lauantai 29. heinäkuuta 2017

Nude Nuns With Big Guns (2010)

Sisar Sarah (Asun Ortega) ryhtyi nunnaksi halutessaan tehdä jotain hyvää, mutta päätyikin pahojen moottoripyöräjengipappien luostariin jossa huumekauppa rehottaa ja raiskaukset ovat kiitos hyvästä työstä. Raiskaukset ovat myös rangaistus huonosta työstä.
Erään rangaistuksen jälkimainingeissa Sarah uskoo viimein kuulleensa Jumalan sanan ja se sana sattuu olemaan "tapa" ja kohteena kaikki jotka ovat häntä sekä lesborakastajanunnaystäväänsä väärin kohdelleet. Kyllähän Sarah lahtaa pahiksia, mutta kun koko elokuva tuntuu olevan joidenkin hevostainnuttavien vaikutuksen alaisena niin eipä käteen jää kuin kloroformirätti jota pitää omilla kasvoillaan. Sen verran pitkästyttävästä elokuvasta on kyse etten viitsi edes laittaa kuvaa siitä, vaan tässä jotain koneeni sisuksista kaivettua:

Nude Nuns With Big Guns on trashia, mutta mitä muutakaan voisi tuolla nimellä varustettu elokuva olla. Trashia löytyy myös elokuvan mahdollisten tuottajien joukosta sillä tätä elokuvaa käytettiin apuna kun haastettiin torrentkäyttäjiä oikeuteen, mutta ei niinkään mitään oikeutta haettaessa vaan jotta peloteltaisiin nettikäyttäjiä maksamaan oikeuden ulkopuolisia sovittelukorvauksia koska hei, pitäähän sitä koettaa rahastaa keinolla millä hyvänsä kunhan sitä ei tehdä elokuvalla jota pidettäisiin maksamisen arvoisena. Käyttäjiä haastanut yritys perui myöhemmin aikeensa, mihin saattoi osaltaan vaikuttaa epäilys siitä etteivät he edes omistaneet Nude Nunsin oikeuksia ja jos näin olisi ollut olisivat he todennäköisesti päätyneet maksajien penkille. Miten tästä tuleekaan mieleen kaikenlaisten huijausviestien tehtailijat jotka luottavat siihen, että jos lähetän feikkilaskun niin joku ja tarpeeksi moni sen maksaa pelätessään suurempia ongelmia. No, eksploitaatioelokuvahan Nude Nuns on joten edellä olevan kaltainen on kaikesta ikävyydestään varsin sopivasti aiheeseen istuvaa.
Paljasta pintaa, verenroiskutusta, rumaa kielenkäyttöä, surkeaa näyttelemistä ja nunna joka vastaa enimmäkseen edellisistä, mutta eivätpä muutkaan jää pahemmin jälkeen ja koska jokainen on paskiainen niin kaikki saavat ansionsa mukaan. Valitettavasti Nude Nuns on aivan liian laiskasti kulkeva ja suurin osa toimintakohtauksista on kuin katselisi power point-esitystä jolloin pääosa elokuvan lupauksista ja raflaavuudesta jää sen julisteen varaan, ja siten aika varmasti tämä olisi toiminut parhaiten muutaman minuutin trailerina kuin kokonaisena elokuvana. Menee jotenkuten rasvaisena välipalana niiden muiden tarkoituksellisten aikalaistrashien seassa, mutta samasta lajityypistä ja samalta ajalta löytää useita paremmin roskaestetiikkaa hyödyntäviä sisarelokuva jotka eivät ole näin nynneröitä ollakseen modernia massayleisön grindhousea.
Ajoittain tosi rumaa/halvan näköistä värikorjausta joka visuaalisena löysäilynä on kuin jotain Eppu Normaalin musiikkivideon ripulointia:
Joskin se Nude Nunsin nukahtaneen etanan vauhdilla kulkeminen on sen pahin synti, eikä sellainen ole koskaan hyväksyttävää eksploitaatiossa. Eikä se pelkkä pyssyn pitäminen kädessä tee vielä bad assia vaikka kuinka irvistelisi. Jos joku kuitenkin haluaa nähdä elokuvan jossa tehdään niin puolentoista tunnin ajan ei Nude Nuns ole silti kovinkaan hyvä vaihtoehto.

Tähdet: *

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Battledogs (2013)

Neiti-ihminen muuttuu lentoasemalla neiti-ihmissudeksi ja aloittaa pureskelun jonka seurauksena ihmissusia on kohta ihan sikana. Luonnollisesti asema suljetaan jotta hukkaihmiset eivät pääse muualle mellastamaan ja onpas paikalle asennettu vahvat ovet kun niiden väliin jääminen repii raajat irti. Pitääkin muistaa seuraavan kerran kun palohälytyksen takia ostari suljetaan, että vaarallisin paikka ei olekaan liekessä chillaaminen vaan ovesta astuminen. No kuitenkin, armeija kaasuttaa sudet nukuksiin ja ihmismuotoon palattuaan heidät viedään jonnekin armeijan salaiseen laboratoriojuna-asemavankilaan ja pidetään lääkkeillä rauhallisina jotta ei enää mitään ongelmia pääsisi syntymään. Ongelmia syntyy kun paikan johtaja kenraali Monning (Dennis Haysbert) haluaa valjastaa raivoavat pedot armeijan käyttöön kun taas idealistisen ja kiltin majuri Hoffmanin (Craig Sheffer) aikomuksena on selvittää potilas nolla ja löytää parannuskeino virukselle jonka aiheuttama muutos ei edellytä täysikuuta, riittää kunhan verenpaine nousee. Tokihan tuo alkuperäisen pureman saanut henkilö, Donna (Ariana Richards) on vangittujen joukossa ja jopa koettanut ilmaista viranomaisille olevansa syypää tapahtumiin, mutta kukapa häntä kuuntelisi. Samaan aikaan Monning pakottaa yhden susi-ihmisistä siivomaan häiriköitä kuten Hoffmanin pois tieltään, mikä on aika erikoista että tämä hauvaolento tottelee ja osaa seurata kuuliaisesti ohjeita kun juuri edeltävät 30 minuuttia ollaan toitotettu kuinka muutos pedoksi tapahtuu kun tunnetila vaihtuu järkiperäisestä ajattelusta pelkästään raivoavan alkukantaisen tunteen parissa sekoilevaksi, joten ei silloin oikein osata tehdä muuta kuin kirjoittaa vihainen somepäivitys jota kadutaan seuraavana päivänä. Ihmissudet kapinoivat ja pääsevät kaupungille vähän niin kuin Gene Kelly ja merimiespoikaystävänsä, jolloin eteen nousee presidentillinen päätös jonka vain presidentti (Bill Duke) voi päättää: pommitanko vai en? Toisaalla Monning koettaa edelleen pelastaa oman suunnitelmansa rippeet ja Hoffman pelastaa ihan kaikki ja tekee sen pistämällä itseensä ihmissusivirusta koska sehän se kokonaiskuvaa katsoessa auttaakin että hauvoja tehtaillaan lisää.

