perjantai 31. toukokuuta 2019

Police Story 2 (Ging chaat goo si juk jaap, 1988)

Project A kakkosen tavoin Police Storyn ensimmäinen jatko-osa alkaa montaasilla joka koostuu edellisen elokuvan toimintakohtauksista, mikä muuten muistuttaa Jackie Chan-leffojen yleisestä tavasta pistää loppuun kokoelma pieleen menneitä kohtauksia, mutta nyt tietenkin onnistuneina. Montaasi alussa ja montaasi lopussa saa odottamaan, että missä on Chanin Rocky nelonen joka on lähes pelkkää montaasia. Tai no, tietenkin hänen kohdallaan se olisi mont aasia. Get it? Ba dum tss!
Samoin kuten Project A 2:ssa myös nyt tarina jatkuu suoraan siitä mihin edellinen loppui, joten ensidialogi liittyy aiempiin tapahtumiin ja vaikka ylikonstaapeli Jackie (Jackie Chan) saikin pahiksensa kiinni toimi hän siten, että olisi lain silmissä varmastikin itsekin päätynyt kaltereiden taakse, etenkin kun aika huonosti hän keräsi todisteita pahiksia vastaan ja ratkoi ongelmansa nyrkein. No kuitenkin, Jackie saa nuhteet sekä alennuksen liikenteenvalvojaksi ja pahikset pääsevät kieron lakimiehen avulla vapaaksi, jolloin he aloittavat heti Jackien ja mielitiettynsä Mayn (Maggie Cheung) vainoamisen.
Tässä välissä lienee syytä huomauttaa, että vaikka tässä blurayboksissa elokuvat ovat kukin englanniksi dubattuja niin kuten yleensäkin nimenomaan päällepuhuttujen versioiden kanssa, käännökset saattavat vaihdella rajustikin jolloin varsinkin näin yhteenpakattuna ja siten mahdollisesti lyhyen aikavälein elokuvat katsoessaan saattaa vaivata se etteivät nimet aina täsmää vaikka hahmot samoja ovatkin. Siksipä päädyin suoraan käyttämään Jackiesta nimeä Jackie koska se oli Jackie edellisessäkin ja niin se toki on itse elokuvassakin, mutta tämä vain tiedoksi heille jotka itseni tavoin haluavat lukea wikipediat sun muut ja huomaavat ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi Tom Ko on edelleenkin sama tyyppi, mutta nyt nimellä Chun joka se oikeastikin kuuluisi olla.
Se siitä ja nyt takaisin Jackien pariin joka kyllästyy pahiksien kiusantekoon ja käy kurmoottamassa heitä, joka sitten johtaa uusiin nuhteisiin ja mies tekee sen mitä lähes jokainen kyttä vastaavasssa tarinassa tekee eli irtisanoutuu ja vaikka kuvitteleekin voivansa viettää hunajaista eloa tyttösytävänsä kanssa päätyy kuitenkin takaisin toimintaan, vetäen siten jälleen kerran pahiksia nekkuun. Joskin jälleen kuten Project A 2:n kohdalla ei varsinainen elokuva kuitenkaan pysyttele jatkamassa edellisen tarinaa vaan se toimii enemmänkin vain introna ja sitten se osuus tyrkätään takapenkille kun uusi juonikuvio ottaa valokeilan, joka tällä kertaa on hullut pommimiehet jotka aikovat räjäytellä paikkoja jos eivät saa rahaa.

Police Story 2 on varsin linjassa ykkösen kanssa, jolloin se on sävyltään hivenen vakavampi kuin chanismit yleisesti ottaen ovat, mutta ei missään nimessä huumorintajuton ja siten myös selvästi tarkoituksellisen komediallisia hetkiä on luvassa, joskaan ei lähellekään niin painokkaasti kuin sitten kolmannessa osassa. Ykkösen tavoin kakkonen on hetkittäin väärissä hetkissä koominen taikka yltiövakava, mutta pääosa elokuvasta pysyy tasapainossa. Ja nyt kun aiemmin vertasin tätä rakenteeltaan Project A kakkoseen niin mainittakoon se, että vaikka Police Story 2:ssa on siinäkin huomattava määrä hahmoja joilla on ainakin jonkinlainen "oma hetkensä" niin se ei päädy missään vaiheessa liika on liikaa-sekoiluun jossa vaikuttaa etenkin se, että mukaan tuotu edellisen osan tarina ei ole haittaavana tekijänä ja pääjuoni pysyttelee suht' yksinkertaisena jolloin olo ei ole kuin ruuhka-aikana vessahätäisenä. Ei siis tuoda liikaa mukaan vaan sopivasti. Vaikkakin uusien hahmojen mukaantuonti tuntuu jälleen kerran hivenen harkitsemattomalta sillä Jackie saa avukseen tiimin jonka annetaan ymmärtää olevan joukko persoonallisuuksia, mutta sitten vain pari heistä saa jonkinlaisen puheosan ja sekin jää lähes tervehtimisen tasolle. Lisäksi kun tämä on kuitenkin aikalailla Jackien sooloa niin aika tarpeettomaksi hänen erikoisjoukkonsa jää.

