perjantai 31. elokuuta 2012

Barney-karhu 3 (Barney's Hungry Cousin, 1942-1954)

Barney-karhu (ja Benny-aasi) muistuvat itselleni parhaiten mieleen Carl Barksin sarjakuvina, mutta niin ne kuin muidenkaan tekevät Barney-sarjakuvat, saati nämä animaatiot eivät pahemmin koskaan tajuntaani räjäyttäneet. Tosin ne Barksin jutut olivat aika hauskoja.
Barney oli vain liian persoonaton, liian tavallinen tehdäkseen syvempää vaikutusta. Vaikka ainakin Barksin versiosta hän jäi mieleeni jonkinlaisena Aku Ankan ja Kuuno Kaakkurin ristisiitoksena. Ainakin siinä mielessä, että Barney oli Ankan tavoin hyvin epäonninen yrityksissään ja Kaakkurin tavoin tuntui olevan suht' yritteliäs uusien menestystarinoiden tavoittelija.
No jos ei muuta, niin ainakin hän näyttää Walter Matthaulta.

Vaikka tämä kasetti saattaakin alkuperäisnimellään viitata yhteen tiettyyn tarinaan ja antaa siten käsityksen siitä, että kyseessä olisi yksi kenties jopa pitkäkin kertomus, niin kuitenkin kuten yleensäkin tämän kaltaisissa julkaisuissa, on kyseessä kokoelma eri vuosina tehtyjä lyhytanimaatioita.

NÄLKÄINEN SERKKU (Barney's Hungry Cousin, 1953)

Barney lähtee Kansallispuistoon ja saa huomata paikallisen lajjitoverinsa koettavan ryövätä mukana tuodut ruuat. Tarjolla on klassinen alunaa nassuun-kohtaus ja perinteistä menit minne vain, niin minä olen siellä-absurdismia. Niin ja näyttääkö Barneyn auto tutulta?

INNOKAS APURI (Busybody Bear, 1952)

Barney päättää olla avulias ja vähentää metsässä touhuavan majavan töitä, mutta kömpelö karhuystävämme on ymmärrettävästi enemmän tiellä kuin avuksi ja niinpä majava koettaa murhata hänet.

SOTAKOIRAT (War Dogs, 1943)

Ei Barneyta, sillä tämä on ilmeisesti noita kannen tarkoittamia muita kaveruksia. Kyseessä on maailmansota-aiheinen propagandatarina jossa näytetään nyhverömäisen koiran avulla miten joukkoja koulutetaan sotaan ja tarinan IMDb-keywordsit kertovat kaiken tarpeellisen: "racial stereotype", "negative asian stereotype", "racism". Hah! No, hei c'mon, se on on vain samalla  tavalla rasistinen kuin mikä tahansa aikansa propagandavideo, joten vakavissaan sitä ei tule ottaa.

HAIKARA LOMALLA (The Stork's Holiday, 1943)

Ei Barneyta.

Syntyvyys on laskenut hälyyttävästi ja syynä on se, että Robet Mitchumilta The Night of the Hunterissa näyttävä haikara nimeltä Haikara on lopettanut bisnekset päädyttyään rutiinikeikalla vihollistulen kohteeksi. Eli kyllä, jälleen sotapropagandaa. Onneksi kuitenkin omatunto pitää saarnan ja Haikara lähtee takaisin pitämään huolen, että maailmaan (eli Yhdysvaltoihin) kasvaa uusia aseenkantajia.

LEMPEÄ LINTUKOIRA (Bird-brain Bird Dog, 1954)

Barney haluaa ampua lintuja hengiltä, joten avuksi hankitaan hölmö koira.
"You get out and get me something to shoot at", minkä koira ymmärtää jonain aivan muuna kuin lintumassacrena, koska luonnollisestikin koira kuuluu Lintuhullujen yhdistykseen.
Sisältää varmasti kipeimmän vitsin tällä kasetilla, kun taikatempun seurauksena koiran pään sisällä liikkuu lintu kuin Alien ikään. Kyseessä on suosikkini kasetin animaatiosta, koska parhaimmillaan ylletään Väiskin, Repen ja Elmerin triangelidraamaan jossa kuolema on alati läsnä.

POHJOISNAVAN KAUHU (Polar Pest, 1944)

Barneyn luokse saapuu sukulaisjääkarhupoika ja siinä missä päähenkilömme koettaa vältellä myrskyävän talven aiheuttamaa hypotermiaa, nauttii jääkarhupoika kaikesta mikä jäädyttää kielen rautaputkeen.

KUKOISTAVA PUUTARHA (Victory Garden, 1942)

Barney aloittaa vihannesten viljelemisen patrioottisen musiikin tahdissa ja kertojaäänen avulla esitetty tarina muistuttaa aika paljon niitä Hessu Hopo-tarinoita joissa hän rakentaa taloa, tms. Mutta koska tämän animaation tekoajankohta on mikä on, niin tottakai viittauksia sotiemme urhoihin tehdään enemmän kuin tarpeen. 

MAISSIROSVOT (Cobs and Robbers, 1953)

"Varoitus variksille. Tunkeutujat ammutaan" lukee Barneyn maissipellon laitaan asettamassa kyltissä, mutta arvatkaapa mitä. Ei toimi.

VALOPÄÄ (Bear Raid Warden, 1944)

Suomenkielinen nimi on loistava ja itse tarinassa Barney on yövartija pitämässä huolen, että maassa on täyspimennys vihollispommitusten varalta.

SUKELLUKSISSA (Goggle Fishing Bear, 1949)

Barney on uiskentelemassa kun tapaa leikkisän hylkeen ja hai koettaa murhata nallen.

PERINTÖKARTTA (Heir Bear, 1953)

Barney saa perintönä kartan joka kertoo hänen omalla pihallaan olevasta aarteesta, mutta tuon rahakirstun on ominut jokin siiseli omaksi sängykseen. Verokarhu vie kaiken.

Tarinoiden animaatio on sujuvaa ja suurin osa vitseistä osuu maaliinsa, mutta Barney on vain hieman turhan valju hahmo ja vaikka nuo maailmansota-jutut tarjoilevat ajoittain hauskasti vanhentuneita teemoja, niin mistään duck and cover-ilottelusta ei pääse nauttimaan.

Tähdet: ***

torstai 30. elokuuta 2012

Feardotcom (2002)

Nyt on kyllä tarjolla sellaista kuraa, ettei kannata lukea pidemmälle.

Sekavan oloinen mies astuu metrotunnelissa junan eteen nähdessään siellä valkohiuksisen pikkutytön leikkimässä. Tyttö katoaa ja mies juoksee junaa pakoon raiteita pitkin. Miksi pirussa nämä autoa tai muuta pakoon juoksevat eivät ymmärrä astua sivuun? No kuitenkin, mies kuolee junan osuessa häneen ja kun poliisi tulee paikalle, niin sankarimme, etsivä Mike (Stephen Dorff) kysyy "Jesus christ, what happened to him?" HÄN JÄI JUNAN ALLE!
Elokuva parhain osuus on nyt käsitelty, se on vain alamäkeä täst' edespäin.
Supersynkässä savuisessa ja vilkkuvaloisessa maailmassa kytät ovat sänkinaamaisia koviksia kuten Mike, mutta onneksi on olemassa myös herkkiä älykkönaisia kuten terveysviranomainen Terry (Natascha McElhone), jonka merkitys elokuvan tarinalle päättyy jo ennen kuin katseltavaa on kulunut 15 minuuttia. Ihan oikeasti. Terry tulee mukaan elokuvaan siksi, että kun esimerkiksi sen junamiehen ja parin muun kuolleen huomataan vuotaneen silmistä verta, niin terveysviranomainen tulee toteamaan ettei se ole Ebolaa ja kun näin ei ole, niin miksi poliisi enää antaisi terveysviranomaisten sekaantua tutkimuksiinsa. Yhtä hyvin siivoojat jotka pesevät verijäljet voisivat liittyä Miken seuraan. Niin ja kun mainitsin Terryn olevan älykkö, niin se tietenkin tarkoittaa että hänellä on lasit ja hän kertoo juttuja kuten että me kaikki nukumme ötököiden seurana. Ei kun ihan oikeasti, tässä elokuvassa hahmot ovat todellakin heitä "nainen on ruma nörtti koska hänellä on poninhäntä ja silmälasit, mutta vau beibi, kun lasit lähtevät." Tsiisus!
No, kaupungilla liikkuu kameramies jota kuvataan sopivasti puolet kasvoista piilossa ja hän puhuu kuin Stephen Realta kuulostava psykopaatti, mikä johtunee siitä että Stephen Rea esittää tuota psykopaattia. Ihan oikeasti, jos idea kasvojen piilotuksessa on siinä, että näyttelijäpaljastus tulisi yllätyksenä, niin ehkei hyvin tunnistettavalla äänellä puhuvaa Reaa kannata valita siihen rooliin. Tai mielummin kerran kun kyseessä on Rean kaltainen erinomainen näyttelijä, niin turhaan niitä kasvoja piilotellaan. Niin siis, Rean esittämä psyko The Doctor nimeltään (joo joo) kaappaa naisia kidutettavaksi ja jotta varmasti ymmärtäisimme hänen olevan vaarallinen, niin tohtorin kaapatessa naisia soitetaan Rammsteinia ja heilutetaan välkkyvaloissa kameraa.
Pian Terry ja Mike saavat selville, että jokainen viimeaikoina kuollut henkilö oli vieraillut samaisella tappavalla nettisivustolla jossa ensimmäisenä nähdään videopätkä joka enemmän kuin vähän tuo mieleen sen dvd-levyjen mainosvideon "this is dvd and this is what it feels to watch dvd." Ringun tavoin sivuston katselu aiheuttaa katsojissaan houreista sekoilua ja varman kuoleman. Enkä oikein tajua miksi, sillä jotenkin nyt Doctorin sarjamurhailu ja nettisivun yliluonnollisuus eivät istu yhteen.
Terry pyytää ettei Mike kävisi tuolla tappavalla sivustolla ja tottakai lähes saman tien Mike klikkaa itsensä sisään. Ja heti perään kun Mike kilahtaa, niin hän varoittaa Terrya menemästä sinne sivustolle, joten tottakai Terry klikkaa heti itsensä sisään. Mukana on tietenkin verenvuototaudista kärsivä albiinotyttö jonka ruumis pitää löytää, jotta löydetään tohtori ja estetään tulevat kuolemat. MIten se tehdään, no avataan tappava nettisivu ja näytetään se Doctorille. AARGH!

