keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Terminator Genisys (2015)

Tekoäly Skynet päättää ottaa vallan maapallolla tehden sen räjäyttämällä valtaosan ihmisistä tuhkaksi ja siksipä post apokalyptisessa maailmassa elää enää vain suhteessa aikaisempaan kourallinen ihmisiä jotka kapinoivat konehallintoa vastaan. Karismaattisen johtajansa John Connorin (Jason Clarke) ansiosta ihmiskunta kääntäänkin pelin heidän voitokseen, mutta huonona häviäjänä Skynet päättää hyödyntää aikamatkailua ja lähettää robottinsa menneisyyteen estämään Johnin syntymä ja tässä vaiheessa vaikka elokuva toistaakin kertojan muodossa aiempien elokuvien tapahtumia (vain kahden ensimmäisen osan) niin se alkaa luottamaan siihen, että ne edelliset on tullut katsottua ennen tätä ja siksipä näemme erot kun meille tuttu 80-luvun menneisyys onkin vaihtoehtoinen. Matkan tehneelle Kyle Reeselle (Jai Courtney) se kaikki tietenkin on uutta ja ennenkokematonta, mutta nyt täällä nuorekas Terminator (cg-Arnold Schwarzenegger) tuleekin kakkososasta tutun ja sittemmin vanhentuneen Terminatorin (Arnold Schwarzenegger) sekä jo kaiken taistelusta tietävän Sarah Connorin (Emilia Clarke) pysäyttämäksi. Reesekin päätyy Sarahin ja Terminatorin pelastamaksi, mutta keneltä, no T-1000:lta (Byung-hun Lee) tietenkin joka 90-luvun teini-Johnin sijaan onkin jo estämässä koko muksun siittämistä. Edessä on siis kahden ensimmäisen elokuvan mash up plus jotain muuta jossa pitää taas saada siemenet sisään, Dyson tai joku muu hengiltä, poistettua applikaatio puhelimesta, hypittyä ajassa kuin Marty McFly, etc. Niin ja koska tulevaisuus pitää saada muutettua vaikka se sama tulevaisuus oli jo muutettu koska jokin Terminatoreista oli lähetty tappamaan Sarah jo hänen ollessaan lapsi, eikä tulevaa voi estää niin miten voisimme luottaa minkään tässä elokuvassa estävän seuraavan Terminator-elokuvan? Terminator: I'm Too Old For This Shit on jo valmisteilla.

Kun ilmoitetttiin, että uusi Terminator saisi jatkoa Salvationin jälkeen en muista kovinkaan monen olleen siitä erityisen innoissaan, mutta kuitenkin iloissaan siitä kuinka Arnold Schwarzenegger joka elokuvasarjan kasvoina toimii tekisi paluun ikoniseen rooliinsa. Vaikka ikää onkin niin oli se sentään aika fuck ja yeah! Valitettavasti sekin riemu jäi jonkin verran paitsioon koska ruvettiin ihmettelemään, että eikö tosiaankaan keksitty parempaa nimeä kuin Genisys? Sama se mitä sillä tarkoitettaisiin ei se olisi yhtään sen parempi vaihtoehto kuin jokin Terminator Yolo. Mutta kuitenkin monilla silti oli päällimmäisenä odotuksena se, että ei se nyt aikanaan huonompi voisi olla kuin Salvation ja kun Genisys viimein ilmaantui teki se ymmärrettävästi voittoa jo pelkän maineensa ansiosta, mutta mikä tärkeintä se ei ollut huonompi kuin Salvation. Öö... se ei nyt mikään hirveä kehu taida olla, sillä sehän on kuin sanoisi Resident Evil viidennen olevan parempi kuin nelososa (mikä on pötyä, yhtä surkeita ne ovat molemmat) joten voitetettava este oli kuin maassa makaavan potkimista. Enpä oikeasti muista kenenkään hehkuttaneen, että tässä on nyt sitten yksi parhaimmista Terminator-elokuvista, mutta vastaavasti jos karsitaan kriitikoiden joukosta vanhat jäärät niin harvempi vaikutti haukkuvankaan Genisysin maanrakoon, vaan reaktio tuntui olevan aikalailla eh! kyllä sen katsoi. Sepä se onkin rohkaisevaa.
Ja tässä vaiheessa voinkin toistaa sen minkä olen sanonut jo aikaisemminkin, että niin paljon kuin pidänkin Terminator kakkosesta niin tarinallisen jatkumon puolesta elokuvasarja olisi minun puolestani saanut jäädä sooloksi. Heti kun kakkonen ilmestyi tulin ajatelleeksi, että kiitos tämän tulevissa mahdollisissa jatko-osissa voidaan heittää peliin vaikka mitä tuubaa ja se on vain nieltävä. Mikä ei siis tarkoita ettäkö pitäisin kakkososaa huonosti kirjoitettuna, päinvastoin, mutta siinä tuotiin mukaan jo elementtejä (nestemetalli, tulevaisuus ei muuttunutkaan, etc.) joiden ansiosta aukesivat portit vastaaville ideoille jotka tulisivat olemaan huonommin perusteltuja ja olemaan aina edeltävien valjuja kopioita (vrt. kokoelmalevy joka on olevinaan greatest shit ever ja sitten sille tehdään jatkoa joka myös on greatest, mutta eihän se ole koska edellinen oli greatest), joten kun kolmannessa osassa todettiin yksinkertaisesti ettei tulevaa voi muuttaa, vain lykätä sitä, niin se tavallaan pelasti sen elokuvan ja myöhempien logiikan, mutta siksi me saimme rehellisesti sanottuja idioottimaisia ratkaisuja ja nyt piti syödä sopivasti kypsän palaneeksi korvennettua makkaraa. Valitettavasti juuri sen vuoksi typerä Genisys-nimikään ei yllättänyt ja mielestäni oli ihan sama mitä sillä tittelillä tehty elokuva tarinallisesti tarjoaisi koska sen katsoisi yksinomaan vain koska se nyt sattui olemaan Terminator-elokuva, ei koska siltä odottaisi enempää kuin muutamia makeita tehostekohtauksia.

Mutta...

ennakkosurkuttelun ja sopivasti alhaisten odotusten jälkeen on todettava tämän Genisysin olevan oikeastaan aika mielenkiintoinen elokuva, sillä se on kuin kahden ensimmäisen osan remake ja sitä lähes gusvansantmaisen psykoilevasti, että tuntuu kuin katselisi ykkös- ja kakkososaa vain eri näyttelijät kuvaan lisättyinä, mutta koska Genisys haluaa olla myös jatko-osa niin se käsittelee kahta ensimmäistä osaa eräänlaisena best of-klippien kokoelmana jolloin näemme tärkeimmät osa toistettuna ja sitten sen oman elokuvan. Onkin ihme ettei tämä kolmen elokuvan yhteensulautuma ole kuitenkaan kahta tuntia pidempi ja hyvä niin, sillä nyt rytmi pysyy toivinana ja se tekee pitkälti sen mitä James Cameron teki onnistuneesti ensimmäisessä elokuvassaan, eli kertoo tarinansa matkalla ei pysäkeillä. Tottakai se ykkös-, kakkos- ja viitososan fuusio aiheuttaa sen, että vaikka kuinka koetetaan selittää kyseessä olevan samaa aikajatkumoa niin bullshit! se on aivan sama kuin Star Wars: The Force Awakens taikka Star Trek 2009, että katsojan on parempi koettaa pyyhkiä menneet mielestään jotta ei keskittysi oleellisuuksiin. Niin ja luojan kiitos tästä ongelmasta on pyyhitty kokonaan Rise of the Machines sekä Salvation pois (joskin Genisys uusi John Connor-botti muistuttaa kolmannen osan Terminatrixia), sillä tässä muodossaankin tarinassa on kaikesta mielenkiintoisesta temppuilusta huolimatta paljon sellaista mikä saattaa aiheuttaa naamapalmuilua ja jos mukaan olisi tungettu vielä ne kaksi elokuvaa olisi lopputulos ollut varmastikin pelkkää parodiointia. Nyt se sentään pysyy aika hyvin kasassa ja vaikka perustelut käänteille tuntuvatkin olevan hyvinkin usein hatusta vedettyjä, jolloin aika monta kertaa jotkut kohtaukset ovat selvästi läsnä vain muistuttaakseen entisestä koska olivat makeita hetkiä ja nyt vain muka muutoksen vuoksi hyödynnetään sitä yhtä laiskimmista remaketempuista koskaan, eli kunhan vaihdetaan sukupuoli on se muka uusi ja uniikki idea. Siltikin kun tarina kerrotaan vauhdissa, vältellään tarpeettomia vitsejä, mutta ei myöskään olla liian ryppyotsaisia on Genisys paljon vakavammin otettava elokuva kuin kaksi sitä edeltänyttä osaa, eikä oikeastaan tunnu juonellisesti yhtään sen hölmömmältä kuin nesterobotin matkaaminen ajasta jota ei enää ole ja tehden se laitteella jossa ei voi kulkea muuta kuin orgaanista materiaalia (huom. T-1000 ihmismuotoisesta alastomuudestaan huolimatta oli edelleen metallia, ei organista materiaalia). Toki näin täynnä kaikkea aikamatkustusta, vaihtoehtoista todellisuutta ja kunnianosoittamista herää ajatus siitä, että toimisiko elokuva paremmin minisarjana? No, oli hypoteeettinen muutos mikä tahansa olisi ainakin yhden pitänyt olla konkreettinen ja siksi eräs näyttelijä olisi pitänyt vaihtaa. Minulla ei ole mitään Emilia Clarkea vastaan, mutta olipa hän reppanan oloinen uhoileva teinipissis ollakseen Terminator kakkosessa olevaa Linda Hamiltonin Sarahia vastaava hahmo ja siten on aika vaikea ottaa häntä tosissaan kun näkee hänet polkemassa jalkaa ja huutamassa mutku mä haluun! Sarah on kuitenkin tässä elokuvassa jo heti alusta alkaen parkiintunut kyyninen soturi, ei joku joka pitäisi käskeä huoneeseensa ilman iPodiaan.
Eipä tuo Jai Courtneykaan nyt mikään ihmeellinen ollut, mutta sentään edes aika neutraali siltä osin että jäisi ainanaan virhevalintana mieleen. Ehdottomasti vakuuttavin oli Byung-hun Lee T-tuhantena koska onnistui tuomaan mukanaan sen tarvittavan epäinhimillisyyden konerooliinsa ja siksi olikin aika sääli roolinsa olleen niin lyhyt. Toisaalta kenties juuri sen vuoksi se toimikin niin hyvin. Muutoin on todettava, että esiintyjät tekevät ihan hyvää työtä, vaikkakaan eivät kukaan oikeastaan mitään normaalista poikkeavaa. En tosin ymmärrä, miksi kun kaikki ovat joku aiemmasta tuttu niin miksi J. K. Simmonsin esittämä hahmo ei ole aiemmissa osissa ollut kallonkutistaja Silberman, kun kuitenkin on tarinalliselta kehitykseltään nimenomaan juuri hän.

