sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

50 Sci-fi Classics: 23 - 26

THE LOST JUNGLE (1934)

Sirkuksen eläintenkesyttäjä Clyde (tosielämän eläintenkesyttäjä Clyde Beatty) joutuu selvittämään riehuvaa leijona-ongelmaa, eikä täten ehdi kuunnella tyttöystävänsä Ruthin (Cecilia Parker) kysymystä siitä lähtisikö mies mukaan neidin isän Kapteeni Robinsonin (Edward LeSaint) järjestämälle tutkimusmatkalle jonnekin Afrikan suuntaan. Koska Clyde keskittyy pelastamaan lapsia leijonalta eikä huomioi Ruthia, arvelee neiti ettei mies välitä hänestä ja lähtee isänsä matkaan hyvästejä jättämättä. Siispä Clyden kuullessa Ruthin suunnitelmista on jo liian myöhäistä ja yksin jäänyt mies alkaa ottamaan tarpeettomia riskejä työssään. Toisaalla jo kolme kuukautta matkalla ollut Ruth päätyy isänsä ja muun miehistön kanssa haaksirikkoon, ja nyt porukka samoilee jossain viidakon syvyyksissä jossa leijonat ja muu eläimistö aiheuttavat vaaratilanteita. Tutkimusmatkan varsinainen johtaja on professori Livingston (Crauford Kent) joka haluaa löytää kadonneen Kamorin saaren ja sieltä kadonneen Kamorin kaupungin kadonneine aarteineen. No kuinkas ollakaan, niin tämä saari jonne he haaksirikkoutuivat on juuri Kamor. Clyde saa kuulla Ruthin kadonneen ja haluaa lähteä pelastamaan neitiä ja sirkus onkin valmis rahoittamaan pelastusretken kun siinä samalla voitaisiin hankkia uusia eläimiä yleisön eteen pällisteltäväksi. Siispä Clyde kumppaneineen aloittaa kuumailmapallomatkan jonka aikana he joutuvat ukkosmyrskyyn ja lopulta putoavat minnekäs muualle kuin Kamorille. Matkalla on mukana myös Sharkey (Warner Richmond), tuo kakkosluokan eläintenkesyttäjä ja elokuvan pahis joka jopa menee ja ryövää itselleen kuumailmapallon ainoan laskuvarjon. Erilleen päätynyt Sharkey löytää omistaan erilleen joutuneen kuolevan Livingstonen ja kadonneen Kamorin kaupungin. Samaan aikaan toisaalla Clyde löytää Ruthin ja muut. Kunhan ensiksi rakastavaiset ovat paikanneet välinsä, niin sitten he voivat riidellä ja paikata välinsä. Huomiota tehdään siitä kuinka Clyde tuntuu olevan kiinnostuneempi isoista kissaeläimistä kuin tyttöytävästään ja kuinka suuri eläintenkesyttäjä ei pysty kesyttämään Ruthia. Aluetta kiusaa ihmissyöjäleijona jonka Clyde vangitsee ja jonka Sharkey saapuu vapauttamaan ajatuksella että leijona söisi Clyden. Häh? Jos Sharkey haluaa saada Clyden hengiltä jostain syystä, niin ampuisi sillä pistoolillaan eikä lähettäisi leijonaa kimppuun, etenkin kun eläintenkesyttäjänä Clydella on paremmat mahdollisuuden rauhoittaa leijona kuin luoti. Leijona syö Sharkeyn ja muut löytävät mieheltä Livingstonen päiväkirjan johon on piirretty kartta jonka avulla muut löytävät kadonneen Kamorin kaupungin aarteineen. Lopussa Clyde ja Ruth suutelevat, aarre on löytynyt ja kaikki ovat onnellisia. MUTTA! Eikö kukaan muista että porukka on edelleenkin eksyksissä jossain viidakossa, saarella jota ei löydy kartoilta ja ympärillä on ihmissyöjäeläimiä.

The Lost Jungle on aika mielenkiintoinen tapaus, sillä vaikka siihen on kirjoitettu juoni niin se on paljolti myöskin dokumentti, tai sanoisinkin pikemminkin realityelokuva. Elokuvaan on nimittäin upotettu hyvin paljon kohtauksia joissa Clyde Beatty on joko sirkuksessa kesyttämässä eläimiä, tai sitten viidakossa kesyttämässä eläimiä. Joka nurkan takana on aina jokin leijonauhka tai vastaava ja sitten Clyde on siinä ruoskan, tuolin, tai jonkin muun kanssa edessä. Ja nämä kohtaukset - joita on jopa niin paljon että juoni ja muut hahmot ovat mukana vain yhdistämässä niitä jonkinlaiseksi tarinaksi - ovat selkeästikin todellisia tilanteita joissa Clyde oikeasti toimii todellisen ammattinsa puolesta.

Muissa aikansa elokuvissa, varsinkin viidakkoaiheissa käytettiin paljon arkistomateriaalia joissa leijona hyökkää sinne ja leijona hyökkää tänne, niin The Lost Jungle puolestaan valmiin materiaalin sijaan loi sellaista muiden käytettäväksi. Elokuvan mielenkiintoisinta katseltavaa ovatkin nämä oikeat tilanteet joista voi aistia todellisen uhkaavuuden tunteen, kun taas käsikirjoitetut osuudet vaikuttavat kovin valjuilta ja perinteisiltä niiden rinnalla. Näyteltyjä osuuksia ei ainakaan pelasta se, että esiintyjiä ei tämän perusteella uskalla mennä kehumaan ja kenties kyseessä on vain aikansa näyttelemistyyli, etenkin kun äänielokuva oli vielä suht' uusi tapaus, niin oli jotenkin vaivaannuttavan huvittavaa kun jokainen lausui repliikkinsä siten kuin joutuisivat huutamaan tuulen yli.

Eläinosuudet jees.
Ihmisosuudet nou.

Tähdet: ***
The Lost Jungle

MESA OF LOST WOMEN (1953)

Mitä hittoa, sehän on Salma Hayek! Ja heti aluksi näemme kuinka Salma suutelee jotain miestä joka kuolee siihen ja kertoja kysyy "have you ever been with a girl like this?" Toinen kertojaääni syyllistää miehiä siitä kuinka kuinka mies turhaan kuvittelee olevansa kaiken kingi ja boss ja mariachimusiikki soi. Olemme jossain Meksikon aavikkotasangolla, Muerte-nimisessä paikassa ja täällä näemme pariskunnan harhailemassa ja menettämässä tajuntansa. Pariskunta löydetään ajoissa ja viedään sairaalaan toipumaan. Jostain syystä hiusmalli on pysynyt kondiksessa vaikka henkilöt ovat harhailleet, ryömineet ja möyrineet polttavan aavikkoauringon alla vaikka ties kuinka kauan. Pariskunnan miespuolinen henkilö pulisee jotain kauheista aavikkohirviöistä ja kertoja aloittaa kertomuksensa siitä mitä on tapahtunut ja mistä on kyse. Tohtori Aranya (Jackie Coogan) suorittaa aavikolla, kallion sisään rakennetussa laboratoriossaan jotain kummallisia kokeita apunaan mieskääpiö ja joukko hehkeitä naisia. Aranyan luokse vierailulle saapuu tohtori Leland Masterson (Harmon Stevens) jonka tehtävänä on ilmeisesti toimia todistajana sille, että Aranya on onnistunut kokeissaan. Ja mistä kokeista onkaan kyse? No siitä ihan tavallisesta jossa kauniiden naisten aivoista uutetaan kasvuhormoneja joita pistetään tarantelloihin jotta niistä tulee jättiläisiä ja sitten uutetaan jättitarantellan aivoista nestettä jota pistetään kauniisiin naisiin jotta saadaan aikaiseksi Salma Hayek. Eli ihan sitä tyypillistä jokapäiväistä juttua. Tietenkin tohtori Masterson rupeaa kiukuttelemaan ettei sellaista saa tehdä ja päätyy itse Aranyan koekaniiniksi ja lopulta mielipuolena pakkohoitoon ja karkaa sieltä. Nyt Masterson ampuu Salman, mutta mitäpä tuosta kun eihän sellainen hämähäkkinaista vahingoita. Masterson ottaa panttivangeikseen joukon turisteja ja lähtee lentämään ja tietenkin lentokone syöksyy tasangolle. Kääpiöt ja Aranyan neidot seuraavat piilosta uhrejamme kun nämä ihmettelevät tilannetta ja jättihämähäkki saapuu tappamaan heitä, mutta emmehän me mitään näe kun meille ei mitään näytetä. Masterson ja muut jäljellä olevat, eli se alun pariskunta viedään Aranyan laboratorioon jossa Masterson heittää nestettä lattialle ja räjäyttää koko paikan.

Aluksi tämä vaikuttaa hauskalta roskaelokuvalta, sillä etenkin tarina hulluine tohtoreineen ja hänen hämähäkkikokeineen vaikuttaa mainion päättömältä, mutta luojan tähden kuinka rasittava Mesa onkaan. Ensinnäkin tässä ei tapahdu oikeastaan juuri mitään, vaan aivan liian suuri osa elokuvasta on kuin odotushuoneessa istumista ja sitten kun jotain tapahtuu niin sitä ei ilmeisten rahan- ja kykyjen puutteen vuoksi näytetä. Elokuvan hirviö, eli se jättitarantellakin jää vain yhteen liikkumattomaan lähikuvaan, yhteen ruudun ohi vilahtavaan koipeen ja yhteen kameraa kohti heitettyyn leluun. Sitten ovat nämä kokeet joista kyllä puhutaan, mutta niitä ei näytetä. Hullun tohtorin toimetkin jäävät vain kohtaukseen jossa hän katselee koeputkea. Kun Mastersonista tehdään koekaniini, niin sekin tapahtuu siten että mies jää vangiksi ja sitten ollaankin jo ihan muualla. Toki näyttämättä jättäminen voidaan suorittaa elokuvissa onnistuneesti niin, että pystymme ymmärtämään tapahtuneen ja jännitys pysyy yllä. Indiescifistely Primer on tästä loistoesimerkki. Mesassa puolestaan ei osata pitää jännitystä yllä missään vaiheessa, vaan se on vain ja ainoastaan tylsä ja tälläisellä tarinalla sen pitäisi olla kaikkea muuta kuin TYLSÄ! On vaikea pysyä kärryillä keitä elokuvan hahmot ovat, miksi he ovat mukana ja miksi meidän tulisi välittää edellämainituista. Eikä kyse ole tarinan vaikeudesta, vaan siitä että kaikki on kuin nukutuslääkärillä vierailua.

Näyttelijät ovat niin surkeita, että itku meinaa tulla. Jos hullua esittäessä ei pyöritellä silmiä kuin hyrriä, niin sitten ollaan suu mutrussa ja niin apaattisia että Romeron zombiet ovat kuin joukko Ace Venturoita.

Kaikesta huolimatta elokuvan suurin rasite on sen musiikkiraita. Kuten ensimmäisessä Resident Evilissa, myös tässä musiikki on liian kovalla ja liian päällekäyvää, että tuntuu kuin olisi jossain tehtaassa räjäyttämässä pommeja kaikukalliolla. Ja kun elokuvan musiikki on on lähes tauotta vain helisevää kitaraa tai jonkinlaista pianon hakkaamista jossa crescendo on parin sekunnin välein toistuva tehokeino. Hulluksihan siinä meinaa tulla.

Miksi ihmeessä tämä elokuva ei ole IMDb:n bottom-listalla ja Laserblast on. Jälkimmäinen sentään oli hauska.

Tähdet: ~
Mesa Of Lost Women

ASSIGNMENT: OUTER SPACE (1960)

Vuosi on 2116 ja toimittaja Rayn (Rik Van Nutter) tehtävänä on kirjoittaa syväluotaava artikkeli avaruusmatkailusta ja eräästä avaruusasemasta. Ray vinkuu joka asiasta, joten ei liene ihmekään että kapteeni Archie (Alain Dijon) ei suuremmin pitää miehestä, joten tästä avaruusmatkasta tulee siis tarpeettoman pitkä. Muutkaan eivät järin pidä Raysta, sillä vaikka unohtaisimme miehen valittamisen niin häne on ns. tiellä oleva kun muut koettavat tehdä töitään. Ray pääsee kokemaan avaruuskävelyä ja muuta kivaa. Kohta huomaamme myös, että valittamisen ohessa Raysta löytyy hyvääkin kun hän pelastaa astronautin kuolemasta polttoaineonnettomuudessa ja nyt on kapteeni Archien vuoro olla ikävä ihminen kun hän kehumisen sijaan toruu Rayta siitä, että hänen toimintansa vuoksi menetettiin suuri määrä polttoainetta. Ray iskee silmänsä aluksen kauniiseen navigaattoriin Lucyyn (Gabriella Farinon) johon myös kapteeni Archie on jokseekin mieltynyt. Matka jatkuu kohti Marsia, mutta suunnitelmiin tulee mutkia kun vastaan tulee vaurioitunut avaruusalus joka törmää jonkin planeetan pintaan ja räjähtää. HAHAHA! Voi hitto että on varmaan yksi huonoiten leikatuimpia räjähdyskohtauksia. Okei, kyseessä on siis avaruualus ja meille näytetäänkin sellaista perinteistä rakettimaista avaruusalusta, mutta itse räjähdykseen on leikattu räjähdys jostain toisesta elokuvasta ja vaikka leikkaus on suht' nopea niin sokeakin huomaa ettei räjähtävä ajoneuvo ole avaruusalus vaan auto. Ihan tavallinen auto! Raylle paljastetaan miksi kapteeni Archie joukkoineen oli matkalla Marsiin ja miksi Rayn mukanaoloa vastustettiin. Katsokaas kun avaruudessa on lentämässä jokin epäkuntoinen atomipommeja kuljettava avaruusalus joka on kulkemassa suorassa linjassa kohti Maata ja Archien piti koettaa pysäyttää se Marsin luona, mutta nyt se matkalla kohdattu toinen alus hiukan sekoitti aikataulua. Nyt Archiella on yksi mahdollisuus miljoonasta ehtiä pysäyttämään tuo atomipommialus ennen kuin se tuhoaa Maan. Sepä kuulostaa kivalta. Nyt tulee jotain huuhaata siitä kuinka atomipommialusta ei voida pysäyttää muuta kuin lentämällä sen vieressä ja ilmeisesti ampumalla sitä. Eipä se oikein onnistu ja sitten Ray päättää pukea päälleen Willisviitan ja lentää yksikseen atomipommialukselle ja tunkeutuu sisään. Sitä voisi tietenkin miettiä että miksi Ray lähtee yksinään atomipommialukselle, sillä vaikka hän olisi kuinka sankarillinen niin eiköolisi ollut jotenkin loogisempaa jos joku avaruuden ammattilainen olisi sinne mennyt toimittajan sijaan. No, jos kerran pommien deaktivoimiseen riittää jokin parin johdon irroittaminen, niin kaipa Raykin siihen hommaan kelpaa. Ray jää jumiin atomipommialuksella ja nyt Rayn sankaruuden vuoksi miehestä diggaava kapteeni Archie päättää auttaa toimittajan turvaan oman ja miestensä turvallisuudenkin uhalla. Ray pelastetaan, atomipommialus on pysäytetty ja mikäpä sen mukavampaa.