Tyypilliseen tapaan Asylumin elokuvien kohdalla ei myöskään Battledogsista löydä kehuvia arvosteluja kuin jos silloinkaan kaivautumalla hyvin syvälle haukkujen alle, mutta vaikka tässäkin tapauksessa negatiiviset kommentit ovat ymmärrettäviä esimerkiksi kiitos surkeiden efektien ja niihin päin mäntyä reagoivien puumaisten esiintyjien, sillä ihmisiä oli ilmeisesti ohjattu neuvoin "juoksette nyt pakoon hirviötä jota ei vielä ole, mutta se tulee olemaan tosi, tosi pelottava ja ihan hirvee, mutta kun juoksette pakoon niin tehkää se tosi rennosti ja heiluttakaa käsiä ilmasssa jotta tehostetekijät muistavat kyseessä olevan pakokohtaus."
Naurettava kansikuva, perusasylumilta kuulostava idea ja kaikki muutkin ovat paikoillaan osoittamassa, että joo, samaa Sharknadoa on taas tarjolla. Mutta kun ei ole, ei ainakaan täysin ja uskallankin väittää, että arvosteluissa on päädytty siihen, että koska se on Asylum-elokuva niin sen voi arvoida katsomatta ja katsoessaankin ollaan jo valmiiksi p*ska näkemättä-moodissa jolloin ei näe mitä siellä oikeasti on. Shefferit ja muut pallinaamat sivuun ja huomaa, että kun näyttelijäkaartissa on aika liuta ns. karaktäärinäyttelijöitä kuten Wes Studi, Bill Duke, Dennis Haysbert  ja Ernie Hudson niin vaikka budjettitasolla sellainen ei eroakaan tavanomaisista wash up-valinnoista kuten Tara Reid ja jonkun painijatähden tytär, on esiintyjien vakuuttavuus suhteessa aika eri tasolla kuin yleensä. Toki sitä toivoisi heidän saavan jotain muutakin tekemistä kuin sonnan suoltaminen ja pökkelötehosteiden hampaisiin joutuminen, mutta eipä Asylumin elokuvissa ole normaalisti tapana palkata yhteen elokuvaan noin useaa esiintyjää joilla on blondattujen hiusten sijaan karismaa. Lisäksi uskokaa tai älkää, vaikka Battledogs vetääkin peliin naurettavan ylivedettyjä koomisia veritehosteita sun muita hassuuksia ja pelkkä puupäätoiminta kerää enemmän huomiota kuin Antti Tuiskun selfie...
niin ennen kuin ajaudutaan pelkkään pöllöilyyn on elokuvassa aika kiintoisa ajatus käsitellä ihmissusia terroristeina jotka eristetään muusta maailmasta ja joiden ihmisarvo pyyhitään täysin pois (vrt. Guantanamo). Vilaukselta tätä näytetäänkin varsin hyvin, mutta tietenkään Asylumin mainetta ei olla uskallettu riskeereta ja siispä äkkiä mennään heille ominaisemmalle linjalle olla pöhköjä ja idiostismin merkkejä on luonnollisestikin enemmän kuin mihin laskukoneen kapasiteetti yltää. Sääli, sillä jotenkin tuntuu kuin nyt heillä olisi ollut mahdollisuus koettaa tehdä jotain muutakin. Tosin uskon, että silloinkin olisi päädytty korkeintaan vain tavanomaiseen B-moskaan eikä mihinkään tulevaisuudessa aliarvostettuna klassikkona muistamiseen ja siispä nyt jäädään roskaan joka ei ole tarpeeksi hauska ollakseen kunnolla viihdyttävä, eikä tarpeeksi ajatuksellinen jotta pysyisi hereillä.

Enpä ole suuremmin Ariana Richardsin uraa seurannut joten parhaiten hän on jäänyt mieleeni lapsitähtenä olemisesta elokuvissa Jurassic Park ja Väristyksiä, joista siis on jo hyvä tovi kulunut. Liekö sitten koulut sun muut vieneet ajan, mutta aika harvakseltaan hän on näyttelijäntöitä tehnytkään, mutta kuitenkin tuntui aikamoiselta aikahypyltä ja ikääntymisen kohtaamiselta muistaa Richards pikkutyttönä ja seuraavaksi nähdä hänet aikuisena (vain vuoden minua nuorempi) naisena tässä Battledogsissa.
Toivottavasti ura ei kuitenkaan vastaisuudessa tukeudu vain Asylumiin. Tai jos niin on, niin tulkoon eteen niitä sen verran paljon jotta hänestä vakiintuisi roskaelokuvien kuningatar, tms. samaan tapaan kuin muinoin olivat nyt jo valitettavasti passé scream queenit.

Tähdet: **

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Yo, man. It's cool. It's cool, man. It's cool.

En tarvinnut Romeron zombietrilogiaa koska minulla jo on se, enkä tarvinnut Voorheesiin seikkailuja koska minulla jo on ne, mutta en voinut ohittaa tämänpäisen kirppiskierroksen yhteydessä silmiini osuneita kokoelmabokseja ja siksi kävi näin.
Lisäksi Giorgio Moroderia sekä luettavaa:

Tätä en sentään ostanut...
mutta kokeilin naamiota. Ei mahtunut kunnolla.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Howling 4 (Howling IV: The Original Nightmare, 1988)

Pelkotiloista kärsivä menestyskirjailija Marie (Romy Windsor) lähtee miehensä Richardin (Michael T. Weiss) houkuttelemana takahikiälle mökkeilemään jotta saataisiin stressi kaikkoamaan ja paluu kirjoittamisen pariin sujuisi mallikkaasti. Lähikylä on idyllinen ja asukkaat vieraanvaraisia. Lisäksi he ovat ihmissusia ja seksuaalisella vetovoimallaan karvatassut koettavat saada vierailijoista uusia heimojäseniä. Tai no, kenties pikemminkin koettavat vain tappaa vieraat mölisemällä heidän lähellään. Tietenkin valtaosa elokuvasta on hengailua olohuoneessa ja aina välillä kuuluu suden ulvontaa jolloin joku kysyy "kuulitko tuon?" ja toinen vastaa "ai minkä?"

Ensimmäinen Howling on mielestäni mahdollisesti kaikkien aikojen paras ihmissusiselokuva ja yksi kaikkien aikojen parhaimmista kauhuelokuvista, mutta se laadukkuus ei välittynyt jatko-osille vaan heti kakkososassa pudottiin mutaisaan maahan ja siellä ollaan pysytty siitä saakka. Jatko-osat kuuluvat elokuviin joista pitää etsiä hyvää sanomalla jotain sellaista kuten siellä oli hyvä biisi mukana taikka jotain muuta yhtä oleellista (btw. Howling nelosen tunnari on aika mainio popkappale). Se jo kertonee ettei tätä neljättäkään Howlingia tule pahemmin kehuttua, eikä siihen juuri ole syytäkään sillä se on... huono elokuva. Voi hyvänen aika kuinka huono se onkaan. Herra varjele ja muita latteuksia. Osittain sitä kohtaan voi kuitenkin tuntea sympatiaa joka sitten nostaa tyypillisen altavastaaja-aseman vuoksi hivenen kokonaispisteitä, vaikka se ei nyt lopputuloksen perusteella olisikaan ansaittua. Alunperin tuottaja Clive Turner oli aikeissa ohjata Howling nelosen ja jos hän väitetysti oli ensimmäisen osan suurikin fani niin ehkäpä hän olisi ansainnutkin tilaisuutensa. Ajatus jota muut rahoittajat eivät jakaneet jolloin oli palkattava ulkopuolinen ohjaaja ja täten aluksi nousee se sympatiapiste syrjäytetylle Turnerille, kunnes selviää että samainen herra puuttui sen muualta tuodun ohjaajan toimiin aika ikävilläkin tavoilla ja sinne katosi aikomus Turnerin puolella seisomisesta. Ohjaajan ja käsikirjoittajan yhteydenottojen estäminen koska jälkimmäisellä ei ole puhelinta, osoitetta taikka henkilöitymää sillä Turner itse oli salanimen turvin käsikirjoittaja kuulostaa jo jolta Argo-jutulta, mutta kun salailun syynä oli halu tunkea mukaan omat ideat elokuvaan ohjaajan ohitse muuttuu tarina pelkäksi ikävyydeksi ja kun vielä pisteenä kaiken päälle ohjaajan käsiala mitätöitiin Turnerin tekemillä lisäkuvauksilla sekä omalla leikkauksella ansaitsee joku muu ne Howling nelosen sympatiat, mutta se ei ainakaan ole Turner jonka motiivina tuntui olevan "halusin ohjata elokuvan, joten ohjasin sen väkisin." Siinä sitten valitettavasti jyrättiin muita, mutta hei, ainakin sen vuoksi saatiin jonkin verran mielenkiintoista taustainformaatiota josta kertoa itse elokuvan sijaan.