No kuitenkin, koetetaan turhan jaarittelun sijaan hieman tehdä yhteenvetoa: Terminator Genisys on parempi kuin odotukset sitä kohtaan väittivät ja sen idea yhdistää parhaimmat Terminator-elokuvat osaksi omaa tarinaansa muutenkin kuin jo tapahtuneena on varsin kunnianhimoinen, vaikka siksi sortuukin ajoittain turhaan apinoivaan tributointiin ja tuodessaan mukaan Skynetin omana erillisenä hahmonaan muuttuu se hölmöksi kuin The Matrixin ensimmäisen osan jälkeen ja kaikki koukerot saivat ajattelemaan, että kiva kiva, mutta tarvittiinko todellakin sitä taikka tätä. Varsinkin taas uuden Terminator-mallin tuominen mukaan oli pettymys koska oli hyvä idea karsia kolmannen ja neljännen mallit pois, eikä siten ollut juuri tarvetta niiden korvaamisella. Yksi esintyjistä oli virhe, muutama ainoastaan harmiton ja joku oli jopa parempi kuin etukäteen luuli (Jason Clarke on tähän mennessä varmasti uskottavin John Connor, ainakin jos ajattelee häntä johtatyyppinä). Genisys oli varsin positiivinen yllätys siten, että vaikka se tyypillisen jatko-osan tavoin toistaakin itseään, niin onnistuneen jatko-osan tavoin myös kertoo jotain uuttakin, eikä tee kumpaakaan katsojaa aliarvoiden taikka pilkaten kuten etenkin Salvation teki. Se mistä tosin en pitänyt on se hölmö tekoaikaan sitominen älypuhelimien ja applikaatioiden kautta, sillä vaikka sellaiset ovatkin ymmärrettäviä päivytyksiä tarinaan niin välillä niiden tyrkytys oli kuin jotain mainostelevisiota ja määränsä vuoksi ne tulevat olemaan juuri niitä seikkoja joiden vuoksi Genisys tulee liian nopeasti tuntumaan vanhalta.
Mukana on tietenkin Schwarzeneggerin iän vuoksi joitakin ikään liittyviä huomautuksia, mutta onneksi ne eivät ole vitsejä vaan pikemminkin samanlaisia kulumisen osoituksia kuin William Munnylla Armottomassa.

Erityisen veikeää on se, että tämä on enemmän tarinaltaan kuin räjähdyksiltään mielenkiintoinen ja vaikuttaisikin siltä kuinka Terminator-leffat saavuttivat tehostetoimintansa osalta viimeisen etappinsa Terminator kolmosen nosturiajelulla:
Minkä vuoksi uskallan vaipua hienoiseen itsepetokseen sen suhteen, että jos enää ei voida tehdä kuvallisesti isompaa Terminatoria niin ehkäpä he tekevät sen tarinallisesti.

Ei niin huono kuin Terminator Salvation, vaan parempi, paljon parempi. Mutta toisaalta, mikäpä ei olisi?

Tähdet: ***

tiistai 30. toukokuuta 2017

The Legend of Tarzan (2016)

Apinain kuningas Tarzan (Alexander Skarsgård) on jo poistunut Afrikan viidakosta kokeakseen syntynimellään lordi John Claytonina millaista elämä brittiläisessä kaupungissa on ja nyt häntä houkutellaan takaisin Afrikkaan toimimaan jonkinlaisena oppaana/konsulttina tohtori Georgen (Samuel L. Jackson) tutkimuksissa selvittämään miten kongolainen diktaattori tyranniansa rahoittaa. Samaan aikaan verenhimoisen alkuasukasheimon johtaja Mbonga (Djimon Hounsou) tuskin malttaa odottaa Tarzanin paluuta voidakseen kostaa sen kuinka valkoinen mies riisti häneltä poikansa ja vihan kanavoinnissa auttaa ilkeä palkkasoturi tai jotain Leon (Christoph Waltz). Tarzan koettaa estää vaimoaan Janea (Margot Robbie) tulemasta mukaan, koska hei, siellä odottaa vain hengenvaara, mutta Jane on moderni vahva itsenäinen nainen, joten hän lähtee mukaan tullakseen kaapatuksi ja sitten Tarzan voi hänet pelastaa. Paita pois Magic Mike!

Yksi mukavimmista muistoistani liittyen lapsuuden elokuvakokemuksiin on se kuinka tuolloin jokainen kesäviikonloppu tuntui tulevan jokin Johnny Weissmullerin Tarzan-elokuva ja jos esimerkiksi olin leikkimässä pihalla kutsui äitini minut sisään katsomaan niitä. Tämä on tietenkin ylen harvinaista ei vain meillä vaan ylipäätään missään, koska tyypillisestihän lapset ajetaan mielummin television äärestä ulos leikkimään kuin sitä katsomaan. Kenties syynä oli vain se, että päiväelokuvana Tarzan sattui tulemaan ruokailuaikana ja olisin kuitenkin tullut kutsutuksi sisään, mutta kuitenkin kiitos niiden päivien yhdistän elokuvallisen Tarzanin ensisijaisesti Weissmulleriin ja niihin kivoihin kesäpäiviin. Mitä sitten jos jokaisessa elokuvassa puolet väestöstä hukkui juoksuhiekkaan taikka putosi vuorelta alas, ilma sentään oli nätti.
Onhan niitä muitakin Tarzan-leffoja ja tietenkin tv-sarjoja, mutta Weissmullerin jälkeen ainoa oikeasti mieleen kunnolla porautunut oli Christopher Lambert Greystokessa, mikä varmasti johtui siitä kuinka se oli ensimmäinen tarzanointi joka koetti olla täysin sarjakuvattoman vakava versio aiheesta (vrt. Batman Begins) ja osoittaa, että kyllä lannevaatteinen apinain kingikin voi esittää syvää draamaa. Hyvä leffa ei siinä mitään, mutta kyllä se silti on aika vaikea ravistaa päästä sitä tiettyä imagollista koomisuutta jota Tarzan väkisinkin edusti, halusi tai ei. Asiaa ei ainakaan auttanut se, että Casper Van Dien kuuluu Tarzanin roolin esittäneisiin ja silloin riippumatta muista elementeistä on vakavuus kuin humalainen klovni liukastumassa banaanivuoreen. Ei se mitään, vaikka Greystoke olikin varsin onnistunut aiheen vakavoittaminen niin kyllä minä ihan mielelläni näen Tarzanin enemmän viihteenä kuin jonkin eksistentialistisen kriisivyyhdin purkajana, mutta sitten näin tämän The Legend of Tarzanin trailerin ja ajattelin, voi pojat! toki kelpuutan tässä aiheessa vähäajatuksisen popcornviihteeen, mutta tämä näyttää jo todella hölmöltä. Fast and the Furious-tason idiotismilta ja jos Tarzan hyppelisi puusta toiseen hohtavalla urheiluautolla Skrillex feat. Pharrellin soidessa taustalla niin en edes huomaisi siinä mitään outoa, koska näin tyhmähän se on muutenkin. Ei se nyt sinänsä huono asia ole koska kyllähän The Legend of Tarzan on tehty aika onnistuneesti ja odotuksiani paremmin, mutta itseäni ajatellen se menee aivan liian pitkälle siinä pintakiiltoisessa pikaruokamaisessa massarunkkaamisessa, että 109 minuuttia pelkkää huttua oleva elokuva on aivan liian pitkä jos jo pelkkä traileri muutamana minuutteineen aiheutti ällöttävän sokerihumalan jonka haluaa vain yrjötä pois ja mieluiten elokuvatekijöiden päälle. Kyllä minä pidän tahallisesti hölmöistä elokuvista - olettehan te nähneet mistä yleensä kirjoitan - mutta jotenkin tällaisissa hemmetin ison rahan elokuvissa se rasittaa varsinkin silloin kun tekijät ovat kaikesta huolimatta tunteneet jonkinlaista itsepetoksellista vastuuta saattaa myös asiallisuutta mukaan, mutta kun tehdään käytännössä elokuva pelkästä sokerista joka valuu rasvattua erektiota pitkin niin hittoon silloin vähätkään halut esitellä motiiveja taikka henkistä kasvua kun se minuutti tai kaksi jossa pidetään käsistä kiinni ja sanotaan "rakastan" on sekin kuin pelkkää Vin Dieselia pullistamassa lihaksia keskiaukeamatytöissä uidessaan. The Legend of Tarzan on oikeastaan siis ihan samanlainen kuin jokin Andy Sidariksen tissitoimintaelokuva, mutta siltä osin vähemmän uskottava, että Sidaris sentään ei edes väittänyt olleensa tosissaan.
Varmasti tämä ajaa asiansa märkien unien kohteena, onhan se kuitenkin hyvin taidokkaasti kuvakäsitelty saliselfie ja etenkin sellaiseen elokuvaan on Alexander Skarsgård ulkoisesti aivan täydellinen mallinukke, vaikka vaikuttaakin siltä että miehessä kytee liekki jonka voisi kanavoida muuhunkin ihmisluonteeseen kuin aaaoooeee!!!
Otan siis Tarzanin liian vakavasti.
MItä elokuvatekijät eivät ainakaan tehneet siinä vaiheessa kun Tarzan juoksee luotisateen läpi saaden osumia jotka eivät haittaa pätkääkään ja muutenkin miehestä tehdään pelkän normaalia kyvykkäämmän ja vahvemman sijaan täysin kaikkivoipainen supersankari, että jos jossain vaiheessa mies olisi vaikkapa vaivatta potkaissut jonkun pahiksen junan seinän läpi ei se olisi tuntunut laisinkaan oudolta. Ai niin, niinhän siellä tapahtuikin.
Sekin tuntui välillä menevän absurdeihin mittasuhteisiin kuinka jokainen kerta kun Skarsgård oli ilman paitaa niin oli kuin olisi koeteltu jotain Instragramin tai vastaavan palvelun säädyllisyysrajoja ja pistetty strategiseen kohtaan vain jokin sydätarra jotta ei muka rikottaisi sääntöjä. Ei se mitään, mutta kyllä sitä välillä ajatteli, että jos kerran halutaan tehdä pornoa niin miksi tyytyä pehmosellaiseen. Huvittikin kuinka elokuvan ekstroissa tekijät totesivat etteivät voineet laittaaa Tarzanille lannevaatetta koska se näyttäisi hölmöltä ja olisi turhan paljastava, joten laitetaan ihonväriset polvihousut jotka ovat niin matalalanteiset että myös kireät ettei voi edes huomata päällä olevan yhtään mitään. Stupid sexy Flanders!

