Corpse Bride (2005)

Ei, se laulu- ja soitinyhtye on nimeltään Cannibal Corpse. Tiedättehän, se jolla on lempeitä voimaballadeja kuten Hammer Smashed Face ja Puncture Wound Massacre. Etenkin jälkimmäisen sanoitukset oikein huokuvat vahvaa romantiikannälkää:

"Stab, hack, slash, kill

Stab, hack, slash, kill

Stab, hack, slash, kill

Stab, hack, slash, kill

Die, butcher..."

Aran Victorin tulisi mennä järjestettyyn avioliittoon kiltin Victorian kanssa ja vaikka pariskunta pitääkin toisistaan, niin kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan kun Victor harjoittelee synkässä metsässä kosiota ja pujottaa sormuksen kuolleen oloiseen oksaan. No kuollut se oksa todellakin on, mutta myöskin elävä ja se tulee huomatuksi kun Victor vetäistään kuolleiden valtakuntaan. Hän kun on tietämättään kosinut eräänlaiseksi eläväksi kuolleeksi jäänyttä ruumismorsianta Emilya, joka haikailee rinnalleen tosirakkautta joka ei koskaan jättäisi häntä, kuten oli valitettavasti kuoleman kautta aiemmin käynyt. Vaikka Victorin elävien ihmisten maailmassa junailtu avioliitto onkin petollisten vanhempien taloudellisista syistä aikaansaama, niin se on kuitenkin paikka jonne Victor kuuluu. Vai kuuluuko? Ehkä se oma paikka löytyykiin kuolleiden joukosta ja tosirakkaus manifestoituu mätänevän lihan kautta, sillä toimihan se Nekromantikissakin.

Kuten lähes kaikki muutkin The Nightmare Before Christmasin nähneet myös minä rakastan sitä elokuvaa, joten vaikka Tim Burtonin nimi tunkikin Henry Selickin eteen, niin ensiajatus sitä seuraavasta jostakin toisesta Burtonimaatiosta, eli Corpse Bridesta tuntui kutkuttavalta. Kuitenkin ennen kuin Corpse Bride ehti ilmestyä ehti myös suurin kiinnostukseni Burtoniin laantumaan ja niin ikävältä kuin se omastakin mielestäni tuntuu, niin etenkin nykyään niitä Burtonin tuotoksia katselee enimmäkseen vanhojen meriittien ansiosta, ei uskosta kokevansa jotain uutta ja ällistyttävää. Se ei ainakaan auttanut, että Corpse Bridea edelsivät Big Fish, Apinoiden planeetta ja Jali ja suklaatehdas, joista ensimmäinen oli mielestäni yliarvostettu siirappinen tylsimys, toinen täysin persoonaton stinkbutt ja paluulta juurille vaikuttanut Jali liian laskelmoitu yritys palauttaa vanha kunnia. Teet niin tai näin, ei se näköjään silti ole hyvä.
Varsinkin yhteistyö Tim Burton/Johnny Depp on melkeinpä kuin lisäbuustaus masennukseen nykyään, vaikka tekijöinä heidän duonsa ideaaliselta vaikuttaakin. Mutta koska sekä Burton että Depp ovat molemmat henkilöitä, taiteilijoita joilta oli tottunut odottamaan jotain normaalista poikkeavaa, haastavan erilaista, niin on ollut suuri pettymys huomata heidän jalostaneen yhteistyönsä valmiiksi purkitetuksi einekseksi, jonka voi koska tahansa vain heittää mikroon lämpiämään ja sillä saa ehkä vatsansa täyteen, mutta varsinaista nälkää se ei vie ja mikä pahinta, se ei edes maistu hyvältä. Joten Corpse Briden kohdalla kävi alunperin niin, että Danny Elfmanin käsialaa oleva soundtrack kiinnosti elokuvaa enemmän ja kuulematta sitä ostin sen kauan ennen itse elokuvan näkemistä, ja kesti jopa viime vuoden loppuun saakka ennen kuin Corpse Bride viimein päätyi omaan omistukseeni, saaden siten uuden mahdollisuuden korjata aiempi mielipiteeni sen olosta vain huoneenlämmintä hiilihapotonta jaffaa.