The Original Nightmare siksi koska tämä nelososa pohjautuu samaan alkuperäistarinaan kuin ensimmäinenkin elokuva ja on siis jatko-osana olemisen sijaan pikemminkin remake, mutta väitetysti tarinakulultaan lähempänä originaalikertomusta. En ole lukenut sitä joten luotan kuulopuheisiin. Mutta joo, kyllä sen saman tarinan huomaa vaikka taso on pudonnut pohjalukemiin ja vaikka esimerkiksi ensimmäisen osan sarjamurhaajaintro on poissa niin molemmissa kuitenkin on suuressa osassa kertomus stressaantuneesta naisesta joka houkutellaan keskelle metsää eräänlaiseen retriittiin jonka tarkoituksena on puhdistaa mieli ja sielu jotta henkiset kuona-ainekset saadaan poistettua ja edessä on uusi uljas elämä vailla huolia. Mutta toteutuksena jäädään kauaksi ensimmäisen taakse ja puisevat näyttelijät, uskomattoman löysä rytmitys, kliseiset vinkaisuäänitehosteet korostamasssa mukayllätyksiä, tekotaiteelliset hidastukset vain venyttämässä pituutta sun muut geneerisyydet ovat omiaan heikentämään jo käytetyn tarinan tehoa saaden sen vaikuttamaan huonolta, mitä se ei todellisuudessa mielestäni ole. No, onneksi tässä sentään on kohtaus jossa zoomataan äkkiä johonkin jyrsijän kalloon, tms. ja riitasointu kertoo että nyt on aika säikähtää koska niin kovasti sankaritar henkeään haukkoo... viikon ajan jotta varmasti uskomme, että nyt hän näki jotain pelottavaa.
Howling 4 on pitkästyttävä aivan kuten hammaslääkärin odotushuoneessa Anna-lehden lukeminen, mutta lopussa ei vain odota edes kivulias palkinto vaan ikuisuus samaa pitkästyttävää odottamista. Vaikea uskoa keston olevan vain se yleensä armolias puolitoistatuntia kun jo 30 minuutin kohdalla on uskoakseen katsonut elokuvaa jo ainakin viikon yhtä soittoa. Yltääkseen siis vain pelkäksi huonoksi rutiinikauhuelokuvaksi olisi Howling 4 katsottava joko pikakelauksella taikka sitten elokuva olisi vain alunperinkin pitänyt lyhentää tunnin pituiseksi, silloin se ei varmaankaan enää johdattaisi katsojaansa koomaan. Uskokaa tai älkää se on huono tila kun Howling 4 ei kuitenkaan ole mikään ns. taide-elokuva ellei sellaiseksi sitten lue myös Uwe Bollin teoksia, eikä kukaan niin tee ja täten pitkäpiimäisyys ei ole tehokeino kuin ainoastaan Guantanamossa.

No okei, Michael T. Weissin georgemichaelfaithlook on aika pähee.

Pienen budjetin vuoksi Howling 4 kuvattiin vailla ääniä ja dubattiin sitten myöhemmin.
Suomennos sen käännösvirheiden perusteella tehtiin ennen dubbausta huulilta lukien. Erinomaisia erheitä ovat suoranaista väärää tietoa antavat käännökset kuten sellaiset joissa joku sanoo, että tämä kaikki on minun syytäni, mutta suomentajan mukaan se onkin sinun. Eräässä vaiheessa Marie huutaa "doctor!" ja se onkin sitten näköjään "kumarru!"

Jos jotain hyvää oikeastaan kaikista Howlingeista löytää niin niihin on tehty aika makeita julisteita, jollainen tämäkin on vaikka ihmishukka näyttääkin kaljulta lepakkohiireltä:

Tähdet: *

torstai 20. heinäkuuta 2017

In my dreams I am the Wizard Master

Aikomuksenani oli tänään katsella jokin leffa (tiedän kyllä mikä, että ei ihan vain jokin), mutta sitten iski väsymys ja lurppasilmät. Tässä siis välipala.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

The Terrifying Lover Who Died - Yet Lived!

Siitä on nyt pieni tovi kun olen elokuva- taikka muuhankintojani täällä esitellyt, osittain koska ne ovat hivenen siirtyneet erään fb-ryhmän suuntaan jolloin omassa mielessä niiden laittaminen tännekin olisi tuntunut toistolta, osittain koska pääosa ostoksista on ollut harmittoman arkisia (esim. se muutaman postauksen takainen Drive Hard) joissa ei ole esittelemistä ja osittain koska... hei, laiskuus. Nyt keskitynkin siis vain väitettyyn kermaan taikka muuhun mainittavaan ja unohdan täytekaman.

ELOKUVAT JA PELIT
Saisivat lopettaa tuon Game of Thronesin tekemisen kun en vieläkään ole ehtinyt katsomaan jaksoakaan ja aina ehtii tulla uutta jonon jatkoksi. Ash vs Evil Dead, Turbo Kid ja The Ward ovat sellaisia jotka olisi pitänyt ostaa jo ajat sitten, mutta varsinkin The Ward John Carpenter-fanituksestani huolimatta ja juuri siksi oli lykkääntynyt tähän saakka koska toivon sen olevan The Thing mutta pelkään sen olevan Ghosts of Mars. Nytkin se vain sattui tulemaan vastaan, etten sitä erikseen etsinyt.
Ohessa toivon etten ostanut noita Ps2-pelejä turhaan, joiden kyllä oletan olevan aikamoista kakkaa, mutta toivottavasti mylly edes pyörittää niitä. Kas kun kävi niin, että siivotessani tulin vahingossa nykäisseeksi laitteen lattialle enkä vielä ole kokeillut koneen toimintakykyä.

Ja peleistä puhuttaessa, nythän tovi sitten informeeratttiin NIntendon julkaisevan SNES-minikonsolin, joka oli tietenkin helposti ennustettavissa vuoden takaisen NES-minikonsolin katastrofaalisen kuluttajien kelleille kenkimisen perusteella. Tuolloin jäin monien muiden tavoin vaille laitetta, enkä silloisen nimeltämainitsemattoman verkkokaupan kanssa tappelun (eivät meinanneet suostua palauttamaan ennakkomaksua, ennen kuin lopulta osoitin ns. mustaa valkoisella sellaisen tehneeni) vuoksi ollut nyt innokas kokemaan samaa tai edes sitä jonka vuoksi pariinkin julkaisu-uutisointiin kommentoin että tuskin maltan odottaa turhaan sen saamista. Joten päätin suosiolla olla miettimättä SNES-minikonsolia sen enempää koska kyllä meistä kaikki tietävät ettei historiasta opita ja pian ilmestymisensä jälkeen nousevat jälleen esille vihaiset kommentit siitä kuinka ne muutamat valmistetut laitteet ovat joko päätyneet vilunkipelin (esim. pelikauppojen oman hyväveli-systeemin) ansiosta keinottelijoille taikka sitten esimerkiksi tubettajille ilmaisen mainonnan vuoksi. Joskin mitä järkeä mainostaa tuotetta jota ei saa? Tekisivät tarpeeksi kattamaan kysynnän. No mutta kyynisyys sikseen, sillä kuitenkin samaisen SNES-uutisoinnin myötä heräsi jonkinlainen halu saada lisää retropelikokemuksia ja siten tuli ostettua tuo Retro-bit Generations emulaatiokonsoli.
Kyseessä on laite jossa enemmänkin määrä korvaa laadun kuin päinvastoin, mutta itseäni kiehtoi etenkin se kuinka suurin osa sisällytetyistä peleistä on itselleni tuntemattomia ja kaltaistani kasuaalipelaajaa ei pahemmin vartin pelisessioiden vuoksi laitteen osoittamat virheet haittaa (ts. äänimaailma ei ole yksi yhteen alkuperäisten kanssa, tms.). Pientä hubaa ja suhteessa halvalla.