Yksi seikka jossa kakkonen eroaa huomattavasti ykkösestä on siinä, että tässä on aika paljon yö- tai muuten vain pimeäkuvauksia (sadetta, tms.) ja kun musiikissa on suurelta osin aika hidas rytmitys (ts. uhkaavaa) niin ne kun lisää juonikuvioon kiristystä aiheuttavasta pommiryhmästä, pistää se pohtimaan josko halu olisi ollut mennä aiempaa synkempään suuntaan. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole niin raskas ettäkö elokuva olisi varsinaisesti synkkä, mutta melkein voisin uskoa jos joku sanoisi tämän elokuvan esikuvana/innoittajana olleen vielä voimissaan ollut Likainen Harry-sarja. Se ei olisi ehkä kovinkaan kaukaa haettua jo siksikin, että näitä vastaavia lainoja on nähtävissä muissakin Jackie Chan-tuotoksissa ja tämän kohdalla se tulee ajatuksiin sävyn sekä ideansa ansiosta, mutta varsinkin kun huomaa miten kuten saman vuoden Harry-tuotannossa, Murhapoolissa on tässäkin kauko-ohjattava pommiauto.

Mainio perusvahva Jackie Chan-elokuva ja ihan hyvä niin.
Ei tule sekoittaa intialaiseen Police Story-sarjaan, se on ihan oma juttunsa, mutta tsek tis aut! ohjaajan nimi on Thriller Manju, joka on aikaansaanut elokuvan nimeltä... JACKIE CHAN!
Ja ilmeisesti Mitsubishi on jälleen sponsoroinut Chania, sen verran näkyvästi yhtiön logo esiintyy.

Tähdet: ***

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Iskuryhmä A ('A' gai wak 2, 1987)

Project A 2 alkaa suurinpiirtein suoraan siitä mihin ensimmäinen loppui, joten introssa sarja klippejä näyttämässä aiemmasta toiminnasta ja tämän perään Hong Kongia kiusanneet ja päihitetyt merirosvojen rippeet vannovat kostoa kersantti Dragonille (Jackie Chan). Hänestä puheen ollen, Dragon saa siirron johtamaan Sai Wanin poliisiasemaa koska tuon paikan julkisuuskipeä päällikkö Chun (David Lam) jää kiinni lavastettuaan rikoksia joita voi sankarina selvittää. Lisäksi hän julkisesti ampui epäillyt jotta totuus ei tulisi ilmi. Koska asia halutaan hoitaa ilman mediamylläkkää siirretään Chun vain toiseen piiriin, että ei tässä mitään. Luonnollisestikaan Chun ei ole ratkaisun suurin fani vaikka olisi ansainnut oikeankin rangaistuksen.
Eipä Dragonkaan järin iloinen ole päätyessään Sai Waniin, onhan kyseessä paikka jossa Chunille uskolliset korruptoituneet poliisit tekevät rötöksiä ja ne rikokset jotka eivät ole poliisien suorittamia ovat sitten gangsteripomo Tigerin (Michael Wai-Man Chan) vastuulla. Siihen vielä päälle paikalliset ihmisoikeusaktivistit Yesan (Maggie Cheung) ja Pak (Rosamund Kwan) joiden soisi pysyvän elossa kertoakseen asiastaan.
Joten pahakyttä Chun, epäluotettavat kollegat, rikollispomo kätyreineen, kostoa janoavat merirosvot, aktivistit joiden joukossa on muitakin kuin viherpipertäjiä ja Dragon vieläpä lavastetaan varkaaksi, että onhan siinä hieman tehtävää. Onneksi apuna on muutama edellisestä piiristä mukana siirtynyt kollega, joten aivan kaikki jalkatyöskentely ei jää ainokaisen kontolle.

Kuten elokuvissa useinkin tunnetaan myös Project A 2 siellä täällä eri nimillä, joten jos törmää Pirate Patrol kakkoseen taikka Action Force kymppiin niin saman tuotoksen äärellä ollaan. Suosikkini on kuitenkin Project B ja olisikin mainiota jos elokuvasarjat hyödyntäisivät samaa nimeämiskäytäntöä useamminkin. Ajatelkaa niitä mahdollisuuksia: Rocky A, Rocky B, Rocky C, etc.
Joissakin tapauksissa elokuva voisi olla muutoinkin nimetty B-tittelillä, eikä sen tarvitsisi olla edes kakkososa vaan kuvaamassa tason laskua.
Ja vielä jotain aiheesta mainitakseni, jos tämä seuraava kuva tosiaankin on ollut oikeasti käytössä niin hienoa ja ihanasti harhaanjohtavaa kun mieleen tulee enemmänkin jokin Sonny Chiban leffa:

Project A 2 on humoristinen toimintaelokuva ja tuttuun tapaan juuri sellainen jollaista Jackie Chanilta odottaakin, että ei valittamista siinä. Hyvin viihdyttävästä elokuvasta on siis kyse.

