sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Thor: Ragnarok (2017)

Tulidemonitaijotain Surtur (Clancy Brown) valmistautuu ragnarökiin, joka siis on tuttuun tapaan maailmojentuhosuunnitelma jossa tällä kertaa kohteena on Asgård ja Surtur tyytyväisenä kertookin vankinaan pitämälle Thorille (Chris Hemsworth), että luovuta vaan, kaikki kotoasi sukulaisiin ja ystäviin saakka palaa tuhkaksi, etkä sinä voi asialle yhtikäs mitään. Siispä Thor veistelee vitsosia ja vetää kaikkia pataan kun samaan aikaan Asgård toimii jonkinlaisena ostostelevisiona. Thorin palattua kotiin saakin hän huomata asioiden muuttuneen, ei-sittenkään-kuollut-Loki (Tom Hiddleston) on isä-Odinin (Anthony Hopkins) poissaollessa ottanut vallan, mutta ei toimiakseen megalomaanisena ilkimyksenä vaan... no, katsellakseen egoaan hiveleviä teatteriesityksiä feat. Sam Neill. Veljekset siis lähtevät yhdessä kujeillen etsimään Odinia ja cameon tekevän tohtori Oudon (Benecol Cucumber) avustuksella he löytävätkin hänet Norjasta kaipaamasta edesmennyttä vaimoaan ja siten myös veljesten äitiä. Odin kertoo, että Thorin pelkäämä asgårdintuho on tosiaankin saapumassa, sillä veljesten sisar Hela (Cate Blanchett) on palaamassa ja hän on näköjään syntynyt poltamaan maailmoja eli on hieman kuin Veljekset Keskinen, mutta... HOLY SHIT! Onhan Cate Blanchett aina ollut kaunis, mutta Helana hän on niin kuuma, että antaisin suosiolla polttaa maailman jos toisenkin.
Öö, no kuitenkin, Odin on nyt heti kuollut joten mikään ei estä Helaa palaamasta ja taas Loki kuolee. Tämä alkaa käydä jo hieman vanhaksi. Hela lahtaa porukkaa kuin, jep, Veljekset Keskinen ja ottaa Asgårdin valtaansa ja Thor on viskattu universumin toiselle laidalle mitä ilmeisemmin Transformers-animaatioelokuvan kaatopaikkaplaneetalle Junkionille, päätyen samantien sähköpannan kantajaksi ja sitä kautta Suurmestarin (Jeff Goldblum) areenalle gladiaattoriksi. Hei, ei-sittenkään-taaskaan-kuollut-Lokikin on siellä, mutta vain chillaamassa Suurmestarin hovissa. Vailla Helan särkemää mjolniria ei Thor ole voimiensa kunnossa ja sähköpantansa käskytettävänä hänen on vastusteluistaan huolimatta osallistuttava gladiaattoriotteluihin. Kivimies epäilee Thorilla olleen liiankin seksuaalinen suhde vasaraansa. Ensimmäiseksi Thor joutuu kohtaamaan Hulkin (Mark Ruffalo) eikä tämä vihreä jättiläinen muista ystävyyttään Thorin kanssa samalla tavalla kuin ukkosenjumala, joten turpaan tulee. Ei kuitenkaan kestä kauaa ennen kuin Thor saa Hulkin ymmärtämään mikä on parasta maailmassa sen ohella, että ajaa vihollisia edessään ja kuulee naisten valituksen, kuten myös saa houkuteltua avukseen kieroilevan veljensä sekä Valkyrian (Tessa Thompson) joka on aiemminkin kohdannut Helan ja koettanut sen jälkeen unohtaa kauhistuttavan menneisyyden. Jeff Goldblum on niin dandy, että Oscar Wilde yltäisi samaan vain kloonaamalla itsensä ja toimimalla duona.
Samaan aikaan Hela on herättänyt Hiidenpadan armeijan... ei kun ihan oikeasti...
ja haluaa kierrellä universumia orjuuttaakseen kaikki kansat ihonväriin, sukupuoleen, lonkeroihin ja muuhin katsomatta. Onneksi kotiinsa palaavalla Thorilla on itsetutkiskelun ohella suunnitelma joka tuo Helalle kilpailijan jonka tuhovimma on häntäkin raivoisampi. Ei, vihreä ei ole ratkaiseva väri.