MUSIIKKI
Tubular Bells minulla olikin jo cd:nä (nolemmat versiot), mutta dudes ja dudettes, se on hiton hyvä levy ja katsokaa kuinka makealta sen kansi näyttää isommassa koossa.
Taisi muuten olla ensimmäinen kerta kun olen nähnyt yhtäkään syntikkakokoelmalevyä vinyylinä, kun aina ne vastaan tulleet ovat olleet kasetti- taikka cd-julkaisuja. Kovin juttu lienee kuitenkin Rocky Horrorin eräänlaisen jatko-osan, Shock Treatmentin soundtrack.

LUETTAVAA
Jos jollain on tarjolla Rasmus Nalleja (niitä vanhenpia sinikantisia) niin minulle saa tarjota sillä Rasmus on niin boss että jopa Bruce sanoisi "damn, son!"

Niin ja sitten lopuksi se kaikkein bad assein hankinta jonka myötä aika saakin kulkea takaperin.

KALENTERI VUODELTA 1998

Tätä kirjoittaessani taustalla soi: Transformers soundtrack, säveltäjänään Steve Jablonsky.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

The Factory (2012)

Pöpipää Carl (Dallas Roberts) kaappaa kellariinsa nuoria naisia haluten väkisin rakastaa heidät vaikka kuoliaaksi tai ainakin raskaaksi ja kyttä Mike (John Cusack) koettaa saada hänet kiinni. Kun Miken ns. hutsahtavasti pukeutuva angstitytär Abby (Mae Whitman) katoaa tulee sarjakidnappaajamurhaajajahdista henkilökohtaisempi ja kyllä te kaikki olette nähneet tämän jo aikaisemminkin: tosi synkkää ja ikävää ja päädytään lopetukseen joka tarkoituksella jättää pahan maun suuhun.

Parin edellisen John Cusackin elokuvan kohdalla (ja joskus aikaisemminkin) olen maininnut pitäväni hänestä, mutta hänen olevan jotenkin liian neutraalin oloinen jotta jäisi ainakaan elokuviensa taikka roolisuoritustensa kautta kunnolla mieleen. Toki hänen filmografiastaan löytyy niin sekä loistavia elokuvia että myöskin samanlaisia roolisuorituksia, mutta kuitenkaan Cusack ei tartu kuten niiden perusteella pitäisi. Hitto, Stephen Dorff on huonompi näyttelijä ja on jäänyt silti paremmin mieleen vaikka ei taatusti ole urallaan tehnyt yhtään ainakaan parempaa leffaa kun Cusack, mutta Dorffilla on apunaan se douchebagmäinen asenne jonka vuoksi hänet ainakin muistaa sen verran kuin muistaa kun taas Cusack on liian kiltti jäädäkseen ainakaan itse ilkimyksenä tajuntaan. Tokihan jokainen tajuaa ettei hän ole todellisuudessa unohdettukaan, mutta on sellainen ai niin joo-näyttelijä josta toki tykkää, mutta no homo tai jotain. Hän ei ole ainoa näyttelijä jolla on urallaan erinoamisia roolisuorituksia että niihin soveltuvia elokuvia joiden olisi pitänyt naulita heidät ykkössijalle kun puhutaan näyttelijöistä jotka ovat superfly, sillä siellä ovat myös Jeff Daniels, Bill Pullman ja esimerkiksi Matthew Modine. Hitto, jopa Tim Robbins. Silti oli se sitten Newsroom, Lost Highway, Full Metal Jacket tai Shawshank Redemption niin ei päästy asemaan jossa nimi olisi heroiini, koukuttamassa kaikki janoamaan lisää, enemmän ja enemmän ja katsoja myisi vaikka mummonsa saadakseen sweet sweet-Modinea.
The Factory ei ole Cusackille uusi Being John Malkovich, mutta olisiko se muuttanut mitään jos olisikin ollut kun sitä ei tehnyt edes Being John Malkovich.
Jos Drive Hard tuntui toisen elokuvan lämmittelyltä ja The Num8ers Station useasti nähdyn elokuvan lämmitelyltä, niin sama ongelma vaivaa The Factorya joka on tyylillisesti Seitsemän-kopio aivan liian myöhässä samaan tapaan kuin Jonas Åkerlundin Horsemen Of The Apocalypse oli jo vuonna 2009. The Factorykin oli tehty jo 2008 ja lojunut studion hyllyllä neljä vuotta ennen kuin pääsi yleisön nähtäväksi. Joskin lähteestä riippuen The Factory jumittikin vain vuoden koska olisikin tehty vasta 2011, mutta väliäkö vuodella kun kerran näin pitkälle oltiin edetty, mutta minnekään ei silti päästy.

Tunnelma on toimiva, näyttelijät tarpeeksi hyviä ja kokonaisuus on perushyvää synkkää sarjamurhaajajännäriä vaikka se sarjamurhaus onkin ruumismäärältään minimissään, mutta ainakin kellarikidutusta on senkin edestä. Tehokkaan creepy idea onkin se, että tavanomaisen tappamisen sijaan elokuvan pöpi vangitsee naiset ehdollistaakseen heidät tyttöystävikseen/vauvatehtaiksi ja siinä mielensekoituksessa neidit vaikuttavat normaaliakin enemmän uhreilta kuin vain kuoleman kohtaavat henkilöt. Toisin sanoen jokainen uhreista on enemmän se Seitsemässä ollut sänkypotilas joka kuihdutettiin kuin joku joka olisi vain saanut porasta päähän ja se pitkitys on tällaiselle tarinalle vain eduksi. Valitettavasti se ei kanna niin pitkälle, että jaksaisi täydellä tarmolla keskittyä moneen kertaan nähtyihin käänteisiin ja lopputwisti on v*tun tyhmä, pilaten kaiken mahdollisen hyvän. Bruce Willisin/Halle Berryn Perfect Stranger lensi katselun jälkeen roskikseen ja sinne päätyi myös The Factory. Minä vihaan sinua.

Tähdet: ~

lauantai 15. heinäkuuta 2017

The Num8ers Station (The Numbers Station, 2013)

Enpä muista vähään aikaan nähneeni elokuvia joiden nimissä korvataan kirjain numerolla. Radical ja awesome sanoisivat Thir13en Ghosts ja Mar1lyn Man5on.