Nettisivusto jonka kokeminen aiheuttaa hokkuspokkuksia ja kuoleman ei ole yhtään sen hölmömpi idea kuin saman tekevä puhelinsoitto taikka videokasetti, mutta voi luoja kuinka huonosti tätä ideaa osataan Feardotcomissa hyödyntää. Ensinnäkin se, että tappavan nettisivuston osoite on feardotcom.com, eli feardotcom dot com on aika vaikeasti ylitsepäästävä hölmöys, mutta kun elokuva muutoinkin noudattelee kaikkia Uwe Bollin lakeja, niin sitä ei voi kuin menettää uskonsa kaikkeen elämän hyvyyteen.

Sellaista klisettä ei ole keksittykään jota tässä elokuvassa ei käytettäisi ja jos niiden ajattelisi olevan tarkoituksellinen tehokeino, niin se ei välity ruudun läpi koska toteutus on uskomattoman huono. Niin pinnallisesti kirjoitetut että ne leijuvat hahmot puhumassa muka mystisiä ja katsomassa kaukaisuuteen rööki sormiensa välissä. Kuoro huokailemassa synkkyyttä ja konemetalli ärjymässä. Ylivalotusta, nykivää kuvaa, pimeässä työhuoneessa istumista (säästääkö kaupunki sähkössä, kun virkamiehet istuvat koko ajan pimeässä), NYPD Blue-kamera-ajoja ja pahista kuvataan suu puhelimessa-tekniikalla.

Näyttelijät ovat rehellisesti sanottuna ihan v*tun huonoja ja oikein hävettää Rean puolesta ne puupäärepliikit joita hän joutuu oletettavasti kiristyksen vuoksi sanomaan ja Dorff näyttää enemmän vaivaantuneemmalta kuin Alone in the Darkissa.

Kim Dotcom on pelottavampi kuin tämä.

Tähdet: ~
Feardotcom

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Savage Streets (1984)

Paikallinen huligaanijengi saa näpeilleen vähän samalla tavalla kuin Biff sai lantaa niskaansa, mikä saa heidät heidät hautomaan kostoa nöyryytykselleen. Siispä he raiskaavat aiemmasta tapahtumasta vastuussa olleen tyttöporukan epävirallisen johtajan, Brendan (Linda Blair) kuuromykän sisaren Heatherin (Linnea Quigley). Kun poliisista ei ole hyötyä, päättää Brenda ottaa lain omiin käsiinsä.
Varsijousella ja bad ass-asenteella varustettuna Brenda kulkee huligaanien läpi kuin kuuma veitsi voin ja tämä vaaatimalla vaatii siteerausta elokuvasta:
"fuck off, bitch."

Vaikka en oikeastaan Manaajaa lukuunottamatta ole pitänyt Linda Blairin elokuvia kovinkaan laadukkaina, saati häntä itseään järin hyvänä näyttelijä, niin neiti on urallaan tehnyt useammankin sellaisen roskaelokuvan jotka saavat minut innostumaan kuin pienen lapsen (tai minä itse) karkkihyllyjen edessä ja Savage Streets on yksi niistä. Tämä on kuin Class of 1984 ja The Exterminator pistettynä yhteen. Siispä väkivaltaista kostomeininkiä 80-luvun futulookkiin yhdistettynä (ts. Charles Bronson kohtaa Duran Duranin).

Jos ja kun Savage Streetin ajattelee saaneen innoitusta Likaisesta Harrysta, niin tämä on myös niitä elokuvia joita voi käyttää lyömäaseena haukkuessaan vigilante-elokuvia, sillä päähenkilön motiiveista ja huvittavista lausahduksista huolimatta tämä esittää väkivallan tarpeettoman nautiskelevan raakana. Mitenkään siis vähättelemättä Heatherin raiskausta, sillä kyseessä on varmasti yksi ahdistavimpia kohtauksia koskaan ja on siis varsin uskottava selitys Brendan myöhemmille toimille, mutta sitten myöhemmin ne kostoiskut kuvataan siten, että meinaa unohtaa syyn niihin. Toisaalta taas juuri se itsensä liian vakavasti ottaminen on suurimpia plussia tälläiselle lajityypille, koska vetäessään yli se vetää tarpeeksi yli jotta sitä voisi lopulta ottaa vakavissaan ja näin ollen sen väkivaltaa kritisoivilta voisikin kysyä että ottavatko he liian todesta tarjotun sisällön. Mutta samalla on pakko myöntää, että koska elokuvaa ei ole alunperin selvästikään tarkoitettu itseironiseksi, on väkivaltakritiikillä myös paikkansa. Huvittavuus kun rakentunut enemmänkin ajan myötä, kuin ollut synnynnäistä.

Paljon sadistista toimintaa, supermulkeropahiksia, tissejä, hiton tarttuva soundtrack, onelinereita vaikka muille jakaa ja teinejä joiden kohdalla kysyy "kuka muka Night of the Cometin kuvausten ulkopuolella pukeutui noin?" ja John Vernon esittämässä John Vernonia.

Huligaanijoukon johtajaa Jakea esittävä Robert Dryer tekee hahmostaan niin sopivan ureapään, että häntä todellakin rakastaa vihata.
Näyttelijät ansaitsevatkin kehuja siitä, että vetävät roolinsa yllättävät uskottavasti ottaen huomioon elokuvan tyylin. Sen verran onnistunut kostaja Blair onkin (en siis pidä hänen saamaansa Razzie-voittoa ansaittuna), että on pieni ihmetyksen aihe miksei tämä elokuva saanut peräänsä jatko-osia.
Savage Streets 2: the streets are still savage?

Itse varsinaiseen elokuvaan liittymättömästi pitää kehua dvd:n ekstroja, sillä perinteisten haastatteluiden ynnä muun ohella on todella mukavaa, että kuvagalleria koostuu oikeasti vanhoista julisteista ja kasettikansista, eikä mistään elokuvasta otetuista stillkuvista. 10 kuvaa on tosin aivan liian vähän tyynnyttämään nälkää. Jota tosin helpottaa kaikki kolme veikeää kommenttiraitaa.

Ja kun sanoin soundtrackin olevan hiton tarttuva, niin en todellakaan pilaillut.

Tähdet: ***
Savage Streets

tiistai 28. elokuuta 2012

Lucky Luke (2009)

Presidentti pyytää, tai oikeastaan koettaa käskeä Lucky Lukea (Jean Dujardin) tyhjentämään Pat Pokerin (Daniel Prévost) hallinnassa oleva Daisy Townin kaupunki rikollisuudesta. Poker ei luonnollisestikaan halua omaan Deadwoodiinsa valtiota mukaan ja paras laki tulisi edelleen olla oman käden. Mutta kuka pystyy estämään varjoaan nopeampaa miestä? Ei ainakaan Billy the Kid (Michaël Youn), mutta ehkäpä Luke itse pystyy estämään Lukea. Siispä Poker provosoi Luken kaksintaisteluun ja lavastaa kuolemansa, mikä saa lapsena perheensä menettäneen ja tappamista vastustavan Luken itsesäälikurimukseen jonka vuoksi hän laskee aseensa ja päättää aloittaa alkoholismin, joka tosin keskeytyy miehen hirttäjäisiin. Onneksi kuitenkin Calamity Jane (Sylvie Testud) saapuu paikalle pelastamaan Luken, mutta koska Lukesta ei enää sheriffiksi, ryhtyy hän maanviljelijäksi rakkaansa Bellen (Alexandra Lamy) kanssa. Kaikki koettavat kuitenkin työntää Luken sormia takaisin liipasimelle ja kun miehelle selviää Pokerin huijaus, ja että Belle oli avullisena siinä, on Luke jälleen valmis pysäyttämään pahuuden voimat, joihin lukeutuu myös Luken vanhempien kuolemasta vastuussa oleva henkilö.

Yleistäen ajatellen Ranskalaiset sarjakuvaelokuvat eroavat jenkkiläisistä pääosin olemalla enimmäkseen komedioita, mutta muutoin samanlaisia tehostevyörytyksiä nämä ovat. Asterix-filmatisointeihin ja esimerkiksi Daltonit-leffaan (jossa Lukena on Til Schweiger) verrattuna tämä Luke-elokuva on synkkä kun hiilenmusta sydän. Ensinnäkin elokuva alkaa Huuliharppukostaja-tyylisellä perheteurastuksella jossa kerrotaan miten Lukesta tuli se yksinäinen cowboy ja vaikka Luke ei kuljekaan tappamassa pahiksia, niin välillä elokuvassa on hyvinkin agressiivisia kohtauksia, jotka ovat enemmänkin Mr. Orangen kokemuksia kuin appelsiinimehun. Nämä kun yhdistetään sarjakuvista tuttuihin (koomisiin) tilanteisiin, on lopputulos Asterixien ja tuon Daltonin veljeksien perhekomedian sijaan sen verran synkässä komediassa, että välillä ei oikein tiedä kumpaan suuntaan olisi kannattanut ennemmin kallistua. Vakava toiminta on hyvin tehtyä ja osa kepeästä huumorista on hyvinkin miellyttävää, mutta harppaukset niiden välillä ovat ehkä turhankin pitkiä.