Menestyksestään huolimatta aiempia Thor-elokuvia pidettiin muuallakin kuin vain minun mielessäni valitettavan jäykkinä ja tämä Ragnarok toimii sekä elokuvana itsenään että myös menestyksellään osoituksena sen mielipiteen olleen paikkaansapitävä. Ja uskoakseni se oli Guardians of the Galaxy joka suosiollaan vapautti tuottajien mielet sen suhteen, että kaiken ei tarvitse kulkea niin kovin jäykästi, pilkulleen sääntöjen mukaan ja ollaanpa rehellisiä, tylsästi, jota kaksi edellistä Thoria liiaksi olivat. Siksipä juuri hänen elokuvansa oli näin nopeasti otollinen uudistushenkisyydelle ja vaikka en pidäkään tätä Ragnarokia lähelläkään todella riskialtista elokuvaa niin ainakin jos vertaa niin sekä siihenastisiin Marvel-elokuviin ja etenkin edeltäviin Thoreihin on tämä suhteessa huomattavasti vapautuneempi kuin kukaan varmasti olisi uskonut. Jopa verrattaessa Deadpooliin, sillä niin paljon kuin se sisälsikin muka rankkaa kamaa ja lapsille sopimatonta henkeä, ollen siis erilainen kuin millaisena supersankarielokuvat yleisesti ottaen nähdään niin se oli kuitenkin aika tiukasti hahmonsa mukainen elokuva ja siten sieltä katsoen turvallinen.