Jos unohdetaan huono dubbaus, halvannäköiset lavasteet, läpikuultavat efektit, näyttelijöiden heikko eläytyminen miimmikkomoodiin avaruuden painottomuuden kuvaamisessa, hupsut ratkaisut ja muu perinteinen B-elokuvaan kuuluvan voimavarasynti niin kyseessä on aika kiva science fiction joka pyrkii olemaan science fact. Oli mielenkiintoista kuinka elokuva ennen atomipommialusuhkaa toimi pitkälti toimittaja-Rayn pään sisäisen monologin kuljettamana, aivan kuin hän raportoisi katsojalle tapahtumista hieman samaan tapaan kuin ne Sinkkuelämään Carrien kohtaukset jossa hän kirjoittaa sitä seksipalstaansa. Tämän lisäksi elokuvan alkupuolella näytettiin niinkin erikoisia juttuja kuin avaruuskävelyä, aluksen tankkaamista ja raporttien lukemista, ja yksikään noista ei ole sellaista mitä osasin odottaa elokuvalta jossa atomipommialus aikoo räjäyttää Maan ja sitä koetetaan pysäyttää ampumalla jotain lasereita. Sitten tietenkin elokuva vaihtaa kaistaa ja siirtyy täysin Armageddonin scifikatastrofiin jossa logiikka heittää häränpyllyä ja katsojan kyynelkanavien patoja pyritään avaamaan keinolla millä hyvänsä.

On jotenkin hauskaa katsella avaruuselokuvaa joka edes jotenkin pyrkii olemaan realistinen, mutta on tehty ennen kuin ihmisten avaruusmatkat ovat alkaneet. Siispä puvustuksessa on Robby The Robot-fiilistä Michelinukkorenkaineen ja todellisesta maailmasta on haettu muutama lentäjäkypärä mukaan. Ja alukset näyttävät sekä oikeilta, että silkalta fantasialta. Kyseessä on siis ihan mukava tuttavuus.

Tähdet: ***
Assignment: Outer Space

LASER MISSION (1989)

Vuoroon astelee boksin uusin ja siksipä myöskin eniten epäilyksiä herättävä elokuva.

Palkkasoturi Michael Gold (Brandon Lee) on Kuubassa CIA:n maksusta houkuttelemassa saksalaista maanpaossa olevaa tiedemiestä, Braunia (Ernest Borgnine) loikkaamaan amerikkaan ja rakentamaan heille joukkotuhoaseita. Neukut kuitenkin ehtivät väliin kaappaamaan Braunin ja Michael saa paeta putkasta tappaen matkalla ihan sikana kommunisteja. Kotona amerikassa CIA pyytää Michaelia palaamaan Kuubaan ja tuomaan Braunin jenkkilään ja Michael suostuu siis miljoonasta dollarista mutta tekee sen ilmaiseksi koska haluaa. Ah, okei. Michael palaa siis Kuubaan, veistää puujalkavitsejä, tappaa kommunisteja ja vikittelee Braunin "bimbomaista" tytärtä, Alisssaa (Debi Monahan.) Aina välillä soi sankarillinen pehmorockbiisi jollainen oli must jokaisessa kasaritoimintaleffassa. Klassikokohtaus kun jeeppi lentää torilla ympäri ja räjähtää hidastetusti, ja sitten ajetaan ikkunan läpi ja hedelmät lentävät sinne ja tänne. Kranaatit räjähtävät ja voltteja hypitään. Kaikkien autojen ovet ovat sopivasti auki jotta niitä päin voidaan ajaa ja sitten lennetään satamassa räjähtäen veteen. Pahikset ajavat pahvilaatikkoja päin ja saksofoni soi. Michael ja Alissa ajavat jonnekin aavikolla olevalle tukikohdalle ja räjäyttävät sen. Sitten kävellään aavikolla ja seuraa kolme peräkkäistä kohtausta jossa ensin yksi pahis lähestyy ja tulee tapetuksi, sitten toinen pahis lähestyy ja tulee tapetuksi ja lopulta kolmas pahis lähestyy Samaan aikaan paha safariasuinen miljonäärityranni Eckhardt (Werner Pochath) pakottaa professori Braunia rakentamaan jonkin atomilasertykin. Toisaalla Michael ja Alissa pääsevät hotellille rakastelemaan, mutta kohta Michaelin nukkuessa Alissa lähtee ajelulle neukut perässään ja päätyy vangiksi. Pian Michael tappelee Eckhardtin kanssa siten, että tappelun aikana kuljetaan suurinpiirtein koko talon läpi aina katolle saakka, sieltä palataan maahan ja Michael voi murtaa jonkun ninjan. Seuraavaksi Michael ja professori Braun lähtevät pelastamaan Alissaa jostain neukkujen timanttikaivoksesta ja ilmenee ettei Alissa olekaan Braunin tytär, mutta siihen kyllä viitattiinkin jo useasti pitkin matkaa joten yllätys se ei ole. Alissa on CIA:n agentti joka lähetettiin eräänlaiseksi apulaiseksi Michaellille. Braun on pelastettu ja Michael kysyy CIA-pomoilta koska saa palkkionsa, mutta eikös Michael itse sanonut aiemmin suorittavansa tehtävän ilmaiseksi. Lopuksi vielä paha neukkukenraali nousee kuolleista varmaan kolmannen kerran ja ajetaan tiiliseinän läpi.

Laser Mission on niin tyypillinen aikansa toimintaelokuva, että se muodostuu sille jo plussaksi. Kaikki Venäläiset ovat siis huonoaksenttisia sadistisia univormupahiksia ja jenkkisankari on mukanokkelia nasevuuksia viskova supermies joka räiskii niin maan perkeleesti ja tuhoaa puoli maailmaa siinä samassa. Panoslippaiden sisältö on ehtymätön, pahvilaatikoita lentelee ja voltteja hypitään niin että Cirque Du Soelilin tyypit sanovat "that's it, i quit." Taustalla soi toistuvasti sankariteemainen pehmorokkibiisi, joka on kaikesta kliseisyydestään huolimatta ja juuri siksi varsin mainio ralli.

Elokuvan tahaton koomisuus ja silkka energia tekevät siitä kuitenkin varsin viihdyttävän roskaelokuvan josta kukaan tekijöistä tuskin on ylpeä, mutta joka typeryydessään on viihdyttävämpi tuotos kuin moni "vakavista" toimintaelokuvista.

Mutta jos elokuva tapahtuu Kuubassa, niin miksi professori huutaa Afrikkalaisten olevan vapaita?
Ja miksi elokuvassa ei esiinny minkäänlaisia lasersäteitä, onko tämä muka NESin Metal Gear?

Tähdet: **
Laser Mission

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

50 Sci-fi Classics: 19 - 22

HERCULES AGAINST THE MOON MEN (1964)

Aloitetaanpa heti sillä huomiolla, että tämän elokuvan Hercules on todellisuudessa Maciste joka on Herculeksen kaltainen hahmo, mutta EI Hercules. Eli uudelleennimeämistä on harjoitettu varmastikin vain koska Hercules on kansainvälisesti tutumpi ja kenties kaupallisesti tehokkaampi nimi. Maciste-elokuvia on olemassa aivan rutosti, mutta aika monessa niistä on tämän elokuvan tavoin henkilön nimi vaihtunut Herculekseksi, tai sitten vaihtoehtoisesti Samsoniksi. Mutta mitäpä tuosta, tässä hän on Hercules ja Herculeksena pysyy.

Ah, muinainen Kreikka. Fetajuuston, Ouzon ja Kuuhirviöiden tyyssija. Kuuhirviöiden? Jep, Kreikkaa hallitsevat vuoren sisällä asuvat Kuuhirviöt jotka vaativat toistuvia ihmisuhreja ja niitä ilkeä nukkehallitsija, kuningatar Samara (Jany Clair) tarjoaa mielihyvin pitääkseen näennäisen vallan itsellään. Jossain vaiheessa tyrannia on kuitenkin murtanut kamelin selän ja avunpyyntö saavuttaa Herculeksen (Alan Steel) joka saapuu hakkaamaan porukkaa. Hakkaamisen yhteydessä Hercules muistaa, että asiapalveluun kuuluu olennaisena osana hymy, mutta tarjotessaan nyrkkiä naamaan hän ei muista toivottaa hyvää päivänjatkoa.
Hercules putoaa ansakuoppaan joka täyttyy vedellä ja näemmä hän selviää ansasta astumalla ikkunasta ulos (?) ja päätyy tappelemaan sen Tähtien Sodista tutun Jabban henkivartijasian kanssa. Sitten ei tapahdu oikein mitään kiinnostavaa, jotain kansalaiset pulisevat etteivät halua itseään uhrattavan millekään Kuuhirviöille ja sen sellaista, ja hiukan Samara kukistaa kapinahenkeä. Hieman joutokäyntiä ja sitten voimmekin siirtyä Kuuhirviöiden luokse kuulemaan heidän suunnitelmistaan. Kuuhirviöt - joiden johtaja näyttää hieman Santolta ja muut eräänlaisilta kiviolennoilta - haluavat lisää ihmisuhreja jotta voivat herättää jonkin Kuujumalattaren ja siihen liittyvät neitsyet, horoskooppimerkit ja Kuun oleminen oikeassa linjassa Maan kanssa. Lopputuloksena Maan asukkaat tuhoutuvat ja Kuuhirviöt voivat rauhassa hallita sekä Kuuta että Maata. Samaralle vakuutetaan, että hänen kauneutensa, valtansa ja muut sen sellaiset säilyvät vaikka koko ihmiskunta tuhoutuukin ja tokihan Samara uskoo siihen. Tällä välin Hercules on ajautunut ansaan ja on puristumassa piikkiseinien väliin, mutta tietenkin lihaskimppu kaataa seinät kuin heinää ikään. Sitten Hercules jostain syystä teeskentelee ihastuneensa Samaraan ja siinä ei nyt ole mitään järkeä. Onhan Samara kaunis nainen, mutta jos Hercules ei ole täysin viettiensä vietämänä niin eiköhän Samaran tappomeininki riitä tyrehdyttämään mielihalut, eikä täten itsetietoinen Samara voisi edes uskoa Herculesta.. Mistä tulikin mieleeni, että miksi Hercules joka suurinpiirtein pystyy rikkomaan planeettoja, ei vain mene ja samantien pysäytä uhkaavia ongelmia? Herculeshan voisi tässäkin tapauksessa vain heti mennä ja potkia ilman ongelmia Kuuhirviöt takaisin kotiinsa.
Nyt Hercules siis teeskentelee olevansa Samaran pauloissa, mutta ei kestä kauaakaan kun asian todellinen laita paljastuu ja Hercules lähtee tappelemaan Kuuhirviöiden kanssa jotka ovat juuri aikeissa herättää Kuujumalattaren. Hiekkamyrskyjä, vesimyrskyjä, pilvimyrskyjä. Hercules tappaa Kuuhirviöt ja ratsastaa pois.

Okei, tokihan tämä on aika kömpelö elokuva. Juonessa on suuria epäloogisuuksia ja näyttelijöiden jäykkyys ei ainakaan korjaa niitä. Kun vielä päällä on mukavan huonosti synkattu dubbaus, niin sehän se vain parantaa asiaa. Miekka ja sandaali-genren elokuvaksi Moon Men on kuitenkin sopivan näyttävä, mukavan lapsekas, veikeästi pullisteleva, tarpeellisen öljytty ja kaikin puolin viihdyttävä elokuva.

Alan Steel (oikeasti Sergio Ciani) on keskusteluosuuksissa aivan onneton, mutta mitä tulee hymyileviin toimintakohtauksiin on mies aivan paikallaan ja täten varsin sopiva Herculekseksi. Mutta itseäni ajatellen suurimman nautinnon minulle toi Samaraa esittävä Jany Clair joka harhauttavasta dubbauksesta huolimatta vaikutti varsin mainiolta esiintyjältä, oli mukavan ilmeikäs ja niin kaunis että tunsin oikeasti kuinka sydämeni oli pakahtua.

Kuuhirviöt ovat naurettavan näköisiä, mutta samalla tosi makeita.

Tähdet: ***
Hercules Against The Moon Men

HERCULES AND THE CAPTIVE WOMEN (1961)

Kreikan johtajat kokoontuvat keskustelemaan yhteistyöstä vastustaakseen maata uhkaavia vihollisia, mutta ääniraita on niin ailahtelevainen että en saanut selvää mainittiinko keitä nämä viholliset ovat. No kuitenkin joku kuningas lähtee matsaamaan vihollisten kanssa ja Hercules (Reg Park) vakuuttaa pitävänsä maan turvassa sillä aikaa. Hercules ei lähde itse taistelemaan siksi, että haluaa pysyä rakastavan perheensä luona. Mutta seuraavaksi Hercules näköjään onkin jo laivalla valmiina taistelemaan. Tämä on muuten aika mainio Hercules kun hän ottaa kaiken äärimmäisen rennosti ja vetelee päiväunia minkä kerkeää.
Viimeisen noin viiden minuutin aikana on näytetty kolme kohtausta jossa Hercules ottaa torkut... Ei kun sori, neljä kohtausta. Eikä leffaa ole kulunut vielä kuin 19 minuuttia.
Hercules harrastaa köydenvetoa laivan kanssa, kääpiön hiuksia pestään ja hahaha! Hercules aikoo ottaa torkut.
Seuraavaksi Hercules haaksirikkoutuu jonnekin saarelle ja tappelee luolassa käärmeen, leijonan, kotkan ja kameleontiksi pukeutuneen ihmisen kanssa. Samalla pelastetuksi tulee Atlantiksen kuningattaren tytär Ismene (Laura Efrikian), jonka Hercules palauttaa kotiinsa vain jotta tytär voitaisiin uhrata Jumalille. Herculeksen posse pelastaa Ismenen ja Hercules saa huomata ystävänsä Androclon (Ettore Manni) muuttuneen jonkinlaiseksi Atlantiksen mielipuoleksi joka vinkuu Atlantiksen valloittavan koko maailman ja muuta sellaista. No pian Hercules tajuaa, että Atlantiksen kuningatar on ilkimys ja niinpä aloitetaan tappelu. No nyt siellä on jotain Uranuksenpalvojia ja ihmiskokeiden tuloksia kun luodaan uutta mahtavaa superrotua. Hercules hakkaa vastustajat, laava sulattaa temppelit ja Atlantis kuningattarineen on mennyttä. Androclokin on taas ennallaan ja Herculeksen bestis.