Elokuvassa on noiden muiden ranskasarjakuvaleffojen tavoin sekoitettu modernia tyyliä menneeseen, mikä siis tarkoittaa satunnaisia aikakauteen sopimattomia keksintöjä ja musiikkivalintoja nykypäivästä. Osa elokuvan ideoista ovat tosi hauskoja, kuten Shakespearemaisen Jesse Jamesin naurettavan pitkä takki ja Daisy Townin hieman vääristyneet talot. Sarjakuvakohtausten bongaaminen on kyllä ihan hauskaa, mutta osa on mukana selvästikin vain koska se on ollut sarjakuvassa hauska, ei siksi että se mitenkään sopisi itse elokuvaan ja tämän vuoksi jotkut irtovitsit olisi kannattanut jättää pois, vaikka nyt kuinka sarjakuvasta tuttuja ovatkin. Tosin edelleenkin se setelin ampuminen ilmasta ja ropisevat vaihtorahat on hauska vitsi.

Aiemmissa näkemissäni Ranskalaisissa sarjakuvaelokuvassa on itseäni aina viehättänyt se tapa, miten jopa he jotka ovat saaneet naamaansa vähemmän maskeerauspakkelia näyttävät aivan sarjakuvahahmoilta. Tämä tosin aina välillä johtaa siihen, että näyttelijä itse ei sovi rooliinsa, vaikka ulkoisesti onkin siihen sopiva. Lucky Luke ei kaikessa toimi kummankaan kohdalla, mutta ainakaan ulkonäöltään yksikään elokuvan näyttelijöistä ei näytä sarjakuvahahmoltaan ja jos esimerkiksi Billy the Kidin, Calamity Janen, Pat Pokerin, Phil Deferin, etc. kohdalla ei joku sanoisi kuka on kyseessä, niin se saattaisi kestää hetken ennen kuin tajuaisi henkilöllisyyden. Jean Dujardin toki on puvustuksellaan ja kampauksellaan huomattavasti Terence Hillia näköisempi Luke, ja kyllä hän esiintyykin paljon paremmin, mutta niin hän kuin muutkaan eivät luonteiltaan vaikuta kovinkaan tutuilta. Jolly Jumperkin vaikuttaisi olevan enemmän kotonaan Cocco Billin luona.
Bruce Campbellin Brisco County Jr. tuntuu olevan filmatisoinneista lähimpänä Lucky Lukemaisuutta, mutta tämä ei tarkoita ettäkö tämä Lucky Luke-elokuva olisi huono. Sillä vaikka se ei ole esimerkiksi yhtä vaikuttavan erilainen kuin Jan Kounenin Blueberry, niin jos samalla tavalla ajattelee tämän elokuvan olevan eräänlainen Bizarromaailmaversio Lukesta, niin elokuva toimii varsin hyvin. Se on kuitenkin nätti ja vauhdikas toimintakomedia.

Erittäin hauska idea on lopputekstien aikana tehtävä huomautus Luken tupakoinnista.

Tähdet: ***
Lucky Luke

maanantai 27. elokuuta 2012

I think that with your IQ, you're unarmed and still very dangerous

Parin viimeisemmän kirppisreissun satoa. Eli ankkaa ankan perään.

Samalla tuli muutama leffaostos tehtyä, joista osa on formaattipäivitystä ja pari kokonaan uutta katseltavaa.

Tuon Howard the Duckin kohdalla olen jo kauan halunnut vaihtaa kuluneen kasettini levymuotoon, mutta olin lykännyt sitä koska olin kuullut, että George Lucas olisi remasteroinnissaan sensuroinut kyseistä elokuvaa ja se ei hirveästi innostanut.
Pontypool ja Lucky Luke puolestaan ovat itselleni ennennäkemättömiä, tai siis edellinen on, koska jälkimmäisestä on tulossa huomenna kirjoitus. Pontypoolista olen kuullut kovasti kehuja, joita en tietenkään noteeraa jotta odotukset pysyvät alhaisina.
Mutta teitä kaikki kiinnostaa kuitenkin eniten nuo vhs:t ja voin vain sanoa, että Jeesus.

Ja kyllä, Marilyn Mansonin tuorein levy on yhtä tylsä kuin pari edellistäkin.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Movie monday: Posters

Haasteena leffajulisteet.

Kun olin teini ja asuin vielä niin sanotusti kotona, olivat huoneeni seinät vuorattu elokuvajulisteilla ja kun huoneeni oli olohuoneen ohella talon suurin, oli pinta-alaa varsin mukavasti käytettävissä. Siinä vaiheessa kun julisteisiin piti leikata reiät valokatkaisimia varten, ne alkoivat tarttumaan kattoon ja levisivät kielloista huolimatta huoneeseeni johtavaan käytävään oli lopputulos kulunutta Samuel L. Jackson-vitsiä muunnellen enough is enough! I have had it with these motherfucking posters on this motherfucking room! Siispä muuttaessani omilleni eivät yhtä poikkeusta lukuunottamatta julisteet enää seuranneet mukanani.

Tuo Indiana Jones-juliste onkin sellainen jollaisista pidän suuresti ja se onkin heti ulko-oven avatessa suoraan paraatipaikalla.
Toisaalta taas jokin Pi:n kaltainen minimalistisuuskin on myös mieleiseni, ettei sen julisteen aina tarvitse olla täynnä detaljeja joita bongailla. Ja myös tälläiset Raivoisan Ajojahdin kaltaiset "pimennossa" pidettävät kuvat ovat kanssa aika usein hienoja.

Ja oikeastaan Indiana Jonesmaiset julisteet ovat alkaneet jo pidemmän ajan kyllästyttämään siinä mielessä, että varsinkin nykyään kun esimerkiksi fantasia- ja sarjakuvaelokuvia ilmestyy niin riivatun usein, niin jokainen niiden julisteista näyttää yhden ja saman henkilön tekemältä. Nykyään Drew Struzanin sijaan asialla on photoshop. Joten vaikka ne ovatkin usein ainakin väritykseltään nättejä, niin jos edes sattuisin harkitsemaan seinieni täyttöä julisteilla, niin kyllä nämä tälläiset jäisivät valintojen ulkopuolelle. 

Nuo äsken kritisoimani julistemallit kuitenkin ovat ainakin yksittäisinä ilmentyminä hienoja, vaikka eivät sitten suuressä määrin enää kovinkaan miellyttäviltä näytä. Niin kuitenkin tylsimmät ja rumimmat julisteet ovat mielestäni niitä, jotka eivät edes soolona estä silmiä sulkeutumasta suloiseen uneen, jossa haaveilla paremmista julisteista.
Etenkin Screamin vanavedessä tullut poseerausmalli on aivan kauhea. Varsinkin tuo kolmioasettelu.
Samaten naistenlehtikansimalli jota käytetään romanttisissa elokuvissa on kohdeyleisötuntemuksensa ohella aika huvittavan näköistä.

Nykyään ainoa seinälläni oleva juliste on siis tuo Kadonneen Aarteen Metsästäjät, joka minulla on ollut hiukan päälle 20 vuotta ja luoja vain tietää kuinka kauan se oli ystävälläni joka sen minulle antoi. Alunperin muutettuani nykyiseen asuntooni, koetin kuitenkin pitää tovin seinälläni kahta jättijulistetta (Hellraiser 2 ja Halloween 4), mutta ne päätyivät nopeasti kierrätykseen. Lisäksi pidin useamman vuoden In Dreams-leffan julistetta samanlaisissa lasikehyksissä kuin tuota Indya, mutta kun hylly vei In Dreamsin paikan, ei se enää ole takaisin esille päässyt.
Rullalla ovat vielä ensimmäisen Terminatorin juliste ja Peter Jacksonin Aivokuollut, mutta en usko niitä koskaan pistäväni esille (vaikka Terminator ältsin makea onkin), sillä pelkistyneeseen sisustukseen ei kyllästy yhtä helposti kuin sellaiseen joka on täynnä rojua. Ja se on helpompi tarvittaessa muuttaa toisenlaiseksi.

Tosin jos joskus satun teettämään esimerkiksi tästä muokkaamastani kuvasta julisteen, niin se kyllä pääsee seinälle koreilemaan.

50 Drive in Movie Classics: 49 - 50 ja yhteenveto

TNT JACKSON (1974)

Tästä olen jo kirjoittanut ja sen voi halutessaan lukea täältä.
Tiivistetysti TNT Jackson on "hyvin, hyvin, hyvin halvan näköinen ja yhtä ammattitaitoisen oloinen elokuva."

WOMEN OF DEVIL'S ISLAND (Le prigioniere dell'isola del diavolo, 1962)

Vaatetuksesta päätelleen olemme jossain Pirates of the Caribbeanin ajassa ja tällöin joukko naisia kuljetetaan Devil's islandin vankilasaarelle. Eräs naisista ei välitä kidutuksista ja kurjista oloista, kun hänen missionaan on löytää aiemmin vangiksi tuotu sisar, joka toki löytyykin samantien, vaikka jostain syystä tämä sisar ei sukulaisuutta tunnustakaan. Sitten lauletaan ja heitetään vettä, mutta ei niin kuin te luulette.
Vankilajohdon asennoitumisesta vieraisiinsa kertoo jo se, että kun krokotiili päättää syödä yhden vangeista, niin johtaja on vaan whateva.
Sukulaisuuden kieltänyt neiti teki näin vain koska oli ottanut toisen, lyhyemmän tuomion saaneen naisen identiteetin ja totuuden tullessa julki olisi hän entistä enemmän pulassa.
Ja kun vankilatarinasta on kyse, niin tottakai pakoa suunnitellaan, mutta se aihe jää sivuun kun paikalle saapuu uusi vankilanjohtaja joka edellisestä poiketen on ystävällinen, komea ja kun krokotiili on viemässä toista naista, niin tämä uusi johtaja sukeltaa Weissmulleriaanisesti pelastamaan.
Rakkaustarina esiin, kulta-aarre esiin, vallankumous, sankaruus voittoon.

