sitten hyvänä tai huonona asiana, sillä heti ensimmäisten viiden minuutin aikana koemme kaksi keskustelua jotka kuulostavat juuri siltä kuin joku Reservoir Dogsia katsellut (käsikirjoittaja-ohjaaja Skip Woods) olisi saanut mieleensä ”hei, mä teen jotain tollaista.”
On maanantai ja olemme jossain päin Los Angelesia, illalla, mahdollisesti 7-elevenissa, taikka vastaavassa huoltoasemakaupassa. Paikalla on kolme rikollista, hölmistyneen oloinen Nick (Aaron Eckhart), kireä Billy (James LeGros) ja seksikäs mutta uskomattoman kireä Dallas (Paulina Porizkova.) Nick ajautuu kinaan kaupan myyjän kanssa kahvikuppinsa koosta, sen sisältämästä tarjouksesta ja setelin liian suuresta summasta, niinpä Dallas ampuu myyjän. Seuraavaksi myyjää teeskentelevä Nick päätyykin keskusteluun paikalle sattuneen poliisin kanssa ja keskustelun aihe on kumpi on parempi kapteeni, Kirk vaiko Picard. So far so Tarantino.
Siirrymme elokuvan nimenmukaiseen torstaihin ja Houstonissa rakastavan idyllistä nuoren parin lähiöelämää elävän arkkitehti Caseyn (Thomas Jane) luokse. Caseylla on uusi pintaliitoklubi avattavana, vaalea aaltoileva hiuspehko, kirkkaanvihreä nurmikko, neitseellisen valkoinen talo, kaunis vaimo Christine (Paula Marshall) ja edessä siintää vielä adoptioprosessikin. Caseyn elämä on siis mallillaan. Caseylla on myös salattu menneisyys agressiivisena pikkurikollisena jonka hän on jättänyt taakseen, mutta nyt puhelin soi ja luurin toisessa päässä on menneisyyteen kuuluva Nick joka haluaisi tulla vierailemaan Caseyn luona. Casey pelkää Nickin tuovan mukanaan väkivaltaa, murhia, kuolemaa, kiroilua, liharuokia ja muuta sellaista joka ei kuulu tofuilua harrastavan Caseyn nykyelämään, mutta Nick saa vakuutettua Caseyn siitä että myös hän on jättänyt taakseen rikollisen elämän.
Nickin saavuttua Casey alkaa muistella saapumistaan Houstoniin ja näemme muun muassa sen, että Caseyn avioliitto Christinen kanssa on viime aikoina alkanut kokemaan kolhuja juuri Caseyn henkilökohtaisen asennemuutoksen vuoksi. Christine ei tiedä Caseyn menneisyydestä ja tuntee vain nykyisen Caseyn, joka on alkanut vaikuttamaan uskomattoman tylsältä tyypiltä.
No, nykyhetken tylsyys alkaa karisemaan kun Casey huomaa asioilleen poistuneen Nickin jättäneen Caseyn luokse pari matkalaukkua, joista toinen sisältää mitäs muutakaan kuin huumeita, jotka kiukustunut Casey vetää alas viemäristä.
Paikalle saapuu huumeita noutamaan jonkinlaisesta reggaeräppärin urasta haaveileva pitsakuskipalkkatappaja Ice (Glenn Plummer) jonka kanssa Casey päätyy eräänlaiseen pilvenpolttokaksintaisteluun ja lopputuloksena Ice päätyy teipattuna autotalliin. Ja näin on yksi ongelma vähäksi aikaa poissa tieltä, mutta seuraava saapuu paikalle adoptiohakemusta arvioivan tohtori Jarvisin (Michael Jeter) muodossa. Koeta siinä nyt keskustella asiallisesti ylimielisen adoptioprosessin arvioijan kanssa kun olet pilvessä, autotallissa on teipattu palkkatappaja ja kohta paikalle saapuu seuraava Nickin huumekauppaan liittyvä henkilö, eli Dallas.
Jarvis ja Dallas ajautuvat pornoelokuvakeskusteluun ja tohtorimme tuntee olonsa kiihottuneeksi, mutta tilanteen hermostuneisuuden vuoksi katsoja tuskin tuntee nivusissaan yhtä nautinnollista oloa Dallasin piukeasta punaisesta lateksimekosta huolimatta. Dallas juoruilee Caseyn rikollisesta menneisyydestä, joten siihen tyssäävät adoptiohaaveet ja Jarvis poistuu kauhuissaan paikalta.
Dallas ottaa pyssyn esille, sitoo Caseyn tuoliin ja utelee huumeiden kätköpaikkaa, eikä usko kun Casey sanoo huumeiden päätyneen viemäristä alas.