Tämä on niitä elokuvia jotka koettavat pudottaa kärryiltä joka käänteessä, mutta ei niinkään siksi ettäkö tarina itsessään sisältäisi ns. twistejä, vaan koska tarinankulku on niin rikkonaista että vähän väliä ihmettelee miten tämä nyt katsottava kohtaus liittyy edelliseen ja minne se ja se hahmo yht'äkkiä katosi. Eli usein tulee sellainen tunne kuin elokuvatekijät eivät olisi uusia kohtauksia kuvatessaan muistaneet mitä aiemmissa tapahtuikaan. Asiaa ei auta hyvin heikkolaatuinen ääniraita jonka vuoksi pitää välillä vaihdella volyymia saadakseen kaikesta selvää ja sen vuoksi ei välillä oikein jaksa seurata kunnolla tarinankerrontaa.

Reg Park on aika veikeä Hercules, kun nyt edellisen elokuvan Alan Steeliin verrattaessa on kuin katsoisi peräkkäin Sean Conneryn ja Roger Mooren tekemän Bondin. Onhan niissä samaa, mutta siinä missä toinen on suhteellisen synkkä niin toinen on iloluonteinen. Parkin esittämä Hercules onkin ihan mainio tähän elokuvaan, sillä elokuvassa on paljon sellaista mikä vaatii hyvinkin humoristista näkemystä. Esimerkiksi se alkupuolen torkkuva Hercules aiheutti aika paljon tarkoituksellista huvittuneisuutta. Park ei kuitenkaan ole mikään hirveän "hyvä" näyttelijä, mutta ihan kelpo tälläisen pullisteluelokuvaan etten minä ainakaan valita.
Muutoinkin muut elokuvan näyttelijät ovat Parkin kaltaisia. Eivät niinkään hyviä, mutta ihan sopivia.

Hercules elokuvissa on jotenkin mainiota se, että niissä miehillä on lähes poikkeuksetta lyhyemmät hameet kuin naisilla.

Tähdet: **
Hercules And The Captive Women

HERCULES AND THE TYRANTS OF BABYLON (1964)

Babylonia, 3000 vuotta sitten. Hercules (Peter Lupus joka käyttää tässä elokuvassa loistavaa nimeä Rock Stevens) on päättänyt pysäyttää hallitsijoiden kansalaisten orjuutukset ja siispä kivet lentävät, nyrkit heiluvat ja rintalihakset väreilevät. Hallitsijat eivät usko tarinoita Herculeksesta, sillä miten yksi ainoa mies muka voisi voittaa Babylonian armeijat, mutta niin vain se on yksi ainoa mies, Samson joka kansaa vapauttaa. Samson? Jep, tämän elokuvan Hercules on oikeasti Samson ja elokuvan teemat ovat siihen sopivan uskonnollisia, mutta koska dubbaus väittää miehen olevan Hercules, olkoon niin.
Yksi orjien joukkoon päätyneistä on Helleenien kuningatar Asparia (Anna Maria Polani) jonka Babylonialaiset haluavat löytää ja tuhota saadakseen lisää valtaa, mutta myös Assyyrialaiset ovat lähes samoissa aikeissa ja väliin asteleen jättimäistä nuijaansa heiluttava Hercules. Assyyrialaisten kuninkaalle kelpaa kyllä pakkoavioliittokin pelkän tappamisen sijaan. Assyyrialaisten kuningas pyytää Herculesta pelastamaan Asparian Babylonialaisilta ja tuomaan itsellensä tietämättä, että Asparia on Herculeksen sydämen valittu. Hercules teeskentelee tietämätöntä voidakseen vetää turpaan sekä Babylonialaisia että Assyyrialaisia, ja näin hän tekee. Elokuva loppuu.

Näistä kolmesta nyt katsotusta Hercules-elokuvasta tämä oli ehdottomasti väkivaltaisin. Toki noissa aiemmissakin oli toimintaa ja väkivaltaa, mutta niissä se oli enemmän lempeää muksauttelua ja seinien kaatamista kun tässä terä leikkaa lihaa minkä ehtii. Kun siihen lisätään myös edellisistä elokuvista tuttu tietoisen huumorin puute (tahatonta toki on mukana liikaakin) ja äärimmäisen jäykät näyttelijät, niin tämä on melkeinpä masentava elokuva.

Kun tuossa aiemmin käytin Hercules-näyttelijöiden eroista Connery/Moore-vertausta, niin Peter Lupus on George Lazenby ja vaikka kaikkea huonoa ei voikaan Lupusbyn niskoille kaataakaan, niin eipä häntä voi kehuakaan.

Tähdet: *
Hercules And The Tyrants Of Babylon

HERCULES UNCHAINED (1959)

Näyttelijöistä yhdistän Herculekseen vahvimmin Steve Reevesin ja Lou Ferrignon,,, ja hiukan vähemmässä määrin, mutta silti hyvin vahvasti ja ehkä valitettavasti Kevin Sorbon. No, nyt meillä on vuorossa Steve Reevesin Herculoima elokuva. Oh, joy!

Hercules palaa Thebesiin kera tuoreen morsmaikkunsa Iolen (Sylva Koscina) ja Ulissen (Gabriele Antonini) joka on jonkinlainen Herculeksen oppiin tullut nuorukainen. Ulisse on olevinaan Ulysses, mutta väliäkö tuolla.
Matkalla kolmikko kohtaa Anthony Quinnin ja herra Hyden ristisiitoksen joka koettaa ryöstää heidät, mutta eihän siitä mitään tule. Pian Hercules saa huomata kotikaupunkinsa olevan vuoron perään hallitsevien veljesten, tuhman Polinicen (Mimmo Palmara) ja superilkeän Eteoclen (Sergio Fantoni) keskinäisen vihanpidon taistelukenttänä. Hercules koettaa synnyttää veljesten välille rauhan, mutta menee ja juo maagisen lähteen vettä joka vie miehen muistin. Lihaskimppu menettää tajuntansa ja paikalle ilmaantuu joukko salaperäisiä sotilaita viemään hänet mukanaan. Ulisse teeskentelee kuuromykkää ja tulee myöskin otetuksi mukaan. Hercules viedään jonkinlaisen pahan kuningattaren Omphanen (Sylvia Lopez) luokse ja hän hankkii tämän muistimenetyslähteen avulla itselleen uusia aviomiehiä, joista tuorein eli Hercules vaikuttaa lupaavimmalta. Aina uuden aviomiehen saatuaan, edellinen voidaan tappaa pois tieltä ja heistä tehdään osa vahakabinettia.
Herculekselle uskotellaan hänen olevan Omphanen puoliso ja kuuliaisuus pidetään voimassa juottamalla miehelle säännöllisesti muistinmenetysvettä, kun samaan aikaan Ulisse koettaa vakuuttaa Herculekselle hänen olevan myyttien sankari. Toisaalla rauhaan kykenemättömät hallitsijaveljekset ovat sodan partaalla. Täällä muualla Ulisse on onnistunut pitämään Herculeksen tarpeeksi kauan kuivilla muistinmenetysvedestä ja nyt Hercules muistaa kuka on ja niin edelleen. No ei se Omphane nyt niin paha olekaan sillä hän pahoittelee tekojaan ja näyttää suruiselta, mutta sitten jotkut Omphanen sotilaista päättävät tapella Herculeksen kanssa ja nyt Omphane huutaa että tappakaa kaikki. Vai niin.
Hercules pelastaa jonkinlaisen diplomaattijoukon piikkiovilta ja sitten uidaan. Omphane on masentunut kun Hercules jätti hänet ja tekee itsemurhan hyppäämällä ammeeseen.
Nyt Herculeksella on kiire palata Thebesiin estämään alkava sota ja samalla pelastamaan Eteoclen vangitsema Iole. Ensin on kuitenkin tapeltava areenalla tiikereiden kanssa.
Eteocle haastaa Polinicen kaksintaisteluun jotta sillä tavoin päätettäisiin kumpi saa johtaa Thebesia. No, herrat kuolevat molemmat ja molempien joukot alkavat kinastelemaan. Hercules menee ja vetää kaikkia turpaan, että se siitä sitten.

Vaikka ei tätäkään elokuvaa oikein arvaa mennä kehumaan miksikään varsinaisesti loistavaksi elokuvaksi, niin kyseessä on ehdottomasti näistä neljästä Hercules-elokuvasta se ainoa joka vaikuttaa muultakin kuin B-roskalta. Unchainedissa on jopa sellaista Merihaukka- ja Kapteeni Blood-fiilistä mikä tekee siitä mainion klassisen seikkailuelokuvan.
Elokuva on tarpeeksi näyttävä visuaalisesti ja ihan sopivan kiinnostava tarinallisesti, että on ihme jos ei tätä jaksa katsoa nukahtamatta. Steve Reeves on vieläpä varsin mainio patsastelija Herculeksen rooliin.

Tähdet: ***
Hercules Unchained

Elizabeth Taylor 1932 - 2011


tiistai 22. maaliskuuta 2011

50 Sci-fi Classics: 17 - 18

CRASH OF MOONS (1954)

Öö, okei. Mustalaiskuilla, eli planeetoilla jotka ovat täynnä natsistisia symboleja ja iloisia ihmisiä (no, pariskunta ja heidän vauvansa näyttävät olevan ainoat asukkaat) on meneillään jonkinlainen sähkömyrsky. Tämä on aiheuttanut sen, että nyt kuut ovat vaaarassa törmätä toisiinsa. On siis aika puisen avaruussankarin Rocky Jonesin (Richard Crane) pelastaa päivä. Apunaan Rockylla on koominen kevennys, arvostettu vanhempi hiljainen komentaja, hupsu vanhempi professori, minihameinen neiti ja lapsi. Jostain syystä tulevaisuudessa avaruussankarit pukeutuvat sisällissodan aikaisiin pohjoisen univormuihin.
Tässä on nyt kaksi planeettaa törmäämässä toisiinsa aiheuttaen suunnatonta tuhoa ja mitä ihmiset tekevät? Naureskelevat ja laskevat leikkiä kuin kyseessä olisi riehakas karaokeilta. No, ehkä se on vain hysteerinen reaktio maailmanloppua odotellessa.
Dominoefektisesti vaarassa on tuhoutua myös planeetta nimeltä Ophesia, jonka sanaleikkinen nimi jo kertoo että täällä harrastetaan kansan alistamista ja että kaikki vieraat saavat maistaa pommeja. Ophesia päättää viis veisata Rockyn varoituksista ja ratkaista Mustalaiskuuongelman räjäyttämällä vieraat vallat avaruusromuksi. No ei se onnistu, kun Rocky istuu ohjauspöydän takana kuten tekee hyvin usein elokuvan aikana.
Ophesia suostuu yhteistyöhön ja sitten ammuskellaan ohjuksia toiseen Mustalaiskuuhun. Tämä paikka on nyt evakuoitu ja oletus on, että jos toisen kuun räjäyttää niin sitten sähkömyrskyt loppuvat. Se ei onnistu, vaan nyt tehdään niin että Ophesia tyhjennetään myös ja annetaan sen törmätä toiseen Mustalaiskuuhun. Se siitä sitten.

Rocky Jones on ollut muinainen yhteen kauteen jäänyt tv-sarja ja väitetysti sarjan tappoi sen liian suuret tekokustannukset. Ja kyllä se kuulostaa uskottavalta, sillä vaikka efektit ovat aikansa tuotteita, eli nyt nähtynä huvittavan kömpelöitä niin Rocky Jones näyttää siltä kuin ajattelisi jonkun Avatarin olevan vain yksi jakso tv-sarjasta. Todellinen syy Rocky Jonesin loppumiseen lienee kyllä itse päähahmossa, joka ei todellakaan paini avaruussankarina missään Flash Gordonin, Buck Rogersin, Bucky O'Haren, tai Duck Dodgersin sarjassa. Rocky Jones on hahmona yhtä innostava kuin jos seuraisi maalin kuivumista jossain Päiväni Murmelina-kierteessä. Eihän tätä jaksaisi katsella kaudesta toiseen, mutta pienellä määrällä se sentään on hienoisesti mukava lisä lajityyppiinsä.

Crash Of Moons on tarpeettoman hidastempoinen, kliseisillä hahmoilla, puuduttavalla space-dialogilla ja ihastuttavilla pienoismalliefekteillä varustettua B-scifeilyä joka ei vakuuta, mutta jonka jaksaa katsoa ja josta haluaisi pitää enemmän kuin pitää.

Tähdet: **
Crash Of Moons

MENACE FROM OUTER SPACE (1956)

Komeetta joka onkin ohjus syöksyy Maapallolle eikä tee tuhoa ja Rocky Jones (Richard Crane) vaihtaa sisällissotaunivormunsa hiukan coolimpaan futuristiseen Babylon 5-pukuun. Ohjus oli lähetetty planeetalta joka kuulosti sanalta Fornax, mutta kirjoitusasusta tai nimestä en ole takuuvarma ja nyt Rocky lähtee sinne selvittämään asiaa. Matkalla avaruustaistellaan Arnold Vosloon näköisen tyypin kanssa ja perillä Fornaxilla ilmenee etteivät paikalliset halua sotia Maan kanssa, vaan vaaraton ohjus oli lähetetty eräänlaisena kutsuna tulla vierailulle. Ymmärrän täysin, sillä aina kun minä haluan jonkun tulevan kylään ammun häntä paukkupanoksilla. Selviää kuitenkin että vaikka Fornaxlaiset eivät halaja sotaa, niin mukana on eräs pöhkö professori Cardos (Nestor Paiva) joka uskottelee ihmisten olevan vaarallisia ja että Maa pitää tuhota. Sitten tapellaan ja joku tyyppi naarmuttaa lattiaa pelotellen sillä Rockya. Fornaxin johtaja Zoravac (Walter Coy) ei tiedä uskoako Cardosin muukalaisvihaa, vaiko Rockyn rauhanpuheita ja hän päättää että ainoa tapa selvittää totuus on käydä katsomassa millaisia ihmiset Maassa ovat. Toisaalla Ophesian kansa päättää nyt valloittaa Fornaxin ja muualla Zoravac vakuuttuu ihmisten hyväntahtoisuudesta huomatessaan meillä olevan terästeollisuutta (?) Zoravacin ollessa Maassa Cardos lyö hynttyyt yhteen Ophesialaisten kanssa ja on valmis luovuttamaan suosiolla planeetan heille vastineeksi oman asemansa korkeudesta. Rocky tulee ja räjäyttää pahisten avaruusaluksen ja näin on demokratia jälleen voitokas.

Menace on ihan samanlainen kuin Crash, joten sen hyvät ja huonot puolet ovat luonnollisestikin samoja. Joten jos pitää yhdestä niin pitänee toisestakin.

Tähdet: **
Menace From Outer Space

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

50 Sci-fi Classics: 13 - 16

ATTACK OF THE MONSTERS (1969)

Elokuva numero 13 vuoroon ja vihdoinkin mukaan astelee Japanilaista jättihirviöelokuvaa Gameran kilpikonnaisessa kuoressa.
Lyhyesti kerrottuna Gamera on jättihirviö ja jättihirviöiden tehtävä on tuhota kaupunki, simple as that.