Ah, tykkäsin kovasti siitä, että vaikka Tarzan ei olekaan populaarikulttuurissa pitkään aikaan vaikuttanut (edellinen huomioarvoinen lienee vuoden '99 Disney-animaatio) niin silti ei sorruttu pelkkään syntytarinaan, vaan Tarzan oli jo heti elokuvan alussa veteraani liaaniheilunta-alallaan ja jo poistunut viidakosta muka sivistyksen pariin ja siten siinä missä suurin osa ns. sarjakuvaleffoista ensimmäisessä osassaan vain enimmäkseen esittelee hahmoja valmistellen jatko-osaa on tämä jo se tarinaa jotenkin edistävä kakkososa.
Ja minun pitää pyytää anteeksi sitä, että vertasin tätä Fast and the Furious-elokuviin, sillä eihän tämä nyt sentään pilaantunutta pissaa ole.

Jos Kadonneen aarteen metsästäjistä tehtäisiin remake (luojan tähden, älkää!) uskoisin Christoph Waltzin saavan Tarzanin perusteella Belloqin roolin. Arvelen Indyn toimineenkin jonkinlaisena mallina tätä tehdessä sillä mukana on muutama aika vahva laina, kuten esimerkiksi se se Waltzin ja Robbien ateriointikohtaus valkoisissa.

Tähdet: ***

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

The Watcher (2000)

Sarjamurhaaja Griffin (Keanu Reeves) valikoi uhreikseen nuoria naisia ja sitten masentunut FBI-agentti Campbell (James Spader) pysäyttää hänet.

Aina välillä jotkut elokuvat aiheuttavat ihmisissä suuttumusta, mutta nyt ei puhutakaan itse elokuvan laadusta taikka sen sisällöstä vaan siitä mitä siltä mahdollisesti odottaa sen markkinoinnin vuoksi. Muistan esimerkiksi videovuokraamoajaltani erään herran joka lainattuaan Keanu Reevesin tähdittämän Hämärän vartijan toi sen salamana takaisin ja mäkätti kiukkuisesti, että sehän onkin jokin piirretty eikä mikään oikea elokuva. Hmm, okei?
Tässä muuten Hämärän vartijan kansikuva:
Annoin miehen vaihtaa elokuvan, mutta ihan oikeasti hei, jos ei pelkästään kannen perusteella ymmärrä Hämärän vartijan olevan ehkä jotain muuta kuin Steven Seagal esittämässä ex-black opsia tai vastaavaa pelastamassa maailmaa Bukarestista käsin niin saa kyllä syyttää itseään. Enkä koskaan ole ymmärtänyt logiikkaa, että elokuva on automaattisesti huono jos se on piirretty, muu kuin englanninkielinen, vanhempi kuin maksimissaan kolmen vuoden takaa tai siinä on enimmäkseen miehiä/naisia/pesukarhuja. Hämärän vartija ei niinkään huijannut katsojaa vaan tässä tapauksessa se oli ihmisen oma pää joka väitti elokuvan olevan jotain muuta kuin se olikaan, mutta samalla toki mainittakoon että ennakkoon tuota elokuvaa mainostettiin aika kovasti nimenomaan ohjaajan ja esiintyjien nimillä ja vasat sitten tekotekniikalla ja koska Hämärän vartijasta ei niinkään puhuttu animaationa vaan aihetta hieman kierreltiin varmasti syystä ettei kukaan juuri luulisikaan sen olevan piirretty, koska piirretty on ilmeisesti yhtä kuin lapsille ja lapsille oleva on yhtä kuin lapsellinen. Hitot siitä, ei tässä oikeasti kuitenkaan myöskään mistään kiertopuheista huolimatta isketty kanteen mitään ns. normaalia kuvaa näyttelijöistä, joten jos elokuvan tyyli yllätti niin kannattaisiko ottaa ne laput pois silmiltä. Siltikin Hämärän vartija osoitti kuinka näinkin helposti voitiin saada joku tuntemaan itsensä huijatuksi.
Sitten on kuitenkin elokuvia jotka todellakin kusettavat katsojaa sillä millaisen kuvan he esimerkiksi juuri kansikuvallaan antavat. Pornoleffoissahan saattoi ainakin ennen olla kuvia jotka olivat vain ulkopuolista promootiomateriaalia ja eivät täten edustaneet varsinaista sisältöä millään tavoin, kunhan vain antoivat nätin houkuttelevan kuvan itsestään ja siten oli ostaja koukutettu toteamaan totuus vasta kotioloissa. Samoinhan tekivät ties kuinka monet rambo-, indianajones- ja tähtiensotamaiset kansikuvat kaikenmaailman filippiinotoiminnoissa, tms., mutta vuonna 2000 sen uskoi olevan enemmän menneisyyttä kuin nykyisyyttä (pois lukien Asylum) sillä kannen tuli ihan oikeasti edes jotenkin edustaa sisältöä. No, ilmeisesti se tieto ei tavoittanut The Watcherin kansitaiteesta vastannutta, koska se on aikamoisen hämäävästi thematrixmainen vaikka sisällöllä ei olekaan mitään muuta tekemistä The Matrixin kanssa kuin, että molemmissa esiintyy Keanu Reeves. Toki on ymmärrettävää, että (by the way todellisuudessa sivuosassa olevan) Reevesin nimi isketään kanteen isoimmalla fonttikoolla ja jossain tehdään maininta miehen sen hetkisestä jättihitistä, koska kyllä syötin ollessa herkuimmillaan se tulee laittaa veteenkin saakka. Mutta kas! miksi jälkimmäistä ei tuotukaan esille esimerkiksi maininnalla kuten "The Matrixin tekijältä" tai vain sillä tyypillisellä tavalla pistää näyttelijän nimen yhteyteen tunnetumman elokuvan nimi, vaan koko thematrixmäisyys piti ottaa esille muokkaamalla kannesta The Matrix.
The Watcherissa värisävytys ei ole vihertävä, Reevesilla ei ole pitkää takkia, ei lyhyitä hiuksia eikä todellakaan mitään aurinkolaseja päässään. Minulla on jonkinlainen muistikuva siitä, että olisin aikoinaan The Watcherin ilmestyessä jäljittänyt tuon kansikuvan lähteen, mutta en nyt millään saata muistaa minne, joskin sen pohjalta olen aika varma jotta vihersateen ohella myös nuo aurinkolasit on lisätty jälkikäteen. Joten kyllä pr-puolen porukka on aivan tietoisesti halunnut huijata yleisöä ja mitä ilmeisemmin The Watcherilla on muutenkin hivenen likaisia jauhoja pussissaan ainakin mitä reiluun peliin tulee, sillä tiettävästi joskus kauan ennen elokuvan tekemistä Reeves oli antanut suullisen lupauksen esiintyä tässä elokuvassa jossa hänen roolinsa oli ollut tätäkin pienempi, mutta kun Reevesista tuli iso tähti päättivät tuottajat hyödyntää tätä kuumaa rautaa ja kasvattivat Reevesin osuutta niin itse elokuvassa kuin markkinointinimenä houkuttelemaan muita hieman nimekkäämpiä tekijöitä luokseen, jolloin pelkästä jonkinlaisesta vierailusta tehtiin väkisin haulikkoavioliitto. Vastaavasti tosin Reeves itse oli näköjään koettanut luistaa velvollisuuksistaan koska olisi muka juuri statuksensa vuoksi ansainnut suuremman palkkion ja ilman sitä en tee mitään, höh! Joten mitä tästä opimme? Älä lupaa mitään jos et voi myöhemmin mukisematta niellä mahdollista ylpeyttäsi. No mutta mitäpä muista seikoista kun se tärkein on kuitenkin tuossa kannessa, joka siis selvästi antaa väärän kuvan. Ei kenties valheellista siltä osin, että onhan se ihan sopiva sarjamurhaajatrillerille, mutta ei tarvitse olla edes The Matrixia nähnyt huomatakseen sitä tavoitelleen ja vaikka The Watcher ei mikään hitti ollutkaan niin kyllä se osan katsojistaan sai juuri thematrixmäisen kantensa avustuksella, jolloin kun esimerkiksi kohtasin asiakkaita jotka mäkättivät saaneensa jollakin tavoin väärän elokuvan en oikein voinut samoin kuin Hämärän vartijan kohdalla ajatella, että mitäs olet tuollainen taukki.