Oudosti täysin oranssi kuva sopii jotenkin mainiosti vankilasaarikuvaukseen joka ei tosin mikään Papillon ole, mutta suuresta pinnallisesta melodramaattisuudestaan huolimatta kyseessä on aika miellyttävän helposti katseltava Harlekiini-tarina. Siispä naiset ovat koko ajan kauniita, meikki ei tahriinnu ja kampaus pysyy kondiksessa, joten vankilan kurjuus näkyy vain strategisesti oikeaoppisesti revityissä vaatteissa

Tähdet:
Women of Devil's Island **

Loppuun sitten muutama sananen lopusta.

Annettua tarjousta hyödyntäen tämä 50 Drive in Movie Classics-boksi maksoi hieman päälle 20 euroa ja normaalistikin sen hinta jää alle 30 euroon, mutta onko se rahansa väärti?

Mietitäänpä.

50 elokuvaa saa lukumäärällään keskihinnan sen verran alhaiseksi, että rahaa ei materiaalisesti ajatellen pahemmin kulunut. Toisaalta taas jos 50 elokuvan paketista lähes jokainen on kuvan ja äänensä suhteen ala-arvoinen ja nimekkäillä näyttelijöillä mainostetut elokuvat ovat pääosin sellaisia joita nuo näyttelijät tuskin muistavat tehneensä ja jos muistavat, niin eivät varmastikaan hyvällä. Joten vaikka yhden elokuvan hinnaksi tulee vähän tai erittäin vähän, niin sitä ehkä kuitenkin kannattaa miettiä maksaako edes vähän joukosta elokuvia joiden kohdalla jo ensikatselu ottaa voimille ja toista tuskin on tähtiin kirjoitettu. Tietenkin jos siellä on vaikka neljäkin hyvää elokuvaa, niin silti yhden elokuvan hinta jää tarpeeksi pieneksi jotta voi hyvillä mielin heittää loput roskiin.
Mutta,
jaksaako sitä kahlata tuntikaupalla sontakasoja läpi vain siinä toivossa, että törmää jossain vaiheessa niihin oletettuihin neljään hyvään elokuvaan?
No, jos joku ostaa elokuvapaketin joka sisältää leffoja kuten Legend of Bigfoot, Day of the Panther, Don't Look in the Basement, Slave of the Cannibal God, etc., niin eiköhän se vastaus ole jo siinä. Tuskin kukaan ostaa tälläistä boksia jos ei jo etukäteen suunnilleen tiedä minkälaisia elokuvia saa nähtäväkseen. Silloin lukuisten roskaelokuvien tuottama kipu on ansaittua, sillä osa mukana olevista elokuvien irvikuvista vie sielun suoraan Helvettiin.

Nauttikaa.

lauantai 25. elokuuta 2012

50 Drive in Movie Classics: 45 - 48

THE LAZARUS SYNDROME (1978)

Hmm, ei aivan turha elokuva, kun synnytti vuotta myöhemmin jopa viisi jaksoa pitkän tv-sarjan. Vautsivau!
Jotenka oletettavasti tämä elokuva onkin tuon sarjan pilottijakso.

Lehtitoimittaja Joe (Ronald Hunter) saa sydärin ja soittaa joskus muinoin jossain ohimennen tapaamalleen tohtori MacArthur St. Clairille (Louis Gossett Jr.) ja tästä on ikuinen ystävyys tehty.
Kuten asiaan kuuluu Joe ei pidä lääkäreistä, noista Jumala-imitaattoreista, joten sairaalassa olo ei luonnollisestikaan ole toimittajan mieleen. Joe on luonteeltaan mies joka tarvitsee vaimon ohella muita naisia eikä tunne syyllisyyttä asiasta, kun taas MacArthur stressaa jo yhden vaimon kohdalla. Joten tässä parivaljakossa Joe on se koomisempi ja impulsiivisempi osapuoli, kun taas MacArthur on se sanojaan enemmän harkitseva ja kun Joe kertoo kuulleensa sairaalan arvostetuimman lääkärin Mendelin (E.G. Marshall) harrastavan epäilyttäviä bisneksiä, ei MacArthur ole uskoa korviaan. Ne epäilyttävät bisnekset tarkoittavat tietenkin sitä, että Mendel pistää rahan potilaan edelle ja järjestää tarpeettoman kalliita hoitoja niitä tarvitsemattomille potilaille.
Kunhan sankarimme ovat hoitaneet hommat kotiin, voivat he vaihtaa kaipaavia katseita keskenään ja hölkätä hidastetusti herkän musiikin tahtiin.

Okei, Louis Gossett Jr. on aina cool ja voiko parempaa roolinimeä olla kuin MacArthur St. Clair? Siinäpä meillä tappava yhdistelmä.

The Lazarus Syndrome on hiukan kuin jokin L.A. Lawn jakso. Hiukan jännitystä, enemmän ihmissuhdedraamaa, runsaasti puhetta ja tilkkanen komiikkaa. Tv-draamana tämä onkin ihan kelvollinen, joskaan en ihmettele laisinkaan ettei perään tulleesta tv-sarjasta tullut muistettavaa klassikkoa, sillä mitään erikoista ei tässä kuitenkaan ole.

PRIME TIME (American Raspberry, 1977)

Joku on kaapannut television lähetyssignaalin ja korvannut ohjelmiston omallaan, mutta jos sitä ei yksi elokuvan hahmoista erikseen sanoisi, niin se voisi olla katsojalle vaikea huomata.

Elokuvan idea on siinä, että se parodioi televisio-ohjelmia, mutta lähes yksikään esitettävistä sketseistä ei näytä televisio-ohjelmalta ja kun väliin ei pistetä esimerkiksi jotain alku-/lopputekstejä, niin se ei oikein onnistu tehtävässään olla illan ohjelmatarjonta. Studio Julmahuvi esitti paljon ymmärrettävämmin ja pääosin huomattavasti hauskemmin saman idean. Siispä Prime Time esittäytyy mainiosta ideastaan huolimatta enemmän normaalina sketsisarjan jaksona.

Elokuvan sketsien ajoitus ei suurimmilta osalta toimi, mikä tekee hauskoistakin jutuista enimmäkseen tarpeettoman ponnettomia ja kun vitsit ovat poikkeuksetta mustaakin mustempia, niin on sääli huomata pitävänsä itse vitsiä loistavana, mutta se ei silti naurata. Nämä Prime Timen tv-ohjelmat näyttävät enemmän kotivideoilta kuin ohjelma-alan ammattilaisten kuvaamilta, joten sekin jo osaltaan heikentää monesti elokuvassa esittävää sketsiä. Jos kuitenkin elokuvaa katsoo miettimättä sen olevan kokoelm muka oikeita televisio-ohjelmia, niin osa niistä toimii paremmin ja vaikka ajoitus pilaa liian monet vitseistä, niin siellä on muutama aivan järjettömän hauska juttu.
Huumori koostetaan aiheista jotka ovat enimmäkseen herkkähipiäisille loukkaavan tuntuisia ja esimerkiksi elokuvan parhaimmassa vitsissä Warren Oates esittää metsästäjää jonka normaali metsäretki kuvataan sen verran epäkorrektilla punchlinella, että nykyuutisoinnin valossa sitä ei tässä kehtaa edes kertoa. Martin Bormannin luottokorttimainos on myös hyvin hauska, kuten myös Biafra-valmisateriat. Ja noista voittekin päätellä, että Kaikki Rakastavat Raymondia-fanit eivät pitä tätä laisinkaan hauskana.

THE LEGEND OF BIGFOOT (1976)

Luonto- ja eläindokumentaristi Ivan Marx etsii todisteista Isojalan olemassaolosta ja kuten missä tahansa luontodokkarissa, tässä kuvataan satunnaisia eläimiä keppostelemassa, luonnonilmiöitä kuten sadetta ja sitten Marx selittää kuinka Isojalka varmaan on se kuuluisa kadonnut linkki, sillä hämärissä valokuvissa on jokin karvanaama. Marx kulkee kalliovuorilla, kritisoi ihmisten halua rahastaa Isojalka-ilmiöllä ja sitten Marx nuolee lunta jossa on mahdollisesti Isojalan kosketus. Jäjittäminen johtaa toistuvasti väärään lopputulokseen ja selvästi feikattu videokuva Isojalasta, jonka kuitenkin annetaan ymmärtä olevan aitoa kuvaa, eivät ainakaan saa katsojaa pitämään totuutta paljastuneena.

Ivan Marx oli oikea henkilö ja oikeastikin luontodokumentaristi joka yli 40 vuoden ajan koetti todistaa Isojan olemassaoloa. Tiettävästi mies väärensi todisteita, kuten tässä dokumentissa näkyvän videokuvan Isojalasta ja se teki Marxista jokseenkin epäuskottavan. Tähän päälle kun laitetaan miehen väite siitä, että hän oikeasti oli kohdannut myös Mothmanin, niin luonnollinen skeptisyys heittää tumman varjon Marxin itsensä ja töidensä päälle. Silti, kuten parhaimpien Fox Muldereiden kohdalla, Marx esiintyy niin itsevarmana, että häneen on kyseenalaistuksesta huolimatta helppo uskoa ja näin ollen tämäkin Isojalkadokkari on samaan aikaan rehellinen, että feikki, mutta ainakin viihdyttävä kuten Werner Herzogin Grizzly Man.

SLAVE OF THE CANNIBAL GOD (La montagna del dio cannibale, 1978)

Kannibaali- ja kidutuskauhuelokuvat eivät ole minun alaani, joten muistakaa se kun joskus tulevaisuudessa pääsen Frontier(s):n pariin ja muistakaa se tämänkin elokuvan kohdalla.