Sanon sen ihan täydestä sydämestäni: Ragnarok ei ole vain paras Thor-elokuva, se on myös parhain Marvel-elokuva ja se on sitä siksi, että se ensinnäkin uskaltaa muutamaa pakollista hahmovierailuosuutta taikka viittausta lukuunottamatta pysytellä ensisijaisesti omassa tarinassaan ja siksi sitä katsoessa ei tunnu, että jotain oikeasti merkittävää pitäisi nähdä jossain muualla ennen kuin voi astua tämän osan seuraan. Toki viittaukset muualle aiheuttavat sen, että jos ei esimerkiksi tunne nimeltä mainittua hahmoa saattaa se aiheuttaa tarpeetonta päänvaivaa, mutta toisin kuin esimerkiksi edeltävän Thorin, The Dark Worldin kohdalla Ragnarokin aikana ei tule laisinkaan fiilis se olevan ainostaan jonkinlainen välinäytös. Jopa se kysymys, että miten Hulk päätyi sinne roskaplaneetalle ja mitä sillä matkalla tapahtui ei tunnu lopullisen merkitykselliseltä, koska hän voisi oikeastaan olla mikä tahansa supervahva hahmo joka nyt vain sattui olemaan paikalla koska onhan siellä muitakin hassuja otuksia. Tämä vähättelemättä hahmoa tai sen merkitystä vaan osoittaakseen, että tässä elokuvassa merkityksellisinsä on se kokonaisvaltainen maailma joka on Ragnarokiin luotu ja miten onnistuneesti se toimii. Se ei oikein toiminut aiemmissa sillä niissä liiaksi panostettiin ensisijaisesti olemaan osa muita eikä tajuttu, että ensin oma hyvinvointi ja sitten vasta muiden.
Ragnarokin maailma tuntuu oikealta Thorille ja se tuntuu siltä myös minulle katsojana, sillä tämä on juuri se mitä halusinkin Thorilta: erittäin värikäs, valoisa, vauhdikas, hemmetin suuri ja esimerkiksi tehosteiltaan sellainen joka ei tyydy varastokamaan, ja mikä tärkeintä, se ei ota itseään vakavasti, mutta ei myöskään tee häpeillen pilkkaa lähdemateriaaliaan. Jos tätä voi pitää jollain tavalla oikeasti rohkeana vetona niin se on siltä osin, ettei visuaalisuudeltaan ja hyvän olon fiilikseltään istu täysin muuhun Marvel-universumiin jolloin jatkon osalta jomman kumman puolen tulee sopeutua. Ragnarokista näkee kaikilla olleen hauskaa,mitä ei voi sanoa suurimmasta osasta Marvel-leffoja, vaikka niillä pinnalta katsoen onkin maine verrattain kevyinä elokuvia ja varsinkin suhteessa DC:n tuotoksiin se on varsin korostunut. Näin ollen luulenkin Thorin olevan se joka joutuu palaamaan ruotuun kuin, että muut seuraisivat häntä ja siksipä tässä vaiheessa on syytä palata Guardians of the Galaxyyn, joka aika pitkälle edusti samanlaista kasari-new wave-ulkoasuista ja kieli poskessa olevaa elokuvaa, mutta se miksi Thor mielestäni ylittää sen samoilla aseilla on yksinkertaisesti se, että Thor ehti jo olla harmaan tylsä kahdesti ja kyseessä oli etukäteen mielissä ollut suuren historian omaava hahmo jollaisen kohdalla ei tunnetusti uskalleta leikitellä. Vaikka Guardiansin porukka ei sekään ole aivan pystymetsästä niin myöntäkää pois, he eivät ole tunnettavuudessaan lähellekään samaa sarjaa ja olivat siten etenkin ensimmäisen elokuvansa aikana sellainen supersankari-ilmentymä jonka voitiin sanoa olevan new kids on the block silloin kun he olivat new kids on the block, jolloin sen estetiikka, tms. ei ollut vaihtoehtoista koska muuta ei tiedetty. Se miksi en kuitenkaan pidä Ragnarokia oikein rohkeana elokuva johtuu esimerkiksi juuri Guardiansin toimimisesta esimerkkinä, mutta se kuinka se tyyli uskallettiin ottaa hyödynnettäväksi nimekkäälle hahmolle jolla on kaksi kaupallisesti menestynyttä elokuvaa aivan lähimenneisyydessään on osoitus jonkinlaisesta sanotaan sitä sitten vaikka rohkeudesta, mutta vähintään halusta uudistua edes hieman hetkenä jolloin oltaisiin ihan yhtä hyvin voitu jumiutua entiseen. Nyt annan kyllä aivan liian paljon ylistystä Ragnarokille, mutta fak it!, niiden kahden mauttoman pötkylä-Thorin jälkeen se on ansaittua.

