Asia jota olen aina arvostanut Suomalaisessa yhteiskunnassa, on sen vapaamielinen suhtautuminen ns. vaihtoehtomusiikkiin ja eritoten metallimusiikkiin. Kyseessä on tietenkin yleistys, sillä löytyyhän Suomesta aivan liian paljon ihmisiä jotka ovat valmiita heittämään vaikka kaikki Rooman esikoispojat jokeen jos nämä vain erehtyvät altistumaan muulle kuin sen hetken suosituimmalle popsensaatiolle. Mutta jo katselemalla Suomen myydyimpien levyjen listoja voi huomata kuinka hyvin täällä tekee kauppansa hevimusiikki ja kuinka yllättävänkin sovussa se näyttäytyy kaikkien Lady Gaggojen ja Justineiden rinnalla. Joten aina kun minä näen sen kakaran Children Of Bodom-paidassaan ja naurettavan näköisen ketjunsa kanssa, tunnen oloni taas hieman vapaammaksi. Se oli Beatles joka mursi muurin ja Rolling Stones joka koetti hieroa sopua diilereiden ja Helvetin Enkeleiden välille. No, okei,,, jälkimmäinen ei oikein onnistunut. Rockmusiikki, joka tietenkin on suoraan Saatanan kupeilta, on aina ollut paheellista, mutta huomattavasti vapautuneempaa ja vapauttavampaa kuin muu musiikki. Musiikin agressio toimii väylänä purkaa tunteitaan muutoinkin kuin että menee kouluihin ammuskelemaan. Toki, musiikki voi olla laukaiseva tekijä huonoille aikeille, mutta on naivia mennä sanomaan että kun kuuntelet Metallicaa, niin levyt pyörivät takaperin ja Judas Priest tulee kyläilemään. Ja jos puhutaan synkistä tunteista, niin mietitäänpä kuinka moni iskelmäkappale on pelkkää itsemurhaa?
Kukaan ei koskaan ota esille kuinka monella maailman tappajista on Robbie Williamsin levyjä, tai kuinka moni pedofiili on käynyt Eläkeläisten konsertissa. Mutta annas olla kun kyseessä on Cradle Of Filth tai tämä pitkän mutkan kautta esille tuleva KMFDM.
Niin, KMFDM.
Tämä yhtye on saanut hieman vääristä syistä huomiota.
Kun kyseistä bändiä kuuli Bad Boysissa, oli se hyvä asia.
Kun kyseisen yhtyeen nimi mainittiin Columbinen yhteydessä, ei kyseessä ollut kovin hyvä asia. Sitten kun vielä yksi ääliö Suomessa menee ja laittaa ammuskeluvideonsa taustalle samaista yhtyettä, niin jälleen liikuttiin negatiivisessa valossa. Jopa niin että KMFDM joutui antamaan tiedonannon jossa sanoutui irti kouluammuskeluista. Asia jota yhdenkään yhtyeen ei pitäisi joutua tekemään.
Liekkejä koetti lietsoa kotoinen, rakas 7 Päivää-lehtemme, joka ystävällisesti meni suomentamaan KMFDM:n lyriikoita, jotta varmasti kaikki tajuaisimme kuinka paha bändi onkaan kyseessä. Tietenkin keltaisen lehdistön edustajana Seiska ei mennyt suomentamaan samaisen bändin kaikkia lyriikoita, koska tällöin lukija olisi saattanut ymmärtää kuinka vahvasti KMFDM on väkivaltaa vastustava. Kyseinen yhtye harrastaa musiikissaan anarkiaan viittaavaa kuvastoa, mutta vähintään yhtyeen fanit huomaavat kuinka monessa kappaleessa he osoittavat positiivista sanomaa ja ovat mukavan itseironisia imagoaan kohti.
Onneksi se Seiskan yritys kuivui yhtä nopeasti kuin heidän omatuntonsa ja Suomen kansa ei huomioinut asiaa sen kummemmin. Olemmehan kuitenkin maassa jossa mummot kulkevat Lordi-paidat päällä ja pääministeri näyttää Saatanan merkkejä. Noitavainot voi mennä suorittamaan Salemiin.
Tietenkin aina löytyy niitä hysteerikkoja jotka ovat onnellisia vasta kun kaikki kääritään harmaaseen säkkiin ja pidetään nurkassa.
Kuitenkin, Suomessa ollaan aika halukkaita antamaan tilaa raskaammalle musiikille, ja miksipä ei? Jos vaihtoehtona on Waldo's People, tai mikä tahansa muu, niin valinta ei ole vaikea.
Sääli vain etten itse ole juurikaan hevimusiikin ystävä, joten voin vain toivoa että Suomalaiset finninaamat kuuntelisivat muutakin kuin Saksalaista voimametallia, tai Norskien pandasilmiä.
Mutta se siitä asian vierestä.
Kun Gary Numanin Berserker-arvostelun yhteydessä sepostin hänen olevan industrialmusiikin synnyttäjiä, niin KMFDM on mielestäni yksi sen parhaimmista aikaansaannoksista. Siispä tämä WWIII liven käsittely onkin paikallaan.
WWIII alkaa ja näemme keikan alkuvalmisteluja ja tätä kautta ääneen pääsevät muusikoiden lisäksi kitarateknikot, valaisijat ja jopa oheismateriaalien myyjät. Kukaan heistä ei jutustele sen kummempia. Ei siis syvennytä pieruhuumoria erikoisempaan. Kunhan nyt osoitetaan että kaikilla mukana olevilla tuntuu olevan mukavaa.
Sitten itse keikkaosuus alkaa ja olemme intiimissä, ehkä noin Semifinalin kokoisella klubissa näkemässä ja kuulemassa kuinka valot välkkyvät epilepsiaa aiheuttaen, kitarat murisevat ja koneet naksuttavat. Tatuoidut irokeesipäiset muusikot soittavat kuin maailmanloppu olisi just eikä kohta, ja suloinen Lucia Cifarelli keimailee kumipuvussaan.
Tässä näkee hyvin sen, miten keikkatilanteet kannattaa mitoittaa. KMFDM on sen verran suosittu, että yleisöä on riittämiin, mutta areenoilla he olisivat varmastikin eksyksissä. Siispä pieni ahtauden tunne on hyvästä tälle hikiselle industrialrokin esitykselle. Ja jos yhtye on energinen, niin sitä on myös yleisökin.
Tilannetta rikkoo kylläkin kappaleiden välissä esitettävät osuudet joissa näemme bändiä ostelemassa juustonaksuja, imitoimassa Ozzy Osbournea ja muuta sellaista. WWIII:n voi toki katsoa myös yhtenäisenä konserttina, ilman tunnelmaa pätkiviä inserttejä. Tämä onkin suositeltavampi katselutapa. Sillä vaikka on ihan hauskaa nähdä yhtyeen jäseniä, faneja ja muita tilanteissa mukana olevia jutustelemassa niitä näitä, niin niillä on enemmän pelkän kertakatseluna arvoa ja itse keikkaosuus toimii huomattavasti paremmin yhtenä kokonaisena pätkänä. Varsinkin kun kyseessä on vauhdikasta musiikkia, niin sitä ei halua koko aikaa tauottaa. Mainoskatkot eivät ole tarpeen.
Kokonaisuus on hyvin hallinnassa ja vaikka osa kuvamateriaalista on koostettu yhteen useammalta keikalta, niin tilanne vaikuttaa yhdeltä kokonaiselta konsertilta, vaikka välillä saman kappaleen aikana vaatetus muuttuukin kuvakulman mukana.
WWIII-dvd sisältää yhden parhaimmista ekstroista joita olen ilokseni kohdannut. Siellä ovat ne perinteiset musiikkivideot, haastattelut, fanien kuvagalleriaa ja muuta mukavaa. Mutta ehdottomasti paras on Whale Watching With KMFDM, joka todellakin on sitä että yhtyeen jäsenet lähtevät tarkkailemaan valaita.
Minuun tämä koko paketti osui ja upposi. Pelkästään konsertin lisänä olevat ekstrat ovat laadittu selkeästi huolella. On tarjolla tavallista ja erikoisempaa ekstraa, mutta ennen kaikkea sitä on runsaasti ja sopivasti kiinnostavana. Plussaa on annettava siitä kuinka paljon faneille annetaan tilaa esiintyä lisämateriaaleissa. Tämä osoittaa hyvin kuinka maanläheinen asenne yhtyeellä on.
Keikka on sopivasti musiikkiin keskittyvä ja kokonaisuus on koostettu juuri siten, että toivoisi olevansa paikan päällä, mutta että televisionkin kautta välittyy tarpeellinen.
Koska olen fani, niin saatan olla puolueellinen, mutta uskon että jokainen energisestä musiikista pitävä olisi vastaanottavainen KMFDM:n musiikille ja WWIII-dvd:lle.
Ei huolta, KMFDM ei herätä innostusta ampua ketään. Ja jos se niin tekee,,, hyvä ihminen, hae apua, sillä ongelmasi ovat syvemmällä kuin yhden yhtyeen musiikissa.
Tässä kuitenkin linkki jota kautta voi ajautua rappioon.
Disobedience.
Tähdet: *****
KMFDM: WWIII
...NOIR
perjantai 29. tammikuuta 2010
torstai 28. tammikuuta 2010
Gary Numan: Berserker (1984)
Ennen Skinny Puppya ja Front 242:sta ja kauan ennen kuin Nine Inch Nails popularisoi industrialmusiikin oli Gary Numan. Ja ennen Gary Numania oli tietenkin David Bowie joka jo kokeili musiikissaan elementtejä jotka yhdistetään industriaaliin. Bowie olikin etenkin Numanin uran alussa hyvin suosittu vertaus.
Tietenkään Numanista ei käytetty termiä industrial koska sitä ei joko vielä ylipäätään käytetty, tai se yhdistettiin Throbbing Gristlen ja Cabaret Voltairen kaltaisiin huomattavasti kokeellisimpiin yhtyeisiin. Numan kun kuului enemmän sinne Visagen ja Ultravoxin sielunveljiin joilla oli popimpi ote musiikissaan. Nimien pudottelun lomassa voisi tietenkin mainita myös Suiciden, tai monta muutakin nimeä jotka ilolla tai vastentahtoisesti ottaisivat kunnian olla industriaalin synnyttäjiä.
...NOIR
Tietenkään Numanista ei käytetty termiä industrial koska sitä ei joko vielä ylipäätään käytetty, tai se yhdistettiin Throbbing Gristlen ja Cabaret Voltairen kaltaisiin huomattavasti kokeellisimpiin yhtyeisiin. Numan kun kuului enemmän sinne Visagen ja Ultravoxin sielunveljiin joilla oli popimpi ote musiikissaan. Nimien pudottelun lomassa voisi tietenkin mainita myös Suiciden, tai monta muutakin nimeä jotka ilolla tai vastentahtoisesti ottaisivat kunnian olla industriaalin synnyttäjiä.
Tällä hetkellä industrial tunnetaan kenties parhaiten jonkun Rammsteinin ansiosta, mutta tällöin liikutaan aika rajatulla alueella ja itse kehottaisinkin siirtämään korvat kuuntelemaan joitakin muita yhtyeitä jos on kiinnostunut nimenomaan lajityypistä, eikä pelkästään yhdestä yhtyeestä.
Numanin kappaleet kuten Metal, Cars ja Down in the Park monien muiden joukossa ovat selkeästi raivanneet tietä monille yhtyeille jotka rakentavat musiikkinsa synkistelysyntikoiden muodossa. Oli sitten kyseessä Depeche Mode tai Marilyn Manson, niin hiukkasen Numania on siellä joukossa. Niin ja Bowieta.
Numanin kappaleet kuten Metal, Cars ja Down in the Park monien muiden joukossa ovat selkeästi raivanneet tietä monille yhtyeille jotka rakentavat musiikkinsa synkistelysyntikoiden muodossa. Oli sitten kyseessä Depeche Mode tai Marilyn Manson, niin hiukkasen Numania on siellä joukossa. Niin ja Bowieta.
Pääosa Numan-Bowie-vertailusta tuli siitä että Numan hyödynsi imagossaan samankaltaisia meikkirooleja, sekä musiikissaan Bowien Berliini-aikaan yhdistettävää koneellista kolkkoutta. Vaikka oikeastaan vasta Bowien Scary Monsters kuulosti samalta kuin Numanin musiikki ja Scary Monstersin ilmestyessä Numan oli jo löytänyt tyylinsä. Joten tuntuukin siltä että iso osa vertailusta syntyi vain siitä, että tässä on kaksi meikkaavaa artistia jotka hyödyntävät syntikoita musiikissaan.
Berserker konserttitaltiointi on vuodelta 1984 ja sijoittuu Numanin uralla aikaan jolloin hän ainakin koetti jälleen uudistaa itseään. Edellinen suuri muutos oli tietenkin se kun Numan hajotti Tubeway Army-yhtyeensä siirtyäkseen soolouralle. Musiikillisesti ei kuitenkaan muutosta juuri nähnyt. Ehkä nyt hieman tuli normaalin kehityksen mukanaan tuomaa ammattitaitoa, mutta synkistelysyntikkapoppia se oli edelleenkin. Suurin osa muutoksista taisikin ilmaantua Numanin omassa elämässään, hänen perustettuaan oman levymerkkinsä ja lenneltyään omalla Numanair-lentokoneellaan. Joo-o, se oli sitä juppien voimasolmioaikaa. Muita näkyvimpiä muutoksia oli Numanin meikkausimagon muutos aiemmasta Mad Maxiaanisesta cyberpunkista jonkinlaiseen Thin White Duke in China Girl-meininkiin. Eli Kabuki Quantum Fighteria oli tarjolla.
Taltiointi alkaa kuvauksella konserttia jonottavasta Numanoideista (ihan tosi, Numanoid) jotka idoliaan kunnioittaen ovat jokainen meikanneet ja pukeutuneet samannäköisiksi Gary Numanin kanssa. Väliin laitetaan pätkä meikkaavasta Numanista puntaroimassa suosionsa saloja ja sitten itse konserttiosuus alkaakin.
Tilanne on aika pelkistetetty. On korokkeet vasemmalla, keskellä ja oikealla, ja taustalla on neliömäisiä valotorneja. Valotorneissa välkehtii yksinkertaisia punaisia valoja, joten mitään järin ihmeellistä ei ilmaannu. Bändi ja Numan itse ovat pukeutuneet kokovalkoisiin pukuihin ja Numania lukuunottamatta kukaan ei juuri liikehdi, tai vaihda ilmettään vakavasta muualle. Kitaristi tosin erehtyy ainakin kertaalleen hymyilemään.
Numan itsekään ei esiinny järin eläväisesti. Mitä nyt askeltelee edestakaisin parin metrin alueella ja sukii välillä hiuksiaan. Kaikki on hyvin askeettista, mutta kieltämättä se toimii aika hyvänä tehokeinona. Olisin toivonut tilanteen olevan vieläkin pelkistetympi, sillä valkoinen lava menettää ainakin kuvaruudun kautta hieman tehoaan kun valot värjäävät sen välillä siniseksi, välillä punaiseksi. Valkoiseen pukeutuneet muusikot valkoisella lavalla on mainio idea artistilta jonka kappaleet kuulostavat usein pakkaselta.
Konsertin kuvaus noudattelee pitkälti lavarekvisiitan luomaa tunnelmaa ja kuvaus on hyvin yksinkertaista. On kaukokuvaa, puolikuvaa ja lähikuvaa, ja siirrot tehdään raukeasti. Seikka joka kuitenkin tukee yleisilmettä.
Numan on aina hakenut imagollisia vaikutteita tieteiselokuvista kuten Logan's Run ja Blade Runner, sekä tietenkin Mad Max. Tämä on hyvin huomioitavissa niin itse Numanin, kuin koko konsertinkin yleistunnelmasta.
Tilanne on aika pelkistetetty. On korokkeet vasemmalla, keskellä ja oikealla, ja taustalla on neliömäisiä valotorneja. Valotorneissa välkehtii yksinkertaisia punaisia valoja, joten mitään järin ihmeellistä ei ilmaannu. Bändi ja Numan itse ovat pukeutuneet kokovalkoisiin pukuihin ja Numania lukuunottamatta kukaan ei juuri liikehdi, tai vaihda ilmettään vakavasta muualle. Kitaristi tosin erehtyy ainakin kertaalleen hymyilemään.
Numan itsekään ei esiinny järin eläväisesti. Mitä nyt askeltelee edestakaisin parin metrin alueella ja sukii välillä hiuksiaan. Kaikki on hyvin askeettista, mutta kieltämättä se toimii aika hyvänä tehokeinona. Olisin toivonut tilanteen olevan vieläkin pelkistetympi, sillä valkoinen lava menettää ainakin kuvaruudun kautta hieman tehoaan kun valot värjäävät sen välillä siniseksi, välillä punaiseksi. Valkoiseen pukeutuneet muusikot valkoisella lavalla on mainio idea artistilta jonka kappaleet kuulostavat usein pakkaselta.
Konsertin kuvaus noudattelee pitkälti lavarekvisiitan luomaa tunnelmaa ja kuvaus on hyvin yksinkertaista. On kaukokuvaa, puolikuvaa ja lähikuvaa, ja siirrot tehdään raukeasti. Seikka joka kuitenkin tukee yleisilmettä.
Numan on aina hakenut imagollisia vaikutteita tieteiselokuvista kuten Logan's Run ja Blade Runner, sekä tietenkin Mad Max. Tämä on hyvin huomioitavissa niin itse Numanin, kuin koko konsertinkin yleistunnelmasta.
Vaikka Berserker liven luulisi keskittyvän pääosin tuolloin tuoreimman pitkäsoiton, Berserkerin materiaaliin, niin näin ei ole asian laita. Minkäänlaisena hittikavalkadina ei konsertti silti esiinny, sillä tätä ajatellen mukana pitäisi olla useampikin biisi joka siellä ei ole. Kappalevalikoiman perusteella onkin hiukan vaikea sanoa olisiko Berserker uusille kuulijoille hyvä tutustumismatka, sillä mikään best of tämä ei ole ja Berserkerin aika ei mielestäni ollut kaikkein antoisinta Numanin musiikillisella uralla.
Konsertin sisältö vaikuttaa valinnoiltaan aika keskiverrolta siinä mielessä, että se ei kylläkään kunnioitettavasti keskity vain hitteihin, mutta mihinkään varsinaisiin erikoisuuksiinkaan ei kurotella. Musiikki on toki hyvää, mutta pieni särmättömyys siitä paistaa läpi.
Seuraavan linkin kautta pääsette kuulemaan kappaleen, joka esitetään myös Berserker livellä. Mainittakoon että tämän ei ole tarkoitus olla paras esimerkki Gary Numanin musiikista, vaan pelkästään huomio itse konsertin ajan tuoreeseen materiaaliin.
Valitettavasti ainakaan DVD:n kautta ei välity suurempi innostus ja kun yleisökin on aika elotonta, niin kokonaisuus jää ihan kivan asteelle. Kyllä Gary Numanin kaltaiselta hyvältä, innovatiiviselta artistilta löytyy parempaakin.
Tähdet: ***
Gary Numan: Berserker
Gary Numan: Berserker
...NOIR
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Undressed For Success (1995)
Niin tuota.
Undressed For Success ei ole niinkään elokuva, mutta ehkä sen voi nähdä jonkinlaisena dokumenttina. Kyseessä kuitenkin on niin mielenkiintoista tavaraa, että pitäähän sellainen huomioida. Koko roskan idea on yksinkertaisesti siinä, että Kei Mizutani kertoo riisuutuessaan detaljeja itsestään. Tämä ei ole pornoa, vaan tätä varten esitellään tähän blogiin uusi kategoria joka on yksinkertaisesti Erotiikka. Tarkoitukseni on pitää tagit, eli tässä tapauksessa genremääritykset mahdollisimman minimissään ja en siis mielelläni kasvata niiden määrää, mutta ei tätä nyt kehtaa dokumentteihinkaan laittaa vaikka siihen jo viittasinkin. Erotiikkaa toimikoon siis yleisnimenä.
Tarkemmin Undressed For Successia lajityyppinä kuvaillen, on kyseessä ns. kiusoitteluvideo. Suomessa tämä genre on lienee tunnetuin Playboy-ohjelman kautta jossa nämä rannalla ja moottoripyörän päällä poseeraavat vähäpukeiset naiset kertovat tuikitärkeitä seikkoja itsestään, kuten että he harrastavat vaikkapa posliinimaalausta. Ihan vain siltä varalta että meitä kiinnostaa tissien sijaan kuka oli Yhdysvaltojen neljäs presidentti ja kuinka kukka-asetelmalla voidaan elävöittää olohuonetta.
Mieltämällä Undressed For Success strippausvideoksi, ollaan myös hyvin lähellä totuutta.
Takakannen teksti ”No script. No story. No clothes” summaa oikeastaan koko elokuvan tarinan.
Kei Mizutani keimailee metsässä, jossain kartanossa, tms. ja välillä vähentää vaatteitaan. Taustalla soi vaihteleva musiikki joka koettaa jotenkin istua kulloiseenkin vaatetukseen. Eli jos Mizutani aloittaa poseerauksen pastelliväreissä niin musiikki on heleää jopa romanttista, mutta kun päällä on mustaa nahkaa niin kasarihevi lähtee vyörymään. Välillä Mizutanin kertojääni tulee päälle ja saamme tietää muun muassa että hän pitää itseään ujona ja kömpelönä, ja mikä on hänen veriryhmänsä. En tiedä teistä, mutta aina kun minä näen naisen riisuutumassa niin minua kiinnostaa eniten juuri hänen veriryhmänsä. HAHAHA!
Koska koko elokuva on vain Mizutania vähentämässä vaatteitaan ja poseeraamassa erinäisissä paikoissa, niin juonta kuljettavaa dialogia ei luonnollisestikaan ole runsaasti ja elokuvaa on elävöitetty hidastuksilla ja värivaihteluilla. Kokonaisuus muistuttaa siis hyvin pitkää musiikkivideota.
Kei Mizutani on eräänlainen Japanin versio Julie Strainista. Hiukan luonnollisemman näköinen tosin. Mutta periaatteessa he ovat samanlaisia, koska molemmat tekevät roskaelokuvia joissa keikistellään vähissä vaatteissa. Viihdyttäviä elokuvia, mutta roskaelokuvia kuitenkin. Suomessa Mizutani lienee vain pienen fanikannan tiedossa ja sekin vähä mitä täällä on suurelle yleisölle tarjolla hänen tuotannostaan on ei-mitään. En itsekään väitä nähneeni kovinkaan montaa hänen elokuvistaan, mutta niistä jotka olen nähnyt uskaltanen mieluiten suositella Weather Womania (Otenki-oneesan, 1996.) Mutta tietenkään ei saa unohtaa myöskään Terminatrixia jo nimensä vuoksi.
The Rape-Man Of Edo kuulostaa joltain Japanin omalta Citizen Kanelta.
On myönnettävä että kun mietin tälle elokuvalle sopivaa kategoriaa niin hain konsultointiapua IMDB:sta ja vaikka siitä ei ollutkaan apua, niin minusta on suunnattoman huvittavaa että siellä tämä on kategorioitu romantiikaksi. Genre jonka valitsemalla huomaa että IMDB:n listoilla most popular romance feature film oli tätä kirjoittaessani Mulholland Drive ja best romance feature film oli Casablanca. Niihinhän tämä glorifioitu strippausvideo vertautuu mainiosti.
Kei Mizutani on kaunis nainen ja luonnollisesti ajatus tämänkaltaisesta videosta kuulostaa korviini mainiolta. Osittain Undressed For Success toimiikin. Itsetyydytysvälineeksi se on hiukan huono miesten putkiaivojen takia, sillä stereotyyppisesti ajateltuna tämä elokuva toiminee paremmin naisten kaipaaman eroottisen virittäytymisen keinoin. Vaikka Mizutania katselee ihan mielellään, niin elokuvassa soiva hempeä musiikki ja vähäpukeinen poseeraus on parhaimmillaan lyhyen aikaa, mutta 40 minuuttisena Undressed For Success käy jo aika tylsäksi. Kyse on esileikin esileikistä ja sen tiedostaminen aiheuttaa jonkinasteista turhautumista. Asiaa kyllä pelastaa ne kieltämättä ääliömäisiltä kuulostavat päälleliimatut infokommentit joilla ei tunnu olevan muuta merkitystä kuin hiljaisuuden katkaiseminen. Nämä kohdat tuovat elokuvaan kuitenkin samanlaista humoristisuutta kuin esimerkiksi vanhojen italowesternien huonosti synkronisoidut dubbaukset.
Tähdet: ***
Undressed For Success
...NOIR
Undressed For Success ei ole niinkään elokuva, mutta ehkä sen voi nähdä jonkinlaisena dokumenttina. Kyseessä kuitenkin on niin mielenkiintoista tavaraa, että pitäähän sellainen huomioida. Koko roskan idea on yksinkertaisesti siinä, että Kei Mizutani kertoo riisuutuessaan detaljeja itsestään. Tämä ei ole pornoa, vaan tätä varten esitellään tähän blogiin uusi kategoria joka on yksinkertaisesti Erotiikka. Tarkoitukseni on pitää tagit, eli tässä tapauksessa genremääritykset mahdollisimman minimissään ja en siis mielelläni kasvata niiden määrää, mutta ei tätä nyt kehtaa dokumentteihinkaan laittaa vaikka siihen jo viittasinkin. Erotiikkaa toimikoon siis yleisnimenä.
Tarkemmin Undressed For Successia lajityyppinä kuvaillen, on kyseessä ns. kiusoitteluvideo. Suomessa tämä genre on lienee tunnetuin Playboy-ohjelman kautta jossa nämä rannalla ja moottoripyörän päällä poseeraavat vähäpukeiset naiset kertovat tuikitärkeitä seikkoja itsestään, kuten että he harrastavat vaikkapa posliinimaalausta. Ihan vain siltä varalta että meitä kiinnostaa tissien sijaan kuka oli Yhdysvaltojen neljäs presidentti ja kuinka kukka-asetelmalla voidaan elävöittää olohuonetta.
Mieltämällä Undressed For Success strippausvideoksi, ollaan myös hyvin lähellä totuutta.
Takakannen teksti ”No script. No story. No clothes” summaa oikeastaan koko elokuvan tarinan.
Kei Mizutani keimailee metsässä, jossain kartanossa, tms. ja välillä vähentää vaatteitaan. Taustalla soi vaihteleva musiikki joka koettaa jotenkin istua kulloiseenkin vaatetukseen. Eli jos Mizutani aloittaa poseerauksen pastelliväreissä niin musiikki on heleää jopa romanttista, mutta kun päällä on mustaa nahkaa niin kasarihevi lähtee vyörymään. Välillä Mizutanin kertojääni tulee päälle ja saamme tietää muun muassa että hän pitää itseään ujona ja kömpelönä, ja mikä on hänen veriryhmänsä. En tiedä teistä, mutta aina kun minä näen naisen riisuutumassa niin minua kiinnostaa eniten juuri hänen veriryhmänsä. HAHAHA!
Koska koko elokuva on vain Mizutania vähentämässä vaatteitaan ja poseeraamassa erinäisissä paikoissa, niin juonta kuljettavaa dialogia ei luonnollisestikaan ole runsaasti ja elokuvaa on elävöitetty hidastuksilla ja värivaihteluilla. Kokonaisuus muistuttaa siis hyvin pitkää musiikkivideota.
Kei Mizutani on eräänlainen Japanin versio Julie Strainista. Hiukan luonnollisemman näköinen tosin. Mutta periaatteessa he ovat samanlaisia, koska molemmat tekevät roskaelokuvia joissa keikistellään vähissä vaatteissa. Viihdyttäviä elokuvia, mutta roskaelokuvia kuitenkin. Suomessa Mizutani lienee vain pienen fanikannan tiedossa ja sekin vähä mitä täällä on suurelle yleisölle tarjolla hänen tuotannostaan on ei-mitään. En itsekään väitä nähneeni kovinkaan montaa hänen elokuvistaan, mutta niistä jotka olen nähnyt uskaltanen mieluiten suositella Weather Womania (Otenki-oneesan, 1996.) Mutta tietenkään ei saa unohtaa myöskään Terminatrixia jo nimensä vuoksi.
The Rape-Man Of Edo kuulostaa joltain Japanin omalta Citizen Kanelta.
On myönnettävä että kun mietin tälle elokuvalle sopivaa kategoriaa niin hain konsultointiapua IMDB:sta ja vaikka siitä ei ollutkaan apua, niin minusta on suunnattoman huvittavaa että siellä tämä on kategorioitu romantiikaksi. Genre jonka valitsemalla huomaa että IMDB:n listoilla most popular romance feature film oli tätä kirjoittaessani Mulholland Drive ja best romance feature film oli Casablanca. Niihinhän tämä glorifioitu strippausvideo vertautuu mainiosti.
Kei Mizutani on kaunis nainen ja luonnollisesti ajatus tämänkaltaisesta videosta kuulostaa korviini mainiolta. Osittain Undressed For Success toimiikin. Itsetyydytysvälineeksi se on hiukan huono miesten putkiaivojen takia, sillä stereotyyppisesti ajateltuna tämä elokuva toiminee paremmin naisten kaipaaman eroottisen virittäytymisen keinoin. Vaikka Mizutania katselee ihan mielellään, niin elokuvassa soiva hempeä musiikki ja vähäpukeinen poseeraus on parhaimmillaan lyhyen aikaa, mutta 40 minuuttisena Undressed For Success käy jo aika tylsäksi. Kyse on esileikin esileikistä ja sen tiedostaminen aiheuttaa jonkinasteista turhautumista. Asiaa kyllä pelastaa ne kieltämättä ääliömäisiltä kuulostavat päälleliimatut infokommentit joilla ei tunnu olevan muuta merkitystä kuin hiljaisuuden katkaiseminen. Nämä kohdat tuovat elokuvaan kuitenkin samanlaista humoristisuutta kuin esimerkiksi vanhojen italowesternien huonosti synkronisoidut dubbaukset.
Tähdet: ***
Undressed For Success
...NOIR
tiistai 26. tammikuuta 2010
Stargate: Children Of The Gods (1997)
Alkuperäinen Stargate on mielestäni, kuten edellisestä arvostelustani voikin päätellä, erinomainen tieteisseikkailu, mutta sen tv-inkarnaatioita en ole aiemmin satunnaisia jaksoja enempää katsellut. Jostain syystä ne eivät oikein kunnolla iskeneet minuun.
Nyt tulin kuitenkin ostaneeksi läjän ensimmäisen Stargate tv-sarjan levyjä ja eipä se nyt yhtään hullumpi olekaan. Koska ensimmäinen, eli pilottijakso on elokuvan pituinen ja oloinen, niin se on soveliasta ottaa tännekin. Varsinkin kun Children Of The Gods linkittyy suoraan siihen aiempaan varsinaiseen elokuvaan, kun taas muu osa sarjasta toimii enemmän omilla ehdoillaan.
Olin suuresti skeptinen siitä, että sopisiko Richard Dean Anderson Kurt Russellin itselleni tutuksi tekemään rooliin. Michael Shanks James Spaderin tilalla ei hetkauttanut suuntaan eikä toiseen, koska Shanks ei ollut minulle aikaisemmin tuttu, joten en ollut luonut hänestä mielikuvia. Mutta MacGyver kyynisenä Jack O'Neillina? Ei kuulostanut hyvältä.
Alkuperäinen tähtiportti Maassa on ollut käyttämättömänä jo vuosia ja armeijan tietojen mukaan sen toinen pää siellä aiemmasta elokuvasta tutussa muinainen-egypti-aavikko-planeetalla Abydosissa on tuhoutunut planeetan mukana. Aikoinaan takaisin palannut O'Neill kun oli raportissaan ilmoittanut että hän räjäytti tähtiportin toisen pään palasiksi.
Nyt kuitenkin Maan tähtiportti avautuu ja sieltä astuu ulos muutama aiemmasta elokuvasta tutun näköisiin haarniskoihin pukeutunut pahis Ra'n näköisen hepun kanssa. Pahikset tappavat muutaman sotilaan ja ottavat mukaansa erään naispuolisen sellaisen.
Armeijasta eronnut O'Neill kutsutaan takaisin aktiivipalvelukseen ja hänen kerrottuaan mitä Abydosissa todella tapahtui, lähetetään hänet tiimin kanssa sinne pelastamaan kaapattua sotilasta, sekä palauttamaan sinne jäänyt tohtori Daniel Jackson (Michael Shanks) takaisin maahan. Seuraa iloinen jälleennäkeminen ja huomio siitä, että maahan hyökänneet pahikset eivät tulleet Abydosista, vaan ilmeisesti tähtiportteja on useammalla planeetalla. Yllättäen samat pahikset ilmestyvät Abydosille ja tekevät saman kuin aiemmin Maassa. Tällä kertaa he vievät Danielin vaimon Sha'ren (Vaitiare Bandera) ja tottakai nyt Daniel liittyy O'Neillin ryhmään ja yhdessä he lähtevät kaappaajien perään.
Ryhmään kuuluu tietenkin myös naiskiintiön täyttävä Samantha Carter (Amanda Tapping.) Sanoin noin siksi, että kyseessä on tämänkaltaisten sarjojen perusrakenteeseen kuuluva pakollisuus. On oltava se komea kovanyrkkinen miessankari, nörtti mutta samalla komea tiedemies ja tietenkin se nainen joka on seksikäs, mutta osoittaakseen jonkinlaista girl poweria on tietenkin myös samalla poikamainen. Ironista eikö? Lisäksi asiaan kuuluu yleensä myös koominen kevennys, jollaista tällä kertaa ei pääjoukosta löydy, ellei sellaiseksi laske mukaan ilmaantuvaa ilmeetöntä Worf-kopiota, Jaffa-rodun edustajaa Teal'cia (Christopher Judge.) Jep,,, Jaffa. Eiköhän se viittaa samannimiseen historiallisesti merkittävään kaupunkiin, eikä appelsiineihin.
Ryhmä päätyy Chulak nimisellä planeetalle ja selviää että Ra ei olekaan se ensimmäisestä elokuvasta tuttu Ra, vaan Apophis (Peter Williams) joka keräilee haaremia löytääkseen sopivia isäntäkehoja ihme mato-olennoille nimeltä Goa'uld. Ilmeisesti se ensimmäisen osan Ra oli juuri samanlainen Goa'uldmato. Lapset kelpaavat myös elintiloiksi näille madoille ja yksi vangituista lapsista on se sama kakara, Skaara (Alexis Cruz) johon O'Neill loi aiemmin isällisen suhteen. Siispä O'Neillia innostava motiivi on Skaaran pelastus ja vastaava seikka Danielilla on Sha'ren pelastaminen.
Chulakilla O'Neill ryhmineen jää Apophiksen vangiksi ja yksi Goa'uldvartijoista on selkeästi vaikutuksille altis Teal'c. Lapsuudesta saakka Goa'uldmadon isäntäkehona ja samalla siis tahdoton zombieorja Teal'c vaikuttuu kun O'Neill sanoo ”help us” ja Teal'c posauttaa yhden vartijatovereistaan tuusannuuskaksi. Sitten alkaakin kapina ja O'Neillin johdolla pahikset taltutetaan. Mutta Apophis ehtii pakoon vieden mukanaan Sha'ren ja Skaaran, mutta ainakin O'Neill sai pelastettua joukon jotain hunneja ja mitä-lie-muinaisia-Bulgarialaisia.
Tietenkin tarina jää auki koska kyseessä on elokuvamaisuudestaan huolimatta tv-sarjan ensimmäinen osa, jonka tarkoitus on esitellä lähtötilanne ja päähenkilöt.
Eli pääryhmä tulee olemaan SG-1 johon kuuluvat O'Neill, Daniel, Teal'c ja Samantha, joten jokaiselle katsojalle on tarjolla se oma suosikkihahmo. Ja tämän joukon ensisijainen tarkoitus on kierrellä tähtiportin kautta erinäisiä planeettoja etsimässä Sha'rea ja Skaaraa. Siinä sivussa pelastellaan sitten kaikenlaisia Mongoliheimoja avaruuden pahuuden lähettiläiltä. On paljon hassuja nimiä, hassuja vaatteita ja oleskellaan jossain Monty Pythonin käsityksen omaavissa linnoissa koska budjetti tai mielikuvitus ei salli kokonaan uusia lavasteita. Pikku hiljaa sarjan edetessä sitten unohdetaan se alkuperäinen lähtökohta ja jatketaan Mongoliheimojen pelastuksia. Ja hittovie, kaikki rodut ympäri galaksia tuntuvat olevan jotain lannevaatekeihäänheittäjäbarbaareja.
Kyseessä kuitenkin on varsin mainio jatko-osa sille varsinaiselle elokuvalle. Toki efektit ovat hieman halvemman näköisiä ja yleistunnelma on pienempi, mutta hahmojen väliset suhteet ja ilmapiiri ovat aiemmasta tuttuja. Richard Dead Anderson ei esitä O'Neilliaan yhtä kyynisenä kuin Russell, mutta parempi niin, sillä kopiointi tuskin olisi onnistunutkaan, koska he ovat sen verran erilaisia näyttelijöitä.
Vastaavasti Michael Shanks imitoi James Spaderia aika suoraan ja se tuntuu toimivan. Ehkä Shanks vain sitten on samankaltainen esiintyjä kuin Spader, tai sitten Daniel-hahmo toimii vain hieman nörttimäisenä.
Amanda Tapping ei nyt saanut pahemmin tilaa, sillä Anderson on selkeästi tämän sarjan tähti. Ja kun Children Of The Godsissa painotetaan aika paljon O'Neillin ja Danielin tarinaa, koska he ovat mukana alkuperäisestä elokuvasta, niin muut jäävätkin jo pelkästään sen takia hieman sivuun. Tappingin hahmosta kyllä esitetään ne tarpeelliset ensitiedot. Eli hän sellainen Dana Scullyaaninen ROPEttajien päiväunien kohde joka on rintava, fiksu, mutta ennen kaikkea rintava. Jotta tytöt voisivat nähdä Samanthassa itselleen esikuvan, niin hänessä on tietenkin kauneuden lisäksi älykkyyttä, mutta hän on myös tarpeen mukaan toimintasankari aseineen ja kick ass-mentaliteetteinen. Vähän niin kuin Lara Croft.
Christopher Judge nyt ei esiintynyt mitenkään edukseen, sillä hän oli luonteva ja ilmeikäs kuin tiiliseinä. Hänen roolinsa on kuitenkin se pakollinen erikoishahmo, hänen ollessaan madon valtaama tiiliseinä.
Children Of The Gods sisältää niin paljon viittauksia aiempaan elokuvaan, että olisi suositeltavaa katsoa se ensin. Hahmojen, paikkojen ja muiden viittausten lisäksi oli hauskaa huomata että Skaaraa esitti sama kakara joka oli elokuvassakin. Tosin hän oli myös yhtä ärsyttävä hahmo kuin aiemminkin, joten hahmonä en hänestä välittänyt, vaan pelkästään viittauksena.
Mielenkiintoista oli myös se, että tämän pilottijakson ikäraja on 18, tai jenkeissä R, kun taas muu osa sarjasta on PG. Kieltämättä tämä on väkivaltaisempi kuin muut näkemäni osat, mutta ei niin ettäkö ikärajan olisi pitänyt olla mitään korkempaa kuin 15. Syynä korkeaan ikärajaan lienee pelkästään se, että Sha're on yhdessä kohtauksessa alastomana ja kyseessä on täysi alastomuus, joka on tunnetusti aina pahempi asia kuin joku päänräjäytys ja visvan lennätys katsojan syliin.
Children Of The Godsin perusteella on aika helppo ymmärtää miksi Stargatesta tuli tv-sarjojen kautta suuri menestystarina ja vaikka se ei alkuperäisen elokuvan tasolle ylläkään, on se silti hyvin mukaansatempaava tieteisseikkailu ilman ylenpalttista teknojargonia.
Itse sarjaa silmälläpitäen on kuitenkin kerrottava, että vaikka tässä esitellään päähahmot, niin sarjan yleisilme ja hahmot itsessään muuttuvat. Aika nopeasti sarja muokkaantui enemmän huumoripainotteiseksi ja hahmoista etenkin Jack O'Neill kokee suuren muutoksen luonteessaan. Children Of The Godsissa Anderson kanavoi vielä jonkin verran Russellin rooliin tuomaa synkkyyttä, mutta Andersonin esittämä hahmo muuttuu koko ajan enemmän ja enemmän vitsinvääntäjäksi ja kieltämättä se tyyli istuukin Andersonille paremmin. Joten mikään eeppisiin mittasuhteisiin kasvava tragedia Babylon 5:n tapaan ei Stargate-sarja ole, vaan pikemminkin Aikahyppy on hieman lähempänä, mutta välillä tuntuu että kuitenkin Alf on lähimpänä.
Suurin miinus löytyy yllättäen David Arnoldin jo aiempaan elokuvaan tekemästä musiikista.
Arnoldin Stargate score on aivan älyttömän hienoa tavaraa ja väitän sen kuuluvan kaikkien aikojen parhaimpiin. Se toimii täydellisesti niin elokuvassa kuin pelkästään levyltä kuunneltuna, ja minä olen kuunnellut sitä enemmän kuin hyviä neuvoja. Children Of The Godsissa sitä kuitenkin hyödynnetään aika ikävästi. Scoresta on tunnuttu napatun vain pääteeman lisäksi kaikki ne mahtipontisimmat osiot ja kun kuuntelee Children Of The Godsia, niin joka ainoa kohtaus kuulostaa siltä kuin Kuolemantähti räjähtäisi. Oli kyseessä sitten herkkä rakkaudentunnustus, aivastus, tai masturbaatio, niin Kuolemantähti räjähtää.
Tähdet: ***
Stargate: Children Of The Gods
...NOIR
Nyt tulin kuitenkin ostaneeksi läjän ensimmäisen Stargate tv-sarjan levyjä ja eipä se nyt yhtään hullumpi olekaan. Koska ensimmäinen, eli pilottijakso on elokuvan pituinen ja oloinen, niin se on soveliasta ottaa tännekin. Varsinkin kun Children Of The Gods linkittyy suoraan siihen aiempaan varsinaiseen elokuvaan, kun taas muu osa sarjasta toimii enemmän omilla ehdoillaan.
Olin suuresti skeptinen siitä, että sopisiko Richard Dean Anderson Kurt Russellin itselleni tutuksi tekemään rooliin. Michael Shanks James Spaderin tilalla ei hetkauttanut suuntaan eikä toiseen, koska Shanks ei ollut minulle aikaisemmin tuttu, joten en ollut luonut hänestä mielikuvia. Mutta MacGyver kyynisenä Jack O'Neillina? Ei kuulostanut hyvältä.
Alkuperäinen tähtiportti Maassa on ollut käyttämättömänä jo vuosia ja armeijan tietojen mukaan sen toinen pää siellä aiemmasta elokuvasta tutussa muinainen-egypti-aavikko-planeetalla Abydosissa on tuhoutunut planeetan mukana. Aikoinaan takaisin palannut O'Neill kun oli raportissaan ilmoittanut että hän räjäytti tähtiportin toisen pään palasiksi.
Nyt kuitenkin Maan tähtiportti avautuu ja sieltä astuu ulos muutama aiemmasta elokuvasta tutun näköisiin haarniskoihin pukeutunut pahis Ra'n näköisen hepun kanssa. Pahikset tappavat muutaman sotilaan ja ottavat mukaansa erään naispuolisen sellaisen.
Armeijasta eronnut O'Neill kutsutaan takaisin aktiivipalvelukseen ja hänen kerrottuaan mitä Abydosissa todella tapahtui, lähetetään hänet tiimin kanssa sinne pelastamaan kaapattua sotilasta, sekä palauttamaan sinne jäänyt tohtori Daniel Jackson (Michael Shanks) takaisin maahan. Seuraa iloinen jälleennäkeminen ja huomio siitä, että maahan hyökänneet pahikset eivät tulleet Abydosista, vaan ilmeisesti tähtiportteja on useammalla planeetalla. Yllättäen samat pahikset ilmestyvät Abydosille ja tekevät saman kuin aiemmin Maassa. Tällä kertaa he vievät Danielin vaimon Sha'ren (Vaitiare Bandera) ja tottakai nyt Daniel liittyy O'Neillin ryhmään ja yhdessä he lähtevät kaappaajien perään.
Ryhmään kuuluu tietenkin myös naiskiintiön täyttävä Samantha Carter (Amanda Tapping.) Sanoin noin siksi, että kyseessä on tämänkaltaisten sarjojen perusrakenteeseen kuuluva pakollisuus. On oltava se komea kovanyrkkinen miessankari, nörtti mutta samalla komea tiedemies ja tietenkin se nainen joka on seksikäs, mutta osoittaakseen jonkinlaista girl poweria on tietenkin myös samalla poikamainen. Ironista eikö? Lisäksi asiaan kuuluu yleensä myös koominen kevennys, jollaista tällä kertaa ei pääjoukosta löydy, ellei sellaiseksi laske mukaan ilmaantuvaa ilmeetöntä Worf-kopiota, Jaffa-rodun edustajaa Teal'cia (Christopher Judge.) Jep,,, Jaffa. Eiköhän se viittaa samannimiseen historiallisesti merkittävään kaupunkiin, eikä appelsiineihin.
Ryhmä päätyy Chulak nimisellä planeetalle ja selviää että Ra ei olekaan se ensimmäisestä elokuvasta tuttu Ra, vaan Apophis (Peter Williams) joka keräilee haaremia löytääkseen sopivia isäntäkehoja ihme mato-olennoille nimeltä Goa'uld. Ilmeisesti se ensimmäisen osan Ra oli juuri samanlainen Goa'uldmato. Lapset kelpaavat myös elintiloiksi näille madoille ja yksi vangituista lapsista on se sama kakara, Skaara (Alexis Cruz) johon O'Neill loi aiemmin isällisen suhteen. Siispä O'Neillia innostava motiivi on Skaaran pelastus ja vastaava seikka Danielilla on Sha'ren pelastaminen.
Chulakilla O'Neill ryhmineen jää Apophiksen vangiksi ja yksi Goa'uldvartijoista on selkeästi vaikutuksille altis Teal'c. Lapsuudesta saakka Goa'uldmadon isäntäkehona ja samalla siis tahdoton zombieorja Teal'c vaikuttuu kun O'Neill sanoo ”help us” ja Teal'c posauttaa yhden vartijatovereistaan tuusannuuskaksi. Sitten alkaakin kapina ja O'Neillin johdolla pahikset taltutetaan. Mutta Apophis ehtii pakoon vieden mukanaan Sha'ren ja Skaaran, mutta ainakin O'Neill sai pelastettua joukon jotain hunneja ja mitä-lie-muinaisia-Bulgarialaisia.
Tietenkin tarina jää auki koska kyseessä on elokuvamaisuudestaan huolimatta tv-sarjan ensimmäinen osa, jonka tarkoitus on esitellä lähtötilanne ja päähenkilöt.
Eli pääryhmä tulee olemaan SG-1 johon kuuluvat O'Neill, Daniel, Teal'c ja Samantha, joten jokaiselle katsojalle on tarjolla se oma suosikkihahmo. Ja tämän joukon ensisijainen tarkoitus on kierrellä tähtiportin kautta erinäisiä planeettoja etsimässä Sha'rea ja Skaaraa. Siinä sivussa pelastellaan sitten kaikenlaisia Mongoliheimoja avaruuden pahuuden lähettiläiltä. On paljon hassuja nimiä, hassuja vaatteita ja oleskellaan jossain Monty Pythonin käsityksen omaavissa linnoissa koska budjetti tai mielikuvitus ei salli kokonaan uusia lavasteita. Pikku hiljaa sarjan edetessä sitten unohdetaan se alkuperäinen lähtökohta ja jatketaan Mongoliheimojen pelastuksia. Ja hittovie, kaikki rodut ympäri galaksia tuntuvat olevan jotain lannevaatekeihäänheittäjäbarbaareja.
Kyseessä kuitenkin on varsin mainio jatko-osa sille varsinaiselle elokuvalle. Toki efektit ovat hieman halvemman näköisiä ja yleistunnelma on pienempi, mutta hahmojen väliset suhteet ja ilmapiiri ovat aiemmasta tuttuja. Richard Dead Anderson ei esitä O'Neilliaan yhtä kyynisenä kuin Russell, mutta parempi niin, sillä kopiointi tuskin olisi onnistunutkaan, koska he ovat sen verran erilaisia näyttelijöitä.
Vastaavasti Michael Shanks imitoi James Spaderia aika suoraan ja se tuntuu toimivan. Ehkä Shanks vain sitten on samankaltainen esiintyjä kuin Spader, tai sitten Daniel-hahmo toimii vain hieman nörttimäisenä.
Amanda Tapping ei nyt saanut pahemmin tilaa, sillä Anderson on selkeästi tämän sarjan tähti. Ja kun Children Of The Godsissa painotetaan aika paljon O'Neillin ja Danielin tarinaa, koska he ovat mukana alkuperäisestä elokuvasta, niin muut jäävätkin jo pelkästään sen takia hieman sivuun. Tappingin hahmosta kyllä esitetään ne tarpeelliset ensitiedot. Eli hän sellainen Dana Scullyaaninen ROPEttajien päiväunien kohde joka on rintava, fiksu, mutta ennen kaikkea rintava. Jotta tytöt voisivat nähdä Samanthassa itselleen esikuvan, niin hänessä on tietenkin kauneuden lisäksi älykkyyttä, mutta hän on myös tarpeen mukaan toimintasankari aseineen ja kick ass-mentaliteetteinen. Vähän niin kuin Lara Croft.
Christopher Judge nyt ei esiintynyt mitenkään edukseen, sillä hän oli luonteva ja ilmeikäs kuin tiiliseinä. Hänen roolinsa on kuitenkin se pakollinen erikoishahmo, hänen ollessaan madon valtaama tiiliseinä.
Children Of The Gods sisältää niin paljon viittauksia aiempaan elokuvaan, että olisi suositeltavaa katsoa se ensin. Hahmojen, paikkojen ja muiden viittausten lisäksi oli hauskaa huomata että Skaaraa esitti sama kakara joka oli elokuvassakin. Tosin hän oli myös yhtä ärsyttävä hahmo kuin aiemminkin, joten hahmonä en hänestä välittänyt, vaan pelkästään viittauksena.
Mielenkiintoista oli myös se, että tämän pilottijakson ikäraja on 18, tai jenkeissä R, kun taas muu osa sarjasta on PG. Kieltämättä tämä on väkivaltaisempi kuin muut näkemäni osat, mutta ei niin ettäkö ikärajan olisi pitänyt olla mitään korkempaa kuin 15. Syynä korkeaan ikärajaan lienee pelkästään se, että Sha're on yhdessä kohtauksessa alastomana ja kyseessä on täysi alastomuus, joka on tunnetusti aina pahempi asia kuin joku päänräjäytys ja visvan lennätys katsojan syliin.
Children Of The Godsin perusteella on aika helppo ymmärtää miksi Stargatesta tuli tv-sarjojen kautta suuri menestystarina ja vaikka se ei alkuperäisen elokuvan tasolle ylläkään, on se silti hyvin mukaansatempaava tieteisseikkailu ilman ylenpalttista teknojargonia.
Itse sarjaa silmälläpitäen on kuitenkin kerrottava, että vaikka tässä esitellään päähahmot, niin sarjan yleisilme ja hahmot itsessään muuttuvat. Aika nopeasti sarja muokkaantui enemmän huumoripainotteiseksi ja hahmoista etenkin Jack O'Neill kokee suuren muutoksen luonteessaan. Children Of The Godsissa Anderson kanavoi vielä jonkin verran Russellin rooliin tuomaa synkkyyttä, mutta Andersonin esittämä hahmo muuttuu koko ajan enemmän ja enemmän vitsinvääntäjäksi ja kieltämättä se tyyli istuukin Andersonille paremmin. Joten mikään eeppisiin mittasuhteisiin kasvava tragedia Babylon 5:n tapaan ei Stargate-sarja ole, vaan pikemminkin Aikahyppy on hieman lähempänä, mutta välillä tuntuu että kuitenkin Alf on lähimpänä.
Suurin miinus löytyy yllättäen David Arnoldin jo aiempaan elokuvaan tekemästä musiikista.
Arnoldin Stargate score on aivan älyttömän hienoa tavaraa ja väitän sen kuuluvan kaikkien aikojen parhaimpiin. Se toimii täydellisesti niin elokuvassa kuin pelkästään levyltä kuunneltuna, ja minä olen kuunnellut sitä enemmän kuin hyviä neuvoja. Children Of The Godsissa sitä kuitenkin hyödynnetään aika ikävästi. Scoresta on tunnuttu napatun vain pääteeman lisäksi kaikki ne mahtipontisimmat osiot ja kun kuuntelee Children Of The Godsia, niin joka ainoa kohtaus kuulostaa siltä kuin Kuolemantähti räjähtäisi. Oli kyseessä sitten herkkä rakkaudentunnustus, aivastus, tai masturbaatio, niin Kuolemantähti räjähtää.
Tähdet: ***
Stargate: Children Of The Gods
...NOIR
maanantai 25. tammikuuta 2010
Stargate (1994)
Roland Emmerichin elokuvat ovat isoja tai suurempia. Hän on ohjaajana samaa sarjaa Renny Harlinin ja Michael Bayn kanssa. Eli yleensä lopputuloksena on viihdyttävää, mutta aika ajatuksetonta kuvatulvaa. Eihän siinä mitään, kukin heistä on tehnyt useamman siinä lajityypissä onnistuneen elokuvan. Emmerichin elokuvat on kuitenkin tämän ohjaajalajityypin suurimpia ja melkeinpä tuntuu että ne vain kasvavat kerta kerralta. Kun Independence Day tuntui sillä hetkellä maailman suurimmalta elokuvalta, niin tulevaisuudessä häämötti Day After Tomorrow ja kun se tuntui sillä hetkellä maailman massiivisimmalta vyörytykseltä, niin nyt ilonamme tai riesanamme on 2012.
Stargate on kuitenkin Emmerichin elokuvista oma suosikkini. Se on sopivassa suhteessa tarpeeksi fiksu ollakseen muuta kuin pelkkää aivotonta toimintaa, mutta samalla siinä on tarpeeksi kuoliota pään sisässä jotta sitä ei katso kuin Luis Buñuelia. Eli kyseessä on samankaltaista seikkailuviihdettä jollaista Indiana Jonesit ja kolme alkuperäistä Tähtien Sotaa tarjoavat. Jälleenkatseluarvo on suurensuuri.
1928 Egyptistä löytyy argeologisten kaivausten myötä suuri koristeellinen metallirengas. Ja kun siirrytään nykyaikaan, joka ilmeisesti on 1993 tai 1994, ei olla vieläkään saatu selville mikä tuo rengas oikeastaan on.
Daniel Jackson (James Spader) on kieltentutkija joka on erikoistunut muinausegyptiläisiin kieliin. Tiedepiireissä Danielia pidetään jonkilaisena höpsönä jonka teoriat ovat mielenkiintoisia mutta niitä pidetään humpuukina. Danielin ensiesiintyminen Stargatessa on kuin suoraan Jules Vernen tarinasta Matka Maan Keskipisteeseen.
Daniel kutsutaan mukaan auttamaan tuon aiemmin löydetyn jättirenkaan symbolien tulkinnassa ja samaan projektiin on kutsuttu myös armeijan taholta eversi Jack O'Neil (Kurt Russell.) Se että miksi saman hahmon nimi kirjoitetaan tv-sarjassa muotoon O'Neill lienee jokin intergalaktinen muutostila. Daniel on mukana tieteellisen innon siivittämänä, kun taas O'Neill on mukana sen innon tuoman mahdollisen uhan estäjänä.
Danielin tulkittua puuttuvat symbolit, saavat tutkijat sen avulla tuon jättirenkaan, eli tähtiportin aktivoiduksi. Syntyy jonkinlainen vertikaalinen paikallaanpysyvä aalto johon astumalla siirtyy tunnetun universumin ulkopuolelle.
O'Neil johtaa sotilasryhmää jonka tehtävänä on astua portista tutkimusmatkalle, mutta muuta ei kerrota Danielille joka innokkaasti haluaa lähteä mukaan. Armeija kun tulkitsee tähtiportin avaamat ihmeet automaattisesti vaaralliseksi ja O'Neilin tehtävänä on mennä tuhoamaan portin toinen pää. Pommin räjäyttäjä jää itse samalla sen uhriksi, eli kyseessä on kamikazelento tähtiportin avustuksella. O'Neil suostui tähän itsemurhamatkaan koska hän oli jo valmiiksi itsetuhoisissa ajatuksissa menetettyään poikansa aseonnettomuudessa josta O'Neil syyttää itseään.
Tähtiportti siirtää ryhmän planeetalle joka dyyneineen ja pyramideineen muistuttaa muinaisesta Egyptistä, mutta he ovat silti selkeästi ihan jossain muualla kuin Maapallolla. Paluu kotiin saa hieman lykkäystä kun selviää että Daniel oli liioitellut kykyjään ja ei osaa vielä tulkita tämän toisella planeetalla olevan tähtiportin kuvioita. Ryhmä jakaantuu kahtia ja toinen osa jää pitämään leiriä tähtiportin sisältävän pyramidin luokse ja toiset löytävät alkeellisen siviilisaation. Hiekkamyrsky iskee ja sen mukana alkaa sattumaan kummia. Pyramidin luona olevien sotilaiden kimppuun hyökkäävät Anubis ja Horus, ja koko pyramidi itsessään jää sen ylle laskeutuvan pyramidimuotoisen avaruusaluksen ahmaisemaksi.
Toisaalla Daniel ihastuu naiseen nimeltä Sha'uri (Mili Avital), joka nimettiin Sha'reksi tv-sarjassa ja O'Neil herää isälliseen kiintymykseen tavatessaan kakaran nimeltä Skaara (Alexis Cruz.)
Ja vaikka elokuvassa sitä ei kerrotakaan, niin tämä planeetta on tv-sarjan mukaan nimeltään Abydos.
Esiin astuu Horuksen ja Anubiksen pomo, eli Ra joka rautanyrkillään alistaa Abydosin kansaa ja on nyt napannut osan O'Neilin miehistä vangikseen. No ei huolta, O'Neil ja Daniel jäävät myös vangiksi ja siinä samalla selviää kaikille O'Neilin alkuperäinen tehtävä räjäyttää tähtiportti. Nyt Ra:lla on se pommi ja Ra lähettää aluksensa kiusaamaan paikallisia asukkaita rangaistukseksi siitä että nämä olivat erehtyneet olemaan vieraanvaraisia muukalaisille.
Ei Ra mikään Jumala ole. Kunhan on vain kärttyisä avaruusolento joka on napannut joukon ihmisiä ajalta ennen Kristusta ja kuljettanut heidät toiselle planeetalle palvomaan itseään.
Ra aikoo rangaista ihmisiä lähettämällä O'Neilin pommin takaisin tähtiportin kautta Maahan.
O'Neil ryhmineen karkaa paikallisten avustuksella ja Daniel selvittää symbolit. Nyt pitää ensin vain päästä sinne tähtiportille, jotta kotiinpaluu olisi mahdollinen. Siispä synnytetään pieni vallankumous ja Ra saa tuta maajussien raivon.
O'Neil on taas räjäyttämässä pommia, mutta laupea armo iskee häneen ja hän räjäyttääkin Ra:n sillä pommilla.
Nyt kaikki voivat palata kotiin hymy huulillaan. No, Daniel jää Abydosille hengailemaan rakkaansa kanssa.
Russell ja Spader ovat varsin mainioita rooleissaan. Molemmat ovat mielestäni aliarvostettuja näyttelijöinä, mutta molemmat ovat tehneet muistettavia rooleja.
Tämänkaltaisen ns. fantasiagenren edustajana Russell on toiminut vakuuttavammin tehdessään kuitenkin kaksi definitiivistä popikonia oltuaan The Thingissa ja Escape From N.Y.:ssa.
Spaderilla on,,, tuota,,, Supernova ja Alien Hunter, mutta ne annettakoon hänelle anteeksi.
Mutta Stargatesta puhuttaessa ovat molemmat oikeissa rooleissaan. Russell on juuri sopiva kovan, kyynisen ja itsetuhoisen O'Neilin jykeväleukaisessa roolissa. Myönnettäköön tosin että O'Neil-hahmon angstisuus on välillä aivan naurettavissa mitoissa. Toki sitä perustellaan sillä lapsen menetyksellä josta O'Neil syyttää itseään ja se toimii sopivana motiivina O'Neilille lähteä itsemurhamatkalle, mutta siltikin se vinkuna on välillä nolostuttavaa.
Spader on se elokuvan koominen elementti ollessaan eräänlainen hajamielinen professori. Spaderin tukka sekaisin kaikki hyvin-olemus sopiikin vallan mainiosti Danielin hahmoon.
Spaderin ja Russellin hahmot toimivat sopivasti toisiaan tasapainottavina ja elokuvaa katsoessa on vaikea nähdä muita näissä rooleissa, vaikka Michael Shanks ja Richard Dean Anderson ehkä ovatkin jääneet tv-versioidensa kautta paremmin massayleisön mieliin.
Elokuvassa on kolme selkeästi muita näkyvämpää roolia ja kaksi niistä on täytetty jo Spaderin ja Russellin ansiosta. Kolmas hyvin näkyvä ja mieleenpainuva on äärimmäisen harvakseltaan näyttelevän Jaye Davidsonin Ra. Kuten tätä ennen Crying Gamen kohdalla, on tämäkin Davidsonin hahmo seksuaalisesti,,, no,,, mielenkiintoinen. Ra on sukupuoleton, eräänlainen oman aikansa metroseksuaali ja Davidson on juuri oikea mies rooliin. Hänessä on jotain sellaista jota oli myös David Bowiessa kun hän putosi maahan. Olen nähnyt Davidsonin vain kahdessa hänen neljästä elokuvastaan ja molemmissa hän on sen verran uskottava, että on sääli ettei häntä näe useammin. Vastaavasti taas on oikeastaan mukavaa, että hän ei ylituotannolla ainakaan pilaa vaikuttavuuttaan.
Ainoa asia joka hieman vaivaa Ra:ssa on asia josta en osaa sanoa onko se oikeastaan edes miinus. Ra on ihan kuin Gozer Haamujengissä.
Vaikka elokuvassa Spader, Russell ja Davidson ovat korkealla muiden yläpuolella, niin mukana on paljon tuttuja, sekä hyviäkin näyttelijöitä. On aina kiva nähdä John Diehlia, vaikka jotenkin hän muistuttaa aina hieman Miami Vicesta, oli itse rooli sitten millainen tahansa.
Mielenkiintoista on myöskin nähdä sittemmin Kolmas Kivi Auringosta-sarjan French Stewart sotilaana. Ei tule mieleen kuin tämä ja Broken Arrow joiden sivurooleissa muistan nähneeni Stewartin ns. vakavassa roolissa, kun muuten hän tuntuu aina esittävän samankaltaista Hessu Hopoa kuin Kolmannessa Kivessä. Vaikka toki Stargatessa hän toi jostain syystä mieleeni Bill Paxtonin Hudson-hahmon Aliensista. Sitä jotenkin odotin että missä vaiheessa Stewart huutaa ”game over, man! Game over!”
Pidän siitä miten Stargatessa otetaan esille teorioita Egyptiläisen kulttuurin kehityksestä. Se että pyramidit hakivat muotonsa kun niiden ulkomuodossa matkittiin avaaruusolentojen alusta. Se että tuntemamme Anubis ja Horus ovat sen näköisiä kuin ovat, koska avaruusolentojen pukujen kypärät olivat sen näköisiä.
Itse tähtiportti-idea avaa jo paljon mahdollisuuksia, mutta erityisen miellyttävää oli juuri sen sitominen meidän silmissämme menneisyyteen. Kun tämä porukka kulki tähtiportin teleportaatiota pitkin toiselle planeetalle, niin he myös tavallaan kulkivat ajassa taaksepäin saapuessaan historiallista Egyptiä muistuttavaan paikkaan.
Tv-sarjassa vakiinnutettiin ajatus siitä, että ne avaruusolennot jotka ottavat näitä isäntäkehoja ovat Goa'uld-nimisiä matovänkyröitä, mutta elokuvassa nimeä ei mainita ja vain vilaukselta näkyvä olento on enemmänkin sellainen perinteinen pallopää. Mikä on ehkä hieman uskottavampaa, kuin joku mato joka mahassa möyryää. Ehkä.
Ja vaikka O'Neil-hahmon angstisuus menee ajoittain liian pitkälle ja vaikka on helppo nähdä etukäteen hänen löytävän elämänilonsa sen Skaara-muksun avulla, niin tähän O'Neil-tragediaan liittyy samalla myös yksi elokuvan onnistuneimmista ideoista. O'Neilin oma poika oli kuollut kun oli leikkinyt isänsä aseella ja vahingossa ampunut itsensä, joten tietenkin O'Neil syyttää tästä itseään. Siispä kun on aika taistella Ra:ta vastaan ja paikalliset lapset haluavat auttaa, niin O'Neil koettaa estää heitä siirtymästä aseiden käyttöön. Hän tietenkin pelkää että nämä lapset päätyisivät joko hautaan ennen aikojaan, tai heistä tulisi itsensä kaltaisia. Ollakseen viihde-elokuva, on kyseessä aika vakava idea jota ei onneksi trivialisoida laisinkaan, mutta ei sorruta mihinkään paatokseenkaan.
Vastaavasti elokuvan miinuksia tulee myös O'Neilin kautta. Mainitsinkin jo sen angstisuuden, joka perusteluistaan huolimatta on ajoittain hiukan vaivaannuttavaa. O'Neilin kautta mukaan tulee myös se penska, Skaara ja kyseessä on se tyypillinen ärsyttävä muksu joka on parhaimmillaan silloin kun häntä näkee mahdollisimman vähän.
Se ihme Muppetlehmä on aika hölmön näköinen ja kun kyläläiset bilettävät, niin tuntuu kuin katsoisi Ewokeja, sen verran paljon he niitä muistuttavat.
Stargate on aika pitkälle pikkupoikien (sori vaan tytöt) unelmaelokuva. On tieteiskamaa, eräänlaista aikamatkustusta, avaruusaluksia, muumiomeininkiä, sädepyssyjä, tavallisia pyssyä, helvetin iso pommi, jykeväleukainen sankari ja vielä kun mukaan saataisiin dinosauruksia, niin valitusten määrä jäisi minimiin.
Ja David Arnoldin säveltämä musiikki kuuluu kaikkien aikojen parhaimpien joukkoon.
Tähdet: ****
Stargate
...NOIR
Stargate on kuitenkin Emmerichin elokuvista oma suosikkini. Se on sopivassa suhteessa tarpeeksi fiksu ollakseen muuta kuin pelkkää aivotonta toimintaa, mutta samalla siinä on tarpeeksi kuoliota pään sisässä jotta sitä ei katso kuin Luis Buñuelia. Eli kyseessä on samankaltaista seikkailuviihdettä jollaista Indiana Jonesit ja kolme alkuperäistä Tähtien Sotaa tarjoavat. Jälleenkatseluarvo on suurensuuri.
1928 Egyptistä löytyy argeologisten kaivausten myötä suuri koristeellinen metallirengas. Ja kun siirrytään nykyaikaan, joka ilmeisesti on 1993 tai 1994, ei olla vieläkään saatu selville mikä tuo rengas oikeastaan on.
Daniel Jackson (James Spader) on kieltentutkija joka on erikoistunut muinausegyptiläisiin kieliin. Tiedepiireissä Danielia pidetään jonkilaisena höpsönä jonka teoriat ovat mielenkiintoisia mutta niitä pidetään humpuukina. Danielin ensiesiintyminen Stargatessa on kuin suoraan Jules Vernen tarinasta Matka Maan Keskipisteeseen.
Daniel kutsutaan mukaan auttamaan tuon aiemmin löydetyn jättirenkaan symbolien tulkinnassa ja samaan projektiin on kutsuttu myös armeijan taholta eversi Jack O'Neil (Kurt Russell.) Se että miksi saman hahmon nimi kirjoitetaan tv-sarjassa muotoon O'Neill lienee jokin intergalaktinen muutostila. Daniel on mukana tieteellisen innon siivittämänä, kun taas O'Neill on mukana sen innon tuoman mahdollisen uhan estäjänä.
Danielin tulkittua puuttuvat symbolit, saavat tutkijat sen avulla tuon jättirenkaan, eli tähtiportin aktivoiduksi. Syntyy jonkinlainen vertikaalinen paikallaanpysyvä aalto johon astumalla siirtyy tunnetun universumin ulkopuolelle.
O'Neil johtaa sotilasryhmää jonka tehtävänä on astua portista tutkimusmatkalle, mutta muuta ei kerrota Danielille joka innokkaasti haluaa lähteä mukaan. Armeija kun tulkitsee tähtiportin avaamat ihmeet automaattisesti vaaralliseksi ja O'Neilin tehtävänä on mennä tuhoamaan portin toinen pää. Pommin räjäyttäjä jää itse samalla sen uhriksi, eli kyseessä on kamikazelento tähtiportin avustuksella. O'Neil suostui tähän itsemurhamatkaan koska hän oli jo valmiiksi itsetuhoisissa ajatuksissa menetettyään poikansa aseonnettomuudessa josta O'Neil syyttää itseään.
Tähtiportti siirtää ryhmän planeetalle joka dyyneineen ja pyramideineen muistuttaa muinaisesta Egyptistä, mutta he ovat silti selkeästi ihan jossain muualla kuin Maapallolla. Paluu kotiin saa hieman lykkäystä kun selviää että Daniel oli liioitellut kykyjään ja ei osaa vielä tulkita tämän toisella planeetalla olevan tähtiportin kuvioita. Ryhmä jakaantuu kahtia ja toinen osa jää pitämään leiriä tähtiportin sisältävän pyramidin luokse ja toiset löytävät alkeellisen siviilisaation. Hiekkamyrsky iskee ja sen mukana alkaa sattumaan kummia. Pyramidin luona olevien sotilaiden kimppuun hyökkäävät Anubis ja Horus, ja koko pyramidi itsessään jää sen ylle laskeutuvan pyramidimuotoisen avaruusaluksen ahmaisemaksi.
Toisaalla Daniel ihastuu naiseen nimeltä Sha'uri (Mili Avital), joka nimettiin Sha'reksi tv-sarjassa ja O'Neil herää isälliseen kiintymykseen tavatessaan kakaran nimeltä Skaara (Alexis Cruz.)
Ja vaikka elokuvassa sitä ei kerrotakaan, niin tämä planeetta on tv-sarjan mukaan nimeltään Abydos.
Esiin astuu Horuksen ja Anubiksen pomo, eli Ra joka rautanyrkillään alistaa Abydosin kansaa ja on nyt napannut osan O'Neilin miehistä vangikseen. No ei huolta, O'Neil ja Daniel jäävät myös vangiksi ja siinä samalla selviää kaikille O'Neilin alkuperäinen tehtävä räjäyttää tähtiportti. Nyt Ra:lla on se pommi ja Ra lähettää aluksensa kiusaamaan paikallisia asukkaita rangaistukseksi siitä että nämä olivat erehtyneet olemaan vieraanvaraisia muukalaisille.
Ei Ra mikään Jumala ole. Kunhan on vain kärttyisä avaruusolento joka on napannut joukon ihmisiä ajalta ennen Kristusta ja kuljettanut heidät toiselle planeetalle palvomaan itseään.
Ra aikoo rangaista ihmisiä lähettämällä O'Neilin pommin takaisin tähtiportin kautta Maahan.
O'Neil ryhmineen karkaa paikallisten avustuksella ja Daniel selvittää symbolit. Nyt pitää ensin vain päästä sinne tähtiportille, jotta kotiinpaluu olisi mahdollinen. Siispä synnytetään pieni vallankumous ja Ra saa tuta maajussien raivon.
O'Neil on taas räjäyttämässä pommia, mutta laupea armo iskee häneen ja hän räjäyttääkin Ra:n sillä pommilla.
Nyt kaikki voivat palata kotiin hymy huulillaan. No, Daniel jää Abydosille hengailemaan rakkaansa kanssa.
Russell ja Spader ovat varsin mainioita rooleissaan. Molemmat ovat mielestäni aliarvostettuja näyttelijöinä, mutta molemmat ovat tehneet muistettavia rooleja.
Tämänkaltaisen ns. fantasiagenren edustajana Russell on toiminut vakuuttavammin tehdessään kuitenkin kaksi definitiivistä popikonia oltuaan The Thingissa ja Escape From N.Y.:ssa.
Spaderilla on,,, tuota,,, Supernova ja Alien Hunter, mutta ne annettakoon hänelle anteeksi.
Mutta Stargatesta puhuttaessa ovat molemmat oikeissa rooleissaan. Russell on juuri sopiva kovan, kyynisen ja itsetuhoisen O'Neilin jykeväleukaisessa roolissa. Myönnettäköön tosin että O'Neil-hahmon angstisuus on välillä aivan naurettavissa mitoissa. Toki sitä perustellaan sillä lapsen menetyksellä josta O'Neil syyttää itseään ja se toimii sopivana motiivina O'Neilille lähteä itsemurhamatkalle, mutta siltikin se vinkuna on välillä nolostuttavaa.
Spader on se elokuvan koominen elementti ollessaan eräänlainen hajamielinen professori. Spaderin tukka sekaisin kaikki hyvin-olemus sopiikin vallan mainiosti Danielin hahmoon.
Spaderin ja Russellin hahmot toimivat sopivasti toisiaan tasapainottavina ja elokuvaa katsoessa on vaikea nähdä muita näissä rooleissa, vaikka Michael Shanks ja Richard Dean Anderson ehkä ovatkin jääneet tv-versioidensa kautta paremmin massayleisön mieliin.
Elokuvassa on kolme selkeästi muita näkyvämpää roolia ja kaksi niistä on täytetty jo Spaderin ja Russellin ansiosta. Kolmas hyvin näkyvä ja mieleenpainuva on äärimmäisen harvakseltaan näyttelevän Jaye Davidsonin Ra. Kuten tätä ennen Crying Gamen kohdalla, on tämäkin Davidsonin hahmo seksuaalisesti,,, no,,, mielenkiintoinen. Ra on sukupuoleton, eräänlainen oman aikansa metroseksuaali ja Davidson on juuri oikea mies rooliin. Hänessä on jotain sellaista jota oli myös David Bowiessa kun hän putosi maahan. Olen nähnyt Davidsonin vain kahdessa hänen neljästä elokuvastaan ja molemmissa hän on sen verran uskottava, että on sääli ettei häntä näe useammin. Vastaavasti taas on oikeastaan mukavaa, että hän ei ylituotannolla ainakaan pilaa vaikuttavuuttaan.
Ainoa asia joka hieman vaivaa Ra:ssa on asia josta en osaa sanoa onko se oikeastaan edes miinus. Ra on ihan kuin Gozer Haamujengissä.
Vaikka elokuvassa Spader, Russell ja Davidson ovat korkealla muiden yläpuolella, niin mukana on paljon tuttuja, sekä hyviäkin näyttelijöitä. On aina kiva nähdä John Diehlia, vaikka jotenkin hän muistuttaa aina hieman Miami Vicesta, oli itse rooli sitten millainen tahansa.
Mielenkiintoista on myöskin nähdä sittemmin Kolmas Kivi Auringosta-sarjan French Stewart sotilaana. Ei tule mieleen kuin tämä ja Broken Arrow joiden sivurooleissa muistan nähneeni Stewartin ns. vakavassa roolissa, kun muuten hän tuntuu aina esittävän samankaltaista Hessu Hopoa kuin Kolmannessa Kivessä. Vaikka toki Stargatessa hän toi jostain syystä mieleeni Bill Paxtonin Hudson-hahmon Aliensista. Sitä jotenkin odotin että missä vaiheessa Stewart huutaa ”game over, man! Game over!”
Pidän siitä miten Stargatessa otetaan esille teorioita Egyptiläisen kulttuurin kehityksestä. Se että pyramidit hakivat muotonsa kun niiden ulkomuodossa matkittiin avaaruusolentojen alusta. Se että tuntemamme Anubis ja Horus ovat sen näköisiä kuin ovat, koska avaruusolentojen pukujen kypärät olivat sen näköisiä.
Itse tähtiportti-idea avaa jo paljon mahdollisuuksia, mutta erityisen miellyttävää oli juuri sen sitominen meidän silmissämme menneisyyteen. Kun tämä porukka kulki tähtiportin teleportaatiota pitkin toiselle planeetalle, niin he myös tavallaan kulkivat ajassa taaksepäin saapuessaan historiallista Egyptiä muistuttavaan paikkaan.
Tv-sarjassa vakiinnutettiin ajatus siitä, että ne avaruusolennot jotka ottavat näitä isäntäkehoja ovat Goa'uld-nimisiä matovänkyröitä, mutta elokuvassa nimeä ei mainita ja vain vilaukselta näkyvä olento on enemmänkin sellainen perinteinen pallopää. Mikä on ehkä hieman uskottavampaa, kuin joku mato joka mahassa möyryää. Ehkä.
Ja vaikka O'Neil-hahmon angstisuus menee ajoittain liian pitkälle ja vaikka on helppo nähdä etukäteen hänen löytävän elämänilonsa sen Skaara-muksun avulla, niin tähän O'Neil-tragediaan liittyy samalla myös yksi elokuvan onnistuneimmista ideoista. O'Neilin oma poika oli kuollut kun oli leikkinyt isänsä aseella ja vahingossa ampunut itsensä, joten tietenkin O'Neil syyttää tästä itseään. Siispä kun on aika taistella Ra:ta vastaan ja paikalliset lapset haluavat auttaa, niin O'Neil koettaa estää heitä siirtymästä aseiden käyttöön. Hän tietenkin pelkää että nämä lapset päätyisivät joko hautaan ennen aikojaan, tai heistä tulisi itsensä kaltaisia. Ollakseen viihde-elokuva, on kyseessä aika vakava idea jota ei onneksi trivialisoida laisinkaan, mutta ei sorruta mihinkään paatokseenkaan.
Vastaavasti elokuvan miinuksia tulee myös O'Neilin kautta. Mainitsinkin jo sen angstisuuden, joka perusteluistaan huolimatta on ajoittain hiukan vaivaannuttavaa. O'Neilin kautta mukaan tulee myös se penska, Skaara ja kyseessä on se tyypillinen ärsyttävä muksu joka on parhaimmillaan silloin kun häntä näkee mahdollisimman vähän.
Se ihme Muppetlehmä on aika hölmön näköinen ja kun kyläläiset bilettävät, niin tuntuu kuin katsoisi Ewokeja, sen verran paljon he niitä muistuttavat.
Stargate on aika pitkälle pikkupoikien (sori vaan tytöt) unelmaelokuva. On tieteiskamaa, eräänlaista aikamatkustusta, avaruusaluksia, muumiomeininkiä, sädepyssyjä, tavallisia pyssyä, helvetin iso pommi, jykeväleukainen sankari ja vielä kun mukaan saataisiin dinosauruksia, niin valitusten määrä jäisi minimiin.
Ja David Arnoldin säveltämä musiikki kuuluu kaikkien aikojen parhaimpien joukkoon.
Tähdet: ****
Stargate
...NOIR
sunnuntai 24. tammikuuta 2010
Strike: Balls Of Glory (7-10 Split, 2007)
Vuorossa on komedia joka ei naurattanut sitten kertaakaan, mutta elokuvaa katsellessa tuli todettua että kenties se ei liene ollut tarkoituskaan.
Tuosta äskeisestä kommentistani huolimatta on silti mainittava, että on tässäkin elokuvassa muutama ihan kelpo idea vaikka kokonaisuus onkin enemmän ajanhaaskuuta kuin ahaa-elämys.
Elokuvan tarina on hyvin perinteinen ryysyistä rikkauksiin ja opetuksen saaminen. Eli tässäkin tapauksessa menestystä kaipaava nilkki saa sitä, menettää egonsa kasvun myötä läheisensä, oppii läheisten merkityksen, katuu ja kaikki on yhtä unelmaa.
Ei minulla ole oikeastaan mitään valittamista tuosta perustarinasta, sillä juonena se ei ehkä ole lähellekään uniikkia, mutta se on toimivaksi todettu kuvio. Ne asiat mitkä tässä elokuvassa kompuroivat pahasti ovat näyttelijät ja sen aika varmalta tuntuvan juonen kuljetus.
Elokuvan katsottuani minun olikin muisteltava että miksi ylipäätään olin ottanut sen katseltavaksi. Vastaus oli John DiMaggio, joka on yksi elokuvan sivuhahmoista. DiMaggio on parhaiten tunnettu varmastikin äänensä kautta ja etenkin Futuraman Benderin äänenä. Ei hän mikään poikkeuksellisen hyvä näyttelijä ole, mutta hänessä on jotakin sympaattista. Ei hän kuitenkaan tätä elokuvaa pelastanut.
Ross (Ross Patterson) on pitseriassa työskentelevä nuori näyttelijänurasta haaveileva mies, joka käy purkamassa tunteitaan keilaamalla ilmiömäisen hyvin. Keilatessaan hän keksii ystävänsä Miken (Clayne Crawford) kanssa itselleen aina uuden persoonan jolla esiintyy ja näin kartuttaa näyttelykokemustaan. Esiintyessään eräänlaisena white trash Ross Vegasina saa hän kyvyillään vakuutettua jonkinlaisen keilailuliiton pomon, joka ehdottaa Rossille uraa ammattilaiskeilaajana. Eihän Ross ota neuvoa kuuleviin korviinsa, sillä hän on aikonut menestyä näyttelijänä.
Kuinka ollakaan, Rossin agentti purkaa sopimuksen ja pitserian pomo antaa kenkää. Joten nyt Ross ryhtyy sitten keilaajaksi Miken innoittamana. Ajatus on että Ross esiintyisi Ross Vegasina ja keräisi mainetta ja mammonaa, ja kun hän olisi tarpeeksi iso tähti jolle tarjottaisiin elokuvarooleja, hän paljastaisi oman minänsä ja olisi todistanut olevansa loistava näyttelijä.
Siispä Ross keilailee esiintyen rehvakkaana Ross Vegasina, mutta mitä enemmän hän kerää suosiota, sitä enemmän hän unohtaa juurensa ja luonteensa muutoksen myötä karkoittaa Miken ja tyttöystävänsä Lindsayn (Tara Reid.) Samalla Ross huomaa kuinka hänen lähellään on liian paljon hänestä hyötyä hakevia ihmisiä ja Ross kasvaa ihmisenä.
Siispä kun mestaruusottelu on käsillä, Ross häviää sen tahalleen päästäkseen eroon siitä elämästä johon hän oli ajautunut ja jonka kautta hän oli huomaamattaan hylännyt kaiken entisen.
Ross menee ja pyytää anteeksi Mikelta ja ostaa Lindsaylle tämän haaveileman eläinkaupan ja kaikki on taas yhtä rakkautta.
Elokuvan lopetus on todellinen antikliimaksi. Kun aluksi on koko elokuvan ajan näytetty kuinka Ross on muuttunut Miken ja Lindsayn silmissä ja he eivät voisi enää koskaan antaa tälle anteeksi, niin sitten Ross vain pyytää Mikelta anteeksi ja ostaa Lindsaylle lemmikkikaupan ja se oli siinä. Vaikka ajatuksena anteeksipyyntö onkin ihan riittävä, niin elokuvassa se tapahtuu liian ohimennen ollakseen vakuuttavaa. Yhtä hyvin Ross olisi voinut lähettää tekstiviestien valmispohjista sanan anteeksi ja se olisi ollut yhtä painokasta kuin mitä Strikessa näytetään. Ja uskokaa pois, Patterson ei ole niin karismaattinen näyttelijä jotta hänen sanansa saisivat James Earl Jonesmaista painokkuutta. Itseasiassa Patterson on elokuvan kenties heikoin esiintyjä ja kun mukana on Tara Reidin kaltainen pökkelö, niin se on jo aika ilkeästi todettu. Patterson on myös elokuvan käsikirjoittaja, joten se selittänee miksi hän on pääosassa.
Koska Patterson on yhtä ilmeikäs ja luonteva kuin savimöhkäle, niin hänen kauttaan ei näe minkäänlaisia muutoksia Ross-hahmossa. Meidän tulisi nähdä Ross aluksi sellaisena sinisilmäisen kilttinä taivaanrannanmaalarina josta kehittyy kyyninen ureapää, mutta Patterson esiintyy koko elokuvan ajan aivan yhtä ärsyttävänä, joten hänen hahmonsa kehitys jää asteelle ärsyttävästä ärsyttävään. Joten häneen on vaikea samaistua ja hänen kasvuaan ei huomaa, koska sitä ei ole.
Patterson ei kuitenkaan ole ainoa huono näyttelijä elokuvassa, vaan esimerkiksi hänen parasta ystäväänsä esittävä Clayne Crawford on myös niitä ihmisiä joita toivoo näkevänsä ihan missä tahansa muualla kuin elokuvissa.
Tuntuukin surulliselta todeta että pääkolmikosta Tara Reid on selkeästi onnistunein, kun hänen rinnallaan Paris Hiltonkin on Marlene Dietrich.
Se, että miten ihmeessä tähän elokuvaan oli saatu houkuteltua mukaan Ray Wise tai Robert Carradine on aivan uskomaton suoritus. En nyt väitä ettäkö kumpikaan heistä olisi loistava esiintyjä, mutta molemmat ovat urallaan todistaneet olevansa ajoittain varsin hyviä.
Oudointa oli se, että elokuvan alussa parin minuutin roolissa oli vallan mainio Dayton Callie (mm. Deadwood), mutta kenties hän on vain niin pieni nimi ettei rooleista parane kieltäytyä. Mutta hän ei pelkästään ole elokuvan paras näyttelijä, mutta hänet heitetään myös pahiten hukkaan.
Lyhyissä sivurooleissa esiintyvät Vinnie Jones ja Rachel Hunter olivat vain heitä joiden kohdalla katsoja voi todeta ”hei, eiks toi oo se?” Jonesilla on sentään suht' näkyvä sivurooli, kun taas Hunterin roolin olisi voinut esittää taustalla oleva puhelinkoppi.
John DiMaggio, joka siis oli perimmäinen syyni katsoa tämä elokuva, oli,,, no, ei huono, mutta aika nolo. Hänen hahmonsa on pelkkä metelöivä aasi, ei muuta. DiMaggio kuitenkin oli erinomainen esimerkiksi elokuvassa Piilaakson Pioneerit, joten kyllä hänkin osaa näytellä.
Ehkä kaikki tässä elokuvassa olevat olisivat olleet parempia, jos käsikirjoitus olisi ollut parempi. Muutama pieruvitsi, hassu peruukki ja homoviittaus ei tee elokuvasta hyvää.
Käsikirjoituksesta puheenollen. Elokuvassa unohdetaan täysin sen alussa luoma idea siitä että Ross haluaa menestyä näyttelijänä ja koettaa hyödyntää keilaaja Ross Vegas-hahmoaan sen unelman saavuttamisessa. Tämä on oikeastaan aika mainio idea, kun ottaa huomioon kuinka moni urheilija saa elokuvatarjouksia juuri siksi että on/oli urheilija. Tai oikeastaan, että kuinka moni julkkis saa vastaavia tarjouksia koska on edes näennäisesti julkkis. Esimerkiksi kun ajatellaan jotain salaman lailla kadonnutta Salarakkaat-duoa ja miten siihen tilanteeseen päästiin.
Elokuvassa kuitenkin unohdetaan koko tämä haave, eikä edes Ross-hahmo mainitse koko näyttelijän uraa sen jälkeen kun alkaa keilaamaan. Siinäkin vaiheessa kun Ross palaa lopussa juurilleen, ei ole mitään tietoakaan ajatuksesta olla näyttelijä. Tämä idea on kuitenkin sellainen jota painotetaan vahvasti elokuvan alussa sellaisena haaveena jonka toteutuminen on selkeä punainen lanka. Aivan kuin käsikirjoittaja olisi vain elokuvan loppuun tullessaan unohtanut mitä alussa tapahtui. Lievästi nolo seikka siksi, että elokuvan päätähti on myös tuo nimenomainen käsikirjoittaja.
Elokuvassa on kyllä yksi mielestäni aika hauska idea joka jätetään taakse valitettavan nopeasti, vaikka tässä tapauksessa ratkaisu on tarinankuljetuksellisesti selitettävissä.
Se pitseria jossa Ross työskentelee elokuvan alussa on valinnut teemakseen Oscar-juhlallisuudet. Pitsat toimitetaan limusiinilla ja työntekijät pukeutuvat smokkeihin. Asiakas saa pitsasta alennuksen jos pitää sen saadessan kiitospuheen. Tämä kiitospuhe-idea on varsin mainio, sillä oli lähes hauskaa katsoa kun joku pitsan saadessaan tahtoi kiittää perhettään ja Jumalaa, ja selitti kuinka tilanne oli hänen elämänsä onnellisin hetki. Sitä melkein olisi toivonut että elokuva olisi keskittynytkin pelkästään kuvaamaan Oscar-pitseriassa työskentelyä.
Strike on perinteinen idealtaan, mikä ei ole huono asia.
Strike on myös vitseiltään ala-arvoinen ja näyttelijäsuorituksiltaan yhtä tuskaa. Ne ovat huonoja asioita.
Tähdet: *
Strike: Balls Of Glory
...NOIR
Tuosta äskeisestä kommentistani huolimatta on silti mainittava, että on tässäkin elokuvassa muutama ihan kelpo idea vaikka kokonaisuus onkin enemmän ajanhaaskuuta kuin ahaa-elämys.
Elokuvan tarina on hyvin perinteinen ryysyistä rikkauksiin ja opetuksen saaminen. Eli tässäkin tapauksessa menestystä kaipaava nilkki saa sitä, menettää egonsa kasvun myötä läheisensä, oppii läheisten merkityksen, katuu ja kaikki on yhtä unelmaa.
Ei minulla ole oikeastaan mitään valittamista tuosta perustarinasta, sillä juonena se ei ehkä ole lähellekään uniikkia, mutta se on toimivaksi todettu kuvio. Ne asiat mitkä tässä elokuvassa kompuroivat pahasti ovat näyttelijät ja sen aika varmalta tuntuvan juonen kuljetus.
Elokuvan katsottuani minun olikin muisteltava että miksi ylipäätään olin ottanut sen katseltavaksi. Vastaus oli John DiMaggio, joka on yksi elokuvan sivuhahmoista. DiMaggio on parhaiten tunnettu varmastikin äänensä kautta ja etenkin Futuraman Benderin äänenä. Ei hän mikään poikkeuksellisen hyvä näyttelijä ole, mutta hänessä on jotakin sympaattista. Ei hän kuitenkaan tätä elokuvaa pelastanut.
Ross (Ross Patterson) on pitseriassa työskentelevä nuori näyttelijänurasta haaveileva mies, joka käy purkamassa tunteitaan keilaamalla ilmiömäisen hyvin. Keilatessaan hän keksii ystävänsä Miken (Clayne Crawford) kanssa itselleen aina uuden persoonan jolla esiintyy ja näin kartuttaa näyttelykokemustaan. Esiintyessään eräänlaisena white trash Ross Vegasina saa hän kyvyillään vakuutettua jonkinlaisen keilailuliiton pomon, joka ehdottaa Rossille uraa ammattilaiskeilaajana. Eihän Ross ota neuvoa kuuleviin korviinsa, sillä hän on aikonut menestyä näyttelijänä.
Kuinka ollakaan, Rossin agentti purkaa sopimuksen ja pitserian pomo antaa kenkää. Joten nyt Ross ryhtyy sitten keilaajaksi Miken innoittamana. Ajatus on että Ross esiintyisi Ross Vegasina ja keräisi mainetta ja mammonaa, ja kun hän olisi tarpeeksi iso tähti jolle tarjottaisiin elokuvarooleja, hän paljastaisi oman minänsä ja olisi todistanut olevansa loistava näyttelijä.
Siispä Ross keilailee esiintyen rehvakkaana Ross Vegasina, mutta mitä enemmän hän kerää suosiota, sitä enemmän hän unohtaa juurensa ja luonteensa muutoksen myötä karkoittaa Miken ja tyttöystävänsä Lindsayn (Tara Reid.) Samalla Ross huomaa kuinka hänen lähellään on liian paljon hänestä hyötyä hakevia ihmisiä ja Ross kasvaa ihmisenä.
Siispä kun mestaruusottelu on käsillä, Ross häviää sen tahalleen päästäkseen eroon siitä elämästä johon hän oli ajautunut ja jonka kautta hän oli huomaamattaan hylännyt kaiken entisen.
Ross menee ja pyytää anteeksi Mikelta ja ostaa Lindsaylle tämän haaveileman eläinkaupan ja kaikki on taas yhtä rakkautta.
Elokuvan lopetus on todellinen antikliimaksi. Kun aluksi on koko elokuvan ajan näytetty kuinka Ross on muuttunut Miken ja Lindsayn silmissä ja he eivät voisi enää koskaan antaa tälle anteeksi, niin sitten Ross vain pyytää Mikelta anteeksi ja ostaa Lindsaylle lemmikkikaupan ja se oli siinä. Vaikka ajatuksena anteeksipyyntö onkin ihan riittävä, niin elokuvassa se tapahtuu liian ohimennen ollakseen vakuuttavaa. Yhtä hyvin Ross olisi voinut lähettää tekstiviestien valmispohjista sanan anteeksi ja se olisi ollut yhtä painokasta kuin mitä Strikessa näytetään. Ja uskokaa pois, Patterson ei ole niin karismaattinen näyttelijä jotta hänen sanansa saisivat James Earl Jonesmaista painokkuutta. Itseasiassa Patterson on elokuvan kenties heikoin esiintyjä ja kun mukana on Tara Reidin kaltainen pökkelö, niin se on jo aika ilkeästi todettu. Patterson on myös elokuvan käsikirjoittaja, joten se selittänee miksi hän on pääosassa.
Koska Patterson on yhtä ilmeikäs ja luonteva kuin savimöhkäle, niin hänen kauttaan ei näe minkäänlaisia muutoksia Ross-hahmossa. Meidän tulisi nähdä Ross aluksi sellaisena sinisilmäisen kilttinä taivaanrannanmaalarina josta kehittyy kyyninen ureapää, mutta Patterson esiintyy koko elokuvan ajan aivan yhtä ärsyttävänä, joten hänen hahmonsa kehitys jää asteelle ärsyttävästä ärsyttävään. Joten häneen on vaikea samaistua ja hänen kasvuaan ei huomaa, koska sitä ei ole.
Patterson ei kuitenkaan ole ainoa huono näyttelijä elokuvassa, vaan esimerkiksi hänen parasta ystäväänsä esittävä Clayne Crawford on myös niitä ihmisiä joita toivoo näkevänsä ihan missä tahansa muualla kuin elokuvissa.
Tuntuukin surulliselta todeta että pääkolmikosta Tara Reid on selkeästi onnistunein, kun hänen rinnallaan Paris Hiltonkin on Marlene Dietrich.
Se, että miten ihmeessä tähän elokuvaan oli saatu houkuteltua mukaan Ray Wise tai Robert Carradine on aivan uskomaton suoritus. En nyt väitä ettäkö kumpikaan heistä olisi loistava esiintyjä, mutta molemmat ovat urallaan todistaneet olevansa ajoittain varsin hyviä.
Oudointa oli se, että elokuvan alussa parin minuutin roolissa oli vallan mainio Dayton Callie (mm. Deadwood), mutta kenties hän on vain niin pieni nimi ettei rooleista parane kieltäytyä. Mutta hän ei pelkästään ole elokuvan paras näyttelijä, mutta hänet heitetään myös pahiten hukkaan.
Lyhyissä sivurooleissa esiintyvät Vinnie Jones ja Rachel Hunter olivat vain heitä joiden kohdalla katsoja voi todeta ”hei, eiks toi oo se?” Jonesilla on sentään suht' näkyvä sivurooli, kun taas Hunterin roolin olisi voinut esittää taustalla oleva puhelinkoppi.
John DiMaggio, joka siis oli perimmäinen syyni katsoa tämä elokuva, oli,,, no, ei huono, mutta aika nolo. Hänen hahmonsa on pelkkä metelöivä aasi, ei muuta. DiMaggio kuitenkin oli erinomainen esimerkiksi elokuvassa Piilaakson Pioneerit, joten kyllä hänkin osaa näytellä.
Ehkä kaikki tässä elokuvassa olevat olisivat olleet parempia, jos käsikirjoitus olisi ollut parempi. Muutama pieruvitsi, hassu peruukki ja homoviittaus ei tee elokuvasta hyvää.
Käsikirjoituksesta puheenollen. Elokuvassa unohdetaan täysin sen alussa luoma idea siitä että Ross haluaa menestyä näyttelijänä ja koettaa hyödyntää keilaaja Ross Vegas-hahmoaan sen unelman saavuttamisessa. Tämä on oikeastaan aika mainio idea, kun ottaa huomioon kuinka moni urheilija saa elokuvatarjouksia juuri siksi että on/oli urheilija. Tai oikeastaan, että kuinka moni julkkis saa vastaavia tarjouksia koska on edes näennäisesti julkkis. Esimerkiksi kun ajatellaan jotain salaman lailla kadonnutta Salarakkaat-duoa ja miten siihen tilanteeseen päästiin.
Elokuvassa kuitenkin unohdetaan koko tämä haave, eikä edes Ross-hahmo mainitse koko näyttelijän uraa sen jälkeen kun alkaa keilaamaan. Siinäkin vaiheessa kun Ross palaa lopussa juurilleen, ei ole mitään tietoakaan ajatuksesta olla näyttelijä. Tämä idea on kuitenkin sellainen jota painotetaan vahvasti elokuvan alussa sellaisena haaveena jonka toteutuminen on selkeä punainen lanka. Aivan kuin käsikirjoittaja olisi vain elokuvan loppuun tullessaan unohtanut mitä alussa tapahtui. Lievästi nolo seikka siksi, että elokuvan päätähti on myös tuo nimenomainen käsikirjoittaja.
Elokuvassa on kyllä yksi mielestäni aika hauska idea joka jätetään taakse valitettavan nopeasti, vaikka tässä tapauksessa ratkaisu on tarinankuljetuksellisesti selitettävissä.
Se pitseria jossa Ross työskentelee elokuvan alussa on valinnut teemakseen Oscar-juhlallisuudet. Pitsat toimitetaan limusiinilla ja työntekijät pukeutuvat smokkeihin. Asiakas saa pitsasta alennuksen jos pitää sen saadessan kiitospuheen. Tämä kiitospuhe-idea on varsin mainio, sillä oli lähes hauskaa katsoa kun joku pitsan saadessaan tahtoi kiittää perhettään ja Jumalaa, ja selitti kuinka tilanne oli hänen elämänsä onnellisin hetki. Sitä melkein olisi toivonut että elokuva olisi keskittynytkin pelkästään kuvaamaan Oscar-pitseriassa työskentelyä.
Strike on perinteinen idealtaan, mikä ei ole huono asia.
Strike on myös vitseiltään ala-arvoinen ja näyttelijäsuorituksiltaan yhtä tuskaa. Ne ovat huonoja asioita.
Tähdet: *
Strike: Balls Of Glory
...NOIR
lauantai 23. tammikuuta 2010
Simple Minds: Seen The Lights, A Visual History (2003)
Simple Mindsien Seen The Lights jakaantuu kahteen levyyn, joista toinen videokokoelman muodossa käy paketin nimen mukaisesti Mindsien musiikkivideot suunnilleen uran alusta silloiseen aikaan saakka. Toisella levyllä puolestaan on konserttitallenne Verona Live '89, joka ajallisesti sijoittuu aikaan jolloin Mindsien suosio oli kenties suurimmillaan.
Aikoinaan Simple Minds kategorioitiin ns. stadionbändien sarjaan, johon kuuluivat myös esimerkiksi U2, Depeche Mode ja INXS. Tällä tietenkin tarkoitettiin paitsi esiintymispaikkojen suuruutta ja yleisömäärää, niin myös heidän musiikissaan esiintynyttä suureellisuutta. Noista bändeistä ainostaan U2 kuulostaa enää samanlaiselta yhteislaulumeiningiltä, kun taas Simple Minds ja Depeche Mode ovat vakiinnuttaneet itsensä enemmänkin intiimien kertomusten tulkeiksi. INXS,,, no, tosi-tv oli heidän suuntansa Hutchencen kuoleman jälkeen.
Vaikka Madonna ja jopa Foo Fighters voivat täyttää stadioneita, niin silti jotenkin tuntuu että tuo stadionbändi on terminä tyystin kadonnut. Joten sitä ei kenties tule ajateltua enää kovinkaan kummoisena asiana, mutta Seen The Lightsin katselu palauttaa mieleen elävästi mitä se parhaimmillaan osasi olla.
Mutta millaista musiikkia Simple Minds sitten ylipäätään on?
Jos yhtyeen materiaali ei ole ennestään tuttua, niin äkkiäkös sitä voi jonkun Youtuben kautta kokea, jolloin äänen lisäksi näkee myös tälläkin kokoelmalla olevia videoita.
Jos kuitenkin yhtyeet kuten The Bravery, Empire Of The Sun, The Killers, Cut Copy, tai vaikkapa LCD Soundsystem ovat tuttuja, niin sieltä on Mindsia kuultavissa. Itseasiassa rohkenen jopa väittää että Simple Minds taitaa olla 80-luvun menestysbändeistä se jota kuulee eniten nykyisessä popmusiikissa. Mitenkään vähättelemättä esimerkiksi Depeche Modea, jonka vaikutus kuuluu etenkin ebm-genressä. Mutta kun kuuntelen edellisten lisäksi vaikkapa Franz Ferdinandia, Klaxonsia, The Rapturea, Hercules And Love Affairia, Hot Chipia tai Fischerspooneria, niin kuulen siellä enemmän Simple Mindsia kuin muita kasaribändejä. Etenkin jos vertailukohtana käyttää Mindsien New Gold Dreamia ja Sister Feeling Callia.
Promo Videos-levyllä näemme siis kuinka Simple Minds kehittyi musiikillisesti Love Songin kaltaisesta post punk new waven kolkkoudesta She's A Riverin ylitsepursuavaan mahtipontisuuteen. Videoiden visuaalisessa sisällössä puolestaan ei koko 26:n videon mukana tapahdu suuriakaan muutoksia. Toki 80-luvun puolivälissä tehdyt videot kuten All The Things She Said sisälsivät MTV-/videoajan suurimpia syntejä kömpelöiden kameraefektien muodossa. Joten kuvan monistusta, värisotkua ja muita uuden teknologian tuomia ideoita ryöstöviljellään ajoittain tarpeettomankin paljon. Kyseessä kuitenkin on oman aikansa kuvaa ja koko videomäärää läpikäydessä tälläinen onkin hauskaa katseltavaa.
Videoiden rakenne on kuitenkin ajoittaisista kampausten, efektien ja vaatetusten muuntumisista huolimatta aika samanlaista. Eli bändi on soittamassa jossain lavalla, kalliolla, tms. ja kamera keskittyy pääosin kuvaamaan sille esiintyvää Jim Kerria, jonka kampaus Glittering Prizen aikoina oli Jumalallinen. Ainoastaan kokoelman päättävä ja tuolloin samalla uusin video, Cry poikkeaa tästä bändi soittaa-teemasta. Cry on eräänlainen THX1138:n ja Caligarin risteytys.
Silti, vaikka perusidea pysyy lähes poikkeuksetta samana koko videomäärän läpi, niin niiden mittasuhteet kulkevat samaa rataa musiikillisten muutosten mukana. Joten pienieleisestä klubikuvauksesta siirrytään koko ajan isompien ja isompien yleisöjen eteen, ja jossain vaiheessa videoissa esiintyvä suureellisuus tuntuukin jo lähes naurettavan ylitsevyöryvältä. Josta parhaimpana esimerkkinä on jo aiemmin mainitsemani She's A River jossa on rahaa palanut kuin The KLF:n tempauksessa. Tätä nimenomaista videota vartenhan rakennettiin julmetun iso ja kallis valaistusjärjestelmä vain jotta saataisiin kokonainen laakso valaistua yömyöhäisellä, mutta sitä kuvataan sen verran rajatusti että idea hukkaa itsensä aika pahasti.
Pelkkänä musiikkina Mindsit olivat mielenkiintoisimmillaan 80-luvun alkupuolella jolloin heidän musiikissaan oli enemmän haastetta ja kokeilunhalua, kuin sitten myöhemmin. Mitä isommaksi bändi kasvoi, niin sitä turvallisemmaksi se muuttui ja sen huomaa myöhemmän musiikin yksioikoisuudessa. Tämä ei tietenkän tarkoita etteikö Minds olisi vielä nykypäivänäkin miellyttävää kuunneltavaa ja esimerkiksi muutaman vuoden takainen Black And White 050505-levy kuuluu 2000-luvun parhaimpien levyjen joukkoon. Kokoelmassa musiikilliset muutokset vain tahtovat korostua.
Verona Live-levyllä puolestaan näemme Mindsit konsertissa vuodelta 1989 ja toisin kuin videokokoelman kohdalla, tässä ei kappaleiden kirjo ole yhtä laaja. Pääosa esitettävästä materiaalista oli tuolloin tuoretta ja uran alkupään materiaali jää varjoon. Yleisöä on niin maan perkeleesti, että tämä musiikillisestikin stadionmittasuhteisiin sijoittuva materiaali onkin tässä tapauksessa kohdillaan. Onkin kieltämättä huvittavaa, että yleisöä voi olla tavallaan liikaakin, sillä kun ihmisiä on niinkin paljon kuin tässä tapauksessa niin heitä ei katsoja lähes huomaakaan, kun ihmisiä ei erota kuin yhtenä aaltona. Korviahuumaavasta metelistä huolimatta voin melkein kuvitella ettei bändin jäsenetkään huomaa yleisöä, vaan pelkän kirjavan massan.
Konsertin kuvaus noudattelee aika perinteisiä kaavoja. Eli päähuomio on bändissä ja etenkin solistissa. Kitarasoolojen aikana kamera keskittyy luonnollisesti sen suorittajaan ja sama tapahtuu vastaavien piano-, etc. seikkojen kohdalla. Välillä kuvataan yleisöä joko pelkkänä käsiä heiluttavana mattona, tai sitten sieltä erotellaan esimerkiksi herkän kohdan aikana jokin silmäkulmiaan pyyhkivä neito, halaava pari, tai muuta sellaista. Välillä hiljaisten kohtien aikana kuvaan leikataan insertti jossa esimerkiksi takahuoneessa kuvattu Kerr kertoo paksulla skottiaksentillaan jonkin anekdootin. Tiettyjä tapahtumia korostetaan muuttamalla kuva mustavalkoiseksi tai hidastamalla sitä. Onneksi tässä on kuitenkin ymmärretty hyödyntää visuaalisia kikkoja hillitysti ja täten kuvan seuraaminen ei käy vaikeaksi, tai asiaankuulumattomaksi.
Kun vielä videokokoelman lisäksi Seen The Lights sisältää joukon 70-luvun lopun tv-esiintymisiä niin paketti on aika pakollista hankittavaa Simple Minds-faneille. Vaikka videoiden teemoissa ei juurikaan esiinny muutoksia ja konserttiosuus on perinteinen, niin kyse ei ole huonosta asiasta. Tai ainakaan konsertin kohdalla se ei ole laisinkaan huono, sillä sen rakenne toimii tälläisenä aivan loistavasti. Se ei pysy liiaksi paikoillaan, mutta ei koeta kiusatakaan katsojaa olemalla joka puolella samaan aikaan. Videoita putkeen katsellessa toivoo ehkä saavansa visuaalisesti enemmän vaihtelua kuin pelkkien hiusmallien ja vaatetusten kautta.
Simple Mindsien musiikki on kuitenkin pääosin hyvin mukaansatempaavaa ja pian sitä huomaakin taas laulavansa mukana.
Lisäksi on aivan loistavaa että mukana on myös lyhyempi konserttitallenne Live In Newcastle '83 joka ajallisesti sijoittuu juuri sinne jolloin Simple Minds oli selkeästi juuri löytänyt tyylinsä ja oli vielä sopivasti alternativen ja mainstreamin välissä. Kuvaltaan ja ääneltään tämä konserttiosuus on jokseekin rujo, mutta Mindsien musiikissa oli tuolloin vielä sellaista kolkkoutta että en valita, koska se sopii siihen.
Heille joille Simple Minds on vielä tuntematon yhtye, Seen The Lights on lähes täydellinen tutustumispaketti. Fanin silmin olisi toki toivottavaa, että paketti sisältäisi enemmän muistutuksia uran alkupuolen haasteellisemmasta tavarasta, mutta tolkullisesti ajateltuna näin sen pitääkin olla kuten se nyt on. Videot esittävät tarpeellisen tiedon Mindsien musiikillisesta kehityksestä ja konsertti näyttää kuinka vaikuttava esiintyjä yhtye oli ja millaista hurmosta se sai aikaiseksi. Ja kun mukana on kuitenkin ekstroina niitä uran ensiesiintymisiä ihan tarpeeksi, niin sitä kautta pääsee kokoemaan myös sitä kömpelömpää tien etsintää.
Tämän linkin kautta voitte kuulla yhden omista lempikappaleistani: Hunter And The Hunted
Tähdet: ****
Simple Minds: Seen The Lights, A Visual History
...NOIR
Aikoinaan Simple Minds kategorioitiin ns. stadionbändien sarjaan, johon kuuluivat myös esimerkiksi U2, Depeche Mode ja INXS. Tällä tietenkin tarkoitettiin paitsi esiintymispaikkojen suuruutta ja yleisömäärää, niin myös heidän musiikissaan esiintynyttä suureellisuutta. Noista bändeistä ainostaan U2 kuulostaa enää samanlaiselta yhteislaulumeiningiltä, kun taas Simple Minds ja Depeche Mode ovat vakiinnuttaneet itsensä enemmänkin intiimien kertomusten tulkeiksi. INXS,,, no, tosi-tv oli heidän suuntansa Hutchencen kuoleman jälkeen.
Vaikka Madonna ja jopa Foo Fighters voivat täyttää stadioneita, niin silti jotenkin tuntuu että tuo stadionbändi on terminä tyystin kadonnut. Joten sitä ei kenties tule ajateltua enää kovinkaan kummoisena asiana, mutta Seen The Lightsin katselu palauttaa mieleen elävästi mitä se parhaimmillaan osasi olla.
Mutta millaista musiikkia Simple Minds sitten ylipäätään on?
Jos yhtyeen materiaali ei ole ennestään tuttua, niin äkkiäkös sitä voi jonkun Youtuben kautta kokea, jolloin äänen lisäksi näkee myös tälläkin kokoelmalla olevia videoita.
Jos kuitenkin yhtyeet kuten The Bravery, Empire Of The Sun, The Killers, Cut Copy, tai vaikkapa LCD Soundsystem ovat tuttuja, niin sieltä on Mindsia kuultavissa. Itseasiassa rohkenen jopa väittää että Simple Minds taitaa olla 80-luvun menestysbändeistä se jota kuulee eniten nykyisessä popmusiikissa. Mitenkään vähättelemättä esimerkiksi Depeche Modea, jonka vaikutus kuuluu etenkin ebm-genressä. Mutta kun kuuntelen edellisten lisäksi vaikkapa Franz Ferdinandia, Klaxonsia, The Rapturea, Hercules And Love Affairia, Hot Chipia tai Fischerspooneria, niin kuulen siellä enemmän Simple Mindsia kuin muita kasaribändejä. Etenkin jos vertailukohtana käyttää Mindsien New Gold Dreamia ja Sister Feeling Callia.
Promo Videos-levyllä näemme siis kuinka Simple Minds kehittyi musiikillisesti Love Songin kaltaisesta post punk new waven kolkkoudesta She's A Riverin ylitsepursuavaan mahtipontisuuteen. Videoiden visuaalisessa sisällössä puolestaan ei koko 26:n videon mukana tapahdu suuriakaan muutoksia. Toki 80-luvun puolivälissä tehdyt videot kuten All The Things She Said sisälsivät MTV-/videoajan suurimpia syntejä kömpelöiden kameraefektien muodossa. Joten kuvan monistusta, värisotkua ja muita uuden teknologian tuomia ideoita ryöstöviljellään ajoittain tarpeettomankin paljon. Kyseessä kuitenkin on oman aikansa kuvaa ja koko videomäärää läpikäydessä tälläinen onkin hauskaa katseltavaa.
Videoiden rakenne on kuitenkin ajoittaisista kampausten, efektien ja vaatetusten muuntumisista huolimatta aika samanlaista. Eli bändi on soittamassa jossain lavalla, kalliolla, tms. ja kamera keskittyy pääosin kuvaamaan sille esiintyvää Jim Kerria, jonka kampaus Glittering Prizen aikoina oli Jumalallinen. Ainoastaan kokoelman päättävä ja tuolloin samalla uusin video, Cry poikkeaa tästä bändi soittaa-teemasta. Cry on eräänlainen THX1138:n ja Caligarin risteytys.
Silti, vaikka perusidea pysyy lähes poikkeuksetta samana koko videomäärän läpi, niin niiden mittasuhteet kulkevat samaa rataa musiikillisten muutosten mukana. Joten pienieleisestä klubikuvauksesta siirrytään koko ajan isompien ja isompien yleisöjen eteen, ja jossain vaiheessa videoissa esiintyvä suureellisuus tuntuukin jo lähes naurettavan ylitsevyöryvältä. Josta parhaimpana esimerkkinä on jo aiemmin mainitsemani She's A River jossa on rahaa palanut kuin The KLF:n tempauksessa. Tätä nimenomaista videota vartenhan rakennettiin julmetun iso ja kallis valaistusjärjestelmä vain jotta saataisiin kokonainen laakso valaistua yömyöhäisellä, mutta sitä kuvataan sen verran rajatusti että idea hukkaa itsensä aika pahasti.
Pelkkänä musiikkina Mindsit olivat mielenkiintoisimmillaan 80-luvun alkupuolella jolloin heidän musiikissaan oli enemmän haastetta ja kokeilunhalua, kuin sitten myöhemmin. Mitä isommaksi bändi kasvoi, niin sitä turvallisemmaksi se muuttui ja sen huomaa myöhemmän musiikin yksioikoisuudessa. Tämä ei tietenkän tarkoita etteikö Minds olisi vielä nykypäivänäkin miellyttävää kuunneltavaa ja esimerkiksi muutaman vuoden takainen Black And White 050505-levy kuuluu 2000-luvun parhaimpien levyjen joukkoon. Kokoelmassa musiikilliset muutokset vain tahtovat korostua.
Verona Live-levyllä puolestaan näemme Mindsit konsertissa vuodelta 1989 ja toisin kuin videokokoelman kohdalla, tässä ei kappaleiden kirjo ole yhtä laaja. Pääosa esitettävästä materiaalista oli tuolloin tuoretta ja uran alkupään materiaali jää varjoon. Yleisöä on niin maan perkeleesti, että tämä musiikillisestikin stadionmittasuhteisiin sijoittuva materiaali onkin tässä tapauksessa kohdillaan. Onkin kieltämättä huvittavaa, että yleisöä voi olla tavallaan liikaakin, sillä kun ihmisiä on niinkin paljon kuin tässä tapauksessa niin heitä ei katsoja lähes huomaakaan, kun ihmisiä ei erota kuin yhtenä aaltona. Korviahuumaavasta metelistä huolimatta voin melkein kuvitella ettei bändin jäsenetkään huomaa yleisöä, vaan pelkän kirjavan massan.
Konsertin kuvaus noudattelee aika perinteisiä kaavoja. Eli päähuomio on bändissä ja etenkin solistissa. Kitarasoolojen aikana kamera keskittyy luonnollisesti sen suorittajaan ja sama tapahtuu vastaavien piano-, etc. seikkojen kohdalla. Välillä kuvataan yleisöä joko pelkkänä käsiä heiluttavana mattona, tai sitten sieltä erotellaan esimerkiksi herkän kohdan aikana jokin silmäkulmiaan pyyhkivä neito, halaava pari, tai muuta sellaista. Välillä hiljaisten kohtien aikana kuvaan leikataan insertti jossa esimerkiksi takahuoneessa kuvattu Kerr kertoo paksulla skottiaksentillaan jonkin anekdootin. Tiettyjä tapahtumia korostetaan muuttamalla kuva mustavalkoiseksi tai hidastamalla sitä. Onneksi tässä on kuitenkin ymmärretty hyödyntää visuaalisia kikkoja hillitysti ja täten kuvan seuraaminen ei käy vaikeaksi, tai asiaankuulumattomaksi.
Kun vielä videokokoelman lisäksi Seen The Lights sisältää joukon 70-luvun lopun tv-esiintymisiä niin paketti on aika pakollista hankittavaa Simple Minds-faneille. Vaikka videoiden teemoissa ei juurikaan esiinny muutoksia ja konserttiosuus on perinteinen, niin kyse ei ole huonosta asiasta. Tai ainakaan konsertin kohdalla se ei ole laisinkaan huono, sillä sen rakenne toimii tälläisenä aivan loistavasti. Se ei pysy liiaksi paikoillaan, mutta ei koeta kiusatakaan katsojaa olemalla joka puolella samaan aikaan. Videoita putkeen katsellessa toivoo ehkä saavansa visuaalisesti enemmän vaihtelua kuin pelkkien hiusmallien ja vaatetusten kautta.
Simple Mindsien musiikki on kuitenkin pääosin hyvin mukaansatempaavaa ja pian sitä huomaakin taas laulavansa mukana.
Lisäksi on aivan loistavaa että mukana on myös lyhyempi konserttitallenne Live In Newcastle '83 joka ajallisesti sijoittuu juuri sinne jolloin Simple Minds oli selkeästi juuri löytänyt tyylinsä ja oli vielä sopivasti alternativen ja mainstreamin välissä. Kuvaltaan ja ääneltään tämä konserttiosuus on jokseekin rujo, mutta Mindsien musiikissa oli tuolloin vielä sellaista kolkkoutta että en valita, koska se sopii siihen.
Heille joille Simple Minds on vielä tuntematon yhtye, Seen The Lights on lähes täydellinen tutustumispaketti. Fanin silmin olisi toki toivottavaa, että paketti sisältäisi enemmän muistutuksia uran alkupuolen haasteellisemmasta tavarasta, mutta tolkullisesti ajateltuna näin sen pitääkin olla kuten se nyt on. Videot esittävät tarpeellisen tiedon Mindsien musiikillisesta kehityksestä ja konsertti näyttää kuinka vaikuttava esiintyjä yhtye oli ja millaista hurmosta se sai aikaiseksi. Ja kun mukana on kuitenkin ekstroina niitä uran ensiesiintymisiä ihan tarpeeksi, niin sitä kautta pääsee kokoemaan myös sitä kömpelömpää tien etsintää.
Tämän linkin kautta voitte kuulla yhden omista lempikappaleistani: Hunter And The Hunted
Tähdet: ****
Simple Minds: Seen The Lights, A Visual History
...NOIR
torstai 21. tammikuuta 2010
Scanners 2: The New Order (1991)
Ensimmäisen Scannersin kohdalla totesin, että oli hienoa kuinka siinä elokuvassa jaksettiin keskittyä muuhunkin kuin vain ajatusten voimalla päiden räjäyttelyyn. Sitten kakkososan kanteen laitetaan kuva juuri pään räjähdyksestä, aivan kuin huomauttamaan että päiden räjäyttely on Scanners-elokuvien tärkein osa.
Taas on jokin valtion virasto tekemässä tuhmuuksia. Jonkinlainen poliisi John Forrester (Yvan Ponton) ja tohtori Morse (Tom Butler) etsivät Scannereita kouluttaakseen heistä valtiolle tappajia ja sen sellaisia. Ne Scannerit joista ei ole hyötyä Forresterille ja Morselle saavat F2 nimistä lääkettä, joka on periaatteessa eräänlaista huumausainetta. F2 lamaannuttaa scannerismin mutta tekee Scannereista narkkareita jotka rappeutuvat ja osaavat ajatella vain uutta F2-annosta.
Forrester houkuttelee naivin lääketieteenopiskelijascannerin David Kellumin (David Hewlett) mukaan järjestöönsä ja David on tyytyväinen löytäessään apua voimiensa hallintaan, sekä siihen että hän voi nyt hyödyntää kykyjään rikollisten metsästyksessä ja näin tehdä yhteiskunnalle hyvää.
No, tätä tilannetta ei kestä kauaa. Itseasiassa David ehtii suorittaa vain yhden tehtävän jossa oikeasti ottaa pahiksen kiinni. Seuraavana tehtävänä onkin jo auttaa Forresteria pääsemään vallankahvaan ja johtamaan mitä lie uutta maailmanjärjestystä (taas.) Joten ennen kuin ehtii kissaa sanomaan joutuu David pakenemaan Forresteria.
Forresterilla on apunaan myös psykoottinen Peter Drak (Raoul Trujillo), joka irvistyksillään ja mulkoilullaan osoittaa että tämä on nyt sitten se elokuvan sekopää joka jossain vaiheessa ottaa yhteen Davidin kanssa ja kuolee. Tietenkin tämä Drak lähetetään Davidin perään.
Sitten selviää jotain joka saa puistelemaan päätä. David patistaa vanhempiaan kertomaan totuuden itsestään ja Davidin isä toteaa noin minuutissa että David on adoptoitu ja Davidin oikeat vanhemmat olivat Cameron Vale ja Kim Obrist, jotka kuolivat melkeinpä vahingossa. Eli tässä nyt pikaisesti kuitattiin ja selvitettiin koko ensimmäisen osan nerokas lopetus. Siispä Revok oli se joka kuoli ja Vale paukautti Obristin paksuksi ja sitten he kuolivat. Jaa-a, vai niin. Jotta tuo masentava selitys ei vielä riittäisi, niin se aiheuttaa pahemmanlaatuisen aikaparadoksin. Scannereita luova lääke kehitettiin ensimmäisen elokuvan selityksen mukaan 50-luvulla ja Vale oli ensimmäisessä elokuvassa 35 vuotias. Elokuva oli tehty vuonna 1981. Jos otamme oletukseksi että Vale syntyi vuonna 1950, niin ensimmäisen elokuvan tapahtuma-aika olisi 1985, eli noin suunnilleen elokuvan valmitumisaika. No, Scanners 2:ssa todetaan sen tapahtuvan 40 vuotta sen jälkeen kun ConSec teki 50-luvulla lääkekokeitaan. Joten Scanners 2:n tapahtuma-aika on vuosi pari sinne tänne 90-luvun alku, eli elokuvan valmistumisaika. Mikä on sitten ongelmana? No, David Kellum on noin 30 vuotias, joten hän olisi syntynyt 60-luvulla, eli parikymmentä vuotta ennen kuin Vale edes tapasi Obristin. WOW! Olisivat vain jättäneet mainitsematta Valen kokonaan, tai vähintäänkin olisivat jättäneet sanomatta että David olisi muka hänen poikansa. Tai olisivat edes siirtäneet Scanners 2:n tapahtumat johonkin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen. Davidin on täytynyt syntyä ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen, eli aikaisintaan 80-luvun puolivälissä ja nyt 90-luvun alussa hän on noin 30 vuotias? Voi jumalauta mikä moka.
Ääliömäisen juonenkäänteen jälkeen David voikin palata Forresterin ja tohtori Morsen luokse vapauttamaan heidän vankeinaan pitämänsä Scannerit, kostamaan ja kohtamaan Drak.
Seuraa tiukkaa tuijotusta ja puuskutusta.
Drak on juuri tappamassa Davidin kun yht'äkkiä kaikki riutuneet narkkariscannerit yhdistävät voimansa ja auttavat Davidia sulattamaan Drakin. Miksi he niin tekevät? Huvin vuoksi?
Drak ja Morse on pistetty hengiltä, joten jäljellä on vain Forrester. David pakottaa Forresterin tunnustamaan pahat tekosensa. Sitten Forrester voikin napata haulikon ja koettaa suorittaa viimeisen pahan tekonsa, mutta onneksi David muokkaa Forresterista Elefanttimiehen.
Joo, aivan.
Luojan kiitos elokuva loppuu tähän.
Eihän tässä ollut mitään järkeä. Miten hitossa minä en muistanut Scanners 2:n olevan näin tyhmä elokuva. Ymmärrän kyllä että on helppoa tehdä Scannersille jatkoa keskittymällä toimintaan ja visuaalisiin efekteihin, mutta mitä helvettiä tämä oli olevinaan. Mielummin minä olisin katsonut leffan joka olisi ollut päänräjäytyslooppi.
Periaatteessa lähtökohta oli ihan hyvä. Viaton Scanneri joutuu pahisten hyväksikäyttämäksi ja sitten viaton Scanneri korjaa ongelmakohdat. Mutta jostain syystä tämän elokuvan käsikirjoittaja on kuvitellut että on hyvä idea vetää kännit ja oksentaa kirjoituskoneen päälle ja toivoa että joku saa siitä selvää. Se koko juonikuvio jolla tätä osaa sidottiin ensimmäiseen osaan pilaa kaiken ja saa koko juonen kuulostamaan vitsiltä.
Visuaalisesti Scanners 2 on aika rasittavaa katseltavaa. Ihan kuin tässä olisi ollut ajatuksena tehdä musiikkivideota. Siispä on paljon äärimmäisiä lähikuvia, kamera vinoilee, runsaasti kalansilmää ja tuulettimen tai jonkin muun esteen siivilöimää sumuista taustavaloa. Zoomauksia zoomien päälle. Välillä tuleekin tunne että tässä joku kameran toimintoihin tutustuva henkilö on ensityökseen tekemässä Michael Jacksonin Thrilleria. Asiaa ei todellakaan auta se, että musiikkina ei ole edes Jacksonia, vaan jonkinlaista New Wave Michael Boltonia. Ei hyvä.
Jos se ei riitä että elokuvan tarinassa ei ole järkeä, se ei näytä hyvältä ja musiikkikaan ei toimi, niin onneksi voi luottaa siihen että näyttelijät voivat pilata loputkin. Forresteria näyttelevä Yvan Ponton on oikeastaan ainoa siedettävä näyttelijä koko elokuvassa, vaikka hänkin tekee vain sellaisen stereotyyppisen suuruudenhullun roolin. Mutta ainakin hän osaa olla sopivasti ilmeetön että ilmeellinen.
Kun taas esimerkiksi pääosassa oleva David Hewlett on koko elokuvan ajan sen oloinen kuin olisi vasta herännyt vieraassa paikassa. Hän tuntuu olevan enemmän pihalla kuin ne ladot joita Juhani Palmu maalailee.
Ja entäpä sitten elokuvan psykoa esittävä Raoul Trujillo. Voi luoja! Uskotaan sitä vähemmälläkin että psyko on psyko silloin kun sellainen nauraa äänekkäästi, pyörittelee silmiään kuin vimmattu ja vääntelee naamaansa enemmän kuin leipuri taikinaa. Raoul Trujillo on kuin Nicolas Cage Wicker Manissa, silkkaa tuskaa sielulle ja silmille.
Pidin kyllä siitä ideasta että Scannerit joista ei ole hyötyä päätyvät vain valtion ylläpitämiksi narkkareiksi, sillä se oli sopivan kyyninen ajatus jollaisia ensimmäinen osa käsitteli niin kovin hyvin.
Yhdestä hyvästä ideastaan huolimatta Scanners 2 on niin paska tekele, että se hakee vertaistaan vain Howling-sarjan romahduksesta, jossa koettiin samanlainen syöksykierre heti ensimmäisen osan jälkeen.
Scanner 2 on ruma, kömpelö, tyhmä ja loukkaus katsojan älykkyyttä kohtaan. Toimii parhaiten silloin kun nukahtaa sitä katsoessaan.
Tähdet: ~
Scanners 2: The New Order
...NOIR
Taas on jokin valtion virasto tekemässä tuhmuuksia. Jonkinlainen poliisi John Forrester (Yvan Ponton) ja tohtori Morse (Tom Butler) etsivät Scannereita kouluttaakseen heistä valtiolle tappajia ja sen sellaisia. Ne Scannerit joista ei ole hyötyä Forresterille ja Morselle saavat F2 nimistä lääkettä, joka on periaatteessa eräänlaista huumausainetta. F2 lamaannuttaa scannerismin mutta tekee Scannereista narkkareita jotka rappeutuvat ja osaavat ajatella vain uutta F2-annosta.
Forrester houkuttelee naivin lääketieteenopiskelijascannerin David Kellumin (David Hewlett) mukaan järjestöönsä ja David on tyytyväinen löytäessään apua voimiensa hallintaan, sekä siihen että hän voi nyt hyödyntää kykyjään rikollisten metsästyksessä ja näin tehdä yhteiskunnalle hyvää.
No, tätä tilannetta ei kestä kauaa. Itseasiassa David ehtii suorittaa vain yhden tehtävän jossa oikeasti ottaa pahiksen kiinni. Seuraavana tehtävänä onkin jo auttaa Forresteria pääsemään vallankahvaan ja johtamaan mitä lie uutta maailmanjärjestystä (taas.) Joten ennen kuin ehtii kissaa sanomaan joutuu David pakenemaan Forresteria.
Forresterilla on apunaan myös psykoottinen Peter Drak (Raoul Trujillo), joka irvistyksillään ja mulkoilullaan osoittaa että tämä on nyt sitten se elokuvan sekopää joka jossain vaiheessa ottaa yhteen Davidin kanssa ja kuolee. Tietenkin tämä Drak lähetetään Davidin perään.
Sitten selviää jotain joka saa puistelemaan päätä. David patistaa vanhempiaan kertomaan totuuden itsestään ja Davidin isä toteaa noin minuutissa että David on adoptoitu ja Davidin oikeat vanhemmat olivat Cameron Vale ja Kim Obrist, jotka kuolivat melkeinpä vahingossa. Eli tässä nyt pikaisesti kuitattiin ja selvitettiin koko ensimmäisen osan nerokas lopetus. Siispä Revok oli se joka kuoli ja Vale paukautti Obristin paksuksi ja sitten he kuolivat. Jaa-a, vai niin. Jotta tuo masentava selitys ei vielä riittäisi, niin se aiheuttaa pahemmanlaatuisen aikaparadoksin. Scannereita luova lääke kehitettiin ensimmäisen elokuvan selityksen mukaan 50-luvulla ja Vale oli ensimmäisessä elokuvassa 35 vuotias. Elokuva oli tehty vuonna 1981. Jos otamme oletukseksi että Vale syntyi vuonna 1950, niin ensimmäisen elokuvan tapahtuma-aika olisi 1985, eli noin suunnilleen elokuvan valmitumisaika. No, Scanners 2:ssa todetaan sen tapahtuvan 40 vuotta sen jälkeen kun ConSec teki 50-luvulla lääkekokeitaan. Joten Scanners 2:n tapahtuma-aika on vuosi pari sinne tänne 90-luvun alku, eli elokuvan valmistumisaika. Mikä on sitten ongelmana? No, David Kellum on noin 30 vuotias, joten hän olisi syntynyt 60-luvulla, eli parikymmentä vuotta ennen kuin Vale edes tapasi Obristin. WOW! Olisivat vain jättäneet mainitsematta Valen kokonaan, tai vähintäänkin olisivat jättäneet sanomatta että David olisi muka hänen poikansa. Tai olisivat edes siirtäneet Scanners 2:n tapahtumat johonkin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen. Davidin on täytynyt syntyä ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen, eli aikaisintaan 80-luvun puolivälissä ja nyt 90-luvun alussa hän on noin 30 vuotias? Voi jumalauta mikä moka.
Ääliömäisen juonenkäänteen jälkeen David voikin palata Forresterin ja tohtori Morsen luokse vapauttamaan heidän vankeinaan pitämänsä Scannerit, kostamaan ja kohtamaan Drak.
Seuraa tiukkaa tuijotusta ja puuskutusta.
Drak on juuri tappamassa Davidin kun yht'äkkiä kaikki riutuneet narkkariscannerit yhdistävät voimansa ja auttavat Davidia sulattamaan Drakin. Miksi he niin tekevät? Huvin vuoksi?
Drak ja Morse on pistetty hengiltä, joten jäljellä on vain Forrester. David pakottaa Forresterin tunnustamaan pahat tekosensa. Sitten Forrester voikin napata haulikon ja koettaa suorittaa viimeisen pahan tekonsa, mutta onneksi David muokkaa Forresterista Elefanttimiehen.
Joo, aivan.
Luojan kiitos elokuva loppuu tähän.
Eihän tässä ollut mitään järkeä. Miten hitossa minä en muistanut Scanners 2:n olevan näin tyhmä elokuva. Ymmärrän kyllä että on helppoa tehdä Scannersille jatkoa keskittymällä toimintaan ja visuaalisiin efekteihin, mutta mitä helvettiä tämä oli olevinaan. Mielummin minä olisin katsonut leffan joka olisi ollut päänräjäytyslooppi.
Periaatteessa lähtökohta oli ihan hyvä. Viaton Scanneri joutuu pahisten hyväksikäyttämäksi ja sitten viaton Scanneri korjaa ongelmakohdat. Mutta jostain syystä tämän elokuvan käsikirjoittaja on kuvitellut että on hyvä idea vetää kännit ja oksentaa kirjoituskoneen päälle ja toivoa että joku saa siitä selvää. Se koko juonikuvio jolla tätä osaa sidottiin ensimmäiseen osaan pilaa kaiken ja saa koko juonen kuulostamaan vitsiltä.
Visuaalisesti Scanners 2 on aika rasittavaa katseltavaa. Ihan kuin tässä olisi ollut ajatuksena tehdä musiikkivideota. Siispä on paljon äärimmäisiä lähikuvia, kamera vinoilee, runsaasti kalansilmää ja tuulettimen tai jonkin muun esteen siivilöimää sumuista taustavaloa. Zoomauksia zoomien päälle. Välillä tuleekin tunne että tässä joku kameran toimintoihin tutustuva henkilö on ensityökseen tekemässä Michael Jacksonin Thrilleria. Asiaa ei todellakaan auta se, että musiikkina ei ole edes Jacksonia, vaan jonkinlaista New Wave Michael Boltonia. Ei hyvä.
Jos se ei riitä että elokuvan tarinassa ei ole järkeä, se ei näytä hyvältä ja musiikkikaan ei toimi, niin onneksi voi luottaa siihen että näyttelijät voivat pilata loputkin. Forresteria näyttelevä Yvan Ponton on oikeastaan ainoa siedettävä näyttelijä koko elokuvassa, vaikka hänkin tekee vain sellaisen stereotyyppisen suuruudenhullun roolin. Mutta ainakin hän osaa olla sopivasti ilmeetön että ilmeellinen.
Kun taas esimerkiksi pääosassa oleva David Hewlett on koko elokuvan ajan sen oloinen kuin olisi vasta herännyt vieraassa paikassa. Hän tuntuu olevan enemmän pihalla kuin ne ladot joita Juhani Palmu maalailee.
Ja entäpä sitten elokuvan psykoa esittävä Raoul Trujillo. Voi luoja! Uskotaan sitä vähemmälläkin että psyko on psyko silloin kun sellainen nauraa äänekkäästi, pyörittelee silmiään kuin vimmattu ja vääntelee naamaansa enemmän kuin leipuri taikinaa. Raoul Trujillo on kuin Nicolas Cage Wicker Manissa, silkkaa tuskaa sielulle ja silmille.
Pidin kyllä siitä ideasta että Scannerit joista ei ole hyötyä päätyvät vain valtion ylläpitämiksi narkkareiksi, sillä se oli sopivan kyyninen ajatus jollaisia ensimmäinen osa käsitteli niin kovin hyvin.
Yhdestä hyvästä ideastaan huolimatta Scanners 2 on niin paska tekele, että se hakee vertaistaan vain Howling-sarjan romahduksesta, jossa koettiin samanlainen syöksykierre heti ensimmäisen osan jälkeen.
Scanner 2 on ruma, kömpelö, tyhmä ja loukkaus katsojan älykkyyttä kohtaan. Toimii parhaiten silloin kun nukahtaa sitä katsoessaan.
Tähdet: ~
Scanners 2: The New Order
...NOIR
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
Scanners (1981)
Olen katsonut tämän elokuvan edellisen kerran joskus 90-luvun alussa ja tuolloin pidin kyllä elokuvasta, mutta en pitänyt sitä niin erikoisena kuin sen oli annettu ymmärtää olevan. Nyt kun katsoin pitkästä aikaa Scannersin uudestaan, niin se aukeni aivan eri tavalla. En osaa sanoa miksi se ei silloin tuntunut kummoiseltakaan, kun kuitenkin Rabid, Shivers, The Brood, Videodrome ja The Fly osuivat ja upposivat minuun kuten body horrorin kuplinta iholla. Jopa samaan sarjaan luettava Cronenbergin Faith Healer-jakso Friday the 13th-tv-sarjasta (suomessa esitetty mm. nimellä Perjantain Kirous. Ei siis Jasoniin liittyvä) toimi niin sanotusti kybällä. Scanners kuitenkin tuntui enemmän ihan kivalta kuin mestariteokselta joka synnytti lukuisia jatko-osia ja kopioita itsestään. No, ehkä hetki ei vain ollut tuolloin oikea, sillä nyt tuntui siltä kuin olisin nähnyt elokuvan ensimmäistä kertaa.
Maailmassa on tarkalleen 237 tilastoitua Scanneria. He ovat ihmisiä joille on kehittynyt ylimaalliset telepaattiset ja telekineettiset kyvyt. Scannerismi esiintyy eräänlaisena ymmärryksen ulkopuolisena asiana ja Scannerit kärsivätkin pahemmanlaatuisista mielenterveysongelmista. He eivät ymmärrä saati osaa hallita omia kykyjään ja täten he ajautuvat vankilaan, mielisairaalaan, kadulle, etc. Apuun tulee kuitenkin laitos nimeltä ConSec ja siellä työskentelevä tohtori Paul Ruth (Patrick McGoohan) joka esiintyy laupiaana samarialaisena. Tosiasiassa ConSecin tarkoitus on kouluttaa Scannereista aseita joita myydä eniten tarjoaville.
Cameron Vale (Stephen Lack) on yksi tohtori Ruthin kadulta pelastamista Scannereista ja kun Ruth pyytää Valelta apua, ei tämä osaa epäillä mitään outoa ja on luonnollisesti aulis auttamaan pelastajaansa. Vale on tyytyväinen kunhan saa lääkeannoksensa jolla pitää Scannerisminsa kurissa.
Kaikki Scannerit kun eivät ole olleet Valen tapaan yhtä sinisilmäisiä ja vastaanottavaisia saamaan apua, edes valheellista sellaista. Joten Valen tehtävänä on etsiä eräs tietty Scanner, joka aiheuttaa kuolettavaa harmia ConSecille.
Darryl Revok (Michael Ironside) on Scanner joka on aikoinaan kapinoinut ConSecia vastaan ja lähtenyt eräänlaiselle ristiretkelle tuhotakseen ConSecin ja oikeastaan siinä samalla kaiken mitä voikaan eteen sattua. Sen lisäksi että Revok on äärimmäisen vahva Scanner, on hän myös täysi pöpi jonka profiilitiedoissa lukee harrastuksina paranoia, nihilismi, agressio ja Bondvillainismi.
Revok pyrkii käännyttämään ConSecin kouluttamat Scannerit ja heidän avullaan tuhoamaan hallitsevan järjestyksen.
Vale löytää muita kaltaisiaan vain huomatakseen kuinka heidät tapetaan joko yksittäin, tai joukko kerrallaan. Vale tutustuu Scanneriin nimeltä Kim Obrist (Jennifer O'Neill) joka on kuulunut Revokin ryhmään ja Vale tuo hänet ConSeciin kertomaan tietonsa Revokin organisaatiosta. Kun ConSecin johtajiin kuuluva Braedon Keller (Lawrence Dane) tappaa tohtori Ruthin ja koettaa tappaa Kimin, paljastuu että Revokin merkitys on laajempi kuin pelkkä riehuva tappaja joka kiukuttelee ConSecille. Revok on mukana ConSeciin kuuluvassa lääketehtaassa joka valmistaa tohtori Ruthin keksimää lääkettä joka muodostaa mutaatioita kehitysvaiheessa oleviin sikiöihin ja periaatteessa valmistaa näistä vauvoista Scannereita. Revokin suunnitelmana on saada kaikki mahdolliset raskaana olevat naiset nauttimaan tätä lääkettä valheellisin syin ja tätä kautta synnyttää maailmaan uusi hallitseva Scannereiden rotu, jota puolestaan johtaa Revok itse.
Vale jää Revokin vangiksi ja Revok paljastaa koko totuuden. Vale saa kuulla kuinka tohtori Ruth on syypää Scannereiden olemassaoloon, kuinka ConSec koetti hyödyntää Scannereita ja kuinka Revok aikoo syrjäyttää tavallisen ihmisrodun ylivoimaisen Scanner-rodun tieltä. Niin ja että Revok on Valen isoveli ja haluaisi Valen rinnalleen johtamaan uutta maailmanjärjestystä.
Vale ei voi suostua Revokin suunnitelmaan ja he alkavat scannaamaan toisiaan. Suonet paisuvat, veri vuotaa, silmät valkaistuvat ja tuli roihuaa. Lopulta jäljelle jäävät yksi tunnistamaton palanut ruumis ja mies joka näyttää Revokilta, mutta kuulostaa Valelta.
Hitto tämä oli tehokas elokuva. Ensinnäkin on hienoa ettei tällä aiheella oleva elokuva sorru pelkästään siihen, että ajatuksen voimalla tappavat ihmiset kulkisivat räjäyttelemässä vastustajien päitä, vaan keskitytään enemmän selvittämään miksi nämä Scannerit ovat edes olemassa. Mukana on vahva paranoidi tunnelma jossa ei tiedä kehen luottaa. Onko Revok elokuvan paha heppu, vai onko sitä Keller. Mitä jos elokuvan pahis onkin tohtori Ruth. Onko koko valtio paha, koska se rahoittaa Scannertutkimusta, jota suorittaa aseteollisuus.
Sitten kun mietitään Valen kehitystä ihmisrauniosta jonka tohtori Ruth nostaa jaloilleen vain tuhoamaan miehen joka paljastuu hänen omaksi veljekseen, joka puolestaan paljastaa että se oli tohtori Ruth joka kokeillaan heidät molemmat loi ja joka on koko ajan ollut tietoinen Valesta, mutta ”pelasti” tämän vasta kun se sopi omiin suunnitelmiin.
Itseasiassa Cronenbergin History Of Violence on aika samanlainen pohjimmiltaan. Molemmissa on mies joka ei käytä kehityksensä ja syntyperänsä luomia kykyjä, ennen kuin joku menneisyyden hahmo tulee repimään kaiken esille ja lopulta kaikki pääsee pinnalle räjähdysmäisesti. Vastaavasti Videodrome myös hyödynsi samankaltaista teemaa, kuten muutama muukin Cronenbergin ohjaus.
Sen lisäksi että Scannersissa on mukavan epäluuloinen tarina, on siinä myös aivan loistava lopetus.
Kun Revokin ja Valen lopullinen yhteenotto alkaa, niin siitä leikataan muualle juuri sopivassa vaiheessa, jotta lopputulosta ei näe suoraan. Kun paljastuu että toinen ruumis on palanut tunnistamattomaksi ja toinen näyttää Revokilta mutta kuulostaa Valelta, niin se jättää ilmaan paljon kysymyksiä. Jos Revok oli vahvempi scannerismissaan, niin sulauttiko hän Valen itseensä, mutta on silti itse Valen äänestä huolimatta kontrollissa. Vai tuhosiko Vale Revokin ja teki saman kuin äsken sanoin Revokin tehneen. Mutta jos Vale voitti Revokin, niin miksi hän olisi ottanut Revokin muodon itselleen? Joten siinä mielessä olisi kenties loogisempaa että Revok imi Valen itseensä. Annettiinhan elokuvassa ymmärtää Revokin olevan vahvempi ja parempi hallitsemaan itseään, toisin kuin hämmennyksen vallassa oleva Vale. Käsitys sopisi myös Revokin ajatukseen hallita Scannereita, jolloin hän voisi korostaa ylivoimaisuuttaan ottamalla itselleen muiden persoonallisuuksia ja äänenmuutos voisi johtua vain toisen ihmisyyden omaksumisesta.
Elokuvassa tehtiin kuitenkin fiksusti kun taistelun loppua ei näytetä ja lopussa vain paljastetaan Revok sanomassa Valen äänellä että hän voitti. Mutta kuka voitti?
Kun kyse elokuvasta jossa yli-ihmiset kulkevat paranoian vallassa ja koko tunnettu todellisuus vain vahvistaa luuloja, niin paras tapa pistää loppu sille on osoittamalla että kaikki teoriat voivat olla oikeita ja vääriä.
Elokuvan näyttelijöistä McGoohan ja Ironside saavat tietenkin eniten huomiotani jo pelkillä nimillään. Joten sanottakoon heistä vain se, että molemmat ovat aivan loistavia.
Stephen Lack tuntuu hieman apaattiselta ja värittömältä elokuvan pääosassa, mutta uskon että kyseessä on tietoinen ratkaisu. Onhan ajatuksena kuitenkin se että Lackin Vale-hahmo joutuu olemaan totuuden ulkopuolella loppuun asti ja tässä vaiheessa kaikki on mahdollisesti jo liian myöhäistä. Siitäkin huolimatta Lack ehkä liiankin ulkona kaikesta, sillä rehellisesti sanoen hän on aika tylsää seurattavaa. Elokuva on liikkeessa vain kun Lack on kontaktissa jonkin itseään karismaattisemman kanssa. Itseäni vaivasi hiukan myös sellainen asiaan liittymätön seikka, että jostain syystä Stephen Lack muistutti liian paljon ulkonäöllisesti Tom Hulcea ja Hulcesta tuli mieleen koko ajan hänen energinen Amadeuksensa ja se rikkoi hieman ajatuksiani.
Lisäksi, vaikka pidin elokuvan juonesta niin sen kuljetuksessa oli pari kertaa rytmihäiriöitä. Yleensä en kaipaa elokuvaa lisää pituutta, vaan päinvastoin, mutta tämä elokuva olisi kaivannut 10-15 minuuttia lisää välikuvastoa hidastamaan sitä. Elokuva ei ole varsinaisesti nopeatempoinen, mutta siellä on muutama juonellisesti liian nopea hyppäys. Ensimmäinen on heti alkupuolella kun esitellään kuinka surkeassa jamassa Vale on ja sitten yht'äkkiä siisti ja yhteiskuntakelpoinen. Jos idea on esittää kuinka syrjäytyneitä Scannerit ovat, niin äkkisiirto siitä pois on liian yksinkertainen.
Samanlainen seikka tapahtuu loppupuolella kun koko totuus rupeaa paljastumaan Valelle, niin kops vaan ja hän on yllättäen Revokin luona loppua odottamassa.
Joten alkupuolelle olisin kaivannut hieman enemmän Valen hahmolle kasvua ja loppuun hieman jarruttelua ennen kliimaksia.
Revokin kohdalla hahmon rakenne on Valea mielenkiintoisempi. Hahmo esitellään aivan yllättäen ja äärimmäisen väkivaltaisena, joten on helppo uskoa hänen olevan pelkkä paha heppu tappamassa viattomia. Sitten Revokin motiivit rupeavat selviämään ja vaikka niitä ei hyväksy, niin häntä rupeaa ymmärtämään.
Miinuksistaan huolimatta Scanners on aivan loistavasti toimiva psykologinen kauhuelokuva jonka lopetus jää pitkäksi aikaa vaivaamaan päätä ja hyvä niin.
Eikä elokuvalle ole laisinkaan haitaksi se, että Howard Shoren musiikki on aivan kuvien kaltaista.
Ja se lopetus on aivan julmetun hieno.
Tähdet: ****
Scanners
...NOIR
Maailmassa on tarkalleen 237 tilastoitua Scanneria. He ovat ihmisiä joille on kehittynyt ylimaalliset telepaattiset ja telekineettiset kyvyt. Scannerismi esiintyy eräänlaisena ymmärryksen ulkopuolisena asiana ja Scannerit kärsivätkin pahemmanlaatuisista mielenterveysongelmista. He eivät ymmärrä saati osaa hallita omia kykyjään ja täten he ajautuvat vankilaan, mielisairaalaan, kadulle, etc. Apuun tulee kuitenkin laitos nimeltä ConSec ja siellä työskentelevä tohtori Paul Ruth (Patrick McGoohan) joka esiintyy laupiaana samarialaisena. Tosiasiassa ConSecin tarkoitus on kouluttaa Scannereista aseita joita myydä eniten tarjoaville.
Cameron Vale (Stephen Lack) on yksi tohtori Ruthin kadulta pelastamista Scannereista ja kun Ruth pyytää Valelta apua, ei tämä osaa epäillä mitään outoa ja on luonnollisesti aulis auttamaan pelastajaansa. Vale on tyytyväinen kunhan saa lääkeannoksensa jolla pitää Scannerisminsa kurissa.
Kaikki Scannerit kun eivät ole olleet Valen tapaan yhtä sinisilmäisiä ja vastaanottavaisia saamaan apua, edes valheellista sellaista. Joten Valen tehtävänä on etsiä eräs tietty Scanner, joka aiheuttaa kuolettavaa harmia ConSecille.
Darryl Revok (Michael Ironside) on Scanner joka on aikoinaan kapinoinut ConSecia vastaan ja lähtenyt eräänlaiselle ristiretkelle tuhotakseen ConSecin ja oikeastaan siinä samalla kaiken mitä voikaan eteen sattua. Sen lisäksi että Revok on äärimmäisen vahva Scanner, on hän myös täysi pöpi jonka profiilitiedoissa lukee harrastuksina paranoia, nihilismi, agressio ja Bondvillainismi.
Revok pyrkii käännyttämään ConSecin kouluttamat Scannerit ja heidän avullaan tuhoamaan hallitsevan järjestyksen.
Vale löytää muita kaltaisiaan vain huomatakseen kuinka heidät tapetaan joko yksittäin, tai joukko kerrallaan. Vale tutustuu Scanneriin nimeltä Kim Obrist (Jennifer O'Neill) joka on kuulunut Revokin ryhmään ja Vale tuo hänet ConSeciin kertomaan tietonsa Revokin organisaatiosta. Kun ConSecin johtajiin kuuluva Braedon Keller (Lawrence Dane) tappaa tohtori Ruthin ja koettaa tappaa Kimin, paljastuu että Revokin merkitys on laajempi kuin pelkkä riehuva tappaja joka kiukuttelee ConSecille. Revok on mukana ConSeciin kuuluvassa lääketehtaassa joka valmistaa tohtori Ruthin keksimää lääkettä joka muodostaa mutaatioita kehitysvaiheessa oleviin sikiöihin ja periaatteessa valmistaa näistä vauvoista Scannereita. Revokin suunnitelmana on saada kaikki mahdolliset raskaana olevat naiset nauttimaan tätä lääkettä valheellisin syin ja tätä kautta synnyttää maailmaan uusi hallitseva Scannereiden rotu, jota puolestaan johtaa Revok itse.
Vale jää Revokin vangiksi ja Revok paljastaa koko totuuden. Vale saa kuulla kuinka tohtori Ruth on syypää Scannereiden olemassaoloon, kuinka ConSec koetti hyödyntää Scannereita ja kuinka Revok aikoo syrjäyttää tavallisen ihmisrodun ylivoimaisen Scanner-rodun tieltä. Niin ja että Revok on Valen isoveli ja haluaisi Valen rinnalleen johtamaan uutta maailmanjärjestystä.
Vale ei voi suostua Revokin suunnitelmaan ja he alkavat scannaamaan toisiaan. Suonet paisuvat, veri vuotaa, silmät valkaistuvat ja tuli roihuaa. Lopulta jäljelle jäävät yksi tunnistamaton palanut ruumis ja mies joka näyttää Revokilta, mutta kuulostaa Valelta.
Hitto tämä oli tehokas elokuva. Ensinnäkin on hienoa ettei tällä aiheella oleva elokuva sorru pelkästään siihen, että ajatuksen voimalla tappavat ihmiset kulkisivat räjäyttelemässä vastustajien päitä, vaan keskitytään enemmän selvittämään miksi nämä Scannerit ovat edes olemassa. Mukana on vahva paranoidi tunnelma jossa ei tiedä kehen luottaa. Onko Revok elokuvan paha heppu, vai onko sitä Keller. Mitä jos elokuvan pahis onkin tohtori Ruth. Onko koko valtio paha, koska se rahoittaa Scannertutkimusta, jota suorittaa aseteollisuus.
Sitten kun mietitään Valen kehitystä ihmisrauniosta jonka tohtori Ruth nostaa jaloilleen vain tuhoamaan miehen joka paljastuu hänen omaksi veljekseen, joka puolestaan paljastaa että se oli tohtori Ruth joka kokeillaan heidät molemmat loi ja joka on koko ajan ollut tietoinen Valesta, mutta ”pelasti” tämän vasta kun se sopi omiin suunnitelmiin.
Itseasiassa Cronenbergin History Of Violence on aika samanlainen pohjimmiltaan. Molemmissa on mies joka ei käytä kehityksensä ja syntyperänsä luomia kykyjä, ennen kuin joku menneisyyden hahmo tulee repimään kaiken esille ja lopulta kaikki pääsee pinnalle räjähdysmäisesti. Vastaavasti Videodrome myös hyödynsi samankaltaista teemaa, kuten muutama muukin Cronenbergin ohjaus.
Sen lisäksi että Scannersissa on mukavan epäluuloinen tarina, on siinä myös aivan loistava lopetus.
Kun Revokin ja Valen lopullinen yhteenotto alkaa, niin siitä leikataan muualle juuri sopivassa vaiheessa, jotta lopputulosta ei näe suoraan. Kun paljastuu että toinen ruumis on palanut tunnistamattomaksi ja toinen näyttää Revokilta mutta kuulostaa Valelta, niin se jättää ilmaan paljon kysymyksiä. Jos Revok oli vahvempi scannerismissaan, niin sulauttiko hän Valen itseensä, mutta on silti itse Valen äänestä huolimatta kontrollissa. Vai tuhosiko Vale Revokin ja teki saman kuin äsken sanoin Revokin tehneen. Mutta jos Vale voitti Revokin, niin miksi hän olisi ottanut Revokin muodon itselleen? Joten siinä mielessä olisi kenties loogisempaa että Revok imi Valen itseensä. Annettiinhan elokuvassa ymmärtää Revokin olevan vahvempi ja parempi hallitsemaan itseään, toisin kuin hämmennyksen vallassa oleva Vale. Käsitys sopisi myös Revokin ajatukseen hallita Scannereita, jolloin hän voisi korostaa ylivoimaisuuttaan ottamalla itselleen muiden persoonallisuuksia ja äänenmuutos voisi johtua vain toisen ihmisyyden omaksumisesta.
Elokuvassa tehtiin kuitenkin fiksusti kun taistelun loppua ei näytetä ja lopussa vain paljastetaan Revok sanomassa Valen äänellä että hän voitti. Mutta kuka voitti?
Kun kyse elokuvasta jossa yli-ihmiset kulkevat paranoian vallassa ja koko tunnettu todellisuus vain vahvistaa luuloja, niin paras tapa pistää loppu sille on osoittamalla että kaikki teoriat voivat olla oikeita ja vääriä.
Elokuvan näyttelijöistä McGoohan ja Ironside saavat tietenkin eniten huomiotani jo pelkillä nimillään. Joten sanottakoon heistä vain se, että molemmat ovat aivan loistavia.
Stephen Lack tuntuu hieman apaattiselta ja värittömältä elokuvan pääosassa, mutta uskon että kyseessä on tietoinen ratkaisu. Onhan ajatuksena kuitenkin se että Lackin Vale-hahmo joutuu olemaan totuuden ulkopuolella loppuun asti ja tässä vaiheessa kaikki on mahdollisesti jo liian myöhäistä. Siitäkin huolimatta Lack ehkä liiankin ulkona kaikesta, sillä rehellisesti sanoen hän on aika tylsää seurattavaa. Elokuva on liikkeessa vain kun Lack on kontaktissa jonkin itseään karismaattisemman kanssa. Itseäni vaivasi hiukan myös sellainen asiaan liittymätön seikka, että jostain syystä Stephen Lack muistutti liian paljon ulkonäöllisesti Tom Hulcea ja Hulcesta tuli mieleen koko ajan hänen energinen Amadeuksensa ja se rikkoi hieman ajatuksiani.
Lisäksi, vaikka pidin elokuvan juonesta niin sen kuljetuksessa oli pari kertaa rytmihäiriöitä. Yleensä en kaipaa elokuvaa lisää pituutta, vaan päinvastoin, mutta tämä elokuva olisi kaivannut 10-15 minuuttia lisää välikuvastoa hidastamaan sitä. Elokuva ei ole varsinaisesti nopeatempoinen, mutta siellä on muutama juonellisesti liian nopea hyppäys. Ensimmäinen on heti alkupuolella kun esitellään kuinka surkeassa jamassa Vale on ja sitten yht'äkkiä siisti ja yhteiskuntakelpoinen. Jos idea on esittää kuinka syrjäytyneitä Scannerit ovat, niin äkkisiirto siitä pois on liian yksinkertainen.
Samanlainen seikka tapahtuu loppupuolella kun koko totuus rupeaa paljastumaan Valelle, niin kops vaan ja hän on yllättäen Revokin luona loppua odottamassa.
Joten alkupuolelle olisin kaivannut hieman enemmän Valen hahmolle kasvua ja loppuun hieman jarruttelua ennen kliimaksia.
Revokin kohdalla hahmon rakenne on Valea mielenkiintoisempi. Hahmo esitellään aivan yllättäen ja äärimmäisen väkivaltaisena, joten on helppo uskoa hänen olevan pelkkä paha heppu tappamassa viattomia. Sitten Revokin motiivit rupeavat selviämään ja vaikka niitä ei hyväksy, niin häntä rupeaa ymmärtämään.
Miinuksistaan huolimatta Scanners on aivan loistavasti toimiva psykologinen kauhuelokuva jonka lopetus jää pitkäksi aikaa vaivaamaan päätä ja hyvä niin.
Eikä elokuvalle ole laisinkaan haitaksi se, että Howard Shoren musiikki on aivan kuvien kaltaista.
Ja se lopetus on aivan julmetun hieno.
Tähdet: ****
Scanners
...NOIR
sunnuntai 17. tammikuuta 2010
Horror Classics (1932 - 1967)
Ostin äskettäin tutulta levykauppiaalta otsikossa mainitun neljän elokuvan klassikkokauhuja sisältävä DVD:n. Kannessa mainitaan että ”4 great movies for 1 low price.” No, alhainen hinta piti toki paikkaansa, sillä tämä ei maksanut kuin kaksi euroa, mutta ettäkö great movies? Saati sitten että kyseessä olisi klassikkoja? Kuulostavatko nämä kumpaiseltakaan?
-The Monster Walks
-Monster From a Prehistoric Planet
-The Gorilla
-A Shriek in the Night
Hahaha! Tässä meni kyllä kaksi euroa hukkaan. Mutta eihän tälläistä pakettia voinut ohittaa, sillä jos mukana on elokuva nimeltä The Gorilla, niin se on jo katsomisen arvoinen.
Käyn nyt elokuvat järjestyksessään läpi ja käsittelen kaikki tässä yhdessä kirjoituksessa.
THE MONSTER WALKS (1932)
Earltonin perheen patriarkka Philip on kuollut viikkoa aiemmin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Onkin siis loogista että hänen ruumistaan säilytetään huoneessaan vieläkin. (Philipia ei muuten näytetä, joten häntä ei myöskään esitä kukaan.)
Nyt on testamentin luvun aika ja paikalla ovat Philipin halvaantunut veli Robert (Sheldon Lewis), muutama palvelija, Philipin lemmikkiapina ja Philipin tytär Ruth (Vera Reynolds) kihlattunsa tohtori Ted Claytonin (Rex Lease) kera.
Ruth on eräänlainen perheen musta lammas, sillä hän oli aikoinaan jättänyt isänsä yksin ja lähtenyt pois kotoaan. Tosin Ruthilla oli syynsä. Hän pelkäsi isänsä lemmikiapinaa.
Elokuvan audio on todella huono, joten en ole aivan varma onko tuon apinan nimi Yogi vai Jogi? Joten sanon että Yogi. No, Yogia säilytetään kellarissa suljettuna häkkiin, jotta Ruth uskaltaisi olla talossa.
Philip jättää omaisuutensa Ruthille, osoittaen näin ettei kanna kaunaa Ruthin lähdöstä ja että edelleen rakasti häntä. Tämä testamentin tulos ei miellytä Ruthin setää, eli Philipin veljeä Robertia. Ja palvelijat ovat myöskin tyytymättömiä saadessaan vain juomarahoja vuosien palveluksesta. Onneksi testamentissa todetaan, että jos Ruth sattuisi kuolemaan, niin omaisuus siirtyy Robertille. Tiedättehän mitä tämä merkitsee? No, tietenkin sitä että yön aikana jokin rupeaa hyökkäämään Ruthin kimppuun. Samalla tämä jokin katsoo asialliseksi myös kiusata muita talossa olevia. Syyllisen täytyy olla siis Yogi, tuo lukkoja tiirikoiva apina joka ei ole koskaan pitänyt Ruthista. Oikea syyllinen on tietenkin Robert joka apulaisensa Hannsin (Mischa Auer) kanssa koettaa saada Ruthin hengiltä rahojen toivossa.
Hanns sitoo Ruthin tolppaan ja ruoskii Yogin häkkiä. En minä tiedä. Kaipa Hanns koettaa saada Yogin kiukkuiseksi ja päästää tämän sitten Ruthin kimppuun. Mutta Yogi nappaakin kiinni Hannsin ruoskasta ja vetää tämän häkkiä vasten, ja se on Hannsin loppu.
Loppuun jätetään vielä kohtaus jossa Tedin autokuski tuumii, että apinat ovat sukua ihmisille ja toteaa ”he's related to me.” Tahatonta tai ei, mutta kyseinen autokuski sattuu olemaan tummaihoinen ja puhuu kokoajan yes massa-puhetta. Onhan sentään kyse 30-luvun elokuvasta.
The Monster Walks ei ole kuin noin tunnin pituinen, joten siinä mennään aika nopeasti asiaan ja samalla jää tietenkin paljon selventäviä seikkoja pimentoon. Esimerkiksi kun elokuvassa koetetaan saada katsoja uskomaan, että Yogi häkistään huolimatta pääsee sen ulkopuolelle aiheuttamaan ongelmia ja asiaa korostetaan siten, että kun jokin hyökkää elokuvassa ihmisten kimppuun niin näytetään kuvassa kuristavaa apinan kättä (tai siis todella huonosti maskeerattu ihmisen käsi.) Ja kun paljastus on se että Yogi onkin viaton, niin mikä se kuristava apinan käsi sitten oli? No, väliäkö tuolla, kun kyseessä on pelkkä B-luokan roskaelokuva joka ei ole jännittävä missään vaiheessa. Vaikea on kuvitella että tämä olisi ollut vaikuttava edes valmistumisvuonnaan. The Monster Walks on yksinkertaisesti tylsä ja mitäänsanomaton elokuva, jonka tehoa ei todellakaan paranna se että jokainen elokuvan näyttelijöistä tuntuu lukevan repliikkinsä paperista.
Itseasiassa mielenkiintoisin seikka elokuvassa on sen nimen aiheuttama mielikuva. Varmasti nimi viittaa siihen apinaan, mutta vaikka apina olisi se Monster, niin mitä sitten vaikka se Walks? Joten minä ainakin ajattelin että nimi viittaakin Robert-hahmoon, joka on elokuvan pahis halutessaan Ruthin hengiltä ja perinnön itselleen. Robertin alaraajat kun ovat halvaantuneet, niin hän juonen punoessaan Walks ja on se Monster. Vaikka toki hän on oikeasti halvaantunut.
MONSTER FROM A PREHISTORIC PLANET (Daikyojû Gappa, 1967)
Miljonääri aikoo avata erikoisen yksityiselle saarelle avattavan eläinpuiston ja on lähettänyt siksi tutkimusryhmän eräälle toiselle syrjäiselle saarelle etsimään näitä outoja eläimiä. Hmm,,, Jurassic Park?
Tutkimusryhmä löytääkin jotain heille ennennäkemätöntä, jonkin muinaisen pedon, Gappan munan. Paikalliset alkuasukkaat varoittelevat ettei Gappaa saa viedä mukanaan, sillä se on kiellettyä. Tämä on tietenkin ymmärrettävää sillä aluksi he kyllä auliisti veivät tutkimusryhmän Gappan temppelin luokse, jotta voisivat kieltää heitä menemästä sisälle. ”Gappa angry” on useasti toistettu lause.
Munasta kuoriutuu jotain mitä kutsutaan jättiliskoksi ja tutkimusryhmä vie sen mukanaan Tokioon. Mutta Gappavauvallapa onkin vanhemmat ja siispä pian Tokioon saapuu kaksi Godzillaa joilla on linnunnokat. Tiedätehän mitä tästä seuraa? Kyllä. Kaksi jättiläisliskonokkaeläintä tuhomassa pienoismallikaupunkia etsiessään lastaan.
Armeija koettaa pysäyttää hirviöt kaikin voimin, mutta aivan turhaan. Vasta kun Gappavauva vapautetaan, niin sitten Gappavanhemmat rauhoittuvat ja elokuva loppuu.
Huvittavaa oli se, että nämä jättiläishirviöt saapuvat lentäen Tokioon, mutta nousevat silti kaupunkiin merestä. Miksi ne lensivät lähes perille, laskeutuivat veden pohjaan vain noustakseen sieltä samantien ylös? Ehkä niillä oli vain jano.
Huvittava tosin on sana joka kuvailee koko elokuvaa. Jos nämä vanhat Japanilaiset jättiläishirviöelokuvat ovat tuttuja ja kukapa ei olisi kuullut juuri Godzillasta muutenkin kuin vain sinä jenkkiversiona, niin silloin tietää mitä Monster From a Prehistoric Planet tarjoaa. On siis pienoismallikaupunkia, pienoismallitankkeja, pienoismallilentokoneita ja kaikki näyttävät pienoismalleilta. Ja sitten on jättiläishirviöitä sylkemässä tulta ja murskaamassa pienoismalleja. Mukana on tietenkin myös hieman moraalisaarnaa siitä kuinka ihminen taas jälleen kerran on työntänyt nokkansa sinne minne se ei kuulu. Mutta tärkeintä ovat jättiläishirviöt riehumassa.
Näyttelijöistä en osaa sanoa juuri mitään. Osittain jo sen takia että elokuvan huono dubbaus saa sekoittamaan hahmojen nimiä, mutta näyttelijät esiintyvät kaikki kuitenkin sopivan kieliposkessa ettei heitä osaa kehua, saati sitten haukkuakaan. Huono dubbaus ja näille elokuville tyypillinen yliesiintyminen naurettavan dialogin kera ei varmastikaan anna parasta kuvaa näyttelijöiden lahjoista tai lahjattomuuksista. Hahmot ovat perinteisiä kilttejä tutkijoita, ilkeitä sotilaita, omistushaluinen miljonääri, koominen Uuno/Pekko/Ernest/Pee Wee Herman-henkilö ja tietenkin mustaksi maskeerattu susipoika-alkuasukas.
Susipoika?
Lajityypissään tämä elokuva on kyllä varsin viihdyttävä, mutta jää pahasti parempiensa jalkoihin. Elokuvan hirviöt kun ovat visuaalisesti liian suoria Godzillakopioita ja elokuvan tärkeintä elementtiä, eli pienoismallien tuhoamista näytetään aivan liian vähän ja nekin vähät liian pimeässä.
THE GORILLA (1939)
Kaupungilla liikkuu murhaava gorilla. Lehdet kysyvät otsikoissaan ”is it a man or a beast?” Höh! Eikös juuri todettu sen olevan gorilla.
Gorilla vie uhkauskirjeen Walter Stevensille (Lionel Atwill). Keskiyön tullessa Stevens tulisi kuolemaan.
Stevens palkkaa suojakseen Harriganin (Harry Ritz), Mulliganin (Al Ritz) ja Ben Garrityn (Jimmy Ritz), jotka ovat tumpeloita yksityisetsiviä.
Veljentytär Norman (Anita Louise), palvelusväen ja etsivätrion turvin Stevens odottaa keskiyötä sateen piiskaamassa kartanossaan. Ja kellon lyödessä kaksitoista, Stevens katoaa.
Etsivät kompuroivat ympäri kartanoa Stevensiä etsiessään. Seuraa joukko vitsejä jotka eivät naurata ja lukuisia hassuja ilmeitä jotka eivät hymyilytä.
Tutkimusten aikana selviää että talossa liikuskelee todellakin oikea gorilla, mutta onko tämä gorilla murhaaja onkin sitten eri asia.
Selviääkin että Stevens oli itse koko, tai ainakin lähes koko asian takana. Stevens lavasti gorillan omaksi murhaajakseen ja aikoi tappaa veljentyttärensä Norman, koska tällöin Stevens saisi itselleen Norman isältään saadun perinnön. Stevens kun on bisneksillään menettänyt rahansa ja aikoi saada tällä tavoin sitä itselleen takaisin. Mutta Stevens ei ollut se elokuvan alussa todettu gorillamurhaaja, mutta sitä ei ollut myöskään se oikea gorilla joka Stevensin talossa liikkui. Se oikea gorilla oli palkattu vain näyttäytymään ja siten vahvistamaan epäilyjä että leffan alussa mainittu gorilla olisi myös Stevens/Norma-tapauksen takana. Sen sijaan oikea gorillamurhaaja on karvaisen käden omistava Colletti (Joseph Calleia) joka oli jotenkin saanut selville Stevensin gorillasuunnitelman, mutta ei suostu ottamaan niitä tekosia niskoilleen joita ei ole todellisuudessa tehnyt. Mutta lopulta vielä selviääkin ettei Stevens halunnut saada Normaa hengiltä, vaan palkkasi gorillan joka karkasi eläintarhasta paljastamaan Collettin joka oli murhaaja ja... ei saatana.
No, loppu hyvin kaikki hyvin.
Norma on turvassa ja etsivätrio voi jatkaa naamojen vääntelyä.
Vaikka The Gorilla ei ollut laisinkaan hauska ja se oli selkeästi tarkoitettu komediaksi, ja täten ei kuuluisi tähän pakettiin mukaan laisinkaan, niin se oli silti päällisin puolin tämän paketin mielenkiintoisin tapaus. Ensinnäkin leffan nimi on yksinkertaisuudestaan huolimatta aivan loistava ja mukana oli vieläpä Bela Lugosi palvelijan roolissa. Lugosin hahmo oli varsin mainio, sillä hänen jokainen repliikkinsä kuulosti äärettömän sarkastiselta, mikä on juuri omiaan palvelijalle. Sääli vain että Lugosin rooli oli turhan pieni.
Elokuvan nimen ja Lugosin läsnäolon lisäksi pidin elokuvan nimihahmon ulkonäöstä. Kyseessä on aika tyypillinen ihminen gorillapuvussa-look, mutta jostain syystä gorillan kampaus oli kuin Charlie Sheenilla Ferris Buellerin lopussa. Ja kieltämättä lopun gorillaselitykset olivat aika hauskoja.
Elokuva kulkee kuitenkin todella kömpelösti ja tähän ovat syypäänä Ritz-veljekset. Ritzit eivät ole minulle juurikaan tuttuja, mutta he kuuluivat 30-luvulla suosituimpiin koomikoihin. Mutta ainakaan tämän perusteella he eivät olleet laisinkaan hauskoja verrattuna joihinkin Abbottiin ja Costelloon, Laurel ja Hardyyn, ja lukuisiin muihin. Ritzit näemmä uskoivat että hassut ilmeet ja kova ääni korvaavat muut puutteet. He olivat aikansa Adam Sandlerit. Ehkä tämä oli vain huono esimerkki Ritzeista, mutta The Gorilla ei saa ainakaan innostumaan heistä ja kun koko elokuva on jätetty heidän harteilleen, niin ilo jää lyhyeen.
Leffan nimi, Bela Lugosi, gorilla itse ja lopun absurdi sekoilu juonessa ovat tämän elokuvan plussat.
A SHRIEK IN THE NIGHT (1933)
Yössä kuuluu huuto kun miljonääri Harker syöksyy kuolemaansa talonsa kattohuoneistosta. Poliisi saapuu paikalle haastattelemaan Harkerin sihteeriä ja muita talon asukkaita. Kukaan ei tunnu tietävän mitään muuta kuin että kuului huuto ja sitten poliisi saapui paikalle. Poliisi on siis valmis toteamaan asian itsemurhaksi. Mutta miksi kaikin puolin elämänhaluiselta vaikuttava miljonääri tappaisi itsensä? Ja mikä oli se outo suhina jonka jotkut asukkaat olivat kuulleet ennen Harkerin kuolemaa?
Komisario Russell (Purnell Pratt) ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan.
Paikalle saapuvat myös kilpailevien lehtien reportterit Ted Kord (Lyle Talbot) ja Pat Morgan (Ginger Rogers). Pat ja Ted ovat tietenkin se perinteinen kilpaileva pari jotka koettavat koko ajan voittaa toisensa, mutta ovat samalla selkeän ihastuneita toisiinsa.
Purnell löytää todisteita että Harker ei ollut riistänyt henkeään itseltään, vaan joku toinen osapuoli aiheutti Harkerin kohtalon. Paikalta löytyy kaksikin kappaletta kortteja joita Harker oli saanut ennen kuolemaansa. Molemmissa on piirros käärmeestä ja teksti ”you will hear it.”
Sitten elokuvassa päätetään unohtaa koko rikosmysteeri ja keskittyä Patin ja Tedin keskinäiseen kinasteluun, joka ei ole kovinkaan nokkelaa tai säkenöivää. Ja Purnell katoaa täksi ajaksi elokuvasta tyystin.
Sitten yössä kuuluu uusi huuto ja kaikki ovat jälleen paikalla. Myös tämänkertainen uhri oli saanut samanlaisen käärmekortin kuin Harker. Samanlainen kortti saapuu myös Patille.
Paljastuu että murhaaja on talonmies Peterson (Harvey Clark) joka koettaa nyt ottaa Patilta henkeä pois. Petersonin motiivi oli ilmeisesti se että hän oli kuulunut johonkin rikollisjengiin jonka jäsenet olivat jääneet aikoinaan kiinni Harkerin ansiosta, mutta Peterson oli livahtanut kuin koira veräjästä. Tai jotain sellaista, sillä asia todetaan niin nopeasti että ratkaisu tuntui vain pakon sanelemalta. Ja se ei oikein kerro kunnon syitä muiden uhrien kohdalla. Aivan kuin aika olisi ollut loppumassa kesken ja jotain piti saada äkkiä selitykseksi.
Ne käärmekortit ja outo sihinä? Unohdettu juonesta kokonaan.
Ja jostain syystä Purnell katosi taas elokuvasta juuri kun hänen hahmoaan tarvittiin. Niin ja Ted aikoo mennä naimisiin Patin kanssa, vaikka siihen asti ei suhteen kehityksessä oltu päästykään.
A Shriek in the Night oli ihan siedettävä murhamysteeri jossa valitettavasti unohdettiin kokonaan se mysteeri ja oikeastaan se murhakin. Elokuvassa koetettiin selkeästi saada aikaiseksi sellaista Billy Wilder-meininkiä, mutta Ginger Rogersin ja Lyle Talbotin kemiat eivät oikein kohdanneet. Eikä kummankaan dialogi ollut tarpeeksi nokkelaa ollakseen kiinnostavaa. He puhuivat paljon, mutta eivät sanoneet mitään.
Elokuva alkoi todella mainiosti. Mahdollinen itsemurha, oudot uhkauskortit, outo sihinä, ei todistajia ja jatkuvasti sikaria polttava kyttä. Sitten mukaan tulevat tupakoiva naisreportteri ja itsekeskeinen miesreportteri ja elokuvan alussa luotu juonikuvio jää taka-alalle. Tämä ratkaisu olisi vaatinut huomattavasti nokkelampaa käsikirjoitusta kuin mitä nyt tarjotaan.
Se oli ihan kiva.
Yksikään tämän kokoelman elokuvista ei ole klassikko, eikä todellakaan ”great.”
Ainoastaan The Monster Walksia en suosittelisi, mutta muista löydän sentään jonkin syyn katsoa ne. Tosin The Gorilla on kauheista Ritz-veljeksistään huolimatta ainoa jonka katsoisin uudestaan.
Ja onpa ruma kansi tällä dvd:llä.
Tähdet:
The Monster Walks *
Monster From a Prehistoric Planet **
The Gorilla **
A Shriek in the Night **
...NOIR
-The Monster Walks
-Monster From a Prehistoric Planet
-The Gorilla
-A Shriek in the Night
Hahaha! Tässä meni kyllä kaksi euroa hukkaan. Mutta eihän tälläistä pakettia voinut ohittaa, sillä jos mukana on elokuva nimeltä The Gorilla, niin se on jo katsomisen arvoinen.
Käyn nyt elokuvat järjestyksessään läpi ja käsittelen kaikki tässä yhdessä kirjoituksessa.
THE MONSTER WALKS (1932)
Earltonin perheen patriarkka Philip on kuollut viikkoa aiemmin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Onkin siis loogista että hänen ruumistaan säilytetään huoneessaan vieläkin. (Philipia ei muuten näytetä, joten häntä ei myöskään esitä kukaan.)
Nyt on testamentin luvun aika ja paikalla ovat Philipin halvaantunut veli Robert (Sheldon Lewis), muutama palvelija, Philipin lemmikkiapina ja Philipin tytär Ruth (Vera Reynolds) kihlattunsa tohtori Ted Claytonin (Rex Lease) kera.
Ruth on eräänlainen perheen musta lammas, sillä hän oli aikoinaan jättänyt isänsä yksin ja lähtenyt pois kotoaan. Tosin Ruthilla oli syynsä. Hän pelkäsi isänsä lemmikiapinaa.
Elokuvan audio on todella huono, joten en ole aivan varma onko tuon apinan nimi Yogi vai Jogi? Joten sanon että Yogi. No, Yogia säilytetään kellarissa suljettuna häkkiin, jotta Ruth uskaltaisi olla talossa.
Philip jättää omaisuutensa Ruthille, osoittaen näin ettei kanna kaunaa Ruthin lähdöstä ja että edelleen rakasti häntä. Tämä testamentin tulos ei miellytä Ruthin setää, eli Philipin veljeä Robertia. Ja palvelijat ovat myöskin tyytymättömiä saadessaan vain juomarahoja vuosien palveluksesta. Onneksi testamentissa todetaan, että jos Ruth sattuisi kuolemaan, niin omaisuus siirtyy Robertille. Tiedättehän mitä tämä merkitsee? No, tietenkin sitä että yön aikana jokin rupeaa hyökkäämään Ruthin kimppuun. Samalla tämä jokin katsoo asialliseksi myös kiusata muita talossa olevia. Syyllisen täytyy olla siis Yogi, tuo lukkoja tiirikoiva apina joka ei ole koskaan pitänyt Ruthista. Oikea syyllinen on tietenkin Robert joka apulaisensa Hannsin (Mischa Auer) kanssa koettaa saada Ruthin hengiltä rahojen toivossa.
Hanns sitoo Ruthin tolppaan ja ruoskii Yogin häkkiä. En minä tiedä. Kaipa Hanns koettaa saada Yogin kiukkuiseksi ja päästää tämän sitten Ruthin kimppuun. Mutta Yogi nappaakin kiinni Hannsin ruoskasta ja vetää tämän häkkiä vasten, ja se on Hannsin loppu.
Loppuun jätetään vielä kohtaus jossa Tedin autokuski tuumii, että apinat ovat sukua ihmisille ja toteaa ”he's related to me.” Tahatonta tai ei, mutta kyseinen autokuski sattuu olemaan tummaihoinen ja puhuu kokoajan yes massa-puhetta. Onhan sentään kyse 30-luvun elokuvasta.
The Monster Walks ei ole kuin noin tunnin pituinen, joten siinä mennään aika nopeasti asiaan ja samalla jää tietenkin paljon selventäviä seikkoja pimentoon. Esimerkiksi kun elokuvassa koetetaan saada katsoja uskomaan, että Yogi häkistään huolimatta pääsee sen ulkopuolelle aiheuttamaan ongelmia ja asiaa korostetaan siten, että kun jokin hyökkää elokuvassa ihmisten kimppuun niin näytetään kuvassa kuristavaa apinan kättä (tai siis todella huonosti maskeerattu ihmisen käsi.) Ja kun paljastus on se että Yogi onkin viaton, niin mikä se kuristava apinan käsi sitten oli? No, väliäkö tuolla, kun kyseessä on pelkkä B-luokan roskaelokuva joka ei ole jännittävä missään vaiheessa. Vaikea on kuvitella että tämä olisi ollut vaikuttava edes valmistumisvuonnaan. The Monster Walks on yksinkertaisesti tylsä ja mitäänsanomaton elokuva, jonka tehoa ei todellakaan paranna se että jokainen elokuvan näyttelijöistä tuntuu lukevan repliikkinsä paperista.
Itseasiassa mielenkiintoisin seikka elokuvassa on sen nimen aiheuttama mielikuva. Varmasti nimi viittaa siihen apinaan, mutta vaikka apina olisi se Monster, niin mitä sitten vaikka se Walks? Joten minä ainakin ajattelin että nimi viittaakin Robert-hahmoon, joka on elokuvan pahis halutessaan Ruthin hengiltä ja perinnön itselleen. Robertin alaraajat kun ovat halvaantuneet, niin hän juonen punoessaan Walks ja on se Monster. Vaikka toki hän on oikeasti halvaantunut.
MONSTER FROM A PREHISTORIC PLANET (Daikyojû Gappa, 1967)
Miljonääri aikoo avata erikoisen yksityiselle saarelle avattavan eläinpuiston ja on lähettänyt siksi tutkimusryhmän eräälle toiselle syrjäiselle saarelle etsimään näitä outoja eläimiä. Hmm,,, Jurassic Park?
Tutkimusryhmä löytääkin jotain heille ennennäkemätöntä, jonkin muinaisen pedon, Gappan munan. Paikalliset alkuasukkaat varoittelevat ettei Gappaa saa viedä mukanaan, sillä se on kiellettyä. Tämä on tietenkin ymmärrettävää sillä aluksi he kyllä auliisti veivät tutkimusryhmän Gappan temppelin luokse, jotta voisivat kieltää heitä menemästä sisälle. ”Gappa angry” on useasti toistettu lause.
Munasta kuoriutuu jotain mitä kutsutaan jättiliskoksi ja tutkimusryhmä vie sen mukanaan Tokioon. Mutta Gappavauvallapa onkin vanhemmat ja siispä pian Tokioon saapuu kaksi Godzillaa joilla on linnunnokat. Tiedätehän mitä tästä seuraa? Kyllä. Kaksi jättiläisliskonokkaeläintä tuhomassa pienoismallikaupunkia etsiessään lastaan.
Armeija koettaa pysäyttää hirviöt kaikin voimin, mutta aivan turhaan. Vasta kun Gappavauva vapautetaan, niin sitten Gappavanhemmat rauhoittuvat ja elokuva loppuu.
Huvittavaa oli se, että nämä jättiläishirviöt saapuvat lentäen Tokioon, mutta nousevat silti kaupunkiin merestä. Miksi ne lensivät lähes perille, laskeutuivat veden pohjaan vain noustakseen sieltä samantien ylös? Ehkä niillä oli vain jano.
Huvittava tosin on sana joka kuvailee koko elokuvaa. Jos nämä vanhat Japanilaiset jättiläishirviöelokuvat ovat tuttuja ja kukapa ei olisi kuullut juuri Godzillasta muutenkin kuin vain sinä jenkkiversiona, niin silloin tietää mitä Monster From a Prehistoric Planet tarjoaa. On siis pienoismallikaupunkia, pienoismallitankkeja, pienoismallilentokoneita ja kaikki näyttävät pienoismalleilta. Ja sitten on jättiläishirviöitä sylkemässä tulta ja murskaamassa pienoismalleja. Mukana on tietenkin myös hieman moraalisaarnaa siitä kuinka ihminen taas jälleen kerran on työntänyt nokkansa sinne minne se ei kuulu. Mutta tärkeintä ovat jättiläishirviöt riehumassa.
Näyttelijöistä en osaa sanoa juuri mitään. Osittain jo sen takia että elokuvan huono dubbaus saa sekoittamaan hahmojen nimiä, mutta näyttelijät esiintyvät kaikki kuitenkin sopivan kieliposkessa ettei heitä osaa kehua, saati sitten haukkuakaan. Huono dubbaus ja näille elokuville tyypillinen yliesiintyminen naurettavan dialogin kera ei varmastikaan anna parasta kuvaa näyttelijöiden lahjoista tai lahjattomuuksista. Hahmot ovat perinteisiä kilttejä tutkijoita, ilkeitä sotilaita, omistushaluinen miljonääri, koominen Uuno/Pekko/Ernest/Pee Wee Herman-henkilö ja tietenkin mustaksi maskeerattu susipoika-alkuasukas.
Susipoika?
Lajityypissään tämä elokuva on kyllä varsin viihdyttävä, mutta jää pahasti parempiensa jalkoihin. Elokuvan hirviöt kun ovat visuaalisesti liian suoria Godzillakopioita ja elokuvan tärkeintä elementtiä, eli pienoismallien tuhoamista näytetään aivan liian vähän ja nekin vähät liian pimeässä.
THE GORILLA (1939)
Kaupungilla liikkuu murhaava gorilla. Lehdet kysyvät otsikoissaan ”is it a man or a beast?” Höh! Eikös juuri todettu sen olevan gorilla.
Gorilla vie uhkauskirjeen Walter Stevensille (Lionel Atwill). Keskiyön tullessa Stevens tulisi kuolemaan.
Stevens palkkaa suojakseen Harriganin (Harry Ritz), Mulliganin (Al Ritz) ja Ben Garrityn (Jimmy Ritz), jotka ovat tumpeloita yksityisetsiviä.
Veljentytär Norman (Anita Louise), palvelusväen ja etsivätrion turvin Stevens odottaa keskiyötä sateen piiskaamassa kartanossaan. Ja kellon lyödessä kaksitoista, Stevens katoaa.
Etsivät kompuroivat ympäri kartanoa Stevensiä etsiessään. Seuraa joukko vitsejä jotka eivät naurata ja lukuisia hassuja ilmeitä jotka eivät hymyilytä.
Tutkimusten aikana selviää että talossa liikuskelee todellakin oikea gorilla, mutta onko tämä gorilla murhaaja onkin sitten eri asia.
Selviääkin että Stevens oli itse koko, tai ainakin lähes koko asian takana. Stevens lavasti gorillan omaksi murhaajakseen ja aikoi tappaa veljentyttärensä Norman, koska tällöin Stevens saisi itselleen Norman isältään saadun perinnön. Stevens kun on bisneksillään menettänyt rahansa ja aikoi saada tällä tavoin sitä itselleen takaisin. Mutta Stevens ei ollut se elokuvan alussa todettu gorillamurhaaja, mutta sitä ei ollut myöskään se oikea gorilla joka Stevensin talossa liikkui. Se oikea gorilla oli palkattu vain näyttäytymään ja siten vahvistamaan epäilyjä että leffan alussa mainittu gorilla olisi myös Stevens/Norma-tapauksen takana. Sen sijaan oikea gorillamurhaaja on karvaisen käden omistava Colletti (Joseph Calleia) joka oli jotenkin saanut selville Stevensin gorillasuunnitelman, mutta ei suostu ottamaan niitä tekosia niskoilleen joita ei ole todellisuudessa tehnyt. Mutta lopulta vielä selviääkin ettei Stevens halunnut saada Normaa hengiltä, vaan palkkasi gorillan joka karkasi eläintarhasta paljastamaan Collettin joka oli murhaaja ja... ei saatana.
No, loppu hyvin kaikki hyvin.
Norma on turvassa ja etsivätrio voi jatkaa naamojen vääntelyä.
Vaikka The Gorilla ei ollut laisinkaan hauska ja se oli selkeästi tarkoitettu komediaksi, ja täten ei kuuluisi tähän pakettiin mukaan laisinkaan, niin se oli silti päällisin puolin tämän paketin mielenkiintoisin tapaus. Ensinnäkin leffan nimi on yksinkertaisuudestaan huolimatta aivan loistava ja mukana oli vieläpä Bela Lugosi palvelijan roolissa. Lugosin hahmo oli varsin mainio, sillä hänen jokainen repliikkinsä kuulosti äärettömän sarkastiselta, mikä on juuri omiaan palvelijalle. Sääli vain että Lugosin rooli oli turhan pieni.
Elokuvan nimen ja Lugosin läsnäolon lisäksi pidin elokuvan nimihahmon ulkonäöstä. Kyseessä on aika tyypillinen ihminen gorillapuvussa-look, mutta jostain syystä gorillan kampaus oli kuin Charlie Sheenilla Ferris Buellerin lopussa. Ja kieltämättä lopun gorillaselitykset olivat aika hauskoja.
Elokuva kulkee kuitenkin todella kömpelösti ja tähän ovat syypäänä Ritz-veljekset. Ritzit eivät ole minulle juurikaan tuttuja, mutta he kuuluivat 30-luvulla suosituimpiin koomikoihin. Mutta ainakaan tämän perusteella he eivät olleet laisinkaan hauskoja verrattuna joihinkin Abbottiin ja Costelloon, Laurel ja Hardyyn, ja lukuisiin muihin. Ritzit näemmä uskoivat että hassut ilmeet ja kova ääni korvaavat muut puutteet. He olivat aikansa Adam Sandlerit. Ehkä tämä oli vain huono esimerkki Ritzeista, mutta The Gorilla ei saa ainakaan innostumaan heistä ja kun koko elokuva on jätetty heidän harteilleen, niin ilo jää lyhyeen.
Leffan nimi, Bela Lugosi, gorilla itse ja lopun absurdi sekoilu juonessa ovat tämän elokuvan plussat.
A SHRIEK IN THE NIGHT (1933)
Yössä kuuluu huuto kun miljonääri Harker syöksyy kuolemaansa talonsa kattohuoneistosta. Poliisi saapuu paikalle haastattelemaan Harkerin sihteeriä ja muita talon asukkaita. Kukaan ei tunnu tietävän mitään muuta kuin että kuului huuto ja sitten poliisi saapui paikalle. Poliisi on siis valmis toteamaan asian itsemurhaksi. Mutta miksi kaikin puolin elämänhaluiselta vaikuttava miljonääri tappaisi itsensä? Ja mikä oli se outo suhina jonka jotkut asukkaat olivat kuulleet ennen Harkerin kuolemaa?
Komisario Russell (Purnell Pratt) ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan.
Paikalle saapuvat myös kilpailevien lehtien reportterit Ted Kord (Lyle Talbot) ja Pat Morgan (Ginger Rogers). Pat ja Ted ovat tietenkin se perinteinen kilpaileva pari jotka koettavat koko ajan voittaa toisensa, mutta ovat samalla selkeän ihastuneita toisiinsa.
Purnell löytää todisteita että Harker ei ollut riistänyt henkeään itseltään, vaan joku toinen osapuoli aiheutti Harkerin kohtalon. Paikalta löytyy kaksikin kappaletta kortteja joita Harker oli saanut ennen kuolemaansa. Molemmissa on piirros käärmeestä ja teksti ”you will hear it.”
Sitten elokuvassa päätetään unohtaa koko rikosmysteeri ja keskittyä Patin ja Tedin keskinäiseen kinasteluun, joka ei ole kovinkaan nokkelaa tai säkenöivää. Ja Purnell katoaa täksi ajaksi elokuvasta tyystin.
Sitten yössä kuuluu uusi huuto ja kaikki ovat jälleen paikalla. Myös tämänkertainen uhri oli saanut samanlaisen käärmekortin kuin Harker. Samanlainen kortti saapuu myös Patille.
Paljastuu että murhaaja on talonmies Peterson (Harvey Clark) joka koettaa nyt ottaa Patilta henkeä pois. Petersonin motiivi oli ilmeisesti se että hän oli kuulunut johonkin rikollisjengiin jonka jäsenet olivat jääneet aikoinaan kiinni Harkerin ansiosta, mutta Peterson oli livahtanut kuin koira veräjästä. Tai jotain sellaista, sillä asia todetaan niin nopeasti että ratkaisu tuntui vain pakon sanelemalta. Ja se ei oikein kerro kunnon syitä muiden uhrien kohdalla. Aivan kuin aika olisi ollut loppumassa kesken ja jotain piti saada äkkiä selitykseksi.
Ne käärmekortit ja outo sihinä? Unohdettu juonesta kokonaan.
Ja jostain syystä Purnell katosi taas elokuvasta juuri kun hänen hahmoaan tarvittiin. Niin ja Ted aikoo mennä naimisiin Patin kanssa, vaikka siihen asti ei suhteen kehityksessä oltu päästykään.
A Shriek in the Night oli ihan siedettävä murhamysteeri jossa valitettavasti unohdettiin kokonaan se mysteeri ja oikeastaan se murhakin. Elokuvassa koetettiin selkeästi saada aikaiseksi sellaista Billy Wilder-meininkiä, mutta Ginger Rogersin ja Lyle Talbotin kemiat eivät oikein kohdanneet. Eikä kummankaan dialogi ollut tarpeeksi nokkelaa ollakseen kiinnostavaa. He puhuivat paljon, mutta eivät sanoneet mitään.
Elokuva alkoi todella mainiosti. Mahdollinen itsemurha, oudot uhkauskortit, outo sihinä, ei todistajia ja jatkuvasti sikaria polttava kyttä. Sitten mukaan tulevat tupakoiva naisreportteri ja itsekeskeinen miesreportteri ja elokuvan alussa luotu juonikuvio jää taka-alalle. Tämä ratkaisu olisi vaatinut huomattavasti nokkelampaa käsikirjoitusta kuin mitä nyt tarjotaan.
Se oli ihan kiva.
Yksikään tämän kokoelman elokuvista ei ole klassikko, eikä todellakaan ”great.”
Ainoastaan The Monster Walksia en suosittelisi, mutta muista löydän sentään jonkin syyn katsoa ne. Tosin The Gorilla on kauheista Ritz-veljeksistään huolimatta ainoa jonka katsoisin uudestaan.
Ja onpa ruma kansi tällä dvd:llä.
Tähdet:
The Monster Walks *
Monster From a Prehistoric Planet **
The Gorilla **
A Shriek in the Night **
...NOIR
perjantai 15. tammikuuta 2010
G.I. Joe: The Rise Of Cobra (2009)
Muistan sen kuin eilisen päivän.
Vuosi oli 1988 ja olin tuolloin 10 vuotias. Olimme lomalla Savonlinnassa ja äitini kehoitti minua valitsemaan muutaman lehden luettavakseni. Ilmeisesti jotta en koko ajan valittaisi kuinka tylsää minulla on. Selailin kaupan lehtivalikoimaa ja valitsin itselleni Masi-pokkarin, Karvinen-lehden ja sitten vielä ensimmäisen numeron sarjakuvalehdestä nimeltä Action Force. Se vaikutti mielenkiintoiselta. Olihan kannessa joukko hassusti pukeutuneita piirroshahmoja räiskimässä pyssyillään niin maan perkeleesti.
Action Force on tietenkin nimi jolla G.I. Joeta julkaistiin Suomessa. Animaatiosarja kun pyöri taivaskanavilla, niin se ei samalla tavalla tehnyt itseään tykö meidän suhteemme.
Minä kuten niin monet ikäiseni kasvoimme Myrskykissojen, He-manin, G.I. Joen, Transformersien, Bravestarrin ja esimerkiksi Denverin seurassa, niinpä oli välttämätöntä katsoa tämäkin elokuva.
En toki odottanutkaan mitään järin älyllistä elokuvaa, mutta kuitenkin jotain jota parhaiten kuvaisi sanapari ultracool. Ohjaajaksi valittu Stephen Sommers jo itsessään oli tae siitä, ettei elokuva tule olemaan mikään Seitsemäs Sinetti, mutta kenties elokuva olisi näyttävä ja ennenkaikkea viihdyttävä kuten vaikkapa Sommersin Deep Rising oli.
G.I. Joen traileri oli kyllä niin uskomatonta kakkaa, että välttelin elokuvan katselua tähän asti.
Nyt kun elokuva nähty, niin voin rehellisesti todeta.
Luoja, tapa minut nyt!
Edellinen sarjakuvafilmatisointi jonka kohdalla muistan tunteneeni samanlaista aivokuolleisuutta oli Catwoman, joten tämä elokuva ei todellakaan esiintynyt edukseen. Minä luen vielä nykyäänkin vanhoja Action Force/G.I. Joe-lehtiä, joten tyhmät juonet joissa hassuihin pukuihin pukeutuneet hassunnimiset ihmiset heiluttelevat miekkojaan ja ampuvat seulaksi helikoptereita eivät vaivaa minua, mutta tämän elokuvan kohdalla ne vaivaavat kuin leipuri naapurinsa naamaa.
Mountain Dew-ohjuksia joita Robocopit koettavat saada takaisin hyviksien käsiin? Ammutaan sädeaseilla ja ammutaan sädeaseilla.
Siinä muuten oli oikeastaan tämän elokuvan juoni. Pahikset koettavat ammuskella virvoitusjuomalla ja hyvikset koettavat estää sen.
Kun sarjakuvaelokuvia tehdään, niin ymmärrettävästi kaikkea ei joko voida tai haluta siirtää elokuvaan sellaisenaan. Joten kun Ryhmä-X:n puvut muutettiin elokuvassa nähdyiksi yhtenäisiksi mustiksi nahka-asuiksi, niin se oli ymmärretävä muutos. Joten kun sama tapahtui G.I. Joessa niin se oli tälläkin kertaa looginen siirto, mutta ei hitto, kun osa elokuvan puvuista olisi enemmän kotonaan Priscillan aavikolla. Miksi ihmeessä Snake Eyesin pukuun on tehty se suu? Batmanin nännit iloitsisivat tästä.
Ja Snake Eyesista puhuttaessa. Koska elokuva sijoitettiin jonnekin lähitulevaisuuteen niin jo pelkästään sen takia oli ymmärrettävää, että hänen alkuperäistarinaansa oli muutettu, mutta kun lähes kaikki oli erilaista. Samanlainen alkuperän muutos oli tehty lähes jokaisen hahmon kohdalla ja pahimmillaan nämä muutokset tekivät oikein pahaa katsoa. Tässä tietenkin on nyt äänessä sarjakuvan ystävä jonka silmissä G.I. Joe-elokuva ei juuri muistuta alkuperäänsä kuin nimensä verran.
En spoilaa elokuvaa, joten ei huolta. Seuraavat viittauksetkin ovat pääosin suunnattu sarjakuvasta pitäneille.
Zartan. Mitä hittoa?
Duke ja Baroness. Mitä hittoa?
Scarlett. Mitä hittoa?
Cobra Commander. MITÄ HITTOA!? Miksi Cobra Commander on Mindbender, mutta Mindbender on Mindbender. Ja elokuvassa esitetty Cobra Commanderin ja Baronessin linkki toisiinsa. Pää räjähtää.
Jotenkin tuntuu että G.I. Joe-elokuva onkin tarkoitettu joksikin muuksi, mutta sitten on vain päätetty vaihtaa hieman nimiä ja abrakadabra, G.I. Joe.
Oletustani tukee se, että osa elokuvassa esitetyistä seikoista on kuulemma alunperin tarkoitettu Stephen Sommersin toteutumattoman elokuvan juonikuvioihin. G.I. Joe tuntuukin liiaksi jämäpaloista koostetulta, mikä on sinänsä huvittavaa kun eihän tässä ole, eikä tarvitsekaan olla muuta kuin paha heppu vastaan hyvä heppu.
No, jos G.I. Joe ei vakuuta tarinallaan, niin kaipa se sentään on visuaalisesti hieno ja niin vauhdikas ettei jää aikaa ajatella.
Jälkimmäinen noista pitää ainakin osittain paikkaansa, sillä elokuva tosiaan on vauhdikas. Hieman kuin ekstaasissa oleva härkä. Se menee kyllä eteenpäin hirveällä vauhdilla, mutta tolkku puuttuu täysin.
Elokuvan efektit ovat pääosin tosi kökköjä. Tällä elokuvalla on taatusti ollut suht' iso budjetti, miksi se siis näyttää joltain Nintendo 64:n peliltä?
Tämä elokuva toimii taatusti paremmin heille jotka eivät ole kasvaneet samannimisen sarjakuvan seurassa, sillä tässä elokuvassa hukataan oikeastaan joka ainoa idea joka toimi sarjakuvamuodossa. Vaikka elokuva jo nimellään viittaa alkuun jolloin esimerkiksi Snake Eyesin ja Storm Shadowin valitsemat puolet ovat vastakkaiset, niin silti olisi ollut huomattavasti miellyttävämpää jos elokuva olisi noudattanut enemmän sarjakuvassa esiintynyttä Snake Eyes-Storm Shadow-Zartan-tarinaa.
Mutta vaikka unohtaisi täysin sarjakuvalähteen, niin ei G.I. Joeta voi hyvällä tahdollakaan kutsua hyväksi elokuvaksi. Se on joka suuntaan hosuva hysteerikko joka on laittanut liikaa meikkiä naamalleen ja luulee että Channing Tatum on Jumala.
Eihän tässä edes kehtaa puhua elokuvan näyttelijöistä, sillä niin tiskiveden mukana heidät pois heitetään.
Tekee mieli vain ottaa sarjakuvat hyllystä ja puhaltaa pölyt vanhoista kaseteista.
Elokuva vielä antaa ymmärtää että lisää on luvassa.
Yo Joe!
No Joe.
Pidin kyllä yhdestä asiasta. Cobra Commanderin ääni oli aika cool.
Sivuhuomautuksena tahdon vielä mainita, etten ole laisinkaan ylpeä tästä kirjoituksestani, mutta syytän siitä G.I. Joeta joka nanomiittipommeillaan sulatti aivosoluni.
Helvetin nanomiitti.
Tähdet: *
G.I. Joe: The Rise Of Cobra
...NOIR
Vuosi oli 1988 ja olin tuolloin 10 vuotias. Olimme lomalla Savonlinnassa ja äitini kehoitti minua valitsemaan muutaman lehden luettavakseni. Ilmeisesti jotta en koko ajan valittaisi kuinka tylsää minulla on. Selailin kaupan lehtivalikoimaa ja valitsin itselleni Masi-pokkarin, Karvinen-lehden ja sitten vielä ensimmäisen numeron sarjakuvalehdestä nimeltä Action Force. Se vaikutti mielenkiintoiselta. Olihan kannessa joukko hassusti pukeutuneita piirroshahmoja räiskimässä pyssyillään niin maan perkeleesti.
Action Force on tietenkin nimi jolla G.I. Joeta julkaistiin Suomessa. Animaatiosarja kun pyöri taivaskanavilla, niin se ei samalla tavalla tehnyt itseään tykö meidän suhteemme.
Minä kuten niin monet ikäiseni kasvoimme Myrskykissojen, He-manin, G.I. Joen, Transformersien, Bravestarrin ja esimerkiksi Denverin seurassa, niinpä oli välttämätöntä katsoa tämäkin elokuva.
En toki odottanutkaan mitään järin älyllistä elokuvaa, mutta kuitenkin jotain jota parhaiten kuvaisi sanapari ultracool. Ohjaajaksi valittu Stephen Sommers jo itsessään oli tae siitä, ettei elokuva tule olemaan mikään Seitsemäs Sinetti, mutta kenties elokuva olisi näyttävä ja ennenkaikkea viihdyttävä kuten vaikkapa Sommersin Deep Rising oli.
G.I. Joen traileri oli kyllä niin uskomatonta kakkaa, että välttelin elokuvan katselua tähän asti.
Nyt kun elokuva nähty, niin voin rehellisesti todeta.
Luoja, tapa minut nyt!
Edellinen sarjakuvafilmatisointi jonka kohdalla muistan tunteneeni samanlaista aivokuolleisuutta oli Catwoman, joten tämä elokuva ei todellakaan esiintynyt edukseen. Minä luen vielä nykyäänkin vanhoja Action Force/G.I. Joe-lehtiä, joten tyhmät juonet joissa hassuihin pukuihin pukeutuneet hassunnimiset ihmiset heiluttelevat miekkojaan ja ampuvat seulaksi helikoptereita eivät vaivaa minua, mutta tämän elokuvan kohdalla ne vaivaavat kuin leipuri naapurinsa naamaa.
Mountain Dew-ohjuksia joita Robocopit koettavat saada takaisin hyviksien käsiin? Ammutaan sädeaseilla ja ammutaan sädeaseilla.
Siinä muuten oli oikeastaan tämän elokuvan juoni. Pahikset koettavat ammuskella virvoitusjuomalla ja hyvikset koettavat estää sen.
Kun sarjakuvaelokuvia tehdään, niin ymmärrettävästi kaikkea ei joko voida tai haluta siirtää elokuvaan sellaisenaan. Joten kun Ryhmä-X:n puvut muutettiin elokuvassa nähdyiksi yhtenäisiksi mustiksi nahka-asuiksi, niin se oli ymmärretävä muutos. Joten kun sama tapahtui G.I. Joessa niin se oli tälläkin kertaa looginen siirto, mutta ei hitto, kun osa elokuvan puvuista olisi enemmän kotonaan Priscillan aavikolla. Miksi ihmeessä Snake Eyesin pukuun on tehty se suu? Batmanin nännit iloitsisivat tästä.
Ja Snake Eyesista puhuttaessa. Koska elokuva sijoitettiin jonnekin lähitulevaisuuteen niin jo pelkästään sen takia oli ymmärrettävää, että hänen alkuperäistarinaansa oli muutettu, mutta kun lähes kaikki oli erilaista. Samanlainen alkuperän muutos oli tehty lähes jokaisen hahmon kohdalla ja pahimmillaan nämä muutokset tekivät oikein pahaa katsoa. Tässä tietenkin on nyt äänessä sarjakuvan ystävä jonka silmissä G.I. Joe-elokuva ei juuri muistuta alkuperäänsä kuin nimensä verran.
En spoilaa elokuvaa, joten ei huolta. Seuraavat viittauksetkin ovat pääosin suunnattu sarjakuvasta pitäneille.
Zartan. Mitä hittoa?
Duke ja Baroness. Mitä hittoa?
Scarlett. Mitä hittoa?
Cobra Commander. MITÄ HITTOA!? Miksi Cobra Commander on Mindbender, mutta Mindbender on Mindbender. Ja elokuvassa esitetty Cobra Commanderin ja Baronessin linkki toisiinsa. Pää räjähtää.
Jotenkin tuntuu että G.I. Joe-elokuva onkin tarkoitettu joksikin muuksi, mutta sitten on vain päätetty vaihtaa hieman nimiä ja abrakadabra, G.I. Joe.
Oletustani tukee se, että osa elokuvassa esitetyistä seikoista on kuulemma alunperin tarkoitettu Stephen Sommersin toteutumattoman elokuvan juonikuvioihin. G.I. Joe tuntuukin liiaksi jämäpaloista koostetulta, mikä on sinänsä huvittavaa kun eihän tässä ole, eikä tarvitsekaan olla muuta kuin paha heppu vastaan hyvä heppu.
No, jos G.I. Joe ei vakuuta tarinallaan, niin kaipa se sentään on visuaalisesti hieno ja niin vauhdikas ettei jää aikaa ajatella.
Jälkimmäinen noista pitää ainakin osittain paikkaansa, sillä elokuva tosiaan on vauhdikas. Hieman kuin ekstaasissa oleva härkä. Se menee kyllä eteenpäin hirveällä vauhdilla, mutta tolkku puuttuu täysin.
Elokuvan efektit ovat pääosin tosi kökköjä. Tällä elokuvalla on taatusti ollut suht' iso budjetti, miksi se siis näyttää joltain Nintendo 64:n peliltä?
Tämä elokuva toimii taatusti paremmin heille jotka eivät ole kasvaneet samannimisen sarjakuvan seurassa, sillä tässä elokuvassa hukataan oikeastaan joka ainoa idea joka toimi sarjakuvamuodossa. Vaikka elokuva jo nimellään viittaa alkuun jolloin esimerkiksi Snake Eyesin ja Storm Shadowin valitsemat puolet ovat vastakkaiset, niin silti olisi ollut huomattavasti miellyttävämpää jos elokuva olisi noudattanut enemmän sarjakuvassa esiintynyttä Snake Eyes-Storm Shadow-Zartan-tarinaa.
Mutta vaikka unohtaisi täysin sarjakuvalähteen, niin ei G.I. Joeta voi hyvällä tahdollakaan kutsua hyväksi elokuvaksi. Se on joka suuntaan hosuva hysteerikko joka on laittanut liikaa meikkiä naamalleen ja luulee että Channing Tatum on Jumala.
Eihän tässä edes kehtaa puhua elokuvan näyttelijöistä, sillä niin tiskiveden mukana heidät pois heitetään.
Tekee mieli vain ottaa sarjakuvat hyllystä ja puhaltaa pölyt vanhoista kaseteista.
Elokuva vielä antaa ymmärtää että lisää on luvassa.
Yo Joe!
No Joe.
Pidin kyllä yhdestä asiasta. Cobra Commanderin ääni oli aika cool.
Sivuhuomautuksena tahdon vielä mainita, etten ole laisinkaan ylpeä tästä kirjoituksestani, mutta syytän siitä G.I. Joeta joka nanomiittipommeillaan sulatti aivosoluni.
Helvetin nanomiitti.
Tähdet: *
G.I. Joe: The Rise Of Cobra
...NOIR
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)