Susanin (Ursula Andress) aviomies on kadonnut Uusi-Guinealaiseen viidakkoon ja siispä professori Edwardin (Stacy Keach) avustuksella lähdetään etsintäretkelle.
Tarjolla on eläinväkivaltaa ja se tyypillinen puhe siitä kuinka eläimet vain toimivat vaistojensa mukaan ja että ihminen on itsekin samanlainen.
Kiivetään vuorelle ja ymmärretään, että ei Susan mitään miestä ole etsimässä, vaan kultaa. No, kannibaalit pistävät ihmisiä poskeensa. Tai, oikeastaan he tökkivät kepillä ja se on sitten siinä se. Tämän elokuvan kannibaalit kun tuntuvat syövän ennemmin grillattua liskoa.

Kannibaalielokuvat ovat jotain sellaista joiden suosiota en usko koskaan ymmärtäväni. Cannibal Holocaust, Cannibal Ferox, Man From Deep River, etc. tuntuvat keräävän yllättävän paljon arvostusta, mutta omiin silmiini ne näyttäytyvät yksinkertaisina elokuvina, joissa vetoamalla johonkin ihmisen ja eläimen yhteneväisyysmetaforaan perustellaan huonosti kuvatut, huonosti näytellyt, shokkitehoihin turvautuvat p*skatuotokset. Joku pässinpää vain ehti pistää jonkun niistä jollekin nounou-listalle ja heti sellaisen maine alkoi kasvamaan, synnyttäen lisää samanlaista roskaa ja vierivä Jagger ei sammaloitunut. Vähän niin kuin elokuva Snuff, joka olisi jäänyt syystäkin täysin unohduksiin ilman nerokasta mainoskikkaa. Kyllähän te tämän muistatte: "A film that could only be made in South America, where life is cheap." Samalla tavalla kannibaalielokuvista tuli in-juttu ja nyt paluuta ei enää ole.

Cannibal Holocaust on huono elokuva ja Slave of the Cannibal God on huono elokuva. Joten he jotka edellisestä pitävät, saattavat pitää myös tästä. Tosin, Keachin ja Andressin läsnäolo tekee tästä elokuvasta eräänlaisen vesitetyn Hollywoodversion kannibaaligenrestä ja täten Cannibal Holocaustin fanitkin saattavat pitää tätä vain ja ainoastaan puuduttavana. Mitä se onkin.

Aika kiva musiikki.

Tähdet:
The Lazarus Syndrome **
Prime Time ***
The Legend of Bigfoot ***
Slave of the Cannibal God ~

perjantai 24. elokuuta 2012

50 Drive in Movie Classics: 41 - 44

THE ISLAND MONSTER (Il mostro dell'isola, 1954)

Hitto tästä elokuvasta on vaikea saada selkoa, sillä ääni heittelee koko ajan ja dubbaus on niin poissa paikoiltaan, että välillä kun kaksi henkilöä keskustelee niin ei aina tajua kumpi sanoo kummankin epäselvän mongerruksen. Ei ihmekään ettei Boris Karloff dubannut itseään, sillä sitä ei olisi tehnyt edes Steven Seagal.

Ilmeisesti idea on siinä, että viiksekäs bisnesmies on yhdistetyllä loma- ja työmatkalla jossain Italian rannikkoseudulla kun tytär tulee kaapatuksi ja poliisitutkinta ei tuota tulosta.
Boris Karloff esittää ymmärtääkseni arvostettua herrasmiestä joka johtaakin jotain huumesalakuljetusjengiä ja on myös sen tytön kaappauksen järjestäjä.

Tämän nähtyään voi vain kysyä, että missä Denzel Washington ja Scott Glenn ovat kun heitä tarvitaan?

BEAST FROM HAUNTED CAVE (1959)

Julkaisuvuodeksi on merkitty 1959, mutta välillä elokuva näyttää ja kuulostaa enemmän 70-luvulta, että vau ja vou.

Rikollisjoukko suunnittelee suurta kultakeikkaa ja avuksi siihen tarvitaan räjähdys läheisellä kaivoksella. Tarkoitus on säikäyttää kaikki pakenemaan väestönsuojiin, jotta roistot saavat saavat ryöstellä rauhassa ja sitten paetaan hiihtohisseillä (ihan oikeasti).
Roistot hiihtelevät syrjäiselle vuoristomökille turvaan ja ihmettelen vain, että onpas heillä pienet nyssäkät mukanaan ottaen huomioon niissä olevan historian suurimman kultaryöstön saaliin. Kuten Kirstey Alley elokuvassa Tarkoituksena Tappaa, ei myöskään tällä kertaa mukana oleva erämaaopas tiedä mukana olevaa pahuuta, mutta pian hänkin ymmärtää että huonosti käyttäytyvät lomalaiset ovat huonosti käyttäytyviä koska ovat roistoja. Mutta ei huolta, sillä vuoristossa majaileva hirviö ei tee erottelua ihmisten välillä, vaan ruoka on ruokaa.
Siispä porukan viettäessä aikaa siellä mökillä, alkaa metsien mörökölli tehdä heistä sylttyä.

Tämä elokuva vaikuttaa välillä siltä kuin katselisi jotain hiihtämistä kuvailevaa mainosvideota, sillä niin rennosti tässä hiihdetään ja iloitaan. Silloin kun elokuvan vuorihirviö näyttäytyy muuntuu tunnelma täysin Star Trek-jaksoksi ja se on mielestäni ihan mainiota.
Näyttelijät tekevät kelpo työtä, jonkinlainen ajankuvan hämärtyminen on mielenkiintoista ja mörökölli on kelvollisesti onnistunut lonkerokummajainen.

THE FIRING LINE (1988)

Jostain syystä Zelda-pelit mieleeni tuova musiikki soi, kun jenkkisotilaat räjäyttävät bensiiniannoksia keski-amerikkalaisessa viidakossa jossa puita kasvaa harvakseltaan. Pääasia on, että kapinalliset saavat kyytiä ja operaation seuraksena saadaankin kiinni maailman valkoisin ja feikkiaksenttisin latinokapinallisjohtaja, jonka jenkkisotilaat suuressa ystävällisyydessä sitten vangitsemisen jälkeen tappavat. Luonnollisesti jenkkisotilaita näyttelevät ei-amerikkalaiset näyttelijät, jotta ei kritisoitaisi omia. Paksuviiksinen sankarisotilas Hardin (Reb Brown) kehtaa ihmetellä, että emmekö me kaikki voisi olla ystäviä ja näin ollen hänestä tulee omien kollegoiden maalitaulu. Paetessaan Hardin joutuu ottamaan mukaan juuri hetkeä aiemmin baarissa tapaamansa Sandran (Shannnon Tweed), koska tottakai ei-amerikkalaiset jenkkipirulaiset käyttäisivät neitiä väkisin apunaan. 
Hardin ja Sandra päätyvät viidakkoon juuri niiden kapinallisten luokse joita edellinen oli aiemmin kukistamassa ja nyt Hardin opettaa kapinallisille miten taistellaan täsmälleen samalla tavalla kuin ennenkin. Pääasia on, että Amerikan pirut saavat kyytiä.

Minä pidän Shannon Tweedista ja kovasti pidänkin. Enkä nyt puhu hänen ulkonäöstään, vaikka aivan älyttömän kuuma onkin, enkä puhu näyttelijänlahjoistaan, koska ei hän nyt kovin hyvä näyttelijä ole. Mutta Shannon Tweed on kuten Pamela Anderson ja Brendan Fraser, eli hänessä on jotain vastustamattoman mukavaa jonka vuoksi elokuvan kuin elokuvan jaksaa katsoa vain juuri siksi, että hänen näkemisensä saa hyvälle tuulelle. Ei siis nauraen, taikka kiihottaen, vaan samalla tavalla kuin halaus tekee.
Ja toki jos hän ei kurottele liian korkealla, vaan tekee niitä rooleja joihin parhaiten sopii, on hän näyttelijänäkin tarpeeksi kelvollinen kantaakseen elokuvaa. Jotenka puhumme siitä kuinka suutarin tulee pysyä lestissään. Oikea elokuva oikealle ihmiselle. Kuulitko Robert De Niro? Jätä ne komediat rauhaan.
The Firing Line on kömpelöllä juonellaan, tarpeettoman suurella toimintamäärällään ja puupäämäisllä näyttelijöillään juuri sellaista tavaraa jossa Tweed pääsee tarpeeksi esille (vaikka roolihahmonsa merkitys onkin vain näyttää kauniilta ja olla hiljaa) ja näin ollen minä pidin tästä hädin tuskin B-tasolle yltävästä toimintaelokuvasta.
Ja Reb Brown on varsin ilmeetön ja eleetön toimintastara.

Tottakai tämä elokuva on tyhmä kuin saapas, mutta se on ihan hauskaa tyhmyyttä.

TREASURE OF TAYOPA (1974)

Ilmeisesti joku matkaopas kertoo meille Meksikolaisesta Tayopan kylästä, sen historiasta ja muusta sellaisesta ja sitten hän esittelee viinalasiaan. Ihan hyvä kantribiisi lähtee soimaan ja kunhan ollaan odotettu kappaleen loppuun kuten Levyraadissa, niin sitten kenties viimein voi varsinainen elokuva alkaa.
Kathryn (Rena Winters) kertoo tarinan siitä, kuinka hän ja muutama muu henkilö lähtivät Meksikoon etsimään tuota Tayopan sittemmin kadonnutta kylää ja luonnollisestikin myös sen kulta-aarteita. Samalla tulee todetuksi, että Kathrynin isä oli aikoinaan yrittänyt samaa, mutta kuollut matkalla ja näinhän sitä sanotaan, että jokainen Tayopaa etsivä tulee kuolemaan matkalla. Okei, tiedämme ettei se ole totta, koska Kathryn on päässyt elossa kotiin, mutta koska neiti ei ole rikastunut, niin tiedämme ettei aarteenetsintä tuottanut tulosta. Miksi siis katsoa enää elokuvaa kun sitä jo on kulunut vartti? No, siinä on aika menevää musiikkia mukana, että siksi.