CIA:n tappaja Emerson (John Cusack) tekee tunteettomasti työnsä kunnes eteen se tyypillinen tilanne jossa kohteeksi päätyy viaton (nyt lapsi) jota hän ei pysty kuolettamaan, mikä ei tietenkään estä kollega Greyta (Liam Cunningham) tekemästä niin. Emersonin lojaalisuus, ammattitaito ja kykeneväisyys joutuvat harkinnanalaisiksi joten mies siirretään syrjäiselle agenttien käyttämälle numeroasemalle - joka siis on perähikiällä sijaitseva eräänlainen bunkkeroitu toimisto jota kautta CIA:n salakoodatut viestit kulkevat - ja suojelemaan siellä työskentelevää koodinvälittäjä Katherinea (Malin Åkerman). Kenttäagenteille tämä on siis siirtyminen toiminnasta konttorirotaksi ja näin ollaan siivottu ei-toivottu aines kuten Emerson pois jaloista, jonka vuoksi mies kuluttaa vapaa-aikansa pulloon hukkuen. Katherine sentään jaksaa olla positiivisella tuulella ja koettaa valaa uskoa masentuneeseen Emersoniin, hivenen onnistuenkin siinä vaikka mies pitääkin yllä murjottavaa imagoa.
Erään vuoron vaihdon yhteydessä Emerson ja Katherine saavat huomata asemalle tunkeudutun ja iltavuorolaiset ovat tapettu. Heidät oli ennen kuolemaansa pakotettu lähettämään valheellisia salaviestejä joita Emerson ja Katherine koettavat nyt purkaa jotta voivat estää ties minkä katastrofin, mutta samaan aikaan Emerson taistelee aikaa vastaan koska juuri tällaisten tilanteiden varalta hänen vastuullaan oleva evakuointisuunnitelma tarkoittaa kollegoiden tappamista ja koko aseman hävittämistä, jotta mitään jälkiä ei jää perään. Aiemman tunnnontuskaisen kokemuksensa vuoksi Emerson ei pysty tappamaan Katherinea eikä myöskään kertomaan mitä hänen pitäisi tehdä, mutta jotta olisi edes teoreettinen mahdollisuus neidin pysymiselle hengissä on koodi purettava ennen ns. apuvoimien saapumista muutaman tunnin päästä. Siellä on pahoja agentteja of course.

"According to The Telegraph newspaper, actor Warren Clarke was one of the investors in this movie, and he "may have lost money after investing" in it, which led to him being almost penniless when he died."
No, ei tämä nyt niin huono ole kuin millaisen kuvan tuosta voi saada, mutta toisaalta ei ole vaikea ymmärtää miksi The Num8ers Station ei miksikäään rahasammoksi muuttunut. Se kun on niin tavanomainen agenttitoimintajännäri, että sitä katsellessa voisi vaikka vannoa nähneensä sen monta kertaa aikaisemminkin ja edellisen kerran juuri kaksi tuntia sitten. Tokihan se osittain tarkoittaa sitä, että kyseessä on tasavahva elokuva jossa ei vaikka nyt yllätyksiä taikka särmää olekaan niin ainakin se on niin kutsuttua varmaotteista ajantappoa, mutta kun tässä tapauksessa se tarkoittaa myös sitä että kyseessä on Sean Pennin Tulkki.

Mikä?

Aivan.

Kyseessä on yhtä nopeasti ulos päästä valuva tapaus, eivätkä tutut naamat edes koeta pitää itseään kynsin taikka edes hampain putoamasta unholaan.

Ehdottomasti parasta The Num8ers Stationissa ovat ne muutamat kohdat joissa Cusack kulkee tekemässä CIA:n tappohommia ja hän osoittaa niissä tilanteissa, että vaikka kohtaukset eivät olekaan normaalista poikkeavan vaikuttavia niin hän onnistuu olemaan yhtä coolin tyyni toimintapersoona kuin esimerkiksi Liam Neeson ja ehkä jos Cusack ei edelleen näyttäisi viisivuotiaalta voisi hän esiintyä isätoiminnassa varsin uskottavana päähenkilönä. Mutta kuitenkin, Cusack osoittaa jonkinasteista toimintatähtipotentiaalia vaikka kaipaamaan jääkin sen pukumies ampuu sairaan tarkasti-tilanteiden sijaan hieman potkimista palleaan ja niiden lähitaistelukykyjen paljastamista. Nyt jälleen kerran jäädään sinne friendzonelle, mutta ei ainakaan vain niinkään Cusackin itsensä vaan kokonaisuuden yllätyksettömyyden vuoksi.

Samperin hyvä musiikki. Aivan liian hyvää näin arkiseen elokuvaan.


Tähdet: ***

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Drive Hard (2014)

En aivan sanatarkkaan muista mutta muistan kuitenkin kuinka John Cusack on ainakin yhdessä haastattelussa vastannut kysymykseen mitä hän vielä haluaisi tehdä elokuvaurallaan, että olisi kiva tehdä toimintaelokuva. Sijoitan tämän vastauksen aikaan Con Airin jälkeen ja koska se on toimintaelokuva jossa esiintyy John Cusack niin voisi ihmetellä, että mitä hän vastauksellaan tarkoitti, mutta en kuitenkaan ihmettele koska mitä ilmeisemmin hän viittasi haluavansa tehdä toimintaelokuvan jossa pääsisi itse fyysisempään rooliin kuin mitä esimerkiksi oli mainitsemassani Con Airissa ja aktiivisena lähitaistelulajien harrrastajalle se tarkoittanee vandammeismia. Cusack on ilmeisen hyvässä kunnossa ja varmasti taistelulajiharrastajana pystyisi ilman vahvaa editointiakin elehtimään uskottavasti kameran edessä, mutta hänessä ei vain ole sellaista actionstarahenkeä jonka vuoksi hänet pystyisi visualisoimaan etenkään potkunyrkkisankarina, tai oikeastaan edes sellaisena joka vetäisi oman shoot 'em uppinsa. Cusack on sellainen tyyppi joka on oimintaelokuvissa aina joko arkinen virkamies joka lopulta pakon edessä suorittaa sen yhden nyrkiniskun pahiksen munuaiseen ja roteva sankari sanoo siksi "damn, son!" tai sitten hän on se ihan tavallinen silmälasillinen isä joka pakon edessä nousee sankaruuteen, mutta sitä vaikeuksien ja hyvän onnen kautta ei koska osaa vetää kierrelyönnin selkärankaan ja ampua helikopterin alas. Cusack on imagoltaan tavis ja mitä ilmeisemmin hän itse tiedostaa sen ja näin ajattelevat myös tuottajat koska eivät ensimmäisenä ole tarjoamassa hänelle Kickboxereita ja muita vastaavia. Minä pidän Cusackista ja esimerkiksi Grosse Pointe Blankissa hän osoitti soveltuvuutensa toiminnalliseen rooliin, mutta sekin elokuva oli enemmänkin satiirinomainen sitä osuutta kohden kuin varsinaista seagalismia ja siten istuvampi Cusackilla. Olisi kuitenkin hauska nähdä Cusackilta jotain vakavissaan tehtyä simppeliä toimintamättöä, ihan vain jotta näkisi miten sellainen onnistuisi häneltä kun jos hän itse kerran sellaista kaipaisikin tehtäväkseen. Ei mitään isästä kuoriutuu perheensä pelastaja muuallakin kuin veroilmoituksen täytössä taikka jotain olen ironiaan kallistuva ammattitappaja pilke silmäkulmassa, vaan jotain olen aika vihainen ja nyt ammun potkuillani koko kaupungin. Minulla on nyt tässä vuorossa kolme Cusackin elokuvaa joista yhden lajityypitys on toiminta, toisen jännitys ja kolmannen toiminta/jännitys, jolloin ensimmäiseksi vuoroon pääsee se pelkkä toiminta kun ehkä se on sitä.

Simon (John Cusack) ilmoittautuu autokouluun saadakseen entisen autourheilijasuuruuden Peterin (Thomas Jane) samaan ajoneuvoon, jotta voisi sitten kahvitauolla suorittaa pankkiryöstön ja pakottaa ajo-opettajansa pakokuskikseen. Sitten ajetaan ja puheiden perusteella kovaa koska perässä ovat kytät sekä pankkia rahanpesuun käyttävät rikolliset. Tai no, ainakin heidän väitetään olevan duon perässä, mutta ainakin kuivakas läppä lentää ja kaikilla on lähes kivaa.

