tiistai 22. kesäkuuta 2021

Haywire (2011)

Black Ops-supersotilas Mallory (Gina Carano) tuli erään keikan yhteydessä ylempiensä pettämäksi ja on nyt jahdin kohteena. Siinä se oli, koko juoni.


Vaikka Steven Soderbergh onkin tehnyt jännityselokuvia joissa on ollut kelvollisesti vauhtia, niin varsinaiseksi toimintaelokuvien ohjaajaksi en miellä häntä edes unissani, jonka vuoksi tämä Haywire tuntuu vielä tänäänkin aika erikoiselta tapaukselta. Joskin enimmäkseen nimenomaan lajityypin vuoksi koska elokuvana Haywire on uskomattoman suoraviivainen toimintaelokuva jossa hypätään suoraan keskelle toimintaa ja aikalailla pysyttäydytään siinä kunnes lopputekstit alkavat. Tapahtumien motiivi vedetään läpi kuin pakollisena sivuhuomautuksena ja sitten se on vain hammer time! Eniten ns. Soderberghia lienee David Holmesin musiikki ja kenties varsin nimekäs sekä laaja näyttelijäkaarti, mutta muutoin hän on taatusti halunnutkin näyttää olevansa kykenevä myös tavallisen toimintaelokuvan puikkoihin. Hieman kuin kyseessä olisi työnäyte siitä, että jos kerran draamasta tutut Marc Forster ja Sam Mendes saivat 007-leffat tehtäväkseen niin minäkin haluan. Joskin visuaalisesti Haywire muistuttaa enemmän Bourne-leffoja ollessaan väreiltään kylmempi ja miljööltään tiiliseinäisempi. Itse asiassa kun kerran mukana on suora nimiviittaus (John Kane) Bourneen, niin kenties kyseinen sarja toimi innoittajana Soderberghille.

Niin ja kun aiemmin kerroin kyseessä olevan suoraviivainen toimintaelokuva jossa juoni on sivuseikka ja vauhti tärkeintä, ei kyseessä kuitenkaan ole mitään hengästymistä aiheuttava pikajuoksu vaan aika varmasti on juuri ohjaajan ansiota, että kulku on inhimillisessä nopeudessa ja saattaa siksi tuntua moderniin toimintaelokuvaan tottuneelle jopa hitaalta. Ts. vauhti noudattelee enemmänkin jotain Van Dammen Bloodsportia kuin esimerkiksi Transportereiden aloittamaa aikakautta. Mikä on jo siltäkin osin hyvä vertailukohta koska Haywiressa ei toteuteta tuota modernia tapaa esittää toimintakohtaukset, jolloin valot eivät välky eikä leikkaus aiheuta epilepsiaa, vaan kun kamppailu alkaa niin sen nopeus on lähempänä reaaliaikaa ja kamera pysyttelee kauempana näyttämässä mitä tapahtuu. Olen hyvin tyytyväinen kun näin tehtiin, sillä se jos mikä on toimintaelokuvassa nykyään poikkeuksellista.


Carano on jostain syystä dubattu ja vaikka Laura San Giacomo tekeekin hyvää työtä, äänen siten sopiessa kuvassa esiintyvän näyttelijän suuhun, niin en oikein ymmärrä miksi näin tehtiin enkä ainakaan äkkiseltään löytänyt mitään varsinaista kunnon perustelua ratkaisulle. Löytyi sille sellainen selitys, että Soderbergh halusi erottaa kokonaan Caranon ja esittämänsä hahmon, jonka vuoksi äänikin piti vaihtaa. Ei millään pahalla Steven, mutta se kuulostaa sontapuheelta jo siksikin, että jos todella olisit halunnut tuota niin et varmaankaan olisi palkannut toimintarooliin toimintaurheilusta tuttua henkilöä ja vähintään olisit iskenyt tekonenän naamalle. Etenkin kun Caranon toimintakohtauksissa on selvästi korostettu hänelle tuttuja liikkeitä kuin vaikkapa pistämällä spagaattipotkuja tai vaijerifuta peliin. Taisi Steven vain olla epävarma Caranon näyttelijänlahjoista ja koetti varmuuden vuoksi paikata sitä toisen esiintyjän avustuksella. Hassua vieläpä on se ettei Caranon oma ääni nyt niin hirveästi San Giacomon vastaavasta eroa, sillä molemmissa on samanlainen pehmeä sävy.
No kuitenkin, näyttelijänä Carano ei kenties ole yhtä vakuuttava kuin suurin osa Haywire-kollegoistaan, mutta eipä hän ainakaan tässä yhteydessä pahasti jalkoihinkaan jää ja näyttelijöitä ajatellen kenties enemmänkin ihmettelee sitä, että tarvittiinko tässä ylipäätään näin isoa, nimekästä ja lahjakasta esiintyjäkaartia? Hyvähän se vain on jos varsin tavanomaisen toimintaelokuvan tasoa nostetaan sellaiselle kenties normaalia pätevämmillä näyttelijöillä, mutta 90 minuutin rutiinitoimintaelokuvassa tila käy aika ahtaaksi kun porukkaa hukataan enemmän tai vähemmän cameorooleihin.


Vaikka pidänkin Haywiren tavasta esittää toiminta normaaliajassa ja tosiaankin näyttää millainen koreografia niissä on, on tämä kuitenkin sen verran tavanomainen toimintaleffa ettei siinä oikeastaan ole muuta erikoista kuin niiden toimintakohtausten vanhakantaisempi (sanommeko klassisempi?) kuvaus ja itse elokuvan tekijät. Jos kyseessä tosiaankin olisi se puolileikillä sanomani Soderberghin käyntikortti toimintagenreen niin ei hän varmaan tämän perusteella saisi töitä kuin liukuhihnaohjaajana ja on hän kuitenkin aivan liian pätevä sellaiseen. Moderniksi toiminnaksi Haywire on liian hidas ja vähäeleinen, joten tuskin siis on James Bond odottamassa lähitulevaisuudessa. Kyseessä kuitenkin on mukava muistutus siitä, että toimintaelokuva voi olla toiminnallinen ilman leikkaus per puolisekuntia-tyyliä.
Hieman tuli fiilis, että tähtikaartistaan huolimatta kyseessä olisi televisiosarjan pilottijakso ja vastaisuudessa koodinimi Haywire pelastaisi maanviljelijöitä mopojengeiltä tai auttaisi yksihuoltajaäidin poikaa jotta tämä ei hukkaisi maagista leffalippuaan.

Tähdet: ***

torstai 20. toukokuuta 2021

Code of Honor (2016)

Kun pistin Code of Honorin googlehakuun niin ensimmäinen tulos ei ollut erityisemmin elokuvaa kehuva:
Totta. Mutta siltikin hahaha! ei hitto!

Entinen supersotilas Sikes (Steven Seagal) on ottanut tehtäväkseen karsia lähiympäristöstään huumekauppiaat ja muut ilkimykset, joten oman käden oikeudella hän ampuu heidät. Toinen entinen supersotilas Porter (Craig Sheffer) pyrkii pysäyttämään vigilanten, mutta hän ei tietenkään ole ihan niin super kuin Sikes ja sehän selvä koska kyseessähän on kaikkivoipainen Steven Seagal.

Ohjaaja Michael Winnick oli halunnut Code of Honorilla yhdistää Rambon Väkivallan viholliseen ja joo, kyllä hän on osittain siinä onnistunutkin. Toisin sanoen tässä on tappamisen ammattilainen eli ns. Rambo suorittamassa sitä katutason saastan puhdistamista, mutta jos unohdetaan noiden kahden elokuvan tekijöiden selvä ylivertaisuus elokuvantekemisessä niin Code of Honor kadottaa itse ideastaan pahiten sen henkilökohtaisuuden jota niin sekä Stallonen kuin Bronsonin hahmoilla oli. Siispä Seagal ei esitä samanlaista inhimillistä kärsimystä joka motivoisi epätoivoiselle kostoretkelle, vaan hän vain on ylivoimainen supersotilas tappamassa pahiksia ja siinä mielessä roolissa voisi olla kuka vain ja kohteina mitä vain, sillä ainoa motivaatio on että ammun pahiksia ja siinäpä se. Tietenkään kun kyseessä on Steven Seagal niin hän pitää huolen ettei pääosassa voi ollakaan kuka vain, koska Seagalille tyypilliseen tapaan elokuvassa ei oikeastaan ole ketään muuta kuin hän ja vain hän itse. Toki sivuhahmoja on auttamassa tarinankuljetuksessa, mutta Seagalin ego valtaa edelleen koko ruudun ja muiden tehtävänä on vain olla taustalla jotta hän voi osoittaa olevansa edelleen omnipotentti jolle kukaan ei voi mitään edes ajatuksissaan. Seagal ei kuitenkaan ole John Wick tai Jack Reacher tai kukaan muukaan vastaava hahmo joka osoittaa olevansa kykenevä päihittämään muut koska on nimenomaan koulutettu siihen, vaan Seagal voittaa koska on vaatinut niin tapahtuvan ja mitä Seagal ei tosiaankaan suostu osoittamaan on jonkinlaista ihmisyyttä joka saisi samaistumaan häneen kaikista ylivertaisista voimistaan huolimatta. Maininta Sikesin motiivista teoilleen eli se klassinen joku tappoi perheen-lähtökohta heitetään ihan silkkana sivumainintana, joka ilmeisesti siten siksi että se olisi liiaksi "heikentämässä" sankaria ja silloin Seagal ei olisi enää Seagal. Ainahan hän on esittänyt samaa hahmoa, mutta jotenkin tuntuu kuin hänen vanhenemisensa ja tämänkaltaiselle actionheerokselle sopimaton lihomisensa olisi syynä siihen että Seagal ylikompensoi imagoaan elokuvissaan, jolloin uskon olevan hyvästä jos hän laskeutuisi itseriittoiselta alustaan ja osoittaisi enemmän haavoittuneisuutta. Täten vaikka ymmärränkin ohjaajan halun tehdä Rambo Väkivallan vihollisessa, niin hän ei saanut sitä aikaiseksi Seagalin kanssa, mutta olisi voinut jos tähtensä ei haluaisi niin väkisin olla Seagal siten miten luomansa imago vaatii. Mutta miten saada toimintatähti näyttäytymään positiivisessa valossa jos itse esiintyy enimmäkseen istuen ja niissä muissa kohdissa stuntnäyttelijänsä on about 20 kiloa laihempi? Kyseessä siis on tavanomainen nykyseagalismi ja erityisen surkeaa on se, että näin tässä potentiaalia eräänlaiseksi Punisherin kaltaiseksi tarinaksi jossa antisankari menee niin pitkälle, että kaikki ovat koston kohteina riippumatta synnin suuruudesta ja siten sanakruus karisee aika vahvasti pois. Ja koska lopussa yritetään tällaiselle tapaukselle aikamoista Fight Club-käännettä, niin sitä suuremmalla syyllä harmittaa elokuvan toimiminen niin tavanomaisen seagalmaisena.

Välillä pistää mietityttämään, että kuinka paljon Seagal itse vaatii etuisuuksia jotta olisi näyttäisi elokuvissaan parhaimmalta ja kuinka paljon ohjaaja koettaa omasta halustaan peittää Seagalin vajavaisuuksia jotta näin tapahtuisi, koska esimerkiksi tämän elokuvan kohdalla edellä mainitun hoikemman stuntnäyttelijän ohella Seagal ei puhua pukahda ennen kuin elokuvaa on kulunut jotain 50 minuuttia ja jokainen miespuolinen vastanäyttelijänsä näyttää kulahtaneelta alkkikselta. Onko kyseessä tarkoituksellisia tehokeinoa, ohjaajan halu minimoida tähtensä näyttäminen parempien rinnalla huonolta vaiko Seagalin vaatimus, että muiden tulee näyttää juopoilta koska he eivät ole minä?
Nähtävästi ohjaajalla ja tähdellään on vieläpä myöhemminkin ollut eri näkemys antisankarinsa kohtalosta, ja Seagalin näkemys erinomaisuudestaan tarkoittaa hänelle kakun saantia sekä sen syöntiä.

Toivoisin, että vaikka en usko Seagalilla olevan näyttelijänä kykeneväisyyttä sellaiseen, niin hän tekisi jonkin oman Harry Browninsa (ts. Michael Cainen ikämiesversio Väkivallan vihollisesta) jossa ikä ja fysiikka eivät ole piiloteltava seikka vaan selkeä osa hahmoa.

Tähdet: **