Tylsästi tehty, selvästikin Sierra Madren Aarteen innoittaman tehty aarteenetsintäelokuva jossa pääosan Kathrynia esittävä Rene Winters tekee ihan kelvollista työtä, mutta lähes kaikki muut elokuvan esiintyjät ansaitsevatkin kuolla sinne Tayopan vuoristoteille.

Tähdet:
The Island Monster ~
Beast From Haunted Cave **
The Firing Line **
Treasure of Tayopa *

torstai 23. elokuuta 2012

50 Drive in Movie Classics: 37 - 40

DON'T LOOK IN THE BASEMENT (The Forgotten, 1973)

Yksityisessä pöpilässä huonosti näyttelevät ihmiset esittävät pöpejä ja kun paikan johtaja tohtori James Garner-wannabe kuolee opettaessaan Robet Duvall-wannabepöpille kirveen käyttöä, ottaa hoitajaa näyttelevä pöpi paikan johtajana. Seuraavaksi tietenkin paikalle saapuu James Garner-wannabeen ennen kuolemaansa palkkaama hoitaja ja pian hän saa huomata, että jos kerran potilaita kuolee aivan liian harvoin ja hitaasti aiheeseensa nähden, niin kenties hän itse on tuleva uhri.
Elokuvan twisti on olevinaan se, että meidän tulisi uskoa sen pöpihoitajan olevan normaalihoitaja ja ettei hän ole tappaja, mutta jos sitä twistia ei selvitä heti nähdessään tuon tädin, niin kyseessä on varmasti katsojan ihka ensimmäinen elokuvakokemus koskaan.

Miten helvetissä tämä elokuva pääsi Video nasties-listalle? Toki siellä listalla, kuten alkuperäisessä Parental advisory-listassa on muitakin joiden kohdalla pyörittelee päätä hämmennyksestä, mutta suurimman osan kohdalla pystyy kuitenkin tavallaan näkemään sen pointin mitä nuo ylireagoivat asiantuntijat olivat päässään kehittäneet, mutta Don't Lookin kohdalla on kyllä tehty varmaan jokin valintavirhe. Jos ajattelee muita listan elokuvia, niin siellä on joitakin jotka ovat visuaalisesti shokeeraavia, taikka henkisesti ahdistavia ja olivat ne sitten hyvin tehtyjä elokuvia tai eivät, niin jokin niissä on aina sen verran onnistuneesti tehty, että sen (negatiivisen) vaikutuksen pystyy huomaamaan. Don't Lookissa katselemme kuinka joukko Forrest Gumpin Bubba-kopioita hengailee huutamassa jossain omakotitalossa ja aina välillä joku kuolee sen verran koomisesti, että visuaalisesti tämä on paitsi uskomattoman ruma, mutta myös niin hölmön näköinen etteivät sen veritehtosteet ole yhtään sen kauhistuttavampia kuin Slimerin lima. Ja tosiaan jos Bubba pelotti Gumpissa, niin sitten voisi hyväksyä Don't Lookin pöpien olevan sitä kauhutunnelmaa luovia, mutta c'mon, kuka Bubbaa pelkäsi?
Uskonkin, että ainoa syy miksi Don't Look päätyi Video nasties-listalle on se, että se julkaistiin Last House on the Leftin kanssa tuplanäytöksenä ja oli jälkimmäinen elokuva minun mielestäni kuinka yliarvostettu tahansa, niin ainakin sen kohdalla voi ymmärtää jonkun vetävän herneen nenäänsä.

Tästä elokuvasta pitäisi julkaista uusi special edition-versio, joka olisi tälläinen:
- Alkutekstit.
- Lopputekstit
- Kokonaispituutta noin minuutti.
Eikä tosiaan sen vuoksi, että se olisi niin raju tai muuta, vaan koska se on niin helvetin huonosti tehty.

Ruma, tyhmä, mutta ainakin tylsä.

PRISONERS OF THE LOST UNIVERSE (1983)

Uskoakseni toimittaja Carrie (Kay Lenz), kirvesmies Dan (Richard Hatch) ja tiedemies Hartmann (Kenneth Hendel) päätyvät vahingossa heistä jälkimmäisen keksimän materiasiirtäjän avulla toiseen ulottuvuuteen. Tämä toinen ulottuvuus on täynnä tutunnäköisiä kallioita ja metsää, mutta Maapallon alueista sen erottavat jättimäiset purppuraherneet, isot kukat ja muut sinne tänne ripotellut muovihärpäkkeet joilla osoitetaan meidän olevan muualla kun Rovaniemellä. Niin ja tietenkin täällä on loistavasilmäisiä mutanttikääpiöitä, creatureita mustasta laguunista ja John Saxonin esittämä tavallaan keskiaikaimen sotalordi Kleel.
Hartmannia Carrie ja Dan eivät löydä, joten he lähtevät etsimään häntä ja samalla keinoa palata kotiinsa, mutta he törmäävät Kleeliin joukkoineen, jotka nappaavat Carrien sotalordin morsiameksi. Siispä Dan lähtee pelastusretkelle apunaan Narniasta karannut Malachi (Peter O'Farrell), esi-Data ja luolamies.
Ilmenee, että Hartmann on Kleelin vanki ja tiedemiestä pidetään jonkinlaisena velhona joka voisi keksiä aseita joiden avulla Kleel saa koko planeetan haltuunsa. Mutta kuinka vanki Hartmann oikeastaan onkaan, sillä näissä tarinoissa tiedemies on yleensä valtaa janoava vähintään puolihullu tiedemies.

Tosi hauska elokuva.
Efektit ovat muovisia, dialogi hölmöä, musiikki juustoista, ääniefektit sarjakuvamaisia, mutta kaikessa on sitä samaa Tähtien Sota-seikkailullisuutta kuin sen halpakopioissa kuten Star Odysseyssa ja Starcrashissa. Eli halvalta näyttää, mutta hauskaa on. Aivan kuten Richard Chamberlainin Allan Quatermain-leffoissa.

RATTLERS (1976)

Vuoroon pääsee yksi tämän boksin eniten odottamistani elokuvista ja ihan pelkästään sen vuoksi, että sen aiheena ovat käärmeet ja käärmeet pelottavat minua.

Käärmetutkija Tom Parkinson (Sam Chew Jr.) kutsutaan apuun, kun Mojaven erämaasta löydetään kaksi käärmeiden puremiin kuollutta pikupoikaa. Pian lähistöllä oleva yhteisö alkaa kärsimään hyvinkin vihamielisestä käärmekäyttäytymisestä ja Tom alkaa ymmärtämään, että tässä on nyt kyse jostakin muusta kuin liskojen öistä. Alueella olevaan hylättyyn kaivokseen on armeija dumpannut hermokaasua ja sen kun yhdistää käärmeisiin, niin siinähän se.

Kuten arvata saattaa niin elokuvan käärmehyökkäykset ovat kuvattu siten, että lähikuvat käärmeistä ja kohteista eivät istu toisiinsa ja näin ollen varsinaiset iskut eivät epäuskottavuudessaan aiheuta minkäänlaisia väreitä. Suurin jännitys syntyykin siitä kun kamera kuvaa käärmeitä ennen varsinaista hyökkäystä. Eli oikeastaan samoin kuten missä tahansa jännityselokuvassa, odotus on lopputulosta jännittävämpi. Mikä ei nyt tarkoita ettäkö Rattlers olisi kovinkaan jännittävä elokuva, sillä sitä se ei ole kuin hyvin satunnaisesti. Pökkelö päähenkilö, laiska kerronta ja huono kuvaus aiheuttavat sen, että vaikka kerroinkin käärmeiden pelottavan minua, niin suurin osa niistä tehdyistä elokuvista ei aiheuta kuin suurin piirtein olankohautuksen ja Rattles kuuluu siihen sarjaan. Joten jos haluaa nähdä onnistuneen käärme-elokuvan, niin kannattaa pistää koneeseen Ssssnake.
Mutta toki Rattlersin kuvat asunnon täyttäneistä käärmeistä ja pihalla puremiin kuolleista eläimistä ovat ihan kelvollisia, joten tämä elokuva on kuitenkin vähintään yhtä toimiva kuin Harry Hamlinin Silent Predators, joka on ihan siedettävä.

SAVAGE JOURNEY (1983)

1800-luvun alun Amerikassa se tyyppi joka huutaa Ladattu Ase ykkösessä "stay on the right! I meant stay on the right!" saa päälleen tervaa ja höyheniä. 
Tähän aikaa Amerikan kristityt näköjään palvoivat sonnia ja pappi seurakuntalaisineen haukkuivat kuin koirat. Ei kun ihan oikeasti, niin tässä esitetään.
Onneksi Brigham Young (Maurice Grandmaison) ymmärtää pyytää Jumalalta ohjausta, mutta Mooseshan on viimeinen jolle Jumala puhui "and you ain't no Moses". No onneksi on saarnaaja joka elokuvan alussa tervattiin ja hän vie ihmiset kohti oikeaoppista Mormoniuskontoa. Siis häh?

Savage Journey opetti minulle, että jos et ole mormoni olet likainen, karvainen, sinut yhdistetään gorillaan, olet alkoholisoitunut, muriseva vihainen ihminen joka pakottaa lapset polttamaan tupakkaa ja juomaan viinaa. Mutta jos olet mormoni, niin hymyilet, sielusi pelastuu ja vaatteetkin ovat yllättävän puhtaat. Niin ja mormonina sinulla on oikeus väkivalloin estää kilpailevaa mediaa kritisoimasta sinua, uhkailla presidenttiä ja naida niin monta naista kuin vain mieli tekee. 
Tiedättekö mitä tämä elokuva olisi kaivannut? Ihmissyöjäkarhua jolla on konekivääri.