Mielenkiintoisesti Cusackin sijaan roolissa piti alunperin olla Jean-Claude Van Damme ja tiet hänen kanssaan olivat erkaantuneet miehen halutessa kirjoittaa elokuva vähemmän humoristiseksi tai jotain ja jos nyt ajattelen sitä, että jos Cusack kaipasi uralleen ehkäpä juuri jotain vandammage-elokuvaa niin saiko kukaan mitä halusi? Van Damme ei saanut vakavampaa toimintaelokuvaa ja siirtyi muualle, tuotantotiimi halusi humoristisemman toimintaelokuvan ja otti Cusackin ilolla vastaan, mutta halusiko Cusack Van Dammen tavoin vakavampaa toimintaelokuvaa kuin millaiseeen hänet haluttiin ja saatiin? Drive Hard kun on...
muistatteko sen Charlie Sheenin lihomisajan toimintakomedian Kaahari katkoviivalla (The Chase, 1994) joka siis oli vahvasti huumoripainotteinen kidnappausroadmovie. Drive Hard on sama elokuva jossa on kahden eri sukupuolen sijaan pääosassa samaa sukupuolta olevat henkilöt. Samalla tavalla tämä on olevinaan kevyen viihdyttävää aurinkoista vauhtiajelua, mutta ei mitään järin suurta vaikutusta tekevä ja ainakin se on muuta kuin vain pelkkä tavallinen ilmeettömän vakava toimintaelokuva jollaisen Cusack oli joskus muinoin ilmoittanut haluvansa tehdä. Drive Hard on toimintakomedia jossa yritetään pitää hauskaa tarkoituksella, ei mä vedän sua pataan enkä hymyile koskaan-elokuva jollaisen Steven Seagal tekisi. Cusack on ihan kiva, mutta jää samalla tavalla neutraalin oloiseksi kuin millaisena hänet ylipäätäänsäkin näkee. Enemmän suoraviivaisemmassa toiminnassa marinoitunut Jane puolestaan on hetkittäin aika nolostuttava hänen selvästi pyrkivän koomisempaan esiintymiseen joka sitten tulee esille yliyrittämisenä ja hänen välillä ollessa kireänä toimintamoodissa tuntuu Jane unohtavan onko hän komediassa vai eikö sittenkään. Lisärasitteena viihtymiselle on tuo hyllyssäni oleva Kaahari katkoviivalla, kun jos minulla kerran on jo se niin mihin tarvitsen enää Drive Hardia? Varsinkin kun Charlien leffassa ymmärrettiin pysytellä enemmän siellä pakenevan duon seurassa kun taas Drive Hardissa eksytään liiaksi muualle joka sitten hidastaa pakovauhtia aika reippaasti ja Kaaharin kohdalla esiintymistasojen vaihtelusta huolimatta kaikki tuntuivat ymmärtävän ajatuksena olevan hauskapito. No, ehkä nyt nähty laiska jurnutus se onkin se hard-osuus. Se varmaan selittää senkin miksi lähes koko elokuvan ajan Cusack ja Jane ajavat ilman perässäkulkijoita, koska mihinkä sitä nyt takaa-ajossa takaa-ajajia tarvisisi?

Drive Hardin Cusackissa on ulkoisasti jotain samaa Pimeän puolen Timothy Huttonin kanssa:

Tähdet: **

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

The Prodigy (2005)

"I'm a firestarter, twisted firestarter, you're the firestarter, twisted firestarter..."
Ai, miten niin väärä Prodigy?
Tiesittekö, että kun The Prodigy oli oikein kuumaa kamaa Fat of the Land-levyn aikana koettivat erään festaritilanteen yhteydessä Beastie Boysin pojat estää teknoyhtyettä esittämästä heidän mukaansa naisia halventavaa Smack My Bitch Up-biisiä ja jos kieltäytyvät niin yhtye olisi heitettävä festareilta pihalle huolimatta siitä, että kyseessä oli ulkoilmatapahtuma. Raptrio joka aikoinaan piti lavarekvisiittana jättipenistä ei saanut tahtoaan läpi ja kunhan media oli tarpeeksi huomioinut asiaa pääsi koko selkkaus vajoamaan unohduksiin aina tällaisia pieniä muisteluita lukuunottamatta. Huomautettakoon, että tässä vaiheessa Beastie Boysit olivat vahvasti ihmisoikeusasioiden puolestapuhujia (ts. Tiibet et shit) ja vaikka heillä edelleenkin oli kieli poskessa niin ehkäpä he silloin tunsivat jotain katumusta aiemmasta elämästään, joka sitten johti hienoiseen ylilyöntiin.
No mutta kuitenkin, tässä siis The Prodigy.

Kaksi huumerikollisjoukkiota kohtaavat hiljaisessa toimistorakennuskerrostalossa ja kun toinen ryhmistä koettaa ottaa kamat omin luvin syntyy tilanne jossa kumpikaan ei suostu perääntymään ja varmistaa sen osoittamalla toisiaan asein. Fuck you-keskustelu lopahtaa kun ovesta syöksyy paikalle naamioitunut tappaja joka lahtaa puolet porukasta ennen kuin he ehtivät edes ymmärtää mitä on tapahtumassa ja ainoastaan pikkurikollinen Truman (Holt Boggs) pystyy pistämään hieman vastaan, mikä saa voitolle pääsevän tuntemattoman tappajan jättämään hänet henkiin. Miksi? Sen myös Truman haluaisi tietää ja ripotellen tulevien tietojen mukaan tuo tappaja tunnetaan nimellä Rains (Glen Vorhis), mutta kukaan ei tiedä kuka hän todellisuudessa on, miltä näyttää tai edes kenen laskuun jos kenenkään hän työskentelee. Se ei myöskään kerro miksi Truman sai elää, mutta sekin paljastuu kohta kun hän saa huomata tehneensä elämänhalullaan Rainsiin vaikutuksen ja tulleen siten valituksi jatkamaan tuntemattoman tappajan uraa hänen siirtyessään eläkkeelle taikka hautaan. Trumanilta ei lupaa kysytä vaan hän ryhtyy oppipojaksi taikka itkee ja ryhtyy. Eli hieman niin kuin Mustanaamio, mutta tiedättehän vähemmän lila.

Okei, Tarantinot tai pikemmin True Romance oli selvästi katsottu sillä alkupuolen kaksi ryhmää osoittelee pyssyillä toisiaan ja kohta räjähtää-tilanne on aika suoraan Tony Scottin elokuvasta kopioitu (ja onhan siellä tietenkin joitakin leffareferaatteja). Hiukan surku, että siellä pitää olla jotain niin suoraan muualta lainattua sillä heti kun elokuva pääsee kunnolla vauhtiin (ts. tappaja saapuu paikalle) on se ainakin hetken pirun tyylikkäästi toteutettua ammuskelutoimintakoreografiaa ja vaikka se ei ehkä olekaan aivan yhtä viimeisteltyä kuin Hard Boiledissa taikka The Raidissa niin uskokaa pois, samoilla linjoilla liikutaan ja sitä peukuttamisen arvoisasti. Muualla kuin toiminnassa ollessaan ei The Prodigy oikein jaksakaan pitää kiinnostusta yllä ja sitä pitkälti koska elokuvan näyttelijöillä on lähes poikkeuksetta paha tapa uskoa, että joka ainoa repliikki sekä tilanne pitää tulkita niin kuin oltaisiin pitämässä I'm mad as hell and I'm not going to take this anymore!-puhetta, mutta ilman todellista uskottavuutta ja kohdistaen se sakkolapulle jonka sai syystäkin koska pysäköi kieltoalueelle.... mummon päälle ja jätti moottorin savuttamaan. Lisäksi kaikki tuntuvat luulevan esittävänsä jotain Michael Corleonea kun ovat pikemminkin Fred Durst. The Prodigyn idea ns. pysäyttämättömästä (vrt. Léon) ammattitappajasta joka ottaa jonkun oppipojakseen väkisin on varsin hyvä ja kun nimenomaan siinä tappajan toiminnassa onnistutaan esittämään sellaista terminatormaista tunteettomuutta niin ne muut ylieleelliset osuudet tuntuvat sitäkin rasittavammilta, mutta ei se ainakaan melkein mitään sillä koska The Prodigy on ohjaajansa esikoinen sekä myöskin muutaman kirjoittajan/näyttelijän ensimmäinen taikka ainakin ihan elokuvauran alkupuolelle sijoittuva teos niin lienee vain ymmärrettävää jos esikuvat paistavat läpi eikä vielä osata täysin rytmittää elokuvaa, koska heti kun selvästi mietitty toiminta jatkuu niin peukut nousevat taas pystyyn. Joskin kaikki tämä hyvä tuntuu melkeinpä sattumalta kun katsoo esimerkiksi ohjaaja William Kaufman myöhempiä teoksia. Cuba Gooding kun ei auta ketään. Niin ja jos oikein tarkkoja ollaan on elokuvan tehokkain osuus sen alussa oleva toimintapätkä (se Hard Boiled-räiskintä) jonka rinnalla myöhemmätkin vastaavat tuntuvat vähäisemmiltä.