Tekovuotta ajatellen hivenen ihmetystä herättää irtaimiston vähäinen käyttö tappelukoreografioissa, mutta tämä vain nimenomaan siksi kuinka tässä vaiheessa Chanin elokuvat tuntuivat toinen toisensa perään ylittävän aina edellisten vastaavat temput ja nyt siinä suhteessa se tuntuu askeleelta taaksepäin. Mikään varsinainen miinus se ei ole, mutta jonkinlaisen näyttävyyden suhteen sitä voi ajatella samalla tavalla kuin jos Michael Bayn seuraavassa Transformersissa olisikin kuvassa Gobotsit. Onhan se melkein sama.

Jos haen sellaisia heikkouksia jotka mielestäni haittaavat elokuvan toimimista niin se löytyy halusta tunkea liikaa kamaa mukaan. Ymmärrän sen kuinka jatko-osaa halutaan jotenkin sitoa edeltäjäänsä, mutta siihen olisi mielestäni riittänyt jo pelkästään sama pääosahahmo ja se introssa näkyvä montaasi edellisen osan tapahtumista (tai no, toimintakohtauksista) ja tokihan se on kiva kuinka joitakin sivuosia toistetaan, mutta varsinkin niiden merirosvojen mukaantuonti itse tarinaan tuli vain kaiken tielle. Ne ihmisoikeusaktivistit ja mikä-lie-salainen poliisi joka heitä jahtaa, korruptoitunut poliisikomentaja sekä kaltaisensa alaiset ja kaupunkia johtava gangsteripomo gorilloineen ovat jo hekin ylisyötön partaalla, joten siihen päälle kun pistetään vielä jonkinlaista elämänmuutosta kaipaavat vihaiset merirosvot niin jokin tuntuu jo liialta, ja se jokin ovat ne merirosvot jotka siten jäävät liiaksi sivuun sekä merkityksettömiksi ollakseen muka tärkeä osa kokonaisuutta. Mikä on sääli sillä loppuratkaisun perusteella he olisivat ansainneet isomman minuuttimäärän koska he taitavat olla ainoat joiden kohdalla esitetään jonkinlaista kehitystä/kasvua ja esimerkiksi alkupuolella näkyvästi esitelty Tiger katoaa loppupuolelta kokonaan. Hahmomäärää voisi ehkä seurata vaivatta, mutta mukaan tulee liiaksi sellaisia joista ei välitä tai joihin ei panosteta jotta haluaisi keskittyä heihin tai syihinsä olla siellä, varsinkaan jos jälkimmäinen ei tunnu kovinkaan tarpeelliselta. Tämä henkilöiden määrä saattaa olla syynä siihen miksi elokuvan huumorissa hyödynnetään tutun slapstickin ohella sitä väärinymmärryksistä syntyvää komiikkaa kuten myös siihen oleellisesti liittyvää sattumahuumoria jossa joku tulee sopivasti huoneeseen kun toinen poistuu, tms. ja se synnyttää hymyä nostatatvaa "kaaottisuutta". Se tosin tuntuu usein enemmänkin sekavalta kuin tarkoitukselliselta, mikä taas juontuu nimenomaan hahmojen lukumäärästä joista kaikista ei jaksa välittää.
Slapstick on kyllä edelleen vahvemmin pinnalla ja Chan jälleen muistuttaa idoleistaan toistaessaan omana versionaan Buster Keatonin klassisen kaatuva seinä-tempun.

Kyseessä on kiva, mukava ja hyvin miellyttävä elokuva, mutta ei elokuvana taikka edes Jackie Chan-sarjassa poikkeuksellinen taikka ainakaan niin erityinen, että se ansaitsisi paikkansa muiden ylitse jollakin 1001-listalla. Ei varsinkaan niin, että se pitää mainita kahdesti:

Tähdet: ***

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Ensi-isku (Ging chaat goo si 4: Ji gaan daan yam mo, 1996)

Hong Kong-kyttä Jackie (Jackie Chan) on matkannut eurooppaan saakka tutkiessaan laitonta asekauppaa ja päätyy lopulta Ukrainan kautta Australian chinatowniin(?) seuratessaan CIA:n petturia Tsuita (Jackson Lou), joka on sattunut ostamaan ydinaseita vielä tuntemattomana pysyvän isomman pahiksen laskuun. Tarkoitus on tietenkin vetää klassiset "this is Scorpio, I have the doomsday-device"-jutut peliin. Modernin venäläisen agenttijärjestön niljakas pomopersoona Gregor (Yuriy Petrov) toimii tässä vaiheessa yhteistyössä Jackien kanssa kun alkaa ilmenemään, että kenties Tsui ei olekaan se tarinan ilkimys vaan on kiristetty toimimaan tuon vielä salassa pysyvät pahiksen alaisena... no hitot! se on Gregor.

