KMFDM - Rocks: Milestones Reloaded/Live 30th Anniversary Concert (2016)

Kuten edeltävästä kuvasta sen saattaa päätelläkin on KMFDM mielestäni varsin mainio laulu- sekä soitinyhtye ja kun tämä Rocks: Milestones Reloaded-kokoelma ilmestyi ei minua tarvinnut pahemmin houkutella sen ostamiseen. Etenkin tämä painos jossa on mukana 30-vuotisuraa juhlistava konserttitaltiointi on seikka joka viimeistään myi Rocksin minulle. 30 vuotta on kunnioitettava ikä yhtyeelle joka toki on myynyt runsaasti levyjä ja jolla on vannoutunutta fanikuntaa ympäri maailmaa, mutta joka ei myöskään ole oikein koskaan lyönyt itseään globaalisti täysillä läpi ja siten on jokseenkin tuntematon suuruus. Mikä ei siis ole vähättelyä yhtyettä taikka materiaaliaan kohtaan sillä KMFDM on hemmetin hyvä bändi, industrialrokin parhaimmistoa ja kuuntelijalle riittää se että musiikki on hyvää. Kuitenkin nimenä ja kaupallisesti isoimmillaan KMFDM lienee ollut pääasiallisesti joidenkin leffasoundtrackvierailujen ansiosta, kuten vaikkapa Juke Joint Jezebel-viisun soidessa Will Smithin Bad Boysissa. Mikä on sittemmin ajatellen aika erikoista kun Smithin leffojen soundtrackien olettaa aina pikemminkin kuulostavan Fresh Princelta. Nimenä KMFDM oli niin sekä maailmalla kuin Suomessakin valitettavan väärällä tavalla esillä kun yhtye oli yksi niistä jotka yhdistettiin väkisin väärästä paikasta syntipukkia etsivien silmissä Columbinen kouluampumisiin ja myöhemmin sama tapahtui vielä kun ilmeni Jokelan koulusurmien kohdalla että tekijä oli siteerannut KMFDM:n Stray Bullet-kappaletta jossain videossaan, jonka innoittamana 7 Päivää-lehti alentui sitten repostelemaan niinkin reippaasti, että lietsoi tarpeetonta vihaa ja pelkoa suomentamalla kyseisen biisin sanoituksia (muuten, hän muistaakseni kuunteli myös Children of Bodomia, mutta eipä sitä vain otettu esille) ja koettaen siten maalata ylimääräisiä piruja seinille. KMFDM on aina ollut sekä vahvasti kieli poskessa että myöskin poliittisesti kantaaottava, joten yhtyeen materiaali on suurelta osin sekä luotu kaikenlaisten manifestisten huutojen polttoaineeksi kuin myös väärissä käsissä pahasti väärin ymmärretyksi.

Oli KMFDM esillä sitten jonkinlaisena industrialrokin edelleen vahvasti potkivana esikuvana joka ei koskaan noussut listahitiksi kollegoidensa kuten Ministryn ja etenkin Nine Inch Nailsin tavoin, tai sitten se oli outona lintuna Willeniumin pintakiiltoisessa elokuvassa, tai sai kuraa niskaansa kun joku muu teki jotain väärää eivätkä lappusilmäiset ihmiset ymmärtäneet kuka teki ja mitä teki. 30 vuoteen sisältyy kuitenkin sen verran monta levyä ja tapahtumaa, että niiden pohjalta oli syytäkin tehdä kokoelmalevy kuvastamaan merkkitapahtumia ja sitä tämä Rocks: Milestones Reloaded edustaa.

Se ei ole hyvä esimerkki yhtyeen urasta, enkä oikeasti ymmärrä niin sekä sitä että mitä sillä on ajettu takaa kuin myöskään sitä miten niin moni musiikkikriitikko on pisteyttänyt Rocksin hyvinkin korkealle. Kokoelmana tämä on aika kehno ja etenkin jonkinlaisia merkkipaaluja esittämään vielä huonompi. Ymmärrän että kokoelmia on vaikea koostaa jo ilman noin pitkää uraakin johon mahtuu niin monta levyä, että materiaalia karsittavaksi on liikaakin ja Rocks toki tekee pari asiaa oikein minunkin silmissäni: se ensinnäkin sisältää yhtyeen jäsenten omia valintoja jolloin ei tukeuduta vain ns. tunnetuimpiin (ts. jonkinlaiset hitit) biiseihin ja kuten Reloaded nimenä osoittaakin eivät mukana olevat kappaleet ole jo omassa levyhyllyssä entuudestaan olevia, jolloin voidaan sanoa kokoelman olevan ensisijaisesti faneille suunnattu kuin uusien kuuntelijoiden kalasteluun. Se on kuitenkin tuo Milestones joka minua tässä tapauksessa vaivaa, eikä niinkään se ettei mukana ole monia omia biisisuosikkejani. Valinnathan ovat aina erilaisia eri ihmisten välillä ettei täysin onnistunutta kokoelmaa kenties koskaan saataisi aikaiseksikaan, mutta kun 30 vuoden uran aikana noin parikymmentä levyä (miinus remixlevyt, etc.)  tehtaillut yhtye julkaiseen ikäänsä juhlistavan merkkipaaluja sisältävän kokoelman ja sitten sen 14 kappaleesta yhdeksän (Amnesia esiintyy kahdesti eri versioina) on 2000-luvulta ja niistäkin viisi (jo mainittu Amnesia kahdesti) on julkaistu 2010 jälkeen niin hetkinen vain, eivätkö he todellakaan keksineet enempää kuin viisi kappaletta kuvastamaan uraa ennen millenniumia? Ja menneiden niidenkin joukossa on yksi biisi kahtena versiona (A Drug Against War), jolloin koko 80- ja 90-luku on tungettu vaivaiseen neljään kappaleeseen. Mainittakoon siihen liittyen, että Juke Joint Jezebel on vuodelta 1995 ja Stray Bullet vuodelta 1997, jolloin yhtyeen mahdollisesti isoin hitti ja vaikkakin sitä väärällä tavalla niin silti kenties nimenä eniten mediassa esillä ollut kappale ovat liian merkityksettömiä ollakseen uran merkkipaaluja? Ja jos rupean ylipäätään nurisemaan kappalevalinnoista niin missä ovat Megalomaniac, Looking For Strange, Revenge ja näin pois päin? Jos nyt Rocksissa olevat kappaleet ovat yhtyeen mielestä niitä merkittäviä biisejä niin hyvä on, kukapa minä on väittämään heidän olevan väärässä, mutta silti minun on hyvin vaikea uskoa sen todenperäisyyteen. Masentavinta tässä kokoelmassa on kuitenkin se, että vaikka se onkin positiivista kuinka kappaleet eivät ole niitä jo aiemmin ostamiani versioita ja täten sain jotain uutta kuunneltavaksi, on valtaosa remixeistä aika yhdentekeviä jumputuksia jotka sopivat varmasti ihan hyvin torimunkkilaisten soittolistoille, mutta ne kuulostavat enemmän B-puolen jämämateriaalilta ja enimmäkseen päälleliimatun tumt!tump!-ratkaisunsa vuoksi ne sekä peittävät liiaksi alkuperäisiä kappaleita (ei siis siten, että ne muuttaisivat kappaleet tunnistamattomiksi ja olisivat siten täysin uusia, vaan siten kuinka kuulet alkuperäisen biisin, mutta ohi ajava rekka jyrää päälle) että myöskin pahasti katkaisevat sen aiemman jalkaa nytkyttävän flown. Jos kyseessä olisi remixkokoelma nimellä Rocks: Reloaded ei asia vaivaisi minua niin paljoa, mutta Milestoneja nämä ovat vain jos niillä mitataan pelkästään osaa matkasta ja sekin kuljetaan vähän miten sattuu. No, menee se ihan kelvollisena ekstramateriaalina aiempien rinnalle, mutta teemaansa nähden kyseessä on yllättävänkin heikko ilmentymä.

No, sehän olikin se 30th Anniversary Concert DVD joka minua enemmän kutkutti.

19 kappaletta ja sama ongelma. Jotenkin sitä olettaisi, että 30th-konsertti kävisi läpi koko uraa, mutta neljä biisiä vuoden 2013 levyltä Kunst, kolme vuoden 2011 levyltä WTF?! ja muutenkin hyvin enemmän nykyhetkeen nojautuva kuin menneeseen ja siten koko uraan, että sillai. Plussana tosin se, että nyt kappaleet pääsevät live-esityksinä jumputusremixejä paremmin oikeuksiinsa ja vaikka suht' pieni klubi on keikkapaikkana ehkäpä hivenen arkinen sekä ahdas 30-vuotisjuhliin niin yhtyeen punkimagolle ja beat by beat by beat-musiikille se on varsin sopivan sotkuisen kodikas, tehden siksi yhtyeestä mukavan maanläheisen. Tällaisia keikkojen tuleekin olla: seksikäs kissa ja rumia miehiä lavalla käden ulottuvilla, säkkipimeässä meinaa happi loppua ja musiikki kuulostaa siltä kuin sydänkohtaus rupeaisi joraamaan.

KMFDM onkin aina ollut miellyttävä yhtye jo siksikin, että he ovat vahvasti fanipainotteinen ja eivät sen vuoksi tunnu elävän liiaksi muussa maailmassa kuin ihmiset jotka heidän musiikkiaan kuuntelevat. Dvd:llä mukana oleva haastatteludokumentti vain vahvistaa sitä ihmisläheisyyttä. Miinuksena tosin se, että dokkari painottuu oikeastaan täysin nykyiseen KMFDM-yhtyeen jäsenistöön, samoin kuten konsertti ja kokoelmacd heidän aikaiseen musiikkiinsa. Historiaa tosin ennen heitäkin käydään ohimennen läpi, mutta aiemmat jäsenet ovat käytännössä yhtä kuin eivät olemassa. Ehkä tämän olisikin pitänyt olla mielummin 15th Anniversary, tms.