Avaruuden syövereistä Maahan saapuu jonkinlainen radioaalto, mutta kuka koettaa saada yhteyttä meihin, ystävä vai vihollinen ja missä Jodie Foster on silloin kun häntä tarvitaan? Ja tähän radioyhteyden yritykseen ei muuten sitten enää palatakaan myöhemmin elokuvassa.
Toisaalla kolme muksua huomaa kaukoputkella leikkiessään ilmakehään saapuvan avaruusaluksen ja innokkaat lapset päättävän mennä katselemaan läheiseen metsikköön laskeutunutta alusta. Lasten haaveena on löytää edistyneempiä siviilisaatioita, paikkoja joissa ei ole sotia tai auto-onnettomuuksia. Auto-onnettomuuksia? Lapset löytävät avaruusaluksen ja kunhan olemme ensin nähneet selvästi pienoismallin näköisen pienoismallin, voimmekin seuraavaksi katsella suurta kuvasuurennosta samaisesta aluksesta ja luonnollisestikin tämä kuva on suurennettaessa menettänyt huomattavan osan terävyydestään. Lapsikolmikon poikaduo astelee tyhjän aluksen sisään ja aloittaa matkan avaruuteen jossa he kohtaavat Gameran, kiltin rakettimoottorisen torahammaskilpikonnajättiläisen. Gamera rikkoo meteoriitteja ja aloittaa holtittoman pyörimisen. Öö, okei.
Pojat saapuvat kaukaisella pienoismalliplaneetalle jossa vesi kulkee takaperin ja jättiläishirviöt Gyaos (hopeinen lasereita ampuva kulmikas lepakko) ja Guiron (veitsipäinen leguaani) tappelevat ja Guiron kilpistää Gyaosin ampuman laserin joka johtaa niin sanottuun omaan maaliin kun tuo laser leikkaa oman jalan irti. Seuraavaksi pojat kohtaavat planeetan asukkaita, hopeisiin karnevaaliasuihin pukeutuneita neitoja jotka kuulostavat Jawoilta, mutta onneksi jälkimmäinen asia korjataan jollain universaalitulkkauskoneilla joka muuntaa heidän ääntelynsä huonoksi dubbaukseksi. Ai niin, planeetta on sitten nimeltään Terra ja se on Maan kaltainen planeetta auringon toisella puolella, emme vain ole huomanneet sen olemassaoloa juuri siksi että aurinko hengailee siinä välissä.
Terran asukkailla on ongelma, tai kaksikin. Ensimmäinen on se, että Gyaos terrorisoi planeettaa ja toinen on jonkinlainen kasvihuoneilmiö joka on muuttamassa planeetan ilmastoa ääriarktiseksi. Ensimmäiseen asiaan ratkaisu on Terran asukkaiden kontrolloima Guiron, toiseen asiaan ratkaisuna on,,, väliäkö sillä, koska nyt on aivan liian tärkeää huomioida se, että Terran asukkaat haluavat selvittää ovatko pojat myrkyllisiä, sillä jos eivät ole niin heidät voidaan syödä.
Sillä välin toisaalla Maahan jäänyt tyttö koettaa saada muita uskomaan poikien kadonneen taivaalle avaruusaluksella, mutta eihän sitä kukaan usko joten se siitä.
Muualla Gamera lentelee ympäri ämpäri avaruutta.
Eipä siellä Terralla näytä pahemmin asukkaita olevan, kun näemme toistuvasti vain samat kaksi neitoa. Näistä neidoista puheenollen, heidän suunnitelmansa syödä poikien aivot keskeytyvät kun Gamera saapuu paikalle. Koska ohjukset eivät Gameraan pure, niin päästetäänpä Guiron irti ja monsteritappelu voi alkaa. Guironin veitsipää ei lävistä Gameran kilpeä, mutta kuonosta ammutut heittotähdet leikkaavat Gameraa suht' tyydyttäväti, kunnes Gamera ymmärtää pesäpalloilla tähdet takaisin. No, ilmeisesti Gamera hukkuu ja pojat pakenevat joutuakseen vangeiksi.
Maassa toimittajat ovat saaneet vihiä poikien päätymisestä avaruuteen ja nyt tietenkin asiasta puhunutta tyttöäkin uskotaan. Tällä välin Terralaiset saavat huomata Guironin hyökkäävän kaupunkia ja orjuuttajiaan vastaan. Kun toisen Terraneidon päälle putoaa vaahtokumilavaste, toinen neito ampu tämän loukkaantuneen Terralaisen ja mainiosti lasersäde tulee aseen vierestä.
Gamera herää ja uusi matsi Guironin kanssa voi alkaa. Gamera voimistelee (ihan oikeasti) ja soittaa ilmakitaraa (ihan oikeasti.) HEI! MITÄS TÄMÄ ON OLEVINAAN? Gamera harrastaa fellaatiota Guironin kanssa. Pojat ampuvat ohjuksia joilla lävistetetään Guiron ja Gamera taitaa tehdä klassisen "the roof is on fire"-eleen.
Guironin kuoltua pojat astelevat avaruusaluksen sisään jonka Gamera laittaa suuhunsa ja vie takaisin Maahan.
Mutta mitä tapahtui Gyaosille?

Elokuvan pienoismallilavasteet ovat ihanan kömpelöitä ja koko Attack Of The Monstersin maailmasta tulee mukavasti mieleen Nalle Luppakorva.
Attackin naivistinen futurolookki on aivan loistavaa Futuro-taloista lookkia.
Juoni on tyypillisen ilmavaa, näyttelijät tavanomaisen pihalla, hirviöt perinteisen kumisia, mutta missä ovat kaupunkituhot? Kyseessä on siis mainio, joskin mukavan valitettavan keskitasoisen kiva oman lajityyppinsä edustaja.

Tähdet: ***
Attack Of The Monsters

GAMERA THE INVINCIBLE (1966)

Heti perään lisää Gameraa, joka on tehty edellistä aiemmin ja täten olisi voinut olla levylläkin ennen edellistä. Mitä? Ai että olisihan voinut katsoa tämän ennen Attackia sillä valinnat ovat vain napin painalluksen päässä. Aivan liian vaikeaa minulle.

Amerikkalais-kanadalainen tutkimusryhmä on antarktiksella ja kylläpäs jenkeillä ja kanukeilla on aasialaiset kasvonpiirteet. Seuraavaksi jenkit pudottavat aseellisilla toimillaan neukkulentokoneen samaisella alueella ja sopivasti tuo neuvostokone kuljetti mukanaan atomipommia jonka räjähdys herättää jään alla uinuvan Gameran.
Gamera kaataa laivan.
Pian uutisointi jättiläiskilpikonnasta kiertää ympäri maailman ja media ja ihmiset spekuloivat voiko kyseessä olla todellinen olento, vaiko onko kyse Ruokolahden jättiläisleijonasta. Toisaalla Japanissa, Tokion läheisyydessä pienen pojan vanhemmat vaativat tätä luopumaan lemmikkikilpikonnastaan ja hankkimaan ihmisystäviä, ja voi luoja kuinka nerokkaan repliikin kuulemmekaan: " I realize this might seem cruel. It is." Jep, noin sitä pitää lohduttaa omaa lasta. Gamera vilkuilee nurkan takaa pikkupoikaa ja pian esittäytyy koko kansalle. Poika säikähtää Gameraa ja juoksee turvaan majakan huipulle, Gamera tuhoaa majakan ja pelastaa pojan. Nyt kansa iloitsee sankarillisen Gameran lapsipelastuksesta, mutta hei, ettekö te huomanneet että sekuntia aiemmin Gamera koetti tappaa sen pojan. Ei ihmekään, että Gamera on tunnetusti lasten suosikkihirviö.
Gamera pistää paikkoja remonttiin, syö sotilaiden ammukset ja vaikuttaa täysin voittamattomalta. Kun tuli, lyijy, taikka ydinlaskeuma ei Gameraa hetkauta, niin kenties armeijan kehittämästä jäädytyspommista olisi jonkinlaista hyötyä. Siltä näyttää, sillä jäädytyspommien ja dynamiitin avulla Gamera saadaan selälleen ja tällöin hän on avuton. MUTTA! Gamerallahan on rakettimoottorit joiden avulla hän voi lentää pois, kääntyä ja jatkaa destruktiotaan
Maailman johtajat kerääntyvät sopimaan yhteistyöstä Gameran pysäyttämiseksi ja tässä kohdassa tuodaan mukaan se näihin elokuviin yhdistetty kylmän sodan ja ydinuhan tematiikka kun jenkit ja neukut pullistelevat toisilleen, mutta lopulta päättävät että yhteinen hyvä on hyväksi.
Gamera riehuu ja aiemmin nähty poika haluaa tavata kilpparin koska hän ajattelee jättiläishirviön olevan ystävänsä. Lopulta Gamera houkutellaan raketin sisään joka ammutaan Marsiin.

Ihan perushyvää monsterimeininkiä, vaikkakin materiaalista tuhoa olisi saanut olla huomattavasti enemmän. Halusi tai ei, niin hiekkalinnojen potkiminen on näille elokuville tärkeää ja jos sitä nälkää ei tyydytetä niin miksi edes yrittää. Silloin kuin Gamera antaa kaupungille extreme makeoveria niin maailman tilanteesta huolimatta se on hauskaa. Sori vaan.

Attack oli värielokuva Invinciblen ollessa mustavalkoinen ja itse Gameraa ajatellen mustavalkoisuus on sopivampi siinä mielessä, että hahmohan näyttää melkeinpä siltä että se saattaisi olla joidenkin mielestä jopa pelottava. Värillisenä Gamera näyttää kumiselta jättiläiskilpikonnalta, mutta mustavalkoisena se näyttää mustavalkoiselta kumiselta jättiläiskilpikonnalta ja siinä on suuri ero.

Tähdet: ***
Gamera The Invincible

SANTA CLAUS CONQUERS THE MARTIANS (1964)

Tämäpä saattaa olla Teille ja muille kaikista näistä tämän boksin elokuvista tutuin vaikka ette sitä heti muistaisikaan. Tämä kun esitettiin suomenkin televisiossa muistaakseni Teema-kanavan toimesta vuosi tai kaksi sitten joulun yhteydessä, joten useampi kuin yksi ihminen saattoi sen silloin katsoakin.

On siis joulun aika ja televisiossa on meneillään ohjelma jossa esitellään Joulupukin pajan toimintaa. Luonnollisestikin tämä ohjelma on myös katseltavissa Marsissa jossa Teletappeja muistuttavat lapset katsovat sitä ilmeettöminä. Marsilaisten johtaja Kimar (Leonard Hicks) on huolissaan kun planeetan lapset käyttäytyvät oudosti ja pian ilmenee että levottomuuksien syynä on joulunkaipuu. Marsissa kun ei joulua vietetä, joten siellä ei myöskään ole Joulupukkia jakamassa lahjoja, mutta nyt Maan televisio-ohjelmien myötä ovat lapset alkaneet toivomaan myös joulua omaan kulttuuriinsa. Kimar saa ajatuksen, että jos lapset haluavat joulun niin joulun he myös tulevat saamaan. Siispä mennään kaappaamaan Joulupukkia. Eli tämähän on vähän kuin Painajainen Ennen Joulua.
Maahan saavuttuaan Kimar miehineen kohtaavat pienet lapset, Billyn (Victor Stiles) ja Bettyn (Donna Conforti) jotka kaapataan mukaan eräänlaisiksi matkaoppaiksi, ja pian on myös Joulupukki (John Call) pussissa, joten palatkaamme Marsiin. Huomautettakoon että nämä Marsilaiset eivät ole yhtään sen enempää "pahoja" kuin Jack Skellington. He haluavat tehdä hyvää, mutta metodit ovat hiukan karkeat. Yksi Marsilaisista, Voldar (Vincent Beck) kuitenkin on Grinch ytimiään myöten ja hän ei todellakaan hyväksy ajatusta ilosta ja nautinnosta, joten hän pyrkii estämään joulun toteutumisen.
Positiivisesta mielialasta huolimatta Joulupukki, Billy ja Betty ovat kuitenkin nyt käytännössä Marsin vankeja ja hohotteleva pukki alkaa valmistamaan leluja planeetan lapsille.
Voldar päättää omien apulaisten kanssa kaapata Joulupukin omiin sadistisiin tarkoituksiinsa, mutta erehdyksessä he nappaavatkin pukiksi pukeutuneen Marsilaisen koomisen kevennyksen Dropon (Bill McCutcheon), mutta ainakin he onnistuvat sabotoimaan lahjojentekokoneen joka nyt syytää mutanttileluja. Baseballtennismaila, it's madness i tell you.
Voldarin päälle suihkutetaan vettä ja siten on kaikki taas kunnossa. Marsilaiset ovat oppineet arvostamaan joulua ja luomaan sen itse itsellensä, joten Joulupukki, Billy ja Betty saavat palata rauhassa kotiinsa. Loppuun vielä iloisuutta huokuva teemalaulu jonka lyriikatkin esitetään ruudulla jotta pääsemme kunnon karaokefiilikseen:
"Hang up that mistletoe
soon you'll hear ho! ho! ho!
on christmas day
you'll wake up and you'll say
hooray for santy claus."


Tämä on taas yksi niitä elokuvia jotka usein listataan mukaan kaikkien aikojen huonoimpien elokuvien joukkoon, sinne Manosin, Robot Monsterin ja Plan 9:n sekaan ja myös IMDb:llä se on päätynyt bottom-listalle. No onhan kyseessä todella huono elokuva. Lavasteet ovat paperisia, antennipäiset Marsilaiset ovat maskeerattu suttuisesti, Marsilainen robotti on hopeiseen pahviin puettu ihminen, juoni on täyttä kuraa, näyttelijät ovat luonnollisestikin hyvin heikkoja ja elokuva on muutoinkin kokonaisuudessaan selvää kompostin alimmainen-sarjaa. Vastaavasti elokuva osoittaa kuitenkin toistuvasti olevasti tietoisesti kieli poskessa tehty, eikä vain vahingossa huvittava ja nolo kuten nämä bottom-elokuvat yleensä ovat. Siis jos naurettava elokuva pyrkiikin ajoittain tahallisesti olemaan naurettava, niin onko se nyt ihan niin naurettava. Tämä elokuvan jonkinlainen itsetietoisuuden tunne aiheuttaa sen, että liian usein elokuvaa katsellessa tulee mieleen että tekijöiden tarkoitus on ollutkin tehdä tarkoituksella kulttielokuvaa, vähän samaan tapaan kuin Snakes On A Plane-moskan tekijöillä oli. Siksipä se ei Snakesin tavoin myöskään oikein toimi, koska ollakseen hupsun nimensä kaltaista hubaa on Santa Claus Conquers The Martians yksinkertaisesti vain aivan liian tylsä sellaiseksi.

