Kanadalaisen saaren edustalle on pudonnut lentokone huumelastissa ja superpaha ekologisesti tiedostava vegaani Xander (Jean-Claude Van Damme) haluaa ne omistajan oikeudella itselleen. Samaisella saarella majailee ex-sotilas ja nykyinen metsänvartija Henry (Tom Everett Scott) joka saa pian vieraan Claysta (Orlando Jones), joka syyttää edellistä veljensä kaatumisesta sodassa, mutta melkein hyvin valmistellut kostosuunnitelmat sun muut erimielisyydet on pistettävä hetkiseksi sivuun kun Xander miehineen saapuu saarelle.
Oho! Van Dammen poika Kris on saanut jälleen pienen roolin isänsä elokuvasta. Enpä olisi arvannut kun onhan miehen filmografian mukaan 15 roolista jopa yksi muussa kuin isän leffassa, että selvästi omatkin jalat kantavat.
Mutta niin, Enemies Closerin kansi taikka juonikuvaus eivät sitä paljasta, mutta kyseessä on ainakin hiukan kieli poskessa oleva toimintaelokuva ja etenkin Van Damme on ottanut ns. sarjakuvamaisen roolinsa rennolla huumorilla. Xander on hieman kuin Van Dammen rooli The Expendables kakkosesta ja muutoinkin Enemies Closerissa on vähän samanhenkistä tunnelmaa, että vaikka toiminta, tilanteet ja hahmot otetaankin vakavasti niin kyse on enemmänkin halusta tehdä enimmäkseen nauttien työtä kuin rypistellä otsaa. Sitä vain olisi toivonut, että tuo hyväntuulisuus/hauskanpito kattaisi pidemmällekin kuin Van Dammeen sillä vaikka miksikään jäykkäkakan punnertamiseksi ei elokuva ajaudu, ajautuu se liiaksi tavanomaiseksi perushyväksi rutiiniksi, jolla on siten kieltämättä tylsät hetkensä. Näin ollen miksikään klassikoksi edes kulttisellaiseksi en usko Enemies Closerista olevan, mutta verrattaessa veteraaniohjaaja Peter Hyamsin aiempiin Van Damme-yhteistöihin kyllä tämä aikalailla Äkkikuoleman ja Timecopin tasolle nousee.
Juonessa on pieniä lainoja muualta ja esimerkiksi pelkkä lähtökohta tuo mieleen maatasolla olevan Cliffhangerin yhdistettynä ns. buddy cop-genreen, jossa siis eripurainen duo joutuu matkaamaan sekä toimimaan yhdessä. Varsinkin jälkimmäinen osuus olisi kaivannut hieman keveyttä osakseen koska Scott ja Jones ovat aika väritön duo, mutta mukana on selviä viitteitä siitä kuinka heidän välilleen koetetaan luoda nasevasti kettuilevaa kemiaa. Se vain sattuu jäämään lupauksen tasolle kun kummatkin ovat valitettavan jäykkiä osissaan ja roolitus tuntuu olevan siten nurinniskoin, että Jonesista on tehty se duon vakavampi osapuoli kun nimenomaan hänen olettaisi olevan historiansa perusteella enemmän eläväisempi. En nyt tiedä olisi Scott hänkään istuva kostonhimoiseksi ärripurriksi, mutta ainakaan toimintasankarin osa ei tunnu istuvan hänelle yhtään sen paremmin kuin David Byrnen puku.
Ehkäpä pitää antaa peukut imagojen vastaisesta roolituksesta? Kunpa vain heille olisi kirjoitettu vähän enemmän keskinäistä tekemistä kuin murjottaminen ja varsinkin siihen vihamiehistä ystäviin-muutokseen olisi pitänyt panostaa muutama sana tai ilme enemmän, koska nyt siihen ei tunnu heidän toimiensa kautta löytyvän perustelua.
Enemies Closerin helmi on kuitenkin hän jolla elokuvaa myydäänkin, sillä Van Dammella on selkeästi ollut hauskaa ja sitä on ollut ilo seurata, ettei aika ainakaan mene hukkaan. Noin 80 minuuttisena Enemies Closer tajuaakin lähteä ajoissa kotiin.
Tähdet: ***