Tähdet: cd **/dvd ****

Jos haluatte kuunnella niin edellä mainittu konserttitaltiointi löytyy ainakin vielä tällä hetkellä myös Youtubesta, mutta sen linkityksen sijaan tässä musiikkia ajalta jolloin KMFDM toimi nimellä MDFMK.

Zeromancer - Eurotrash: Live in Concert (2004)

Tulin joskus muinoin soittaneeksi töissä Zeromanceria ja kaksi asiakasta tuli kysymään siitä. Toinen kysyi oliko se Linkin Parkia ja toinen oliko se Rammsteinia. Tällöin minulla oli yhtyeen levytyksistä kaksi ensimmäistä albumia (Clone Your Lover ja Eurotrash), koska kolmatta (Zzyzx) ei ollut vielä ilmaantunut. Nuo kysymykset saavat ehkä Zeromancerin kuulostamaan monipuoliselta yhtyeeltä, mutta eivätpä nuo kaksi esimerkkiä nyt mistään äärilaidoilta ole ja näiden asiakkaiden kanssa jutustellessani kävi ilmi että edellisen mielestä kaikki poptarttuvuudella varustettu nopeatempoinen musiikki jossa yhdistetään konesoundeja sähkökitaraan oli yhtä kuin Linkin Park ja jälkimmäisen mielestä kaikki hiukan Nickelbackia agressiivisempi musiikki jossa yhdistetään konesoundeja sähkökitaraan kuulostaa Rammsteinilta. Mitäpä tuosta, sillä kyllähän Zeromancer luokitellaan Rammsteinin tavoin industrialiksi, ja kyllähän he yhdistävät kitaroita koneisiin, ollen hetkittäin hyvinkin ärhäköitä, mutta silti ehdottomasti Linkin Parkin tavoin poppia. Joten Linkinstein? No ei nyt sentään, mutta jos hiphopismi ja numetallismi jätetään pois niin kyllä etenkin se Linkin Park aika lähellä on. Vielä lähemmät vertailukohdat lienevät kuitenkin Stabbing Westwardin, Painin, VASTin, Terminal Choicen, Orgyn ja vaikkapa God Lives Underwaterin kaltaiset yhtyeet, jotka ovat enemmänkin Duran Duraneita ja Depeche Modeja agressiivisemmalla kitaroinnilla ja kiukkuisemmalla mutta silti kevyen popahtavalla laululla. Jos jätettäisiin ne konesäksätykset pois, kuulostaisi Zeromancer oikeastaan miltä tahansa radioystävälliseltä autotallirockyhtyeeltä tyyliin Backyard Babies. Tarttuvaa popsävytteistä, sopivan kiukkuista musiikkia siis.

Joskin minun on myönnettävä, että vaikka Zzyzx onkin ihan mukavan leppoisaa kuunneltavaa niin siihen se minun Zeromancerin seuraamiseni tyssäsi. Kaksi ensimmäistä levyä kun ovat mainiota industrialpoprokkia, niin Zzyzx on aika löysää collegealternativenyyhkyilyä ja tuumin, että jos tämä on se suunta niin minä pysyn peruutuslinjalla. Näin ollen pohjaan ajatukseni vain kolmeen ensimmäiseen levyyn.

Kuitenkin koska pidän kovasti esimerkiksi Terminal Choicesta, osoittautui myös Zeromancer erittäin mukavaksi tuttavuudeksi ja vaikka se yhtyeen musiikkiin tutustuminen ei kolmatta levyä pidemmälle yltänytkään, en harkinnut kahdesti kun näin kirpparilla tämän Eurotrash-dvd:n. Ei vaikka kannessa 0,50 euron hintalapussa oli maininta naarmuista levyssä. Jaa, niinkö? Ei sellaisia kyllä löytynyt vaikka kuinka levyä valossa käänteli. Sormenjälkiä oli kyllä enemmän kuin Kim Kardashianin takamuksessa. Ba dum tss!

Kun vielä tämä dvd sisältää shittiä kahdelta ensimmäiseltä levyltä, niin huippua tai jotain.

Itse asiassa tässä on kaksi levyä. Ensimmäinen sisältää konserttitallenteen Zeromancer Live in Concert (no daa!), pari musiikkivideota (Doctor Online ja Clone Your Lover), ns. takahuonedokkarin (ts. kuvaa yhtyeen harjoituksista, mutta ilman siihen kuuluvia ääniä, sillä päälle on laitettu biisi soimaan. Kaiken lisäksi nämä pätkät ovat solistin hiusten pituudesta päätellen vanhempaa perua kuin itse päätapahtumana oleva keikka)  ja pakonomaisen kuvagallerian. Kun taas toinen levy sisältää kaksi dokumenttia: Zero-n-Euro ja Zero-n-USA.

Konserttiosuus on sitä, että yhtye soittaa musiikkia.

Näköjään ollaan jossain pikkuklubin pikkulavalla ja suurta meininkiä koetetaan luoda hysteerisellä kameranheilutuksella ja värioksennuksella. Äänenlaatu on kuin missä tahansa salaa taskussa olleella nauhurilla äänitetyssä bootlegissa, että sen perusteella suosittelen ehdottomasti aiemmin mainittuja levyä tämän dvd:n sijaan. Ainakin jos haluaa musiikin suhteen kuulla suhinaa joka oikeasti kuuluu sinne.

Visuaalinen anti on kehno. Kamerahenkilö lienee saanut kohtauksen, värit ovat rumia ja vaikka yhtye vetää kelvollisia rockposeerauksia niin aika keskitieltä olevalta yhtye vaikuttaa. Kuva on ajoittain aikamoista pikselimössöä, joten parempi näköjään tyytyä niihin musiikkivideoihin. Joiden laatu tällä levyllä on aivan kauhea. Youtubesta löytää parempitasoisina.

En ole nähnyt Zeromanceria livenä, mutta tämän perusteella en haluakaan.

Mielenkiintoista on se, että tätä ilmeisesti on mainostettu ensisijaisesti konserttitallenteena ja sitten se konserttiosuus kestää ruhtinaalliset 30 minuuttia, kun taas kakkoslevyn kaksi dokkaria kellottavat siinä 80 minuutin tienoilla.

Mikä on kieltämättä sannimainen veto kun tämän konsertin tapahtuma-aikana ei tuo aiemmin mainittu kolmas levy ollut vielä ilmestynyt ja siten perusta keikkuu aika vähäisillä ansioilla. Eivätkä nämä dokkarit poraudu esimerkiksi yhtyeen jäsenten historiaan ja perustele sillä tavalla sitä miksi tätä osuutta tarvitaan niin paljon. Joskin sillä nyt ei ole merkitystä suuntaan taikka toiseen, koska molemmat dokumentit ovat enemmän kuin vähemmän samaa kamaa kuin ykköslevyn muka takahuonedokkari. Sillä erolla että nyt mukana on tapahtumien omat äänet. Soundtsekkausta, häröilyä, perunalla kuvattua studiossa oleskelua (jossa miksaillaan sitä kolmatta levyä. Jotain kolme sekuntia ainakin) ja "rock 'n roll!" Jälkimmäiseen näköjään tarvitaan keskisormea. Sisältöarvo nolla.

Aika huono julkaisu tämä Eurotrash-dvd. Ruma, kuulostaa aika kauhealta ja on kaikkea sellaista jota pitäisi korkeintaan jos silloinkaan dumpata cd:lle lisämateriaaliksi, eikä todellakaan omaksi julkaisuksi. Kannattaa siis ehdottomasti pysyttäytyä niiden Clone Your Lover- ja Eurotrash-audiolevyjen parissa, etenkin kun ne ovat mainioita tapauksia. Sopivat lenkille ja muuallekin.

Suu kiinni, tykkäät kuitenkin.

Tähdet: *

Newman Numan: The Best of Gary Numan (1982)

Vaikka Gary Numanilla oli vuonna '82 allaan jo useampi pitkäsoitto omalla taikka Tubeway Army-nimellä, niin ainakin tämän videokokoelman kautta tulee fiilis, että nyt ollaan pistetty best of ulos ennen kuin tavaraa on sen täytteeksi. Tässä tapauksessa se tunne tulee itse biisien sijaan juurikin videomuotoisten hittien vähäisyydestä. 45 minuuttinen videokokoelma kun koostuu takakannen perusteella 12 musiikkivideosta, joista kuitenkin kolme on livevetoa, yksi livekuvalla täytetty levykappale ja yksi musiikkivideoista ei ole musiikkivideo laisinkaan, vaan The 1930's Rust-kappaletta käytetään vain pätkä taustalla kun kuvataan ilmeisesti Las Vegasia, mutta ei siksi ettäkö tapahtumapaikka olisi vaikkapa Las Vegas, vaan koska oletettavasti alussa Gary Numan sattui saapumaan sinne? Eli tuo biisi soi vain eräänlaisena alkuteksteissä olevana tunnarina. Joten 12 kappaleesta viiden ollessa muita kuin ns. oikeita musiikkivideoita, on se liian vähän. Livevedoilla täytetään tyhjää samalla tavalla kuin perään laitetuilla remixeillä. Aina silloin tällöin sekaan on heitetty kuvapätkiä Numanista lentokoneen ohjaksissa, tms., sillä tuohon aikaanhan hän oli kovastikin innoissaan lentämisestä ja perusti pienimuotoisen lentoyhtiönkin, Numanairin. Vaikka nämä klipit eivät esitäkään Numania kertomassa harrastuksestaan muuta kuin ohimennen, niin kyllä ne silti aikalailla tuntuvat mainoksilta, varsinkin kun niitä heitellään ajoittain itse videoidenkin keskellä. Muutoin ei seassa juuri irtomateriaalia ole, mitä nyt yhdessä vaiheessa siellä on esimerkiksi todella vajavaiseksi jäävä osuus jossa Numan on ilmeisesti ala-asteella juttelemassa lasten kanssa. Siitä ei ole vaivauduttu laittamaan mukaan kuin sen verran, että Numan sanoo kuinka paljon on myynyt levyjä briteissä. C'mon hei! Ehkei se olisi sopinut pidempänä joukkoon, mutta tuollaisena se ei todellakaan sovi sekaan.