Tähdet: *
Santa Claus Conquers The Martians

TEENAGERS FROM OUTER SPACE (1959)

Ufo laskeutuu syrjäseudulle. Luukku avautuu. Näemme kypäräpäisen hahmon nousevan. Voi jumalauta, se sädetti just koiran luurangoksi!
Pian esille on astunut yhteensä viisi henkilöä ja nämä avaruusmiehet ovat tulleet aina kaukaa Gargonista (beats me) saakka etsimään planeettoja joita hyödyntää ja joiden kansoja orjuuttaa. Yksi heistä, Derek (David Love) kuitenkin on inhimillinen, tai gargonillinen, eikä halua olla mukana tuhoamassa Maata joka selkeästi on älykkäiden olentojen kotipaikka, joten ilmeisesti kotitehtävät on tehty huonosti. Derek pidätetään ja päätetään että kotona hän saisi nousta puolustamaan itseään petturuudesta. Derek pakenee tuntemattomaan Maahan.
Saamme tietää, että Derek on Gargonin johtajan poika, seikka josta Derek itse ei ole tietoinen, mutta mitäpä tuosta ja nyt muiden Maahan saapuvien Gargonien tulee saada Derek kiinni elävänä, mutta jos nyt ihan pakko on niin saa hänet tappaakin. Siispä kollega Thor (Bryan Grant) lähtee perään ja sädettää matkalla ihmisiä luurangoiksi samaan tapaan kuin Mars Hyökkää-elokuvassa tehdään.
Derek törmää pikkukaupungissa Lumikkia muistuttavaan Bettyyn (Dawn Bender) ja jostain syystä Betty kutsuu samantien oudosti puhuvan, oudosti pukeutuvan, oudosti käyttäytyvän muukalaisen asumaan itsensä ja isoisänsä luokse ja vuokran kanssakaan ei tarvitse stressata.
Thor riehuu ja saa lyijyä sisuksiinsa kiitos joidenkin miesten mustissa. Haavoittunut Thor pakottaa aseella uhaten Derekin ja Bettyn mukaansa ja joku puoskari leikkelee Thoria. Tässä samalla Derek saa tietää olevansa Gargonin johtajan poika. Niin ja Bettyllekin on jo selvää, että Derek on parempaan elokuvaan viitaten ei tästä maailmasta.
Derek ja Betty pääsevät pakenemaan Thorilta joka lähtee perään ja ajaa jyrkänteeltä alas, päätyen poliisin huomaan. Niin ja jossain luolassa on jonkinlainen hirviö ja kohta tuo hirviö paljastuu,,, sehän on jättiläishummerin varjo. Varjo? Derek ampuu valopyssyllä hummeria ja se kuolee.
Derek ymmärtää että Gargonit tulevat lähettämään lisää hummereita Maahan ja pohdittuaan hetken lojaalisuuttaa kotiplaneettaansa kohtaan ja sympatiaansa ihmisiä kohtaan päättää hän houkutella lähestyvän Gargon-laivasto itsetuhoon. No, se siitä sitten. Ai niin, tietenkin Derek kuolee siinä samassa.
Avaruusolento nimeltä Derek?

Kyseessä on sinänsä ihan kiva elokuva lajityypillilleen ominaisine ideoineen. Teinit ovat kaukana teini-iästä, efektit ovat ihastuttavan kömpelöitä, näyttelijät niin puisevia että metsäpalon uhka on pelottavan läheinen, mutta jo niin kovin monta samankaltaista elokuvaa nähneenä joudun toteamaan, että vaikka tämä saattaisi olla huonompikin, niin mielummin sen olisi suonut olevan parempi. Okei, rakastin kyllä sitä ideaa että elokuvan hirviö oli suurimman osan ajasta tavallisen hummerin suurennettu varjokuva. Eikä tietenkään voida sivuuttaa sitä, että Gargonien univormut olivat aika makeita ja näyttääpi siltä, että alkuperäinen V-sarja taisi saada hieman vaikutteita tästä elokuvasta, vaikkakaan siinä avaruusolentojen jalkineet eivät olleet kenkien päälle vedetyt valkoiset sukat.

Tähdet: *
Teenagers From Outer Space

maanantai 14. maaliskuuta 2011

50 Sci-fi Classics: 11 - 12

KONG ISLAND (1968)

Viidakon syvyyksissä ryhmä hulluja tiedemiehiä (koska yksi ei ole tarpeeksi) suorittaa kokeita gorilloilla joiden tarkoituksena on luoda voittamaton gorilla-armeija. Hetkinen? Hahaha! Voi Luoja!
No okei, jos oikeasti asiaa miettii niin ei Deep Blue Sea ole yhtään sen järkevämpi.
Mutta ennen gorilloja jotain muuta. Burt (Brad Harris) on palkkasoturi jota kollega ja hullu tohtori Albert (Marc Lawrence) ampuu selkään ja jättää kuolemaan. Burt ei kuitenkaan kuollut ja janoaa nyt kostoa ja luodinreikäkin on siirtynyt olkapäähän. Etsintöjensä yhteydessä Burt saapuu ystävänsä, jonkinlaisen rosvoparoni Theodoren (Aldo Cecconi) luokse. Näemmä Theodore järjestää jonkinlaisia salametsästysretkiä. Paikalla on myös satunnaisia hehkeitä naikkosia ja jokainen tuntuu olevan lääpällään Burtiin, mutta mitäpä tuosta. Yksi näistä naisista on Theodoren tytär Diana (Ursula Davis) joka kohtapuoliin lähtee metsästysretkelle. Juuri kun Diana on riisuutumassa, niin gorillat hyökkäävät leiriin ja vievät neidin mukanaan. Pian ilmenee, että gorillojen kaappausta johti Turk (Paolo Magalotti) Albertin käskystä. Siispä Burt lähtee pelastamaan Dianaa, aikomuksenaan samalla puristaa Turkista tieto siitä missä Albert on. Mukaan lähtee myös Dianan veli Robert (Mark Farran) ja pari nimetöntä tykinruokaa. Sitten Lemmenlaivan musiikki soi ja katselemme arkistomateriaalia jostain luonto-ohjelmasta. Mitä Robert ei kuitenkaan kerro Burtille on, että Turk haluaakin kohdata Burtin ja pakotti Dianan kaappauksella Robertin tuomaan Burtin luokseen. Niin ja nyt viidakkotyttö Eva (Esmeralda Barros) seuraa läheltä kaukaa metsämiehiämme. Kyseessä on siis jokin viidakon eläimien kasvattama Mowglin sukulainen. Gorillat hyökkäävät ja hakkaavat Robertin hengiltä ja juuri ennen kuolemaansa mies ehtii tunnustamaan Burtille kaiken, mutta ei sen niin väliä kun jotenkin Burt oli jo päätellyt kaiken oikein päin.
No nyt jokin viidakkoheimo vangitsee Burtin.
No nyt viidakkoheimo päästää Burtin vapaaksi ja heittelee häntä keihäillä.
No nyt Burt riisuu paitansa ja ui flamingojen seurassa.
No nyt Burt syö banaania ja tapaa viidakkotyttö Evan.
Katsojalle ilmenee, että se on nimenomaan Theodore joka Albertin suunnitelmia rahoittaa, mikä herättää tietenkin kysymyksen että miksi Albert sitten kaappasi Dianan, jos Dianan isä Theodore on koko jutun rahamies. Ja mikä se suunnitelma sitten on? No, Albert on tietenkin se gorilla-armeijasta haaveileva ja sitä luova hullu tohtori, ja osoittaakseen gorillojensa voittamattomuuden hän haluaa pistää gorillat tappelemaan Burtin kanssa. Siis häh? Hullu tohtori luo gorilla-armeijaa ja aikoo todistaa niiden tehokkuuden pistämällä ne tappelemaan palkkasoturin kanssa jota hullu tohtori ampui selkään. Kuulostaa ihan järkevältä.
Gorillat kaappavat Evan. Theodore saapuu Albertin luokse hakemaan tytärtään, mutta sitten Theodoren vaimo ampuu miehensä, Albert ampuu Theodoren vaimon ja Burt ampuu reikiä johonkin kubistiseen maalaukseen joka saa gorillat sekomaan ja Eva käskee gorilloja hyökkäämään Albertin kimppuun. Öö, okei.


Kong Island on se SE elokuva jonka vuoksi ostin tämän 50 leffan boksin. Toki paketissa on monia elokuvia jotka halusin nähdä joko uudestaan taikka ensimmäistä kertaa, mutta Kong Island sinetöi päätöksen ja Kong Island on juuri sitä mitä siltä odottaakin. Juoni ja sitä kuljettava dialogi ovat niin hanurista, että Kimmo Pohjoselta tulee Kluster pöksyyn. Dubbaus on asiaan kuuluvan huonoa. Näyttelijät ovat sitä luokkaa, että toivoo heidän siirtyneen tämän jälkeen ja mielummin jo ennen tätä muihin hommiin. Gorillapuvut ovat aivan kauheita ja samalla todella upeita.

Mikään Kong Islandissa ei ole hyvää, mutta onneksi se kaikki on niin uskomattomatn huonoa, että se on jo hemmetin hyvää. Mainiota elokuvassa on myös sen toistuvasti Lemmenlaivasta muistuttava musiikki.

Tähdet: ~ (tai *****)
Kong Island

BRIDE OF THE GORILLA (1951)

Viidakon keskellä sijaitsee Van Gelderin kartano joka on sittemmin ränsistynyt ja kasvillisuuden valtaama.
Siirtykäämme siis hetkinen ajassa taaksepäin tapaamaan itse herra Klaas Van Gelderia (Paul Cavanagh) ja rouva Dina Van Gelderia (Barbara Payton.) No tässä he nyt ovat, sellainen tyypillinen kireä vanhempi rikas mies ja sopivasti hutsahtava nuori vaimo. Paikalla on myös Van Gelderien tilanhoitaja Barney (Raymond Burr) joka on iskenyt silmänsä Dinaan ja kiukuttelee rikkaalle Klaasille haluten itse kalifiksi kalifin paikalle. Barney uhittelee Klaasille ja lopulta lyö Klaasin suoraan käärmeen eteen ja se on rikkaan miehen menoa.
Poliisipäällikkö Taro (Lon Chaney Jr.) uskoo Barneyn olevan syyllinen Klaasin kuolemaan, mutta ei pysty todistamaan asiaa. Onneksi sentään paikallinen poppanainen Al-Long (Gisele Werbisek) tekee asialle jotain pistämällä kirouksen Barneyn ylle, josta hetken päästä lisää.
Tällä välin Barney ja Dina menevät naimisiin ja nyt rouvan saatua edesmenneen miehensä rahat on myös Barney päässyt rikkauksiin kiinni.
Kirous alkaa vaikuttamaan kun Barney tuntee outoa vetoa viidakkoon ja näkee kätensä karvaisena, mutta kyseessä ei ole masturbaation sivuvaikutuksista. Barney muuttuu gorillaksi ja saamme jälleen nähdä sen klassisen muodonmuutosmokan. Eli kun muodonmuutos alkaa on henkilöllä, eli tässä tapauksessa Barneylla vaatteet päällään, mutta muutoksen ollessa täydellinen hän on vaateton, eli nyt siis alaston gorilla, mutta herätessään aamulla ja muututtuaan takaisin ihmiseksi, ovat vaatteet taas päällä. Pukiko hän gorillana ollessaan aiemmin riisumansa vaatteet takaisin päälleen? Hmm...
Pian paikallisten maajussien karjaa löydetään tapettuna ja silminnäköiden mukaan syyllinen on suuri punainen apina. Punainen?
Dina ei ole nähnyt Barneyn muutosta, mutta uskoo miehen muuttuneen jotenkin, jos ei fyysisesti niin sitten henkisesti. Aluksi rouva suunnittelee uuden miehensä kanssa tilan myyntiä ja muuttoa jonnekin ihan muualle, mutta Barney on alkanut nauttimaan gorillana olostaan ja pitää viidakkoa ainoa oikeana kotinaan, eikä täten siis suostu lähtemään. Barney juoksee viidakkoon, muuttuu gorillaksi ja Dina juoksee perässä. Barneygorilla muksauttaa Dinaa ja kantaa sitten rouvaa mukanaan. Taro ja paikallinen lääkäri Viet (Tom Conway) ilmaantuvat paikalle ja ampuvat Barneygorillan. Loppuun vielä huomautus siitä kuinka viidakko rankaisi Barneyta tuhmuuksista.

Pakko myöntää, että Bride Of The Gorilla kuulostaa hauskemmalta kun tiivistää sen juonen:
Mies tappaa rakastettunsa aviomiehen ja saa päälleen kirouksen joka tekee hänestä murhanhimoisen gorillan.
Siksi onkin lähes sääli, että kyseessä on Wolfmanin tapaan aika traaginen tarina ja asiallinen elokuva.

Osa näyttelijöistä on hiukan jäykemmänpuoleista kansaa, maskeeraus on aika kömpelöä ja viidakko hyvin keinotekoisen näköinen, mutta loppujen lopuksi kyseessä on ihan kelpo klassinen kauhuelokuva juuri edellä mainitun Wolfmanin tyyliin.

Tähdet: ***
Bride Of The Gorilla

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

50 Sci-fi Classics: 7 - 10

HORRORS OF SPIDER ISLAND (1962)

Jive soikoon, kun limainen manageri Gary (Alexander D'Arcy) koe-esiinnyttää tanssityttöjä jotain Singaporessa olevaa tapahtumaa varten ja mitä löyhempi moraali tytöllä on, niin sitä varmemmin hänet valitaan. Matkalla sinne lentokone syttyy palamaan ja putoaa mereen. Loistavaa on kuinka putomisen yhteydessä näytetään lähikuvia naisista kiljumassa ja missä he ovatkaan, niin se ei ainakaan ole lentokone.
Tytöt ja Gary murjottavat hetken pelastusveneessä, kunnes osuvat eräälle saarelle. Saarella tytöt huokailevat vesiputouksen alla ja Gary miehisenä miehenä ottaa ohjat käsiinsä. Alueelta löytyy pitkävartinen vasara ja kuten me kaikki tekisimme siinä tilanteessa, myös Gary päättelee sen olevan uraanin louhintaa varten. Tietenkään mistään uraanista ei enää jatkossa puhuta. Seuraavaksi ryhmämme löytää mökin ja sen sisältä kuolleen miehen nojaamassa eräänlaista hämähäkinverkkoa vasten. Siis huom. Nojaamasta!
Katsojille vilautetaan alueella olevaa jättihämähäkkiä joka näyttää Nosferatun ja Milhouse Van Houtenin sekoitukselta. Muut eivät sitä huomaa ja pian tytöt voivatkin bilettää. Gary lähtee juoksemaan metsään, tulee jättihämähäkin puremaksi, tappaa hämähäkin ja muuttuu itse eräänlaiseksi hämähäkkimieheksi. Mikä nyt tässä tapauksessa tarkoittaa ihan julmetun rumaa petolinnun takapuoli-maskeerausta. Itse asiassa jossain kuvissa se näyttää ihan Gary Glitteriltä. Hahaha!
Nyt tämä hirviömäinen Garyhäkki kulkee tappamassa tanssityttöjä kuristamalla heidät. Häh? Torahampainen ja veitsikyntinen hirviö kulkee kuristamassa naisia. Missä on uraanitykki jolla ammutaan atomit irralleen?
No okei, se tappaa oikeasti vain yhden ja meinaa tappaa toisen, mutta eihän sellaiseen ole aikaa kun nyt saarelle saapuu kaksi miestä viinalastissa ja sitten bailataan joku puolisen tuntia elokuvan pituudesta ja ei muistella mitään hämishirviötä. Kunhan ollaan tarpeeksi dokattu ja twistattu, niin sitten toinen paikalle tulleista miehistä voikin kuolla hämishirviön puremaan ja yksi nainen voi pudota kalliolta kuolemaansa. Hämishirviö jahtaa tyttöjä, tytöt jahtaavat hämishirviötä.
Hämishirviö juoksee juoksuhiekkaan, hukkuu ja kuulemme toisen saarelle saapuneen miehen toteavan viisaasti ”he'll be dead, or continue living.”