Jos Armour of Godin saattoi nähdä olevan Jackie Chan-versio Indiana Jonesista niin Ensi-isku voisi sitten olla Jackie Chanin näkemys James Bondista ja se tuleekin jo heti alkutekstien aikana mieleen, ei niinkään samalla tavalla tyylitellyistä visioista vaan musiikista joka imitoi parhaimpansa mukaan 007-tyylistä kamaa. Mutta hetkinen, kyseessähän on Police Story-sarjan neljäs osa ja tämä muuten oli uusi tieto minulle. Ei siis se, että sarjassa on neljäs osa koska tottakai on sillä niitähän on ainakin kuusi, joten on vain loogista jotta joukossa on myös osa neljä. Uutta minulle oli se, että tuo neljäs on nimenomaan Ensi-isku, sillä vaikka olen katsonut elokuvan useampaankin otteeseen niin muistan sitä aina tituleeratun ainoastaan Jackie Chanin Ensi-iskuna sekä First Strikena, en kertaakaan Police Storyna ja siten en ole koskaan yhdistänyt niitä mielessäni toisiinsa. Tämä kertoo ehkä vain markkinoinnista jossa mielummin myydään elokuva jonain ensimmäisenä kuin jonkin neljäntenä osana. Joskaan jatkuvuuden kannalta sillä ei ole juurikaan taikka laisinkaan väliä pitääkö Ensi-iskua neljäntenä osana vaiko ensimmäisenä laatuaan koska ei tässä mitään juonta jatketa mistään aiemmasta.

Mainitsemani 007-hakuisuus ei ole ainoastaan kuvitelmissa sillä elokuvan aikana Jackie itse pariinkin otteeseen mainitsee Bondin ja kuinka tilanne muistuttaa 007:sta, mutta sitäkään alleviivausta ei olisi tarvittu huomatakseen kuinka esimerkiksi Jackien laskettelu lumivuorta alas paetakseen ammuskelevia laskettelijoita on kuin yksi yhteen A View to a Killin taikka Spy Who Loved Me:n kanssa. Ehkä kuitenkin enemmän sen ensimmäisen kanssa jossa pahiksilla oli samanlaiset vaatetukset että väritykset.
Siihen perään vielä jättikokoisia Frankensteinin hirviöstä muistuttavia pahiksia (vrt. Rautahammas), globaalia seikkailua, vedenalaisia tappeluita ja hai!, kaksoisagenttisekoilua ja muuta kivaa kuten se ydinaseuhka, jolloin jos Roger Moore olisi huumorin ohella taitanut vieläpä kungfun salat ei Ensi-iskulla ehkä olisi ollut sijaa.
Tämä ei millään muotoa ole negatiivinen kommentti koska Ensi-isku on omia suosikkejani Chanin tuotannosta johon lightbondismi istuu varsin mainiosti ja yhtä ikävää seikkaa lukuunottamatta väittäisin sen olevan myös miehen parhaimmistoa, ja väitän siitäkin huolimatta. Rytmitys on hyvin kiivas jolloin tylsiä hetkiä ei ehdi syntymään, huumoria on runsaasti ja stuntit sekä taistelukoreografiat ovat upeita, joista erityisesti hyvin mieleen jäävä on Chanin ns. tikaskamppailu joka saattaa olla tuttu elokuvaa näkemättömillekin:

Ensi-isku on siis erittäin viihdyttävä teos joka ei koeta venyttää itseään liian pitkäksi vaan pysyttelee armeliaan lyhytkestoisena, eikä tässä tapauksessa stuntit tule tielle viemään huomiota joltain muulta taikka riko jotenkin tarinankuljetusta, johtuen varmasti osittain siitä kuinka kyseessä on eräänlainen 007-parodia jossa rehvakas näyttävyys on aina ollut merkittävässä osassa. Se lyhyt pituus muuten on samalla se joka on aika ikäväkin asia, ei niinkään siksi että katsoessa olisi varsinaisesti kaivannut lisäminuutteja vaan se kuinka elokuva vain yht'äkkiä loppuu. Juostaan pää kolmantena jalkana ja seinä! Siinä oikeasti tuli fiilis, että hetkinen, skippasiko levy kun miten se nyt vain loppui. Elokuvassa on kyllä loppuratkaisunsa, mutta jopa kaikesta edeltävästä vauhdista huolimatta siihen mennään sellaisella kiireellä joka saa olettamaan, että nyt joku huomasi akun taikka nauhan olevan lopussa ja hätisti kiirehtimään entisestään. Se ei jätä esimerkiksi janoa tai nälkää saada lisää, vaan tuntuu hieman enemmänkin samalta kuin ei ihan ehtisi vetämään housuja alas ja istumaan pöntölle kun kilpikonna varpusparvineen ehti vapauteen. Siltikin, hiton hyvää ajantappoa.