Onhan Corpse Bride visuaalisesti upea ja muutoinkin se on varmaa Burtonia, mutta siinähän se ongelma juuri onkin. Hän on tehnyt tämän jo niin monta kertaa aiemminkin ja paremmin, että pelkkä karkkigoottilainen visuaalisuus ja Hammerhorrormainen Robert Smith-hahmo ei riitä nostamaan sitä entisten saavutusten yläpuolelle. Enkä oikein usko olevani lähelläkään vähemmistöä mielipiteeni kanssa, sillä siihen on kuitenkin syynsä miksi Burtonista yleisesti puhuttaessa Corpse Bride ja sen jälkeiset elokuvat eivät tule kuin nuoremman polven puheissa esille. Siitä olenkin hieman kateellinen heille, että he osaavat arvostaa jotain Dark Shadowsia, vaikka tekevätkin sen ehkä tietämättä paremmasta, kun minunkaltaiseni ihmiset tukeutuvat aina niihin Beetlejuicen ja Saksikäsi Edwardin aikaisiin teoksiin, ja asettavat Ed Woodin kohdalla tarinan päätökseensä. Toivottavasti aika ja tulevat elokuvat muuttavat minunkin mieleni (ainakin se auttaa hieman, että tekeillä oleva Big Eyes ei sisällä Deppiä ja mikä parasta, Helena Bonham Carter ei ole mukana), vaikka sitten seniiliyden avustuksella. Nyt tällä erää Corpse Bride on edelleenkin ihan kiva, mutta vain ihan kiva.

Ja jos vielä hetki puhutaan elokuvan musiikista, niin jälleen The Nightmare Before Christmas tulee häiriköimään, sillä sen sävellykset ja etenkin laulut vierailevat väkisinkin mielessä. Elfmanin musiikki on kyllä toimivaa ja koska se on Skellingtonin seikkailuihin verrattuna hauraamman oloista, niin häiritsevässä määrin se vertailu tulee esille vain hassuimmilla äänillä toteutetuissa lauluissa. Ihan veikeän kuuloista lauleskelua Corpse Bridessa kuitenkin on ja etenkin pianopainotteiset instrumentaaliosuudet aiheuttavat miellyttävän olotilan.

Hahmodesignissa on kyllä muutama juttu josta pidän aika paljonkin ja ne ovat Peter Lorre-mato (joka näyttää varsinkin niiltä Väiski-piirrettyjen versiolta), Tom Waitsia muistuttava luuranko ja sellainen Grim Fandango-fiilis joka joistakin luisevista hahmoista tulee mieleen.

No nyt kun löydän noita yhtäläisyyksiä, niin otetaan vielä yksi. Elokuvan pahis, eli lordi Barkis näyttää William Castlelta.

Tähdet: ***
Corpse Bride

The Wiz (1978)

Kun esimerkiksi tietää Michael Jacksonin  samaistuneen Peter Paniin niin vahvasti, että jopa langetti kirouksen Steven Spielbergin päälle kun hän ei antanut laulajalle roolia Hook-elokuvastaan, niin ei varmasti ihmettele Jacksonin pitäneen muistakin ns. saduista ja tällöin Ihmemaa OZ myös vaikuttaa hänelle sopineelta kertomukselta. Liekö se mikään ihme, sillä tunnetustihan hän eli aikuisena lapsuutta jota ei saanut aiemmin kokea ja tällöin OZ:n fantasiamaailma keltatiilikatuineen on jotain jonne mieluusti ajatuksissaan pakenisi, jopa lentävistä apinoista ja noidista huolimatta. Silti kun katsoo tätä kuvaa:

niin ei voi muuta kuin miettiä, että wtf?

Eräänlainen vanhapiika Dorothy (Diana Ross) on jumiutunut elämässään. Vain ihan kelvollinen työpaikka, eikä edes miestä, joten olisiko se aika viiltää ranteet auki. Onneksi suuren kiitospäivän illallisen jälkeen Dorothy joutuu juoksemaan koiransa Toton perässä lumitornadoon ja lentää suuren Z-kirjaimen läpi... öö... hirssipuurolautaseen? Graffitit heräävät henkiin ja kiittävät Dorothya siitä, että hän pudotessaan tappoi puisto-osan ilkeän noidan. Kyllä, nyt Dorothy on saapunut maagiseen slummiversioon OZ:n ihmemaasta, jota lippiksiä vinossa pitävät Grandmaster Flashit asuttavat. Ymmärretävästi hämmentynyt neiti kaipaa kotiinsa, joten kodittomalta tölkkirouvalta vaikuttava Ykkönen (Thelma Carpenter) neuvoo etsimään OZ-maan taikurin nimeltä Vel (Richard Pryor), joka voi sitten auttaa eksyneen lampaan kotiinsa.
Matkalla Dorothy kohtaa aivoja kaipaavan Variksenpelättimen (Michael Jackson), sydäntä kaipaavan Tinamiehen/Peltimiehen (Nipsey Russell) ja rohkeutta haikailevan Leijonan (Ted Ross) ja he kaikki näyttävät pikemmin kaipaavan vain niitä aivoja. Kenties Vel voisi auttaa jokaista, joten matkaa jatketaan yhdessä.
Vel ei kuitenkaan suostu auttamaan joukkiota, elleivät he käy tappamassa toista ilkeää noitaa (Mabel King), joten viemäriin vie tie ja sieltä hikipajaan. Mutta ilkeällä noidalla on apunaan lentäviä apinoi.... HYVÄ LUOJA!

TAPPAKAA NE TULELLA!
No kuitenkin, onneksi noita on kuolettavan allerginen vedelle ja on varustanut hikipajansa tehokkaalla sprinklerijärjestelmällä. Hups!
Kuten kaikki tietävät, niin OZ-maan taikuri onkin oikeasti vain tavallinen mies jolla ei ole maagisia voimia, mutta Dorothy sentään saa osoitettua ystävilleen etteivät he tarvitse sydäntä, aivoja taikka rohkeutta, sillä he voivat pyrkiä poliittiselle uralle. Näin ollen on tämän happotripin päätepysäkki näkyvissä ja Dorothy pääsee kotiinsa vain ajattelemalla sitä. Mutta sinä et ollut siellä, etkä sinä, etkä sinä.

Tässä ollaan niin Phantom of the Parkin, Rocky Horrorin, Hedwigin ja vastaavien hyvässä seurassa, että The Wizia katsoessa ei voi kuin nauttia näkemästään ja kuulemastaan. Näin ollen elokuvan voi nähdä joko neronleimauksena, taikka silkkana riemastuttavana roskana.

Ihailen tekijöiden ajatusta yhdistää OZ:n fantasia urbaaniin miljööseen, jolloin Dorothyn matka tapahtuu kulkemalla rappeutuneesta slummista juppimaiseen pilvenpiirtäjäkaupunkiin, joka siis tavallaan kuvastaa rakennusprojekteilta ja jengiytymiseltä pelastumisesta. Joten elokuvassa on melkeinpä kuin post apokalyptinen tunnelma, jossa tuhotun maan todellisuudesta koetetaan päästä pois sinne horisontissa häämöttävään utopiaan (etsitään vesimaailmassa kuivaa maata) ja koska tämä kuvataan nimenomaan afroamerikkalaisten näkökulmasta, niin ideassa on tiettyä uskottavuutta. Tai siis olisi jos elokuva ei vaikuttaisi aivan kuin katselisi Black Dynamiten kaltaista parodiaa blaxploitaatiosta. Pimpmäiset varikset puhumassa "you know it clive"-tyylistä dialogia, aikansa heränneen hip hop-kulttuurin siekailematon pinnallinen hyväksikäyttö ja ylitsepääsemätön halpuuden tunne eivät juuri anna katsojalle mahdollisuutta ottaa elokuvaa tosissaan, eikä edes oikeastaan kunnon fantasiana. Kertoakseen tarinaa siirtymisestä köyhyydestä rikkauteen The Wiz näyttää alusta loppuun saakka enemmänkin halvalta kuin miltään muulta, eli matkalta alemmasta luokasta alempaan luokkaan. Varsinkaan kun lopetus ei oikeasti korjaa mitään Dorothyn elämässä, vaan hän on alusta loppuun sama oma itsensä samassa omassa maailmassaan, vaikka nyt hetken verran vieraileekin OZ:ssa.. Joten vaikka mukana on joitakin todella hauskoja ideoita, niin samoin kuin Rocky Horror, The Wiz näyttää siltä kuin sen perimmäinen tarkoitus olisikin vain imitoida Ed Woodmaisia elokuvia. Siis toki pidän todella paljon siitä, miten esimerkiksi kulunutta vuoristorataa käytetään osana keltatiilitietä, kuinka Variksenpelätin ja Peltimies ovat oikeasti kaatopaikkaromuista kyhättyjä ja miten ainakin stereotyyppisesti mustien kulttuuriin yhdistettäviä seikkoja tuodaan mukaan L. Frank Baumin klassikkotarinaan, mutta ne eivät muuta sitä seikkaa, että tämä vaikuttaa siltä kuin tekijänä olisi Albert Pyun ja kyseessä olisi jokin Cyborg-sarjan miljoonas jatko-osa.
Kun vielä lisäksi näyttelijöiden esiintyminen on nolostuttuvan huonoa ja todistavat vain sen, että esimerkiksi Diana Rossia ja Michael Jacksonia ei olisi pitänyt päästää elokuvan lähelle edes lipun maksaneina katsojina, niin ainakin he sopivat mainion huonosti kokonaisuuteen. Ja mitä tulee lauluihin, joita ymmärrettävästi löytyy musikaalista useitakin, niin paria poikkeusta lukuunottamatta laulut ovat aivan kauheita. Ne ovat sellaisia jotka tulevat painajaisiin pilaamaan tunnelmaa ja tämän elokuvan perusteella ei ikinä uskoisi Diana Rossin olevan ammatiltaan yhtään sen enempää laulaja kuin Paris Hiltoninkaan. Muutama hyvä bassotteleva funk-osuus kyllä löytyy ja eniten Jacksonin ääneen tukeutuva Ease on Down saa jalan nykimään.

The Wiz on mielestäni oikeasti kiehtova tapaus sen yrittäessään kertoa Ihmemaa OZ:n muodossa jotain tärkeää tosielämän rappiosta ja unelmien tärkeydestä, mutta elokuvaa katsoessaan sen saattaa unohtaa, sillä sitä vain miettii tekijöiden polttaneen liikaa crackia. Viimeistään siinä vaiheessa kun paheiden tielle houkutteleva prostituoitujen armeija astuu esiin ja Tinamies virtsaa silmistään Dorothyn päälle on viimeinenkin järjenhiven kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Eli jos nauttii roskaelokuvista, niin tämä on ehdottomasti must see-elokuva.

Tähdet: ~ tai *****
The Wiz

Kultarynnäkön Iloiset Päivät (Paint Your Wagon, 1969)

On meneillään kultarynnäkön iloiset päivät (voi ei) ja sen yhteydessä iäkkäästä rähjäisestä Benistä (Lee Marvin), sekä reippasta nuorukaisesta Sylvesterista (Clint Eastwood) tulee yhtiökumppaneita tavoitteessaan kokea kultaisia suihkuja. Hehehe.
Koska kullankaivajakylä koostuu pelkästään miehistä, niin läpikulkeva mormonimies kahden vaimonsa kanssa herättää suurta uteliaisuutta ja ostohalukkuutta. Toinen vaimoista Elizabeth (Jean Seberg) onkin kyllästynyt mieheensä ja tarjoutuu huutokaupattavaksi, jonka tuloksena nainen päätyy Benin vaimoksi.
Aina välillä lauletaan kuin Smurffikuorossa ja kun Benin mustasukkaisuus muita alueen miehiä kohtaan alkaa aiheuttamaan ongelmia, niin Sylvester keksii ratkaisuksi, että kaupunkiin pitää hankkia lisää naisia tasapainottamaan tilannetta. Siispä tuumasta toimeen ja samalla Sylvester alkaa ihastumaan Elizabethiin, mutta jääkö hän laulamaan puille? Ihan oikeasti.
Ménage à trois ja loppuosa elokuvasta tuntuu pelkältä täytemateriaalilta, eikä elokuva ole nyt kuin vasta puolessavälissä.

Musikaali on ehkä elokuvan lajityypeistä viimeisin johon osaa yhdistää Clint Eastwoodia ja Lee Marvinia, mutta  edellisen kohdalla on musiikillisuus tullut elokuvissa useinkin esille. Honkytonk Manin kärsivä kantrilaulaja, pianoa soittava salaisen palvelun agentti elokuvassa Tulilinjalla, Charlie Parkerista kertova Bird, elokuvasävellykset ja ylipäätään Eastwoodin tunnettu jazzrakkaus. Joten ainakin nyttemmin ajatus musikaalista ei ehkä lopulta niin hassulta kuulostakaan, ainakaan Eastwoodin kohdalla. Mutta siltikin kun miehen yhdistää enemmänkin kovaotteisiin kyttiin ja miehiin ilman nimeä, niin ajatus Eastwoodista suorittavassa rytmikkäitä liikkeitä ja laulamassa reippaasti on kieltämättä hassu. Jopa niin, että kun Simpsoneissa tehtiin parodiaa Kultarynnäkön Iloisista Päivistä, oli se toki hauska, mutta ei yhtään alkuperää erikoisempi.

Kultarynnäkön Iloiset Päivät on kenties erikoinen sivuaskel Eastwoodin uralla, mutta pistää mietityttämään että kuinka paljon se olisi sitä, jos hän olisi tehnyt perään enemmänkin saman lajityypin tuotoksia. Eikä ehkä lannistunut itse elokuvan teon ongelmista ja sen vastaanotosta.

Hieman riippuen siitä mistä katsoo, niin elokuvahan ei varsinaisesti flopannut, mutta ei ollut millään muotoa menestyskään, vaan melkeinpä kuluihin nähden plus-miinus-nolla. Koska alkuperäinen budjetti nousi 10 miljoonasta dollarista 20 miljoonaan ja tuotto koko teatterikierroksen jälkeen oli vasta 31 miljoonaa, niin flopiksihan se luokiteltiin. Mahdollisesti tuossa budjetissa ei ole laskettu mukaan promootiokustannuksia, joten plus-miinus saattoi olla vain miinus. Eivätkä elokuvan saamat kritiikit olleet kovinkaan suopeita nostaakseen sen mainetta.
Tuotanto venyi kuin haitari ja usko hankalana pidettyyn Marviniin laulajana ei ollut suurin. Eastwoodin nimellä ei ollut tuolloin vielä samaa vetovoimaa elokuvateatteriin kuin myöhemmin (jenkeissähän häntä pidettiin edelleen tv-tähtenä), mutta mikä pahinta, musikaalit alkoivat olemaan todella mennyttä kamaa, uuden aallon vakavien elokuvien ollessa tulossa. Marvin dokasi, Eastwood päätti ettei koskaan urallaan sortuisa Kultarynnäkön kaltaisiin budjetin-, aikataulujen- ja hermojen ylityksiin, joten ei liene ihme ettei tätä elokuvaa muistella kovinkaan onnistuneena tekeleenä. Asiaa eivät ainakaan auttaneet Marvinin, Eastwoodin ja joidenkin muiden elokuvassa esiintyvien kiltisti sanottuna heikohkot laulu- ja näyttelijäsuoritukset (osa laulajista on kyllä hiton hyviä). Toisaalta taas kukapa voisi kerran kuultuaan unohtaa Marvinin laulamaa Wand'rin' Staria ja kappale nousikin tuolloin brittilistan ykköseksi. Ja vaikka Eastwoodia ei ehkä pidä laulajista lahjakkaimpana, niin paljon huonompiakin on (terve Lindsay Lohan ja Paris Hilton). Joten elokuvan epäonnistumisen syytä ei voi laskea Marvinin ja Eastwoodin niskoille. Tai ainakaan vain heidän. Suurimmat ongelmat Kultarynnäkön Iloisissa Päivissä ovat ne, että muutamasta tarttuvasta biisistä ja karismaattisista esiintyjistä huolimatta sen tarina on hölmö ja vielä hölmömmältä kuulostaa lähes kolmen tunnin pituisena, eikä elokuva edes tunnu aina kovin iloiselta venyessään täältä ikuisuuteen. Kaiken lisäksi, pituuteensa nähden siinä on aivan liian vähän laulukohtauksia, että välillä ei tiedä tehdäänkö kehnoa länkkäriä, vaiko kehnoa musikaalia.

Pätkittäin Kultarynnäkön Iloiset Päivät on kuitenkin todella hauskaa katseltavaa, johon tietenkin osansa miellyttävyydestä tuo Marvinin ja Eastwoodin oleminen "väärässä" elokuvassa, mutta kyllä se hupsu tarina ja laulutkin tempaavat välillä mukaansa. Se on vain se pituus joka rupeaa estämään elokuvan nautittavuutta, sillä liian usein tulee ajatus siitä että elokuvaa on venytetty aivan turhaan. Aivan kuin kaikki kuvattu materiaali olisi ollut pakko laittaa mukaan, koska se nyt sattui olemaan filmillä. Paikallaan seisoskelua ja hämmentyneenä odottelua. Tunti pois ja elokuva olisi paljon kivempaa katseltavaa. Tosin silloinkin sitä on huomioitava, että se on edelleen hölmö ja kömpelö, ja vaikka kyseessä onkin tietoisesti westernkomedia, niin se koomisuus tuntuu enimmäkseen joukolta vahinkoja. Eli liikutaan samoilla linjoilla kuin niissä niin huono että hyvä-elokuvien kanssa, paitsi että ehkä ison budjettinsa kanssa mieleen pitäisi Lorenzo Lamasien sijaan tulla Battlefield Earth. Onneksi näin ei käy, sillä jopa pituudestaan ja sen tuomista satunnaisista ilon puutteista huolimatta Kultarynnäkön Iloiset Päivät on tarpeeksi hauska jotta siitä nauttii ihan tarpeeksi, mutta lyhyemmässä muodossa siitä voisi nauttia paljon enemmänkin. Nyt se on valitettavan tylsä.

Koko elokuvan ajan on sellainen tunne kuin Spede olisi jo tehnyt tämän, sillä ei ole mikään ongelma kuvitella Simo Salmista jonnekin taustalle kävelemään.

Hauskasti tässäkin elokuvassa Eastwood on eräänlainen mies ilman nimeä, sillä koko elokuvan ajan häntä kutsutaan vain kumppaniksi ja ihan lopussa hän kertoo nimensä olevan Sylvester. Se tosin ei ole mikään yllätyskäänne ja sitä ei edes käsitellä vitsinä, vaikka ehkä jälkimmäinen olisi ollut alkuperäisenä ideana.

Tähdet: **
Kultarynnäkön Iloiset Päivät

Jesus Christ Superstar (1973)

Tämän elokuvan nimestä ei tule ensimmäisenä mieleeni tämä elokuva, vaan Laibachin levy.

Mikä on kuitenkin sinänsä sopivaa, sillä elokuvahan on Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen musikaaliin pohjautuva,,, no, musikaali.

Joukko hippejä saapuu aavikolla sijaitseville raunioille ja siellä he aloittavat teatteriesityksen Jeesuksen (Ted Neeley) elämästä olemattomalle yleisölle samaan tapaan kuin Pink Floyd Pompeiissa.
Yksinäisyydessä murjottava Juudas (Carl Anderson) on kiukkuinen siitä, että Jeesus kerää kaikkien huomion ja siitä että ihan taviksena pitämänsä mies olisi alkanut uskomaan olevansa messias jollaiseen Juudas ei tietenkään usko. Loppu onkin tuttua petos, ristiinnaulitseminen ja niin pois päin.
Näyttelijät voivat poistua.

Kun Kristuksen Viimeisessä Kiusauksessa kommentoin sen näyttävän paikallisteatterin esitykseltä, niin tässä elokuvassa sama tulee mieleen jo siksikin, että kyseessä onkin enemmän teatteriesitys kuin ns. tavallinen elokuva. Se on kyllä mielenkiintoista katsella ja sopii hyvin laulaen esitettyyn tarinaan, mutta samalla sitä rupeaa väkisinkin välillä miettimään, että kuinka paljon parempi tämän täytyy olla live-esityksenä siellä ihan oikeassa teatterissa. Ei sellainen ajattelu nyt varsinaisesti elokuvaa ja siitä pitämistä heikennä, sillä kyseessä on varsin miellyttävä musikaali täynnä tarttuvaa musiikkia ja eloisaa näyttelemistä.
Toki siellä joukossa on porukkaa jotka näyttävät olevan ohikulkijoita jotka on napattu hetken huumassa mukaan ja välillä ne tavalliset kadunmiehen ja -naisen vaatetukset ovat häiritseviä, mutta sekin toimii silloin kun ne modernit seikat ovat suuremmassa osassa kuvaa, eivätkä vain pieninä paloina taustalla. Kun nykyaikaiset esineet ja vaatteet ovat selvästi esillä, vaikuttaa se mainiolta vaihtoehtoversiolta klassisesta tarinasta (etenkin tankkien lähestyminen Juudasta toimii loistavasti ja rahanvaihtajien postikorttitelineet ovat hauskaa markkinahumua), mutta silloin kun kaikki muu kuvassa on jonkinlaista historiallista ja jollain yhdellä ihmisellä siellä takana on farkut jaloissaan vaikuttaa se samanlaiselta virheeltä kuin mikrofonin vilahtaminen kuvassa.

Tuntuu tavallaan hassulta, että tämä on musikaali jossa kaikki repliikit ja tapahtumat kerrotaan musiikilla, eikä se siis toimi tutummalla Grease-tekniikalla jolla aina välillä vaihdetaan lauluun.

Vaikka tämä on uskontoaiheinen elokuva kertoen saman moneen kertaan kuullun Jeesus-tarinan, ei tästä tule esimerkiksi saarnaavaa oloa ja oikeastaan uskonto ylipäätään ei vilahtele mielessä, vaan lähempi yhtymäkohta on Hair-musikaali ja sen hippikuvaus. Ja ollakseen elokuva joka on tavallaan vain yksi noin 100 minuutin laulu, tai jättimäinen musiikkivideo, kulkee aika mukavasti.

Tottakai tämäkin kertomus herätti alunperin hälyä ja vastustusta, mutta hei, mikäpä Jeesus-tarina ei niin tekisi. Ilmeisesti suurinta kohua ei niinkään nostattanut ajatus Jeesuksesta rockoopperassa, vaan se että Juudas oli kuvattu normaalia suotuisammassa valossa ja ihmisenä jonka toimia perustellaan liian uskottavasti. Juudas kun on se ns. Hitler-hahmo, jota saisi esittää vain yhdellä tavalla välittämättä taiteellisesta vapaudesta taikka näkökulmista. Elokuvaa katsellessa siitä mäkättämisen tavallaan ymmärtääkin, sillä vaikka Juudaksen näytetään edelleen tekevän sama petos, niin varsinkin alussa hänen esittämä Jeesuksen johtajana toimimisen kyseenalaistaminen on tehty siten, että vaikka itse petos onkin suuri ylilyönti, ymmärtää Juudaksen motiivit kritisoida eräänlaista järjestäynyttä uskontoa ja yhden johtajan sokeaa seuraamista. Tämän elokuvan Juudaksen ansiosta voisin uskoa monen katsojankin ruvenneen pohtimaan asennettaan uskontoon ja se on varmasti pelottanut tiettyjä ryhmiä.

Tähdet: ***
Jesus Christ Superstar

Repo! The Genetic Opera (2008)

Ensimmäinen asia joka kiinnitti huomioni tähän elokuvaan, on sen näyttelijäkaarti. Ei niin että kyseessä olisi jokin laatunäyttelijöiden superensemble, vaan kuka ihme ajattelee olevan hyväkin asia pistää samaan elokuvaan Paris Hilton ja Paul Sorvino? Sarah Brightman ja Skinny Puppyn Ogre? Ihan sama onko Repo! The Genetic Opera roskaa taikka hunajaa, on se katsottava jo noiden kahden jälkimmäisen näyttelijä/laulajan vuoksi.

Ollaan vuodessa 2056 ja maailma on sellainen post apokalyptishenkinen. Tai kenties kyberpunk on kuvaavampi termi.
Eräänlainen lihansyöjäverivirus kulkee pistämässä ihmisiä puupalttooseen, mutta ei huolta, apuun tulee biotekniikkaa hyödyntävä yritys nimeltä GeneCo.
GeneCon avulla voit huijata kuolemaa uusimalla ruumiinosiasi ja samalla ostaa ultimaattista kipulääkettä, Zydratea. Ongelmaksi tämä ruumiinosien uusiminen tulee oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun jäät jälkeen maksuistasi. Jos et saa maksettua uutta sydäntäsi tai muuta kivaa, niin GeneCo lähettää perintämiehet noutamaan omaisuuden takaisin.
Samaan aikaan GeneCon johtaja Rotti Largo (Paul Sorvino) on kuolemassa samaan maailmaa riivaavaan virukseen.
Jos virus ja ruumiinosien kauppa ei vielä riitä, niin tuo aiemmin mainitsemani kipulääke, Zydrate koukuttaa kansaa. Zydrate on aiheuttanut myös ruumiinryöstöjen lievän nousun, sillä Zydrate valmistetaan kuolleista ihmisistä ja sen suosio tuo markkinoille myös mustan pörssin kaupan.
Tehokkain Rottin takaisinperijöistä on Nathan (Anthony Head) jonka tyttärellä Shilolla (Alexa Vega) on myös se samainen sairaus kuin suurinpiirtein kaikilla muillakin. Lääkkeillähän se pysyy jokseekin kurissa. Shilo haluaisi sompailemaan kaupungille, mutta ylisuojeleva isä ei päästä. Samalla Nathan tuntee syyllisyyttä takaisinperimistään ruumiinosista ja on huolissaan siitä kasvattaako Shiloa onnistuneesti.
Rotti ja Nathan molemmat rakastivat Shilon äitiä, mutta Rotti jäi siinä kisassa kuin nalli kalliolle. Siispä Rotti aiheutti Shilon äidin kuoleman ja jätti Nathanin siihen uskoon, että hän oli syypää tähän kuolemaan.
Nyt Rotti houkuttelee Shilon luokseen lupaamalla tälle parannusta tautiinsa. Ei hän oikeasti aio auttaa Shiloa.
Siellä välissä Rottin lapset kinastelevat siitä kuka perii GeneCon.
On ruumiinryöstäjägoottikuningasta ja sokeaanäkevää laulajatarta.
Ja nyt en kerro enempää elokuvan tarinasta, sillä se on aikamoista sekasotkua koko ajan.

Ei se oikeasti mikään järin monimutkainen ole ole, mutta elokuvassa käytetty esitystapa tekee siitä suht' rasittavaa seurattavaa. Tarina kun kerrotaan pääosin alleviivaavan huonosti laulaen ja välillä sarjakuvaruuduin.

Kun karsitaan kaikkinainen sekasotku pois, niin elokuvan tarina on seuraavanlainen:
-Kuoleva bisnesmies kiristää ystäväänsä ja tekee kaikille tarjouksia joista ei saa kieltäytyä.
-Kiristetty ystävä on huolissaan tyttärestään.
-Tytär ei kestä ylihuolehtivaa isäänsä.
-Bisnesmiehen onnettomat lapset kinastelevat.
-Lopulta kiristyksen kohde pistää vastaan ja bisnesmies kiukustuu.
-Tytär itsenäistyy.

Repo! The Genetic Opera on ajatuksena mielenkiintoisempi kuin toteutuksena. Industrial henkisen musiikin tahtiin tehty eräänlainen kyberpunkmusikaali johon on valittu hyvin mielenkiintoinen esiintyjäkaarti.
Onkin surku että valtaosa elokuvan laulajista raakkuu kuin flunssaiset varikset ja useimmat näyttelevät samalla tavalla. Juonenkuljetus laulun avulla on tässä tapauksessa lähes koko ajan väkinäistä ja alleviivaavaa. Ja ne laulut ovat lähes poikkeuksetta hyvin nolon kuuloista teiniangstia.

Elokuvan ulkoasu on puvustusta lukuunottamatta rasittavan näköistä. Koko elokuva näyttää siltä kuin se olisi valaistu diskopallojen avulla ja se rupeaa nopeasti rasittamaan silmiä.
Puvustus tosin on pääosin varsin mielenkiintoista ja se varmasti vetoaakin kaikkiin Rocky Horror/...Before Christmas-faneihin, sillä samanlaista kabareegoottihenkeä tässä tarjotaan.

En kuitenkaan suosittele tätä elokuvaa Rocky Horrorista pitäneille kuin suurella varauksella. Sillä vaikka tällä tavoitellaan samanlaista kulttistatusta, niin Rocky Horrorilla on puolellaan huomattavsti onnistuneemmat näyttelijävalinnat, tilanteeseen nähden järkevämpi tarina ja ennenkaikkea, Rocky Horrorissa on hyvät biisit, joita Repossa ei ole.

Varmasti monet nimenomaan Rocky Horrorista, Nightmare Before Christmasista ja kenties Sweeney Toddista ja Hedwig And The Angry Inchista pitäneet kiinnostuvat Reposta, mutta jokainen noista on tätä parempi elokuva. Joten mielenkiinto kannattaa jättää elokuvan imagon varaan, ei sen sisältöön.

Repon idea on kieltämättä hauska ja siellä on joitakin hauskoja yksittäisiä kohtauksia. Nathania esittävät Anthony Head ei kenties ole kovin hyvä laulaja, mutta esiintyjänä hän on varsin mainio.
Sääli että yhtä Rottin lapsista esittänyttä Nivek Ogrea ei hyödynnetty tarpeeksi. Hänen hahmonsa on kuin Liza Minnellin ja Leatherfacen sekoitus ja jokainen Skinny Puppya kuullut tietää tämän olevan varsin onnistunut idea. Mutta paria laulukohtausta lukuunottamatta hän ei saa juuri tilaa ja vaikka nämä kohtaukset ovat mainioita, niin niissä hän ei oikein kuulosta itseltään.
Sama hukkaan heitetyn fiilis tulee Sarah Brightmanista. Toki hän näyttää hyvältä ja kuulostaa myös sellaiselta, mutta hänen hahmonsa jää liiaksi statistin asemaan. Ihan kuin Brightman olisi palkattu tuomaan uskottavuutta kun kerran kyseessä on musikaali.
No, olihan siinä kieltämättä oopperamaista tunnelmaa mukana ja elokuvan päätarinan lopettaminen teatterin lavalla oli mainio idea. Mutta Repo olisi huomattavasti parempi elokuva jos se olisi tunnin lyhyempi, eli vain noin puolituntia pitkä. Nyt vaikka elokuvan tarkoitus on olla energinen, tuntuu se liian raskaalta jotta siihen jaksaisi keskittyä kunnolla koko pituutensa edestä.

Hyvä idea, toteutus ei.

Tähdet: **
Repo! The Genetic Opera
...NOIR