Tähdet:
Don't Look in the Basement ~
Prisoners of the Lost Universe ***
Rattlers *
Savage Journey ~

keskiviikko 22. elokuuta 2012

50 Drive in Movie Classics: 33 - 36

THE MANIPULATOR (1971)

Höyrähtänyt entinen elokuvamaskeeraja Lang (Mickey Rooney) on kaapannut näyttelijä Carlottan (Luana Aders) ja pitää häntä vankina hylätyssä rekvisiittavarastossa. Täällä Lang kuvittelee omiaan, puhuu pikku-ukoille ja sekoilee kuten psykopaatin käsikirjassa käsketään. 
Lang pakottaa Carlottan näyttelemään kanssaan ja sitten vain rukoillaan, että elokuva loppuisi nopeammin kuin pian.

Mickey Rooney on ihan veikeä näyttelijä, mutta sen lisäksi että häntä on vaikea nähdä psykopaattina, niin se että joutuu seuraamaan lähes pelkästään hänen hysteeristä esiintymistään melkein 90 minuuttia tälläisessä elokuvassa on hieman liikaa vaadittu. Etenkin kun Carlottaa esittävän Luana Andersin rooli tuntuu olevan vain suu auki hengittäminen (vai tästä Kristen Stewart sai oppinsa) ja repliikkien kuten "aah" jatkuva toistaminen, joten hänestä ei ole yhtikäs mitään apua. Mutta se vain paranee tästä kun kameramiehet ovat kuvanneet lähes koko elokuvan samaan tapaan kuin siinä Evil Dead kakkosen kohtauksessa jossa huonekalut alkavat nauramaan ja musiikki ja muut ääniefektit ovat pelkkää kilikili-pimpom-suihsuih-kakofoniaa. HULLUKSIHAN TÄSSÄ TULEE!
Niin ja jos Rooney on esittävinään maskeeraajaa, niin eikö hänelle olisi kannattanut opettaa edes hieman meikkaamista.

Idea pöpistä elokuva-ammattilaisesta joka kaappaa näyttelijän ja pakottaa hänet näyttelemään on varsin mainio, mutta tässä elokuvassa se muistuttaa aivan liian paljon sitä Murhapoolin leffapsykoa ja Anthony Hopkinsin Slipstreamia jotta sitä osaisi ottaa vakavissaan, saati kestäisi ilman hevosrauhoittavia.

THROW OUT THE ANCHOR (1974)

Joku doku keskeltä Floridan suometsää oli pistänyt lehti-ilmoituksen jossa vuokraa asuntovenettä ja sitten joku paksuniskainen mies 2000 mailin päästä tarttuu ilmoitukseen, lähettää rahat ja saapuu kahdeksan kuukautta myöhemmin paikalle huomatakseen ettei asuntovene ole edes kunnossa, vaan doku oli tarvinnut rahaa dokaamiseen. Ystävälliset paikalliset ihmiset ja paksuniskan poika ja tytär saavat kuitenkin paksuniskan innostumaan asuntoveneen kunnostamisesta ja nyt pidetään hauskaa. Tai ei siis pidetä, koska tämä ei ole hauska elokuva.
Täältä paksuniskainen yksihuoltaja löytää uuden rakkauden ja äidin muksuilleen, samalla estäen erästä rosvoparonia jatkamasta joen saastuttamista tai jotain.

Ensinnäkin laittakaa valot päälle, edes AVP2 ei ollut näin hämärästi kuvattu.
Toiseksi jos lajityypiksi laitetaan komedia, niin pyydän, edes yksi vitsi. Edes yksi ainoa vitsi, eikä senkään tarvitse olla hauska.

Luojan kiitos tuottaja/käsikirjoittaja/ohjaaja John Hugh ei ainakaan niillä urilla jatkanut elokuvauraansa.

NIGHT TRAIN TO TERROR (1985)

Oletteko kuulleet tätä? Jumala ja Saatana ovat junassa... Mitä? Ai se ei olekaan klovnit autossa-vitsi, vaan tämän elokuvan lähtökohta.
Mutta niinhän se sitten menee, että galaktisen junan matkustajina ovat Draculalta näyttävä Saatana (Tony Giorgio) ja Mark Twainilta näyttävä Jumala (Ferdy Mayne) ja he keskustelevat siitä kumpi on coolimpi tai jotain. Sori, kun katsoo Draculasaatanaa niin kuulee vain "i want to drink your blood." No jotain siinä selitetään siitä kumman luokse ihmiset kuolemansa jälkeen kuuluvat ja sen seurauksena näemme kolme erillistä tarinaa jotka tämä junakeskustelu yhdistää.
Ensimmäisessä kertomuksessa Harry (John Phillip "Diabolik" Law) ajaa kolarin ja päätyy johonkin sairaalakellariin jossa saa sähköshokkeja ja hypnoosiruiskeen. Mielenhallinnan alaisena Harry hankkii pöpitohtorille, tai hänen pöpiapulaiselleen naisia kidutettavaksi. Eli ihan normaalia ruokamarkettoimintaa.
Aina välillä supernynnyn näköinen rockyhtye  soittaa junassa supernynnyä rockmusiikka ja en tajua miksi näin on.
Toisessa tarinassa söpö Gretta (Merideth Haze) haluaa elokuvatähdeksi ja päätyy namusetä Georgen (Martin Sellers) avulla pornotähdeksi. Runkkari-Glenn (Rick Barnes) rakastuu Grettaan ja päinvastoin, joten George janoaa kostoa, mutta onneksi pienoismallilinnassa saatanallinen salaseura (mm. Jimi Hendrixin ja Richard Pryorin yhteensulautuma kuuluu jäseniin) kokoontuu ja he pelaavat eräänlaista Venäläistä rulettia jonkin muinaishirviö-ötökän avulla joka karkaa räjäyttämään päitä. Öö, okei.
Kolmannessa kertomuksessa Claire (Faith Clift) näkee 80-luvulla unta natseista ja sitten selviää, että kaupungilla liikuskelee natsisotarikollinen joka ei ole vanhentunut päivääkään sitten vuoden 1944 ja miksi olisikaan, kun kyseessä on yliluonnollinen demoninatsi.

En tajunnut juuri hevonpätkääkään tästä elokuvasta. Siis okei, kyseessä on Creepshown tapaan useamman tarinan sisältävä kauhuelokuva jossa tarinat on jonkinlaisen mukamas punaisen langan avulla sidottu toisiinsa, mutta toteutus on niin amatöörimäisen sekavaa, että Creepshow kolmonen alkoi tuntumaan ammattitaitoiselta mestariteokselta (SE EI OLE!).
Luin, että ilmeisesti ainakin yksi näistä Night Train to Terrorin tarinoista olisi alunperin tehty pitkäksi elokuvaksi, mutta sitten projektin päätyessä jäihin, oli jo kuvatusta materiaalista koostettu yksi tämän elokuvan kertomuksista ja se on helppo uskoa, sillä jokainen tämän elokuvan osasista vaikuttaa palasista koostetulta Ja jos se ei riitä, että itse elokuvan kertomukset vaikuttavat sekavilta, päämäärättömiltä ja yksinkertaisesti masentavilta, niin jopa pelkästään se Jumalan ja Saatanan paikallaan pysyvä osuus on tolkuton. Miksi Jumalalla on yhtä uskottava tekoparta kuin Will Ferrellillä hänen esittäessään Arkkitehtia ja miksi Saatana on kotoisin Transylvaniasta? "I want to suck your blood."

THE GUY FROM HARLEM (1977)

Al Connors (Loye Hawkins) on the guy from Harlem.

Tähdet:
The Manipulator ~
Throw Out the Anchor ~
Night Train to Terror *
The Guy From Harlem *

tiistai 21. elokuuta 2012

50 Drive in Movie Classics: 29 - 32

MOON OF THE WOLF (1972)

Tästä olen jo kirjoittanut ja sen voi halutessaan lukea täältä. Mainitsen kuitenkin tässä sen verran, että pidin siitä silloin ja pidän siitä tänäänkin.

SPARE PARTS (Fleisch, 1979)

Tällä elokuvalla on aivan sairaan hyvä Suomalainen nimi:
Lihaa Tohtori Jacksonille.

Monica (Jutta Speidel) ja Mike (Herbert Herrmann) menevät naimisiin ja ovat ylen onnellisia. Häämatka suuntautuu Uuteen Meksikoon ja kuten me kaikki tiedämme, niin nuoren parin ei ole hyvä yöpyä syrjämotellilla. Luonnollisesti hämäräperäinen motellinpitäjä soittaapaikalle ambulanssin joka vie huumatun Miken mukanaan. Pakeneva Monica saa apua ohikulkevalta rekkakuskilta Billilta (Wolf Roth) ja sitten vain ajellaan rauhallisesti kauas pois Billin luokse. Hmm, ollakseen vastanainut ja siitä suunnattoman onnellinen, niin aika nopeasti Monica unohti rakkaan aviomiehensä. Ei edes yritystä etsiä Mikea, saati sitten edes kokeilua soittaa poliiseille. Jopa Bill ihmettelee tätä ja ehdottaa, että mentäisiin etsimään Mikea, tai haettaisiin apua, mutta eiiii. Kuitenkin viikon maanittelun jälkeen Monica suostuu piiloutumaan peruukin alle ja esittäen Billin kanssa vastanaineita he palaavat selvittämään motellin mysteeriä. Okei, kyllä me kaikki tunnemme nämä vastaavat tarinat, joten siispä aina kun motellille tulee uusia ihmisiä, soitetaan paikalle elinkauppiaat jotka sitten pilkkovat nuoret osiin myydäkseen varaosat eniten tarjoaville. Kaiken takana on niin laaja järjestö, ettei pakotietä ole. Vai onko?