Tietenkin The Watcher on julkaistu monilla eri kansivaihtoehdoilla joista suurin osa painottaa nimenomaan Reevesin läsnäoloa, mutta vain tuo yksi tuntuu vetävän sinne The Matrixin suuntaan ja muut ovat vain joko ihan ok taikka sysirumia.
Näistä esimerkeistä toinen vasemmalta on ehdottomasti sopivin.
Mutta tiedättekö mikä on surullista, koomista tai jotain muuta? No se, että jos The Watcherilla ei olisi tuota harhauttavaa ja juuri siksi suht' mielenkiintoista kansikuvaa ei sillä olisi mitään, koska jos rehellisiä ollaan niin tämä on aika surkea elokuva ja täten eniten puhuttavaa irtoaa vain kannesta. The Watcher on tylsä, ennalta-arvattava ja yksikään sen näyttelijöistä ei anna itsestään mitään muuta kuin, että tämä on vain duunia ja onneksi päivä alkaa olla pulkassa. Jos tämä olisi minkä tahansa television kyttäsarjan jakso niin sellaiseksi se olisi vain yksi niistä joita ei muista, mutta joka siinä suunnilleen 40 minuuttisena menee siedettävänä ajantappona. The Watcherin katsottuaan ei ihmettele laisinkaan miksi tämä Joe Charbanicin debyyttiohjaus jäi hänen ainoaksi pitkäksi elokuvakseen ja ne pari muuta mitä hän ohjaajana sai aikaiseksi olivat lyhytelokuva ja mitä ilmeisesti kokonaan esittämättä jääneen tv-sarjan jakso.
Kyllä sitä kieltämättä melkein osaa ottaa parodian kannalta sen kuinka Spaderin masentuneisuus tuodaan esille siten, että hän ei ole siivonnut ja esimerkiksi pöydällä on avattu pikaruoka-annos ja lattialla sanomalehti, kun mies samalla niiskuttelee kärsivän näköisesti ja ottaa kourallisen pillereitä. Samalla Reevesin sarjamurhaajamielen superälykkyyttä osoitetaan siten, että hän jutustelee itsekseen perinteistä tunsitko läsnäoloni, koska olin ihan vierelläsi-shittiä ja kaikkien tällaisten puhkikuluneisuuksien ansiosta helposti uskoo tarkoituksena olleenkin jonkinlaisen Scary Movien teko vakavan jännärin sijaan. Joskin samoin kuten Scary Moviet, ei se tälläkään kertaa ole hauskaa vaikka saattaisi ollakin vitsiksi tarkoitettu.

Tekisi mieli kuitenkin antaa plussa hyvästä soundtrackista joka trip hop-sävytteisenä sisältää yhtyeitä kuten Portishead ja Sneaker Pimps, mutta pitkälti se kuinka kappaleita käytetään muka taiteellisten dramaattisten vinojen oksusävytteisten hidastuksien taustalla vesittää musiikin tehon tehden niistä vain uusia pinnallisuuksia. Lisäksi onko se nyt kovinkaan hyvä asia jos elokuvaa katsellessa tekee mieli keskeyttää se ja kuunnella siinä soineiden yhtyeiden levyjä?

Niin ja palataan vielä hetkiseksi siihen kansikuva-aiheeseen, koska vastaan tuli myös vaihtoehto jossa on näköjään käytetty vuosia myöhemmin tehdyn Constantinen kuvaa. Ja nimenä lukee Keanu Reeve. Jei!

Tähdet: *

perjantai 26. toukokuuta 2017

Way of the Vampire (2005)

Okei, siis Bram Stoker's Way of the Vampire.
Hmm, eipä Stoker kuitenkaan kirjoittajakrediitteihin yltänyt.
Vaikka ei se mitään, sillä onhan tuolta porulta tullut sentään sellaisia mestariteoksia kuten... öö... Melendrezilta näköjään Way of the Vampire ja Stewartilta Way of the Vampire. No, onneksi sentään Strainilla on kirjoittana toinenkin tuotos krediiteissään: Max Knight - Ultra Spy. Jonka kirjoittamiseen oli nälöjään tarvittu ainoastaan neljä henkilöä.

Vampyyrimetsästäjä Van Helsing (Rhett Giles) saa viimein Draculan (Paul Logan) hengiltä, mutta niin kauan kun yksikin vampyyri on olemassa elää Van Helsing ikuisesti toteuttaakseen seivästäjän kohtaloaan ja tämän vuoksi siirrymme ajassa nykyhetkeen joka eroaa menneestä vain ja ainoastaan värifiltteröinnin osalta. Nyt veripankissa tohtorina työskentelevä Van Helsing joutuu kaivamaan vaarnat uudelleen esille kun häntä pelkäävät ja piilossa kärvistelevät vampyyrit päättävät jonkin Draculan lapsenlapsenlapsen Sebastienin (Andreas Beckett) avustuksella palauttaa paikkansa ravintoketjun huipulla. Van Helsing kerää ympärilleen vampyyrimetsästäjätiimin ja tottakai se tapahtuu helposti sillä kukapa ei ilman vakuutteluja uskoisi kun joku tulee kertomaan eläneensä jotain pari sataa vuotta ja on saalistamassa satuhahmoja. Dude, siis niin kuin ihan oikeesti, mä tapan vampyyreja. MYYTY!