En myöskään oikein ymmärrä sitä, että miksi niin monet videot jätetään pahasti kesken ja hypätään seuraavaan. Tämähän on kuin radiota kuuntelisi. Mistä puheen ollen, joskus penskana esitin Radio Mafian mihin-lie-toiveohjelmaan pyynnön, että soittaisivat kerrankin Depeche Moden Enjoy the Silencen kokonaisuudessaan, eivätkä ennen aikojaan hyppäisi mainokseen tai jotain muuta yhtä epäkivaa. Ja sitten kun kyseinen ohjelma lähetettiin olin sormi recin päällä valmiina ja radiojuontaja kertoikin, että oli toivottu Enjoy the Silencea kokonaisena soitettavaksi, joka sai minut tyytyväiseksi aina siihen saakka kunnes biisi katkaistiin reippaasti ennen loppua jotta saatiin asemaa puffaava soundbite päälle. Kiitos.

Mutta niin, jos tässä videokokoelmalla oltaisiin edes vaivauduttu esittämään ne kokonaisina olisi pituutta saatu hieman enemmän ja ennen kaikkea, se ei olisi ehkä tuntunut siltä kuin bändi olisi lähtenyt toiselle levymerkille ja entinen levy-yhtiö kaivaa kaiken roskakoriin heitetyn kaman jotta saisivat vielä kerran rahastettua tuolla uusiin maisemiin lähteneeltä yhtyeeltä.

Tämä ei siis ole kritiikkiä itse videoita kohtaan vaan kokonaispakettia ja se kommentointi videoista alkakoon jotenkin näin:
Sen verran vähäsenlaisesti tässä on tavaraa, että voisinkin kertoa jokaisesta varsinaisesta musiikkivideosta jotain.

I Die: You Diessa Numan ajaa yöllä autoa ja kasvoilla hehkuu syntinen puna. Joskin se autolla ajaminen on hieman kyseenalaista, kun kerran kuvassa näkyy suurinpiirtein vain tuulilasi ja on siis hyvin mahdollista ettei studiosta oltu poistuttu laisinkaan.

Music For Chameleonsissa ollaan ilmeisesti jonkin Cotton Clubin lavasteissa ja on pakko myöntää, että kun Numan koetti kovasti samanlaisia imagomuutoksia kuin David Bowie, niin jotenkin edellisen kokeilut olivat aina ns. taiteellisesti jotenkin campmaisempia. Etenkin Numanin kasarijuppilook oli kömpelö ja vaikutti Bowien rinnalla Ed Woodilta. Ehkä se johtuu tuosta silmämeikistä.

Muutenkin tuo Numanin pukuimago on samalla tavalla ikävästi vanhentuneen oloista kuin siihen yhdistettävät musiikkikappaleetkin, joissa olevat saksofonisoolot sun muut ovat pelottavakin esimerkki new romantics-bändien pakollisesta tavasta todistella olevansa muutakin kuin röyhelöpaitoja ja siihen kuuluva taiteellisuus tarkoitti silloin jostain syystä löysää kapakkajatsisynailua. Numanin post apo-look istuu hänelle paremmin ja soveltuu enemmän biiseihinsäkin.

Toisaalta... Bowie, mitä tämä on olevinaan?

Cars ja tällöin täytyy todeta, että yeah baby, yeah!

Yksi kaikkien aikojen parhaimmista kolkoista futupopbiiseistä saa visuaaliseksi tuekseen man machinea ja illuminatia kun Numan on Chuck Norris Yhden miehen armeijassa.

She's Got Claws pyrkii olemaan Kissaihmiset, mutta on sitä vain jos kissaihmiset ovat kaikki Halle Berryn Catwoman.

We Take  Mystery To Bed:ssa Numan esittelee erilaisia asukokonaisuuksia ja lukee sanomalehteä.

Complex puolestaan paljastaa mitä mikäkin videokameran nappi tekee ja sekoittaa joukkoon niitä kuvia Numanista lentokoneessa.

Love Needs No Disguise on oletettavasti levyversio, mutta kuvamateriaali on joltain sisätilakeikalta.

Down in the Park ja Are 'Friends' Electric? ovat livetallenteita ilmeisesti Living Ornaments-kiertueella (levy jota kuuntelen tätä kirjoittaessani) ja visuaalisesti ollaan siellä Carsissa.

This Wreckage on myös keikkatallenne, mutta näyttäisi olevan eri keikalta kuin nuod edelliset. Hiukan vaikea sanoa kun savukone puksuttaa siihen malliin ettei juuri mitään näe.

Lopuksi vielä We Are Glass ja Numan tanssii ihan saatanan ison käden vieressä.

Videoista etenkin niissä joissa on pyritty mahdollisimman laaja-alaiseen visuaalisten efektien käyttöön ollaan ajauduttu pahasti vanhentumiseen, mutta ajatellen niiden tekoaikaa ja musiikkivideoiden olemista uusi ja ihmeellinen asia voi monen kohdalla pitää ruusunpunalasien ansioista niitä ainakin lapsekkaan sympaattisina. Varmasti monet niistä esittäytyvät Numania tuntemattomille hassuina jo siksikin, että miehen nasaalinen narinaääni saattaa vaatia totuttelemista ja se yhdistettynä hölmöön imagoon sekä rehellisesti sanottuna noloihinkin visuaalisiin temppuihin on tarpeeksi lyömään naulaa arkkuun. Parhaimmillaan Numanin ilmeettömyys ja sopivan rajoittuneet kuvalliset iskut tukevat itse biisiä niin hyvin, että Numanin livepätkissä käyttämät ylikireät housutkaan eivät saa ajattelemaan negatiivisesti "stupid sexy Flanders!"

Olisipa koko paketti samaa tasoa, eikä niin kovin hutaistun oloinen.

Tähdet: ***

Prince: Live at the Aladdin Las Vegas (2003)

Mainiota tässä Princen livevedossa on painotus harvemmin kuultuihin kappaleisiin, mutta ne vähemmälle huomiolle jääneet biisit yhdistettynä useampaan coverveisuun ja etenkin Princen itsensä varsin tyylikkääseen, mutta kovin harmatavaan asiamieslookkiin aiheuttavat sen, että ruudusta katsottuna Live at the Aladdin jää hieman vaisuksi. Eikä asiaa ainakaan auta se, että vaikka bändi soittaa biisit erinomaisella taidolla niin ne esitetään aivan liian tasapaksusti ja täten kaikkinainen inhimillisen virheen vahinkomahdollisuuskin on kaukana poissa ja siten esitys tuntuu pikemminkin viihdeorkesterin rutiinivedolta kuin jännittävältä elämykseltä.
Toki biisit ovat mainioita, soitto kulkee hyvin ja Prince vilauttaa huumorintajua muun muassa imitoimalla Ozzy Osbournea, joten kyllä tästä ammattilaisten esityksestä nauttii, mutta tekee sen valitettavasti samalla tavalla kuin jonkin talk shown studiobändin esiintymisestä. Esityksen pitäisi olla päällimmäisenä, ei taustalla valmiina hiljenemään. Princen ollessa kyseessä sen tulisi pikemmin olla sitä mistä hän itsekin aiemmin lauloi:

"My name is Prince and I am funky

My name is Prince, the one and only

I did not come to funk around

'Til I get your daughter I won't leave this town"

Vaikka en Lenny Kravitz-fani olekaan niin jotain hänen kaltaistaan energisempää vierailua olisi tämäkin kaivannut avukseen, koska ainakaan Nikka Costan löysä himmailu ei toimi kuin korkeintaan unilääkkeenä.
Kun koko keikka vaikuttaa illan viimeisiltä hitailta, niin vaatii jo hieman energiaa päästäkseen sinne loppuun saakka ja siitä syystä en koeta etsiäkään mitään livepätkää tästä nimenomaisesta konserttitaltioinnista, vaan mielummin vaikkapa jonkin covervedon Princen biisistä. Jep, Soulwax kelpaa.

Haluaisin kovasti tietää, että miksi kuvanlaatu, kameran liikkeet ja videoefektit ovat Live at the Aladdinissa kuin jollain naapurin Paavo-sedällä kun vuonna 1983 ensimmäisen Fiatin kokoisen videokameransa sai.

Lisämateriaaleissa yksi liveviisu ja mainos jossa ilmeisesti vain halutaan leveillä Princen monumentaalisella studio-mikälie-kartanolla.

Live at the Aladdin Las Vegas sopii hyvin taustalle kun on tekemässä päivällistä. Mutta ei mitään seksikästä ruokaa, vaan jotain arkista lihapullamuusispagettia.