Aina silloin tällöin elokuvassa koetaan takaumia joisa näemme Caseyn agressiivisena tappajana ja salamannopean muutoksen hänen asenteessaan. Kohtaus jossa Casey jättää rikollisen uran taakseen on aika kliseinen, ymmärrettävä mutta hiukan hölmösti toteutettu. Aluksi näemme kuinka Casey tappaa innoissaan ihan julmetusti porukkaa, mutta huomattuaan yhden uhrin olleen raskaana, hän sanoo samantien että nyt loppui rikollisuus. Uskottavuusongelma on siinä että kaikki jotka Casey tappoi olivat samanlaisia agressiivisia rikollisia, myös tämä raskaana ollut nainen jonka Casey ampui itsepuolustukseksi. Joten kaiken sen Caseyn itsensä synnyttämän verenkatkuisen hurmion keskellä ei tunnu toimivalta että Casey samantien kokisi muutoksen. Vaikka raskaana olleen naisen ampuminen vaikuttaa sopivalta syyltä jättää tappohommat sikseen, niin tämä raskaana ollut nainenkaan ei ollut mikään viaton sivullinen kuten asiaan yleensä kuuluu. Elokuvan kohtaus on toteutettu veiläpä sellaisena ns. coolina ammuskeluna, että siihen ei istu Caseyn mielenmuutos. Ajatellaan vaikkapa että jos tanssiva, kiduttava Mr. Blonde olisikin juuri aikoessaan leikata korvaa pysähtynyt ja ryhtynyt raamattukauppiaaksi.
Palaamme takaumista nykyhetkeen ja tuoliin sidottu Casey saa elää Clint Eastwoodina hetken, kun Dallas imitoi The Rookien tuoliin sidotun miehen raiskausta, kunnes tietenkin paikalle saapuu Billy joka ampuu Dallasin.
Kun kerran mainitsimme Mr. Blonden, niin voimmekin yhtä hyvin muistuttaa siitä lisää kun Billy päättää kiduttaa tuoliin sidottua Caseyta välittämättä saatavista tiedoista. No onneksi Casey vapautuu ja hakkaa paistinpannulla Billya. Sinne vaan autotalliin Icen seuraksi.
Mutta mutta, entäpä Nick? Otetaanpa puhelinyhteys häneen. Haloo? Ai olet kuolemassa.
Casey siivoilee hieman veristä asuntoaan, kun jälleen on otettava yksi uusi vieras vastaan. Tällä kertaa ovella seisoo poliisi, Kasarov (Mickey Rourke) jolla on Caseylle tuliaisina Nickin pää.
Kasarov ei niinkään välitä viemäriin päätyneestä huumelastista, mutta Nick oli vienyt huumeiden mukana kaksi miljoonaa dollaria joista Casey ei tiedä mitään, mutta jotka Kasarov haluaa itselleen. Kasarov antaa Caseylle hieman aikaa etsiä rahat, tai kuolema tulee vierailemaan. Siinä sivussa Kasarov ratkaisee autotallissa sijaitsevat ongelmat ampumalla Billyn ja Icen. Caseyn tehtäväksi jää paloitella ruumiit ja heittää ne roskikseen.
Hieman asiaa puntaroituaan Casey löytääkin varastetut rahat Nickin auton vararenkaan sisältä ja samalla löytyy myös pahoitteleva viesti Nickiltä. Tällöin Casey ymmärtää että kaikista aiheuttamistaan ongelmista huolimatta Nick oli ollut hänen paras ystävänsä ja Casey huomaa että menneisyyden voi salata mutta sitä ei voi unohtaa. Niinpä Casey jää odottelemaan rahojen ja pistoolin kanssa Kasarovin paluuta, vai jääkö? No ei tietenkään, vaan hän houkuttelee paikalle huumeiden alkuperäiset omistajat ja rahoja havittelevan Kasarovin, selvittäkööt he ongelmat keskenään. Seuraa ammuskelua.
Casey on nyt the cooler king koska hänellä on nahkatakki. Casey noutaa Christinen joka ihastuu uudelleen Caseyhin huomattuaan hänen olevan aivan muuta kuin se hänen luulemansa tylsä mies ja matka jatkukoon kohti Ranskaa, mukana kaksi miljoonaa dollaria.
Thursday on ihan kelpo rikoselokuva, jossa toki on hetkiä jolloin Tarantinon nimi heiluu yläpuolella liiankin uhkaava, mutta ei niin häiritsevissä määrin että se pilaisi elokuvasta nauttimista.
Thurday sisältää ajoittain ihan nokkelaa dialogia, tyylikkäästi toteutettuja toimintakohtauksia, perushyvää näyttelijätyötä ja muuta sellaista jonka vuoksi se ei ehkä nouse mitenkään muistettavaksi elokuvaksi, mutta on lajityypissään kuitenkin varsin nautinnollista katseltavaa.