Aika hyvä dark ambient-soundtrack.

Tähdet: ***

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Dead Mine (2012)

Ylimielisen Warrenin (Les Loveday [eli vähemmän lemmenpäiviä?]) johtama arkeologiryhmä on indonesian viidakossa tutkimassa maailmansodan aikaista japanilaista bunkkeria, mikä ei ilostuta heitä suojelemaan pistettyjä sotilaita kun kerran ollaan syvällä alueella jota paikallinen väkivaltainen rikollisjoukko (repertuaarissa kidnappaukset, murhat, etc.) pitää piilopaikkanaan. Ammuskelua paetessaan sankarimme joutuvatkin vetäytymään bunkkerin sisuksiin ja etsimään toista uloskäyntiä, samalla huomaten kuinka Warrenin motiivit ovatkin huhutun kulta-aarteen ahneessa etsinnässä kuin jossain historian siipien tomuttamisessa. Tottakai bunkkerissa oli aikoinaan harrastettu ihmiskokeita, mutta hei, siitä on 70 vuotta aikaa joten nou hätä.
Samuraizombeja!

Jos olettaa tuotantomaana toimineen Indonesian tuovan mukanaan jotain muutakin kuin oletuksen sen tarkoittavan jotain arjesta poikkeavaa niin tulee erehtymään, sillä vaikka Dead Mine onkin ihan sujuvasti rullaava actionpainotteinen (ts. paljon ammuskelua) kauhistelu niin se on kuitenkin ainostaan sitä, ei siis mitään ylimääräistä eksotiikkaa, tms. Tarkoitan tällä kenties sitä, että jos miettii esimerkiksi 80-luvun filippiinotoimintaelokuvia (eli yleensä Vietnamin sotaan liittyviä tapauksia) niin vaikka niiden heerokset olivatkin amerikkalaisia niin niistä huokui kaikkea muuta kuin jenkkiläisyys, kun taas tämä Dead Mine varsin kuvauksellisista paikoista ja useista aasialaissyntyisistä näyttelijöistä huolimatta on tehty sellaisella universaalililla kielialue englanti-moodilla ettei siitä huomaa mitään normaalista bulkkikamasta poikkeavaa. En sano tämän olevan välttämättä huono asia, mutta kyllä se herättää hienoisen ajatuksen siitä kuinka oltaisiin menetetty jokin mahdollisuus jonka jopa Cirio Santiago muisti hyödyntää. Mitä iloa on tehdä muunmaalainen elokuva jos se haluaa olla aina amerikkalainen (Solar Films)?
Jotenkin hauskaa on se, että alunperin ei-englanninkieliset näyttelijät kuulostavat rutiinikauhudialogia puhuessaan uskottavammilta kuin oikeasti sitä äidinkielenään puhuvat ja on tämä kuitenkin sen verran viihdyttävä, että kyllä Dead Mine varsin hyvin Bunkerin ja Deathwatchin rinnalle mahtuu vaikka ei oikeasti tuokaan pöytään mitään uutta.
Toisaalta eipä niin tehnyt myöskään vuotta Bunkerin jälkeen ilmestynyt Deathwatch ja oli silti varsin viihdyttävä.

Se oli varsin mainio idea, että bunkkerista löytyi hyvin iäkäs japanislasotilas joka ei uskonut sodan loppuneen vaan on velvollisuudentuntoisena jumittanut maan alla toteuttamassa käskyään suojella paikkaa ja sodan jälkeenhän tiettävästi aika ajoin aina jostain metsästä löytyi keisarille sokeasti uskollisia sotilaita jotka olivat edelleen kuplassaan eläviä.

Tähdet: ***

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Do or Die (2003)

Hypätään heti tärkeimpään eli Do or Dien kanteen. Ymmärrän kyllä, että leiska voi olla vaikea toteuttaa siten jotta se näyttää kaiken tarpeellisen olematta liiaksi silmillä, mutta ehkä, ehkä noin avaraan kansikuvaan olisi kuitenkin voinut laittaa myyntipuheen (oikeassa yläkulmassa, joten suurennuslasi esiin) hieman isommalla fonttikoolla sen pilaamatta kokonaisuutta.
Tai no, väliäkö sillä kun eipä tuo kansi muutoinkaan ole mikään ilo silmälle, että ehkä se on vain parempi mitä vähemmän siitä näkee.
Hauskaa tosin on maininta siitä kuinka Do or Die on Miami Vicen luojalta David Jacksonilta, kun eikö tuo Don Johnsonin tähdentekijäsarja yleensä yhdistetä pikemminkin Michael Manniin ja eikö silloinkin sarjan varsinaiseksi ideoijaksi kuitenkin kirjata Anthony Yerkovich. No, ohjasihan Jackson sentään neljä Miami Vicen jaksoa joista ensimmäisenkin kaksi vuotta sarjan jo alettua, niin tokihan nimenomaan hänen kunniakseen kannattaa tuo aikansa kuumin muotitietoinen tv-sarja laskea. Kärjistetysti sanoen minäkin olen Miami Vice-kausiboksien omistuksellani yhtä paljon tuon sarjan takana kuin Jackson osallistumisellaan sen menestykseen.

Lähitulevaisuudessa myllää virus joka saa sen saaneet joka kattaa lähestulkoon koko maapallon väestön vanhenemaan vuoden päivässä, joten ikääntymiskuolema ei ole kenelläkään kovinkaan kaukana. Ilkeä tohtori Grant (Nigel Bennett) on kehitellyt hoitavan lääkkeen ja monopoliasemassa hän määrää kuka sitä saa jos saa ja silloinkin vain kovalla hinnalla päiväannoksen kerrallaan. Sairastuneet vieläpä saavat osakseen jonkinlaisen värimerkinnän jotta heidät varmasti voidaan luokitella alempaan kastiin, mutta onneksi Grantin lääketehtaalla työskentelevä Jack (Anthony Lemke) varastaa kuormasta jakaakseen sitä hädänalaisille. Jackin epäonneksi Grant ei suvaitse sellaista ja niinpä Jack saa peräänsä tappajat jotka eivät joudu rikosoikeudelliseen vastuuseen koska nykymaailmassa sairastuneilla ei ole ihmisoikeuksia ja Jack valitettavasti oli vaimonsa Ruthin (Polly Shannon) tietämättä yksi heistä. Koska Jackin kaltaiset henkilöt eivät ole lain taikka oikeuden silmissä ihmisiä lainkaan eivät poliisit välitä pätkääkään miehen murhasta ja kohtelevan leskeä tylymmin kuin Sipilä opiskelijoita, joten auta armias kun paljastuu Ruthin olevan raskaana edesmenneelle sairaalle miehelleen. Nyt muu perhe painostaa ex-rouvaa aborttiin taikka kaikki siteet katkaistaan ja koko yhteiskunta hyljeksii joten ei kai tässä ole muuta tekemistä kuin lähteä pois ja kenties selvittää oliko Jackin puheissa mahdollisesta parannuskeinosta jotain perää, tieto jonka Grant pyrkii tietenkin piilottamaan. Ruth lyöttäytyy yhteen Jackin kanssa toimineen vastarintaliikkeen kanssa ja tottakai kaikkien ikävien viranomaisten joukossa on yksi oikeudenmukainen poliisi, Alan (Shawn Doyle) joka on aina epäillytkin Grantin olevan tuhmuri.