Tähdet: **
Prince: Live at the Aladdin Las Vegas

Prince: Rave Un2 the Year 2000 (2000)

En muista olenko aiemmin sanonut pitäväni Princen musiikista, mutta minä pidän Princen musiikista ja vieläpä hyvin paljon.
Prince itse vaikuttaa musiikkinsa ulkopuolella vähintäänkin mielenkiintoiselta persoonalta, mutta sellaiselta jonka kanssa menisi varmastikin hermot jos joutuisi viettämään antoisaa iltaa yhdessä. Hän on Jehonvantodistajapano-orhi ja känkkäränkkä joka muistetaan etenkin 80-luvun mestariteoksistaan (Sign o' the Times, When Doves Cry, etc.), osallisuudestaan parental advisory-merkinnän syntyyn, tälläisistä näkökentän heikennyksistä:

Pelottavaa.
Ja tietenkin sieltä känkkäränkkäpuoleltaan riidasta levy-yhtiönsä kanssa joka johti poskeen kirjoitettuun slave-sanaan, kuuluisaan nimisekoiluun ja joihinkin vasemmalla kädellä vedettyihin levytyksiin joilla pyrittiin sekä täyttämään pikaisesti levytyssopimuksen vaatimukset, että varmasti myös pottuilemaan levymoguleille (mm. Emancipation, joka on kolmen cd:n edestä silkkaa tylsyyttä).
Princen levy-yhtiöriita johti musiikillisesti miehen tähänastisen uran ailahtelevimpaan osaan, mutta synnytti myös joitakin erittäin kiehtovia elämyksiä. Joten aivan pahasta se ei ollut. Lisäksi tosiaan sen kauden vuoksi saimme seurattavaksemme riemastuttavan nimisekoilun jossa mies halusi olla luomansa symboli, joka muun muassa ansiostani pääsi jopa Da Vinci koodi-aiheiseen ikkunasomistukseen:

Unohtaa ei tietenkään voi myöskään sitä, että tämä mieshän pukkasi maailmaan Batman-soundtrackin, joka on... tuota noin...
Oli se sitten piirretty symboli, kirjoitettu symboli, The Artist Formerly Known as Prince, TAFKAP taikka Victor (ihan oikeasti), niin Prince oli aina Prince ja siksi varmasti palasikin takaisin Princeksi ja sai aikaiseksi Musicologyn sekä 3121:n, palauttaen uskon tasalaatuisempaan muusikkoon.

Yksi tämän symbolisekoilun aikaansaannoksia oli pitkäsoitto Rave Un2 the Joy Fantastic, joka omasta mielestäni kuuluu miehen parhaimpien levyjen joukkoon, mutta jäi aikoinaan valitettavan pienelle huomiolle. Huomautettakoon tosin, että sen levyn onnistuneisuus korostuu ehkä liiaksikin ympärillä olevien joidenkin erittäin heikkojen levyjen vuoksi.
Tuohon Princen nimisekoiluun liittyen Rave Un2 sisältää yhden mainion seikan:

Wow, Mindfuck!
Tuo Rave Un2 tuli nyt mainituksi eräänlaisesta yhteydestään vuorossa olevaan konserttitaltiointiin ja vain osoituksena siitä, ettei hän kuitenkaan antanut ulkomusiikillisten seikkojen aina vaikuttaa pääasiaan.
Kuitenkin Princen hirmuinen Rölli-olemuksesta kieli aikoinaan myös hänen ehkä hieman liiankin tiukka asenteensa fanien viatontakin kunnioitusta kohtaan, kun esimerkiksi Youtubea ja vastaavia palveluita varten hän oli väitetysti perustanut erikseen tiimin pitämään huolen siitä ettei vaan vahingossakaan kukaan levittäisi hänen musiikkiaan sillä tavoin. En nyt tiedä kuinka paljon tuosta on lopulta totta ja sinänsä ymmärrän sen tuulimyllyjä vastaan taistelun, mutta totta on ainakin se ettei yhdessä vaiheessa Princen musiikkia päässyt juuri laisinkaan kuulemaan esimerkiksi Youtuben kautta ja se ei varmasti johtunut siitä etteikö sitä olisi yritetty ladata sinne. Se oli silloin se ja nyttemmin on tubekin täynnä Princeä, joka varsinkin tälläisen konserttitaltioinnin kohdalla on hyvä asia, koska silloin tarvitaan jotain esimerkkiä näytettäväksi. Kunnes tietenkin video poistetaan ja täällä oleva linkki tarjoaa vain maininnan tyhjyydestä. Tämä myöhemmin esille tuleva esimerkki konsertista ei ole se minkä olisin halunnut pistää esille, mutta tyydytään siihen mitä saadaan ja hyvähän sekin on, ettei kyse ole mistään huonosta valinnasta.

Rave Un2 the Year 2000 vaikuttaisi nimensä ja kuviensa perusteella olevan vahvasti Rave Un2 the Joy Fantasticiin liittyvä konserttitaltiointi, mutta kenties yllättäen näin ei olekaan. Eihän siellä ole kuin pari hassua kappaletta tuolta edellä mainitulta levyltä ja pääosin esitys tarjoileekin satunnaisemmallekin fanille tuttuja kappaleita aina konsertin aloittavasta Let's Go Crazysta hittiveisuun 1999, jonka piti olla vuodenvaihtumisen kunniaksi maksutv:ssä esitetyn konsertin päätös parillakin tavalla. Konsertin luonnollinen päätöskappale ja myöskin vuoden 2000 kunniaksi eläköityminen, sillä kannattaako enää bilettää kuin vuosi olisi 1999 jos se tarkoittaa mennyttä? No, kuulemma Prince on sittemmin palauttanut kappaleen live-esiintymisiinsä, joten ehkä sitä kaivataankin mennyttä aikaa.
Princen omien biisien ohella mukana on aika runsaasti lainakappaleita, joiden esitysavussa ovatkin niiden alkuperäisesittäjät (Lenny Kravitz, etc.), mutta vieraista sun muusta huolimatta itse Rave Un2:n livetilanne on aika askeettinen. On bändi, on lava, on jotain rättejä roikkumassa katosta ja on värivaloja, mutta ei muuta. Eikä hitto vie muuta tarvitakaan, sillä kun Morris Day saapuu lavalla vetämään Jungle Loven niin sitä vähät välittää onko esitteillä mitään Pink Floyd-massiivisuutta koska karismaattiset esiintyjät ja fuckin' cool funkpop ovat kaikki mitä tarvitaan. Jalka nykii, pää hytkyy ja tekee mieli laittaa päälle vakosamettia. Oh yeah!
Tietenkin kun kyseessä on artisti joka on usein panostanut visuaalisuuteen vähintään hassujen vaatteidensa taikka partamalliensa avustuksella, niin lavarakannelman pelkistyneisyys vaikuttanee aluksi hieman erikoiselta ratkaisulta, varsinkin ottaen huomioon kyseessä olevan ns. uudenvuoden bileet. Tämä konsertti on kuitenkin Princea parhaimmillaan. Hyviä biisejä, makeita pukuja, kauniita kissoja, kujan kovimpia kolleja ja popin pieni suuri mies isompana sekä terävämpänä kuin Guiron koskaan. Eikä ego tule missään vaiheessa estämään muiden esilläoloa, sillä kaikilla tulee olla loistofiilis ja kaiken tämän ansiosta kyseessä on konserttitaltiointi joka saa toivomaan olleensa itse paikalla, mutta kelpuuttaa tilanteen tälläisenäänkin, sillä hitto soikoon kuinka hyvin potkii. Ihan niin kuin vielä syntymätön Lionel Messi äitinsä vatsassa.


Kaikille hyvien bileiden ja loistavan musiikin ystäville.

Kuitenkin koska kyseessä oli nimenomaan uutta vuotta juhliva tapaus ja niin vuoden kuin kappaleen 1999:n silloinen siirto historiaan, niin ehkä vieraat saivat hieman liikaa tilaa ja kenties kappalevalikoima olisi voinut olla enemmänkin princehittipainotteisempi kuin mitä nyt on.

Lisämateriaaleista löytyy haastatteluita jotka ovat yhtä kuin noin kahdeksan minuuttia irrallisen oloisia lentäviä lauseita joissa muusikot kertovat lähes ei mitään ei mistään, muutaman kappaleen verran lisää livemusiikkia, jotain Princen tekstimuotoista manifestoa ilkeistä levy-yhtiöistä ja muusikoiden valjastamisesta tuotteiksi, ja tietenkin oma suosikkini, mainos tuolloin saatavilla olleesta Princen spesiaalijulkaisusta: seitsemän cd:n paketista joka sisältää jopa 700 samplea Princen kappaleista ja maksoi silloin ainoastaan 700 dollaria.
Okei, ei se nyt niin ahne juttu ole kuin miltä kuulostaa, sillä paketti oli suunnattu ensisijaisesti tiskijukille ja muusikoille, ja ostajat saivat tuolla summalla ikuisen rojaltivapaan käyttöoikeuden ostamiinsa sampleihin.
Herääkin kysymys, että ostikohan kukaan tuota pakettia, sillä luulisi jonkun DJ Shadowin tai Scooterin tehneen jo levyn princesampleilla. Scooter? Hahaha! Voi luoja.

Tähdet: ****
Prince: Rave Un2 the Year 2000

Shine a Light (2008)

Koska Martin Scorsese on tehnyt urallaan useita tunnettuja fiktioelokuvia, saattaa joillekin tulla yllätyksenä, että hänen ohjaajana tehty uransa koostuu lähes puoliksi dokumenteista ja jos mukaan lasketaan tuottajana aikaansaadut työt, niin tuolloin dokumentit joissa hän on mukana muunakin kuin vain puhuvana päänä (ja niitä on roppakaupalla) kasvavat kuin musta surma. Tai hitto, enhän minä tiedä kuinka väritettyjä dokkareita siellä on joukossa, että nehän saattavat sisältää enemmän kuvitelmaa kuin kertomukset amerikanitalialaisten katu-uskottavuudesta.
Kuitenkin siellä siis on runsaasti dokumentteja filmografiassa ja ei niin yllättäen moni niistä liittyy jollakin tavoin elokuva-alaan, taikka oman maan lähihistoriaan. Lisäksi moni tuotoksista keskittyy musiikkiin ja kun Scorsesen elokuvia kuuntelee, niin tuo kiinnostuksen kohde tuskin tulee myöskään varsinaisena yllätyksenä.

Shine a Lightia mainostetaan Rolling Stones-dokumenttina, jossa musiikin ohella valotetaan yhtyeen historiaa. Se on puppua. Sillä jos Shine a Lightista ei ole eri leikkausta levityksessä kuin mikä minulla on, niin tämä dokumentoi yhtyeen historiaa yhtä tehokkaasti kuin mitä joku juustomainos kertoo Kiira Korven elämästä. Kyseessä on konserttitaltointi jonka oheen on leikattu mainosmaisia pätkiä vanhoista haastatteluista, joissa esitetään kysymyksiä kuten "kuinka vanha olet?", että kannattaa suoraan katsella tätä nimenomaan kuullakseen musiikkia, ei käyttääkseen kouluesitelmän tekoon.

Hieman alla vartin ajan näemme kuinka yhtye valmistautuu esitykseen, mikä siis tarkoittaa vip-vieraiden tapaamista, jutustelua lavasuunnitelmista ja jopa hetkittäin soittimiin koskemista. Toisaalla taas Scorsese rupattelee apulaistensa kanssa kamerakulmista, valaistuksesta ja sen sellaisesta, tuoden mukanaan aika kivan kuvitelman siitä, että tämä olisikin dokumentti dokumentin teosta. Lisäksi Scorsesen kuiva toteamus valaistuksen suhteen on aivan loistava:
"Me emme voi polttaa Mick Jaggeria. Sen pitää vain näyttää siltä."
Kuva vaihtelee mustavalkoisuuden ja värillisen kesken ja en oikein ymmärrä miksi, sillä tehokeinona sillä ei tunnu olevan logiikkaa. Se ei esimerkiksi erottele yhtyettä Scorsesen porukasta, kuvaa mennyttä ja nykyhetkeä, tms. Se vain vaihtelee kesken kaiken, aivan kuin joku erehdyksessä kääntäisi värit pois ja toteaisi "no, ei sitä kukaan varmaan huomaa." Sävyissä ei ole sinällään mitään vikaa, mutta eipä siitä ole mitään hyötyäkään. Mieleen tulee liiaksi vasta kameran saanut juniori, jonka tekee mieli kokeilla kaikkia nappuloita. Sillä erotuksella, ettei tässä nyt sentään enempää kokeilua ole kuin mustavalko ja väri, ja kuvaus itsessään on tasaisen varmaa, ilman mitään hysteeristä huojumista taikka vinksahtaneita leikkauksia.

Väreihin siirrytään kokonaan kun alkaa konserttiosuus ja vain osa sekaan ripotelluista vanhoista haastettelupätkistä eri maiden televisio-ohjelmissa on värittömiä.
Itse konsertti on turvallisen varmalla otteella tehtyä ammattimiesten esiintymistä, jossa pukuihmisistä (mm. Bill Clinton) ja liiankin hillityistä ns. taviksista koostuva yleisö eläytyy kuten yhtyekin: pitäen jalkaa koko ajan jonkinlaisen jarrun päällä.
Sinänsä kappalevalinnoissa ei ole valittamista ja yhtye soittaa ne läpi vuosien rautaisella kokemuksella, mutta siinä se vika onkin. Kun ikä ei selkeästikään ole yhtyettä rauhoittanut, niin tämän ei pitäisi olla näin aikuisrokkia jollaista voisi kuvitella kuulevansa isän soittamana autostereoista matkalla Puuhamaahan. Missä on paheellisuus ja vaaran tunne? Hienoa on, että bändi tuntee itsensä ja kappaleensa, yleisönsä ja askeleensa läpikotaisin, mutta liiallisella kokemuksella ja  ammattitaidolla on välillä paha tapa siloitella kulmia liiaksi, jolloin kaikesta tulee vain mukavaa, eikä laisinkaan muistuta siitä miksi tästäkin yhtyeestä alun perin rupesi pitämään.
Vierailevat tähdet kuten Buddy Guy, Christina Aguilera ja Jack White muuttuvat osaksi metronomin tarkkuudella tikittävää koneistoa ja vapauden tunne kauaksi taakse, Metropolisin duunareiden unohdettuihin haaveisiin.
Ei siis sex and drugs and rock and roll, vaan onko kello jo puoli yhdeksän, siellä alkavat uutiset.

Pahinta siis on, että vaikka aikuisrokki jota kuuntelee piippu suussa ja puputohvelit jalassa on välillä tarpeenkin, niin Rolling Stonesin kaltaisen yhtyeen kohdalla sen tulisi olla vain keino vetää välillä henkeä, ei muodostaa siitä koko elämää ja näin ollen tämäkin konserttitaltiointi on enemmän kuin kuuntelisi levyä hiljaa hiipien, sen sijaan että katselisi yhtyettä elävänä eläväisesti esiintymässä. Scorsesen rauhallisen yllätyksetön kuvaus, arvokkaan oloinen miljöö ja oletettavasti hevosrauhoittavia täyteen pumpattu yleisö vain korostavat raukeutta, joka istuu parhaiten vain kantri- ja blueskappaleiden kohdalla, ei rokin, jota oletin Rolling Stonesin edustavan..

Kuitenkin tämä on lempeän kilttinäkin osoitus ammattinsa mestareista, joiden ei tarvitsekaan enää todistella mitään ja jos ei Juhlamokka-mainoksen tyylinen tunnelma haittaa, niin tarjolla on hyvää musiikkia ja kiva fiilis. Sillä kuten eräässä Mikki Hiiri-tarinassa todetaan, niin "totta kai kiva on kivaa. Mitä muutakaan se voisi olla?"

Niin ja Mick Jagger oli Freejackissa

mistä olemme edelleen hyvin pahoillamme.

Tähdet: **
Shine a Light

Jeff Wayne's Musical Version of the War of the Worlds (2006)

Kuten niin monet muutkin muksut (siis etenkin muksut), myös minä penskana ahmin fiktiokirjallisuutta ja sen lisäksi myös luin paljon kirjoja. Mainiosti tätä harrastetta tuki ala-aste jossa oli käytössä pulpettikirja-traditio, joka on tietenkin sittemmin siellä samaisessa koulussa lopetettu jo ajat sitten. Mikä siis tarkoitti, että saimme ottaa pulpettiin kirjan jota sitten lukea aina kun tunnilta jäi käytettäväksi ylimääräistä aikaa, tms. Kirjat saimme valita omaehtoisesti, kunhan kyseessä eivät olleet kuvakirjat, tietokirjat, ns. aikuisten kirjallisuus, tai muu sellainen joka sai opettajat nyrpistämään nokkaansa. Ja koska tämä oli aikaa ennen teiniangstin puoleensa vetämää kauhukirjallisuutta ja myöskin ennen kokemaani runollisuuden filosofista revoluutiota, niinpä kyseessä olivat etenkin Jules Vernen ja vastaavien ei-liian- vanhoille-ei-liian-nuorille-kirjat. Hyvä niin, sillä hyväksyttyihin kirjoihin lukeutuivat muun muassa Viisikko- ja Kolme Etsivää-sarjat, joista jälkimmäinen oli enemmän makuuni, mutta eräänlaisessa teatteriesityksessä esitin edellisen koiraa. Siitäkin huolimatta se oli tieteiskirjallisuus joka vahvimmin sydämeni vei ja vaikka esimerkiksi John Christopherin Tripodien Aika on edelleenkin suosikkejani, niin H.G. Wells oli hän joka toistuvasti sai minut innostumaan kuin kissanminttuhuuruissa olevan kissan.
Näkymätön mies, Maailmojen sota, Tohtori Moreaun saari, Aikakone, etc. Sellaista onnistumisten sarjaa kuin mihin Wells pystyi on aika vaikea lähteä haastamaan, eikä se nyt niin tarpeellista olekaan.

Olin luonnollisesti innoissani kun näin vuonna 1953 tehdyn elokuvaversion Maailmojen sodasta ja vaikka se ei nyt hirveästi kuvallisesti yhdistynytkän mielikuvaani Wellsin kirjasta, niin elokuva oli ja on edelleenkin mielestäni lajityyppinsä valioita.

Toki olin myös peukaloisena kuullut, että Maailmojen sodasta oli olemassa myös musikaaliversio, tai ainakin sellaisessa uskossa olin. Kyseessä kun on tuo Jeff Waynen musiikillinen versio Wellsin tarinasta, joka ei ollutkaan musikaali, vaan pikemminkin suoraan levyksi tehty kuunnelma, jossa tarinaa ei viedä pelkän runsaan dialogin avustuksella eteenpäin, vaan itse musiikki ilman sanoja on aivan yhtä tärkeää. Eli ehkäpä kyseessä sitten onkin musikaali, jota ei vain esitetty teatterilavoilla, taikka tehty elokuvaksi. Samapa tuo, sillä alunperin minä tiesin Waynen versiosta vain kappaleet Eve of the War ja Forever Autumn ja nekin tulivat tutuksi syntikkamusiikkikokoelmilta, luoden aika harhaanjohtavan käsityksen Waynen levystä. Kun sitten sain tutun kautta kasettikopiona Waynen Maailmojen sodan, olin hämmentynyt sen rockpainotteisuudesta, sillä odotin tietenkin synamusiikkia. Ymmärrettävästi esimerkiksi Thin Lizzysta tutun Phil Lynottin ääni vain korosti sitä rockosuutta. Tai no, rocksinfonia, kuten millaista Muse tekee lienee parempi määritelmä.
Hämmennystä aiheutti myös se, että mikseivät ihmiset tajua kirjoittaa kopiokasetteihinsa, tms. kappaleiden nimiä. Onko käsi poikki mitä häh?
Päästyäni ennen levyn loppua ylitse synaodotuksistani, huomasin monien kappaleiden jäävän kivaksi mutta hieman rasittavaksikin korvamadoksi, että siinä melkein tunsi olonsa Chekoviksi Star Trek kakkosessa.
Se mikä oli erittäin mielenkiintoista Waynen levyssä verrattuna kirja- ja elokuvakokemukseen oli se, että Waynen levy pelotti minua. Mitä nuo kaksi muuta eivät tehneet. Siis ei se levy uhannut minua pistoolilla taikka muuta sellaista, vaan se marsilaishyökkäyksen uhka tuntui uskottavammalta, todellisemmalta kun sen kuuli musiikin ja puheen avustuksella suoraan korvissa.
Sanomattakin lienee selvää, mutta kirjoitan sen varmuuden vuoksi silti, että Jeff Waynen musiikillinen versio H.G. Wellsin Maailmojen sodasta on hemmetin hyvä.
Sitten kun cd:t yleistyivät pidin suosiolla kiinni kasettiversiostani pitkään, sillä rehellisesti on todettava, että Waynen Maailmojen sota oli minusta liian kallis cd-versiona ja on muuten sitä aikalailla vieläkin. Ja ei kannata ajatellakaan sitä seitsemän levyn pakettia. Mutta jossain vaiheessa sitten aloin sen verran vahvasti siirtymään pois musiikkikaseteista, että pakkohan se oli cd:nä hankkia ja tuolloin kahden levyn versiosta sain todeta, että ehkä se siirtymä olisi pitänyt tehdä jo aiemmin, sillä eihän siinä kasetissa edes ollut koko levytystä. Damn you! God damn you all to hell!

Kuten mainitsin, niin Waynen versio oli musikaali, teatteriesitys, mutta se oli sitä ilman elävän yleisön edessä esittämistä. Ymmärtääkseni Wayne oli kyllä jossain muodossa vingutellut säveltämiään kappaleita yleisölle, mutta kokonaisuudessa tuota produktiota ei oltu ennen vuotta 2006 esitetty yleisön edessä ja dvd:llä olevien ekstrojen mukaan kyse oli siitä, ettei sitä ollut teknisesti mahdollista aiemmin toteuttaa halutussa muodossa. Mutta tosiaan vuonna 2006 Wayne kokosi orkesterin, näyttelijät ja tehostevelhot yhteen, ja kiertue oli edessä. Kiertue jota en ollut todistamassa paikan päällä, mutta kieltämättä se olisi ollut veikeää. No, ainakin sen seurauksena maailmaan putkahti tämäkin dvd-julkaisu, että hyvä niin.

Tarinahan on varmasti jo kaikille tuttu, joten tiivistetäänpä se naurettavan lyhyeen:
Ilman varoitusta (joka nyt on selviö) Marsilaiset saapuvat ja pistävän kaiken p*skaksi ja juuri kun ihmiskunta on menettämässä lopullisen otteensa elämästä, avaruuden muukalaiset kuolevat saadessaan vieraan ekosysteemin tyttöbakteereja, tai jotain.
Joten nyt tietäen Maassa odottavan flunssan, päättävät he suunnitella tulevaisuudessa tehokkaampaa iskua, mutta se odottakoon jatko-osaan.

Suurin tekninen kompastuskivi oli kuulemma ollut Marsilaisten tuhokoneiden ja vastaavien esilletuonti, mikä on sinänsä ymmärrettävää tarinassa jossa etenkin jättimäiset tykit ja kolmijalkaiset massiiviset koneet ovat näkyvästi esillä, mutta nyt nämä ovat nämä oli saatu toteutettua taustakankaalle heijastettujen tietokone-efektien myötä. Jotka muistuttavat nykyistä Doctor Who:ta, että niitä efektejä on runsaasti ja ne näyttävät aika muovisilta, pelimäisiltä, mutta ovat mainion lapsekkaita ja sopivat ihan hyvin konserttien vakiokaluston, eli lasereiden ja muiden valoleikkien joukkoon.
Toinen suurena ongelmana pidetty seikka oli edesmenneen Richard Burtonin kertojaäänen korvaaminen, kun miehen ääni on levyllä hyvinkin merkittävä ja näin ollen nimenomaan korvaaminen toisella henkilöllä (mikä kyllä tehtiin myöhemmin) ei tullut kysymykseenkään. Niinpä Burton tuotiin eloon jättimäisenä päänä joka roikkuu kaiken yläpuolellä kuin ulkopuolisena tarkkailijana, mitä hänen toimittajahahmonsa osittain onkin. Siispä kun muut puhe- ja lauluosuudet tulevat elävänä, on Burton ymmärrettävästi taustanauhana ja animoitu pää yhdistää sen muihin kuin John F. Kennedy Forrest Gumpiin. Burtonpää on kieltämättä aika friikin näköinen, mutta kun katselee orkesterin Fleetwood Mac-lookkia ja eräänlaisia futureretro-efektejä, niin Burtonin kaikkinäkevä pää muuntuu salamana surrealismista normaaliksi.

Maailmojen sota esitetään siis kuten mikä tahansa konsertti, että orkesteri soittaa ja lavalla vierailevat laulajat esittävät asiaankuuluvat laulut. Valot välkkyvät, laserit halkovat salin sisäistä taivasta ja taustakangas esittää marsilaisefektit, kuten myös näytellyt tarinaa edistävät kohtaukset ja se on yksinkertaisesti todettuna tehokasta. Kuin katselisi sekä elokuvaa jossa orkesteri toteuttaa musiikin siinä ja nyt, paikalla, kuten myös Pink Floydmaisen valoihin rakastuneen progebändin keikkaa.

En nyt vain ole edelleenkään varma tuosta bändin pulisonkilookista, sillä tieni ei vienyt San Franciscoon, mutta musiikki on vaikuttavaa ja kuvallinen toteutus ajoittaisesta lelumaisuudestaan huolimatta jopa pelkän television välityksellä pääosin onnistunutta. Sitä etenkin on se lavalla oleva oikea tuhokone, vaikka se ei nyt suuremmin eläväiseltä vaikutakaan, mutta on ainakin jotain fyysisesti läsnäolevaa.
Eli ehdottomasti katselun ja kuuntelun arvoinen teos, joka aika suurella todennäköisyydella tyydyttää Waynen levyversion fanien pahimman nälän, sillä sen verran onnistuneesti levy on lavalle siirretty. Laulajat ja orkesteri tekevät täydellistä työtä, mutta jotkut tietokone-efektit eivät sympaattisuudestaan huolimatta täysin vakuuta ja sitä aiemmin levyn myötä kokemaani pelottavuutta ei tämä kuitenkaan tuonut mukanaan.

Ja tuplalevyltähän löytyy sitten itse konsertin ohella ekstramateriaalia kattamaan suurinpiirtein jokaisen kuviteltavissa olevan mielihalun. On siis haastatteluita, harjoituksia, efektien tekoa, etc.

Wayne on muuten uudelleenäänittänyt Maailmojen sotansa ja kun katsoo esiintyjälistaa, niin mieleen nousee hieman Mike Oldfieldin Tubular Bells-uusinnat, että oliko se nyt ihan tarpeen. Toki Liam Neeson kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta Richard Burtonille, mutta hyvistä lauluäänistään huolimatta en oikein usko Gary Barlowilla (Take That), Marti Pellowilla (Wet Wet Wet) ja Jason Donovanilla olevan tarvittavaa karismaa ja voimaa karkoittamaan Marsilaisia. Luotetaan siis siihen, että jatkossakin se on pöpö joka kaiken voittaa.

Tähdet: ****
Jeff Wayne's Musical Version of the War of the Worlds

Pronssinen Pokaali: Vastatuulensoutajat

Tällä ei ole yhtikäs mitään tekemistä elokuvien kanssa, mutta tahdoin vain varmistaa, että kaikki tietävät Pronssiselta Pokaalilta ilmestyneen äskettäin uusi levy, Vastatuulensoutajat.

Hyvä.

Ja löytyväthän ne edellisetkin jo valikoimistanne?

Kelly Chen: Love's Concerto 2002 (oletettavasti 2002)

No, toisin kuin tuo edellinen tapaus, tämä oli helpommin selvitettävissä oleva, sillä kyseessä on kantopoppari Kelly Chen ja tämä Love's Concerto 2002 on hänen konserttitaltiointinsa.

Ennen tätä levyä en tietääkseni ollut kuullutkaan Chenista. Tai ei, se ei aivan pidä paikkaansa, sillä jotenkin kasvot ja nimi kuulostivat tutulta ja huomasinkin, että olenpas nähnyt elokuvia joissa hän on mukana. Eli en vain yhdistänyt laulaja-Chenia näyttelijä-Cheniin. Joten laulajana Chen oli tähän saakka itselleni tuntematon ja niinpä en osaa sanoa kuinka hyvin tämä nimenomainen konserttitaltiointi kertoo hänen musiikistaan, mutta tämän perusteella kyseessä on Hong Kongin Celine Dion. Ja koska kyseinen täti on saanut lempinimekseen "diva of Asia", niin liekö se sitten ihme.

Kyseessä on hyvin vahvasti balladipohjaista herkistelyä. Piano väräjää, ääni väräjää ja kantoninkiinalla oleva karaoketekstitys ei auta minua laisinkaan.
Valoja, hiljaisuutta, onnellisuuden kyynel vierähtää poskelle ja halitutipusipusi. Eli juuri sitä tyypillistä Dion-pehmoilua.

Kävi tylsäksi. Meinasin uinahtaa ruususen uneen.

Tähdet: *

No More Terror (?)

Varoitus! Seuraavaksi vuorossa jotain jonka kohdalla en nähnyt pätkääkään vaivaa, joka ei siis eroa normaalista, mutta kun nyt katsoin mitä olin kirjoittanut, niin en tajunnut siitä hevonkukkuakaan.

Kauan sitten sain levykauppiastutultani kassillinen levyjä, joilla hän ei tiennyt mitä tehdä. Kyseessä oli video-cd-formaatissa olevia tuotoksia ja vaikka sanoin, että kyllä ne näkyvät perussoittimilla, niin hän ei viitsinyt ottaa sitä riskiä, että vastaan tulisi kiukkuisia ihmisiä jotka eivät sitten saisikaan niitä pyörimään. Siispä minä sain ne ja sen lisäksi, että ne ovat laadullisesti aivan kauheita, niin valtaosa on sellaista tavaraa josta en ollut ikinä ennen kuullutkaan. Toki siellä joukossa on tuttujakin, mutta enimmäkseen sellaisia kuten tämä No More Terror, jonka oikeasta nimestäkään minulla ei ole hajua, vaan käytän sitä koska se mainitaan kannessa.
Kyseessä on näköjään kahden levyn edestä musiikkivideoita ja konserttitaltiointeja, joista kaikki kuulostavat teknoversioilta Frederikin tunnetuksi tekemästä Tsingis Khanista yhdistettynä Donna Summerin I feel love-biisiin. Ja voin vain sanoa, että tuo No More Terror ei pidä laisinkaan paikkaansa, sillä tämä on aivan järkyttävän pelottavaa kamaa. Jokaisessa videossa ylivalotetut kimallepukuiset nuorukaiset heiluvat ja tuijottavat kameraan Kubrick-katseella, voihkivat, kuva nykii ja, heiluu ja välkkyy (ei siis laadun heikkouden vuoksi, vaan tarkoituksella) kuin katselisi jotain Transportereita pikakelauksella ja tosiaan, jokainen biisi on tump-tump-tump-teknoa Frederikilla. Nouuu!
Ja huulisynkka on pahempaa spagettiwesterneissa.

En osaa edes sanoa kuinka monta eri artistia on kyseessä, sillä jokainen on kirkkaan valon sokaisema, näyttäen siksi aikalailla yhdeltä ja samalta. Lisäksi laulun tai musiikin perusteella näitä ei erota, koska kuten mainittua jokainen kuulostaa musiikillisesti Tsingis Khanilta ja laulu on samanlaista efektoitua o-o-oo-ulinaa. Myönnettäköön toki, että osassa kappaleista on ihan reipas meininki, etteivät ne kaikki pelkkää tuskaa ole.
Sanoituksista en osaa sanoa mitään ihmeellisempää, koska en kieltä osaa, mutta tyylilaji viittaa beibi rakastutaan, ostetaan talo ja erotaan-shitiltä.

Jos joku tunnistaa kannessa olevan tädin, niin kertokoon minullekin kuka hän on.

Yksi levyllä esiintyvistä artisteista on ainakin Lee Jung Hyun, tai näin ainakin yhdessä videossa lukee ja tälläistä informaatiota hänestä kertoo arvon Wikipedia:
"is a Korean pop singer and actress. She is widely known as "The Techno Warrior" or "The Techno Queen", but due to other singers singing Techno, she changed her title to "The Queen of Transformation". Her English name is Ava and her Japanese name is Hyony."
Itse asiassa Hyun tuntuu esiintyvän useammallakin levyn biiseistä, mutta ei kuvan tuijottelun perusteella kaikissa. Joten tämä on kuin jokin Hyun plus muita-kokoelma. Hah! Nyt huomasinkin, että 李貞賢 on koreaksi Hyun nimi ja niinpä pienen etsinnän jälkeen löysin hänen diskografiastaan levyn nimeltä Magic to Go to My Star, joka sisältää kappaleen No More Terror (jos joku ei jo tajunnut, niin kirjoitan tätä ennen sisällön miettimistä, joten siksi ajoittainen tajunnanvirta.) Mutta keitä ne muut levyllä olevat artistit sitten ovat, vai kuvittelenko kaiken?

Nyt joku aasiapopin ekspertti haluaa hirttää minut.

Kuitenkin jos joku törmää tähän julkaisuun, niin sisältö on pääosin harmitonta euroteknon kuuloista moskaa, että jos mehudisko on unelmien pelikenttä, niin tämä soi siellä.
Ja nyt syy miksi ylipäätään otin tämän esille:

Aivan loistavaa. Onko tuo jonkin Facebookin tai vastaavan kääntäjän aikaansaannosta.
Tulee ihan mieleen se kun kokeilin Youtuben kääntäjää ja sen mukaan "i'm just a fan" on "olen tuuletin." Hahaha!

Se kannen täti taitaa olla tuo Lee Jung Hyun. Tai sitten ei.
Mutta tälläistä Frederikia löytyy levyltä.


Tähdet: **

Gothic Industrial Madness (2000)

Lähtöajatukseni musiikista pitämiselle on se, että ei ole olemassa huonoa lajityyppiä, mutta on huonoa musiikkia. Näin ollen jokaisesta lajityypistä löytyy jotain hyvää, joskus se vain on vaikeammin löydettävissä. Tämä on sitten johtanut siihen, että minulle on kertynyt levyjä tuhansissa laskettava määrä, koska en rajoita kuunteluani vain esimerkiksi synapoppiin ja oopperaan. Tämän todettuani myönnän auliisti että joitakin musiikillisia lajityyppejä kosketan harvemmin kuin muita ja esimerkiksi suomiräpistä löytyy sen verran paljon kuonaa, etten aina jaksa nähdä sitä vaivaa josko löytäisin niitä omasta mielestäni hyviä sieltä kaiken alta. Tälläisiä ajatuksia miettien kun edessäni on Katy Perrya, Beyoncea, Justin Bieberia ja muita vastaavia, ja taas toisella puolella on Pigfacea, Terminal Choicea ja Die Warzauta, niin tunnen sen verran suurta vetoa jälkimmäisten suuntaan, etteivät Bieberit ystävineen voi koskaan voittaa tätä voiman pimeää puolta.
Katsokaa nyt

Joten kun katseluvuoroon astuu jokin Gothic Industrial Madnessin kaltainen videokokoelma, olen tietenkin hieman innokkaammin sitä pistämässä koneeseen. Samalla tälläinen innostus johtaa siihen, että jos pettyy niin pettyy suuremmin kuin niiden kohdalla joita sortuu etukäteen vähättelemään. Tietenkin tämän nyt vuorossa olevan kokoelman olen katsonut jo moneen otteeseen läpi, ettei se enää yllätä suuntaan taikka toiseen.

Tässä vaiheessa pitää todeta, että tämä kokoelman kuvanlaatu on aivan kauhea ja ilmeisesti se vhs-versio jolta sisältö on levylle siirretty, ei ole ollut niitä kaikkein parhaimmassa kunnossa olevia. Tämä siis tosiaan on siirretty vhs:ltä, että se kannattaa ottaa huomioon teknistä puolta kritisoidessa. Siitä huolimatta on mainittava, että kyseessä ei ole vain ns. kasettilaatu, vaan sellainen moneen kertaan kopiotu kasettilaatu jossa värit alkavat valumaan ääriviivojen ylitse.

Videoiden lukumäärä puolestaan on ihan kiitettävä, sillä katseltavaa riittää 40 musiikkivideon edestä. Ja koska kokoelman nimen mukaisesti sisältö koostuu gootti- ja industrialmusiikista, niin lajityyppiystäville bändi- ja kappalevalikoimat ovat nannaa. Joskin on huomautettava, että Rammsteinin ja Nine Inch Nailsin kaltaisia suuren yleisön genre-edustajia on levyltä turha etsiä, koska niin isoja nimiä ei ole mukana. Pääosin sinne industrial puolelle kallistuva kokoelma kuitenkin tarjoilee ainakin kyseisen musiikkisuuntauksen ystäville vanhoja tuttuja, sillä mukana ovat esimerkiksi Einstürzende Neubauten, Frontline Assembly ja Throbbing Gristle. Kun taas gootin puolelta tunnetuimpana esille nousevat Christian Death ja Rosetta Stone. Eli ainakaan allekirjoittanut ei nurise jonkun The Curen uupumista, sillä kuten jo sanoin, 40 videota. Joten etenkin hieman vanhemman industrialin ystävien tulisi olla tyytyväisiä.