Siksi onkin hieman yllättävää että Thursday on jäänyt Skip Woodsin ainoaksi ohjaustyöksi ja pelkän käsikirjoittajan ominaisuudessakin työt ovat olleet vähissä, vaikkakin viime vuosien perusteella selkeässä kasvussa (Hitman, Wolverine, The A-Team.)
Ehkä ne muutamat liiaksi Tarantinosta muistuttavat kohtaukset ja elokuvan valmistumisajan väkinäiset vertailut löivät liiaksi negatiivista leimaa elokuvalle jotta se olisi herättänyt suosiollista huomiota.
Toki on myönnettävä että elokuvassa on ajoittain liian irrallisia kohtauksia ja hahmokehityksiä (tai niiden puutteita) joiden kulku on kangertelevaa. Esimerkiksi heti elokuvan alussa Aaron Eckhartin hahmon kuvataan olevan se porukan ääliö, mutta myöhemmin hän onkin sujuvasti puhuva eräänlaisen rikollisnero (no ei nyt ihan nero kuitenkaan) ja lopussa hän onkin sydämellinen veljesrakkautta huokuva ystävällisyyden perikuva, mutta jokainen näistä olotiloista tuntuu edelliseen liittymättömältä, aivan kuin yht'äkkiä olisi vain päätetty muuttaa hahmon rakennetta korjaamatta edellistä osaa. Samanlaisia rikkonaisuuden tunteita tulee elokuvan aikana muutaman kerran mieleen ja silloin kun kyseessä on kohtaus joka suuresti muistuttaa toisesta elokuvasta, niin melkein toivoisi että siinä korostettaisiin hieman enemmän sen muistuttavan toisesta elokuvasta. Nyt esimerkiksi siinä tuoliin sidotun kidutus-kohtauksen, tai sen The Rookien miehen raiskaus-kohtauksen aikana on liian selvää niiden alkuperä, mutta tuntuu kuin ne koetettaisiin omia Thursdayn keksinnöiksi ja vältellä täysin tietoja niiden aiemmista esiintymisistä. Kyseessä kuitenkin on elokuva jossa on muutoinkin populaarikulttuuriin viittaavaa dialogia, niin tuntuu hassulta että joissakin ilmiselvän oloisissa kohtauksissa populaarikulttuuritietoudesta ollaan muka täysin tietämättömiä.
Mutta elokuvan ajoittainen rikkonaisuus korjaantuu usein kohtauksilla jossa vaikuttaa olleen sydän ja aivot mukana. Vaikka esimerkiksi kaikki takaumaosuudet eivät olekaan värikikkailustaan tai sisällöstään huolimatta kiinnostavia, niin kohtaus jossa Christine iskee Caseyn on mainio, ei niinkään dialogin vuoksi, vaan koska se näyttää ihan 70-luvun filmiltä ja siten veikeästi kertoo tapahtuneen kuuluvan historiaan, vaikkakaan ei nyt ajallisesti oikeasti 70-luvulle.
Mielestäni Thursdayn parhaimmat kohtaukset ovat kuitenkin niitä joissa elokuva malttaa rauhoittua ja unohtamaan mukanokkeluudet. Kuten esimerkiksi kohtaus jossa Nick jättää jäähyväisiä puhelimitse, tai Mickey Rourken asiallinen mutta uhkaava ensiesiintyminen. Näissä ja vastaavissa kohtauksissa elokuva tuntuu selkeästi omalta itseltään, eikä miltään viittaukselta muihin elokuviin.
Pidin myös ideasta että kun Casey saa selville Nickin salkun sisältävän huumeita, niin hänen ensireaktionsa on kaataa ne viemäriin miettimättä seuraamuksia. Elokuvan kenties nokkelin idea onkin siinä kuinka paikalle sattuneet ihmiset eivät usko Caseyn väitettä huumeiden viemäriin joutumisesta, koska kuka muka jotain niin typerää tekisi. Tämän vuoksi olisikin ollut oikeastaan parempi jos se varastettu rahamääräkin olisi poistettu kokonaan kuviosta, vaikka sen avulla luotiinkin Caseylle ja Christinelle onnellinen loppuelämä muualla. Nyt paikalle tulevien rikollisten kaksi motiivia oli yksi liikaa ja rahasyyn vuoksi Casey ei tietämättömyydestään huolimatta ollutkaan niin viattoman oloinen kuin olisi ollut mielestäni parempi.
Thursday on siis ihan kelpo Tarantinoesque elokuva jossa voi pitää joko haittana tai etuna sen sisällön tuttuutta.
Jos sitä pitää etuna, niin katsottavana on varsin mainio rikoselokuva jossa on ajoittain sujuvaa dialogia jossa riittää ihan tarpeeksi popviittauksia ja mukana on sopivasti varsin hyvin toteutettua toimintaa.
Jos sitä pitää haittana, niin katseltavana on Tarantinoa surutta imitoiva elokuva.
Tähdet: ***
Thursday
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti