perjantai 29. elokuuta 2008

The Cannibal Collection

HUOMIO!
TÄMÄ ARVOSTELUOSUUS SISÄLTÄÄ HELVETIN HUONOA KIELENKÄYTTÖÄ JA LOUKKAA KANNIBAALIELOKUVIEN YSTÄVIEN MAHDOLLISTA ÄLYKKYYTTÄ.

The Cannibal Collection (Last Cannibal World / Amazonia: The Catherine Miles Story / Man From Deep River)

Sain tämän Cannibal Collection-boxin syntymäpäivälahjaksi siskoltani ja päätin tuolloin että teen kaikista boxin kolmesta elokuvasta yhteisen arvostelun, olivat ne sitten keskenään kuinka erilaisia tahansa. Olihan joku neropatti katsonut niiden tekevän jonkinlaisen kokonaisuuden ja siksi alunperin asettanut ne yhteen pakettiin.

Minä en ole kannibaalielokuvien ystävä. Itseasiassa jos katsotte tämän blogin ensimmäistä arvostelua, on se tehty kannibaaligenren kenties onnistuneimmasta elokuvasta ja en ollut sillekään järin ystävällinen. Joten jos genren paras elokuva saa hakut, niin mitä mahdollisuuksia muilla sitten on? Eipä juuri mitään.

Päätös siskoltani ostaa tämä boxi syntymäpäiväkseni oli kyllä looginen. Paketin kansi on ihan coolin näköinen, nämä boxin elokuvat ovat kauhussa jonkinlaista statusta keränneitä ja lahjan saaja on suuri kauhuelokuvien ystävä. Mutta on olemassa hyvää kauhua ja on olemassa huonoa kauhua, ja valtaosa on sitä jälkimmäistä.
-


Last Cannibal World (Ultimo Mondo Cannibale, 1977)
Katsoin elokuvaa 20 minuuttia kun minun oli pakko palata 10 minuuttia taaksepäin koska olin ihan varma että levy oli skipannut kohtauksia, mutta näin ei ollut. Kyse ei ole siitä ettäkö tarina olisi vaikesti seurattava, vaan siitä että ohjaaja on näemmä päättänyt unohtaa kärsivällisyyden kasvattaa elokuvan tarinaa ja vain mielummin hyppää lähes itse asiaan.

Elokuva alkaa näyttämällä kuinka joukko huonosti näytteleviä ihmisiä tekee lentokoneellaan pakkolaskun jonnekin viidakkoon. Pakkolasku oli ideana aivan turha, sillä he laskeutuivat täsmälleen sinne minne olivat menossakin. Kaipa sillä vain koetettiin saada aikaan jokin jännittävä kohtaus.
Leiri jonne he olivat aikeissakin mennä osoittautui tyhjäksi ja sitten nähdäänkin jo kannibaaleja syömässä mitä ilmeisemmin juuri leirin asukkaita. Ja nyt tuli se osuus jossa luulin levyn skipanneen. Yht'äkkiä jäljellä oli vain yksi heistä lentokoneella tulleista. Mihin helvettiin ne muut katosivat? Ilmeisesti he kuolivat.
Elossa oleva mies, Robert Harper (Massimo Foschi) jää kivikautisen kannibaaliheimon vangiksi, hengailee siellä hetken ja lopulta pakenee. Niin ja sitten selviää että yksi aiemmin kuolleeksi luulemani Harperin kaveri, Rolf (Ivan Rassimov) onkin elossa. No, onneksi Rolf kuitenkin kuolee, niin päästiin siitäkin eroon.


Kuten joka helvetin yhtä paskassa kannibaalielokuvassa on tässäkin paljon alastomuutta, vitun huonoja veriefektejä ja maailman paskinta näyttelemistä. Puhumattakaan ohjauksesta joka saa Uwe Bollin ja Ulli Lommelin vaikuttamaan neroilta.
Ruggero Deodato ei ole hyvä elokuvaohjaaja. Hän on parhaimmillaankin keskinkertainen ohjaajana, mutta näemmä hyvä markkinamies kun on saanut niin monet innostumaan tälläisestä sonnasta.

Last Cannibal World on hirveää mölinää, puuduttavan tylsä ja lähes joka osa-alueeltaan huonosti toteutettu.
No, oli tässä sentään välillä ihan mukavan kuuloista musiikkia.

-
Amazonia: The Catherine Miles Story (Schiave Bianche: Violenza In Amazzonia, 1985)
Opiskelija Catherine Miles lähtee viettämään kesälomaa vanhempiensa luokse Amazoniaan ja tietenkin jokin alkuasukasheimo lahtaa (vai lahtaako, hmm???) koko populan Catherinea lukuunottamatta. He nappaavat Catherinen mukaansa ja kulkevat synkässä viidakossa joka muistuttaa kovasti normaalia Suomalaista kaupunginpuistoa.

Kuten asiaan kuuluu mukana on paljon paljasta pintaa, mutta kannibaalielokuva tämä ei ole ja siksi ihmettelenkin että miksi se on laitettu tähän kokoelmaan mukaan. Se on katsokaas se naapuriheimo jotka ovat kannibaaleja, nämä Catherinen kaapanneet ovat vain sadisteja. Se ettei Amazonia ole kannibaalielokua ei tee siitä yhtään Last Cannibal Worldia parempaa, vaan se on lähes yhtä paska. Amazonia on helvetin hidas, se on valaistu kuin jokin Kauniit Ja Rohkeat, siinä on huonosti tehdyt maskeeraukset, huonot näyttelijät ja elokuvan kertojaääni on monotonisuudessaan jopa Ari Koivusta masentavampi.
Amazonia on kuin Mowgli ja onttoilmeinen tyttöystävänsä Big Brotherissa. Eli joukko alastomia ihmisiä hengailee kameran edessä ja osoittaa kiinnostuksensa seksiin. Jos sellaista haluaa nähdä niin on pahasti avun tarpeessa.

Tässä oli yksi hyvä idea jota hyödynnetään ihan elokuvan alussa. Elokuvan tarina nimittäin kerrotaan takauman takautumana. Elokuva alkaa nimittäin sillä että Catherine Miles kertoo tarinaansa toimittajalle, josta siirrytään tarinassa esiintyvään oikeudenkäyntiin jossa Miles kertoo itse elokuvan tarinaa.

-
Man From Deep River (Il Paese Del Sesso Selvaggio, 1972)
Tässä elokuvassa on jopa kaksi erinomaista seikkaa: Sen musiikki on loistavaa ja tässä versiossa on alkuperäinen italialasiääniraita eikä kökköä dubbausta.
Itse elokuva sen sijaan... Perusroskaa.

Valokuvaaja John Bradley (Ivan Rassimov) kulkee veneellä eteenpäin kunnes alkuasukasheimo iskee kimppuun kuin sika limppuun. Ja tarinana tämä on lähes identtinen Amazonian kanssa. Eli Bradley kaapataan ja hiljalleen hänestä tulee osa heimoa. Sitten hengaillaan, kidutetaan niin päähenkilöä kuin katsojaakin ja ohimennen osoitetaan kannibaalien olemassaolo.

Kuten Amazonia, ei Man From Deep River ole myöskään mikään kannibaalielokuva ja kuten Amazonian kohdalla, se ei tee Man From Deep Riveristä yhtään sen parempaa kuin Last Cannibal Worldista. Itse elokuva on edelleenkin valju, kömpelö ja seksikäs kuin Suomalainen glamourtanssija.
Tarpeetonta sensaatiohakuista väkivaltaa ja onnetonta näyttelemistä.

Suurena plussana tälle elokuvalle on kuitenkin sen musiikki. Pitääkin katsoa jos sen score olisi saatavilla.

-
Kenties minun on mainittava, että kun tuosta ylempänä tuli jo selville että kaksi Cannibal Collectionin kolmesta elokuvasta ei ole oikeasti kannibaalielokuvia, vaikka ne ymmärretävästi siihen genreen asetetaankin, niin osa kommenteista täällä on osoitettu koko lajityyppiä kohtaan. Toivottavasti huomaatte ilman jatkuvaa mainintaa milloin puhun genrestä ja milloin näistä yksittäisistä elokuvista. Minä en todellakaan ole tämän genren ystävä, joten antanette anteeksi ilkeät sanani.

Soo soo Future Film kun olette kusettaneet ostajia kannibaalikokoelmalla joista vain yksi on kannibaalielokuva. Jos olette vain maahantuojia, ettekä ole nimen kanssa mitenkään vastuullisia, niin olisitte vaihtaneet sen nimen johonkin ihan muuhun... Tai vielä parempi... Ette olisi julkaissut sitä laisinkaan.

Miksi aina näillä kannibaaliheimon jäsenillä on kaikilla täsmälleen samanlainen musta moppitukka.
Yhteistä kannibaalielokuville on se, että ne ovat kaikki ihan helvetin rumia. Jokaisessa on tarpeettomia eläinten tappoja jostain syystä mukana. Jokaisen näyttelijätyö saavat oman ala-asteen joulujuhlat vaikuttamaan Actor's Studiolta. Ja yhteenkään näistä ei ole vaivauduttu kirjoittamaan juonta hevonvitun vertaa. Joku saattaa väittää että nämä elokuvat kuvaavat hyvin kaupunkilaisten taantumista alkukantaisiksi ja täten osoittavat jokaisen meidän sisällä asustavan pienen kannibaalin, mutta hän joku liioittelee. Ne saattavat kuvata taantumista, mutta se taantuminen ei ole ensinkään hyvin kuvattua ja toisekseen se taantuminen saattaa lähes koomaan asti.
Olen varma että näitä on tehty alunperin ilman taiteellisia ambitioita ja vain ja ainoastaan rahastuksen maku suussa. Jos paskaa myy väkivaltaisena ja raakana, niin jokainen puoliaivo on ihan innoissaan. Tälläisiä elokuvia alaikäiset luulevat hyviksi, koska ovat kuulleet niiden olleen kiellettyjä Suomessa ja vanhemmat luulevat niitä hyviksi, koska olivat nähneet niitä joltain räkäiseltä kopion kopiolta ja ajan kultaamana muistavat väärin.
Jos olet paskojen elokuvien ystävä, niin katso Cannibal Collectionin elokuvat. Tai lähes mitä tahansa tämän genren edustajaa.

Kertokaapa minulle että miksi nämä kannibaalit syövät aina uhrinsa verisen raakoina, kun ovat kerran kuitenkin jo keksineet tulen?
Ei näitä ole aikoinaan Suomessa kielletty väkivallan vuoksi, vaan koska ne ovat niin saatanan tyhmiä.

Nämä elokuvat saavat täsmälleen niin monta tähteä kuin ansaitsevatkin.

Last Cannibal World: ~
Amazonia: The Catherine Miles Story: ~
Man From Deep River: *

...NOIR

torstai 28. elokuuta 2008

Näkymätön Mies (The Invisible Man, 1933)

Elokuva pohjautuu H.G. Wellsin kirjaan ja lienee paras filmatisointi mistään Wellsin teoksesta. Kuten adaptaation kirjoista elokuviksi yleensäkin, ei tämäkään täysin uskollinen alkuperäisteokselle ole, mutta mielestäni tämä elokuva tavoittaa kirjan tunnelman parhaiten verrattuna muihin Wells-elokuviin.

Näkymätön Mies kertoo Ipingin pikkykylään saapuvasta kokonaan siteissä olevasta Jack Griffinista (Claude Rains,) joka majoittuu paikalliseen majataloon. Tyly, erakkomainen mies jonka kasvoja kukaan ei ole nähnyt, tai tiedä nimeä alkaa herättämään paikallisissa epäilyjä miehen aikeista, menneisyydestä ja vaarallisuudesta. Miehen uskotaan olevan pahan onnettomuuden uhri, tai herra ties mikä vankilasta karannut rikollinen. Pian Griffin ei kestä enää ja osoittaa että jos pelätä haluatte, niin pelätä saatte. Paljastuu että mies on näkymättömyyden salat keksinyt tiedemies joka aluksi koettaa vain saada itsensä takaisin näkyväksi ja sitten kasvavan hulluuden oireissa alkaa terrorisoimaan kaikkea lähellään olevaa. Loppu ei ole kaunis.

Elokuvan suurin ero kirjaan verrattuna ei ole niinkään jokin kuka kuolee ja miten-muutos, vaan se että kirjassa Griffin rupeaa menettämään järkeään vähitellen, kun elokuva tavallaan hyppää keskelle tarinaa siinä suhteessa, että Griffin on täysi pöpi jo samantien. Alunperin harmittomasta kokeesta lähtenyt ajautuminen näkymättömäksi esittää kysymyksen siitä, että olenko minä mitään jos minua ei nähdä? Aluksi sitä nauttii kokeen tuloksista, sitten koettaa saada itseään huomatuksi ja lopulta identiteetinkatoaminen johtaa hulluuteen ja kuolemaan. Kirja käsittelee muutosta alusta loppuun, mutta elokuva keskittyy kuvaamaan muutosta puolivälistä loppuun. Ratkaisu ei ole huono, sillä megalomania on kuitenkin molempien, kirja ja elokuvan näkyvin osuus, joten ymmärrettävästi elokuva keskittyy tähän. Ja voi pojat, kyllä Claude Rains osasi esittää Griffinin vallanjanoisen sekopään osan hyvin. Kun velä ottaa huomioon, että Rains esitti koko roolinsa lähestulkoon pelkän äänensä voimalla, niin onnistuminen roolissa vain korostuu. Rains saa äännellä ylinäyttelemisen rajoilla ja sen ylitse, ja teki sen taiten. Kun kuuntelee Rainsin maanista naurua ja katsoo Tim Burtonin Batmanissa Jack Nicholsonin Jokeria, niin lieneekö Jackie hakenut Rainsilta maneerinsa siihen kyseiseen rooliin.

Vaikka Rains esittää rooliaan osittain ylinäytellen, niin hänen hahmonsa huomioon ottaen ylinäytteleminen on perusteltua, mitä ei voida sanoa majatalon pitäjää esittävästä Una O'Connorista. O'Connorin hysteerinen vinkuna ajaa niin hulluksi, että Griffin on pientä sen rinnalla. Olkoonkin vain O'Connorin rooli elokuvan koominen kevennys, niin se on kaikkea muuta kuin hauska, ellei sitten käsitys hauskasta sisällä sietämätöntä tuskaa.

Elokuvan tavat kuvata näkymättömyyttä ovat nerokkaita. On vaikea uskoa elokuvan olevan vuodelta '33, kun niin monet nykyelokuvatkaan eivät pysty olemaan yhtä uskottavia vastaavissa efekteissä. Tämä elokuva on todellakin koetellut mielikuvituksen rajoja ja ne rajat on ylitetty yhtä helposti kuin kuviteltukin.

Näkymätön Mies on erinomainen kuvaus ennakkoluuloista ja harhoista joita minuuden puuttuminen voi aiheuttaa. Elokuvan ainoa oikea virhe onkin se, että elokuvan alussa on aivan liikaa koomisia hahmoja, joista etenkin Una O'Connorin majatalon pitäjä on niin uskomattoman ärsyttävä, että se melkein aiheuttaa katselun keskeyttämisen. Elokuvan kokonaisuus on kuitenkin niin onnistunut, että se edelleen on paras Näkymätön Mies-elokuva joka on tehty.

Tähdet: ****
Näkymätön Mies

...NOIR

maanantai 25. elokuuta 2008

Diary Of The Dead (2007)

Pahus mikä pettymys.

Romero on ollut huonoimmillaankin minusta vallan pätevä ohjaaja ja yksikään hänen elokuvistaan ei ole saanut minua tuntemaan pettymystä,,, siis ennen Diary Of The Deadia.
Minusta Land Of The Deadkin oli vallan mainio ollakseen kuitenkin Romeron heikoimpia tuotoksia. Diary Of The Dead ei ollut yhtä suuri masennuksen aiheuttaja kuin Carpenterin Ghosts Of Mars, mutta kuten Ghosts myös Diary on samantyyppinen askel sontaan. Ja kuten Ghosts Of Mars oli tarinallisesti toisintoa Carpenterin aiemmista elokuvista, niin Diary on toisintoa Romeron aiemmista elokuvista. Itseasiassa Diary on oikeastaan Night Of The Living Deadin uusintaversio. Miten kuitenkin on mahdollista että jos Romero kerran toistaa itseään, niin elokuva näyttää aivan jonkun muun tekemältä Romero-kopiolta?

Diary Of The Dead toistaa Nightin tarinan kertomalla ensikosketuksista zombieinfestaatioon ja Nightin tapaan seuraamme pientä ydinporukkaa koettamassa ymmärtää ympäröivän maailman muutosta. Joten tarinallisesti ei mitään uutta tai kummallista. Ainoa ero tarinan osalta Nightiin tulee oikeastaan vain siinä että Diary sijoittuu tähän hetkeen, joten sen perusteella joudumme unohtamaan aiemmat zombeilut, koska ne eivät ole voineet vielä tapahtua. Suurin ero aiempaan Romerozombeiluun tulee elokuvan toteutustavassa ja hitto vie tätä nykytrendiä vältellä uusien tarinoiden kirjoittamista muuttamalla kuvaustapaa. Tässäkin elokuvassa nimittäin käytetään sitä joidenkin mielestä innovatiivista tapaa kuvata elokuva videokameralla muka dokumentaariseen tyyliin. Ei elokuvasta tule uutta vain muuttamalla kuvaustapaa ja tekemällä sama vanha tarina. Yhtä hyvin voisin katsoa Diaryn uudestaan ilman värejä ja ihmetellä kuinka elokuva on taas jotain uutta ja ihmeellistä.

Pirskatti! Romerolla on joko rahat lopussa ja siksi toistaa itseään, tai sitten studiot eivät anna hänen tehdä mitään uutta. Tai, kuten minä haluan uskoa... Romero teki Diaryn osoittaakseen että voi tehdä zombie-elokuvan ilman että se näyttää Romero-elokuvalta ja muistuttaa enemmän niitä kaikkia tekeleitä joiden kohdalla aina jaksetaan mainita että ”Romeromainen.” Sillä ei vain kuvaustekniikkansa vuoksi, mutta myös muuten Diary vaikuttaa vain jonkun tekemältä Romeropastissilta. Yhteiskuntakritiikki on jäänyt minimiin ja tilalle on tullut tekotaiteellista vinkumista. Joka kerta kun se fuckin' monotoninen kertojaääni tuli kuvahidastuksineen, oli mielessä enemmän Tyttö Kellarissa kuin Night/Day/Dawn tai edes Land.

Mukaan on pistetty myös muutama Scream-henkinen post moderni huomautus Romeron zombeiluun itseensä.

Diary Of The Dead oli tylsä, kömpelösti näytelty ja hämmästyttävän löysästi ohjattu.
Jos haluat saada Diary Of The Deadista enemmän ja parempaa irti kuin mitä minä sain, niin unohda että se on Romeron elokuva ja älä ajattele sen kuuluvan ohjaajansa aikaisempien zombifilkkojen jatkumoon. Kyseessä on taatusti parempi elokuva jos uskottelee itselleen sen olevan jonkun Patrick Lussierin ohjaama.

George tule takaisin, minä rakastan sinua!

Tähdet: **
Diary Of The Dead

...NOIR

sunnuntai 24. elokuuta 2008

Box 507 (La Caja 507, 2002)

Näin jokin aika sitten Box 507:n trailerin erään toisen elokuvan (Varianin Sota) yhteydessä ja traileri oli hyvin houkutteleva. Kyllähän sitä tiedetään että vaikka traileri olisi hyvä, niin itse elokuva ei sitä pakosti ole. Box 507:n traileri sai minun mielenkiintoni heräämään ja koska tiesin kyseisen elokuvan olevan kirjastossa, ei sen saaminen nähtäväksi ollut temppu eikä mikään. Ja hitto vie, kerrankin hyvä traileri osoittautui hyväksi elokuvaksi.

Koetan nyt käsitellä elokuvaa siten etten paljasta siitä mitään tärkeää, sillä tämä elokuva ansaitsee tulla ymmärretyksi sitä katsoessa kuin siitä kerrottaessa.

Box 507 kertoo elämänhalunsa menettäneestä pankinjohtaja Modesto Pardosta (aivan David Suchetin näköinen Antonio Resines) jonka pankki joutuu ryöstön kohteeksi. Ryöstäjät pakottavat Modeston avaamaan pankkiholvin ja lukitsevat tämän sinne. Koska kyseessä on viikonloppu, joutuu Modesto olemaan holvissa murrettujen tallelokeroiden keskellä odottelemassa seuraavaa arkipäivää. Koska ryöstäjiä on kiinnostanut vain korut ja rahat, niinpä muu on jätetty levälleen. Ajankuluksi Modesto rupeaa lukemaan tallelokeroiden sisältämiä papereita. Lokerossa 507 on joitakin asiapapereita jotka herättävät Modeston mielenkiinnon ja tästä elokuvan varsinainen tarina alkaa.
Uutinen pankin ryöstöstä saa erään paossa olevan italialaisgangsterin ja tämän oikean käden Rafael Mazasin (José Coronado) huolestuneeksi ja heidän huolensa keskittyy nimenomaan lokero 507:n sisältämiin papereihin. Ja tässä vaiheessa katsoja ei edes tiedä mitä papereissa lukee.
Modesto lähtee jäljittämään papereiden avulla niiden omistajaa ja sitä kautta tahtoo saada elämässään olleen menetyksen korjattua.
Rafael etsii puolestaan pankkiryöstön suorittaneita henkilöitä, koska uskoo näillä olevan lokeron 507 sisältämät paperit.
Pikku hiljaa katsojalle rupeaa selkiytymään miksi surumielinen Modesto lähtee pakkomielteisesti jäljittämään papereissa esiintyviä nimiä ja kuka Rafael todellisuudessa on, ja mikä hänen merkityksensä papereihin on.

Elokuva purkaa vyyhtiä nerokkaalla tavalla. Se ei oikeastaan kerro mitään katsojalle pitkään aikaan, mutta saa silti luotua sellaisen palapelin että tulee pakonomainen tarve selvittää se, eikä siihen pääse kyllästymään. Kyseinen tapa tehdä elokuvaa on mielestäni hyvin riskialtis, koska katsoja kyllästyy helposti odotteluun, jos elokuvan rytmitys on sellainen ettei vauhdista ole tietoakaan. Mutta Box 507 palkitsee odotuksen hyvin, joten vaikka alku tuntuisikin hitaalta ja jotkut kohtaukset irrallisilta niin katselu kannattaa.

Erinomaista oli myöskin loistavan tarinan lisäksi huomata kuinka rauhallisesti elokuva uskalsi ottaa itsensä. Ei sorruttu mihinkään tarpeettomaan toimintaan ja Espanjalaiseksi elokuvaksi ihmiset puhuivat hyvin rauhallisesti. Miten niin? Katso mitä tahansa muuta Espanjalaista elokuvaa niin huomaat että heidän puheensa on usein nopeatempoista ja etenkin kauhuelokuvissa se käy usein tahattoman koomiseksi.

Box 507 on näemmä joitakin palkintojakin kerännyt elokuva, mutta en ymmärrä miten tämä on jäänyt silloin julkaisuvuotenaan 2002 lähes täysin huomaamatta. Sillä tämän elokuvan minä laittaisin viipymättä Suosittelemme-hyllyyn.
Tälläisiä elokuvia tulee jostain syystä videovuokraamoihin vain yksittäiskappaleina, jos ollenkaan. Kun ideaalitilanteessa Box 507 olisi määrällisesti paremmin esillä kuin jokin Will Smithin tai Nicolas Cagen geneerinen actionmyllerrys.

Ehdotan muuten että jos katsot tämän elokuvan, niin et lue takakantta. Takakansi nimittäin paljastaa seikan jota ei oikeasti kuulu vielä tietää siinä vaiheessa mihin takakannen teksti sen asettaa.

Tähdet: ****
Box 507
...NOIR

lauantai 23. elokuuta 2008

Muumio (The Mummy, 1932)

Muumio on ollut minusta aina pienoinen pettymys, niin elokuvana kuin hahmonakin.
Lähes joka ainoassa Muumio-elokuvassa unohdetaan se hautaholvin kirous-juonikuvio ja keskitytään romantiikkaan. Jopa nämä suositut Brendan Fraserin tähdittämät Muumioitumiset ottavat pääjuonekseen sen lohduttoman, kielletyn rakkauden jonka takia Muumiosta tuli Muumio. Eihän siinä ideassa oikeastaan mitään vikaa ole, mutta etenkin tämän Muumion kohdalla se vie huomion muualle kuin elokuvan oletettuun ideaan. Ihan kuin ei olisi uskallettu luottaa siihen, että kostonhimoinen haudanhäpäisijöiden perässä oleva Muumio olisi tarpeeksi.
Niinpä elokuva unohtaa lähes samantien itse Muumion (Boris Karloff) ja siirtyy kuvaamaan hänen alter egoaan Ardath Beyta ja hänen haaveitaan yhdistää itsensä vuosituhansien takaisen rakkautensa kohteen kanssa. Olisiko liikaa pyydetty että Muumiosta kertovassa elokuvassa olisi edes jokseekin näkyvässä osassa Muumio? Ai niin, ne Brendan Fraserin Muumiot. Niissä kaikki meni jo ylensyönnin puolelle.

Muumion alussa itse Muumio, Imhotep on jo löydetty ja samantien hän jo herääkin.
Siirrytään 10 vuotta ajassa eteenpäin, jolloin Ihmotep elää Ardath Bey nimisenä hieman hämäränoloisena miehenä. Bey kertoo argeologeille mistä löytyisi prinsessa Anck-Es-En-Amonin ruumis, vain saadakseen ruumiin itsensä käyttöön. Anck-Es-En-Amon oli aikoinaan Imhotepin rakastettu ja nyt Imhotep/Bey haluaisi rakkaansa takaisin. Välikappaleena asiassa käytettäisiin Helen nimistä naista, joka nyt sattuu olemaan Anck-Es-En-Amonin reinkarnaatio.
Imhotep oli aikoinaan haudattu elävältä koska oli koettanut herättää henkiin rakkaansa ja nyt uudelleen herättyään hän koettaa sitä jälleen.

Elokuvan tunnelma on hieman hämmentävä. Se vaikuttaa enemmän romanttiselta draamalta kuin kauhuelokuvalta, mutta ajoittain joukkoon pistetään niin selkeitä kauhuelementtejä että romanttinen draama vaikuttaa hyvin kaukaiselta. Romantiikan osuus on kuitenkin niin suuri, että välillä mieleen tulee että onkohan tästä ollut alunperin tarkoitus tehdä ihan muuta kuin kauhua ja kauhuelementit olisi lisätty vain studion vaatimuksesta. Katsomalla Muumiota romanttisena draamana, jossa rakkaus elää kuolemankin jälkeen, saa elokuvasta varmasti paremman otteen kuin katsomalla sitä vain kauhuelokuvana.

Itse muumiohahmon käyttö on elokuvassa hieman hukassa. Suurimmaksi osaksi näemme Imhotepin vain hiukan ryppyisenä Ardeth Bey nimisenä ihmisenä ja vain ihan alussa ja lopussa varsinaisena muumiona. Heti elokuvan alussa Muumio näytetään juuri sellaisena kuin haluaisikin nähdä: kädet ristissä rinnalla ja kuivuneissa käärinliina-arvissa. Onkin hieman hämmentävää, että Muumio näytetään selkeästi heti alussa ja hänen heräämisensä osoitetaan selkeästi, mutta sitten seuraavissa kohtauksissa näytetään vain vihjailuja Muumiosta. Yleensä pidän siitä, että uhka esitetään juuri vihjailuina kuin suorana kouriintuntuvana moukarointina, mutta tässä se on epäloogista. Mehän jo näimme millainen Muumio on ja näimme kuinka hän heräsi, joten jälkeen tulevat vihjailut ovat hyödyttömiä. Näkymätön uhka toimii vain niin kauan kun emme tiedä tarkkaan mistä on kyse, mutta Muumion tapauksessa tiedämme heti mistä ja kenestä on kyse.
Imhotep vaikuttaa elokuvassa enemmän joltain realisointipörssin myyjältä, kuin oikeasti pelottavalta koston välikappaleelta, mutta tämä johtunee elokuvan tunnelman fokuksen puuttumisesta.

Parasta elokuvassa on Boris Karloffin kivinen roolisuoritus. Karloff kuuluu heihin näyttelijöihin jotka tekevät paljon tekemättä juuri mitään (vrt. Clint Eastwood, Charles Bronson, Lee Marvin.) Karloffin sieluun porautuva tuijotus onkin elokuvan parasta antia.
Muut elokuvan näyttelijät ovat vain joitakin mukana olevia näyttelijöitä. Kukaan heistä ei järin suurta vaikutusta tee. Heleniä näyttelevälle Zita Johannille on kirjoitettu elokuvan toinen, Imhotepin lisäksi mielenkiintoisin rooli, mutta Johann esittää roolinsa kuin pahinkin Hollywoodin diiva, jolle tärkeintä on hyvä valaistus eikä hyvä eläytyminen.

Muuten elokuva on vain vallanmainiota viihdettä joka ei pelota, mutta ei saa myöskään juoksemaan vuorenhuipulle huutamaan Dragoa.

Itse muumiomaskeeraus on erittäin hieno ja vaikka Ardeth Bey ei olekaan pelottava hahmo, niin myös hänen osakseen maskeeratut rypytykset ovat erinomaisesti onnistuneita.

Elokuva muuten alkaa Joutsenlammella, mikä on aina loistava idea.

Tähdet: ***
Muumio
...NOIR

sunnuntai 17. elokuuta 2008

Dracula (1931)

Minun nähdäkseni maailmassa on tällä hetkellä vain kaksi täydellistä vampyyrielokuvaa. Toinen niistä on vuoden 1922 Nosferatu ja toinen tämä, vuoden 1931 Dracula.
Tuon jälkeen eteenpäin lukeminen saattaa olla ajantuhlausta.

Nosferatu sikseen, sen vuoro on joskus toiste. Nyt puhutaan Tod Browningin Draculasta, joka taatusti paremmin tunnetaan Bela Lugosin läsnäolosta kuin ohjaajastaan. Browning oli erinomainen ohjaaja, mutta Lugosi on se ensimmäinen asia joka tätä Draculaa ajatellessa tulee mieleen. Joten aion kutsuakin sitä aina välillä nimenomaan Lugosin Draculana.

Lugosin Dracula on se kaikkein tunnetuimmasta vampyyritarinasta, eli Bram Stokerin Draculasta tehty elokuva, joka elokuvana on lähes metavampyyritarina. Tarina on aika varmasti kaikille kauhua fanittaville ainakin suurimmalta osalta tuttu, eikä Lugosin Dracula mennyt sitä suuremmin muuttelemaankaan.

-Dracula saapuu Lontooseen.
-Pureskelee Mina Harkeria.
-Saa puusta sydämeensä.
-Palaa miljoonaan jatko-osaan.

Aina välillä tehdään Dracula-elokuviin pieniä muutoksia. Ollaan välillä olevinaan uskollisempia alkuperäistarinalle. Välillä koetetaan selittää mahdollisimman todenperäisesti myyttiä. Ja kaikkea tälläistä, mutta yleisin Draculointi sisältää kertomani synopsiksen.
Joten lienee turha puuttua suuremmin Draculan yleistarinaan ja keskittyä enemmänkin elokuvan yksityiskohtiin.
Kun sanoin Lugosin Draculan olevan täydellinen vampyyrielokuva, niin se ei tarkoita etteikö elokuvassa ole seikkoja jotka ovat hiukan typeriä minustakin, mutta kun katson elokuvaa niin joudun toteamaan itselleni etten muuttaisi siitä yhtikäs mitään. Siispä jos jopa typerinä pitämäni seikat olisivat seikkoja joita en itsekään korjaisi, niin yhtä hyvin voin kutsua sitä täydelliseksi. Draculan virheet ja outoudet ovat osa sen viehätystä.

Heti elokuvan alusta on pakko sanoa, että Joutsenlampi on täydellinen musiikkivalinta aloittamaan tarinaa vampyyrista. Olkoonkin että Joutsenlampea käytettiin sen ajan elokuvissa usein, koska se oli tekijänoikeuksista vapaa, niin piru vie se on hienon kuuloinen.
Elokuvan miljöö on erittäin onnistunut. Transylvania on sopivan kuolleen näköisenä kuvattu, Dracula linna on samanaikaisesti viehättävästi ajan patinoima että pommitusalue. Kaikki se elokuvassa käytetty sumu, pöly ja hämähäkinseitit ovat ajan myötä muuttuneet yliannostuksiksi, mutta tässä ne puolustavat paikkaansa innovatiisina oivalluksina.

Monesti parodioitu Bela Lugosin tulkinta Draculasta on kieltämättä ajan myötä muuttunut hiukan huvittavaksikin, mutta se esitetään niin suurella tunteella että se ei missään nimessä ole niin naurettava kuin millaisena se nykyään nähdään. Lugosi pohjaa esityksensä charmiin ja eroottisuuteen. Gary Oldman, Willem Dafoe ja muut ovat esittäneet vampyyrinsa kenties sensuelleina, mutta heidän luomansa pelkotilat ovat väkivaltaa huokuvaa uhkaa. Lugosin Dracula on uhkaava, mutta enemmän sellaisena ikkunan takaa tirkistelijänä, jota varten ovat lähestymiskiellot keksitty. Lugosi on kuin se pihalla oleva namusetä joka pyytää sinua laittamaan kätesi taskuunsa. Hän on erittäin creepy ja tuo vilunväreitä, mutta ei hänestä silti uskoisi kaulaanpurijaksi. Lugosin Dracula on hyvinpukeutuva, lukeneen oloinen, mutta hänen sieluun saakka palava tuijotuksensa ja hassut lausevalintansa tekevät hänestä petollisen oloisen. Totta se on, Lugosin Dracula on kuin Suomalainen poliitikko: Pukeutuu hyvin, mutta ei puhu järkeviä.

Hauskaa oli myös tällä katselukerralla huomata, kuinka paljon Anne Ricen vampyyrit ja etenkin Veren Vangit on velkaa Lugosin esitykselle. Kun Renfield saa haavan sormeensa, niin Dracula ei vain katso kiihoittuneena Renfieldin verenvuotoa, vaan Lugosin eläytyminen osoittaa että Dracula katsoo himoitsevasti Renfieldia. Joten Anne Ricen brokeback vampyyrit olivat jo Lestateineen vanhaa perua. Lugosi onkin koko elokuvan ajan sen oloinen, että hän himoitsee jokaista liikkuvaa reikää, oli se sitten miehen tai naisen. Ensin hän tekee Renfieldistä seksiorjansa ja jatkaa halujaan periaatteessa raiskaamalla Lucyn ja kirsikaksi kakun päälle tulkoon Mina. Siellä välissä Dracula bylsii kaikkea liikkuvaa. Itseasiassa nyt vasta huomasin, että Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko on myös kovasti velkaa tälle Dracula-versioinnille.
Patrick Bateman on ulkoisesti siistin oloinen bisnesmies jonka sisällä riehuu väkivaltainen seksipeto.
No, Dracula on ulkoisesti siistin oloinen bisnesmies jonka sisällä riehuu väkivaltainen seksipeto.

Lugosin lisäksi elokuvan muistettavimman roolin tekee Renfieldia esittävä Dwight Frye. Frye saa esittää mielipuolta sydämensä kyllyydestä aina pöpin ilmeestä, hysteeriseen nauruun ja ötököiden syöntiin. Kaikkea kivaa siis. Fryella on rooli jossa kaikki kuviteltavissa oleva on luvallista. Frye uusikin roolinsa lähes yksi yhteen Frankensteinissa. Eri nimisenä tosin, mutta hengeltään samana.
Muut elokuvan roolitukset ovat tehty hyvällä maulla ja ne ovat esitetty ihan hyvin, mutta Dracula ja Renfield ovat niin dominoivia hahmoja, että muut jäävät hieman statisteiksi heidän rinnallaan.

Elokuvassa on kaksi seikkaa jotka ovat minusta jokseekin typeriä, mutta molemmat perusteltuja.

Ensinnäkin Draculalla ei ole pitkiä kulmahampaita jotka oikeastaan kuuluvat vampyyrien perusvalikoimiin. Mutta pitkien kulmahampaiden puuttuminen on typerää vain jos kuvittelee Draculalle kuuluvan pitkät kulmahampaat. Tässä nimenomaisessa elokuvassa kun ei ole tärkeää se, että näytetään hampaiden upotus kaulavaltimoon, vaan se kuinka uhri jää ison himokkaan Draculan patjaksi. Esileikki on kuitenkin aktia tärkeämpi Lugosin Draculassa. Joten annetaan pitkien kulmahampaiden jäädä niiden peniskateudesta kärsivien kontolle.

Toinen typerä seikka Lugosin Draculassa on oikeasti typerä miltä kantilta tahansa katsottuna. Draculan maailmaan kuuluu luonnollisesti sudet, lepakot ja seitit hämähäkkeineen. Mutta Draculan linnassa on vyötiäisiä. VYÖTIÄISIÄ! Joka ainoa kerta kun katson Draculan, en voi olla ihmettelemättä miksi siellä on vyötiäisiä. Visuaalisestihan vyötiäinen on erittäin hienon näköinen otus, mutta niin on myös jättiläiskalmari, mutta ei niitä Draculan linnassa näkynyt. Olen kuitenkin sitä mieltä että vaikka vyötiäisten läsnäolo Draculassa on äärimmäisen typerää, niin se on loistava idea. Tällä tavoin sitä pohtii päänsä puhki joka katselukerralla miettiessään niiden olemassaolon järkevyyttä. Vyötiäiset ovat Bela Lugosin Draculan Keyser Sozeja.

Vuoden 1931 Dracula on eroottisesti latautunut, erinomainen kuvaus äärimmäisestä pahuudesta joka ei kuuntele aneluja, ei suostu sopimuksiin, eikä anna minkään seistä tiellään.
Ja aiemmin mainitsemani metaosuus on sitä, että elokuvassa ei oikeastaan näytetä monia asioita joita olettaisi vampyyrielokuvassa näkevänsä. Ei kulmahampaita, ei pureskelua, ei verta, mutta kaiken sellaisen kuvittelee näkevänsä.

Tee itsellesi palvelus ja katso tämä elokuva uudestaan ja uudestaan.

”I never drink,,, wine.”

Tähdet: *****
Dracula
...NOIR

perjantai 15. elokuuta 2008

Mustan Laguunin Hirviö (Creature from The Black Lagoon, 1954)

30-luvulla Universal teki joukon kauhuelokuvia, joista osasta tuli lajityyppinsä valioita. Universalin tuottamat Draculat, Muumiot, Frankensteinit ja muut tekivät kauhusta uskomattoman suositun lajityypin, joka muodonmuutoksistaan huolimatta kukoistaa vielä tänäkin päivänä. Ennen Universalin klassikkokauhuja oli tietenkin jo kauhua elokuvan keinoin nähty ja esimerkiksi Universalin tuottama Dracula ei ollut ensimmäinen, tai loistokkuudestaan huolimatta edes paras vampyyrielokuva. Mutta ei voida kieltää etteivätkö nimenomaan Universalin kauhistelut olisi olleet ne elokuvat, joiden vuoksi kauhu saattoi olla kaupallisesti suosittua ja vieläpä hyvin tehtyä sellaista.

Tosin, Universal on myös syypää siihen, että kauhuleffat rupesivat saamaan miljoonia jatko-osia, jotka olivat osa osalta edellisiä surkeampia. Universal siis sekä toi maailmaan klassikkokauhuja, että elokuvia joiden olemassaolo kauhistutti. Universalin kauhujen innovatiivisuus koki huippunsa 30-luvulla ja rupesi laskemaan nopeaan tahtiin, ja seuraavaksi valtikka siirtyikin Englantiin, Hammerin tuotoksiin.

Kuitenkin vuonna 1954 Universal teki vielä yhden kauhuelokuvan joka ei vain kuulu lajinsa valioihin, mutta on sittemmin vaikuttanut useampaan hyvinkin arvostettuun kauhuelokuvaan (esimerkiksi Alien ja Tappajahai.) Kyseessä on Mustan Laguunin Hirviö, joka sai myös pari heikkoa jatko-osaa.
Mustan Laguunin Hirviö on siitäkin tärkeä, että toisin kuin aiemmin mainitut Draculat ja kumppanit, oli Mustan Laguunin Hirviö oikeasti uusi hahmo. Dracula ja Muumiot olivat jo tunnettuja hahmoja ennen Universalin panostusta niihin, mutta Mustan Laguunin Hirviö oli jotain täysin uutta ja siksi se on valintani tällä kertaa. Joten historia sikseen ja mustaan laguuniin vie tiemme.

Mustan Laguunin Hirviö kertoo tutkimusryhmästä joka matkaa Amazonille, koska sieltä on löytynyt fossiilisoitunut ihmismäinen käsi, tässä kädessä nyt vain sattuu olemaan räpylä. Tutkimusryhmä koostuu nyttemmin kliseeksi muodustuneesta kokoonpanosta: On siis se kaunis neito, komea sulhaskandidaatti, ikääntynyt luontoa pohdiskeleva käppyrä, joukko geneerisen potentiaalisia uhreja ja matkan rahoittava moguli joka miettii vain tapauksen rahallista hyötyä. Ryhmän saapuessa leiriinsä, löytävät he sieltä paikalle jääneet apulaiset paloiteltuina, mutta se ei tunnu heitä paljoakaan liikuttavan. Etsiessään fossiilin loppuosaa kohtaavat he täysin elävänä hirviön joka kuuluu samaan lajiin fossiilin kanssa. Tämä laguunin hirviö on eräänlainen kalaihminen ja tutkimusryhmän silmissä nimenomaan hirviö, eikä vain uusi eläinlaji. Kuten lajityyppiin kuuluu, ihastuu hirviö ryhmän neitoon ja muut ryhmäläiset reagoivat väkivallalla hirviön uteliaisuuteen. Seuraa lopetus jossa ihminen osoittaa jälleen kerran olevansa kukkulan huipulla koska osaa ammuskella.

Tuolla kuvauksellani elokuva vaikuttaa miljooninen kopioidensa kanssa vain joltain unohdettavalta tusinatuotteelta, mutta kaikkea muuta.

Elokuvassa käytetään alusta asti nerokkaasti vihjailuja hirviöstä. Samoin kuten Tappajahaissa sittemmin, kauan ennen kuin näemme hirviön kunnolla näkyy siitä pieniä viitteitä uhkaavan musiikin säestämänä. Lähestyvä käsi ja hirviön perspektiivistä tuleva kuva antaa mielikuvan siitä, että uhka on koko ajan päällä ja on vain ajan kysymys koska hurme värjää veden. Mutta kyse ei ole siitä, vaan uhkaavan musiikin toistuva käyttö on vain katsojan kusetusta. Tosiasiassa hirviö käyttäytyy kuin mikä tahansa utelias eläin, jota kiinnostaa että mikäs kumma se on alueelleni tullut. Ihminen se uhka tässä tarinassa on, eikä hrviö itse. Uteliaisuus korostuu parhaiten kohtauksessa jossa hirviö ui neidon, eli Kayn (Julia Adams) alapuolella, kiertäen tätä kuin hai laivaa. Hirviö vain tarkkailee, ei sekaannu. Myöhemmin hirviön uteliaisuus vain kasvaa ja hän käy varomattomaksi tullessaan liian lähelle ihmistä. Tämä liikauteliaisuus johtaa tilanteeseen jossa ihmiset panikoivat, joka aiheuttaa hirviölle paniikin ja tämän ihmiset tulkitsevat hyökkäyksenä. Hirviön kaapatessa Kayn mukaansa, ei hän tee sitä himosta tai vastaavasta, vaan se on paniikkireaktio.

Huomasitte varmaan että vaikka kutsuin hirviötä hirviöksi, niin Se ei ole Se vaan hän. Elokuvan hirviö ei nimittäin lopulta olekaan se vesistöjen kalaihminen, vaan se pelkkä ihminen joka näkee kalaihmisessä seinälle asetettavan metsästysmuiston, eikä rinnakkaiseloon soveltuvaa samanarvoista olentoa.
Kyllä, se oli kalaihminen joka ne apulaiset oli paloitellut, mutta ei vihasta vaan reviiritietoudestaan.

Mustan Laguunin Hirviö on upea elokuva. Vuodeksi 2009 on uhkailtu uusintaversiota, mutta se ei millään voi olla yhtä kauniin näköinen kuin tämä vuoden '54 versio. Sillä tämä elokuva on kauniimman ja uskottavamman näköinen kuin vähintään 80 prosenttia sen jälkeen syntyneistä elokuvista. Vedenalainen kuvaus on niin hienoa, että melkein tekee mieli mennä hukkumaan ja itse kalaihminen on parempi kumipukuluomus kuin pussillinen Jurassic Parkeja.

Musiikin käyttö on loistavaa. On hienoa kuulla se uhkaava kalaihmisen teemamusiikki ja uskoa kyseessä olevan todellisen hirviön, kun oikeasti pitäisi kuulla sen ihmisiä kuvaavan rauhallisen musiikin olevan hirviöteema.

Loistava kuvaus ihmisyyden määritelmistä ja itselle vieraan elementin pelottavuudesta.

Elokuva on alunperin tehty 3D-muotoon, mikä on pariin otteeseen johtanut hiukan funkyn näköiseen kuvaan, mutta ei niin näkyvästi kuin yleensä 3D-elokuvissa.
Muutenkin elokuvan virheet ovat niin minimaalisia, että tätä on edes ulkoasunsa puolesta vaikea uskoa 54 vuotta vanhaksi elokuvaksi.

Hieno hieno elokuva ja niin lähellä viittä tähteä, että se saa viisi tähteä.

Tähdet: *****

Mustan Laguunin Hirviö
...NOIR

tiistai 12. elokuuta 2008

Mitäs Me Spartalaiset (Meet The Spartans, 2008)

Ensinnäkin: Luojan kiitos tämä oli lyhyt elokuva... Tosin se tuntui kestävän kolme viikkoa.

Hei Me Lennetään, Kuollut Mies Ei Palttoota Kaipaa, Mystery men. Parhaimmat elokuvat jotka parodioivat toisia elokuvia, tai jotain tiettyä genreä, ottavat vain pohjan ja täyttävät sen omalla tarinallaan.

UHF, Hot Shots, Ladattu Ase 1. Jopa ne elokuvat jotka parodioivat toisia elokuvia tunkemalla ne niin täyteen irtovitsejä, että ne vaikuttavat enemmän sketsiohjelmilta kuin elokuvilta, voivat olla hyvinkin hauskoja.

Epic Movie, Date Movie, Mitäs Me Spartalaiset. Jotkut elokuvat eivät vain ole hauskoja.

Minä pidän parodialeffoista ja osa niiden huvista tulee elokuvaviittausten bongaamisesta, mutta viime vuosina sitä on vain puistellut päätä ja ihmetellyt että mitä hittoa tälle lajityypille on tapahtunut? Jos aiemmin parodiaelokuvien huonoimpia esimerkkejä oli jokin Fatal Instinct, josta siitäkin minä pidän. Niin nyt tämän hetken vastaavista elokuvista paraskin, on sarjasta maailman huonoin elokuva.
Olen järkeillyt asian siten, että kaksi asiaa ovat muuttaneet nykyisten parodiaelokuvien nautittavuuden sonnaksi:

1. Huumori on muuttunut yksinomaan kuvaamaan kiveksiä, eritteitä ja jostain kumman syystä sellaista ihme hiphopkliseeganstailuksi. Ihan oikeasti. Jostain kumman syystä joka himpskatin Epic Movie et cetera sisältää sellaista ”jou dog, don't mess with my posse, 4real”-dialogia.

2. Mitä yhteistä Armand Assanten, Charlie Sheenin ja esimerkiksi Leslie Nielsenin näyttelemisessä oli? He eivät esiintyneet parodiaelokuvissaan naamaa vääntelevinä koomikoina, vaan vakavina draamaesiintyjinä. Joskin Nielsen on tyyliään muuttanut sitten Alastoman aseen. Hei Me Lennetään-elokuvasta tekee loistavan se, ettei sitä ole näytelty komediana, vaan lähes jokainen esiintyy kuin olisi kyseessä elämää suurempi draama. Ja niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, juuri vakavuus absurdeissa tilanteissa teki aiemmista parodiaelokuvista onnistuneita.

Spartalaiset ja muut on tehty siten, että kuuromykkäsokeakin tajuaa voivansa pahoin komedian vuoksi.
Minä en vain pääse näiden nykyisten parodiaelokuvien sisälle. Ne eivät edes tunnu elokuvilta. Niissä ei ole oikeasti juonta, vaan joukko irtovitsejä toisensa perään. Ihan kuin elokuvan tekijät olisivat vain koonneet kaikki vitsinsä ja pistäneet ne peräkkäin, väittäen kyseessä olevan elokuvan.

Kuten kaikissa sketsiohjelmissa, niissä on kuitenkin yleensä vitsi tai kaksi jotka saattavat naurattaa jopa ääneen. Se ei vain riitä kannattelemaan koko elokuvaa.

Syytän näiden parodiaelokuvien alennustilasta Scary Movie-sarjaa. Vaikkakin kahdessa ensimmäisessä Scary Moviessa oli kokonainen tarina käytettävissä, johtuen siitä että ne parodioivat tiettyjä elokuvia kokonaisuuksina, eivätkä olleet vain pelkkiä sketsikokoelmia. Niin ne täyttivät sisältönsä helvetin huonoilla pilvenpolttovitseillä ja eritteillä. Kakkahuumori ei minua naurattanut pentunakaan kun harrastin sitä housuihini.
Ja kun kerran Scary Movie ensin teki sontaa, niin siitä on ollut niin helppo laskeutua koko ajan alemmaksi.


Luulin ettei Date Movieta huonommaksi voisi mennä, sitten tuli Epic Movie. Kun luulin ettei Epic Movieta huonommaksi voisi mennä, niin nyt meillä on Mitäs Me Spartalaiset.

Tämä on ihan samanlaista kuraa kuin Epic- ja Date Movie, joten jos se sonta oli makuusi, niin tämäkin jättää yhtä huonon maun suuhusi. Huonommaksi sen tekee vain se seikka, että olen pystynyt aika hyvin deletoimaan mielestäni Epicin ja Daten, mutta Spartalaiset on tuoretta oksennusta.

Jos kuitenkin rakastat...
Kivesvitsejä.
Eritevitsejä.
Homovitsejä.
...Niin pitänet Mitäs Me Spartalaisista.

Kun sanoin että sketsiohjelmissa on yleensä vitsi tai kaksi jotka saattavat naurattaa jopa ääneen, niin jopa tässä oli yksi sellainen. Nauroin nimittäin ääneen sille Wookie-vitsille. Ei, se ei ollut kovinkaan hauska.

Uskomatonta on vieläpä se, että tämä saa Anakondan efektit näyttämään hyviltä ja jokainen Anakondan nähnyt, ettei mikään saa Anakondan efektejä näyttämään hyviltä. Tsiisus sitä Transformers-efektiä.

Epic- ja Date Movie eivät mielestäni ansaitse yhtään tähteä ja Mitäs Me Spartalaiset ei yhden huvittavan vitsinsä ansiostakaan ansaitse myöskään pisteytystä.

Ja ajatelkaa... Ensi viikolla tämäkin elokuva löytyy taatusti Makuunin ja Filmtownin toppilistoilta.

Tähdet: ~
Mitäs Me Spartalaiset

...NOIR

maanantai 11. elokuuta 2008

Mustanaamio (The Phantom, 1996)

Muutaman viime vuoden ajan ovat sarjakuvaelokuvat olleet kovin suosittuja. Osa niistä on erinomaisia, osa täyttä tuubaa ja valtaosa keskitason ajantappoa. Kiitos nykybuumille lankeaa Spider-manin ja X-menin ensimmäisille osille, vaikk'eivät ne niitä parhaimpia ole. Nyt ei kuitenkaan puututa sen enempää nykybuumiin, vaan siirrytään ajassa hiukan enemmän taaksepäin.

Edellisen kerran sarjakuvaleffojen kultakausi alkoi vuoden '89 Batmanista ja loppui oikeastaan vuoden '97 Batman & Robiniin. Eli sama hahmo teki sarjakuvaelokuvista suosittuja kuin myös romahdutti niiden suosion. Batmania edeltävä sarjakuvaleffabuumi sijoittuu '70-luvun loppuun ja '80-luvun alkuun, jolloin Teräsmies dominoi tilannetta. Kuitenkin sinne Batmanin vuosien '89 ja '97 väliin mahtui useampia sarjakuva-aiheisia elokuvia, mutta muistettavimmatkin niistä sattuivat sijoittumaan Batmanin loppukaudelle, kun jo vuoden '95 Batman Forever päätti ruveta tappamaan sarjakuvaleffojen suosiota. Yksi sinne väliin jääneistä elokuvista oli vuoden '96 Mustanaamio, joka aivan turhaan koki pimentoon jäämisen kohtalon.
Totta on ettei Mustanaamio ole mikään klassikko jo syntyessään, mutta hieman tuntuu että Batmanin arvostuksen romahtaminen vaikutti myös Mustanaamion kohtaloon. Mustanaamio on kevyt viihde-elokuva ja täten on enemmän Batman Forever kuin Batman Returns, mutta uskon että jos Mustanaamio tehtäisiin nyt aivan samanlaisena, olisi se ainakin kaupallisesti menestyneempi. Kriitikot tuskin arvostaisivat Mustanaamion kieli poskessa-mentaliteettia, mutta jos joku oksetus kuten Spider-man voi menestyä saippuaoopperatyylillään, niin kyllä sitä parempi Mustanaamiokin.

Kun näin Mustanaamion ensimmäistä kertaa ajattelin varmastikin samaa kuin moni muu sen nähnyt, eli ”mitä hittoa?”

Ensimmäinen huomio tietenkin kiinnittyi Mustanaamion asuun, joka ei etenkään väritykseltään hirveästi muistuttanut sarjakuvan antamaa kuvaa.

Toiseksi sitä ihmetteli että miten Mustanaamiosta on yht'äkkiä tullut Indiana Jonesin jatko-osa.

Kolmanneksi pällisteli Billy Zanen jatkuvaa hymyilyä Mustanaamion roolissa. Tässäkö mies jonka nimi tuo pelon jokaisen sydämeen ja jonka ääni hyytää veren?

Sarjakuvassahan Mustanaamiossa on paljon samaa Batmanin kanssa. Molemmat taistelevat rikollisuutta vastaan henkilökohtaisen menetyksensä vuoksi. Molempien aseena on pitkälti pelon iskeminen rikollisten sydämiin. Batmanilla on lentävä jyrsijänsä ja Mustanaamiolla legenda kuolemattomasta pääkallohyypiöstä. Eli Mustanaamion maailmankuva on sarjakuvissa synkempää kuin jollakin Ihmenelosilla tai Hämähäkkiteinillä.
Hitto, vähän väliähän Mustanaamiossa kuoli porukkaa. Aina joka toisessa jaksossa joku norsunluunvarastaja sai viidakkokuumeen, säikähti Mustanaamiota ja syöksyi johonkin rotkoon jättiläismuurahaisten ruuaksi.

Elokuvassa ei synkkyyttä ole juuri nimeksikään ja tämä tuntuikin hiukan pettymykseltä silloin muinoin. Uusintakatselu kuitenkin osoitti, että en katsonut elokuvaa oikealla asenteella ensimmäisellä kerralla ja nyttemmin elokuva onkin osoittautunut hyvin miellyttäväksi ajankuluksi.

Mustanaamio on todellakin Indiana Jonesmainen seikkailu, jossa asiaan kuuluu pilke silmäkulmaan ja Pepsodenthymy välkehtimään kilpaa auringon kanssa. Vitsejä viljellään, huikeita hyppyjä, hassuja hahmoja ja hirveästi ylinäyttelevä pahis. Aivan loistavaa. Juoni on lähes sivuseikka, kun hyvä tunnelma ja vauhti ovat pääosassa. Jotain siinä etsittiin kolmea koristekalloa jotka yhteen asetettuina valjastavat jonkin mystisen kallovoiman niiden haltijan käyttöön. Mustanaamio aikoo tietenkin estää pahiksien aikeet.

Parasta elokuvassa on sen hyväntuulisuus ja on helppo kuvitella kuinka kaikilla elokuvan tekijöillä on ollut hauskaa sitä tehdessä. Treat Williams elokuvan pahiksena Xander Draxina saa melskata mielin määrin ja Billy Zane Mustanaamiona saa toteuttaa jokaisen pikkupojan (ja miksei myös tytön) haavetta olla trikoosankari joka potkii pahiksia perseille ja nappaa unelmatyttönsä ja vie tämän luolaan. Kaikki tapahtuu vieläpä sopivan kevyesti että sen jaksaa katsoa missä mielentilassa tahansa, mutta ei kuitenkaan liian lapsellisesti että luulisi katsovansa Batman & Robinia.

Hassua miten elokuvaa katsellessa odottaa koko ajan että koskakohan he puhkevat laulamaan jotain Hairin tunnaria tai Greasesta tuttuja kappaleita.

Mustanaamio ei ole klassikkoainesta, se ei ole mitenkään täydellinen, mutta siitä tulee hyvä mieli ja sen haluaa nähdä myöhemmin uudestaankin.

Tähdet: ***
Mustanaamio
...NOIR

sunnuntai 10. elokuuta 2008

Impulse (2008)

Elokuvan kannessa on varoituskolmio jossa todetaan ”varoitus! Sisältää eroottisia kohtauksia.”
Nähtyään elokuvan sitä ei voi muuta todeta kuin ”ImBullshit!” Kyseessä on kyllä ns. eroottinen trilleri, mutta tippaakaan erotiikkaa siinä ei ole. Kyllähän elokuvassa pariin otteeseen näytettiin tissit ja taisipa siinä olla naintikohtauskin, mutta se kaikki on tehdy niin puudutusaineen vaikutuksen alaisena, että ei niihin jaksa kiinnittää huomiota.

Idea on aika perinteinen eroottiselle trillerille. On siis henkilö joka ajatuu avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen ja koettaessaan lopettaa suhdetta, huomaa ettei suhteen toinen osapuoli halua lopettaa ja sitten tulee vaanimista ja tuoliin sitomista. Kieltämättä ollakseen julmetun huono elokuva, on tässä osattu käyttää yhtä ihan mielenkiintoista ideaa: skitsofrenian vertaamista kaksoisolentoon. Tosin on mahdollista että tuo teoriani esiintyy elokuvassa vain vahingossa, tai vain minun päässäni. Kun käydään Impulsen tarina yksityiskohtaisemmin läpi, niin huomannette mitä tarkoitin.

On siis nuori muka seksikäs mainospäälikkö Claire, joka alkaa kaipaamaan lisää säpinää suhteeseensa kuivan kallonkutistaja miehensä Jonathanin kanssa. Ylianalyyttinen ja fossiilia muistuttuva Jonathan on huomaavainen ja rakastava mies, mutta hänestä ei tunnu olevan Clairen tyydyttäjäksi. Claire vihjailee Jonathanille olevan innoissaan roolileikeistä jossa kumpikin esittäisi jotain muuta kuin on ja tavallaan pokaisi toisensa ilman aiempaa tuntemusta. Kohta Clairen luokse tuleekin Simon, jonka kanssa Claire puuskuttaa tovin, kunnes huomaa ettei Simon olekaan Jonathan identtisestä ulkonäöstään huolimatta. Claire lopettaa suhteen Simonin kanssa kertomatta syytä, että hän oli luullut Simonin olevan roolileikkiä harrastava Jonathan. Simonin saadessa totuuden selville, päättää hän päästä eroon Jonathanista ja ottaa tämän paikan Clairen miehenä. Tietenkin Simon sitten raiskaa Clairen Simonina ja poliisit pidättävät Simonin.
Ja nyt tulee se elokuvan mielenkiintoinen idea.
Jonathan on kallonkutistaja joka on erikoistunut skitsofreniaan, joten Simon lavastaa Jonathanin Simoniksi ja täten poliisit pidättävät Jonathanin raiskaajana. Nyt synnytellään siis ajatusta siitä että henkilöstä riippuen Jonathan olisikin jakomielitautinen, koska Simonista eivät muut tiedä, tai ole tavanneet. Simon siis ryhtyy Jonathaniksi ja Jonathan pistetään hullujenhuoneelle.

Sääli ettei tuota ideaa ole tajuttu hyödyntää oikein, sillä tuonkin kertoakseni olen joutunut paikkaamaan useita aukkoja tarinassa.

Ensinnäkin poliisien näkökulmasta ei anneta ymmärtää että he luulisivat Joonathanin ja Simonin olevan yksi ja sama henkilö, joten miksi raiskauksesta on laitettu hullujenhuoneelle. Täytyyhän rasikaajan olla pöpi, en minä sitä kiellä, mutta tietääkseni siitä ei yleensä passiteta aivolataamoon.
Toisekseen Claire on koko ajan erottanut Jonathanin Simonista, joten miksi hän yht'äkkiä ei näin teekään?

Jonathanin ja Simonin rooleja vetävä Angus MacFadyen ei oikeastaan yritä ollenkaan kummassakaan roolissa, vaan heidän eronsa tulevat siinä että toinen käyttää laseja ja yksivärisiä kauluspaitoja, kun toisen tukka on hieman sekaisin ja hänellä on huivi. HUIKEA ERO! Meidän pitäisi ymmärtää että Simon on se psykopaatti ja jonathan hiljainen hiirulainen, mutta ikävästi Macfayen esittää molempia roolejaan kuin tainnutettu urosnorsu ja siksipä heidän erojaan ei juuri huomaa, tai välitä huomata.

Toinen pääosan esittäjä Willa Ford, eli Claire on vielä enemmän hukassa. Hänen pitäisi olla seksiä tihkuva himopommi, mutta ainoat mitä häntä katsoessa tihkuvat ovat kyyneleet. Ollakseen kuuma tapaus, Ford on uskomattoman kylmän oloinen. Ja kohtauksissa jossa hänet pitäisi nähdä uhrina, hänet näkee vain jonakin henkilönä joka saa mitä ansaitsee.

Lopussa tietenkin puuduttavat hyvikset voittavat ja paha saa lyijymyrkytyksen.

Eroottinen trilleri joka tappaa halut, ei ole eroottiseksi trilleriksi kovinkaan hyvä idea.
Koska sen ainoan hyvä ajatuksen, eli skitsofrenia-idean joutuu itse päättelemään, niin ei voida sanoa että se mielenkiintoisena ideana olisi elokuvan ansiota ja täten elokuva ei saa pisteytystä laisinkaan.

Tähdet: ~
Impulse



...NOIR

keskiviikko 6. elokuuta 2008

Hellbound: Hellraiser 2 (1988)

Ensimmäinen Hellraiser on suurinpiirtein niin lähellä täydellistä kauhuelokuvaa kuin on mahdollista ja hyvin lähellä loistavaa elokuvaa yleisestikin katseltuna. Hellbound: Hellraiser 2 ei ole ensimmäinen Hellraiser. Ei Hellbound mikään huonokaan ole, se vain on aika tyypillinen jatko-osa. Mikä siis tarkoittaa että se on aikalailla toisinto ensimmäisestä osasta, kaikkea on vain hieman enemmän kuin aiemmin.

Ensimmäisestä osasta tutut Julia (Clare Higgins,) Kirsty (Ashley Laurence,) Cenobiitit ja kuutio palaavat ensimmäisestä osasta tuttuihin rooleihinsa. Jopa Frank (Sean Chapman) pääsee osoittamaan sivuosaajan taitojaan Hellboundissa.

Elokuva alkaa ihan näyttävällä, mutta aivan turhalla kohtauksella jossa näytetään kuin Pinheadista tuli alunperin Pinhead.

Itse varsinainen tarina Hellboundissa kertoo siitä, kuinka Kirsty on viety tohtori Channardin mukaan nimettyyn pöpilään ja siellä tapaamme aluksi elokuvan kahdesta tärkeästä uudesta hahmosta sen tärkeämmän, eli itse tohtori Channardin (Kenneth Cranham.) Channard on vähän turhankin kiinnostunut kaikesta pimeään puoleen liittyvästä ja kun hän kuulee Kirstyn huutavan että hänen kotitalossaan ollut patja tulee tuhota, koska Julia oli kuollut sen päälle, innostuu hän aiempaa enemmän. Seuraavaksi katsojille esitellään mykkä tyttö Tiffany (Imogen Boorman) jonka kiinnostus pirunnyrkillä leikkimiseen tulee luonnollisesti tärkeäksi elementiksi elokuvan kuluessa. Julia on siis joutunut helvettiin, kuten myös Frank, mutta onko siellä myös Kirstyn isä, Larry? Siltä vaikuttaa kun Kirsty rupeaa saamaan avunkutsuja helvetistä. Channard tuo visvaa tihkuvan Julian takaisin patjan ja itsensäviiltelijän avulla. Julia houkuttelee Channardin helvettiin syistä joita en nyt paljasta. Avuksi helvetin porttien avaamiseen tarvitaan Tiffanyn palapelinratkaisutaitoja. Kirsty astuu myös helvettiin sekä pelastamaan isäänsä että Tiffanya. Kaikki ei kuitenkaan suju kuten odottaisi, koska helvetissä pelataan talon säännöillä.

Elokuvan helvetti on hieno abstrakti maailma, jolla valo loistaa mustana ja jossa Cenobiittien ei tarvitse tehdä muuta kuin katsoa päältä, sillä nythän ollaan jo helvetissä. Channardista itsestään tulee myös uusi Cenobiitti, sopivan groteski, mutta hiukan epäkäytännöllinen. Elokuvan yksi mielenkiintoisimmista elementeistä onkin kutkuttava ajatus siitä, että onko Pinheadilla oikeasti minkäänlaista valtaa helvetissä, vai onko hänkin pelkkä työmuurahainen. Pinhead johtajakäyttäytymisestään huolimatta jää hiukan sivuosaan Hellboundissa ja Channard on se Cenobiitti jota tässä tulee seurata.

Pidän suuresti siitä, että vaikka katsojan annetaan ymmärtää että Cenobiittien kotimaa ompi helvetti, niin siellä ei tule esille mitään kippurasarvista punapäätä, tai muitakaan perinteisiä käsityksiä helvetistä. Kyseessä on enemmänkin K-kaupan lihatiskiä muistuttava tanssilava. Tosin ei Hellboundin helvetti mikään virheetön ilmestys ole. Mitä lie peyotea ovat elokuvan tekijät nauttineet kun loivat sen lyhyesti esiintyvän punaisten lyhtyjen sirkusosuuden, kyseessä kun on aika nolo ilmestys.

Hellboundin vahvimman roolityön tekee Clare Higgins, joka mielestäni vastasi myös ensimmäisen osan muistettavimmasta näyttelemisestä. Edelleen Higgins on samanaikaisesti lumoavan seksikäs, petollinen selkäänpuukottaja, että kusipää vailla vertaa. Nyt mukaan tulevana elementtinä tulee ihoton esiintyminen.

Christopher Youngin musiikki on edelleen erinomaista ja on elokuvan kannalta tärkein tunnelmanluonnin elementti.

Hellbound: Hellraiser 2 ei ole missään nimessä huono elokuva ja jos olisin nähnyt sen ennen ensimmäistä osaa, niin arvostukseni olisi mahdollisesti suurempi. Nyt kuitenkin on todettava että se toistaa liiaksi ensimmäistä osaa ja ne muutamat uudistukset/lisäykset ovat vain kosmeettisia (eli enemmän verikekkereitä.) On se kuitenkin Hellraiser-kaanonissa osajärjestyksensä mukaisesti myös toiseksi paras.

Huonovatsaisille Hellbound ei sovellu, sillä elokuvassa on useamman teurastamon edestä visvaa, matoja ja sisälmysmössöä.

Elokuva olisi kyllä pitänyt lopettaa paria minuuttia ennen sen todellista lopetusta. Ihan loppuun on nimittäin laitettu kohtaus petaamaan kolmatta osaa. Sääli vain että kyseessä on maailman surkeimman näköinen efekti.

Tähdet: ***
Hellbound: Hellraiser 2
...NOIR

tiistai 5. elokuuta 2008

[Rec] (2007)

Oletko nähnyt Dawn Of The Deadin remaken?
Muistatko ne elokuvan lopussa näytettävät kotivideopätkät?
Olet siis jo nähnyt Recin.

[Rec] oli ihan kiva leffa, ei kuitenkaan ihan hypetyksensä arvoinen. Tosin kun vertailukohdiksi Recille tulevat kaiken maailman Halloween remaket, Hostelit ja muut keskinkertaisuudet, tai surkeudet, niin kai nyt niiden rinnalla hyväkin on loistavaa.
[Rec] kertoo sitä kuinka joukko ihmisiä jää karenteeniin kerrostaloon, jossa nyt vain sattuu sellainen 28 Päivää-virus mellastamaan.

Näkökulmaksi on otettu yhden käsivarakameran tekniikka, jota perustellaan sillä että paikalla on pari toimittajaa joiden näkökulmasta, eli kameralla tarina kerrotaan. Se on kyllä ihan hyvä idea, koska se tuo tiettyä realismia mukanaan. Ja realismi onkin elokuvan onnistunein anti. Valtaosan ajasta elokuvan ihmiset käyttäytyvät hyvin odotetunlaisesti. Toki mukana on sitä vinkumishysteriaa ja kiukkupussia, jollaisia aina vastaavista elokuvista löytyy, mutta suurimman osan ajasta käyttäydytään kuten voisi olettaa ihmisten tälläisessa tilanteessa käyttäytyvän. Todellisuusarvoa tuo myös elokuvan hyvin toimiva äänimaailma, joka on elävänoloista ja scoren puuttuminen vain korostaa realismia. Joskin joidenkin virusten aktivoituminen tapahtuu aivan liian odotetuissa tilanteissa ja täten muistuttaa siitä, että joo-o, näinhän se kuuluukin mennä.

[Rec] oli ihan hyvin onnistunut hybridi 28 Päivää Myöhemmin ja Blair Witchia, vähän kuten Cloverfield oli ihan kelpo yhdistelmä Godzillaa ja Blair Witchia. Eli otetaan vain ihan perustarina jostain ja kuvaustekniikka jostain muualta. Niin ja ennen kuin joku ottaa sen perinteisen Cannibal Holocaustin esille, niin huomautettakoon ettei dokumentti-ideaa oikein hyödynnetty Cannibal Holocaustin kuvauksessa, vaan enemmän juonen tasolla. Koska ei [Rec] nyt tarinallisesti kovin kummoinen ole, vaan suurin kiinnostus tulee sen toteutuksesta ja siitä, että vertailukohdat tällä hetkellä ovat niin onnetonta tasoa. Sääli vain että tuo käsivarakameratekniikka alkaa jo nyt näyttämään tylsältä ratkaisulta. Kyllä niitä uusia ideoita kaipaisi enemmän tarinaan kuin kamera-ajoihin ja valaistukseen.

Tämä siis tarkoittaa myös että jos esimerkiksi Cloverfieldia katsoessa totesit että ”tää on ihan tyhmää,” niin kenties [Rec] ei myöskään ole makuusi.

Kyllä [Rec] sentään 2000-luvun parhaimpiin kauhisteluihin yltää. Siitä vain tuli liikaa sellainen nähty jo-fiilis.

Niin ja jos haluatte ratkaista yhden elokuvan jipoista ennen sen paljastumista, niin seuratkaa dialogia ajassa 32 minuuttia.

Tähdet: ***
[Rec]

...NOIR

maanantai 4. elokuuta 2008

10,000 BC (2008)

Lauma Bob Marleyn sukulaisia jutustelee peruna suussa.
Janice Dickinsonin luolamiesmalliston edustajat catwalkilla.

Tai vaihtoehtoisesti...
Kryptonilaisten kaimat kävelevät sinitaivaan edessä.

Siinä oli melkein koko 10,000 BC lyhyesti kuvattuna.

Minä pidän suuresti Stargatesta, Independence Day oli vallan mainiota ajankulua ja minusta Täydellinen Sotilas on vähintään Van Dammen paras elokuva. Joten kun Roland Emmerich tekee elokuvan, niin vaikka se ei kenties viagran tapaan toimikaan, niin ihan mielelläni minä hänen tekosensa katsastan. 10,000 BC ei kyllä hirveästi jaksanut kiinnostaa, etenkin kun juuri äsken oli tullut ihan hupsu 300 ja ihan oksetus Pathfinder, jotka edustavat samaa genreä 10,000 BC:n kanssa. Kyseessä on siis historiallinen paljasrintaseikkailu Thorgalin hengessä.

Kuten yleensä Emmerichin tapauksessa, valaistus ainakin on onnistunutta ja isoja kuvia käytetään ahkerasti. Joten paljon saamme nähdä kaunista sinitaivasta, tulen loimuntaa ja nosturikuvaa. Eli ihan peruskauraa jollaista kaikki Bayt ja kopionsa hyödyntävät. Mukana on tietenkin Emmerichilaisittain massiivisia efektikohtauksia, tällä kertaa steroidien orjuuttamien sapelihammastiikerien, mammuttien ja jättiläiskalkkunoiden kautta.
Kuulostaa ihan hyvältä shitiltä kun haluaa aivojen nollaukseen sopivaa actionspektaakkelia.

No, Emmerichin elokuvista yleensä pitäville tämä saattaa tulla yllätyksenä, mutta joistakin lihaskuntoa kasvattavista kohtauksista huolimatta 10,000 BC on hyvin pienimuotoinen elokuva. Lähin vertailukohta ei olekaan 300, Pathfinder tai edes 13 Soturi, vaan Luolakarhun Klaani.

Elokuvassa on ennustuksen suuri metsästäjä Kal-El,,,, anteeksi, tarkoitan siis D'Leh joka tuntee suurta eksistentiaalista tuskaa, ihan Dawson's Creekin tapaan. Keisari Ming ja joku Tuomion Temppelin pahiksista kaappaavat Kal-Elin vaimokkeen, Evoletin (ihan oikeasti, Evolet) ja Kal-El lähtee Wailersien kanssa pelastusretkelle. Pääidea on siis se että Kal-El voi todistaa olevansa miesten mies ja kaikki muu on vain ekstraa.

10,000 BC muistuttaa eniten Luolakarhun Klaania siitä syytä, että elokuva on aika draamapainotteinen ja etenkin elokuvan alku koetti luoda kuvaa mahdollisimman realistisesta kivinuijakansasta. Kyse kuitenkin on Emmerichista, niinpä luonnollisesti mukana on sen verran toimintaa, että draamaksi tätä ei täysin rohkene kutsua ja loppupuoli meneekin sitten niissä keihäskilpailuissa. Joten en suosittele tätä Luolakarhun Klaanin ystäville, vaan pikemminkin Pathfinderista pitäneille (kai heitäkin on.)

10,000 BC on ihan nätin näköinen, siinä on kivan harmiton musiikki, mutta siinä on yksi suuren suuri ongelma...
10,000 BC on niin uskomattoman hidastempoinen, että luulin jo 30 minuutin kohdalla elokuva olevan lopussa, kun se tuntui kestäneen jo pari tuntia.

10,000 BC on ihan siedettävä kertakatselun ajan, mutta vaikea minun on kuvitella kenenkään jaksavan katsoa tätä toistamiseen.

Missä King Conan on kun häntä eniten tarvittaisiin.

Niin ja pyydän anteeksi kaikilta, mutta en malta olla kirjoittamatta tätä onnetonta vitsiä:
10,000 BullCit

Tähdet: **

10,000 BC

...NOIR

lauantai 2. elokuuta 2008

The Simpsons Movie / Futurama: Bender's Big Score (2007)

Nyt kun olen jälleen aloittamassa epäsäännöllistä Simpsonit/Futurama-putkeani, niin on hyvä hetki analysoida pinnallisesti molempien sarjojen ensimmäisiä elokuvailmentymiä.

The Simpsons Movie ja Futurama: Bender's Big Score.

Molemmat elokuvat ovat mielestäni 2000-luvun parhaimpia komedioita, ainakin toistaiseksi. Siltikin olin toiseen lievästi pettynyt ja toiseen hieman enemmän pettynyt. Koetan nyt jäsentää osittain myös itselleni miksi olin pettynyt ja miksi pidin niistä.

On mielestäni soveliasta verrata Simpsoneita ja Futuramaa toisiinsa paristakin syystä:
A. Tekijöidensä takia sarjoissa on paljon samaa. Helpoiten sen huomaa tietenkin ulkoasusta.
B. Molemmissa sarjoissa luotetaan loppujen lopuksi hyvin yksinkertaiseen konseptiin. Vaikka toisessa ollaan vinksahtaneessa scifistelyssä ja toisessa vinksahtaneessa nykyajassa, niin molempien perustana on perhekeskeisyys ja ihmissuhteet.

Kokonaisuutta ajatellen kallistun enemmän Futuraman puoleen, koska se ei ehtinyt lyhyen elinkaarensa aikana oikeastaan huonontua. Simpsonit taas on jatkunut niin pitkään, että sen voidaan sanoa kokoneen jo kliimaksinsa. Toisaalta taas Futuramakin saattaisi olla vain kuvitelmaa, jos Simpsonit eivät olisi ensin rakentaneet niitä kolmea mökkiään joita Family Guykin koettaa puhallella nurin. Joten Futurama tavallaan aloitti ensimmäisen kautensa kolmannesta tai neljännestä Simpsoneiden kaudesta. Futurama oli jo valmis aloittaessaan, kun Simpsonit haki aikansa tyyliään.

The Simpsons Movie tehtiin suuren hypen siivittämänä ja siksipä odotukset monilla olivat kenties turhankin suuret.

Futurama: Bender's Big Score tehtiin suoraan dvd:lle ja massayleisöltä sen olemassaolo saattaa olla vieläkin pimennossa.

Ja vaikka sanoin molemmissa olevan samanlaiset juuret tarinoissa, niin Futurama saattaa jäädä monilta katsomatta koska se on vaan ”joku tieteisjutska.” Joten suoraan dvd:lle tulo oli mielestäni soveliasta Futuramalle sen pienemmän profiilin vuoksi.
Mutta hypetykset sikseen, sillä molemmissa on lähes sarjoilleen identtinen tarinat.
Molemmissa elokuvissa on alussa se elokuvaa varten keksitty täky, muka ajan ja vaivan arvoinen uusi tarina.

Simpsonit luottaa tällä hetkellä trendikkääseen ilmastokysymykseen, mutta siirtyy nopeasti perussimpsoniaanisuuteen:
-Homer aiheuttaa katastrofin.
-Homer huomaa perheensä pettymyksen.
-Homer korjaa erheensä.

Futuramassa käytetään kenties suht' yllättäen hiukan vanhentunutta ideaa roskapostista. Futuraman aloitushan on aika suora viittaus jonkinlaiseen telemarkkinointimaailmaan, mutta aiheena se oli trendikkäin muutama vuosi sitten. Futuramakin siirtyy nopeasti perusramailuun.
-Suuri uhka.
-Fry tuskailee oman merkityksensä kanssa.
-Uhka voitettu.


Molempien sekaan heitetään sitten vielä hirveä määrä irtovitsejä.

Futuraman hiukan vanhentunut aloitusidea on lievästi parempi, koska se ei ole yhtä nykyhetkeen sidottu kuin Simpsoneiden. Ilmastokysymys on hieman saarnaavan oloinen ja aivan liian helpon tuntuinen ratkaisu tarinaksi ja saakin aikaan sen ajatuksen että ”tätäkö sitä odotettiin kaikki nämä vuodet?” Futuramassakin puututaan osittain ilmastoasioihin, mutta ei tarinan kuljetuksessa.
Molempien elokuvien suurin ongelma on tarinassa. Sillä kummankaan tarina ei tunnu elokuvaan kirjoitetulta, vaan pikemmin korkeintaan kaksiosaiselta tv-sarjan jaksolta. Simpsoneiden kohdalla tarina tuntuu vieläpä niin yksinkertaiselta, että elokuvallinen pituus oli turhaa. Muistattehan jakson jossa Homer lihottaa itsensä jotta saisi tehdä töitä kotona. Sinähän Homer meinaa aiheuttaa ydintuhon, mutta lopulta saa sen estettyä. The Simpsons Movien tarina ei ole tuota mainitsemaani jaksoa mittavampi.
Futuraman juoni tuntuu hieman kattavammalta, mutta jokainen Terminatorin aikamatkustusteoriaa pohtinut huomaa, että Futuraman juoni ei olekaan niin suuri, sitä on vain tavallaan samaa osaa toistettu useamman kerran päällekkäin.

Molemmissa elokuvissa on tarpeeksi samaa tuntua kuin tv-versiossaan, että kyllähän se jokseekin miellyttävän tutulta tuntui.

The Simpsons Movie sortuu kyllä osittain turhaan mahtipontisuuteen ulkoasussaan. Ymmärrettävästi tietokoneistusta käytetään Simpsoneissakin nykyään, mutta se tuli turhan agressiivisesti esille elokuvassa. Koetan ajatella sitä hyvänä asiana, että kiitos kompuutteerien Simpsonit näyttivät hieman erilaiselta elokuvana kuin tv-sarjana. Kenties myös kiinnitin niihin liikaa huomiota, kun sarjahan oli vanhaa kunnon kalvoanimaatiota alunperin ja ei niin kliinisen näköinen. Joten tietokoneistus on vielä uusi juttu Simpsoneiden osalta, kun Futurama käytti sitä jo alusta asti ja siksipä siihen ei elokuvassakaan kiinnittänyt juuri huomiota.
Simpsoneiden mahtipontisuus tulee esille parhaiten siinä, että tuntuu kuin joka helvetin hahmo olisi ollut pakko tunkea ruutuun, oli niille sitten tarvetta tai ei. Myöskin julkkisklikin käyttö Green Dayn kautta oli aivan turhaa röyhistelyä. Kuva oli aivan turhan rauhaton, että siitä tuli enemmän peli tunnistaa kaikki hahmot, kuin pelkkä elokuvan katselua.
Futuramassakin luonnollisesti oli paljon ennestään tuttuja hahmoja, mutta niitä ei esitelty kuvassa yhtä silmiin pistävästi kuin Simpsoneissa.

Mielestäni oli myös outo ratkaisu käyttää Simpsoneissa Hans Zimmerin musiikkia. Zimmer teki ihan hyvää työtä, mutta musiikki ei tuonut mielleyhtymiä Simpsoneihin, vaan Zimmeriin. Jos kerran Alf Clausenia ei elokuvaan otettu, niin miksi ei alkuperäisen tunnuskappaleen säveltäjää, Danny Elfmania?

Molemmat ovat hauskoja elokuvia ja molemmissa huumori on samankaltaista kuin tv-versiossaan. Mikä Simpsoneiden kohdalla tarkoittaa sitä, että The Simpsons Movie on samankaltainen kuin kaudet jostain 10.stä eteenpäin. Tuttua ja jo pariin otteeseen tehtyä.
Futuraman kohdalla se puolestaan tarkoittaa sitä, että scifistelyistä pitävä pääsee varmasti nopeammin huumorin sydämeen kuin muu kansa. Ja mainittakoon, että Futurama: Bender's Big Score sisältää ihan älyttömän määrän viittauksia itse sarjaan. Joitakin vanhoja tarinoita jatketaan ja joitakin vanhoja tarinoita lopetetaan. Joten jos ei ole itse sarjaa nähnyt, niin joillakin elokuvassa esiintyvillä jutuilla ei tunnu olevan päätä eikä häntää.

Futurama: Bender's Big Score on enemmän nimenomaan faneille suunnattu, kun The Simpsons Movie kosiskelee enemmän uutta yleisöä.

Tosiaan, molemmat elokuvat olivat ihan hauskoja ja aika hyvin tehtyjä, mutta molemmat olivat kuitenkin vain hiukan normaaleja pidempiä tv-jaksoja, joten enempää ei niiltä kannata odottaa. Futurama nyt vain sattui olemaan alkukauden jakso ja Simpsonit loppukauden.

Tähdet:
The Simpsons Movie
***
Futurama: Bender's Big Score

****



...NOIR