Pääosin heikko kuvanlaatu on jopa eduksi kokoelman videoille, sillä suurin osa niistä on muutoinkin sen verran rujon rähjäisiä tehdaskuvauksia, ettei niiden toivokaan loistavan kaikissa sateenkaaren väreissä. Vain ehkä jossain Frontline Assemblyn Plasticityssa toivoisi parempaa laatua, sen ollessa vahvasti tietokoneistettu animaatio. Joskin aikansa tietokonetuotteena se on sen verran vanhentuneen näköinen, että terävämpi kuva saattaisi paljastaa sen kömpelyyden nykyistä vahvemmin.
Kokoelman industrialmusiikkivideot noudattelevat aikalailla likaisia värejä, roskaestetiikkaa ja duunarilookkia, kun taas goottipuolen videot hyödyntävät enimmäkseen niitä röyhelöpaitoja ja mustia huulia joita odottaakin. Muutamassa videossa haetaan elokuvallisempaa ilmetta ja esimerkiksi Penal Colonyn videossa oleva Reservoir Dogs-kävely mustine pukuineen on veikeä, mutta sen symboliikka ei oikein uppoa. Kenties sen on vain tarkoitus olla coolia, eikä mitään muuta.
Spahn Ranchin Last House on the Left-video on oikeasti aika creepy, Chromen Kellopeli Appelsiini on silkkaa Jesus Lizardia ja William Burroughsin video (jep, juuri sen Burroughsin) video on mumiseva monologi, ei musiikkivideo laisinkaan.

Symboliikasta puheen ollen, se on jotain jota tälläiset bändit harrastavat ahkerasti. Etenkin industrialissa hyödynnetään paljon puhesämplejä joissa on usein vahvan poliittinen sävy ja välillä niiden merkitys muuttaa suuresti muotoaan irrotessaan asiayhteydestä. Eikä tule varmasti yllätyksenä kun mainitsen, että videoiden kuvastossa näkyy kaikenlaista illuminatia, uskonnollisia merkkejä ja muita symboleja. Osa niistä toimii, osa ei todellakaan.

Niin ja nahkaa, kumia ja piikkipantoja riittää. Kuten myös elokuvapätkiä.

Kokoelman edustaman musiikkisuuntauksen ystävänä tämä on tietenkin minulle suurta iloa tuottava ja sisällön puolesta se on siis lähes nappi otsaan. Tottakai voin aina nurista tiettyjen bändien puuttumisesta, mutta löytyneekö nyt sellaista kokoelmaa laisinkaan joka oli kaiken kattava. Joten eniten minua vaivaa Gothic Industrial Madnessissa sen tekninen laatu, joka ei nyt ehkä sen kuvapuolen kohdalla ole suurenmoinen ongelma, vaikka on selvästi jonkinlainen miinus. Äänenlaatu sen sijaan jättää paljon toivomisen varaa ja se melkein alkaa joissakin kohdin kiukuttamaan. Jos katsoisin tätä joltain itsenauhoitetulta kasetilta, niin sitten sekään ei haittaisi, mutta tälläisessä julkaisussa pitäisi pitää huoli äänen huippuunsa virittämisestä.
Ja levyn kappalejako on hiukan ärsyttävä, sillä se on jaettu kolmeen osaan (johtuen varmaan siitä, että sisältö koostuu kolmesta kasettikokoelmasta) ja ne ovat sitten omiin pilkottu kappalejakoihinsa. Ärsyttävää siinä on se, että yhdestä päävalikosta ei voi siirtyä suoraan seuraavaan, vaan sinne pitää mennä menuvalikon kautta. Tai siis se kyllä siirtyy päävalikosta toiseen, jos antaa levyn kulkea normaalisti loppuunsa, mutta päävalikosta toiseen ei voi siirtyä hyppäämällä. Eli niin kuin niissä monien levyen alussa olevien mainosten kanssa, jotka eivät anna siirtyä pois kuin kelaamalla.

Kuitenkin industrialin ystäville tämä kokoelma on erinomainen hankinta. Sillä on kurveja ja muita runsaita muotoja, eikä se sisällössään noudattele helpoimpia valintoja. Tietenkään lajityyppinsä vuoksi tämä tuskin tekee uusia faneja toisenlaisen musiikin ystävistä, sillä pelkän "erilaisen" musiikin ohella juuri ne ns. vaikeammat valinnat pitävät huolen siitä, ettei houkuttimena ole niitä kaikkein koukuttavimpia iskusävelmiä.

Mukavaa tässäkin kokoelmassa on se, ettei näitä videoita pyöritellä millään televisiokanavalla nyt tai juuri silloin ennenkään, joten Gothic Industrial Madnessin katsominen tuntuu oikeasti esimerkiksi jotain Madonnan dvd:tä vaihtoehtoisemmalta kokemukselta. Tietenkin nyt kun kaikki musiikkivideot ovat jonkun Youtuben taikka vastaavan kautta nähtävillä, niin tämänkin kokoelman sisältö on suht' helposti löydettävissä ja se on hyvä etteivät ne pääse täysin unholaan katoamaan, mutta samalla sitä hieman surettaa, että musiikkivideokokoelmien aika alkaa olla videovuokraamojen ohella hieman takanapäin. Itse olen kuitenkin iloinen, että minulla on tämäkin kokoelma, jossa moni pitämäni asia on koottuna yhteen paikkaan.

Huom. Älkää kuunnelko Psychic TV:n Godstaria. Se jää soimaan päähän, eikä sitä meinaa saada pois sieltä.

Tähdet: ****

Alice Cooper: Video Trash (1990)

Vaikka olen hyvin kaikkiruokainen musiikkimaun suhteen, niin toki siellä on lajityyppejä joista hyvän löytäminen saattaa osoittautua sen verran haasteelliseksi työksi, että ehkäpä tuolloin välttelen puurtamista. Puudelirock, sukkahousuhevi, tai miksi tahansa kasarihardrockiksi sitä haluaakaan kutsua, niin Scorpions, Guns 'n Roses, Ratt, Mötley Crüe, Skid Row ja vastaavat ovat aika Poisonia minulle ja täten jotain satunnaisia Zodiac Mindwarpeja lukuunottamatta en ole suuremmin innostunut kun taas yksi Cinderella tulee esille. Onneksi kuitenkin on artisteja kuten Alice Cooper, joiden ansiosta edellä mainittujen yhtyeiden edustama genre ei täysin saa minua sulkemaan ovea niiltä ja voi pojat kuinka leveälle Cooper oven kampeaakaan.

Alice Cooper oli minulle penskana tuttu pitkälti jonkin Suosikki-lehden ja yhden biisin, eli tottakai School's Outin ansiosta, joten vuoden 1989 Trash-levy ei saanut minua rynnimään levykauppaan tuhlaamaan viikkorahojani (ne rahat menivät Ninja Master-kasetteihin). Mutta koska lähikirjasto oli hankkinut sen, niin pitihän Trash lainata, sillä olihan School's Out hyvä biisi ja Alice Cooper kauhuintoiluineen todella cool hyypiö.
C-kasetti soimaan ja holy shit ja this doesn't need more cowbell, sillä Trash osoittautui aivan järjettömän tarttuvaksi tapaukseksi ja niinpä pian sormi painoi recordia.
Vannomatta Paris, mutta ainakin viikon, tai muutaman päivän ajan en mitään muuta kuunnellutkaan jättimäisestä walkmanista kuin Trashia ja näin oli kiihkeä platoninen rakkaus Alice Cooperiin syttynyt.

Niinpä kun tuossa tovi sitten satuin näkemään myynnissä tämän Video Trash-kasetin, niin ei ollut päätös eikä mikään ostaa se.

Tiedättehän kuinka joskus hieman kiusaa ajatus siitä, että esimerkiksi jokin Shrekin noin 30 minuuttinen joulujakso tai vastaava pistetään omaksi levykseen ja se maksaa saman verran kuin täyspitkä elokuva. Toki se voi olla rahansa arvoinen, tai ylikin, mutta silti pistää mietityttämään että miksei se voisi olla hieman halvempikin, kun kerran on lyhyempikin.
Tuota on varmaan moni ajatellut kun on vuonna 1990 ostanut tämän Video Trash-kasetin, sillä se on taatusti ollut vähintään perushintainen julkaisu ja varmasti aiheuttanut mukavaa mielihyvää, mutta silti sen pituus on nippa nappa 15 minuuttia. Video Trash kun sisältää vain kolme musiikkivideota ja se on siinä se.
Toki nämä kaikki kolme ovat aivan pirun miellyttävää katseltavaa, mutta Von Bondiesin sanoin "c'mon, c'mon."

POISON on tietenkin se SE biisi joka teki monesta noin ikäisestäni ihmisrauniosta Cooper-fanin ja miksei olisi, sillä koukkua on enemmän kuin Candymanilla ja videossa ketjumäärä saa Pinheadin kateelliseksi, tuulikone humisee, Samarin porisee ja Cooper myrkyttää beibin.
Oli suosikkinne sitten Prokofiev tai Neurosis, niin eikö muka ala jalka vipattamaan ja pää nykimään kun tahtomattannekin huulenne liikkuvat laulun tahtiin.

HOUSE OF FIRE muistuttaa siitä, että Cooper on kauhufani ja vaikka mies ei niissä osaakaan näytellä, niin tämän videon Painajainen Elm Streetillämäinen miljöö on tyylikäs, fiilis on kohdallaan ja tottakai mukana on poseerausta ja kissoja.

BED OF NAILSissa Cooper kertoo kuinka haluaa naulata naisystäväänsä ja jättinauloilla, samuraimiekoilla ja s/m-kuvastolla osoitetaan kuinka vasarointi voi johtaa epätoivottuihin raskauksiin.

Video Trashin ainoa miinus on siinä, että se on aivan liian lyhyt. Kolme vaivaista videota tämän kaliiperin killeritavaraa on kuin se ensimmäinen näyteheroiinipakkaus joka saa haluamaan lisää, lisää, lisää.
Ja oli Video Trash sitten aikoinaan kuinka kallis julkaisu tahansa, niin hitot siitä, se oli silloin hintansa väärti kuin se oli nyt minullekin (0,50 €).

Tähdet: *****
Alice Cooper: Video Trash