Erinomaisen huonosti synkronisoidun huonon dubbauksen lisäksi elokuva sisältää nerokasta dialogia:
”There's absolutely no reason yet to fear the worst. Until now, we only know that the plane caught fire and we've lost radio contact.”
Mitä? Ja tämäkö muka kuuluu IMDb:n bottom-listalle?
Mikä muka siihen on syynä.
Kivisen jäykät näyttelijät? Umpisurkea dialogi? Juoni suoraan uranuksesta? Hämähäkkiefekti joka saa uskomaan efektipersoonien olleen sekä sokeita, että kädettömiä? Ajalleen runsas rohkea paljaan pinnan esittely strippausmusiikin tahtiin?
Jaa, no okei.


Tähdet: *
Horrors Of Spider Island


THE WASP WOMAN (1959)

Kosmetiikkayrityksen johtaja Janice Starlin (Susan Cabot) on saamassa tuotevalikoimiinsa uuden mullistavan ikääntymistä estävän aineen kiitos mukavasti höyrähtäneen tiedehyypiön Zinthropin (Michael Mark.) Zinthrop on siis onnistunut muodostamaan ampiaisten nesteistä yhdistelmän jolla pystytään hidastamaan ikääntymistä huomattavasti ja tottakai Starlin päättää kokeilla ainetta itseensä. Erinomaista on, että Zinthrop vakuuttaa Starlinin aineensa vaikutuksesta pistämällä sitä marsuun joka nuorenee ja pienenee ROTAKSI!
Kärsimätön Starlin pumppaa ainetta itseensä enemmän kuin mitä Zinthrop on suositellut, tietämättä että suunnilleen samoihin aikoihin koe-eläimissä on alkanut näkymään outoja muutoksia. Toisaalla kosmetiikkayrityksessä käydään valtataistelua kun osa osakkaista on alkanut pitämään Starlinia liian iäkkäänä ja naisena yrityksen johtoon ja neidin ulkonäössä näkyvä nuortuminen se sitten vasta herättääkin kaikenlaista kummastusta. Muualla Zinthrop jää auton alle ja päätyy koomaan. Sillä aikaa Starlin alkaa kokemaan nuorennusaineen sivuvaikutukset kun hän muuttuu öisin Kärpänen-elokuvan tyylisesti ampiaispäiseksi ja käy tappamassa populaa. Okei, hän näyttää ampiaisen sijaan enemmän Brunbergin suukkojen kansikuvalta.
Zinthrop herää koomasta ja hourailee vaarasta joka uhkaa kaikkia Starlinin muodossa ja Starlinia itseään. Samalla nuorennusaineeseen koukuttunut Starlin muuntuilee ampiaispääksi ja puree ihmisiä
Zinthrop heittää happopullolla Starlinia ja sitten pudotaan ikkunasta.


Tämäkin oli Roger Cormanin ohjaustyö ja huomattavasti mukavampi elokuva kuin se She Gods Of Shark Reek, vaikka onkin edelleen suht' kömpelö peruscorman.
The Wasp Woman on aika varmasti ollut Kärpäsen innoittama elokuva, sillä sen verran usein tuo jälkimmäinen tuotos tulee mieleen ja etenkin hirviömaskeeraus on samankaltainen, joskin huomattavasti rumempi. Mutta mitäpä tuosta, The Wasp Woman on kuitenkin ihan hyvää B-roskaa jossa näyttelijät ovat selkeästi parempia kuin mitä sisältö antaa ymmärtää ja kopioinnista huolimatta juoni on omaksi hyväkseen tarpeeksi idearikas.

Tähdet: ***
The Wasp Woman


VOYAGE TO THE PREHISTORIC PLANET (1965)

Vuosi on 2020 ja Kuun asuttamisen jälkeen on vuorossa Venus, jonne palloa tutkimaan lähetetään kolme alusta, joista yksi poksahtaa kiitos törmäävän meteoriitin.
Ensi alkuun Venukselle laskeutuvat kaksi astronauttia (tai kosmonauttia) ja robotti nimeltä John, mutta kun yhteys katkeaa niin koko Sirius-alus massiivisen kolmen hengen miehistöineen seuraa perässä, toisen aluksen, Vegan jäädessä kiertoradalle. Vegalla näyttäisi olevan vain yksi ihminen, joten aika minimimiehityksellä ollaan lähdetty Venusta valloittamaan.
Venus näyttää,,, no se näyttää aika paljon samalta kuin Alienin planeetta LV-426. Eli sumuista kivikkoa on tarjolla. Yllättäen jonkinlainen mustekalalihansyöjäkasvi hyökkää yhden astronautin, Andren (Gennadi Vernov) kimppuun, mutta onneksi kukasta otetaan valokuva (?) ja se auttaa vapauttamaan Andren. Komentaja Lockhart (Vladimir Yemelyanov) on kiukkuinen Vegalla olevalle Marshalle (Faith Domergue) koska hän ei ollut ilmoittanut minne aiemmin laskeutuneet astronautit ovat ajautuneet. Sinänsä Lockhartin närkästys on aiheellista, koska nyt laskeuduttiin suoraan mustekalalihansyöjäkasvin luokse, kun Marsha ei vain muistanut mainita minne pelastettavat astronautit olivat menneet. Nämä kaksi Venukselle kadonnutta astronauttia ovat Sherman (Yuri Sarantsev) ja Kern (Georgi Tejkh) ja he tappelevat esihistoriallisia Godzilla-liskoja vastaan, kun Lockhart miehineen ajelee Luken leijumobiililla.
Lockhartin miehistöön kuuluvat aiemmin mainitun Andren lisäksi myös Hans (Georgi Zhzhyonov.) Shermanin ja Kernin seurana oleva robotti John ei juuri muuta tee kuin näyttää coolilta Transformerilta. Shermanin ja Kernin voimat ja happi ovat lopussa, mutta John on vain huolissaan vesiputouksen aiheuttamasta kosteudesta.
Toisaalla Lockhart miehineen etsii kadonneita ja maisemat vaihtuvat sumuisesta kivikosta sumuiseen mereen ja herrat ovat kuulevinaan seireenin laulua. Lockhart saa yhteyden Johniin ja hänen avullaan he pystyvät toivottavasti löytämään kadonneet astronautit. Samalla John pelastaa kuolevia miehiä antamalle heille ilmeisesti närästystabletteja ja kaatamalla vettä kasvoille.
Lockhart miehineen taistelee jonkinlaista esihistoriallista petolintua vastaan. Marsha lukee kirjaa.
Välillä aina siirrymme Kuuasemalle jossa kansoitusprojektin vetäjä professori Hartman (Basil Rathbone) on yhtä hyödyllinen kuin laastari syöpään.
Marshan yhteys Lockhartiin katkeaa, yhteys Hartmaniin katkeaa ja yhteys aiemmin Venukseen laskeutuneisiin katkesi jo ajat sitten, joten nyt lienee Marshan tehtävä pelastaa kaikki Venukselta. Sillä aikaa Lockhart miehineen on uponnut meren pohjalle ja he vetävät perässään liitoautoaan. Ai niin, he upposivat tahallaan jotta olisivat turvassa siltä petolinnulta. No se oli fiksua, sillä meressä heitä uhkaavat vain arat parrakkaat mustekalat.
Toisaalla Kern ja Sherman voivat jo paremmin ja John soittaa heille musiikkia.
Lockhart miehineen rantautuu ja taas kaikuu ilmoilla seireenin laulu.
John kävelee laavaan ja tuhoutuu, mutta onneksi Kern ja Sherman pääsevät tapaamaan Lockhartin miehineen.
Miehet pohtivat mahtaako Venukselta löytyä siviilisaatiota, sillä siihen viittaisi aiemmin löydetty petolintupatsas. No dinosauruksia täällä ainakin on. Nyt ei ehdi tuhlata aikaa siviilisaatioiden etsintään, kun on aika palata Marshan luokse. Niin, Marsha, mitäpä hänelle kuuluu? No, sillä aikaa kun miehet ovat tekemässä paluuta takaisin kiertoradalle, on Marsha omin nokkinensa laskeutunut Venukselle etsimään miehiä. Siispä hommat seis ja etsimään Marshaa. Mutta juuri silloin vesisade alkaa ja kaikki kastuu. No voi helvetti sentään, nyt Marsha olikin jo ehtinyt palata kiertoradalle. Miehet poistuvat Venukselta juuri kun Andre löytää perunan (?) jonka sisällä on Zeldan naama.
Alukset ovat poistuneet Venukselta ja näemme planeetalla olevassa lammikossa peilikuvan naisesta laulamassa seireenin laulua.


Tämä on niitä elokuvia jotka julkaistiin amerikassa dubattuina, nimet muutettuina ja lisätyllä kuvamateriaalilla varustettuina jotta se menisi jenkkeihin läpi heille kotimaisena elokuvana. Se selittää sen miksi osa elokuvasta tuntuu palapelimäiseltä ja jotkut kohtaukset pistävät silmään kuin Wolverinen kynsi, sillä sen verran erilaiselta osa elokuvasta näyttää. Ei se nyt katselunautintoa pilaa, mutta tuntuu vain hiukan turhalta. Etenkin kun Neuvosto-osuuden erottaa jenkkikamasta aika helposti, sillä heidän designnäkemyksensä on selvästi erilaista (vrt. Aelita ja vaikkapa Forbitten Planet) kuin jenkkien.

Visuaalisesti elokuva on erittäin hieno ja juonesta vähät välittää kun joka nurkan takaa paljastuu jokin uusi upea lavaste, pienoismalli, valoilmiö, tai muuta sellaista joka saa huulet pyöreiksi ja toteamaan ”vau!” Eli sinänsä kyse on aika samanlaisesta elokuvasta kuin Fantastic Voyage jossa efektit ovat lopulta se elokuvan kiintoisin osa. Näitä efektielokuviahan näkee nykyään todella paljon, mutta moderniin efektimenoon tottuneina eivät uudet Matrixit ja Avashitit jaksa suuremmin enää innostaa, kun taas näiden vanhojen leffojen kohdalla voi tuntea sen kuinka uutta ja yllättävää se on ajalleen ollut.


Tähdet: ****
Voyage to The Prehistoric Planet


VOYAGE TO THE PLANET OF PREHISTORIC WOMEN (1968)

Okei, tämä on jo hauskaa. Voyage To The Prehistoric Planet oli oikeasti Neuvostoelokuva nimeltä Planeta Bur johon jenkit kuvasivat lisäkohtauksia mukaan, muuttivat dubbauksessa dialogia ja hokkus pokkus, meillä oli käsissämme toinen elokuva. No, nyt on vuorossa Voyage To The Planet Of Prehistoric Women joka puolestaan on uudelleen editoitu versio Prehistoric Planetista ja sisältää siis kuvamateriaalia sekä siitä, että täten myös Planeta Burista. Aivan nerokasta, ja kaiken lisäksi tämä Prehistoric Womenin ohjaaja on Peter Bogdanovich joka kolmea vuotta myöhemmin sai aikaiseksi elokuvan Viimeinen Elokuva (Last Picture Show) ja sen perusteella ei ikinä uskoisi hänen tehneen muuta kuin arvostettuja draamaelokuvia.
Prehistoric Women ei kuitenkaan ole niinkään Prehistoric Planetin remake, vaan eräänlainen remake/jatko-osa hiukan samaan tapaan kuin Evil Dead 2 on. Eli se on tavallaan sama elokuva, mutta myös selkeä jatko-osa. No ei oikeastaan, sama leffa se on eri nimellä.
Juonessa on hienoista kotitehtävien teon puutetta, kun aluksi osittain uuden dialogin ja kertojaäänen avulla kerrataan tapahtunut, mutta vuosi 2020 onkin nyt 1998. On siinä kuitenkin pieni ero.
Ideana on että edellisen elokuvan Andre (Gennadi Vernov) on tuo kertoja joka kaipaa takaisin Venukselle, koska uskoo siellä olevan elämää ja nimenomaan kaunis nainen. Eli tämä viittaa siihen perunan sisältä löytyneeseen Zeldan kasvokuvaan ja katsojalle osoitettuun laulavaan Venusnaiseen. Nyt meille näytetäänkin että Venuksen rannoilla makoilee keskenään samannäköisiä kireähousuisia blondeja, joista näyttelijänä tunnetuin lienee Mamie Van Doren, jota ei häntäkään kyllä muista erota jos ei tiedä erikseen etsiä. No, nämä Venusnaiset uivat ja pureskelevat kaloja ja palvovat pterodactylia nimeltä Tera. Sopivasti naiset kommunikoivat telepaattisesti, että sitten kun elokuva taas editoidaan uudestaan niin dubbaus on helpompaa. Naiset löytävät edellisen elokuvan petolinnun ruumiin, mutta eihän se edes näytä samalta eläimeltä. No kuitenkin, naiset vannovat kostavansa petolinnun kuoleman ja Mamie Van Doren, eli Moana saa päähänsä leipurinhatun.
Lopulta naiset kuitenkin hylkäävät pterodactyljumalansa ja alkavat palvomaan laavaan uponnutta John-robottia.


Suurin osa Prehistoric Womenista on täsmälleen samaa kuvamateriaalia kuin Prehistoric Planet, joten peräjälkeen katsottuina Prehistoric Women esittäytyy aika nolostuttuvana ripoffina. Noloutta lisää Bogdanovichin itsensä kirjoittama ja puhuma kertojaosuus joka muka-runollisuudessaan on todella huonosti elokuvaan istuvaa ja äärimmäisen teennäistä. Ja jos Prehistoric Planetiin kuvattu uusi materiaali erottui Planeta Burin alkuperäisestä, niin Prehistoric Womeniin lisätyt kohtaukset ovat kuin harrastaisi television kanavahyppelyä. Niin ja vaikka ne Prehistoric Planetiin lisätyt kohtaukset olivat turhia ja visuaalisesti erottuvia, niin ainakaan ne eivät sekoittaneet itse elokuvan juonta, kun taas tämän elokuvan tapauksessa editointi ja uudet kohtaukset tekevät elokuvan tarinasta vaikeasti seurattavan, kun vähän väliä ihmettelee että miten tämä liittyy edelliseen ja mitä hittoa nyt tapahtuu.

Kylläpä osattiin pilata edellinen elokuva josta pidin kovasti. Tämän version kohdalla tuntui siltä, että teki mieli repiä oma pää irti ja polttaa se roviolla.

Tähdet: ~
Voyage To The Planet Of Prehistoric Women

lauantai 12. maaliskuuta 2011

50 Sci-fi Classics: 4 - 6

SHE GODS OF SHARK REEF (1958)

Rikolliset veljekset Chris (Bill Cord) ja Jim (Don Durant) pakenevat poliisia ja päätyvät veneellään keskelle myrskyä. No haaksirikkohan siitä seuraa ja veljekset päätyvät idylliselle paratiisisaarelle jota asuttavat kaikenlaiset kaunokaiset. Ja sitten seuraa jotain jota en tajua. Rannalle ajautuneet veljekset heräävät siis näiden naisten keskeltä ja ensimmäisenä tointuva Chris kysyy, että mitä tapahtui veljelleen Jimille ja hänelle todetaan Jimin kuolleen ja samantien Jim herää siinä ihan vieressä. Okei, ymmärrän että Chris saattaisi luulla tajuttoman Jimin olevan kuollut, mutta miksi hän kysyy mitä miehelle tapahtui jos hän kerran on parin metrin päässä. No kuitenkin, saaren kuningatar Pua (Jeanne Gerson) ei suuremmin arvosta vieraita ja toteaa, että kunhan miehet ovat soveliaassa kunnossa niin lähtö koittaa. Rikollisen identiteettinsä salaavat veljekset salaavat rikollisen identiteettinsä. Ai niin ja tottakai Chris on se hyvä veli ja Jim ei. Tosin on Jimkin aika kiva.
Chris ihastuu kauniiseen Mahiaan (Lisa Montell) ja tunne on molemminpuolinen.
Veljeksiä kielletään menemästä tiettyyn salaiseen paikkaan ja nyt olen hyvin hämmentynyt. Jim ja Chris miettivät miten päästä saarelta pois, siis muutoin kuin saarelaisten paikalle kutsuman laivan avustuksella, sillä etsintäkuulutettuina he eivät halua kohdata ylimääräisiä ihmisiä. Chris mainitsee löytäneensä mahdollisen aukon riutasta joka ympäröi saarta ja pitää siten ulkopuoliset poissa (miten se pelastuslaiva sitten voi tulla paikalle?), mutta hän pelkää että virheen sattuessa hän ja Jim päätyisivät kuolleeksi kuten Jim. Mitä!? Eihän siellä veneessä ollut kuin Jim ja Chris ja molemmat ovat hengissä, mutta Jim onkin kuollut mutta hengissä kuollut. No väliäkö tuolla. Idea kuitenkin on se, että saarelle haaksirikkoutuneet rikollisveljekset haluavat pois paikalta päätymättä poliisien haaviin.
Kuningatar Pua haluaa pitää Chrisin ja Mahian erossa toisistaan ja sitten onkin aika tyynnytellä vihaisia Jumalia uhraamalla Mahia ja muita naisia haille. Hetkinen? Mikä vihainen Jumala? Lukuunottamatta sitä alun myrskyä, ei täällä ole ollut kuin auringonpaistetta ja iloisia kasvoja, joten mikä siinä on vikana. No kuitenkin, Chris pelastaa Mahian haiselta kuolemalta ja Jimin vastustuksesta huolimatta neito otetaan mukaan mukaan kun veljekset pakenevat veneellä saarelta. Kuningatar Pua on mukana panttivankina ja hän syyttää veljeksiä arvokkaiden helmien varastamisesta. Pua pakenee ja Jim varastaa helmet. Chris ja Jim tappelevat, Jim veneilee itsensä hengiltä. Mahia ja Chris voivat matkata eteenpäin onnellisina elämiensä loppuun asti.

Hauskasti elokuva tuntuu alussa hyvinkin kokeelliselta sen tyytyessä pitkään pakoa kuvatessaan pelkästään ääniefekteihin, jättäen kaikenlaisen dialogin pois. Sitten se kyllä jatkuu perusbeenä.
Tämä on myös niitä elokuvia joissa mentiin jonnekin eksoottiseen paikkaan (Havaiji) kuvaamaan ja sellaisille tyypillisesti iso osa elokuvasta on kuin jonkinlaista mainosvideota jossa kuvataan paikallisia tanssimassa, laulamassa, kaislahameet heiluvat ja sininen laguuni on täynnä hymyileviä kaloja. Samapa tuo, sillä jos tällä elokuvalla löisi jonkun hengiltä niin Matlock toteaisi murhan tapahtuneen tylpälle esineella ja sitten Matlock tylsistyisi.

Elokuva on itsensä Roger Cormanin ohjaama, mikä ei nyt oikeastaan merkitse lopulta mitään kun Cormanilla ei B-kuningas maineestaan huolimatta ole mitenkään tunnistettavaa ohjaustyyliä. Kunhan mainitsin.

Tähdet: *
She Gods Of Shark Reef

THE AMAZING TRANSPARENT MAN (1960)

Maailmanherruudesta haaveileva majuri Krenner (James Griffith) järjestää mestarimurtovaras Joey Faustin (Douglas Kennedy) pakoon vankilasta, sillä Krenner tarvitsee jonkun varastamaan hänelle radiumia jotta alistettu tiedemies Peter Ulof (Ivan Triesault) voisi sen avulla saada aikaiseksi näkymättömän armeijan ja myydä sen. Nykyinen hallussa oleva radium kun ei riitä koko armeijalle. Tarkoitus on siis tehdä Faustista näkymätön jotta hän voi varastaa ainetta jolla tehdä muita näkymättömiksi. Krenner vakuuttaa Faustille, että alpha-, omega- ja betasäteiden (ihan oikeasti) yhteisvaikutus on harmiton ja Faust voidaan palauttaa takaisin näkyväksi ilman mitään vaaraa. Siispä suunnitelma täytäntöön, mutta Krenner ei ollut ottanut huomioon Faustin ahneutta ja Faust haluaakin toteuttaa näkymättömänä omia pankkikeikkojaan Krennerin projektin ohella. Samaan aikaan Ulof huomaa, että näkymättömyyssäteilyä tarvitaan joka kerta enemmän ja enemmän, sillä koehenkilö kehittää vastustuskykyä sitä kohtaan, mutta liiallinen säteilyn käyttö johtaa myös kuolemaan. Krenner nyt vähät välittää jos Faust kuolee tulevissa kokeissa, joten siitä vaan.
Erään Faustin soolokeikan yhteydessä näkymättömyys hälvenee ja vaikka mies pääsee pakoon, niin nyt poliisit tietävät kuka on viimeaikaisten outojen ryöstöjen takana ja Faust itse tietää ettei näkymättömyyteen ole luottamista. Yleisesti uutisoitu tapahtuma aiheuttaa myös sen, että Krenner on kiukkuinen. Faust muksauttaa Krenneria ja pyytää Ulofia palauttamaan hänet ennalleen, sillä nyt Faust muuttuu satunnaisesti näkymättömäksi ja takaisin. Ulof kuitenkin kertoo ettei Faust tule elämään kauaa, sillä säteilyhoidot ovat varmaksi kuolemaksi ja Ulof itsekin on altistunut sille. Ennen kuolemaansa Faust haluaa tehdä jotain hyvää ja palaa Krennerin talolle estämään Krenneria jatkamasta tulevaisuudessa megalomaanisia suunnitelmiaan, eli Faust tulee tappamaan hänet. Koneet poksahtavat, radium räjähtää ja atomipilvi nousee, mutta onneksi maailmoja tuhoava räjähdys jää Krennerin maatilkulle ja myöhemmin paikalle tulleet tutkijat voivat olla turvassa säteilyltä pitäessään käsissään geigermittareita, sillä kuten me kaiki tiedämme geigermittari suojelee meitä kaikelta.

Tämä oli aika mainio elokuva ja olisin jo nähdyn 57 minuutin lisäksi suonut elokuvalle ainakin kolme minuuttia lisää pituutta, sillä varmasti senkin olisi jaksanut katsoa.
Pituutensa vuoksi elokuva ei oikein ehdi käsitellä kunnolla mitään esittelemäänsä skenaariota, vaan on kuin eräänlainen kavalkadi pelkkiä punchlineja, mutta sellaiseksi varsin miellyttävä.

Kuten muutkin aikansa atomipelotteluelokuvat joissa ylikasvuiset pienoisihmiset leikkivät Jumalaa jättimuurahaishämähäkkien rinnalla, myös Transparent Man sisältää (tarpeettoman) paljon hölynpölytiedejargonia, joka etenkin tämän elokuvan kohdalla on niin nolostuttavaa puutaheinää, että se on kuin kuuntelisi Perussuomalaisten kulttuuripuheita joka saa lähes arvostamaan Fintelligensia taidemusiikkina. Olisivat vain Transparent Manin kohdalla sanoneet, että atomivoima tekee ihmisistä näkymättömiä, se siitä.

Kunhan unohtaa sen tiedehuuhaan ja Krennerin näkymätön armeija-jutut, niin Faust-hahmon kanssa koetaan aika mielenkiintoinen näkymätön mies-idea. Yleensähän näissä tarinoissa kuvataan sitä kuinka näkymättömänä olo suistaa ihmistä raiteiltaan tehden hänestä tuhmurin, niin nyt Faust on jo etukäteeen täysi ilkimys joka ei varsinaisesti käänteisesti muutu kiltiksi näkymättömänä ollessaan, mutta saa jonkinlaisen positiivisen moraalikäsityksen itsessään heräämään.

Elokuvan efektit ovat lähestulkoon koko ajan sitä, että narun päässä roikutetaan milloin avaimia, milloin rahasäkkiä ja näyttelijät ovat aika puunaamaisia eläytymisessään, mutta väliäkö tuolla, tämä oli kuitenkin varsin nautinnollista katseltavaa. Ja lopussa on se puhe siitä kuinka ihminen ei ole vielä valmis valjastamaan atomin voimaa omaksi ilokseen.

Tähdet: ***
The Amazing Transparent Man

THE ATOMIC BRAIN (1964)

Vanha tuttu hullu tohtori Otto Frank (Frank Gerstle) suorittaa kellarissa kokeita, joiden tarkoituksena on herättää kuolleet henkiin sijoittamalla heidän pääkoppaansa uudet aivot. Aluksi kokeillaan miten eläimen aivot toimivat ihmisessä ja sitten onkin aika testata ihmisaivoja ihmispäässä. Koe suoritetaan upottamalla ruumis karboniittiin.
Ruumisvarkauksissa tohtorilla on apunaan jonkinlainen ihmissika-Elvis joka saisi tohtori Moreaun onnelliseksi. Tohtorin kokeita rahoittaa rikas vanha täti Hetty March (Marjorie Eaton), joka haluaa tohtorin siirtävän hänen aivonsa nuoren naisen ruumiiseen jotta hän saisi elämälleen lisää aikaa. Hettyn miesystävä Victor (Frank Fowler) vähät välittää tädin suunnitelmista ja on paikalla vain kupatakseen itselleen Hettyn rahoja.
Hetty kutsuu paikalle kolme nuorta naista antaen käsityksen, että joku heistä palkattaisiin kodinhoitajaksi, mutta todellisuudessa joku heistä tulee päätymään aivottomaksi jonka sisälle istutetaan Hettyn aivot. No, yksi heistä päätyy epäkelpoisena saamaan kissan aivot, toinen sokeutuu ja kolmas, Nina (Erika Peters) saa siis kunnian olla Hettyn oikkujen lopullinen kohde.
Victor saa selville, että kunhan Hetty on saanut uuden ruumiin niin täti aikoo polttaa talon kera sisällä olevine ihmisineen ja nousta esille ”Ninana” joka olisi Hettyn ainoa perijä. Victor jäisi siis puille paljaille,,, niin ja kuolisi, ja sehän ei herralle sovi, vaan hän kännipäissään juoruaa totuuden Ninalle, joka jo tässä vaiheessa varmasti ymmärtää olevansa muutoinkin kaulaansa myöten ureassa. Hetty tappaa Victorin ja aivojensiirto-operaatio voi alkaa.
Hullu tohtorimme ei kuitenkaan pidä Hettysta ja siirtääkin Hettyn aivot kissalle ja niinpä Nina pysyy itsenään. Kissahetty päättää kuitenkin kostaa ja lukitsee tohtorin karboniittikammioon kuolemaan, sitten kissa sytyttää talon palamaan. Nina pääsee pakoon, mutta kissa seuraa.

The Atomic Brain on juuri niitä hullu tohtori-elokuvia jollainen tulee aina mieleen, kun ajattelee vanhoja tämän kaliiperin kauhuleffoja. Tai olisi jos arvon hullu tohtori nykisi ja esittelisi hullunkiiltoa silmissään, nyt hän on turhan asiallisen oloinen. Mutta muutoin kaikki tarvittava on mukana:
On mielipuolisia kokeita.
On laboratorio täynnä visuaalisesti tarvittavaa roinaa, koeputkista sähkölaitteisiin.
On ääniraita täynnä tutkapiippauksia.
On ihmiseläimiä.
On pystyrintaisia kiljuvia naisia.
On tiedehölynpölyä.
Joten vähintäänkin kaikki tarpeellinen on mukana.
Kaiken lisäksi kertojaääni pulisee suurimman osan elokuvasta ja luonnollisestikin sisältö on tyypillistä Shokki-lehden introa ja outroa.

Huvittavaa on, että niin sekä elokuvan juonikuvauksessa että kertojan alkupuheessa puhutaan jonkinlaisista atomivampyyreista joita tohtori on tekemässä, mutta sellaisia, minkäänlaisia vampyyreja ei elokuvassa ole.
"Chained... to the devil's love lab!"

Tähdet: **
The Atomic Brain

perjantai 11. maaliskuuta 2011

50 Sci-fi Classics: 1 - 3

50 elokuvaa!
Yli 62 tuntia!


Siinäpä sitä onkin pureskeltavaa hetkiseksi, vaikka elokuvien keskipituus ei nyt taivaita kurottelekaan.