Tähdet: ****

torstai 16. toukokuuta 2019

Thunderbolt (Pik lik foh, 1995)

Mitsubishin (ilmeinen elokuvan sponsori) tehtailla mekaanikkona toimiva Foh To Chan (Jackie Chan) työskentelee myös omalla autoromuttamollaan ja vieläpä keikkailee poliisien apulaisena, että kiirettä pitää. Toki Foh Tonin yhteistyö kyttien kanssa on sekin jollakin tavoin autoihin liittyvää sillä tarkoituksena on estää laittomat katuajot, mikä tarkoittaa sekä autojen poishinaamista että kungfua. Joskin ottaen huomioon kyseessä olevan Jackie Chanin elokuva on sitä kungfua kyllä aika minimaalisesti. Foh Ton nukkuu pitkäthousut ja collegepaita päällään. Aluspaitakin siellä taisi näkyä, mutta sukat ovat sentään poissa. Kuka tekee niin? No kuitenkin, varsinainen tarina on se, että globaalisti toimiva auto-urheileva rikollispomo Cougar (Thorsten Nickel) on saapunut Hong Kongin japanimalesiaan ja huomaa asioihinsa puuttuvan Foh Tonin olevan aika mainio autoilija, joten hän kaappaa Foh Tonin veljentyttäret ja pakottaa miehen ajamaan kilpaa kanssaan. Siinäpä se.

Thunderboltissa on kyllä sitä mitä Jackie Chan-tuotannolta odottaakin, jolloin toki siellä on mainiosti koreografioituja stuntteja, huumorinkukkasia ja... no, siinä ne pääseikat kai nyt sitten olivatkin. Toisaalta niitä on aika vähäisesti ja toiminta on sanoisinko enemmänkin maanläheistä keskittyessään pitkälti perusammuskeluun (joskaan ei Chanin puolelta), mikä esitetäänkin sen verran verisenä meininkinä, että melkein tuleekin mieleen josko nyt oltaisiinkin haettu chanversiota John Woo-elokuvasta. Kallistuisin olettamaan syyn tähän Chanin kehollisen liikunnan minimismiin johtuvan syystä, että tiettävästi hän kärsi kuvausten aikana murtuneesta nilkasta ja sen voi ehkä nähdäkin siten kuinka osassa koko vartaloa vaativissa stunttisarjoissa ei miehen kasvot ole tutulla tavalla näkyvissä koska temput oli jaettu sijaisnäyttelijän kanssa. Chanin elokuvissa kun on ollut aina varsin merkityksellistä osoittaa kuvatun näyttelijän oikeasti tekevän myös jalkaliikkeensä. Mutta ei, en silti usko että vaikka Chan olisi ollut kuinka elämänsä kunnossa ja kiiltävän kromattu olisi Thunderboltissa ollut yhtään sen enempää taikka vaikuttavampia ihmisstuntteja, tämä kun ei ole sen kaltainen teos johon niitä saisi enempää sovitettua ainakaan ilman, että mentäisiin täysin rikkinäiseen rakenteeseen. Thunderbolt kun on ainakin ajatuksen tasolla enemmänkin Fast & Furiousien tapaista autopornoa, joskin huomattavasti vähemmän pintakiiltoinen ja halvemman näköinen, jonka vuoksi sen luulee olevan ns. vakavampi (ts. muka rosoisuutta mukana), mutta ihan yhtä ontosta eräänlaisesta laite-esittelystä on kyse Tietenkin koska tämä kuitenkin on Jackie Chan-elokuva on siellä myös kungfua, mutta vaikuttaisi siltä että tässä on silti haluttu tehdä mielummin kuin jokin actionversio Sylvester Stallonen Drivenistä, jolloin lähitaistelukohtaukset ovat pikemminkin ajantappotäytettä joka on pääosaesittäjän vuoksi pakollista, mutta muutoin niillä taikka muullakaan tutulla chanismilla ei ole merkitystä. Juoneltaanhan Thunderbolt on äärimmäisen yksinkertainen jopa naurettavuuteen saakka ja sen kohdalla voi olettaa käsikirjoituksen olleenkin vain pelkkä idea elokuvasta: "Jackie Chan pakotetaan autokisaan. Keksi jotain täyttämään loppuaika." Joten tyyli on aikalailla haussa. Ollaanko nyt dramaattinen, pelkkää pintaa, mutta kunhan vain päästään lopussa huristelemaan autolla on edeltävä aika yhdentekevää.