Seuraavaksi hieman yleistystä, mutta takaan että vaikka luonnossa saatankin kuulostaa enemmän Saukin seurana chillailevilta pienjyrsijöiltä niin kokemuksen syvä rintaääni perustelee sanomani niin todeksi kuin vain mahdollista.
Tyypillinen videovuokraamoasiakas lukeutuu joukkoon jolle riittää elokuvasta saaduiksi tiedoiksi se, että A. se on uusi (ehdottomasti tärkein kriteeri), B. se on voittanut jonkin palkinnon (ts. Oscar, ei esimerkiksi Saturn) ja C. pääosassa on joko Vin Diesel taikka Bruce Willis. Variaatiot sallitaan, mutta silti puhutaan asioista jotka voidaan luokitella samanlaiseksi pintakiilloksi kuin huulipuna ja silmärajaus sen todellisen sisällön sijaan. Toki tässä vaiheessa pitää todeta, että tyypillinen videovuokraamoasiakas ei ole enää nykyisin hakemassa elokuvaa vaan pelkästään karkkia. Tuore valmistumisvuosi, lehdistä tuttu pääosaesittäjä ja pari muuta simppeleintä juttua riittää ja elokuva on sitä myöten yhtä kuin hyvä. Sillä esimerkiksi kuka elokuvan on säveltänyt taikka leikannut ei ole väliä eikä myöskään sillä kuka sen on tuottanut, koska tottahan se on että jos pääosassa on Johnny Depp niin millään muulla ei ole merkitystä, se on automaattisesti hyvä jos siinä on Johnny Depp.
Hyvä on sitten.
Mutta uskokaa tai älkää niin tämä koko juttu tavallaan liittyy vuorossa olevaan elokuvaan, sillä jos jo elokuvan tuottajan nimen tarkistaminen vaati asiakkaan joka niin sanotusti poikkesi massasta (enkä sano, että massaan kuuluminen on huono asia vaikka se sitä tietenkin onkin) ja oli jo yhteiskunnan silmissä nörtti ja friikki ja hirviö niin hyvin, hyvin, hyvin harvassa olivat he jotka tarkistivat mikä yritys elokuvaa levitti. Ei ketään oikeasti kiinnostanut oliko suomijulkaisun takana Scanbox taikka jokin muu kuka, koska miten hitossa se elokuvan laatuun tai muuhunkaan liittyi? Siis niinku daa! No, vaikka sellainen ei itse elokuvan tarinaan tai muuhun liitykään niin se mikä yritys on julkaisun takana saattaa olla välillä hyvinkin tärkeä yksityiskohta ja sitä sen luulisi olevan etenkin heille jotka tahtovat katsoa elokuvaa vain vaikkapa nähdäkseen kivoja kuvia. Sitä kun ei tarvitse olla nähnyt esimerkiksi kovinkaan montaa Poptorin levittämää elokuvaa huomatakseen, että näistä täytyy olla laadukkaampiakin julkaisuja olemassa ja usein niin onkin. Ei se nyt mikään absoluuttinen totuus ole, mutta on olemassa julkaisijoita joilla ei tunnu olevan kovinkaan kriittistä silmää mitä ja minkä tasoisia tapauksia levittävät, jolloin eteen tulee jotain Bellevuen kaltaisia yrityksiä jotka saattavat tarjota välillä loistaviakin elokuvia, mutta jotka kaikki ovat poikkeuksetta kuvan- ja/tai äänenlaadultaan hädintuskin keskitasoa ja kuvarajaus jättää huoneen tyhjäksi vaikka voisi vannoa siellä olevan kaksi ihmistä juttelemassa. Väärä kuvasuhde ei niinkään ole levittäjän kuten tuon esimerkin Poptorin vika, mutta kyllä hekin voisivat katsoa välillä mitä leivinjauhetta myyvät kokaiinina. Tässä vaiheessa pääsemme vihdoinkin Way of the Vampiren pariin, tai ainakin sen julkaisijaan joka on Future Film. Kun totesin ettei kukaan ollut kiinnostunut kuka elokuva levittäjä on niin se ei oikein pitänyt paikkaansa Future Filmin kohdalla, joka yllätyksekseni herätti hyvinkin monessa ihmisessä mielipiteitä ja monet heistä olivat vieläpä juuri niitä henkilöitä joille riitti elokuvan laadun takeeksi mahdollisimman tuore päiväys ja Vin Diesel. Siis ne ihmiset jotka katsoivat ilolla jopa Tuttisoturin vaikka tiesivät sen olevan sontaa. Future Filmin logon kannessa nähdessään valitettavan moni ihminen jätti elokuvan sikseen kommentoiden, että tämä firma julkaisee vain ulostetta. En ollut laisinkaan samaa mieltä, mutta ymmärsin mistä mielipide kumpusi. Videolain rauettua vuonna 2001 Future Film tunki salamana markkinoilla ihan sikana elokuvia joita oli aiemmin joko vain leikelty taikka jopa koko kielletty ja hyvin usein he vieläpä markkinoivat elokuvia oikeastaan valheellisesti hyödyntäen tätä ennen sensuroitu-temppua kun monessa tapauksessa he ottivat tarkastamisen sijaan suosiolla K18-leiman kanteen koska juuri se tieto sitä elokuvaa myi. Ihan ymmärrettävä markkinakikka, mutta varsinkin niihin ennen sensuroitu/kielletty-elokuviin panostaminen leimasi Future Filmin nopeasti vain kauhu- ja b-toimintaelokuvien julkaisijaksi koska suurin osa huomioarvoisista elokuvista sattui olemaan kauhua taikka b-toimintaa ja vaikka joukossa oli kiiltäviä klassikoita, kulttikamaa ja lajityyppiensä merkkiteoksia niin kun sinulla on yht'äkkiä edessä 890 kappaletta kauhuleffoja ja Chuck Norrista mainostamassa saman keltaisen logon alla kuinka leikkaamaton se on, lienee ihan ymmärrettävää sellaisen myös jakavan kansaa. Jos et tykännyt yhdestä zombieleffasta niin tuskin 12 muuta muutti mieltäsi ja kun huomasit, että kaikissa niissä oli saman julkaisijan logo kannessa sai se varmasti monet miettimään kahdesti kun FF-merkin alla tulikin jokin brittidraama, että onko se tuokin nyt taas jotain aivojen syöntiä? Tietenkin jos osasi erottaa Romeron jostain tusinamoskasta ymmärsi ettei kaikki ole yhtä samaa bulkkia ja esimerkiksi minä diggasin silloin kuin myös vieläkin Future Filmin julkaisuvalinnoista vaikka pidinkin heitä etenkin aikaisemmin vähän turhankin trendipinnallisina kun hyppäsivät heti raa'an lihan kimppuun kun videolaki avautui ja tekivät saman heti kun aasialeffat nousivat muidenkin kuin wuxiafanien tietoisuuteen, minkä vuoksi FF:ltä tuli aikoinaan hieman liikaakin eh!-tason tavaraa. Ja teki mitä tahansa niin etenkin kauhu on lajityyppi joka ei koskaan tule olemaan salonkikelpoinen ja siten arvostettu, joten monelle kauhuelokuva on yhtä kuin huono elokuva ja siten yritys joka ei tunnu juuri muuta julkaisevan on sekin samanlainen. Ehkei Future Film silloin 2000-luvun alussa voinutkaan tavoittaa jonkin Warnerin yleisöä ja ehkei se ollut mielessäkään vaan he tietoisesti hakivat kasvua genrefanien kautta, mutta oli syynä sitten pienemmät budjetit, sydämenpalo olla fanien asialla taikka pelkkä ahneus niin Future Film onnistui omien kokemusteni perusteella ainoana siinä, että tyypillistä aivosolutappoviihde-Fast and the Furiousia hakevakin huomioi firman nimen ja logon. Ei aina hyvässä, mutta eipä kukaan elokuvaa valinnut tai jättänyt valitsematta nähdessään Nordisk Filmin jääkarhun ja taas teki niin tuplaäffän perusteella. Olin siis kuitenkin enemmän hyvilläni kuin pahoillani kun FF puski 2000-luvun alussa hyllyt täyteen ennen vaikeammin saatavia teoksia ja koska olen kauhuelokuvien ystävä niin etenkin niiden suhteen olin pienellä puolustuskannalla kun joku tuli mäkättämään kuinka Future Film julkaisi vain roskaa, mutta muutamia vuosia myöhemmin alkoi olla hieman vaikeampi puolustella heidän julkaisujaan etenkin kauhun suhteen kun jostain syystä siinä 2004 ja 2005 aikana FF alkoi julkaista ns. klassikoiksi taikka kulttielokuviksi luokiteltavien kauhuelokuvien sijaan melkein pelkkää sontaa, kuten esimerkiksi tämän Way of the Vampiren ja sen edellisessä postauksessa kärsityn potun Death Valley: the Revenge of Bloody Billin. Ei siis mitään tämä ei vain ole makuuni-huonoa, vaan minuuttikin vielä ja tapan itseni ohella sinut-kuonaa. Mitä hittoa, näin nopeastiko julkaisitte kaiken katsomisen arvoisen ja nyt jäljellä oli enää kuraa jota edes kakkafetisisti ei suostu kopeloimaan? Onneksi FF on palauttanut uskottavuuttaan ja on nykyään varsin suuri ja luotettava julkaisija jonka ei tarvitse vain hyödyntää vanhaa kamaa, mutta kun silloin vuonna 2001 en voinut yhtyä valittajien kuoroon en puolestani voinut 2004/2005 sanoa kovinkaan montaa hyvää hyvää sanaa Future Filmin sen hetkisistä (kauhu)julkaisuista jotka eivät kelvanneet edes heille joiden mielestä hyvä leffa oli yhtä kuin uusi leffa, koska vaikka nämä Way of the Vampiret sun muut olivatkin uusia eivät ne nähneet hyvää edes unissaan. Silloin katse tuli kääntää niiden elokuvien suuntaan joissa Future Film teki palveluksen ja miellyttävän sellaisen tekikin.

Way of the Vampire on Asylum-tuotantoa, mutta liekö nyt kuitenkaan varsinainen mockbuster vaikka tekoajankohdaltaan koskettaakin suuren rahan B-elokuvaa Van Helsingia (2004)? Kannessa voidaan kuitenkin nähdä tiettyä yhtäläisyyttä muuallakin kuin vain valitussa värissä, joten tuskin Van Helsing on tullut Asylumille yllätyksenäkään.
Way of the Vampire näyttää siltä mitä se maksanutkin, eli elokuvaksi se on kuin kasa huonosti piirrettyjä paperilappuja joita pläräämällä saa aikaiseksi jonkinlaisen liikkuvuuden tunteen. Tämän mainitsin jo tuon Death Valleyn kohdallakin, mutta potuttaa tämä halpojen digikameraleffojen tyyli jossa pistetään vain jokin vanha valokuva-filtteri päälle, tms. ja se riittää koska suurempaan panostukseen ei ole ollut edes halua. Joten koko elokuva on kuin jollain Paintilla ja Windows Movie Makerin helpoimmilla säädöillä tehty kaveriporukan känninen Axl-kotivideo joka sitten on päässyt levitykseen koska ainakaan itse kuvausten aikana ei tarvinnut käyttää rahaa ja näin ollen riski tappioihin oli minimaalinen, mutta samalla jälleen kerran osoitettiin että jos jotain voi tehdä niin sitä ei silti pitäisi tehdä. Ei se, että ovi on auki tarkoita että saat mennä sisälle virtsaamaan matolle. Jos joku tämän elokuvan aikoinaan vuokrasi teki hän sen koska sattui oleman vampyyrielokuvien fani ja lajityyppi riitti valinnan syyksi, mutta sääliksi kävi etenkin heitä jotka uskoivat kanteen isketyn Bram Stokerin nimen merkitsevän jotain, kuten vaikkapa hyvää.
Vaikka se Asylumin nykyinen tapa tehdä tietoisen koomista elokuvaa onkin laskelmoinnin vuoksi hivenen kiusallista, poistaen kaiken mahdollisen jännityksen elokuvan katsomiselta kun tietää liiankin helposti mitä tuleman pitää, on kyllä heidän elokuvansa ehdottomasti viihdyttävämpiö sitä tapaa käyttäessään.
Propsit kuitenkin aika hölmöstä mutta ehdottomasti mainiosta idesta jota en muista missään muussa vampyyrileffassa nähneeni: vangittu neitonen juo pyhää vettä joka hänelle siis on oikeastaan vain vettä, mutta kun vampyyri pureskelee häntä saa hän veren mukana sisuksiinsa vatsavaivoja aiheuttavaa nestettä. Aika huonosti se vaikutus osoitetaan, mutta on se silti suht' veikeä jippo.

Way of the Vampire käyttää Wilhelm screamin puhki jo ensimmäisen viiden minuuttinsa aikana.