Aion käydä kaikki tämän sci-fi-boksin elokuvat läpi, joten ennen kuin viimeinen elokuva on katsottu ja siitä kirjoitettu ei tule muuta väliin. En kuitenkaan aio käyttää 50 päivää tähän, oletuksena että jaksaisin muka katsoa elokuvan per päivä, sillä en uskoisi jaksavani pitää putkea yllä niin kauaa. Aikomuksenani on suorittaa maraton lyhyemmässä ajassa koska elokuvat ovat enimmäkseen vain hiukan päälle tunnin pituisia, niin niitä voi yhtä hyvin katsoa useamman kerralla ja yhdistää ne yhteen kirjoitukseen. Eli jokaisesta boksin elokuvasta tulee kyllä kirjoitettua jotain, mutta todennäköisesti elokuvat saavat kukin kohdalleen aika suppean arvostelun, mitä joku voi pitää positiivisenakin asiana. Osa elokuvista kyllä ansaitsisi oman pitkän kirjoituksensa, mutta sen perusteella mitä olen näistä jo aiemmin nähnyt, niin valtaosa tulisi ohittaa kuin kasvisravintolan lehtisiä jakava kaljupää.


En tule takaamaan, että kukin entree sisältäisi saman verran elokuvia, mutta pyrkimys on siihen että vähintään kolme kerrallaan, mutta minimissään se yksi sitten. Hyvä olisi jos saisi kirjoitettua kerralla useammasta kuin kolmesta, sillä vaikka elokuvat ovat lyhyitä niin kyllä 50 leffaa on aika lannistavan oloinen määrä. Toisaalta olen taas hyvin, hyvin, hyvin innoissani projektin suhteen, sillä hei c'mon, lukekaa näitä nimiä: The Atomic Brain, Bride Of The Gorilla, Hercules Against The Moon Men.
Unelmaa.


Takakannessa elokuvat on listattu mukavasti aakkosittain ja se tuntui hyvältä keinolta läpäistä testi, mutta itse levyillä elokuvat ovat ns. sekaisin, joten kaipa otan levyt katseltavaksi numerojärjestyksessään. Ja boksin sisällöstä moni elokuva on muuta kuin sci-fia, mutta annettakoon tittelin mukaisesti kaikkien tunnisteena olla yksi ja sama sci-fi.
Enemmittä esipuheitta itse asiaan, paitsi että mainittakoon vielä elokuvien olevan enimmäkseen pikemminkin kulttiklassikoita kuin pelkkiä kannen ehdottamia klassikoita, sillä tokihan noilla termeillä on suurikin ero.


THE INCREDIBLE PETRIFIED WORLD (1957)


Aluksi meille esitetään myrskyävää merta, kuvataan mustekalaa tappelemassa hain kanssa ja kertoja kertoo meille kuinka meri on mystinen paikka.
Professori Wymanin (John Carradine) kokoama tutkimusryhmä, joka koostuu kahdesta miehestä ja kahdesta naisesta laskeutuu meren syvyyksiin etsimään uusia elämänmuotoja muuta sellaista. Professori itse on pinnalla olevassa laivassa radioyhteydessä merenpohjalle laskeutuviin, kun yllättäen kaapeli katkeaa ja sukelluskello putoaa vapaasti. Radioyhteyden katkettua sukeltajien uskotaan olevan kadonneita ja kuolleita. Pohjalle päätyneet tutkijat eivät kuitenkaan ole kuolleita ja heidän huomattuaan jonkin merenpohjassa olevan tuottavan valoa, päättävät he pukea märkäpuvut ylleen ja poistua sukelluspallosta tutkimaan asiaa.
Pinnalla professori huomaa tutkan paljastavan merenpohjan tutkijoiden olevan mobiileja, joten alkaa pelastussuunnitelman kehittely.
Merenpohjalla tutkijat päätyvät merenalaiseen (no höh!) luolaan, jossa on mukavasti happea ja valoa tarjolla. Sitten yletöntä joutokäyntiä kun ei tapahdu yhtikäs mitään, kunhan vain hengaillaan. Kunnes yllättäen luolasta löytyy ihmisen luuranko ja Moosekselta näyttävä mies. Mooses kertoo olleensa merenpohjassa luolan vankina jo 14 vuotta kun tuolloin hänen laivansa oli uponnut ja että tuo äsken löydetty luuranko oli hänen aiemmin luonnollisesti menehtynyt kumppaninsa. Luolasta ei ole kuulemma ulospääsyä. Jostain syystä tutkimusryhmä epäilee Mooseksen puheita laivan uppoamisesta.
Siirrymme professori Wymanin luokse kun hän kerää rahoitusta uuden sukelluskellon rakentamiseen ja näemme montaasin jossa taputellaan selkään ja hymyillään kun jonkinlainen metallirengas on valmiina. Mistään ei oikein tule selkoa paljonko tässä kaikessa kuluu aikaa, mutta jossain todettiin että uuden kellon rakentaminen kestäisi 18 kuukautta, joten jos oletamme että nyt kun uusi sukelluslaite on valmiina niin aikaa olisi kulunut ainakin vuosi, niin hassua on ettei merenalaisessa luolassa olevien mieshenkilöiden parta kasva laisinkaan, tai että muutoinkaan ei anneta ymmärtää aikaa kuluneen korkeintaan kuin tunteja. Toisaalta taas sen Mooseksen kohdalla osoitetaan rehottavalla parralla ja vaatteiden riekaleisuudella hänen olleen siellä kauankin, joten aika ei siis pysähdy luolassa. Mooseksesta puheenollen, nyt alkaa murhameininki kun meren jakamisen sijaan Mosse päättää tappaa kaikki kuten oli tehnyt aiemmin kumppanilleen. MUTTA! Tulivuori purkautuu, maa järkkyy ja styroksikivet putoavat Mooseksen päälle.
Professori pelastaa merenalaiset tutkijat omalla sukelluskellollaan ja naiset toteavat että tästä eteenpäin elämä on parempaa.


Jep jep, kyseessä on aika tyypillinen aikansa halpatuotantoelokuva jossa käytetään arkistomateriaalia joka ei istu muuhun elokuvaan, lavasteet ovat huojuvan pahvisia ja näyttelijät lausuvat kaikki repliikit yhdellä sovitulla monotonisella äänellä mahdollisimman ilmeettöminä. Etenkin tuo ilmeettömyys ja puheen totisuus naurattaa silloin kun huomaa henkilöiden kertovan rakastaneensa toisiaan koko ikänsä ja se ei eroa aiemmasta paniikkireaktiosta mitenkään.


Lopputulos on lyhykäisyydestään huolimatta liian pitkästyttävä, kun sisältöön on tehty aivan liian paljon kohtauksia joissa vain oleskellaan kuin pankkijonossa.


Tähdet: *

The Incredible Petrified World

QUEEN OF THE AMAZONS (1947)


Olemme Afrikassa, Akbarin kaupungissa joka on Saudi-Arabiassa. Öö, okei. Jostain syystä olemme vieläpä Intialaisessa hotellissa. Hahaha! Voi Luoja!
No, juonikuvaus kuitenkin kertoo meidän olevan Afrikassa ja että Jean (Patricia Morison) on etsimässä jonnekin viidakoihin kadonnutta sulhastaan Gregia (Bruce Edwards.) Välillä näemme jonkun ilkeän miehen varjon ja hän järjestelee jotain murhia ja on kiinnostunut Jeanin aikomuksista. Jean palkkaa hiukan sovinistisen Garyn (Robert Lowery) johtamaan etsintäryhmää ja sitten matkaan. Arkistomateriaalia juhlivista alkuperäiskansalaisista ja tietenkään se ei istu laisinkaan itse elokuvaan kuvattuun tavaraan.
Iltanuotiolla alkuasukasopas kertoo legendaa uponneesta laivasta ja valkoisesta naispaholaisesta joka notkuu viidakossa. Leijona raatelee Garyn, mutta onneksi se aiheuttaa vain hiertymän käteen.
Ai niin, viidakkokin on tietenkin savannia.
Jean ryhmineen saapuu erääseen amatsonikylään jota johtaa valkoinen nainen, Zita (Amira Moustafa) ja jostain syystä hän on se legendojen valkoinen naispaholainen. No, onhan neiti hiukan kiukkuisen oloinen välillä, mutta ei sitäkään erityisen mainittavasti. Ilmenee että täällä kylässä asustaa myös tuo etsitty Greg ja herra on varsin onnellinen elämäänsä, etenkin kun mies on Zitan sulhanen. Hetkinen? Eikös Greg ollutkaan Jeanin sulhanen? Hiton Auervaara! Tarkoitus on siis tietenkin herättää mustasukkaista kinaa, mutta sitä ennen alussa näytetty ilkeä varjomies astuu esiin ja selviää, että sehän onkin Gabby (J. Edward Bromberg.) Kuka hiton Gabby? No, kyseessä on eräs etsintäryhmään kuuluva koominen sivuhahmo jolla apina lemmikkinä. Gabby on norsuuluukauppias ja hän tuli turvaamaan tulolähteensä, koska sopivasti parhaimmat luut löytyvät näköjään Zitan alueelta ja jotain sellaista. Sitten ammuskellaan ja sytytetään majoja palamaan ja joku amatsoni puhaltaa minkä-lie-myrkkynuolen Gabbyn kohtaloksi.
Greg olkoon onnellinen Zitan kanssa, kun Jean voi yhdistyä Garyyn. Long live the new flesh!


Verrattuna edelliseen elokuvaan, tämän leffan näyttelijät ovat mukavan hymyileväisiä ja eloisia, mutta samalla se aiheuttaa ainakin yhdessä kohtaa tahatonta huvittuneisuutta. Jean siis lähtee Afrikkaan etsimään kadonnutta, mahdollisesti kuollutta sulhastaan ja sitten neiti on kaikkea muuta kuin huolestuneen oloinen. Joten vaikka esimerkiksi Jeania esittävää Patricia Morisonia on mukava katsella hänen iloisuutensa vuoksi, niin samalla tekisi mieli torua että ei saa olla noin nauravainen kun kadonnut sulhanen saattaa olla vaikka missä Cannibal Holocaustissa.


Elokuvassa on mukavaa Tarzanmaista seikkailuhenkeä ja erinomainen musiikki.


Tähdet: ***
Queen Of The Amazons


MOON OF THE WOLF (1972)


Louisianan maaseutusoilta löytyy silvottu naisen ruumis ja sheriffi Whitaker (David Janssen) on ihmeissään erityisen raa'an murhan edessä. Jäljet viittaavat villikoiriin, mutta tohtori Druten (John Beradino) uskoo kyseessä olleen ihmisen, mutta ei osaa selittää minkälainen ihminen saattaisi saada jotain tuollaista aikaiseksi. Whitaker alkaa keräämään informaatiota ja pian selviää, että kuolleella naisella oli jotain suhdeongelmia vielä tuntemattoman miehen kanssa ja että nainen oli kuollessaan raskaansa, seikka josta tohtori Druten ei ollut maininnut sheriffille. Druten tunnustaa olevansa kuolleen naisen raskauttaja, mutta vakuuttaa olevansa syytön murhaan.
Samalla Whitakerille aiheuttaa päänvaivaa alueen rikas maanomistaja Andrew Rodanthe (Bradford Dillman) joka haluaa jostain syystä pitää siskonsa Louisen (Barbara Rush) erossa sheriffistä. Kenties kyse on vain ylisuojelevasta veljestä, mutta sen pohtimiseen ei nyt ole aikaa.
Kaupunkilaiset järjestävät metsästysretken uskoen edelleen villikoirien olleen asialla, vaikka julkisuuteen vuotanut tieto tohtorin suhteesta kuolleeseen naiseen (hänen ollessaan elossa) alkaakin herättämään epäilyjä. Pian kuitenkin siunaantuu kaksi uutta ruumista ja todisteet viittaavat entistä enemmän johonkin yliluonnolliseen, tai tavalliseen yli-ihmiseen.
Andrew saa jonkinlaisen sairaskohtauksen ja muuntuu pian ihmissudeksi joka pakenee yön pimeyteen. Kaupunkilaiset haluavat järjestää uuden metsästysretken, nyt Andrewin löytämiseksi, mutta sheriffi ja Louise koettavat estää tapahtuman. Louisen uskotaan olevan ihmissuden seuraava uhri, joten Whitaker pyytää Louisea lukittautumaan taloonsa ja lähtee itse etsimään Andrewta. Louise päätyy sytyttämään ladon palamaan aikeenaan tappaa hyökkäävä Andrew, mutta tuli ei kunnon hukkaa pysäytä, luodit sen tekevät ja niin on Andrew kuollut.
Mutta kulkeeko ihmissusikirous suvussa? Sitä saamme jäädä miettimään kun lopputekstit alkavat.


Tämä oli varsinkin hiukan yli puoleen väliin saakka aivan erinomainen elokuva. Oli hienoa kun elokuvassa ei näytetty mitään ihmissutta, tai muutenkaan annettu suoranaisesti mitään kunnon todisteita siitä että alueella liikkuisi ihmissusi. Tiedettin vain että jokin siellä on, joka ehkä mahdollisesti kenties voisi olla ihmissusi, tai sitten ei. Elokuva ei yhtä kohtausta lukuunottamatta edes hyödynnä mitään huojuvaa tappajan silmin nähtyä kuvaa, joka edes siten voisi kertoa kyseessä olevan minkään yliluonnollisen. Oli tavallista raaempi murha ja sen selvittely.
Tietenkin kun kyseessä kuitenkin on ihmissusielokuva, niin olisihan se ollut jonkinlainen pettymys jos sitä sutta ei nyt sitten olisi ollutkaan, joten odotettavissa ollut paljastus oli ihan kelvollinen ja oli mukavaa, että tällöinkin ihmissutta esitettiin aika säästeliäästi. Toisin kuitenkin kuten alkupuolella, jolloin esittämättömyys oli hieno voimavara, niin jälkipuoliskolla ihmissusi on vähäisesti esillä kyllä varmastikin vain siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseessä on helvetin ruma ihmissusimaskeeraus. Susimaski muistuttaa Lon Chaney Jr.:n koiranaamasta, sillä erotuksella että nyt kun oltiin jo näin kaukana Chaneyn elokuvista, niin olisi odottanut maskeerauksen olevan hiukan sanotaanko, onnistuneempaa. En nyt hauku Jack Piercen maskeerausta, mutta ihmissusimaskin kohdalla on kyllä todettava, että Moon Of The Wolf olisi voinut kyllä aikaansaada muutakin kuin yhden Koiramäen koirista. Kun vielä lisäksi tämän elokuvan ihmissusi juoksee kahdella jalalla suorat housut ja kauluspaita päällään, voidaan asia kyllä nähdä Chaneyn elokuvan kunnioittamisena, mutta jälleen se aiheuttaa tässä nimenomaisessa elokuvassa nolostuksen tunteita. Joten elokuvan hienovaraisen tunnelmallinen mysteerialku jää lopussa valitettavan pahasti sen Mauri Kunnas-maskin pilaamaksi.


Muutoin Moon Of The Wolf on erinomainen elokuva jossa näyttelijät ovat uskottavia, musiikki on loistavan hermostuttavaa ja yleinen tunnelma on kohdillaan. Ja Barbara Rush on hyvin kaunis.


Tähdet: ***
Moon Of The Wolf


...NOIR