Yllättävän pitkästyttävä, juonellisesti mitäänsanomaton ja chanismi liian vähäistä aiheuttaakseen riemunkiljahduksia. Ei-chanelokuva vain vannoutuneimmille faneille.

Parasta Thunderboltissa on se kuinka pääpahis eli Cougar muistuttaa jonkin verran blondipainosta Karate Kid kolmosen hysteerisestä Terry Silverista. Sukulaisuutta on nähtävissä muuallakin kuin ponihännässä.
Tämä vertailu ei kuitenkaan ole vain hyvästä, koska tuolloin rupeaakin kaipaamaan Cougarille enemmän riehakasta asennetta kuin mitä lopputuloksessa on.

Tähdet: **

lauantai 11. toukokuuta 2019

Skiptrace (2016)

Hong Kong-kyttä Bennie Chan (Jackie Chan) on vakuuttunut jotta arvostettu bisnesherra Victor Wong (Winston Chao) on alamaailmaa johtava nimimerkki Matador ja vastuussa muun muassa Bennien parin kuolemasta, mutta hän ei saa kunnollisia todisteita tuekseen ja pomokin on työntämässä eläkkeelle. Kun Wong kaappaa haltuunsa Bennien kummitytön Samanthan (Fan Bingbing) on kyttämme entistä vakuuttuneempi Matadorin henkilöllisyydestä, mutta ennen pahiksen kiinniottoa on saatava Samantha vapaaksi ja siinä onnistuakseen on Bennien löydettävä kasino- ja yleishuijari Connor Watts (Johnny Knoxville) joka oli näpistänyt Matadorin henkilökohtaisia tietoja sisältävän puhelimen. Seuraa siis rakastavan kinastelevaa kaveruussuhteen synnyttämistä kun Bennie tuo Connoria Kiinaan aina Venäjältä saakka, jossa Connor on tietenkin suututtanut mafiapomon joka tuo omaa lisäväriä takaa-ajoihin.

Nyt kun Dome Karukoski on da shit mitä tulee Hollywoodin valloittaviin suomalaisiin elokuvaohjaajiin lienee hyvä aika palata Renny Harlinin pariin, joka taitanee olla ensimmäinen tuon luokan kultapoju jonka meriittilistalla tosin on paljon shittiä joille on annettava suomilisä jos haluaa jotain hyvää sanoa. Harlin ei kenties koskaan ole siten ollut arvostettu ohjaajaja kuin mitä esimerkiksi Karukoski on, mutta flopeista sun muista huolimattakin Harlin saa edelleen suht' nimekkäitä tekijöitä avukseen ja ura jatkuu vieläkin sellaisella globaalilla tasolla johon harva kuitenkaan yltää ja vielä harvempi pystyy edes näin onnistuneesti pitämään yllä. Hyvä on, kyllähän Uwe Bollkin sai elokuviinsa kirkkaita taikka vähän himmenneitä tähtiä, että ei se pelkästään ole tae ohjaajan olevan vielä jotenkin "pinnalla" taikka merkittävä ja kyllähän Harlinin ura on jo tovin osoittanut aikamoisia taantumuksen merkkejä jolloin tulevaisuus näytti olevan nimetön televisiojaksojen ohjaaja. Silti jostain näyttää aina tulevan jokin tai joku joka edelleen uskoo Harliniin, antaa hänelle sopivan tilaisuuden paluuseen ja sitten sieltä tulee Cliffhanger taikka nyt tämä Skiptrace joka ei kenties tuo vastaisuudessakaan pöydälle tarjouksia seuraavan Avengersin, Star Warsin taikka Jurassic Parkin ohjaamiseen, mutta ainakin jotain jolla on huomioarvoa ja jolla katsotaan olevan kaupallista potentiaalia.

Skiptrace ei ole se elokuva joka toisi Harlinille arvostusta esimerkiksi draaman taitajana ja muutoinkin kyseessä on sellainen viihde-elokuva jonka ohjaajana kuten myös pääosissa voisi nähdä muitakin tekijöitä, mutta kyseessä on kuitenkin varsin onnistunut toimintakomedia jonka kaupallinen menestys oli oikeastaan varsin ymmärrettävää. Kaikki kun on sopivasti kohdillaan: huumori, toiminta, tehosteet, yleinen näyttävyys ovat kaikki ehkä yllätyksettömiä, mutta ehdottomasti perushyviä. Chan ja Knoxville ovat hyvin yhteenpelaava duo ja heidän suhteensa on perinteisellä tavalla onnistunut muka erilainen parivaljakko joista tulee erimielisyyksistään huolimatta bestiksiä. Skiptrace onkin varsin suorassa linjassa varsinkin Chanin 2000-lukua määritelleen länsimaisen tuotannon kansas, joka koostuukin näyttävästi nimenomaan ns. toimintakomediallista buddy-elokuvista kuten Chris Tuckerin kanssa tehdyistä Rush Houreista (1998, 2001 ja 2007), Owen Wilsonin kanssa tehdyistä Shanghai Noonista (2000) sekä Shanghai Knightsista (2003) ja jopa Jet Lin kanssa tehdystä The Forbidden Kingdomista (2008). Samaan syssyyn voidaan kyllä heittää Chanin saman ajan jenkkisoolotkin kuten Smokkimies, Accidental Spy, etc., mutta nimenomaan nuo mainitut buddy-elokuvat ovat se mihin tätä Skiptracea tulee verrata ja siinä on silloin täysin yhden ja saman elokuvan parissa. Jopa niin paljon, että Knoxvillen tilalla voisi vaivatta kuvitella olevan Owen Wilsonin (alunperin Knoxvillen rooli oli menossa Seann William Scottille ja sekin on loogista) ja elokuva olisi tismalleen samanlainen. Samoin Harlinin tilalla voisi nähdä olleen Rush Hourit ohjannut Brett Ratner koska en muista kuka ne Shanghai-leffat ohjasi ja taas elokuva olisi ihan entisellään.

Siispä Skiptracen pahin ongelma onkin, että vaikka Chan ja Knoxville ovat hyvä duo ja elokuva on varsin miellyttävä, on se hyvin persoonaton tekele joka ei oikeastaan edes tunnu yrittävän ollakaan enempää kuin perushyvää viihdettä joka myisi juuri sen verran kuin oletetaankin. Sen kaupallinen menestys johtunee tähdistään joilla on myyntiarvoa ja Chanin puolelta jonkinlaista laadullista luotettavuuttakin, sekä idässä olettaisin sen myyneen eräänlaisella eksotiikalla ollessaan ns. jenkkielokuva eurooppalaisella ohjaajalla, mutta silti kotikentällään pelaava. Tiedä häntä, mutta tuli rahaa sitten mistä syystä tahansa niin ei ainakaan persoonallisuudesta. Eipä se tällaisen elokuvan kohdalla varmasti haittaakaan ja Harlinin näkökulmasta tärkeintä lieneekin se, että vaikka Skiptrace ei ollutkaan hänelle mitä Tolkien on Karukoskelle oli se kuitenkin elokuva joka esti päätymästä unohduksiin ja vaikka ura ehkä jatkuu jenkkilän sijaan enemmänkin aasian markkinoilla on se silti edelleen huomioarvoinen. Kunhan ei vain tule uutta Devil's Passia.

Skiptrace on kiva leffa. Siinäpä se ja hyvä niin.

Niin ja sitten on Sara Forsberg. En tahdo vähätellä hänen osuuttaan Skiptracessa, mutta pakko myöntää että en aluksi edes tunnistanut häntä ja ne pari pientä osuutta jotka hänellä elokuvassa ovat eivät vielä oikeuta nimeä kanteen kun mukana on runsaasti esiintyjiä joilla on huomattavasti enemmän ruutuaikaa sekä merkitystä elokuvankulkua ajatellen. Onhan se rooli toki isompi kuin Kata Kärkkäisen vierailu Ford Fairlanessa ja ihan oikea sivuosa, mutta kyllä tuo nimi kannessa on puhtaasti suomalaisia ja heille myymistä ajatellen.

Tähdet: ***

keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Jumalten aseet (Lung hing foo dai, 1986)

Eli The Armour of God, jonka kuvauksissa Jackie Chan oli menettää henkensä. Aivan kuten jokatoisessa elokuvassa jonka on tehnyt.

Asian Hawk (Jackie Chan) on hiton coolin nimen ohella ex-popstara ja nykyinen Indiana Jones joka kiertää seikkailusta toiseen varastamassa arkeologisia aarteita. Nyt Asian on mennyt nyysimään afrikkalaiselta heimolta miekan jonka myy hyvällä hinnalla huutokaupassa. Ongelmia seuraa kun mikälie maailmanlopun uskonnollinen kultti haluaa kaikki niin kutsutut Jumalten aseet itselleen, koska... no, miksi tällaiset tyypit nyt ylipäätään mitään haluavat, jotain tuomiopäiväjuttujahan ne aina ovat. Yksi Jumalten aseista on tietenkin edellä mainittu miekka ja nyt pahuuden kultti on kidnapannut Asianin popbändikollegan tyttöystävän, jonka avulla sitten kiristetään sankari hankkimaan kaikki artefaktit jotta pahuus voisi voittaa. Luonnollisesti Asian pelastaa varmaan koko maailman, mikä on ihan ymmärrettävää koska eräässä vaiheessa hän mainitsee lapsuuden haaveestaan olla isona Jeesus.