Tähdet: ~

torstai 25. toukokuuta 2017

Death Valley: the Revenge of Bloody Bill (2004)

Olin taannoin leikkauksessa joka ei sujunut aivan ongelmitta, mutta se on nyt kuitenkin ohitse ja olen hiljalleen toipumassa. Oikean käden nostaminen sattuu, yskiminen sattuu, seisominen sattuu, istuminen sattuu, hengittäminen sattuu ja vaikka olenkin ihan kivassa pöhnässä saaamieni kipulääkkeiden ansiosta olen viettänyt paljon aikaa kivusta itkien. Sitten kun kun pystyin viimein keskittymään johonkin kahvitaukoa kauemmin ajattelin, että katselenpa elokuvan taikka usemman, koska johonkin sellaiseen toimintaan sairauslomani todennäköisesti tulee kulumaan kun vaikka pystyisi niin ei silti saa rasittaa kehoa millään tavoin. Jotain kevyttä, jotain hölmöä, jotain minkä kohdalla ei oikeastaan haittaisikaan jos sattuisi simahtamaan kesken kaiken. Death Valley: the Revenge of Bloody Bill ja nyt toivon olevani takaisin siellä leikkauspöydällä, sillä tämä se vasta kivulias kokemus olikin ja se pitäisi saada pois mielestä vaikka sitten lusikalla kaivaen.

Joukko opiskelijoita kohtaa aavikolla kamakauppiaan joka pakottaa porukan mukaansa syrjäiseen autiokaupunkiin löytääkseen kamakauppiaskaverinsa, mutta tyhjä villin lännen kaupunki onkin asutettu, sillä siellä elää... sori, siellä kuolee zombieasukkaat jotka Bloody Bill-nimeä (Jeremy Bouvet) kantavan kirotun zombiejohtajansa avustuksella aikovat kasvattaa asukkaiden lukumäärää.

On huvittavaa, että kun hakee IMDb:stä Death Valleyta niin tämän Bloody Billin kohdalla on väärän, toisen samana vuonna ilmestyneen Death Valley-elokuvan juliste. Eikä se taatusti ole yhtään sen parempi elokuva!
Toisin kuin tuo toinen tämä Death Valley on Asylum-tuotantoa, mutta ei ymmärtääkseni mikään mockbuster vaan ns. originaalituotantoa, joka vain osoittaa ettei sen firman kannattaisi sellaisia tehdä. Olen toki nähnyt surkeampiakin elokuvia, mutta kyllä tämä on sellaista mutaa että sitä mielummin noudattaisi vanhaa kunnon viisautta, että jos ei ole hyvää sanottavaa...

Ruma, kömpelö, tyhmä ja vaikka osan voikin Asylumin luonteen huomioiden nähdä niin huono että hyvä-tason viihdyttävyytenä vaatii se kuitenkin aikamoista itselleen valehtelua sekä alkoholimyrkytystä. Death Valley kun ei ole tarpeeksi hauska jotta sen surkeudesta voisi hyvällä omallatunnolla nauttia. Se on vain yksinkertaisesti huono. Mikä on sääli sillä kyllähän nyt siitä kuinka paikkana on keskellä aavikkoa sijaitseva villin lännen zombiekylä pitäisi irrota jotain viihdyttävää, eikä ainoastaan suoranainen vale kuten takakannen lähteetön maininta siitä kuinka kyseessä on "one of the best zombie pictures in the last 10 years." No okei, eihän siinä eritellä mistä vuodesta se 10 vuoden takautuma lasketaan, että kenties tarkoitetutulla ajanjaksolla ei ilmestynyt muita zombieleffoja kuin Death Valley ja silloin tämä näkökulmasta riippuen saattoi juuri ja juuri mahtua niiden parhaimpien joukkoon. Ehkä, juuri ja juuri.

Okei, olihan se kieltämättä aika mainiota, että kyseisessä kylässä olevat zombiet oikeasti asuivat siellä kuten missä tahansa kaupungissa ja taloissa, eivätkä täten vain hortoilleet kaduilla vaan esimerkiksi menivät sisätiloihin kun oli vaikkapa aterian aika. Kiva pikkujippo oli myös se kuinka kaupungin asukaslukukyltin esittämää lukumäärää muutettiin sen mukaan kun tuli lisää ruumiita (ts. asukkaita).

Seuraava ei nyt ole ainoastaan Death Valleyn ongelma vaan näkyy lukuisissa muissakin ilman rahaa tehdyissä elokuvissa ja se on se, että nykyisenä digikameroiden aikana elokuvan teosta on tehty liian helppoa (katsokaa vaikkapa sitä found footage-sonnan määrää) ja se on sitten johtanut siihen, että kaikki mikä kuvataan pääsee myös turhan helposti jonkinlaiseen levitykseen. Näin ei pitäisi tapahtua koska sellainen selvästikin johtaa tuotantoyhtiöiden/levittäjien arviointikyvyn putoamiseen ja niinpä sitä näkee kasan yhtä kehnosti toteutettuja elokuvia joissa jokaisessa on samat ongelmat aina niistä yhden oton tuntuisesta ohjauksesta kameran omien tehosteiden (naarmufiltteri päälle sadannen kerran) puhkikulumiseen sen sijaan, että nähtäisiin mitään muuta vaivaa kuin ehkä jonkinlainen panostus elokuvan julisteen tekemiseen. Huvittavasti tällaisten Death Valley-tason elokuvien kansikuvat ovatkin usein suhteessa vakuuttavammin toteutettuja kuin hemmetin isolla rahalla tehtyjen Hollywood-tuotosten. Eivät niinkään teknisesti, mutta eivät esimerkiksi yhtä tylsän rutiininomaisesti kuin vaikkapa Marvel-leffoissa joissa sama juliste voisi olla jokaisessa elokuva ja se vain koska näissä halpisteoksissa elokuva edelleen myydään kannella ei siihen kirjoitetuilla nimillä.

Vaikka joo, onhan tuo Death Valleyn kansi aika samperin ruma.

Tähdet: ~

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

lauantai 20. toukokuuta 2017

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Leo the Lion (Leo the Lion: King of the Jungle, 1994)

Kuningasleijona Leosta kertova introlaulu kuulostaa joltain jamaikalaisversiolta Don Huonojen Seireenin kertosäkeestä. Se on,,, tuota,,, aika hiton hyvä juttu.
Kuningaskautensa aikana Leo on laiskistunut ja muuttunut itsekkääksi törkimykseksi joka vähät välittää muista navoista kuin omastaan ja jos joku sattuukin kritisoimaan hänen hallintatapojaan toimii Leo kuten oikeastaan jokainen pomoasemassa olevassa pikkusieluinen henkilö, eli suuttuu kuin lapsi ja vetää itkupotkuraivarit.
Nyt viidakkoon ovat saapuneet salametsästäjät jotka vangitsevat paikallistaa eläimistöä myydäkseen ne sirkukseen taikka ravintolaan, mutta onneksi jellonapentu pääsee pakoon joutuakseen eksyksissä harhailtuaan uudelleen salametsästäjien ansaan. Pieneläimen uudeksi onneksi Leo sattuu paikalle opettamaan elämän tosiasioita kuten sen, että "elämä viidakossa on kovaa, jokainen huolehtii itsestään." Viisaita sanoja kuninkaalta joka pitää huolen valtakunnastaan ja alamaisistaan. Jostain kumman syystä leijonanpentu kuitenkin rupeaa kaveeraamaan Leon kanssa ja pikkuhiljaa hän saa kuninkaan ilman sydäntä ymmärtämään millaiseksi on muuttunut, jolloin Leo ryhdistäytyy nousemaan jälleen arvostetuksi kansanjohtajaksi muun muassa haukkumalla alamaisensa.
Ottaen huomioon sen kuinka Leo on koko ajan kärttyisä ja miten hänet on piirretty epäilen kuninkaan olevan krapulassa.

Ei ole Dingo Pictures taikka Burbank Animation Studios, eikä edes Golden Films vaan nyt asialla on Goodtimes Entertainment joka ainakin osittain tuotantojensa perusteella vaikuttaisi liikkuvan samalla jos Disney tekee jotain, me hyppäämme mukaan-linjalla. Vaikka kuinka perusteltaisiin studion valintoja sillä, että nämä ovat kaikille vapaita klassisia tarinoita niin ei se kuitenkaan pelkältä sattumalta tunnu kun Disneyn ja Goodtimesin Pocahontasit kuten myös leijonakuninkaansa ja Notre Damen kellonsoittajat ilmestyivät hyvin liki toisiaan, ja muutoinkin siellä hyödynnetään aika rutosti niitä samoja ns. klassisia satuja, tms. Ehkä se osaltaan kertoo Disneysta sen etteivät he itse uskaltautuneet kovinkaan kauaksi tuntemattomille vesille, mutta Dingon, Burbankin, Goldenin ja Goodtimesin omien tuotantojen motiivit ovat aika selvästi samat kuin Asylumin. Ei se mitään sillä juuri se ajoittain hyvinkin pahasti kompuroiva imitointi on juuri näiden suurimpia mielenkiinnon herättäjiä, vaikka se samalla onkin suuri miinus harhauttaessaan sinisilmät väärään suuntaan. Tietoisesti sinne kulkeminen on paljon hauskempaa. "It's the end of the world as we know it and I feel fine" tai jotain.

Disneyn Leijonakuningasta Leo the Lion ei muistuta kuin parin satunnaisen hetken ja joiden kansikuvavaihtoehtojensa verran ja enemmänkin tästä tulee mieleen ne sellaiset kertomukset joissa eripurainen duo joutuu vasten tahtoaan toimimaan yhdessä (ts. Tappava ase, 48 tuntia, Keskiyön pako, tms.) ja huumoria synnytetään juuri kinastelevien kaverusten erilaisuudesta. Nyt kuningasleijona on iso egoistinen törkykasa ja pikkuleijona viaton isosilmä joka naiiviuudellaan saa edellisen muistamaan mikä on oikein ja mitä hänen asemassaan johtajana tulee tehdä. Ennen kuin tämä tapahtuu pitää ensin nähdä kuinka sikaleijona opettaa kaiken väärin kunnes itse oppii mikä on oikein. Vaikka idea ei olekaan mikään ennenkuulumaton niin silti pidän tästä tarinamuodosta koska eipä sellaista pahemmin tunnu tulevan vastaan ainakaan tämän tason lastenanimaatioissa ja Leon kohdalla tulee aika mainiosti esille se miten ääliö lapsenvahtina ei meinaa millään tajuta olevansa väärässä, jolloin humoristisia hetkiä syntyy esimerkiksi siitä kun Leo pyytää alamaisiltaan apua sekä anteeksi toteamalla heille "turpa kiinni!" Lisäksi nautin yllättävänkin paljon piirrostyylistä joka on kovin sarjakuvamaista samalla tavalla kuin ne olivat vielä 80-luvulla supersankaritarinoissa jolloin liukuvärjäystä oli aika vähäisesti ja ääriviivat tiukasti mustia. Aika yksinkertaistahan se piirros on, samaten animointi ja taustat säästeliäitä, mutta eivät missään vaiheessa ärsyttäviä vaan jälleen kerran pääosin sitä ihan ok-tasoa. Olisi kyllä mukava nähdä Leo the Lion parempana versiona kuin tämä Scanboxin julkaisema, joka toki on ihan kelvollinen, mutta selvästi halpatuotannolle leimallisen heikkolaatuinen jossa näkyy liiaksi naarmuja ja muuta roskaa, värienkin ollessa kuluneita samalla tavalla kuin kopion kopion kopion kasetissa.

Pari mainiota sivuhuomiota tuli tehdyksi musiikin kohdalla joista ensimmäinen oli tietenkin se vain omassa päässäni luoma yhteys Don Huonoihin, mutta sen ohella eräässä vaiheessa musiikissa lainataan aika vahvasti Carl Orffia, joskaan ei kuoliaaksi kulutettua O Fortunaa vaan muun muassa Badlandsista ja True Romancesta tuttua Gassenhauer-sävellystä, joka tässä tapauksessa varmasti vain tekoaikansa vuoksi vei ajatukset nimenomaan True Romanceen ja Hans Zimmerin You're so Cooliin. Leossa soiva musiikki saattaa hyvinkin olla ihan suoraan Gassenhauer-versiointi etten mitenkään syytä tässä muiden kopioinnista, sillä miksi leijonasta kertova animaatio koettaisi olla yhtenevä elokuvan kanssa jossa nuori rakastunut pari karkaa kera laukullisen huumeita?
Ääniraitaan liittyy kyllä Leon suurin ärsyttävyys, joka ei kenties yllättäen kuitenkaan ole se kehnojen dubbausten suuri synti, eli väkinäinen äänenmuuttaminen joka saa jokaisen päällepuhujan uskomaan parhaimman mahdollisen valinnan olevan aina ja vain liitutaulun viiltely, vaan nyt kaikki vedetään laiskan monotonisesti paperista lukien ja kiitos sen on ihan sama mitä ruudulla tapahtuu kun dubbaus koettaa pakottaa katsojan uneen.

Jossain päin maailmaa tätä on näemmä saanut audiokirjanakin:
Toivottavasti ei kuitenkaan suomeksi dubattuna.

Tähdet: **

perjantai 12. toukokuuta 2017

Kolme pientä porsasta (Three Little Pigs, 1999)

Kolmen pienen porsaan huonovointinen äiti lähettää jälkikasvunsa kaupungille ruokaostoksille, jossa sitten possujen rahanyssäkän näkevä huijarisusi päättää ääliömäisen näätäapulaisensa avustuksella tehdä rahasiirron sioilta itselleen myymällä heille placebovaikutteista ihmelääkettään. Jos siinä ei olisi jo tarpeeksi kuinka silavat menettävät rahansa lumelääkkeeseen niin samaan aikaan öykkäröivä vuokraisäntäkarhu passittaa äitipekonin porsaineen pihalle, jonka mamma kuitenkin näkee mahdollisuutena kasvattaa pojistaan vastuunsa kantavia aikuisia. Siispä äiti matkaa olikos se nyt sisarensa luokse majailemaan kun pojat saavat kukin tehtäväkseen hankkia itselleen uuden talon. Tekoviiksillä ketuksi naamioitunut susi päättää huiputtaa sioilta heidän viimeiset pennosensa myymällä maata jota ei omista ja näinpä tänne oink oinkit rakentavat kukin talonsa: oljista, puusta ja kivestä. Susi kuitenkin uskoo saavansa porsailta vielä jotain nyhdettyä jonka vuoksi pyrkii tuhoamaan sikalat pakottaakseen asukkaat uuden huijauksen kohteiksi ja vasta sitten lautaselle. Kahden asunnon kohdalla mielen- ja seinänmurtaminen onnistuukin, mutta kivi onkin jo toista maata.

Tämä sikakertomus on samalta tuotantoyhtiöltä kuin tuo edeltävän postauksen Abib pikku aasi ja varsinkin kirppareilla olen näköjään törmännyt usein molemmat tehneen Burbank Animation Studiosin tuotoksiin, mutta en silti ole pahemmin perehtynyt yhtiön elokuviin, mutta aika paljon niitä on näköjään kuitenkin tullut nähtyä sillä Burbank Animation Studios on näköjään yksi niistä firmoista joka tuottaa etenkin tekijänoikeuksista vapaita animaatioita jotka ratsastavat usein etenkin Disney-elokuvien huomioarvolla ja näitä tekeleitä tuntuu ryömivän esiin jokaisen kodin kirjahyllystä. Varmasti tekin olette tällaisiin törmännyt:
Harvemmmin muistan yhdenkään näkemäni Burbankin elokuvan kohdalla kärsineeni taikka toisaalta myöskään kokeneeni mitään euforiaa ja suurin joskin sekin aika harmiton huomioarvo on ollut juuri siinä, että tämä varmaan koettaa harhauttaa ostajat luulemaan kyseessä olevan Disneyn tuotos, mutta sekään ei juuri ole kiehauttanut verta kun itse elokuvat eivät tosiaankaan ole mitään Dingo Picturesin kaltaista moskaa vaan oikeastaan eh! ihan ok-kamaa. Mikä sitten myös aiheuttaa sen ikävän seikan ettei niissä ole juurikaan kiinnostavaa särmää kun esimerkiksi niin kauheita kuin Dingon räpellykset ovatkin ovat ne sentään ainakin muistettavia ja kaikessa surkeudessaan varsin huvittavia. Siltikin nyt on herännyt jonkinlainen kiinnostus tutustua Burbank Animation Studiosin teoksiin muutenkin kuin vain satunnaisena ajantappona ja voipi siis ollakin, että tästä syntyy uusi keräilykohde. Mikä saattaa olla haasteellinenkin jopa siitä huolimatta, että niitä on julkaistu Suomessa aika rutosti, mutta kun halpatuotantoina nämä julkaisut ovat tiedoiltaan valitettavan puutteellisia jolloin pelkän kannen perusteella oikean erottaminen muista kaltaisistaan voi osoittautua jonkinlaiseksi taisteluksi. Luonnollisesti jos kansista ei meinaa löytää muuta kuin suomipainoksen julkaisijan tiedot niin heidän kauttaan ei saatakaan saada parempaa informaatiota ja itse levylle painettu materiaalikaan ei aina kerro mitään oleellista ja nimenomaan juuri siksi tällaisten kerääminen onkin varsin mukavaa. Vaikka niitä on tullut nähtyä enemmänkin niin äkkiseltään tarkistetuna valikoimissani on tällä hetkellä Abibin ja Kolmen pienen porsaan ohella vain Camelot ja maaginen miekka sekä Ali Baba, joten matka on vasta alussa kun Burbankin tuotanto näyttää kattavan mukavat 33 animaatioelokuvaa (valikoima on huomattavasti laajempi jos ottaa mukaan ennen yhtiön nimivaihdosta tehdyt elokuvat). Joskin huojentavana seikkana voidaan pitää sitä, että firma lopetti toimintansa vuonna 2002 jolloin kiinnikurominen on siltä osin helpompaa.
Aikoinaan muuten julkaistiin sellaisia kokoelmabokseja kuten esimerkiksi Kauhukoira, niin yksi näistä samanlaisista oli Pentukoppi ja siinä oli jo aika mukava kasa Burbankin animaatioita.
Edellyttäen että sen tai minkä tahansa vastaavan boksin löytää kun moni näköjään heitti Kauhukoirien sekä muiden suojakuoret mäkeen koska kokoelmien sisältämät levyt olivat kuitenkin omissa koteloissaan ja koska nämä versiot olivat täsmälleen samoja kuin yksittäisinä julkaisuna kauppoihin päässeet niin eipä niitä pysty yhdistämään bokseihin kuin nimenomaan sen kaikkia ympäröivän kotelon vuoksi.

Liittyen tuohon tuotosten erottamiseen muista vastaavista huomasin tässä samalla menneeni aiemmin juuri sen suhteen vipuun ja korjaan sen erheen tässä. Camelotin arvostelun yhteydessä linkitin elokuvan väärään Camelotiin ja mainitsin tekstissä katselemani teoksen olleen Golden Films-tuotantoa (yritys joka toimi samalla metodilla kuin Burbank) jota se ei siis ole. Lieneekö erehdys ymmärrettävä kun levyllä olevat tiedot ovat vaillinnaisia ja niin sekä Golden Films kuin Burbank molemmat julkaisivat Camelotinsa samana vuonna 1998. Poislukien tuo tuotantoyhtiövirhe muu tekstin sisältö on kohdillaan, mutta pitääkö tässä nyt ruveta keräilemään Golden Filmsin elokuviakin?
En ole näillä näkymin aikeissa mennä muuttamaan Camelotin virheellistä tietoa itse oikeassa postauksessa, koska jääköön se muistutukseksi siitä kuinka jopa kaikkitietävä minä on erehtyväinen. Pahus ja pahus uudestaan!

Kolmen pienen porsaan piirrostyyli on hieman rosoisempaa kuin esimerkiksi tuossa mainitsemassani Abibissa, mutta samoilla linjoilla ollaan siten että kuvitus kuin liikekin ovat vähintään kelvollista alempaa keskitasoa jolloin sen suhteen ei räjäytä tajuntaansa kuten Keanu Reeves:
joskaan sitä ei myöskään tunne olevansa Keanu Reeves:
Ehdottomasti parasta tässä teoksessa on se mainio klassisen tarinan muokkaus jossa porsaat ovat kuin jokin kompurointikomiikasta tuttu koomikkotrio (vrt. The Three Stooges, tai kenties täällä päin tutummin Ohukainen ja Paksukainen... ja vaikkapa uudestaan Ohukainen) ja susi jokin David Mametin kirjoittama petoksia tehtaileva huijari joka pelkän grilliaterian sijaan pyrkii saamaan uhriensa rahat ja siksi puhkuu ja puhaltaa tai tekee jotain muuta. Tämä johtaa huomattavasti vinksahtaneempaan tarinointiin kuin ensinäkemältä odottaisi ja vaikka mitään varsinaisesti aikuisille suunnattua ei elokuvassa tapahdukaan niin kyllä se hetkittäin hipoo sitä rajaa kuinka se ei ehkä tunnukaan soveliaalta lastenelokuvaksi. Kokonaisuus onkin satunnaisista animaatiovirheistään ja halvasta fiiliksestä huolimatta parempaa sarjassaan ja ajoittain onkin valmis nauramaan ääneen aiheesta eikä vahingosta.

Sinänsä minua ei kiusaa se ettei näissä julkaisuissa useinkaan ole alkuperäistä ääniraitaa koska mitään suurempaa painoarvoa ei tällaisille muutenkaan juuri anna, eikä tämänkään dubbaus ole surkeinta mahdollista vain enimmäkseen huomaamatonta, mutta kyllä minä silti ihmettelen että miksi sitä alkuperäistä ei voida jättää näihin tällaisiin mukaan? Älköön kukaan väittäkö syyn olevan levyn kapasiteetti sillä 50 minuutin animaatio eikä mitään lisämateriaaleja ja tässä tapauksessa vain ja ainoastaan yksi kielivaihtoehto (suomidubbaus) jättävät levylle tilaa vaikka mille tilpehöörille. Jos ongelmana taas on se, että muka kustannusten säästämiseksi ei alkuperäistä ääniraitaa jätetä jotta ei tarvitse lisätä tekstityksiä niin hitot niistä kirjaimista, olkoon mukana pelkät dubbaukset. Se alkuperäinen ääniraitahan on siellä jo valmiiksi, antaa sen olla rauhassa. No mutta kuitenkin, syy miksi olisin mieluusti katsellut Kolme pientä porsasta englanninkielisenä on siinä että pidän kovin huvittavana sitä kuinka possujen nimet on George, Marko ja Joe, mitkä ovat kovin hölmöjä arkisuudessaan (ei siis Piglet, Puglet ja Schweinzenegger) ja lisäplussana tässä Georgen ja Joen seuraan huonosti istuva nimi Marko.

Tähdet: ***

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Abib pikku aasi (Silent Night: The Story of the First Christmas, 2000)

Hevosille kateellinen aasi kärvistelee itsesäälissä kun kaikki diggailevat muista meetvurstivalmisteista kuin hänestä, mutta silloin luulen sen olevan muuli kertoo aasille tarinan siitä kuinka aikojen alussa se ei ollut hevonen vaan aasi joka oli valittu ihmiskunnan merkittävimmän seikan kantajaksi. Siispä siirrymme ajassa taaksepäin Nasaretiin, vaikka aika pitkälti samalta se näyttää kuin alussa esitelty nykypäivän maailmakin joka jenkkityylisestä maaseutumaisemasta päätellen ei ainakaan vaikuta samalta alueelta kuin mennyt, mutta samapa tuo sillä kaukana menneisyydessä silti olemme kun keskittymisvaikeuksinen Abib-aasi viedään myytäväksi uudestaan ja uudestaan, Abibilla kun tapana pilata jokainen kauppa arvaamattomalla käytöksellään aina sairaskohtauksien esittämisestä hyperaktiiviseen sekoiluun. Ei siis liene ihme, että nyt tällä ties kuinka monennella kerralla Abib jääkin pilttuun viimeiseksi eikä tunnu kelpaavan kenellekään, mikä tosin kelpaa aasille sillä täällä eläinkauppiaan hoivissa on ihan hyvä olla. Kuitenkin eräänä iltana puuseppä Joosef saapuu ostoksille koska tarvitsee kulkuvälineen raskaana olevan vaimonsa Marian (Joosef ei ole isä) avuksi matkalla Beetlehemiin, eikä Abib tietenkään herätä luottamusta vaikka juuri ainokaisena vaihtoehtona juuri tämä aasi tulee valituksi. Pian Abib huomaa Joosefin ja Marian olevan huomaavaisia, miellyttäviä omistajia ja elämä vaikuttaisi olevan aikamoista auvoa, mutta sitten alkaa pitkä kävely kohti Beetlehemia ja silloin Abibin hitot mä teen mitään-asenne alkaa vaivaamaan. Pienen imartelun seurauksena Abib kuitenkin suostuu kantojuhdaksi ja matkan aikana aasi alkaa ymmärtämään meneillään olevan jotain (satu)historiallisesti merkittävää eivätkä siten vihainen roomalainen hevonen taikka verenhimoinen kuningas estäisi Abibia saattamasta ihmisten vapahtajaa maailmaan. Näin myös tulevaisuuden eli nykyhetken aasi saa tietoonsa, että juuri hän on Jumalan valittu, ihoo! ihoo! ihoo!

Hivenen kieli poskessa tehty Abib pikku aasi ei ole aivan niin kristillistä propagandaa kuin aihevalinnan vuoksi voisi olettaa ja siitä lienee kiittäminen näkökulman siirtämistä Abibiin joka muistuttaa hahmona hieman Shrekeistä tuttua aasia kuin esimerkiksi sitä Disneyn samaan jouluyöhön liittyvän aasikertomuksen eläintä. Toki mukana ovat kaikki pohjatarinaan liittyvät pakollisuudet, mutta ainoa seikka joka tuntuu rautalangasta väännetyltä ja letkuruokintaan rinnastettavalta pakottamiselta on eläinhahmoissa tehty kahtiajako jossa aasi ei vain edusta altavastaajaa joka kasvaa voittajaksi, vaan Abib on selkeästi se tarinan puhdassydäminen hyvis kun taas hevonen esitetään Mel Gibsonin Passion of the Christin maalaamina roomalaisia, eli korostetun ylempiarvoisena pahiksena, joten siltä osin hienovaraisuus noudattaa kukan poimintaa leikkuupuimurilla.
Huumori on lempeää, mutta hivenen näsäviisaampaa kuin tavanomaiselta ns. opettavaiselta lastenpiirretyltä odottaisi, joskaan tietenkään mitään suurempaa rinnan rummutusta ei ole koko perhettä hajottamassa ja siten lopputulos on kuitenkin kaikille soveliasta, joka tässä tapauksessa on miellyttävää juurikin koska siten ei ainakaan käännytetä ateisteja ovelta pois, eikä myöskään muullakaan tavoin.
Piirros ja itse animointi ovat keskivertoa jolloin esimerkiksi taustat ovat staattisia eikä hahmoissa ole tuhlattu mustetta ylimääräisiin vetoihin, mutta silti kumpikaan ei vaikuta hutaistulta eikä itse liiikkeessä sorruta liiaksi looppaamiseen jolloin kuva soljuu suht' sujuvasti lievästi yksinkertaisuudestaan huolimatta. Dubbauskin on varsin kelvollista, joskin suurin miinus löytyy nimenomaan ääniraidasta johon on jossain painatuksen aikana päästetty ajoittain (kolmasti) esille nousevaa korvia särkevää sähöistä särinää. En siis suosittele katsomaa Abibia kuulokkeet päässä.
Vaikka onkin ihan mukavaa katsella ns. uskonnollista tarinaa ilman aivopesuyritystä ja lastenanimaatiota jossa on mukana edes jonkinlaista särmää huumorin suhteen ilman, että kuitenkaan tehtäisiin se esimerkiksi aiemmin mainitun Shrekin tavoin suunnitellusti hieman varttuneempia mukuloita ajatellen niin eipä Abibia silti voi mennä kehumaan muuna kuin tavanomaisena aamuväsymyksen taustoittajana, koska eipä se kuitenkaan mitään tunnekuohuja herätä niin hyvässä taikka pahassa. Siltikin olen jokseenkin tyytyväinen sen harmittomuuteen, tulinhan kuitenkin valinneeksi Abibin katseltavaksi juuri saadakseni lempeää ambienttia huoneeseen samalla tavalla kuin polttaessani tuoksukynttilää ja siltä osin aasi teki kelvollista työtä.

Tähdet: **