Muuten ihan ok lajityyppinsä edustaja ja pidän siitä, että pääpahis on naispuolinen, mikä toi jonkinlaisia ajatuksia Ilsasta ja kumppaneista, mutta hitto ihan oikeasti, jos koko alkupuoli hehkutetaan kuinka rakastuneita Monica ja Mike ovat, niin miksi edellisestä piti tehdä sitten niin whateva-tyylinen kun mies kaapataan. Jos olisi edes esitetty Monican saaneen jonkinlaisen trauman asiasta, niin sitten sen välinpitämättömyyden olisi ymmärtänyt, mutta kun hänet kuvataan ihan normaalissa mielentilassa olevaksi, niin tällöin hän vaikuttaa vain k*sipäältä, millaiseksi häntä ei varmastikaan ole missään vaiheessa tarkoitettu. Joten se vahingolta vaikuttava seikka hämmentää sen verran paljon, että edes tämä harhauttavan ruma kansikuva ei sitä tee.

Siinä vaiheessa kun tapaamme tohtori Jacksonin ja selviää kuinka organisoitu ja laajalle levinnyt tämä elinkauppabisnes onkaan, alkoi Spare Parts tuomaan jonkin muun elokuvan mieleeni ja hetkeä myöhemmin se välähti kuin Korkeajännitys-sarjakuva. Eli Rothin Hostel-elokuvissa oleva kidustusorganisaatio on kuvattu aivan identtisesti tämän kanssa. Ja kun sanon identtisesti, niin pois lukien Rothin into sortua goreiluun, on osa Hostelista takuuvarmasti tehty katsomalla tätä elokuvaa suurennuslasilla, sillä kyse ei voi olla mistään vahingosta ja koska Spare Parts on harvinaisempi elokuva, ehkä Roth on kuvitellut ettei kukaan tulisi huomanneeksi yhteyttä.

SINGLE ROOM FURNISHED (1968)

Tiedättehän niitä vanhoja esitrailereita joissa aina joku Walt Disney, Humphrey Bogart tai joku muu puhuu omana itsenään kameralle elokuvasta ja sen taustoista. Tässä toimittaja/näyttelijä Walter Winchell muka keskeyttää työnsä, kääntyy kameralle ja kertoo Single Room Furnishedin sisällöstä, kuinka se jäi Jayne Mansfieldin viimeiseksi elokuvaksi, millainen ihminen Mansfield oli ja kuinka hän tällä elokuvalla halusi viimeistään todistaa olevansa ihan oikea näyttelijä, eikä pelkkä seksisymboli ja toimittajan mukaan hän onnistuikin siinä. Eli kyseessä on hieman kuin jokin Peter von Bagh-esittää.

Ironisesti tämä elokuva joka jäi Mansfieldin viimeiseksi elokuvaksi, niin se jäi myös alussa siitä kertoneen Winchellin viimeiseksi.

Äitinsä saarnoihin kyllästynyt nuori tyttö saa isällisiä neuvoja talonmieheltä, joka aloittaa kertomuksen talossa asuvasta EIleenista (Jayne Mansfiedl).
Eileen ja miehensä mä oon niin dramaattinen että katson koko ajan kaukaisuuteen-Frankie (Martin Horsey) ovat olleet vasta tovin naimisissa, mutta Frankie on jo kyllästynyt ystävälliseen, superseksikkääseen, kaikkien miesten unelmavaimoonsa (hullu mies). Tästä siirrymme ajassa taaksepäin kouluaikoihin kun Frankie ihastui Eileeniin, jota silloin kutsuttiin Johnnieksi. Ja siihen ei ole mitään muuta syytä, kuin että saatiin aikaiseksi repliikki "hey that's funny, i'm Frankie and you're Johnny", eikä sekään ole hauska. No, nykyajassa Frankie jättää Eileenin ja rouva saa keskenmenon.
Sitten siirrytään kuvaamaan kalastaja Flota (Dorothy Keller) ja häneen ihastunutta Charlieta (Fabian Dean), mutta he eivät oikein osaa edetä suhteessaan. Kun arkaileva Charlie päästää hiuksensa tummaksi värjänneen nyt nimellä Mae kulkevan Eileenin sateesta sisälle, kertoo Eileen olevansa taas paksuna ja Charlie haluaa auttaa häntä. Mutta seuraavaksi Eileen onkin itseään myyvä platinablondiviinatrokari, joka koettaa kestää pahasti ylinäyttelevää kanssaesiintyjäänsä.

Jos Mansfieldia ei pidetty vakavasti otettavana näyttelijänä ennen tätä, niin Single Room Furnished ei takuulla kenenkään päätä käännä. Varsinkin kun vaikka tässä pistetäänkin Mansfieldin hahmolle draamaideoita oikein kunnolla kaikkien raskauksien, keskenmenojen, prostituution, etc. avulla, niin raflaavuuden sijaan Mansfield esitetään vain hiljaa kehräävänä kurvikaunottarena. Mikään yhtä naurettavasti uskottavuutta shokkitehoilla päänäyttelijälleen hakenut elokuva kuin Anne Hathawayn Havoc tämä ei ole, mutta toisaalta minä ihmettelen, että mitä hiton uskottavuutta tässä on muka haettukaan, sillä ihan tarpeeksi uskottava Mansfield on ilman Single Room Furnishediakin.

Tämä elokuva on välillä niin naurettavan ylidramaattinen, että jos se ei olisi surullista niin se naurattaisi. Melkein joka ainoa keskustelu kuvataan siten, että hahmot katsovat pois toisistaan jonnekin kaukaisuuteen, mutta sitten kun ei keskustella niin edelleenkin katsotaan jonnekin kauas pois. Ja jos Martin Horsey ei esitä Frankieta sinne kaukaisuuteen katsovana, niin sitten hysteerisesti käsiään heiluttaen, että luojan tähden paetkaa. Onneksi sentään kaikki elokuvan näyttelijät eivät ole ole yhtä huonoja, mutta valitettavasti noin huonon mukana oleminen peittää aika pahasti rutiinityötä tekevien siedettävyyden alleen.

Single Room Furnished on vain pelkkä kesy pehmodraama jossa jää ihmetykseksi, että mikä se elokuvan tarina nyt sitten olikaan. Ajatus on ilmeisesti ollut yhdistää useamman ihmisen kertomukset toisiinsa ja kuvata Mansfieldin hahmoa yhdistävänä tekijänä, mutta näin epätasaisessa elokuvassa sen ymmärtää vain lukemalla muiden kirjoittamista kuvauksista.

No, se kohtaus kun eräällä biljardiklubilla lavalle astuu kitaraa soittava sooloesiintyjä ja kitarasta kuulee suurinpiirtein kaikkin muiden maailman soittimien äänet paitsi kitaran, on kyllä riemastuttava. Ashlee Simpson on ilmeisesti ottanut tästä uralleen mallia.

LEGACY OF BLOOD (1971)

Kaikkien vihaama Christopher Dean (John Carradine) on kuollut ja nyt on aika lukea testamentti. Tai siis kuunnella äänite jolla Dean rönsyilevästi kertoo jättäneensä virheinä pitämilleen lapsilleen rahakkaan omaisuutensa, mutta vain sillä ehdolla että he viettävät viikon Deanin talossa. He ketkä jaksavat viikon saavat jakaa keskenään koko omaisuuden ja sopivasti kukin Deanin neljästä aikuisesta lapsesta ja heidän puolisoistaan on mulkero, joten ruumiita on odotettavissa. Kun ryhmää rupeaa kuoleman vuoksi vähenemään alkaa heräämään epäilys, että eikö joku sukulaisista haluakaan jakaa perintöä, vai ovatko asialla Deanin palvelijat (joista yksi keräilee natsimemorabiliaa) joille omaisuus siirtyy jos yksikään lapsista ei ole hengissä viikon jälkeen. Varmaa on vain se, että elokuva kulkee niin hitaasti, että sen katsominen tuntuu viikolta.

Tiedättehän kuinka välillä jotain leffaa mainostetaan siinä olevalla niminäyttelijällä ja sitten hän onkin mukana vain vilaukselta. John Carradinen elokuvista varmaan puolet ovat sellaisia, myös tämä. Roolit eivät ole niinkään puhelimitse soitettuja, vaan hädin tuskin tekstiviestitettyjäkään. Ihan niin kurja Carradinen rooli ei kuitenkaan ole, kuin ne joissa käytettiin toistuvasti samaa videopätkää jota dubattiin aina tarpeen mukaan.

Tämän elokuvan tarina kuulostaa siltä, kuin sen olisi juuri lukenut jostain Aku Ankasta, koska sen todennäköisesti luki juuri Aku Ankasta. Yövy linnassa ja voita.
Se ei kuitenkaan ole aivan onneton tekele, sillä mukana on muutama kelvollinen kauhistelukohtaus ja hahmot ovat sopivan ärsyttäviä, että sitä oikein odottaa innolla näkevänsä miten kukin kuolee. Tai odottaisi innolla jos tämä ei olisi huonosti leikattu, ääniefektit eivät olisi kömpelöitä ja rytmitys ei olisi niin laiska, että jos se kulkisi hitaammin niin se peruuttaisi.

Ajassa 07:19 alkaa seinällä heilumaan mikrofonin varjo ja se esiintyy kuvassa niin kauan että sen uskoo olevan yksi elokuvan päähenkilöistä. Lisää ruutuaikaa onkin tarjolla ainakin ajassa 20:55. 

Tähdet:
Spare Parts **
Single Room Furnished *
Legacy of Blood *