Jumalten aseet lukeutuu siihen Indiana Jones-buumiin joka siinä suunnilleen 80-luvun puolivälissä tuotti elokuvia kuten Tulijalka (1986), Kuningas Salomonin kaivokset (1985) ja monia, monia muita. Joten hieman kieltä poskeen, klassisen oloista seikkailumeininkiä, vanhahtavaa aikakautta ja sankari joka voidaan tulkita rentuksi. Oli kyseessä sitten nykyaika tai mennyt ja oltiin sitten komedian taikka vakavamman tunnelman puolella niin esikuva on aina nähtävissä, eikä Jumalten aseet ole siinä poikkeus. Varsinkin jo pelkästään sen intro osoittaa kunniaa Kadonneen aarteen metsästäjiä kohtaan: molemmissa sankari on muinaisen aarteen perässä, pakenee alkuasukasheimoa ja karkaa heiltä lentokoneen avustuksella.

Aika harvoin pidän Jackie Chanin elokuvia minään mestariteoksina, mutta vielä harvemmassa ovat ne joista en ole nauttinut ja lähes jokainen tuotoksistaan kestää uusintakatseluja. Yleensä se mikä estää minua antamasta täysiä pisteitä on elokuvien eräänlainen fokuksen puute ja on tullut jo monesti todetuksikin, että Chan pistää usein stunttikohtaukset menemään tarinan sekä sen kuljetuksen tielle. Sinänsä näitä voisi verrata mihin tahansa ns. tehoste-elokuvaan jossa käsikirjoitus saa jäädä taka-alalle kun fyffet pitää pistää mahdollisimman näyttäviin räjähdyksiin, jotka Chanin tapauksessa siis ovat tappelukohtaukset käyttäen apuna vaikkapa tikapuita. Superkalliita tikapuita. Tehty kullasta ja timanteista. Eikä siinä mitään, tällaiset jutut ovat Chanin sokeri, suola ja rasva, ne jotka sen maun tekevät ja olisinkin varmasti pettynyt jos niitä ei olisi mukana. Samalla kuitenkin tiedostan sen, että aina välillä ne ovat mukana vain koska imago tai jokin muu vastaava vaatii sellaista, eivät koska edistäisivät taikka tukisivat tarinallista sisältöä ja niin kivoja kuin yleensä ovatkin ovat ne samalla se pieni este suuremman pistesaaliin toivossa. Tottakai Jumalten aseet on täynnä tuttua Chania ja samat asiat joita pidän miinuksina ovat siten läsnä, mutta tässä tapauksessa ne eivät vaivaa samalla tavalla. Uskoisin sen johtuvat siitä kuinka yleensä Jackie Chan on elokuvissaan "Jackie Chan" ja huvittavasti monesti vielä dubbauksen ansiosta sitä ihan nimeltään eikä vain tyylillisesti, mutta vaikka hän on tässäkin tapauksessa samanlainen poikamainen veijari joka puolivahingossa osuu pulmien tielle, on hän sekä tekonsa jotenkin indiananjonesmaisuudessaan paremmin sidottu tarinankuljetukseen, jolloin tapahtumat ovat loogisemman oloisia sattumuksia. En tiedä, ei se täysin aukottomalta perustelulta kuulosta omissakaan korvissa, mutta lievästä apinoinnista huolimatta tällainen seikkailuhahmo jota Chan Jumalten aseissa esittää on jotenkin lihallistetumpi kuin mitä ne usein ovat ja kun elokuva muutoinkin on jonkinlaisen innoittajansa ansiosta tarkoitettu silkaksi seikkailuksi eivät ne silloin tällöin irrallisen oloiset stunttisarjat olekaan samalla tavalla sisältöä rikkovia. Joskin tottakai ne ovat silti edelleen hieman sitä, vain lievemmin. Ehkä se kuitenkin kertoo jotain, että minulla on vaikeuksia keksiä mitään "hassua" sanottavaa tästä elokuvasta ja kuten yleensä hyvinä pitämistään teoksista niistä kirjoittaminen tuntuu hivenen tylsältä kun mieleen tulee vain peukuttamista. No, ainakin ranskassa elokuva sai mainion käännöksen ollessaan Mister Dynamite:
Jolla toki on jonkinlainen perustelu erään elokuvan tilanteen ansiosta, mutta yhtä hyvin se nimi voisi olla yhden hetken perusteella vaikkapa Mister First I Had Short Hair, Now It's Long.

Niin ja jos jokin tuossa Mister Dynamiten kannessa vaikuttaa häiritsevän tutulta, löytyy vastaus Terence Hillin ja Bud Spencerin tuotannosta:

Jumalten aseet on mainio Jackie Chan-versiointi Indiana Jones-tyyppisistä seikkailuista ja täynnä sitä mitä Chanin elokuvilta odottaakin eli huumoria, vauhtia, taiten tehtyjä stuntteja ja egobuustausta kun Chan on nähnyt tarpeelliseksi tyrkyttää laulutaitojaan vaikka parhaimmillaan ne olisivat suihkussa.

Tähdet: ****