Näyttelijävalinnat ovat kohdillaan aina miniosassa olevasta Sam Neillista näkyvimpiin kuten Cate Blanchettiin, vaikka toki myönnetään että iso, isompi, isoin joukko aiheuttaa Expendables-ongelman jossa osa tuntuu kuin osa jäisi hieman paitsioon ja saa miettimään, että tarvittiinko tuota hahmoa taikka noin nimekästä näyttelijää sitä varten, mutta haitallisuuteen saakka se ei sentään nouse. Erinomaista on myös se, että hahmot joilla ei ole mitään virkaa koska heille ei kirjoitettu tekemistä saatikka persoonallisuuttta ovat nyt heitetty hevonkuuseen ja tilalla on käytännössä ainoastaan hahmoja joilla on jotain annettavanaan. En siis jäänyt kaipaan Natalie Portmania Jane Fosterina, mutta jos Tessa Thompsonin Valkyria ei seuraavaan osaan mahdu, niin hän aika varmasti käy mielessäni.
Ei liene yllätys, että Blanchett Helana on suosikkini ja olen erittäin hyvilläni siitä että hän osasi ottaa uhkaavuuteensa mukaan myös samanlaista leikittelyä kuin muutkin ovat tehneet ja erityisesti hänen hahmoaan ajatellen pidän siitä, että vaikka tämäkin on vain osa sitä suurta Marvel-universumia niin kerrankin siihen välitaipaleesiin uskallettiin pistää mukaan pahis joka oikeasti tuntuu loppuvastustajalta eikä joltain rivimitättömyydeltä. Siksipä se lopun maailmantuhopelastussuunnitelma vaikuttikin oikealta ratkaisulta, koska mikäpä muukaan siinä olisi auttanut. Ei siis mitään, että joku Hulk vain tulee ja pistää pisteen kaikelle vaan jotain joka ei noin vain palaa takaisin seuraavassa osassa olisi uhrattava ja siten jollakin on oikeastikin päätöksensä näin keskelläkin suurta yhteistä supersankarimaailmaa.
Silti kenties suurin yllätys näyttelijöitä ajatellen olikin Chris Hemsworth joka edelleen on varsin puinen muuhun matkaseurueeseen verrattaessa, mutta nyt hänelle oli kirjoitettu jotain hauskaakin sanottavaa sekä tehtävää ja hänen jäykähkö tyylinsä saatiin onnistuneesti sovitettua yleisfiilikseen. Oli selvästikin oikea päätös valita ohjaajaksi parhaiten komedioista tunnettu Taika Waititi, koska ilmeisesti juuri hänen merkittävin panostuksensa oli tuoda oikeanlaista ilmavuutta tai hyvää henkeä mukaan ja korvata edellisten osien nolo kompuroimiskomiikka nokkelammalla ja sanavalmiilla, joka ei muuten sävyltään hirveästi eroa esimerkiksi mainion Eagle Vs. Shark-elokuvan huumorista.
En koeta väkisin löytää valittamista näyttelijöistä koska lähimmäksi sitä pääsee se, että Karl Urbanin esittämä Skurge vaikutti hivenen tarpeettomalta koomiselta sivuhahmolta, mutta mitä hittoa sitten esimerkiksi itse Jeff Goldblum muka oli elokuvassa joka on täynnä koomisia hahmoja ja pidin huvittavana sitä, että minulla kesti tarpeettoman kauan tajuta kyseessä olleen Urban koska olin takuuvarma Skurgen meikkien takana seisovan Andy Serkis:
Okei, Anthony Hopkins vaikutti hieman reppanalta ja ihan oikeesti, mä heräsin vasta-lookkinsa vuoksi hänestä ei oikein tullut muuta tunnetta kuin että jotenkin ne vuokrarahat pitää saada.

Pidän siitä kuinka Ragnarok on ensin oma elokuvansa ja vasta sitten osa muita, ja siihen liittyen pidän myös siitä miten Planet Hulkista omaksuttiin mukaan vain oleellinen eikä koetettu tehdä siitä kokonaista elokuvaa, joka ei olisi ollut tarpeenkaan ihan onnistuneen  animaatioversion vuoksi. Pidän siitä mitä elokuva näyttää sillä se on upeaa silmäkarkkia, siitä kuinka elokuvan kieli on luonnollisen rentoa eikä väkinäisesti hauskuuteen pyrkivää, siitä kuinka kaikilla tuntuu olleen hauskaa muun muassa koska saavat rehvastella olematta ylimielisen moukkia ja rakastan sitä miltä Ragnarok kuulostaa. Mark Mothersbaughin kasarisynahenkinen- tai siis modernimmin todettuna synthwavescore on täydellistä elokuvan tyyliä ajatellen, saaden jopa tajuamaan kuinka kyllästynyt sitä onkin kuulemaan aina niitä tavanomaisia sinfoniaorkestereille sovitettuja sankariteemoja joita on vähintään 13 tusinassa.

Tämän kuun aikana katsomistani supersankarielokuvista olen toistaiseksi pitänyt eniten Wonder Womanista ja kyllä se ansaitseekin kehunsa, mutta Ragnarok teki jotain hyvin harvinaista jota edes Wonder Woman ei aikaansaanut: minun teki mieli katsoa Ragnarok samantien uudestaan (jota en tehnyt, mutta olen kuunnellut sen musiikkia ahkerasti) ja elokuvan aikana ymmärsin miksi jotkut ihmiset käyvät leffateatterissa katsomassa saman teoksen uudestaan ja uudestaan. Minäkin olisin saattanut jos olisin tämän siellä käynyt katsomassa, mutta en varmaan olisi kuitenkaan tehnyt niin. Minulle tuli niin uskomattoman hyvä fiilis Ragnarokista, että seuraava osa ei millään voi enää yltää samaan, mutta älkää luojan tähden antako sen vajota samaan harmauteen kuin ne kaksi ensimmäistä Thoria.

Ylihypetyksen uhallakin...

Tähdet: *****

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Green Lantern (2011)

Avaruuden mahtavimmat olennot loivat universumia suojelemaan oman viranomaisjärjestönsä, Vihreät lyhdyt ja siksipä jokaista maailmankaikkeuden kolkkaa valvomaan valitaan kunkin nurkkakunnan pätevin ehdokas, joka saa virkamerkikseen sormuksen jolla valjastaa käyttöön huikeita supervoimia. Maapallon ehdokas ajaa pian myöhässä töihin: Hal Jordan (Ryan Reynolds) on armeijan testilentäjä ja ihan superhyvä ammatissaan, jos siinä ei huomioida lasketa huolellisuutta, etiikkaa tai kunnioitusta, mutta hei, ainakin hän veistelee puujalkavitsejä siihen malliin, että taisi saada koulussa huippuarvosanan käsityötunneista. Halin ammatti alkaa osoittautua vanhentuneeksi kun teknologianerot haluavat korvat ihmispilotit miehittämättömillä robottilentokoneilla ja koska Hal osoittaa olevansa parempi kuin ne robottikoneet niin tottakai hän saa pomoiltaan rangaistuksen, mutta onneksi lentokielto koskee vain itse lentokoneita jolloin kun Hal saa kuolevalta vihreältä lyhdyltä sen voimasormuksen voi hän lentää ihan omin voimin. Uudet kyvyt tulevat tarpeeseen sillä Halin vähemmän suosittu lapsuudenystävä, isänsä nöyryyttämä ja itsensä aina kaveriaan rumemmaksi tuntenut Hector (Peter Sarsgaard) pääsee tutkimaan edellä mainittua avaruusolentoa ja saa superaivot joita vihreiden lyhtyjen arkkivihollinen, megatuhma Parallax (äänenä Clancy Brown) ohjailee, hyväksikäyttäen Hectorin huonoa itsetuntoa muiden vahingoittamiseen. Parallax hyödyntää Hectoria kasvattakseen omia voimiaan imeäkseen ihmisten pelkoa ja siten taas lisää kasvattaen omia voimiaan, mutta Hal oppiikin vastuunkantoa ja iso paha lonkeropilvi mitä Parallax on häviää sen seurauksena.
Blake Lively esittää tyttöä.

Jos Zack Snyderin DC-leffat saivat negatiivisia kommentteja osakseen ja niitä pidettiin myös kaupallisesti epäonnistuneina niin ilmoitettuihin budjetteihinsa nähden niin sekä Man of Steel kuin myös Batman V Superman olivat lopulta tuottavia, ei ehkä varsinkaan näistä jälkimmäisen kohdalla odotetun ansiokas ja ensisykäyksen jälkeen aivan liian hitaasti tuottava, ja mitä tulee arvostukseen niin ainakaan niitä ei pidetty niinkään naurettavina, tyhminä, nolostuttavina. Tai ei ainakaan siksi, että vaikuttaisivat vahinkokomedioilta. Noissa kolmessa asiassa ansioituivat DC:n puolelta Batman & Robin, Catwoman sekä tuoreimpana nyt vuorossa oleva Green Lantern. Batman & Robin oli kyllä vielä rahallisesti kannattava vaikka taisikin suurelta osin kerätä voittonsa edellisten osien kantamana ja vain olemalla Batman-nimikkeinen elokuva feat. Arnold Schwarzenegger, mutta tunnetusti sitä pidettiin ns. franchise-tappajana, vaikka rehellisesti todeten olisi neljäs osa ollut millainen tahansa niin ehkä oli muutenkin aika vetäytyä pienelle levolle tahallisen itsetuhon saattelemana. Catwoman jäikin jo aika pahasti pakkasen puolelle ja Green Lanternillekin omien takaisin saanti osoittautui hyvin vaikeaksi tehtäväksi. Kaikki kuitenkin yhdistää vahvasti maine olemisesta naurettavan näköinen, olla juoneltaan nolostuttava ja ylipäätään antaen itsestään kuva elokuvana joka tietoisesti aliarvioi katsojan älykkyyttä. Ja sellaisiahan ne pitkälti ovatkin, ei siitä pääse yli saatikka ympäri. Se miten jokainen mainituista tuntui vähät välittävän katsojistaan riippumatta olivatko he faneja taikka ketä tahansa oli se ikävin seikka, koska sellaisen vuoksi ei elokuvia voinut oikein katsoa edes huumorimielessä, nauraen kömpelyydelle ja tahattomalle komiikalle. Joskin Batman & Robin on sittemmin noussut meemikulttuurin ansiosta suuresti modernin kulttiaseman luokkaan ja luonut ympärilleen sellaisen tarkoitetun humoristisuuden kehän, että sen melkeinpä voi uskoa olevan viihdyttävää katseltavaa. Samassa urasiirrossa ei ole Catwoman onnistunut ja se onkin pitkälti ajautunut elokuvaksi jonka tekijät helposti kieltävät osallistuneensa sen tekoon. Jos kyseessä olisi esimerkiksi ollut Halle Berryn ensimmäinen elokuva niin aivan kuten moni sittemmin isoksi staraksi noussut näyttelijä kohtelee uransa aloittanutta (yleensä kauhua) B-elokuvaa, ei hän suostuisi edes huumorimielessä myöntämään tehneensä sitä, jonka vuoksi onkin erittäin suuresti peukutuksen arvoista että hän nouti voittamansa Razzien. Ehkä kyseessä oli vain liian iso moka maton alle lakaistavaksi, taikka sitten ja kuten tahdon uskoa Berry osasi ottaa asian puhtaasti huumorin kannalta. Sääli ettei oikeastaan kukaan pysty nauramaan sille samalla tavalla. Green Lantern puolestaan on jo suurelta osin kiitos pääosaesittäjänsä matkalla sinne Batman & Robinin kulttikomiikka-maineeseen ja positiivista onkin, ettei Ryan Reynolds ainakaan vain häpeä elokuvaansa vaan osaa nauraa sen mukana ja siksi pilkka joka näkyi (huom. Marvel-tuotannossa) Deadpoolissa sopi sinne luonnollisena osana muuta elokuvan huumoria. Yleisesti ottaen pidän Reynoldsia yliarvostettuna ja hänen jatkuva räpätätiasenteensa piirtyy itselleni enemmänkin rasittavana kuin hauskana, mitä se toki voisi olla jos hän ei niin suuresti jumittaisi siinä imagossa, mutta nostan hattua nimenomaan sille kuinka hän osaa myös nauraa itselleen.

Vihreä lyhty on niitä DC:n supersankareita joita on tavallaan uudistettu ajoittain, mikä tarkoittaa tällä kertaa saman tietyn hahmon sijaan sitä että Hal Jordan ei ole ainoa Vihreä lyhty, koska se tavallaan on vain pelkkä ammatti jossa voi luonnollisesti olla muitakin työntekijöitä ja kun näen sen näin niin en myöskään oikein omaa suosikkia sormuksen kantajista koska en vertaile heitä toisiinsa samoilla meriiteillä. Jordan on kuitenkin heistä ns. ikonisin joten ymmärrän miksi elokuvakin tehtiin nimenomaan tuosta hahmosta eikä esimerkiksi varsinkin koomisemmista Justice League-sarjakuvista tutusta aikuisesta lapsesta Guy Gardnerista taikka avaruuskoirataijostain G'nortista,
mutta vastaavasti kaikille sopiva Jordan on hieman tylsä varsinkin jonkun Gardnerin kaltaisen version rinnalla. Jordan kun on eräänlainen DC:n kapteeni Amerikka, vaikka toki siellä on suorempikin versio hänestä
ja siten tosiaan varmempi valinta ainakin ensimmäiseen leffaversioon, mutta samalla myös tylsempi, joka kuitenkin lienee syy miksi Reynolds sai roolin: tuodakseen hieman jäykän suoraselkäiseen hahmoon liikkuvuutta huumorin eli Reynoldsille tyypillisen läpänheiton myötä. Sitä hän tekeekin, rasittavuuteen saakka. Mielenkiintoista tässä ratkaisussa on kuitenkin se ja siksi otin nuo muutkin Vihreät lyhdyt esille, että suupalttilyhty joka toimii ennen kuin ajattelee on vähemmän Hal Jordan ja enemmän Guy Gardner, joten koetettiinko tässä hieman kuitenkin tehdä sensuuntaista Vihreää lyhtyä ja olisiko se siten ollut ainakin salaa tekijöiden halu, mutta Hal Jordan-elokuva tehtiin koska se vaikutti kaupallisesti turvallisemmalta. Ehkei silloin jos tästä olisi tullut Gardner-elokuva olisi myöskään Reynoldsin tavanomainen vitsailukaan tuntunut niin ärsyttävältä, kun se kerran kuuluisi luonteeseen joka ei nyt ole kohdillaan Jordania ajatellen. Joskin siloin kaipaisi hieman agressiivisemman pottuilevaa tyyliä koko elokuvalle, koska tuossa tapauksessa tämän pitäisi muistuttaa enemmän Ford Fairlanea kuin Captain Americaa.

Ideoiltaan Green Lantern ei ole lopulta yhtään sen hölmömpi kuin mikään muukaan ns. perushyvä supersankarielokuva ja mikään hohtavan vihreä voimasormus jolla tehdään iso astraalileka tai jotain ei ole yhtään sen typerämpi kuin mikään lentovasara tai tähtikilpi, mutta ei tietenkään myöskään yhtään sen parempi idea. Se on vain ihan ok, mutta kun se ihan ok kuvastaa oikeastaan kaikkia Green Lanternin ideoita ja kun tarinassa on ns. hulivili oppimassa vastuuta jotta voi pelastaa koko kaikkeuden ja vastustajana pelkkä tyypillinen tosi iso ja ilkeä superpahis joka haluaa rikkoa paikkoja, ei tarjolla ole mitään sen innostavampaa kuin mitä löytää aina hissin turvallisimmasta osasta. Ei mitään varsinaisesti suututtavan surkeakaan vaan ihan tavallista ok-kamaa ja vaikka se itsessään ei ansaitse elokuvalle sen huonoa mainetta niin ei se ainakaan auta sitä nousemaankaan. Green Lanternin surkea maine johtuu todellisuudessa siitä miltä se näyttää ja jos siihen yhdistetään tarina joka tuo mieleen Top Gunin komediaversion eli jonkinlaisen supersankareiden Hot Shotsin, mutta senkin kuluneena for dummies-versiona niin siitä tulee vain yhdistelmä jossa tosi huono osa saa kaiken ihan ok:n vaikuttamaan kehnommalta. Ja tosiaan, se huono ja kaiken pilaava aines on Green Lanternin visuaalisuudessa. Ei niinkään efektien tasokkuuden osalta koska eivät ne huonoja ole vaan taas kerran, pelkkää ihan ok-tasoa, mutta niiden ja kaiken muunkin design on aivan käsittämättömän rumaa tai vähintäänkin erityisen noloa. Toki nämä sormuksen synnyttämät tehosteet kuten pelastava formula-auto tai vastaava ovat juuri sitä mitä sarjakuvissakin näki, ettei siitä pitäisi kiukutella lähdeuskottavuutta ajatellen ja vesipääavaruusolennot sun muut ovat hekin Vihreän lyhdyn paperiseikkailuista tuttuja visioita, mutta kaikki ei todellakaan käänny hyvin elokuvaan ja jos ne olivat hupsuja sarjakuvassa niin ruudulta katsottuna ne vasta ovatkin naurettavia, jolloin tässä tapauksessa olisi todellakin kaivannut poikkeamista lähdemateriaalista. Tämä huonous korostuu ratkaisussa tukeutua kaikessa tietokonetehosteisiin ja kulminoituu itsensä Vihreän lyhdyn pukuun joka siis sekin on oikean kankaan sijasta bittejä ja binaarikoodia. Green Lantern näyttää joltain peliltä ja on vain askeleen päässä animaatiosta, jota sen ehkä olisi pitänyt ollakin näin ontoilla hahmoilla ja geneerisellä tarinalla, mutta jos hahmotelma on noloa ja rumaa niin se painottuu kun ollaan liukuhihnatason (eli ihan ok) tietokonetehosteiden orjia.
Kun elokuva näyttää vahingossa parodialta itsestään ei sitä tietenkään voi ottaa vakavissaan ja kun se väittää että niin pitäisi tehdä, ei ole laisinkaan ihme kuinka kerätään niinkin negatiivista mainetta, että sitä rupeaa päätähtikin pilkkaamaan. Toisaalta en myöskään usko, että Green Lanternista olisi tullut yhtään sen parempi, arvostetumpi taikka edes kaupallisesti kannattavampi jos se ei näyttäisi siltä kuin kaalimaan kakarat olisivat käyneet epäonnistuneissa kauneusleikkauksissa, koska jos se ei näyttäisi niin typerältä kuin nyt niin mitä muuta sillä olisi muka annettavanaan? Pelkkä tasapaksu supersankarielokuva, siinäpä se.
Green Lantern ei ole kuin ainoastaan visuaalisesti niin kehno kuin maineensa lupaa, mutta ainakin se jää edes sen vuoksi mieleen ja oikeasti, mielummin niin kuin oleminen pelkästään olemassa ilman mitään merkitystä. Joskin kun katsoo noita Vihreän lyhdyn luomia sormusvoimailmentymiä, kuten nyt vaikkapa tuota ylemmän kuvan pyssyä niin mieleen tulee, että ehkä olisikin pitänyt mennä täysillä sarjakuvamaiseen ilmeeseen ja sillä tarkoittaen käsitystä siitä kuinka se olisi vähemmän kuin Will Eisnerin Talo Bronxissa ja enemmän kuten millaiseksi The Mask päätyi elokuvana.
Oli tosin kiva, että Pierluigi Collina sai cameoroolin yhtenä universumin vartijoista... vai olikohan se sittenkin Tähtien sotien Snoke?

Kyseessä on kuitenkin ylihypetetty elokuva ja jos Reynoldisin sarjakuvaelokuvahistoriassa on jotain oikeasti häpeämisen ansaitsevaa niin kyllä se on X-Men Origins: Wolverine ja sen versio Deadpoolista. Jotta Green Lantern ansaitsi kaikki haukkunsa ja etenkin vihjailut siitä, että se saattaisi olla niin huono että jo siksi hyvä, olisi sen oltava surkea muutoinkin kuin vain vesipäisten hahmojen ulkonäöllä. Joidenkin kohdalla olisi huolestuttava siitä, että pään turvotus saattaa johtua verenkiertohäiriöstä:

Green Lanternin ei ilmeisesti pitänyt olla osa myöhemmin liikkeelle päässyttä DC:n yhtenäistä universumia, mutta näemmä tästä oli kuitenkin suunnitteilla trilogia koska hei, trilogiat olivat ilmeisesti vielä tuolloin hot stuff/shit. Ei tullut jatkoa jota etenkin loppukohtaus kovasti vihjailee, mutta nyt ilmeisesti aikeena on rebootata hahmo Justice Leaguen jatkoa ajatellen. Ehkä hänestäkin tulee yksi angstinen murjottaja lisää. Jei!

Yksi Vihreistä lyhdyistä on Michael Clarke Duncanin ääninäyttelemä Kilowog, mutta katsokaa, ei hänestä ainakaan tehty Duncanin näköistä vaan Dave Bautistan:

Tähdet: **