Rappeuttava tappava tauti jota ei ymmärretä ja jota pelätään juuri sen tuntemattomuuden vuoksi, sekä lääketehtailijat jotka toteuttavat vanhaa toimivaa bisneslogiikkaansa, että on ehdottomasti kannattavampi hoitaa kuin parantaa, joten joo, kyllä tämä on AIDS-kertomus vain 80-luvulta epämääräiseen dystotopiaan siirrettynä. Selvästi halpatuotantoa jonka näkee varsinkin siitä kuinka kuvauspaikkoina tuntuvat toimivat jotkin pienteollisuusalueiden takapihat, joka saakin miettimään elokuvan olevan vain jonnekin lähitulevaisuuteen sijoittuva ainoastaan koska kuvauspaikat voidaan perustella sillä post apokalyptisella-romuhengellä. Eipä Do or Die kyllä muutoinkaan näytä rahaa kuluttaneen ja oli se sitten näyttelijälahjakkuudet taikka kuvauskaluston tasokkuus on tämä elokuva tyypillinen esimerkki siitä kuinka saadaan mistä maksetaan ja jos ei makseta mitään niin miten Do or Dien budjetti oli kuitenkin 2 miljoonaa dollaria? Se romuestetiikka olisi toiminut paremmin jos siihen olisi keskitytty hieman enemmän ja pyritty niihin vanhojen italoleffojen post apo-tunnelmaan, koska nyt tässä muodossaan tämä elokuva näyttää enemmänkin siltä kuin joku ei vain olisi kerännyt pois leluja pihaltaan. Ehkä se oli tarkoituksellista luomaan jonkinlaista todellisen maailman tuntua (ts. mutsi älä skitsoo, mä siivoon ihan just!), mutta miksi se sitten olisi muka olisi jonkinlainen futuleffa, tms. jos onkin nyt eikä muulloin? Miksi jotkut ovat kliseisesti Mad Maxeja neonpyssyineen ja jossain on meneillään laiton laboratoriokuolemanottelu kun osa taas normaaleita löysähousuhuppareita nilkat paljaana diggailemassa Sunrise Avenueta? Pohjatarina kyllä oli varsin toimiva ja toki sen siirtäminen johonkin epämääräiseen lähitulevaisuuteen aiheuttaa sen ettei aivan samalla tavalla huomioi hölmöä dialogia taikka kehnoa näyttelemistä, koska hei, nyt se onkin tieteiselokuva eikä arkidraamaa ja siksi kaikkea ei tarvitse muka märehtiä loppuun saakka, sillä tulevaisuudessa puhutaan ja olla eri lailla kuin nyt.

Do or Diessa on aiheeseensa nähden varsin sopivan ilkeä pahiksen suorittama areenataisto jossa kaksi ihmistä sidotaan kiinni ja heidät altistetaan nopeutetulle ikääntymiselle jolloin ahneet paskiaiset voivat lyödä vetoa kumpi kuolee nopeammin vanhuuteen. Se hieman kouraisi vatsasta... tai sitten se on todennäköisemmin tuo leikkausarpeni jota jomottaa aika häijysti (toim. huom. tämä oli kirjoitettu jo ajat sitten ja nyttemmin arpea ei jomota. Enää vain kalvava tieto yksinäisestä elämästä ja unohdetusta kuolemasta vaivaa allekirjoittanutta).

Tähdet: **

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Veren kirjat (Book of Blood, 2009)

Eksentrinen keräilyharrastaja kaipaa kokoelmansa täydennykseksi Simonin (Jonas Armstrong) ihoa ja rahasta-teen-mitä-vain-Wyburgin (Clive Russell) tehtävänä on kuoria nuoren herran suurin elin pois. Miksi juuri Simonin iho eikä vaikka sinun? Miten se muka olisi tarpeeksi erikoinen jotta sillä olisi keräilyarvoa? Onko siinä kolmas nänni kiinni tai jotain?
Hyppy ajassa taaksepäin ja jännittynyt Simon on yliopistossa jossa hänen professorinsa Mary (Sophie Ward) harrastaa paranormaalien asioiden tutkimista ja huomaa Simonilla olevan mahdollisesti kyky nähdä enteitä jotka myös toteutuvat. Ehkä Simon näkisi muutakin kiinnostavaa jolloin hän voisi olla avain jolla Mary saa viimein tutkimuksissaan konkreettisia todisteita eikä olisi vain joku tyypillinen foliohattuinen huuruilija. Mary siis pyytää Simonia avukseen väitetyn kummitustalon tutkimisessa (on siellä kolmaskin tyyppi, herra who cares). Todisteita löytyykin, mutta kovin iloiseksi se ei tee paikalla olevia sillä ei siinä vielä mitään, että kuuluu ääniä tai tavarat liikkuvat itsekseen, mutta kun etenkin Simonin epäonneksi räyhähenget tahtovat tehdä läsnäolonsa huomatuksi viiltelemällä sanottavansa nuoren herran kuoreen. Siinäpä sitten erikoinen iho kun se on nyt kirjapainon edustaja.

Olen kyllä peruskouluiässä lukenut tarvittavat Clive Barkerit, mutta tämän pohjana olevia kahta tarinaa ei sitten millään muista, mikä on huvittavaa ottaen huomioon toisen niistä olevan nimeltäänkin The Book of Blood. Tosin on niissä Veren kirjoissa parisen muutakin novellia jotka eivät jääneet mieleen, mutta vastaavasti myös useita jotka takertuivat ajatuksiin kuin koppakuoriainen sormenpäähän. Mikä tosin ei tarkoita kaikkien kohdalla sen olleen vain hyvästä. Mutta kuitenkin, koska en muista niitä alkuperäisiä tarinoita niin en myöskään välitä niistä ja totean vain lyhykäisesti, että Amityville Horror, Entity, Poltergeist, Rose Red, Veren kirjat equals samaa kamaa. Sillä suurin osa elokuvasta on rutiinikummitustaloilua, mitä nyt ehkä vain kuva on normaalia pimeämpi. Todella pimeä, edes loppusyksyinen keskiyö ei ole niin musta. Välillä luulin sokeutuneeni ja pitäväni lisäksi aurinkolaseja päässäni.
Ai joo, tässä näkyy persettä enemmän kuin noissa vertailukohdissa yhteensä, että onhan sekin jo jotain.

Lopun osoitus, että Mary kirjoitti menestyskirjoja ottamalla tarinat vangitusta Simonista olisi ollut erinomainen aihe pääkertomukseksi ja olisinkin ollut paljon tyytyväisempi jos tyytyminen hengailuun talossa jossa ilmestyy uhkaavia tekstejä seiniin olisi jätetty sivuseikaksi, sillä sitähän kokee jo omassakin kodissa tarpeeksi ja oltaisiin keskitytty siihen miten Simon koettaa päästä pakoon kohtaloaan olla elävä verinen liitutaulu johon ilmestyy koko ajan uutta tekstiä ja josta Mary haluaa oman etunsa vuoksi hyötyä.

Tähdet: **