Elokuvan aluksi näemme kuinka pieni poika rukoilee Jumalaa järjestämään sirkuksen takapihalle. Seuraavana päivänä poika kutsuu kaikki seudun mukulat bilettämään Jumalan järjestämään sirkukseen, mutta kun sirkusta ei löydykään, niin yksi aikuinen oikeasti jopa suuttuu tälle pojalle ettei hänen Jumalalta rukoilema sirkus ollutkaan manifestoitunut pojan takapihalle. Poika juoksee unelma särkyneenä piiloon ja siirrymme ajassa 30 vuotta eteenpäin näkemään kuinka tästä pojasta on kasvanut Bob Jones (Michael Keaton) joka on kuolemassa syöpään.
No siinäpä positiivinen alku elokuvalle. Ensin tuhotaan lapsuuden unelmat ja sitten ollaan parantumattomasti sairaita.
Tosiaan, Bob on kuolemassa syöpään johon tavanomaiset hoitokeinot eivät enää tepsi. Koska Bobin vaimo, Gail (Nicole Kidman) on raskaana ja Bob pelkää ettei elä tarpeeksi kauan nähdäkseen lapsensa syntymää, tai vähintäänkin ei näe hänen kasvavan, aloittaa Bob oman elämänsä dokumentoinnin.
Bob juttelee kameralle niitä näitä, koettaen antaa jonkinlaisia kasvatuksellisia oppeja. Samalla Bob kuitenkin huomaa että hän on vieraantunut ystävistään, työtovereistaan ja jopa omasta perheestään. Syynä ei kuitenkaan ole Bobin sairaus, sillä hän ei ole kertonut siitä muille kuin Gailille. Toki Bob on luonteeltaan sarkastinen, sillä onhan hän mainostoimistossa töissä, mutta hän itse näkee oman elämänsä sulkeutuneisuuden johtuvan lapsuudesta jossa hänen nähdäkseen isä ei ollut tarpeeksi kotona, perhe ei osoittanut aitoa rakkautta häntä kohtaan ja velikin oli kieltäytynyt Bobin työtarjouksesta. Siispä Bob oli oppinut ettei muihin kuin itseensä voi luottaa ja muuta sellaista perinteistä itsekieltämistä jota tälläisissä draamoissa sitten puretaan ja opitaan muuttamaan.
Koska tavanomainen lääketiede ei pysty Bobia auttamaan, vierailee hän Gailin vaatimuksesta jonkun aasialaisen hokkuspokkusmiehen luona, mutta hänkään ei pysty Bobia pelastamaan. Vaihtoehtolääkärillä käynti saa kuitenkin Bobin miettimään että ehkä hän tosiaankiin sulkee liikaa asioita itseensä ja kenties hänen lapsuutensa ei ollutkaan niin kurja kuin millaiseksi hän oli sen itselleen uskotellut olleen. Siispä vieraillaaan vanhempien luona, tavataan vanha ystävä ja unohdetaan tarinasta kokonaan Bobin sairaus, sillä aiemmin korostettiin Bobin kunnon heikkenemistä ja sairauden etenemistä, mutta nyt se on elokuvasta tipotiessään.
Juhlitaan Gailin raskautta, juhlitaan synnytystä ja Bob on täysin kunnossa. Ilmeisesti lapsentulo karkoitti Bobin sairauden.
Sitten se kuitenkin iskee ja Bob heikkenee silmissä. Tai siis, hänelle kasvaa sänki ja hän makaa sängyssä.
Tässä vaiheessa muutkin ovat saaneet tietää Bobin sairaudesta ja Bob itse on tehnyt sovinnon itsensä kanssa ymmärtäessään viimein että isä oli poissa koska teki paljon töitä elättääkseen perheensä ja teki niin rakkaudesta.
Bobin perhe järjestää hänelle yllätyksen ja Bob pääsee viimeinkin pihalla olevaan sirkukseen.
Sitten Bob on jo kuollut ja Gail muksuineen katselee televisiosta Bobin jälkeensä jättämiä nauhoja.
Elämäni on tarinaltaan varsin sopiva draamaelokuvan aiheeksi, mutta toteutus on välillä tosi pahasti hakusessa.
Ensinnäkin heti elokuvan alussa oleva Bobin lapsena kokema illuusioiden murtuminen on aivan liian pinnallinen jotta se tuntuisi kovinkaan vakavasti otettavalta. Jumala ei siis tuonut sirkusta pihalle ja sen vuoksi Bob alkoi muuttumaan kyyniseksi ja sulkeutuneeksi. Paljon parempi syy Bobin luonteeseen löytyy siitä ajatuksesta että isä on liikaa poissa kotoaan.
Epäloogista tässä jutussa on se, että elokuvan aikana, oli sitten kyseessä takauma tai nykyhetki, Bobin isä näyttää viettävän enimmän ajan juuri kotonaan. Ja muutoinkin Bobin perheen näytetään olevan ihan tavallinen perhe jonka perusteella Bob ei todellakaan vaikuta missään vaiheessa hyljeksityltä tai mitenkään varjoon jääneeltä ihmiseltä, joten elokuvassa ei oikein missään vaiheessa tule minkäänlaista kunnon perustelua sille miksi Bob olisi sulkeunut. Sen toki kerrotaan johtuvan hänen lapsuudestaan ja nimenomaan perheestään, mutta siellä ei tule esille mitään syytä miksi näin olisi. Ja kyseessä olisi tarinallisesti tärkeä seikka koska Bob ei muista kunnolla lapsuuttaan ja on jopa tietoisesti halunnut unohtaa menneisyytensä, mutta sitten siellä menneisyydessä ei ole mitään mikä olisi pitänyt tieten tahtoen unohtaa.
Eikä Bob edes vaikuta mitenkään sulkeutuneelta edes aikuisena, minkä huomaa esimerkiksi siitä kuinka hän kommunikoi esimerkiksi vaimonsa kanssa.
Toisekseen oli mielestäni selkeä virhe jättää elokuvan alkuun sirkusjuttu, sillä sen aikana tajuaa että siihen palataan elokuvan loppuratkaisussa sirkuspäivän toteutumisena. Hiukan latistava se oli myös siksi että sen avulla katsoja tietää ennen Bobia miten hän tulee muistamaan menneisyytensä ja oppimaan jotain elämästä, sen sijaan että katsoja voisi kokea Bobin elämänilon löytymisen hänen kanssaan.
Kolmanneksi elokuva tuntuu välillä unohtavan aiheensa. Elokuvan alussa korostetaan Bobin olevan sairas ja hän saa välillä kovia kipukohtauksia muistuttaakseen katsojille että nyt asiat eivät ole kunnossa. Mukaan on laitettu myös niitä kohtauksia joissa Bob koettaa huumorilla peitellä ajatusta kuolemasta, suuttuu kuullessaan ettei mitään ole tehtävissä ja yrittää hyväksyä vaihtoehtoja hoitojen suhteen, eli Bobin sairauteen viitataan toistuvasti eri tavoin. Ja Bob kuvaa tässä vaiheessa ahkerasti elämäänsä, samalla palauttaen itselleenkin muistoja mieleen ja avaa siten koko vyyhtiä ymmärtääkseen itseään ja perhettään, mutta puolessa välissä elokuvaa kaikki tuo tuntuu unohtuvan. Kun Bob ja Gail lähtevän sukuloimaan, niin yllättäen Bob vähentää elokuvassa elämänsä dokumentointia, mikä on hupsua koska aluksi hän nimenomaan tuntuu haluavan kuvata sukuaan. Eikä Bob tunnu olevan enää laisinkaan sairas, vaikka alussa siitä muistutettiin koko ajan. Sitten taas lopussa Bob onkin taas sairas ja elokuva kiiruhtaa pikaiseen loppuunsa.
Minä ainakin näen elokuvan tärkeinpänä tarinallisena elementtinä Bobin halun tarkastella elämäänsä johon sairaus on vain käynnistävä voima ja sen tilalla olisi voinut olla jotain muutakin. Siksipä olikin surku että elokuvassa ei keskitytty tarpeeksi tuohon itsensä tutkiskeluun, mutta toisaalta sairauskuvauksenakaan se ei tuntunut pysyvän aiheessa. Kaikki jäi jotenkin ontoksi.
Neljänneksi pistää mietityttämään että mitä virkaa elokuvan näyttelijöillä olikaan? En nyt väitä elokuvan näyttelijöiden olleen huonoja, mutta kenelläkään Michael Keatonia lukuunottamatta ei tuntunut olevan muuta tekemistä kuin seisoa taustalla. Erikoisesti jopa Nicole Kidman joka esittää Bobin vaimoa ja on täten se henkilö joka ensikädeltä näkee miehensä sairauden vaikutukset ei silti tunnu sanovan tai tekevän mitään elokuvassa. Hän vain on, kuten kaikki ovat.
Elokuva toimiikin parhaiten kohtauksissa joissa Michael Keaton esimerkiksi yksinpuhelee kameralle katsoen ja kommentoiden vanhoja kotivideoitaan. Tämänkaltaisissa kohtauksissa Bobin elämä tuntuu avautuvan parhaiten ja elokuva vaikuttaa etenevän.
Viidenneksi ja tämä tuntuu minusta uskomattoman tyhmältä kommentilta, elokuva olisi kaivannut parempaa maskeeraajaa. Ei tälläisten elokuvien kohdalla yleensä suuremmin pistä painoa efekteille, meikkaukselle, etc. mutta kun kyseessä on elokuva jossa päähenkilö on rappeuttavan sairauden kalvama ja heikkenee elokuvan aikana lopulta kuolemaan saakka, niin aiheesta tekee jotenkin uskottavamman oloisen jos hahmon ulkonäössä on muutakin muutosta kuin sängen kasvu. Ajatellaan vaikkapa elokuvaa Philadelphia ja kuinka epäuskottavaa olisi ollut jos Tom Hanksin ainoa muutos elokuvan alusta loppuun olisi ollut Sonny Crockett-sänki.
Keaton tekee kyllä parhaansa osoittaakseen olemuksellaan Bobin muutokset ja hän on kyllä varsin hyvä kapinoidessaan tilaansa vastaan, hyväksyessään sen ja pyrkien elämään elämänsä lopun vailla murhetta ja surua, mutta kun kaikki muu ympärillä, maskeerausta myöten on pelkkää pintaraapaisua niin edes Keaton ei elokuvaa pelasta.
Olen nyt antanut elokuvasta negatiivisemman kuvan kuin miltä se oikeastaan katsoessa tuntuu.
Elämäni kuuluu sinne jonnekin Lasse Hallström-kategorian draamoihin joissa on sellaista keveyttä jota voisi kutsua jopa komedialliseksi, mutta missään nimessä tätä elokuvaa ei voi kutsua komediaksi ja haluaisinkin tietää että minkälainen komediamaku on sillä henkilöllä joka on tämän elokuvan takakanteen kirjannut puffitekstiksi seuraavan maininnan:
”Jos haluat läkähtyä naurusta puolet ajasta ja nyyhkyttää toisen puolen, tämä elokuva on kuin tehty sinulle.”
Toki ymmärrän jos tämä elokuva saa ihmiset itkemään, sillä kyseessä on kuitenkin hyvin melankolinen aihe, mutta nauramaan? No, jos Tunnit-elokuvassa Ed Harris on käsitys Kramerista niin sitten, mutta muutoin Elämäni on yhtä komediallinen kuin Sademies ja Heräämisiä.
Elämäni-elokuvalle suuri haitta onkin se että mieleen tulee aivan liian paljon saman sarjan elokuvia jotka ovat huomattavasti parempia.
Pienenä kevyenä välipalana, kuten riisikakku salaatinlehdellä, tämä käy ihan mainiosti, mutta aiheestaan huolimatta mitään syvällistä draamaa tästä on turha etsiä.
John Barryn elokuvaan säveltämä musiikki on kaunista.
Tähdet: **
Elämäni
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti