Cormac McCarthyn Tie on mielestäni paras fiktioteos jonka olen lukenut sitten,,, en tiedä,,, Cormac McCarthyn Menetetyn Maan?
Tutustuin McCarthyn kirjoihin vasta Menetetty Maa-elokuvan myötä, joka olikin mielestäni silloisen vuoden paras elokuva. Kirja oli myös aivan loistava siitäkin huolimatta että se tuli luettua vasta elokuvan näkemisen jälkeen, jota ei koskaan pitäisi tehdä. Menetetty Maa sai minut odottamaan innolla McCarthyn uutta kirjaa, joka siis oli Tie ja jumpe ja jukolauta, sehän nousikin parhaimmaksi kirjaksi jonka olen lukenut vähintäänkin 2000-luvun aikana.
Tietä lukiessani en visioinut mielessäni mahdollisia näyttelijöitä kirjan vähäisiin rooleihin, mutta ajattelin että oikeilla tekijöillä tästä saisi aikaiseksi aivan loistavan elokuvan. Joten tietenkin heti kohta rupesin ajattelemaan keiden soisin tekevän elokuvaversion.
Näyttelijöiden suhteen kaksi tärkeintä roolia ovat tietenkin Isä ja Poika, joista pojan rooliin en lopulta kuvitellut ketään, mutta pääasia ettei häntä esittäisi Jaden Smith joka ilmeisesti aikoo olla suurin kirous elokuvalle sitten Lindsay Lohanin.
Isä puolestaan. Timothy Hutton olisi sopivan everyman mutta ehkä vielä liian kauniskasvo. Toinen mielessäni pilkahdellut näyttelijä oli Sam Shepard, jonka taas näin ehkä hieman liian vanhana rooliin, mutta olemukseltaan täysin sopivana.
Ohjaajan suhteen toivoin että Wim Wenders matkustaisi ajassa ja tekisi Paris, Texas, Roadin.
Sitten tietenkin tiedot oikean Tien tekijöistä tulivat.
Ohjaajana John Hillcoat. Aivan loistavaa! Miehen Ghosts Of The Civil Dead ja The Proposition olivat erinomaisia.
Pääosassa Viggo Mortensen. Hienoa! Mortensen rupesi hieman risomaan Sormusten Herran aikoina, mutta herra palautti luottamuksen Cronenbergin loistoelokuvilla.
Siispä elokuva Tie vaikutti loistoteokselta jo ennen ilmestymistään.
Pyrin elokuvaa katsoessani unohtamaan kirjan, sillä elokuva elokuvana ja kirja kirjana (no höh) ja en siis rupea suuremmin vertailemaan näiden kahden mahdollisia eroja. Todettakoon kuitenkin että en näe mitään syytä siihen että jos piti kirjasta niin pitänee elokuvasta, sillä se tärkein, tunnelma on onnistuttu siirtämään elokuvaan juuri siten miten pitääkin.
Muistaakseni kirjassa Mies on Mies, kuten elokuvan Man on Man, mutta minä kutsun häntä Isäksi, sillä miehiä on muitakin.
Jotain on tapahtunut, emme oikein tiedä mitä. Ydinräjähdys? Neljän ratsumiehen vierailu? 2012? Lopputulos on kuitenkin se että elämme eräänlaisessa maailmanlopun tunnelmissa jossa metsät ovat palaneet, maa on mustaa ja taivaalta sataa tuhkaa.
Vesi, ruoka, kaikesta on puutetta, jopa siinä määrin että lähin liharuoka löytyy harvoista jäljellä olevista ihmisistä ja kasvissyöjät ovat kuolleet sukupuuttoon ja aikaa sitten.
Isä (Viggo Mortensen) ja Poika (Kodi Smit-McPhee) kulkevat pitkin tuhoututta maailmaa, määränpäänään vain ylimalkaisesti todettu etelä, josta mahdollisesti löytyisi jonkinlainen pelastus.
Poika on vielä pikkulapsen ominaisuudessaan jokseekin sinisilmäisen luottavainen ihmisten ja maailman hyvyyteen, kun Isä ei oikeastaan usko minkäänlaiseen pelastuksen mahdollisuuteen.
Matka pitää heidät hengissä, ei määränpää.
Vaikka Isä ei näekään tulevaisuutta pidemmälle kuin kuolleen maan läheisyyttä, niin hän kuitenkin rakastaa poikaansa ja tahtoo antaa tämän pitää jonkinlaisen lapsuuden vielä jonkin aikaa, vaikka ajoittain koettaakin saada poikaansa ymmärtämään maailman raadollisuus.
Välillä kohtaamme muita ihmisraunioita joita vältellään mahdollisuuksien mukaan, sillä kindness of strangers on tuntematon käsite silloin kun vastaatulevat tahtovat kukin tappaa sinut, ryöstää sinut ja jos onni on myötä, niin myös syödä sinut.
Muutamaan otteseen näemme myös Isän kokemia takaumia ajasta jolloin Poika oli vasta vaimon (Charlize Theron) kirjaimellisesti sisäistämänä ja kuinka maailma alkoi hiljalleen tuhoutumaan, joten mitään elämän onnea ei näissä paremmissakaan ajoissa ole tarjolla.
Ajan kuluessa Isä kuolee jättäen Pojan selviytymään yksinään.
Kun kaikki tuntuu olevan lopullisesti menetetty, kohtaa Poika miehen (Guy Pearce) joka perheensä kanssa oli jo tovin seurannut Isää ja Poikaa ja heidän luotaan Poika löytää jatkoa elämään.
Otetaan nyt kuitenkin pieni maininta kirjasta elokuvaan.
Elokuva on äärimmäisen vähäpuheinen ja -eleinen, mutta kirjaan verrattuna se on äänekäs kuin Kiljusen Herrasväki, mutta jos elokuvaa vertaa lähes mihin tahansa toiseen vuoden 2009 elokuvaan niin kyseessä on lähes mykkäelokuva. Siispä he jotka eivät suosi elokuvamaussaan teoksia kuten edellä osoitettu Paris, Texas, tai Aki Kaurismäen ja Jim Jarmuschin tekeleet, niin Tie saattaa vaikuttaa hyvinkin pitkäveteiseltä.
Uskokaa pois, se on kaikkea muuta kuin pitkäveteinen, mutta ajattelin mainita tuon siksi että tottumattomille se taatusti esittäytyy jopa tylsänä.
Tien kuollut ja lohduton maailma on luotu naurettavan hienosti sanotusti pieteetillä ja esiintyjien maailman lyömää tunnetilaa korostaa loistavasti Nick Caven ja Warren Ellisin surumielinen musiikki, niin kyynelten pidättäminen voi olla vaikeaa jos elokuvaa katselee yksin. En häpeä myöntää että olin purskahtaa itkuun elokuvan päätyttyä. Siispä valmistautukaa emotionaalisesti rankkaan reissuun jossa edes lopun lohduntuoja ei kerro mitään mahdollisuuksista selviytyä matkan jatkuessa, vaan toimii vain pienenä hetkellisenä lämmön tuojana.
Silti elokuva ei missään nimessä on siinä mielessä raskas että se tuntuisi pelkältä murheelta, sillä samoin kuten esimerkiksi Million Dollar Babyssa elokuvan melankolisuus on täydellisesti perusteltua eikä tunnu päälleliimatulta siirapilta jonkun Prozac Nationin tapaan. (jep, en pitänyt Prozac Nationista.)
Näyttelijät ovat aivan loistavia, oli sitten kyseessä isompi tai pienempi rooli. No, Charlize Theron tuntui olevan hiukan turha, johtuen siitä että hänen roolinsa takaumissa oli jotenkin lihaton verrattuna tuhon jälkeisiin esiintymisiin. Ei hänkään huono ollut, mutta nämä takaumaosuudet olivat mielestäni muutenkin tarpeettomia sillä ne eivät kertoneet mitään oleellista nykyhetkestä ja enkä olisi halunnut kuullakaan pohjaa siitä miten tähän päädyttiin. Selittämättömyys on huomattavasti tehokkaampaa kuin esimerkiksi selitys että Leatherface sahaa ihmisiä halki koska sai potkut töistään.
Smit-McPhee oli se näyttelijä jonka pelkäsin olevan elokuvan heikoin lenkki, mutta en siksi että olisin ajatellut hänen kykyjen olevan nuoruudesta johtuen olemattomat, vaan pelkäsin oikeastaan että hänestä tehdään liiankin aikuismainen samaan tapaan kuin miten Haley Joel Osmentin roolit olivat (mitenkään kritisoimatta Osmentia.) Mutta Hillcoat sai Smit-McPheesta esille sopivan aikuisen ja lapsen välimuodon, jolloin Smit-McPhee oli pariin kertaan todella ärsyttävä ja selkäsaunan tarpeessa oleva, mutta se kuului asiaan. Muutoin Smit-McPhee oli varsin sopiva vastanäyttelijä Mortensenille jonka lommoiset kasvot ja lommoinen asenne olivat juuri täydellisiä post apokalyptiseen murheeseen.
Mutta todellinen nautinto tulee sivuosista joissa Langalla-sarjasta tuttu Michael K. Williams, Guy Pearce ja muutamat muut pääsevät osoittamaan mitä näytteleminen voi olla parhaimmillaan. Ja hitto vie, jos Robert Duvallin vierailu ei saa ylistämään Zeusta ja Odinia, niin ei sitten kukaan.
Elokuvan lopussa on mainio viittaus aiempiin tapahtumiin. Molly Parker joka esittää Guy Pearcen vaimoa kertoo Pojalle että he olivat seuranneet Poikaa ja Isää jo jonkin aikaa ja siihen onkin ainakin kahdesti viitattu elokuvan aikana. En spoilaa niitä, saatte ilon bongata ne kohtaukset itse.
Tie on loistavasti näytelty, loistavasti lavastettu ja hyvä on,,, loistavasti ohjattu maailmantuhokuvaus jossa positiivista ja yllättävän tuoretta on jopa se, että tämän maailman ihmiset eivät pukeudu piikkeihin, pölykapseleihin ja muihin näistä tarinoista niin tuttuihin Mötley Crüe-vetimiin. (Vetimiin? Onko se oikea sana? Siis muissakin yhteyksissä kuin kaapin ovissa)
Ai niin, en tiedä miksi mutta jostain syystä en voi antaa elokuvalla kaiken hehkutuksen jälkeenkään viittä tähteä. Ehkä se kirjan Jumalallisuus (no, kylläpä sitä ollaan tänään anteliaita) vaikuttaa kaikesta ravistelusta huolimatta ajatusmaailmaani.
Tähdet: ****
Tie
...NOIR
keskiviikko 30. kesäkuuta 2010
sunnuntai 27. kesäkuuta 2010
Matkalla Dinosaurusten Kanssa (Walking With Dinosaurs, 1999)
Ei ole vaikea olla huomaamatta että suuri syy tämän dokumenttisarjan syntyyn löytyy Jurassic Parkista. Ei niin etteikö dinosaurusdokumenttaja olisi ollut ennen Jurassic Parkia ja etteikö tämäkin sarja olisi ollut mahdollinen ilman Jurassic Parkia, mutta kun vilkaisee Matkalla Dinosaurusten Kanssa-sarjaa niin äkkiseltään saattaisi luulla katsovansa Jurassic Parkia. Dokumentin dinosaurukset ovat toteutettu samaan tapaan pitkälti tietokoneilla ja desingpuolella tuntuu kuin samoja animaattoreita olisi ollut töissä.
Jurassic Parkien ja Matkalla Dinosaurusten Kanssa-dokumentin samanhenkisyys ei ole jälkimmäisen kannalta mitenkään negatiivinen seikka, sillä Jurassic Parkin dinot olivat toteutettu niin realistisesti että oli vain luonnollista ja toivottavaa että samaa tyyliä käytettäisiin jossain tämän dokumentin kaltaisessa projetissakin.
Käytännössä Matkalla Dinosaurusten Kanssa on hyvin perinteinen eläin-, luontodokumentti, joten siinä esitetään eläimet eläiminä ja luonto sellaisena kuin se kuuluukin olla. Koska kyseessä on ilmasto ja eläimet sieltä jostain noin 150-200 vuoden takaa, niin osa sen ajan todellisuudesta on luonnollisesti kaikesta tutkimustyöstä huolimatta jätettävä mielikuvituksen varaan. Mitään fantasiameininkiä ei tietenkään ole tarjolla, vaan eläinten ääntelyt, väritykset, liikkeet, käyttäytymiset ja muut ovat toteutettu siten ettei niiden todenperäisyyttä rupea suuremmin kritisoimaan. Toki ajoittain tulee mieleen että olikohan tuo ja tuo nyt oikea valinta, sillä jotkut äänet esimerkiksi ovat selkeästi haettu nykyajan vertailukohteista. Siispä lintuevoluutioteorian mukaisesti etenkin pienempien dinosaurusten ääntely kuulostaa liiankin tutuilta kotipihan ääniltä. Ei tuota nyt voi oikein vääräksi valinnaksikaan väittää, sillä kyllähän se jokin kottaraisen vinkuna sopii ihan kelvollisesti pikkuruisten dinojen ääneksi, kun taas isompien kohdalla on menty enemmän norsumaisiin mylvähdyksiin. Joten äänivalinnat kuvastavat jo omalta osaltaan eläinten kokoeroja.
Samoin kuten äänissä, myös dinosaurusten värityksissä, liikehdinnässä ja muissa yksityiskohdissa on haettu mallia meille tutummista eläimistä. Norsut, kirahvit, krokotiilit, linnut ja esimerkiksi virtahevot ovat nähtävissä dinosauruksissa. Tämä tekee dinosauruksista hyvin uskottavia ja tutun oloisia, jota vain ajoittainen animaation painovoimattomuus jokseekin heikentää.
Jaksoja on kuusi ja jokainen niistä käsittelee suht' yleisesti kuluvan aikakauden eläimistöä alkaen jurakaudelta ja kulkien liitukauteen. Joten alussa esitellyistä eläimistä osa saattoi olla sukupuuttoon kuollut sarjan viimeiseen jaksoon tultaessa.
Pääosin kaikki tutuimmat dinosauruslajit käydään läpi ja kussakin jaksossa otetaan jokin tietty eläinlaji hieman muita paremmin esille. Esimerkiksi kakkosjakso painottuu aika vahvasti Diplodocukseen ja tuon kyseisen jakson rakenne kulkee monista eläindokumenteista tutulla tyylillä. Eli ensin näemme eläimen, sitten munimisen, munien kuoriutumisen ja kasvun aikuiseksi. Siellä välissä tietenkin katselemme myös luontaisia vihollisia jotka ryöstävät munia ruuakseen ja muuta tälläistä hyvin perinteistä.
Muissa jaksoissa keskitytään vesieläimiin, lentäviin elukoihin, petoeläimiin ja sarjan aloittava ja päättävä jakso toimivat hieman eräänlaisina yhteenvetoina.
Se että välissä olevat jaksot painottava jotain tiettyä eläinlajia on hyvä päätös, sillä tällä tavoin ainakin näistä eläimistä saa vähintäänkin tarpeellisen tiedon esille, vaikka sivussa olevat eläimet jäävätkin liiaksi statisteiksi. Valitettavasti keskittyminen yhteen eläimeen kerrallaan toimii muiden kustannuksella ja samalla aivan älytön määrä dinosauruksia jää persoonattomiksi tai vaille minkäänlaista mainintaa. Joten on kyllä hienoa että saamme tietää eläimestä A lähes kaiken, mutta eläimet B:stä kaukaisuuteen jäävät olemattomiksi.
Jakso kerrallaan katsottaessa saa huomata kunkin pituuden olevan noin 30 minuuttia ja vaikka se on sopiva pituus yhdelle (tai kahdelle) dinosaurukselle, niin se on aivan liian lyhyt laajemman eläinmäärän syvällisempään kuvaukseen. Siispä jaksojen olisi pitänyt olla pidempiä, tai niitä olisi pitänyt olla enemmän kuin kuusi jotta dinosaurusfriikkien nälkä olisi tyydytetty. Asiaa kyllä korjattiin tekemällä sarjalle jatkoa, joista Ison Alin Tarina oli kattavin keskittyessään yhteen kohteeseen.
Tavallaan voisi sanoa dokumentissa olevan vain neljä varsinaista aiheeseensa keskittyvää jaksoa, sillä ensimmäinen ja viimeinen jakso eroavat aika suuresti neljästä välissä olevasta.
Toki ensimmäinen ja viimeinen jakso ovat sarjalle oleellisia sisältönsä puolesta, mutta jälleen jaksojen pituus tulee haitaksi.
Ensimmäisessä jaksossa liian suuri osa kuluu siihen kun kerrotaan mistä sarja tulee kertomaan ja kuvataan menneisyyden vaikutusta nykyaikaan. Vaikka sisältö onkin perusteltu, niin se valitettavasti lyhentää kokonaisuutta liiaksi.
Viimeisessä jaksossa mukaan tulevat ensimmäiset ns. modernit eläimet, käärmeet ja krokotiilit, ja taas kuvataan miten menneisyys on näkyy nykyajassa. Ja vaikka jälleen sisältö on perusteltu, niin jälleen sarja kokee valitettavan lyhennyksen.
Joten ensimmäinen ja viimeinen jakso tuntuvat liiaksi eräänlaisilta yhteenvedoilta, mikä aiheuttaa sen etteivät dinosaurukset pääse omassa sarjassaan kunnolla esille näiden kahden jakson yhteydessä. Etenkin viimeinen jakso kärsii hajanaisuudesta ja keskittymiskyvyn puutteesta.
Viimeinen jakso alkaa dinosauruksilla ja varsinkin Tyrannosaurus Rex kahden poikasensa kanssa pääsee etualalle, sitten mukaan tulevat käärme, yht'äkkiä komeetta iskeytyy maahan ja kaikki kuolevat. Sitten lopuksi kerrotaan kuinka tuhosta selvisi vain yksi dinosaurusrotu, linnut. Hetkinen! Eikös juuri samassa jaksossa esitelty käärmeet ja krokotiilit? Eli käärmeet ja krokotiilit joiden kerrottiin olevan dinosaurusten jälkeläisiä kuolivat komeettaiskussa, mutta syntyivät myöhemmin uudestaan olematta enää dinosaurusten jälkeläisiä. Okei.
Joten viimeisen jakson aikana koetetaan tunkea aivan liian paljon aivan liian lyhyeen aikaan.
Ja hitto vie kuinka masentava tuo viimeinen jakso onkaan. Aluksi näemme kuinka Tyrannoemo kuolee tappelussa saamiinsa vammoihin ja kuinka poikaset seisovat tuntikausia kuolleen emonsa luona. No, se on elämää vai mitä. SITTEN KOMEETTA TAPPAA POIKASET!
Matkalla Dinosaurusten Kanssa on tyylikkästi ja uskottavasti toteutettu dokumenttisarja dinosauruksista ja niiden elämästä. Toki siellä on muutamia kohtia joissa animaatio on hieman kömpelöä ja katsoja ei aivan pääse täydellisesti sisään dinosaurusten maailmaan. Eli ajoittain dinosaurukset tuntuvat elävän painovoimattomassa tilassa ja välillä ympäristö ei reagoi dinosaurusten liikkeeseen (ts. ruoho ei liiku sen läpi kulkiessa), mutta nämä ovat lopulta aika harvassa olevia virheitä sillä kokonaisuutena Matkalla Dinosaurusten Kanssa on niin realistinen kuin millaiseksi sen osaa kuvitella.
Ainoa oikea miinus on se josta jo puhuinkin. Jaksot ovat liian lyhyitä, tai niitä on liian vähän. Joten vaikka joistakin kohteista saamme tarpeellisen määrän tietoa, niin aivan liian paljon jää huomioimatta.
Kakkoslevyltä löytyy sarjan Making Of-dokumentti ja kyseessä on sarjan kannalta hyvinkin tärkeä lisä, sillä kyseessä ei ole varsinaisesti dokumentti siitä kuinka sarja tehtiin, vaan Making Of kuvaa paleontologiaa ja dinosaurustietoutta yleisesti. Joten saamme tietää kuinka tietous dinosauruksista on muuttunut ajan ja uusien löytöjen myötä.
Tietenkin Making Of kuvaa myös itse sarjan luomista ja mukana on aika hauskoja pätkiä siitä kuinka kuvausryhmä on muka ollut kuvaamassa oikeita vierellä kulkevia dinosauruksia.
Lisäksi erikoistehosteryhmän jäsenet pääsevät ääneen.
On mainittava myöskin että Matkalla Dinosaurusten Kanssa pituus ei ole takakannen ilmoittama 3 h 43 min. Ja toisaalta se on juuri sen pituinen.
Tuohon kokonaispituuteen on laskettu mukaan myös Making Of ja se on tavallaan hiukan häiritsevää. Toki dokumentin pituus on se mikä on ja sen saa kokonaisuudessaan, mutta miksi dokumentin pituuteen on laskettu mukaan Making Of. Eihän ekstroja koskaan lasketa elokuvan pituuteen mukaan, varsinkin kun tässäkin tapauksessa se ekstramateriaali sijaitsee erillisellä levyllä. No, väliäkö tuolla.
Joistakin miinuksistaan huolimatta Matkalla Dinosaurusten Kanssa on kiehtova dokumentti joka onnistuu kahdella tavalla. Se varmasti vetoaa heihin jotka hakevat viihdettä Jurassic Parkin tapaan ja toisaalta soveltu myös heille jotka ovat pelkän informaation perässä.
Silti minun on edelleen mäkätettävä jaksojen pituuden aiheuttamasta negatiivisuudesta. En ole mikään dinosaurustiedon ekspertti, mutta jopa minun tietomäärälleni Matkalla Dinosaurusten kanssa on aivan liian vajaa ja se ei tyydytä nälkääni, vaan toimii enemmänkin välipalana. Jos jaksot olivat vain olleet pidempiä, niin ehkä tuolloin tiedon määräkin olisi ollut suurempi.
Tietoa on tarjolla, mutta se ei riitä minulle. Kaikki heti ja nyt.
Ben Bartlettin kohtalokkaan kuuloinen ambientmusiikki on hienoa.
Tähdet: ****
Matkalla Dinosaurusten Kanssa
...NOIR
Jurassic Parkien ja Matkalla Dinosaurusten Kanssa-dokumentin samanhenkisyys ei ole jälkimmäisen kannalta mitenkään negatiivinen seikka, sillä Jurassic Parkin dinot olivat toteutettu niin realistisesti että oli vain luonnollista ja toivottavaa että samaa tyyliä käytettäisiin jossain tämän dokumentin kaltaisessa projetissakin.
Käytännössä Matkalla Dinosaurusten Kanssa on hyvin perinteinen eläin-, luontodokumentti, joten siinä esitetään eläimet eläiminä ja luonto sellaisena kuin se kuuluukin olla. Koska kyseessä on ilmasto ja eläimet sieltä jostain noin 150-200 vuoden takaa, niin osa sen ajan todellisuudesta on luonnollisesti kaikesta tutkimustyöstä huolimatta jätettävä mielikuvituksen varaan. Mitään fantasiameininkiä ei tietenkään ole tarjolla, vaan eläinten ääntelyt, väritykset, liikkeet, käyttäytymiset ja muut ovat toteutettu siten ettei niiden todenperäisyyttä rupea suuremmin kritisoimaan. Toki ajoittain tulee mieleen että olikohan tuo ja tuo nyt oikea valinta, sillä jotkut äänet esimerkiksi ovat selkeästi haettu nykyajan vertailukohteista. Siispä lintuevoluutioteorian mukaisesti etenkin pienempien dinosaurusten ääntely kuulostaa liiankin tutuilta kotipihan ääniltä. Ei tuota nyt voi oikein vääräksi valinnaksikaan väittää, sillä kyllähän se jokin kottaraisen vinkuna sopii ihan kelvollisesti pikkuruisten dinojen ääneksi, kun taas isompien kohdalla on menty enemmän norsumaisiin mylvähdyksiin. Joten äänivalinnat kuvastavat jo omalta osaltaan eläinten kokoeroja.
Samoin kuten äänissä, myös dinosaurusten värityksissä, liikehdinnässä ja muissa yksityiskohdissa on haettu mallia meille tutummista eläimistä. Norsut, kirahvit, krokotiilit, linnut ja esimerkiksi virtahevot ovat nähtävissä dinosauruksissa. Tämä tekee dinosauruksista hyvin uskottavia ja tutun oloisia, jota vain ajoittainen animaation painovoimattomuus jokseekin heikentää.
Jaksoja on kuusi ja jokainen niistä käsittelee suht' yleisesti kuluvan aikakauden eläimistöä alkaen jurakaudelta ja kulkien liitukauteen. Joten alussa esitellyistä eläimistä osa saattoi olla sukupuuttoon kuollut sarjan viimeiseen jaksoon tultaessa.
Pääosin kaikki tutuimmat dinosauruslajit käydään läpi ja kussakin jaksossa otetaan jokin tietty eläinlaji hieman muita paremmin esille. Esimerkiksi kakkosjakso painottuu aika vahvasti Diplodocukseen ja tuon kyseisen jakson rakenne kulkee monista eläindokumenteista tutulla tyylillä. Eli ensin näemme eläimen, sitten munimisen, munien kuoriutumisen ja kasvun aikuiseksi. Siellä välissä tietenkin katselemme myös luontaisia vihollisia jotka ryöstävät munia ruuakseen ja muuta tälläistä hyvin perinteistä.
Muissa jaksoissa keskitytään vesieläimiin, lentäviin elukoihin, petoeläimiin ja sarjan aloittava ja päättävä jakso toimivat hieman eräänlaisina yhteenvetoina.
Se että välissä olevat jaksot painottava jotain tiettyä eläinlajia on hyvä päätös, sillä tällä tavoin ainakin näistä eläimistä saa vähintäänkin tarpeellisen tiedon esille, vaikka sivussa olevat eläimet jäävätkin liiaksi statisteiksi. Valitettavasti keskittyminen yhteen eläimeen kerrallaan toimii muiden kustannuksella ja samalla aivan älytön määrä dinosauruksia jää persoonattomiksi tai vaille minkäänlaista mainintaa. Joten on kyllä hienoa että saamme tietää eläimestä A lähes kaiken, mutta eläimet B:stä kaukaisuuteen jäävät olemattomiksi.
Jakso kerrallaan katsottaessa saa huomata kunkin pituuden olevan noin 30 minuuttia ja vaikka se on sopiva pituus yhdelle (tai kahdelle) dinosaurukselle, niin se on aivan liian lyhyt laajemman eläinmäärän syvällisempään kuvaukseen. Siispä jaksojen olisi pitänyt olla pidempiä, tai niitä olisi pitänyt olla enemmän kuin kuusi jotta dinosaurusfriikkien nälkä olisi tyydytetty. Asiaa kyllä korjattiin tekemällä sarjalle jatkoa, joista Ison Alin Tarina oli kattavin keskittyessään yhteen kohteeseen.
Tavallaan voisi sanoa dokumentissa olevan vain neljä varsinaista aiheeseensa keskittyvää jaksoa, sillä ensimmäinen ja viimeinen jakso eroavat aika suuresti neljästä välissä olevasta.
Toki ensimmäinen ja viimeinen jakso ovat sarjalle oleellisia sisältönsä puolesta, mutta jälleen jaksojen pituus tulee haitaksi.
Ensimmäisessä jaksossa liian suuri osa kuluu siihen kun kerrotaan mistä sarja tulee kertomaan ja kuvataan menneisyyden vaikutusta nykyaikaan. Vaikka sisältö onkin perusteltu, niin se valitettavasti lyhentää kokonaisuutta liiaksi.
Viimeisessä jaksossa mukaan tulevat ensimmäiset ns. modernit eläimet, käärmeet ja krokotiilit, ja taas kuvataan miten menneisyys on näkyy nykyajassa. Ja vaikka jälleen sisältö on perusteltu, niin jälleen sarja kokee valitettavan lyhennyksen.
Joten ensimmäinen ja viimeinen jakso tuntuvat liiaksi eräänlaisilta yhteenvedoilta, mikä aiheuttaa sen etteivät dinosaurukset pääse omassa sarjassaan kunnolla esille näiden kahden jakson yhteydessä. Etenkin viimeinen jakso kärsii hajanaisuudesta ja keskittymiskyvyn puutteesta.
Viimeinen jakso alkaa dinosauruksilla ja varsinkin Tyrannosaurus Rex kahden poikasensa kanssa pääsee etualalle, sitten mukaan tulevat käärme, yht'äkkiä komeetta iskeytyy maahan ja kaikki kuolevat. Sitten lopuksi kerrotaan kuinka tuhosta selvisi vain yksi dinosaurusrotu, linnut. Hetkinen! Eikös juuri samassa jaksossa esitelty käärmeet ja krokotiilit? Eli käärmeet ja krokotiilit joiden kerrottiin olevan dinosaurusten jälkeläisiä kuolivat komeettaiskussa, mutta syntyivät myöhemmin uudestaan olematta enää dinosaurusten jälkeläisiä. Okei.
Joten viimeisen jakson aikana koetetaan tunkea aivan liian paljon aivan liian lyhyeen aikaan.
Ja hitto vie kuinka masentava tuo viimeinen jakso onkaan. Aluksi näemme kuinka Tyrannoemo kuolee tappelussa saamiinsa vammoihin ja kuinka poikaset seisovat tuntikausia kuolleen emonsa luona. No, se on elämää vai mitä. SITTEN KOMEETTA TAPPAA POIKASET!
Matkalla Dinosaurusten Kanssa on tyylikkästi ja uskottavasti toteutettu dokumenttisarja dinosauruksista ja niiden elämästä. Toki siellä on muutamia kohtia joissa animaatio on hieman kömpelöä ja katsoja ei aivan pääse täydellisesti sisään dinosaurusten maailmaan. Eli ajoittain dinosaurukset tuntuvat elävän painovoimattomassa tilassa ja välillä ympäristö ei reagoi dinosaurusten liikkeeseen (ts. ruoho ei liiku sen läpi kulkiessa), mutta nämä ovat lopulta aika harvassa olevia virheitä sillä kokonaisuutena Matkalla Dinosaurusten Kanssa on niin realistinen kuin millaiseksi sen osaa kuvitella.
Ainoa oikea miinus on se josta jo puhuinkin. Jaksot ovat liian lyhyitä, tai niitä on liian vähän. Joten vaikka joistakin kohteista saamme tarpeellisen määrän tietoa, niin aivan liian paljon jää huomioimatta.
Kakkoslevyltä löytyy sarjan Making Of-dokumentti ja kyseessä on sarjan kannalta hyvinkin tärkeä lisä, sillä kyseessä ei ole varsinaisesti dokumentti siitä kuinka sarja tehtiin, vaan Making Of kuvaa paleontologiaa ja dinosaurustietoutta yleisesti. Joten saamme tietää kuinka tietous dinosauruksista on muuttunut ajan ja uusien löytöjen myötä.
Tietenkin Making Of kuvaa myös itse sarjan luomista ja mukana on aika hauskoja pätkiä siitä kuinka kuvausryhmä on muka ollut kuvaamassa oikeita vierellä kulkevia dinosauruksia.
Lisäksi erikoistehosteryhmän jäsenet pääsevät ääneen.
On mainittava myöskin että Matkalla Dinosaurusten Kanssa pituus ei ole takakannen ilmoittama 3 h 43 min. Ja toisaalta se on juuri sen pituinen.
Tuohon kokonaispituuteen on laskettu mukaan myös Making Of ja se on tavallaan hiukan häiritsevää. Toki dokumentin pituus on se mikä on ja sen saa kokonaisuudessaan, mutta miksi dokumentin pituuteen on laskettu mukaan Making Of. Eihän ekstroja koskaan lasketa elokuvan pituuteen mukaan, varsinkin kun tässäkin tapauksessa se ekstramateriaali sijaitsee erillisellä levyllä. No, väliäkö tuolla.
Joistakin miinuksistaan huolimatta Matkalla Dinosaurusten Kanssa on kiehtova dokumentti joka onnistuu kahdella tavalla. Se varmasti vetoaa heihin jotka hakevat viihdettä Jurassic Parkin tapaan ja toisaalta soveltu myös heille jotka ovat pelkän informaation perässä.
Silti minun on edelleen mäkätettävä jaksojen pituuden aiheuttamasta negatiivisuudesta. En ole mikään dinosaurustiedon ekspertti, mutta jopa minun tietomäärälleni Matkalla Dinosaurusten kanssa on aivan liian vajaa ja se ei tyydytä nälkääni, vaan toimii enemmänkin välipalana. Jos jaksot olivat vain olleet pidempiä, niin ehkä tuolloin tiedon määräkin olisi ollut suurempi.
Tietoa on tarjolla, mutta se ei riitä minulle. Kaikki heti ja nyt.
Ben Bartlettin kohtalokkaan kuuloinen ambientmusiikki on hienoa.
Tähdet: ****
Matkalla Dinosaurusten Kanssa
...NOIR
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Jurassic Park 3 (2001)
Joe Johnstonin ohjaama kolmas osa palaa ensimmäisen Jurassic Parkin linjoille siten, että ollaan hieman valoisemmissa tunnelmissa ja dinoilta karkuun juoksu tapahtuu kokonaan saarella. Tietenkin elokuvaan on pitänyt saada sitä vanhaa tuttua isompaa ja ja isompaa, ja tällä kertaa siitä vastaa mukaan otettu Spinosaurus, joka tietenkin on Velociraptoreiden tapaan nopea ja notkea, mutta Tyrannosauruksen tapaan iso ja painava. Ja joo, kyllä se minulle kelpaa, onhan se kuitenkin oikeasti olemassa ollut otus. Tietenkin se hieman häiritsee ettei kyseisetä elukkaa mainittu sanallakaan kahdessa aiemmassa elokuvassa ja nyt sellainen muka myllertää jossain Isla Sornalla/Nublarilla. No, ehkä se oli vain talviunilla niiden edellisten elokuvien aikana.
Toinen suuremman roolin saanut eläin on Pteranodon (jota taisin kutsua aiemmin Pterodactyliksi), jonka esiintyminen on jokseekin hassusti toteutettu, mutta esiintyjän asenne on kohdallaan.
Kuten Kadonneessa Maailmassa, myös tässä elokuvassa palautetaan mukaan pari ensimmäisestä osasta tuttua hahmoa ja tällä kertaa kyseessä ovat Alan Grant (Sam Neill) ja lähes cameoksi taantuva Ellie Sattler (Laura Dern.) Ja Luojan kiitos heistä, sillä kolmannessa osassa olevat uudet hahmot ovat sarjan ärsyttävämpiä ja saavat harkitsemaan television kohtaloa Elviksen kädestä.
Olemme Isla Sornan alueavesillä ja joku kuka lie järjestää alueelle turistimatkoja, sillä vaikka ruudussa lukee isolla että alue on kielletty ulkopuolisilta, niin eikös vaan vartiointi ole olematonta. Siispä heti kohta sumun siimeksessä turistimatkojen järjestäjä miehistöineen tulee silvotuksi ja liitovarjoileva kakara (jonka nimi jätetään hetkiseksi piiloon), isäpuolineen (jonka nimestä emme välitä, sillä häntä emme enää tapaa) syöksyvät saarelle.
Seuraavaksi siirrymme katsastamaan mitä Alan Grantille kuuluu. No, hän koettaa kerätä rahoitusta paleontologiseen tutkimukseen, mutta kaikki haluavat vain kuulla hänen puhuvan Jurassic Parkista, jonka hän itse puolestaan haluaa unohtaa. Pian kuitenkin Alanin luokse saapuu vieraisille Kirbyn pariskunta, Paul ja Amanda (William H. Macy ja Téa Leoni) jotka ovat valmiita maksamaan Alanille tukun rahaa jos tämä lähtee asiantuntijaoppaaksi kiertolennolle tuttujen saarten luokse. Luonnollisestikaan Alan ei asiasta innostu, mutta Alanin apulainen Billy (Alessandro Nivola) saa pään kääntymään.
Mukana lennolla ovat myös lentokoneen miehistö, Udesky (Michael Jeter), Cooper (John Diehl) ja Nash (Bruce A. Young.)
Kone laskeutuu Isla Sornalle vastoin Alanin estoja ja selviää että Kirbyt eivät olekaan mitään rikkaita seikkailunhaluisia ääliöitä, he ovat keskiluokkaisia ääliöitä joiden muksu Erik (Trevor Morgan) on se aiemmin saarelle kadonnut penska ja häntä Kirbyt ovat tulleet etsimään. Kirbyt ovat myös ex-aviopari ja tämä pitää mainita siksi että heti alusta asti on selvää kuinka he tulevat paikkaamaan välinsä elokuvan aikana, siihen tarvittiin avuksi vain dinokriisi.
Udesky ja muut ovat jonkinlainen takapajuinen ”palkkasoturi”-ryhmä, mutta väliäkö tuolla sillä heti saarelle saavuttuaan porukka pitää niin helvetinmoista meteliä että Spinosaurus tulee ja syö Cooperin ja Nashin.
Muut pääsevät pakoon ja pienen välienselvittelyn aikana Kirbyt kertovat Alanille syyt miksi juuri Alan tarvittiin mukaan. Avuksi kun tarvittiin joku joka tuntee saaren. No, paljonpa Alanista on suunnistuksessa apua, kun Alan sattui olemaan aiemmin Isla Nublarilla. Siispä joukkiomme lähtee patikoimaan aikeenaan löytää jostain mahdollisuus pelastaa itsensä ja jos onni on myötä, niin sivussa löydettäisiin myös Erik ja vieläpä elossa. Ja se isäpuoli? Hän on kuollut.
Sitten törmätään Velociraptoreiden pesään ja tällä tavoin luodaan elokuvaan sen mielenkiintoisin juonikuvio, mutta siihen palaamme piakkoin.
Raptorihyökkäys ja ryhmämme hajaantuu. Udesky hajaantuu todenteolla sillä hän kuolee.
Billy, Paul ja Amanda piilottelevat raptoreilta ja toisaalla Alan löytää Erikin joka on Aliensin Newtin tavoin pysytellyt muksujen neuvokkuuden avulla turvassa. Erik on sellainen tyypillinen pikkuvanha elokuvakakara joka on neuvokkaampi kuin aikuiset ja jokseekin ärsyttävä.
Molemmat toisistaan erossa olevat ryhmät pyrkivät kohti saaren rantaa, kun molemmat kuulevat Paulin satelliittipuhelimen pirinän. Kuka se nyt mahtaa soittaa?
Puhelimen äänen perusteella molemmat ryhmät löytävät toisenssa, mutta missä on puhelin? No, sehän on tietenkin Spinosauruksen mahassa soimassa. Sitten juostaan.
Pian paljastuu syy siihen miksi raptorit tuntuvat seuraavan sinnikkäästi ihmisjoukkiotamme. Eivät syödäkseen, vaan koska Billy oli napannut pari raptorin munaa mukaansa. Billy ei aikonut tehdä niistä munakasta, vaan ajatteli että niiden avulla saisi kerättyä rahaa Alanin tutkimusten rahoittamiseksi. Joten Billylla oli sydän paikallaan, vaikka aivot eivät niinkään.
Sitten kävellään pitkin sumuista siltaa ja huomataan että paikka onkin suuri lintuhäkki, joka tietenkin on Pteranodonien asuttama. Lentolisko nappaa Erikin mukaansa ja vie pesäänsä poikasilleen ruuaksi. Mutta ei huolta sillä Billy hyppää liitovarjoineen ilmaan ja pelastaa Erikin. Okei, tämä lintuhäkkiin vahingossa käveleminen on mielestäni aivan älyttömän hölmö idea. Oho! Olemme lintuhäkissä! Mutta onneksi nämä lentoliskot ovat sen verran ilkeitä pirulaisia, että ne vaikuttavat oikeasti uhkaavilta. Itse asiasssa ne ovat tehokkaampia uhkia kuin sinänsä ihan hyvin toteutettu Spinosaurus.
Lentoliskot tökkivät Billyn hengiltä, mutta muut pääsevät pakoon. Mutta HUPS! Häkin ovi jäi auki.
Sitten veneillään ja seuraa se kohtaus jossa aurinko paistaa ja teemamusiikin tahtiin ihastellaan kilttejä kasvissyöjädinoja.
Mutta taas saapuu yö ja satelliittipuhelin pirisee. Enää se ei ole Spinosauruksen vatsassa, vaan on luonnollisen siirtymän myötä löytänyt itsensä ulostekasasta. Puhelin siis saadaan käyttöön ja sopivasti siinä on virtaa enää yhteen puheluun. Öö, okei. No, sillä soitetaan tietenkin Ellielle. Ai niin, Spinosaurus hyökkää taas.
Puhelu ei koskaan päädy Ellielle, mutta onneksi Ellien muksu osaa murista, joten Ellie tietää heti murinan perusteella Alan on Isla Sornalla, ei Nublarilla ja että hän on ystävineen päätymässä dinosauruksen vatsaan.
Selviydyttyään taas kerran Spinosauruksen iskusta, joutuvat Alan ja kumppanit raptoreiden piirittämäksi. Alanilla on mukanaan Billyn laukku, joten myös Billyn ottamat raptoreiden munat ovat mukana. No, annetaan munat raptoreille ja puhalletaan pilliin, niin raptorit toteavat ”okei” ja poistuvat paikalta.
Alan ja ystävykset pääsevät rannalle jossa heitä odottaakin Ellien lähettämät merijalkaväen joukot. Öö, okei.
Niin ja Billykin paljastuu olevan elossa.
Kirbyt ovat jälleen onnellinen perhe, Pteranodonit suorittavat muuttoliikettä ja aurinko paistaa.
Okei, Jurassic Park kolmonen ei tietenkään tunnu enää kovinkaan ihmeelliseltä koska olemme nähneet aidon oloisia dinoja kahdessa aiemmassa osassa ja tätä elokuvaa varten mukaan tuotu Spinosaurus ei virkistä elokuvaa millään tavoin. Spinosaurus on kyllä ihan hyvä hahmo ja hyvin toteutettu. Eikä tämän elokuvan visuaalisessa ilmessä olekaan mitään varsinaista valittamista, se ei vain ole uutta ja ihmeellistä enää, mutta ainakin tutun varmaa.
Jurassic Park 3 on ei muuta tunnelmaa kakkososan tapaan, vaan palaa siltä osin enemmän ensimmäisen elokuvaan.
Joten jos elokuva ei ole näyttävämpi kuin aiemmat osat, ei tarinallisesti erilainen, eikä edes ota erilaista genrenäkökulmaa käyttöönsä, niin tokihan se on sarjan huonoin?
On ja ei.
Vertailukohdaksi on suositeltavaa ottaa Kadonnut Maailma eikä ensimmäinen osa, sillä jo kakkosen kohdalla puuttui se uutuudenviehätys ja Kadonnut Maailmakaan ei yltänyt ensimmäisen osan lumoavuuteen.
Kolmannessa osassa tarinat eivät katkea samaan tapaan kuin kakkosessa, eivätkä hahmot katoa yllättäen kuten Kadonneessa Maailmassa, mutta samaan tapaan molemmista löytyy elokuvan suurimmat miinukset.
Tarinan miinus on se että se ei ole yksinkertaisesti kiinnostava.
Muksun etsintä kuitataan nopeasti pois alta ja pääosa elokuvasta on vain pelkkää juoksemista. Toki tämä ei ole suurestikaan negatiivinen seikka, sillä mitä sitä nyt odottaisikaan dinosauruselokuvalta? Ja sivujuonena oleva Billyn munavarkaus oli varsin hyvä ja se onkin kiinnostavampi kuin mikään Kirbyihin liittyvä.
Johnston on vain ohjaajana niin tasapaksu että hänen kaltaisensa tekijä tarvitsisi avukseen loistokäsikirjoituksen jotta saisi aikaiseksi edes hyvää, joten pelkkä hyvä ei ole ole tarpeeksi hyvä.
Jurassic Park kolmosen suurin miinus onkin ihmishahmot.
Kun kakkosessa oli joko pääosin mielenkiintoisia hahmoja, tai näkymättömiä jotka eivät suuremmin haitanneet, niin tällä kertaa mukana on korkeintaan ihan kivoja hahmoja, tai julmetun ärsyttäviä.
Elokuvassa on mukana hyviä näyttelijöitä kuten Sam Neill, William H. Macy ja Michael Jeter, mutta ainoastaan Michael Jeter saa minulta puhtaat paperit.
Jeterin hahmo on pitkälti sama kuin Richard Schiffin edellisessä osassa ollut. Joten hänet tapetaan liian nopeasti pois ja se on surku. Jeteria olisi katsellut mieluusi kauemminkin.
Sam Neill on kyllä hyvä Alanin roolissa, kuten hän oli sitä ensimmäisessäkin osassa, mutta hahmo itsessään on aika tylsä ilman sopivaa vastanäyttelijää. Ensimmäisessä osassa ollut Jeff Goldblum toi hyvää vastapainoa Neillille, jota suhteellisen valju Alessandro Nivola ei tee.
William H. Macy puolestaan kuluttaa koko elokuvan vinkumalla ja imitoimalla Ernerstiä, joten sitä vain toivoo hänen päätyvän jonkin eläimen ruokalajiksi.
Ja hyvä Jumala! Jos Macyn vinkuminen on ärsyttävää niin Téa Leoni on ärsyttävyyden multihuipentuma. Kaikki se vikinä, vonkuminen, vinkuna ja valitus jota hän harrastaa tässä elokuvassa saa minut arvostamaan jo kliseeksi muodostunutta Balemurinaa. Leoni ei ole tässä elokuvassa muuta kuin hämmentyneen näköinen vinkulelu jolla on uskomattoman hölmö kampaus.
Jopa se perinteinen ärsyttävä lapsihahmo, eli Trevor Morganin Erik on nautinnollista seurattavaa Leonin ulinan rinnalla.
Diehlista (joka on mielestäni aivan sairaan cool näyttelijä) ja Youngista on paha sanoa mitään, sillä heidät hahmonsa eivät ehdi saada yhtään lihaa luittensa päälle ennen kuin päätyvät ruuaksi.
Silloin kun elokuva keskittyy toimintaosuuksiin, niin edellisen osan tapaan se on aivan loistavaa seikkailua ja sitä on nautinto katsoa.
Dinot ovat hienoja, musiikki toimii ja vauhti on kiivasta. Spinosaurus on ihan hyvä vaikkakin lopulta yllätyksetön lisä sarjaan, mutta Pteranodonit olivat hyvin toivottuja.
Se punainen Tyrannosaurus oli kyllä hieman hölmön näköinen. Onhan se ymmärrettävää että näkemys dinojen värityksestä pohjautuu arvailuihin, mutta kyllä se vihreä tuntuu olevan sopivin heille.
Jurassic Park 3 on oikeastaan sitä mitä kolmannelta osalta osaa odottaakin. Vauhdikas, tuttu ja näkemyksetön.
Seikkailuleffana se on toimiva, ihmisanalyysinä ei, mutta väliäkö sillä.
Tähdet: ***
Jurassic Park 3
...NOIR
Toinen suuremman roolin saanut eläin on Pteranodon (jota taisin kutsua aiemmin Pterodactyliksi), jonka esiintyminen on jokseekin hassusti toteutettu, mutta esiintyjän asenne on kohdallaan.
Kuten Kadonneessa Maailmassa, myös tässä elokuvassa palautetaan mukaan pari ensimmäisestä osasta tuttua hahmoa ja tällä kertaa kyseessä ovat Alan Grant (Sam Neill) ja lähes cameoksi taantuva Ellie Sattler (Laura Dern.) Ja Luojan kiitos heistä, sillä kolmannessa osassa olevat uudet hahmot ovat sarjan ärsyttävämpiä ja saavat harkitsemaan television kohtaloa Elviksen kädestä.
Olemme Isla Sornan alueavesillä ja joku kuka lie järjestää alueelle turistimatkoja, sillä vaikka ruudussa lukee isolla että alue on kielletty ulkopuolisilta, niin eikös vaan vartiointi ole olematonta. Siispä heti kohta sumun siimeksessä turistimatkojen järjestäjä miehistöineen tulee silvotuksi ja liitovarjoileva kakara (jonka nimi jätetään hetkiseksi piiloon), isäpuolineen (jonka nimestä emme välitä, sillä häntä emme enää tapaa) syöksyvät saarelle.
Seuraavaksi siirrymme katsastamaan mitä Alan Grantille kuuluu. No, hän koettaa kerätä rahoitusta paleontologiseen tutkimukseen, mutta kaikki haluavat vain kuulla hänen puhuvan Jurassic Parkista, jonka hän itse puolestaan haluaa unohtaa. Pian kuitenkin Alanin luokse saapuu vieraisille Kirbyn pariskunta, Paul ja Amanda (William H. Macy ja Téa Leoni) jotka ovat valmiita maksamaan Alanille tukun rahaa jos tämä lähtee asiantuntijaoppaaksi kiertolennolle tuttujen saarten luokse. Luonnollisestikaan Alan ei asiasta innostu, mutta Alanin apulainen Billy (Alessandro Nivola) saa pään kääntymään.
Mukana lennolla ovat myös lentokoneen miehistö, Udesky (Michael Jeter), Cooper (John Diehl) ja Nash (Bruce A. Young.)
Kone laskeutuu Isla Sornalle vastoin Alanin estoja ja selviää että Kirbyt eivät olekaan mitään rikkaita seikkailunhaluisia ääliöitä, he ovat keskiluokkaisia ääliöitä joiden muksu Erik (Trevor Morgan) on se aiemmin saarelle kadonnut penska ja häntä Kirbyt ovat tulleet etsimään. Kirbyt ovat myös ex-aviopari ja tämä pitää mainita siksi että heti alusta asti on selvää kuinka he tulevat paikkaamaan välinsä elokuvan aikana, siihen tarvittiin avuksi vain dinokriisi.
Udesky ja muut ovat jonkinlainen takapajuinen ”palkkasoturi”-ryhmä, mutta väliäkö tuolla sillä heti saarelle saavuttuaan porukka pitää niin helvetinmoista meteliä että Spinosaurus tulee ja syö Cooperin ja Nashin.
Muut pääsevät pakoon ja pienen välienselvittelyn aikana Kirbyt kertovat Alanille syyt miksi juuri Alan tarvittiin mukaan. Avuksi kun tarvittiin joku joka tuntee saaren. No, paljonpa Alanista on suunnistuksessa apua, kun Alan sattui olemaan aiemmin Isla Nublarilla. Siispä joukkiomme lähtee patikoimaan aikeenaan löytää jostain mahdollisuus pelastaa itsensä ja jos onni on myötä, niin sivussa löydettäisiin myös Erik ja vieläpä elossa. Ja se isäpuoli? Hän on kuollut.
Sitten törmätään Velociraptoreiden pesään ja tällä tavoin luodaan elokuvaan sen mielenkiintoisin juonikuvio, mutta siihen palaamme piakkoin.
Raptorihyökkäys ja ryhmämme hajaantuu. Udesky hajaantuu todenteolla sillä hän kuolee.
Billy, Paul ja Amanda piilottelevat raptoreilta ja toisaalla Alan löytää Erikin joka on Aliensin Newtin tavoin pysytellyt muksujen neuvokkuuden avulla turvassa. Erik on sellainen tyypillinen pikkuvanha elokuvakakara joka on neuvokkaampi kuin aikuiset ja jokseekin ärsyttävä.
Molemmat toisistaan erossa olevat ryhmät pyrkivät kohti saaren rantaa, kun molemmat kuulevat Paulin satelliittipuhelimen pirinän. Kuka se nyt mahtaa soittaa?
Puhelimen äänen perusteella molemmat ryhmät löytävät toisenssa, mutta missä on puhelin? No, sehän on tietenkin Spinosauruksen mahassa soimassa. Sitten juostaan.
Pian paljastuu syy siihen miksi raptorit tuntuvat seuraavan sinnikkäästi ihmisjoukkiotamme. Eivät syödäkseen, vaan koska Billy oli napannut pari raptorin munaa mukaansa. Billy ei aikonut tehdä niistä munakasta, vaan ajatteli että niiden avulla saisi kerättyä rahaa Alanin tutkimusten rahoittamiseksi. Joten Billylla oli sydän paikallaan, vaikka aivot eivät niinkään.
Sitten kävellään pitkin sumuista siltaa ja huomataan että paikka onkin suuri lintuhäkki, joka tietenkin on Pteranodonien asuttama. Lentolisko nappaa Erikin mukaansa ja vie pesäänsä poikasilleen ruuaksi. Mutta ei huolta sillä Billy hyppää liitovarjoineen ilmaan ja pelastaa Erikin. Okei, tämä lintuhäkkiin vahingossa käveleminen on mielestäni aivan älyttömän hölmö idea. Oho! Olemme lintuhäkissä! Mutta onneksi nämä lentoliskot ovat sen verran ilkeitä pirulaisia, että ne vaikuttavat oikeasti uhkaavilta. Itse asiasssa ne ovat tehokkaampia uhkia kuin sinänsä ihan hyvin toteutettu Spinosaurus.
Lentoliskot tökkivät Billyn hengiltä, mutta muut pääsevät pakoon. Mutta HUPS! Häkin ovi jäi auki.
Sitten veneillään ja seuraa se kohtaus jossa aurinko paistaa ja teemamusiikin tahtiin ihastellaan kilttejä kasvissyöjädinoja.
Mutta taas saapuu yö ja satelliittipuhelin pirisee. Enää se ei ole Spinosauruksen vatsassa, vaan on luonnollisen siirtymän myötä löytänyt itsensä ulostekasasta. Puhelin siis saadaan käyttöön ja sopivasti siinä on virtaa enää yhteen puheluun. Öö, okei. No, sillä soitetaan tietenkin Ellielle. Ai niin, Spinosaurus hyökkää taas.
Puhelu ei koskaan päädy Ellielle, mutta onneksi Ellien muksu osaa murista, joten Ellie tietää heti murinan perusteella Alan on Isla Sornalla, ei Nublarilla ja että hän on ystävineen päätymässä dinosauruksen vatsaan.
Selviydyttyään taas kerran Spinosauruksen iskusta, joutuvat Alan ja kumppanit raptoreiden piirittämäksi. Alanilla on mukanaan Billyn laukku, joten myös Billyn ottamat raptoreiden munat ovat mukana. No, annetaan munat raptoreille ja puhalletaan pilliin, niin raptorit toteavat ”okei” ja poistuvat paikalta.
Alan ja ystävykset pääsevät rannalle jossa heitä odottaakin Ellien lähettämät merijalkaväen joukot. Öö, okei.
Niin ja Billykin paljastuu olevan elossa.
Kirbyt ovat jälleen onnellinen perhe, Pteranodonit suorittavat muuttoliikettä ja aurinko paistaa.
Okei, Jurassic Park kolmonen ei tietenkään tunnu enää kovinkaan ihmeelliseltä koska olemme nähneet aidon oloisia dinoja kahdessa aiemmassa osassa ja tätä elokuvaa varten mukaan tuotu Spinosaurus ei virkistä elokuvaa millään tavoin. Spinosaurus on kyllä ihan hyvä hahmo ja hyvin toteutettu. Eikä tämän elokuvan visuaalisessa ilmessä olekaan mitään varsinaista valittamista, se ei vain ole uutta ja ihmeellistä enää, mutta ainakin tutun varmaa.
Jurassic Park 3 on ei muuta tunnelmaa kakkososan tapaan, vaan palaa siltä osin enemmän ensimmäisen elokuvaan.
Joten jos elokuva ei ole näyttävämpi kuin aiemmat osat, ei tarinallisesti erilainen, eikä edes ota erilaista genrenäkökulmaa käyttöönsä, niin tokihan se on sarjan huonoin?
On ja ei.
Vertailukohdaksi on suositeltavaa ottaa Kadonnut Maailma eikä ensimmäinen osa, sillä jo kakkosen kohdalla puuttui se uutuudenviehätys ja Kadonnut Maailmakaan ei yltänyt ensimmäisen osan lumoavuuteen.
Kolmannessa osassa tarinat eivät katkea samaan tapaan kuin kakkosessa, eivätkä hahmot katoa yllättäen kuten Kadonneessa Maailmassa, mutta samaan tapaan molemmista löytyy elokuvan suurimmat miinukset.
Tarinan miinus on se että se ei ole yksinkertaisesti kiinnostava.
Muksun etsintä kuitataan nopeasti pois alta ja pääosa elokuvasta on vain pelkkää juoksemista. Toki tämä ei ole suurestikaan negatiivinen seikka, sillä mitä sitä nyt odottaisikaan dinosauruselokuvalta? Ja sivujuonena oleva Billyn munavarkaus oli varsin hyvä ja se onkin kiinnostavampi kuin mikään Kirbyihin liittyvä.
Johnston on vain ohjaajana niin tasapaksu että hänen kaltaisensa tekijä tarvitsisi avukseen loistokäsikirjoituksen jotta saisi aikaiseksi edes hyvää, joten pelkkä hyvä ei ole ole tarpeeksi hyvä.
Jurassic Park kolmosen suurin miinus onkin ihmishahmot.
Kun kakkosessa oli joko pääosin mielenkiintoisia hahmoja, tai näkymättömiä jotka eivät suuremmin haitanneet, niin tällä kertaa mukana on korkeintaan ihan kivoja hahmoja, tai julmetun ärsyttäviä.
Elokuvassa on mukana hyviä näyttelijöitä kuten Sam Neill, William H. Macy ja Michael Jeter, mutta ainoastaan Michael Jeter saa minulta puhtaat paperit.
Jeterin hahmo on pitkälti sama kuin Richard Schiffin edellisessä osassa ollut. Joten hänet tapetaan liian nopeasti pois ja se on surku. Jeteria olisi katsellut mieluusi kauemminkin.
Sam Neill on kyllä hyvä Alanin roolissa, kuten hän oli sitä ensimmäisessäkin osassa, mutta hahmo itsessään on aika tylsä ilman sopivaa vastanäyttelijää. Ensimmäisessä osassa ollut Jeff Goldblum toi hyvää vastapainoa Neillille, jota suhteellisen valju Alessandro Nivola ei tee.
William H. Macy puolestaan kuluttaa koko elokuvan vinkumalla ja imitoimalla Ernerstiä, joten sitä vain toivoo hänen päätyvän jonkin eläimen ruokalajiksi.
Ja hyvä Jumala! Jos Macyn vinkuminen on ärsyttävää niin Téa Leoni on ärsyttävyyden multihuipentuma. Kaikki se vikinä, vonkuminen, vinkuna ja valitus jota hän harrastaa tässä elokuvassa saa minut arvostamaan jo kliseeksi muodostunutta Balemurinaa. Leoni ei ole tässä elokuvassa muuta kuin hämmentyneen näköinen vinkulelu jolla on uskomattoman hölmö kampaus.
Jopa se perinteinen ärsyttävä lapsihahmo, eli Trevor Morganin Erik on nautinnollista seurattavaa Leonin ulinan rinnalla.
Diehlista (joka on mielestäni aivan sairaan cool näyttelijä) ja Youngista on paha sanoa mitään, sillä heidät hahmonsa eivät ehdi saada yhtään lihaa luittensa päälle ennen kuin päätyvät ruuaksi.
Silloin kun elokuva keskittyy toimintaosuuksiin, niin edellisen osan tapaan se on aivan loistavaa seikkailua ja sitä on nautinto katsoa.
Dinot ovat hienoja, musiikki toimii ja vauhti on kiivasta. Spinosaurus on ihan hyvä vaikkakin lopulta yllätyksetön lisä sarjaan, mutta Pteranodonit olivat hyvin toivottuja.
Se punainen Tyrannosaurus oli kyllä hieman hölmön näköinen. Onhan se ymmärrettävää että näkemys dinojen värityksestä pohjautuu arvailuihin, mutta kyllä se vihreä tuntuu olevan sopivin heille.
Jurassic Park 3 on oikeastaan sitä mitä kolmannelta osalta osaa odottaakin. Vauhdikas, tuttu ja näkemyksetön.
Seikkailuleffana se on toimiva, ihmisanalyysinä ei, mutta väliäkö sillä.
Tähdet: ***
Jurassic Park 3
...NOIR
maanantai 21. kesäkuuta 2010
Jurassic Park 2: Kadonnut Maailma (The Lost World: Jurassic Park 2, 1997)
Jurassic Park kakkonen ei aivan noudattele ensimmäinen osan Westworld-kaavaa, mutta pedot karkaavat, me pakenemme on edelleen käytössä
Tyypillisten jatko-osien tapaan hieman laajennetaan perusideaa, mutta parhaimpien jatko-osien tapaan Kadonnut Maailma ottaa erilaisen lähestymistavan perusteiltaan tuttuun kertomukseen.
No, Kadonnut Maailma ei yllä lähellekään kaikkien aikojen parhaimpia jatko-osia, mutta jatko-osaksi se on ihan hyvä ja nimenomaan elokuvan tyylin muuntaminen on ollut sille avuksi. Kun ensimmäinen osa oli Kadonneen Aarteen Metsästäjät, niin tämä on Tuomion Temppeli. Eli aiempi aurinkoinen vuoristorata-ajelu suoritetaan tällä kertaa pimeässä.
Kuten monasti jatko-osissa, on tässäkin siis pohjimmiltaan sama tarina käytössä. Tällä kertaa tarinan laajennus tapahtuu siten, että suljetusta tilasta (ensimmäisen osan saari) siirrymme kaupunkiin ja saamme nähtäväksemme Godzillan onnistuneen Amerikan käännöksen, mitä Amerikan Godzilla ei ollut.
Kun mukaan heitetään vielä pari tuttua naamaa edellisestä osasta, niin mikäpä ettei. Tosin näistä tutuista (ihmis)hahmoista, eli Hammondista (Richard Attenborough) ja Ian Malcolmista (Jeff Goldblum) vain Ian on oikeasti mukana, kun Hammondin rooli on pikemminkin cameo.
Ian Malcolm on sinänsä sopiva hahmo palautettavaksi että hän oli edellisen osan hahmoista ainoa jonka voisi kaaosteoriapulinoineen sopivan useampaan jaksoon, kun esimerkiksi Alan Grant ei yksinään toimi yhtä hyvin. Kun Ian on Joey, niin Alan on Ross. Onhan Ross hauska, mutta hän on hauskimmillaan silloin kun vastapuolena on Joey. Kun taas Joey on sellainen ääliöhahmo jonka voi heittää mihin tilanteeseen tahansa ja hän on aina ääliö.
Ian Malcolm ei ole ääliö.
Ensimmäisen osan Ariana Richards ja Joseph Mazzello käyvät myös vilauttamassa naamaansa, mutta heidän läsnäolonsa on aivan merkityksetön.
Elokuvan aluksi olemme Isla Sornalla, joka on Isla Nublarin naapurisaari. Isla Nublar sattuu olemaan se saari jolla Jurassic Park sijaitsee.
No, Isla Sorna on siitä tärkeä että se ollut eräänlainen koe-eläinpuisto, joten tottahan toki sielläkin siis on dinoja. Vaikka samapa tuo, sillä nythän molemmat saaret ovat yleisöltä suljettuja ja Galápagos-saarien tapaan eräänlaisia luonnonsuojelukohteita. Nämä saaret aiheuttavat minulle harmaita hiuksia kun koetan miettiä että kuinka laajassa tietoisuudessa Hammondin dinosauruselämykset oikein ovat, koska jos ajatus on se että nämä saaret ovat suljettuja yleisöltä niin luulisi että niiden ympärille olisi kehitelty jonkinlainen vartiointi, mutta kuten tämän elokuvan aloitus osoittaa on niille pääsy näemmä hyvinkin helppoa, sillä paikalla on mikä-lie-äverikköperhe lomailemassa ja kokemassa dinovauvojen kauhut. Kolmannessa osassa tapahtuu sama seikka kun muksu katoaa sinne laskuvarjollaan. Eli luulisi että suurinpiirtein koko maailma tietäisi jo että noilla saarilla on dinosauruksia joita valtio, tai jokin yksityisyritys ei pystyisi täysin piilottamaan. Etenkin kun oletettavaa on että ainakin Pterodactylit sattuisivat joskus lentämään saarilta pois, tai että vesi huuhtoisi jonnekin Rivieralle jonkun Stegosauruksen mereen ajautuneen ruumiin, tms.
No väliäkö tuolla.
Ian Malcolm on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan Jurassic Parkissa, mutta Hammondin yrityksen InGenin uusi ilkeämielinen ahne johtaja Peter Ludlow (Arliss Howard) on tietenkin mustamaalannut Ianin maineen ja tehnyt Ianista yleisen huvittuneisuuden kohteen. Joten Jurassic Park on pysynyt piilossa massayleisön tietoisuudelta.
Hammond kutsuu Ianin luokseen ja kertoo toisesta saaresta ja siitä kuinka pelkää Peterin rupeavan rahastamaan dinoilla ja tällä tavoin tuhoamaan niiden kotirauhan. Siispä paikalle on tarkoitus lähettää Ianin johtama tutkimusryhmä jonkinlaiseen luonnonsuojelutehtävään. Ian kieltäytyy mutta muuttaa mielensä kuullessaan että hänen tiedemiesnainen-tyttöystävänsä Sarah (Julianne Moore) on jo lähtenyt saarelle. Kokemuksistaan oppineena Ian päättää lähteä pelastamaan Sarahia ja avukseen Ian saa viherpipertäjävalokuvaaja Nickin (Vince Vaughn) ja insinööri Eddien (Richard Schiff.) Sopivasti myös Ianin hyljeksityksi itsensä tunteva tytär Kelly (Vanessa Lee Chester) hyppää mukaan jänikseksi.
(Sivuhuomautuksena voimmekin mainita että ensimmäisen osan mukaan Ianilla on kolme lasta.)
Saarella Ian on edelleenkin kyynikko, mutta muut ovat aivan innoissaan dinoista ja Sarahkin on turvassa. Tukka hyvin, kaikki hyvin.
Ei kestä kauaakaan kun Peter saapuu metsästäjäarmeijansa kanssa paikalle. Peter haluaa seurata King Kong-elokuvan juonta, napata kasan dinoja ja viedä ne kaupunkiin esitteille. Siispä saamme seurata kohtauksia jotka muistuttavat kovasti Mad Maxin takaa-ajoista ja samanlaisilta puupäiltä valtaosa metsästäjistä vaikuttaakin.
Metsästäjien varsinainen johtaja on Roland (Pete Postlethwaite), joka tekee työtään metsästämisen ilosta ja viis veisaa rahoista. Roland on kunnian mies ja täten oikeastaan aika mukava, vaikka nyt tahtookin ampua Tyrannosauruksen.
Kohtaukset joissa dinoja metsästetään ovat varsin näyttäviä, mutta aika masentavaa katseltavaa. Sääliksi käy viattomia eläimiä jotka joutuvat ilkeiden metsästäjien kiusaamiksi.
Eräänlaisena sivujuonena saamme seurata supertuhmaa metsästäjää Dieteria (Peter Stormare) kun hän sähköpaimenensa avulla kiusaa pientä Galliminusta ja onkin helposti arvattavissa että Dieterille tulee käymään huonosti.
Selviää että Nick onkin jokin luontoaktivisti jonka varsinainen tehtävä saarella on sabotoida Peterin yrityksiä ja siispä Nick rupeaa Sarahin ja muiden kanssa vapauttamaan dinoja.
Nick ottaa mukaansa loukkaantuneen Tyrannosauruksen pennun ja aikoo auttaa sitä selviytymään. Tämä tietenkin johtaa siihen että tyrannot tulevat noutamaan lastaan ja kohta Ian ja kumppanit saavat roikkua pakettiautollaan jyrkänteen reunalla.
Eddie päättää kuolla. Muut pelastuvat.
Kaiken tämän metelin ohessa Ian ja ystävänsä paljastuvat Peterille ja Rolandille.
Koska Nickin sabotoinnit ovat aiheuttaneet sen että tietoliikenne saaren ulkopuolelle on poikki ja ajoneuvot kulkukelvottomia, niin joutuvat metsästäjämme ja tutkijamme yhdistämään voimansa kulkiessaan saaren poikki jollekin toimistorakennukselle josta voitaisiin kutsua ilmakuljetus paikalle. Ai niin, reitti kulkee tietenkin Velociraptoreiden reviirin poikki.
Dieter poikkeaa virtsaamaan ja päätyy Galliminuslauman tappamaksi.
Elokuva muuttuu Aliensiksi ja saamme seurata kuinka raptorit iskevät metsästäjien kimppuun salamannopeasti ja niin sanotusti jälkiä jättämättä. Ihmisjoukko panikoi ja harvenee. Eikä Tyrannosauruksista ole tällä kertaa apua.
Apua saadaan ja Roland saa nukutettua Tyrannosauruksen.
Saavumme San Diegon satamaan jossa Peter pitää lehdistötilaisuuden ja hehkuttaa kuinka laivalla tuodaan pian Tyrannosaurus kaupunkiin. Tietenkin laiva saapuu hallitsemattomana satamaan sillä miehistö on syöty. Kuka tai mikä ne on syönyt? Se ei selviä sillä kuljetettavana on vain iso Tyrannosaurus joka on vielä tässä vaiheessa lastiruumassa lukkojen takana. Triviatieto kertoo että alunperin ideana on ollut että laivalla olisi ollut mukana raptoreita jotka olisivat pistäneet miehistön suihinsa, mutta sitten oli päätetty että ei haluttu kaupungin kaduille useampaa elukkaa juoksemaan, sillä se olisi ollut vähemmän tehokkaampaa kuin pelkän Tyrannosauruksen katseleminen. Olen samaa mieltä että pelkkä Tyrannosaurus riittää, mutta nyt ilman raptoreita ei ole mitään selitystä miehistön kuolemille. Ilmeisesti laivan miehistö söi itsensä.
No, laiva saapuu siis satamaan ja heti silloin Tyrannosaurus herää ja lähtee juoksemaan kaupungille.
Matkalla Tyrannosaurus syö koiran, tönii bussia ja jahtaa Japanilaisia bisnesmiehiä.
Peter on tuonut erillisellä kyydityksellä mukanaan myös Tyrannosauruksen pennun ja sen avulla Ian ja Sarah houkuttelevat Tyrannosauruksen takaisin laivalle.
Laivalla Peter menee noutamaan Tyrannopentua takaisin, mutta sopivasti isä-Tyranno saapuu paikalle ja kehoittaa poikaansa syömään Peterin.
Lopuksi näemme kuinka laiva kuljettaa Tyrannoja takaisin saarelle ja uutisissa osoitetaan tietämystä Isloja Sorna ja Nublar kohtaan, joten nyt ainakin tietoisuus dinosaurusten olemassaolosta on myös muillakin kun Ianilla ja InGenin omistajilla. Se ei kuitenkaan estä sitä että edelleen kolmannessa osassa saaria ei näemmä vartioida millään lailla ja sinne saa mennä jos vain viitsii.
Kadonnut Maailma on ihan mainio elokuva ja se on ihan kelpo jatko-osa, mutta siitä puuttuu luonnollisestikin ensimmäisen osan yllättävyys. Siksi elokuvassa onkin varmaan päätetty siirtyä aika nopeasti toimintaan, eikä ensimmäisen osan tapaan jäädä ihmettelemään dinosauruksia samanlaisella hartaudella. Nehän on kuitenkin jo tullut nähtyä. Joten kunhan aluksi on hyvin lyhyesti ihasteltu dinoja, voidaankin heti kohta ruveta juoksemaan karkuun ja sitä tässä elokuvassa riittääkin.
Tokihan myös edellisessä osassa iso elokuvaa kului dinoja paetessa, mutta tässä osassa se on ottanut aiempaa suuremman osan itselleen.
Kun vielä Kadonneen Maailman tapahtumat sijoittuvat suurelta osin yöaikaan ja näytetty väkivalta on aiempaa raaempaa, niin aiemmin esittämäni Aliens-viittaus on aika kuvaava siltä osin, että Kadonnut Maailma hipoo välillä kauhuelokuvan reunoja. Joka näkyy erityisesti kohtauksessa jossa Velociraptorit nappaavat ihmisiä ruohon seassa.
Tämä elokuvan tummasävyisyys on sinänsä ihan tervetullutta, sillä edellisen elokuvan uutuuden viehätykseen se ei yltäisi millään tavalla, mutta jokseekin samaa teemaa hyödyntävänä sen tuli löytää toinen keino esittää itsensä ja Tuomion Temppelin tapaan valintana oli synkkyys.
Elokuvassa on mukana paljon enemmän sellaisia ns. pahoja hahmoja joiden tietää kokevan ikävän kohtalon ja ne kohtalot ovat pääasiassa jokseekin julmia. Ja se dinojen metsästys oli aika agressiivista.
Kadonnut Maailma kompuroikin enemmän muualla kuin tunnelmassa, vaikka toki tuo synkeröinti aiheuttaakin välillä sellaisen olon että tätä ei ehkä katsoisi yhtä mieluusti uudestaan kuin ensimmäistä osaa. Elokuvan varsinainen ongelma on kuitenkin siinä että sen tarinat tuntuvat katkeavan välillä ja samantien unohtuvan.
Esimerkiksi Pete Postlethwaiten ja Vince Vaughin hahmot tuntuvat vain katoavat ja vaikka Postlethwaiten kohdalla onkin jo aiemmin mainittu syyt miksi hänen hahmonsa ei olisi mukana enää kaupunkiosuudella, niin siltikin hänen poistumisensa elokuvansa tuntuu kömpelöltä. Syy lienee siinä että elokuvan puoliväliin saakka sekä Vaughnin että Postlethwaiten hahmot ovat vahvasti esillä, niin heidän uskoisi olevan mukana jollain tavoin loppuun asti.
Vaughnista ei nyt niin väliksi, sillä hänen hahmonsa ja tapansa esittää se ovat aika mitäänsanomattomia, mutta Postlethwaite on aivan loistava Rolandin roolissa ja hän onkin elokuvan mielenkiintosinta katseltavaa.
Ian Malcolmin tytärkin tuntuu vain katoavan kuin tuhka tuuleen, siitäkin huolimatta että näkyy vielä loppukohtauksessakin.
Sitten on se Tyrannosauruksen matka laivalla josta jo mainitsinkin.
Ja elokuvassa on muutama muukin hahmon katoaminen, tarinan keskeytyminen, sekä muita vastaavia juttuja joista tuntuu puuttuvan pätkiä, ja nämä aiheuttavat elokuvaan huolimattomuudelta tuntuvia seikkoja joita on vaikea uskoa Spielbergin käsialaksi.
Silloin kun elokuva keskittyy toimintaosuuksiin, niin se toimii loistavasti. Kuten ensimmäisen osan kohdalla on tämäkin osa visuaalisesti upea ja vauhdikkaat osuudet ovat hauskaa katseltavaa. Erityisesti Tyrannosauruksen seikkailut kaupungissa ovat miellyttävää seurattavaa, mutta tarinallisesti mukana on liikaa nykimistä. Joten elokuva tuntuu enemmänkin Spielbergin tuottamalta kuin ohjaamalta, jonkun Transformersin tapaan.
Pidin suuresti kohtauksesta jossa Ianin ja kumppaneiden matkailuauto roikkuu jyrkänteen reunalla ja Sarah on takalasia vasten joka hiljalleen on murtumassa.
Jeff Goldblum on edelleen mainio Ian Malcolmina ja Richard Schiff on erinomainen Eddienä, ja olikin sääli että Eddie päätyi dinonruuaksi niin nopeasti.
Pete Postlethwaite oli loistava ja hänen kunniastaan tarkka metsästäjähahmonsa oli elokuvan onnistunein.
Julianne Moore, Vince Vaughn ja Vanessa Lee Chester olivat suhteellisen näkymättömiä, joten he eivät jää suuremmin mieleen.
Arliss Howardilla ja Peter Stormarella oli puolestaan käytössään hahmot joista olisi voinut syntyäkin jotain, mutta molemmat jäivät hieman liikaa taka-alalle, ja Stormaren hahmohan tapettiin pois aika nopeasti.
Kadonnut Maailma on näyttävä, siinä on hyvä musiikki, Tyrannosauruksen kaupunkiosuus on mainio ja osa näyttelijöistä on loistavia.
Vastaavasti siinä on töksähteleviä tarinanpäätöksiä tai kokonaan päättymättömyyttä, osa hahmoista on näkymättömiä ja Spielbergin käsiala tuntuu välillä väärennetyltä.
Tähdet: ***
Jurassic Park 2: Kadonnut Maailma
...NOIR
Tyypillisten jatko-osien tapaan hieman laajennetaan perusideaa, mutta parhaimpien jatko-osien tapaan Kadonnut Maailma ottaa erilaisen lähestymistavan perusteiltaan tuttuun kertomukseen.
No, Kadonnut Maailma ei yllä lähellekään kaikkien aikojen parhaimpia jatko-osia, mutta jatko-osaksi se on ihan hyvä ja nimenomaan elokuvan tyylin muuntaminen on ollut sille avuksi. Kun ensimmäinen osa oli Kadonneen Aarteen Metsästäjät, niin tämä on Tuomion Temppeli. Eli aiempi aurinkoinen vuoristorata-ajelu suoritetaan tällä kertaa pimeässä.
Kuten monasti jatko-osissa, on tässäkin siis pohjimmiltaan sama tarina käytössä. Tällä kertaa tarinan laajennus tapahtuu siten, että suljetusta tilasta (ensimmäisen osan saari) siirrymme kaupunkiin ja saamme nähtäväksemme Godzillan onnistuneen Amerikan käännöksen, mitä Amerikan Godzilla ei ollut.
Kun mukaan heitetään vielä pari tuttua naamaa edellisestä osasta, niin mikäpä ettei. Tosin näistä tutuista (ihmis)hahmoista, eli Hammondista (Richard Attenborough) ja Ian Malcolmista (Jeff Goldblum) vain Ian on oikeasti mukana, kun Hammondin rooli on pikemminkin cameo.
Ian Malcolm on sinänsä sopiva hahmo palautettavaksi että hän oli edellisen osan hahmoista ainoa jonka voisi kaaosteoriapulinoineen sopivan useampaan jaksoon, kun esimerkiksi Alan Grant ei yksinään toimi yhtä hyvin. Kun Ian on Joey, niin Alan on Ross. Onhan Ross hauska, mutta hän on hauskimmillaan silloin kun vastapuolena on Joey. Kun taas Joey on sellainen ääliöhahmo jonka voi heittää mihin tilanteeseen tahansa ja hän on aina ääliö.
Ian Malcolm ei ole ääliö.
Ensimmäisen osan Ariana Richards ja Joseph Mazzello käyvät myös vilauttamassa naamaansa, mutta heidän läsnäolonsa on aivan merkityksetön.
Elokuvan aluksi olemme Isla Sornalla, joka on Isla Nublarin naapurisaari. Isla Nublar sattuu olemaan se saari jolla Jurassic Park sijaitsee.
No, Isla Sorna on siitä tärkeä että se ollut eräänlainen koe-eläinpuisto, joten tottahan toki sielläkin siis on dinoja. Vaikka samapa tuo, sillä nythän molemmat saaret ovat yleisöltä suljettuja ja Galápagos-saarien tapaan eräänlaisia luonnonsuojelukohteita. Nämä saaret aiheuttavat minulle harmaita hiuksia kun koetan miettiä että kuinka laajassa tietoisuudessa Hammondin dinosauruselämykset oikein ovat, koska jos ajatus on se että nämä saaret ovat suljettuja yleisöltä niin luulisi että niiden ympärille olisi kehitelty jonkinlainen vartiointi, mutta kuten tämän elokuvan aloitus osoittaa on niille pääsy näemmä hyvinkin helppoa, sillä paikalla on mikä-lie-äverikköperhe lomailemassa ja kokemassa dinovauvojen kauhut. Kolmannessa osassa tapahtuu sama seikka kun muksu katoaa sinne laskuvarjollaan. Eli luulisi että suurinpiirtein koko maailma tietäisi jo että noilla saarilla on dinosauruksia joita valtio, tai jokin yksityisyritys ei pystyisi täysin piilottamaan. Etenkin kun oletettavaa on että ainakin Pterodactylit sattuisivat joskus lentämään saarilta pois, tai että vesi huuhtoisi jonnekin Rivieralle jonkun Stegosauruksen mereen ajautuneen ruumiin, tms.
No väliäkö tuolla.
Ian Malcolm on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan Jurassic Parkissa, mutta Hammondin yrityksen InGenin uusi ilkeämielinen ahne johtaja Peter Ludlow (Arliss Howard) on tietenkin mustamaalannut Ianin maineen ja tehnyt Ianista yleisen huvittuneisuuden kohteen. Joten Jurassic Park on pysynyt piilossa massayleisön tietoisuudelta.
Hammond kutsuu Ianin luokseen ja kertoo toisesta saaresta ja siitä kuinka pelkää Peterin rupeavan rahastamaan dinoilla ja tällä tavoin tuhoamaan niiden kotirauhan. Siispä paikalle on tarkoitus lähettää Ianin johtama tutkimusryhmä jonkinlaiseen luonnonsuojelutehtävään. Ian kieltäytyy mutta muuttaa mielensä kuullessaan että hänen tiedemiesnainen-tyttöystävänsä Sarah (Julianne Moore) on jo lähtenyt saarelle. Kokemuksistaan oppineena Ian päättää lähteä pelastamaan Sarahia ja avukseen Ian saa viherpipertäjävalokuvaaja Nickin (Vince Vaughn) ja insinööri Eddien (Richard Schiff.) Sopivasti myös Ianin hyljeksityksi itsensä tunteva tytär Kelly (Vanessa Lee Chester) hyppää mukaan jänikseksi.
(Sivuhuomautuksena voimmekin mainita että ensimmäisen osan mukaan Ianilla on kolme lasta.)
Saarella Ian on edelleenkin kyynikko, mutta muut ovat aivan innoissaan dinoista ja Sarahkin on turvassa. Tukka hyvin, kaikki hyvin.
Ei kestä kauaakaan kun Peter saapuu metsästäjäarmeijansa kanssa paikalle. Peter haluaa seurata King Kong-elokuvan juonta, napata kasan dinoja ja viedä ne kaupunkiin esitteille. Siispä saamme seurata kohtauksia jotka muistuttavat kovasti Mad Maxin takaa-ajoista ja samanlaisilta puupäiltä valtaosa metsästäjistä vaikuttaakin.
Metsästäjien varsinainen johtaja on Roland (Pete Postlethwaite), joka tekee työtään metsästämisen ilosta ja viis veisaa rahoista. Roland on kunnian mies ja täten oikeastaan aika mukava, vaikka nyt tahtookin ampua Tyrannosauruksen.
Kohtaukset joissa dinoja metsästetään ovat varsin näyttäviä, mutta aika masentavaa katseltavaa. Sääliksi käy viattomia eläimiä jotka joutuvat ilkeiden metsästäjien kiusaamiksi.
Eräänlaisena sivujuonena saamme seurata supertuhmaa metsästäjää Dieteria (Peter Stormare) kun hän sähköpaimenensa avulla kiusaa pientä Galliminusta ja onkin helposti arvattavissa että Dieterille tulee käymään huonosti.
Selviää että Nick onkin jokin luontoaktivisti jonka varsinainen tehtävä saarella on sabotoida Peterin yrityksiä ja siispä Nick rupeaa Sarahin ja muiden kanssa vapauttamaan dinoja.
Nick ottaa mukaansa loukkaantuneen Tyrannosauruksen pennun ja aikoo auttaa sitä selviytymään. Tämä tietenkin johtaa siihen että tyrannot tulevat noutamaan lastaan ja kohta Ian ja kumppanit saavat roikkua pakettiautollaan jyrkänteen reunalla.
Eddie päättää kuolla. Muut pelastuvat.
Kaiken tämän metelin ohessa Ian ja ystävänsä paljastuvat Peterille ja Rolandille.
Koska Nickin sabotoinnit ovat aiheuttaneet sen että tietoliikenne saaren ulkopuolelle on poikki ja ajoneuvot kulkukelvottomia, niin joutuvat metsästäjämme ja tutkijamme yhdistämään voimansa kulkiessaan saaren poikki jollekin toimistorakennukselle josta voitaisiin kutsua ilmakuljetus paikalle. Ai niin, reitti kulkee tietenkin Velociraptoreiden reviirin poikki.
Dieter poikkeaa virtsaamaan ja päätyy Galliminuslauman tappamaksi.
Elokuva muuttuu Aliensiksi ja saamme seurata kuinka raptorit iskevät metsästäjien kimppuun salamannopeasti ja niin sanotusti jälkiä jättämättä. Ihmisjoukko panikoi ja harvenee. Eikä Tyrannosauruksista ole tällä kertaa apua.
Apua saadaan ja Roland saa nukutettua Tyrannosauruksen.
Saavumme San Diegon satamaan jossa Peter pitää lehdistötilaisuuden ja hehkuttaa kuinka laivalla tuodaan pian Tyrannosaurus kaupunkiin. Tietenkin laiva saapuu hallitsemattomana satamaan sillä miehistö on syöty. Kuka tai mikä ne on syönyt? Se ei selviä sillä kuljetettavana on vain iso Tyrannosaurus joka on vielä tässä vaiheessa lastiruumassa lukkojen takana. Triviatieto kertoo että alunperin ideana on ollut että laivalla olisi ollut mukana raptoreita jotka olisivat pistäneet miehistön suihinsa, mutta sitten oli päätetty että ei haluttu kaupungin kaduille useampaa elukkaa juoksemaan, sillä se olisi ollut vähemmän tehokkaampaa kuin pelkän Tyrannosauruksen katseleminen. Olen samaa mieltä että pelkkä Tyrannosaurus riittää, mutta nyt ilman raptoreita ei ole mitään selitystä miehistön kuolemille. Ilmeisesti laivan miehistö söi itsensä.
No, laiva saapuu siis satamaan ja heti silloin Tyrannosaurus herää ja lähtee juoksemaan kaupungille.
Matkalla Tyrannosaurus syö koiran, tönii bussia ja jahtaa Japanilaisia bisnesmiehiä.
Peter on tuonut erillisellä kyydityksellä mukanaan myös Tyrannosauruksen pennun ja sen avulla Ian ja Sarah houkuttelevat Tyrannosauruksen takaisin laivalle.
Laivalla Peter menee noutamaan Tyrannopentua takaisin, mutta sopivasti isä-Tyranno saapuu paikalle ja kehoittaa poikaansa syömään Peterin.
Lopuksi näemme kuinka laiva kuljettaa Tyrannoja takaisin saarelle ja uutisissa osoitetaan tietämystä Isloja Sorna ja Nublar kohtaan, joten nyt ainakin tietoisuus dinosaurusten olemassaolosta on myös muillakin kun Ianilla ja InGenin omistajilla. Se ei kuitenkaan estä sitä että edelleen kolmannessa osassa saaria ei näemmä vartioida millään lailla ja sinne saa mennä jos vain viitsii.
Kadonnut Maailma on ihan mainio elokuva ja se on ihan kelpo jatko-osa, mutta siitä puuttuu luonnollisestikin ensimmäisen osan yllättävyys. Siksi elokuvassa onkin varmaan päätetty siirtyä aika nopeasti toimintaan, eikä ensimmäisen osan tapaan jäädä ihmettelemään dinosauruksia samanlaisella hartaudella. Nehän on kuitenkin jo tullut nähtyä. Joten kunhan aluksi on hyvin lyhyesti ihasteltu dinoja, voidaankin heti kohta ruveta juoksemaan karkuun ja sitä tässä elokuvassa riittääkin.
Tokihan myös edellisessä osassa iso elokuvaa kului dinoja paetessa, mutta tässä osassa se on ottanut aiempaa suuremman osan itselleen.
Kun vielä Kadonneen Maailman tapahtumat sijoittuvat suurelta osin yöaikaan ja näytetty väkivalta on aiempaa raaempaa, niin aiemmin esittämäni Aliens-viittaus on aika kuvaava siltä osin, että Kadonnut Maailma hipoo välillä kauhuelokuvan reunoja. Joka näkyy erityisesti kohtauksessa jossa Velociraptorit nappaavat ihmisiä ruohon seassa.
Tämä elokuvan tummasävyisyys on sinänsä ihan tervetullutta, sillä edellisen elokuvan uutuuden viehätykseen se ei yltäisi millään tavalla, mutta jokseekin samaa teemaa hyödyntävänä sen tuli löytää toinen keino esittää itsensä ja Tuomion Temppelin tapaan valintana oli synkkyys.
Elokuvassa on mukana paljon enemmän sellaisia ns. pahoja hahmoja joiden tietää kokevan ikävän kohtalon ja ne kohtalot ovat pääasiassa jokseekin julmia. Ja se dinojen metsästys oli aika agressiivista.
Kadonnut Maailma kompuroikin enemmän muualla kuin tunnelmassa, vaikka toki tuo synkeröinti aiheuttaakin välillä sellaisen olon että tätä ei ehkä katsoisi yhtä mieluusti uudestaan kuin ensimmäistä osaa. Elokuvan varsinainen ongelma on kuitenkin siinä että sen tarinat tuntuvat katkeavan välillä ja samantien unohtuvan.
Esimerkiksi Pete Postlethwaiten ja Vince Vaughin hahmot tuntuvat vain katoavat ja vaikka Postlethwaiten kohdalla onkin jo aiemmin mainittu syyt miksi hänen hahmonsa ei olisi mukana enää kaupunkiosuudella, niin siltikin hänen poistumisensa elokuvansa tuntuu kömpelöltä. Syy lienee siinä että elokuvan puoliväliin saakka sekä Vaughnin että Postlethwaiten hahmot ovat vahvasti esillä, niin heidän uskoisi olevan mukana jollain tavoin loppuun asti.
Vaughnista ei nyt niin väliksi, sillä hänen hahmonsa ja tapansa esittää se ovat aika mitäänsanomattomia, mutta Postlethwaite on aivan loistava Rolandin roolissa ja hän onkin elokuvan mielenkiintosinta katseltavaa.
Ian Malcolmin tytärkin tuntuu vain katoavan kuin tuhka tuuleen, siitäkin huolimatta että näkyy vielä loppukohtauksessakin.
Sitten on se Tyrannosauruksen matka laivalla josta jo mainitsinkin.
Ja elokuvassa on muutama muukin hahmon katoaminen, tarinan keskeytyminen, sekä muita vastaavia juttuja joista tuntuu puuttuvan pätkiä, ja nämä aiheuttavat elokuvaan huolimattomuudelta tuntuvia seikkoja joita on vaikea uskoa Spielbergin käsialaksi.
Silloin kun elokuva keskittyy toimintaosuuksiin, niin se toimii loistavasti. Kuten ensimmäisen osan kohdalla on tämäkin osa visuaalisesti upea ja vauhdikkaat osuudet ovat hauskaa katseltavaa. Erityisesti Tyrannosauruksen seikkailut kaupungissa ovat miellyttävää seurattavaa, mutta tarinallisesti mukana on liikaa nykimistä. Joten elokuva tuntuu enemmänkin Spielbergin tuottamalta kuin ohjaamalta, jonkun Transformersin tapaan.
Pidin suuresti kohtauksesta jossa Ianin ja kumppaneiden matkailuauto roikkuu jyrkänteen reunalla ja Sarah on takalasia vasten joka hiljalleen on murtumassa.
Jeff Goldblum on edelleen mainio Ian Malcolmina ja Richard Schiff on erinomainen Eddienä, ja olikin sääli että Eddie päätyi dinonruuaksi niin nopeasti.
Pete Postlethwaite oli loistava ja hänen kunniastaan tarkka metsästäjähahmonsa oli elokuvan onnistunein.
Julianne Moore, Vince Vaughn ja Vanessa Lee Chester olivat suhteellisen näkymättömiä, joten he eivät jää suuremmin mieleen.
Arliss Howardilla ja Peter Stormarella oli puolestaan käytössään hahmot joista olisi voinut syntyäkin jotain, mutta molemmat jäivät hieman liikaa taka-alalle, ja Stormaren hahmohan tapettiin pois aika nopeasti.
Kadonnut Maailma on näyttävä, siinä on hyvä musiikki, Tyrannosauruksen kaupunkiosuus on mainio ja osa näyttelijöistä on loistavia.
Vastaavasti siinä on töksähteleviä tarinanpäätöksiä tai kokonaan päättymättömyyttä, osa hahmoista on näkymättömiä ja Spielbergin käsiala tuntuu välillä väärennetyltä.
Tähdet: ***
Jurassic Park 2: Kadonnut Maailma
...NOIR
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Jurassic Park (1993)
Minä, kuten niin monet muutkin pojat, olin etenkin ala-asteen aikoina aivan koukussa dinosauruksiin. Jauhoin niistä päivittäin pulveria jonka kuumensin lusikassa nestemäiseen muotoon ja sitten hautasin multaan kasvattaakseni uusia dinosauruksia. Oi niitä aikoja.
En tiedä, jotenkin vain tuntuu että dinosaurukset ovat aina olleet enemmän poikien juttu kuin tyttöjen. Ei niin etteivätkö tytötkin saisi olla olla ja osa varmasti onkin kiinnostunut dinoista, mutta enemmän tytöt vaikuttavat suuntaavan kiinnostuksensa leikkimökkiin kuin Tyrannosaurukseen. Väliäkö tuolla.
Oma suosikkini dinosauruksista on aina ollut syystä tai toisesta Diplodocus. Joka tietenkin on aivan sairaan nynny valinta Tyrannosauruksen rinnalla ja varsinkin Jurassic Parkin synnyttämän Velociraptor-innostuksen seurassa. Väliäkö tuolla.
Olin kuitenkin hyvin kiinnostunut dinoista ja kirjahylly notkuikin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, jota korostettiin kirjastolainoilla. Joten kun Jurassic Park saapui elokuvateattereihin, olin tietenkin aivan innossani koska Harrison Fordin Takaa-ajettu oli viimein kankailla. (Voi luoja, eivätkö nämä puujalkavitsit lopu koskaan.)
Muistan vieläkin reaktioni kun katselin Jurassic Parkia ensimmäisen kerran. Se oli täsmälleen samanlainen kuin elokuvan hahmoilla oli kun he näkivät Brachiosaurusten syömässä puiden lehtiä. Olin aivan huuli pyöreänä että ”tämä on mahdotonta. Nehän ovat oikeita.” Ja vaikka enää useiden katselukertojen myötä elokuva ei aivan samaa reaktiota synnytä, niin ne ovat edelleen oikeita.
Miljonääri John Hammond (Richard Attenborough) on tiedemiestensä avulla luonut kaukaiselle paratiisisaarelle uudenlaisen huvipuiston, tai pikemminkin eläintarhan, Jurassic Parkin jossa lapsoset ja lapsenmieliset pääsevät katselemaan eläimistöä jollaista ei Korkeasaari tarjoa.
Tiedämme heti elokuvan alun perusteella että jonkinlaista vaaraa puiston eläimet edustavat, sillä yksi alueen työntekijöistä päätyy jonkinlaisen ison liskon,,, okei,,, Velociraptorin syömäksi.
Ennen kuin puisto avataan yleisölle kutsuu Hammond paikalle muutaman ns. asiantuntijan vilkaisemaan paikkaa. Ilmeisesti Hammond haluaa vain kiusata näitä asiantuntijoita, sillä mitä hyötyä heistä olisi enää kun eläimet on jo kloonattu ja geenimanipuloitu täyteen mittaansa ja pistetty esitteille. No, Hammond rahoittaa näiden asiantuntijoiden työskentelyä, joten saakoon hän kiusata heitä kuinka paljon haluaa.
Asiantuntijamme ovat lapsivihamielinen paleontologi Alan Grant (Sam Neill), paleobotanisti eli rehututkija Ellie Sattler (Laura Dern) ja kaaosteoreetikko Ian Malcolm (Jeff Goldblum.)
Mukana ovat myös Hammondin näsäviisaat lapsenlapset Tim (Joseph Mazzello) ja Lex (Ariana Richards.)
Toisaalla saamme nähdä että eräs puiston työntekijöistä, Dennis Nedry (Wayne Knight) harrastaa rahanahneutta ja teollisuusvarkautta tarkoituksenaan myydä kilpailevalle yhtiölle puiston eläimistön alkioita.
Saavumme Hammondin saarelle ja tuttu teemamusiikki saa minut hymyilemään kuin juopunut idiootti. "Welcome to Jurassic Park."
No, okei. On näillä asiantuntijavierailla oikeakin syy olla Hammondin vieraina. Heidän lausuntojensa perusteella päätetään saako Hammond virallisen luvan avata puistonsa yleisölle, mutta fossiilitutkijoita tärkeämpi ja kireämpi päättäjä on mukana seuraava rahoittajia edustava lakimies Donald Gennaro (Martin Ferrero.) Gennaro on sellainen tyypillinen kynäkaulus jonka kohdalla tiedämme jo ensimmäisen repliikin perusteella että hänelle tulee käymään huonosti.
Alan ja kumppanit näkevät saarella Brachiosauruksia ja nyt näemme että Jurassic Parkin eläimistö koostuu dinosauruksista.
Kunhan ensin koemme pienen tieteellisen selityksen siitä kuinka dinojen kloonaus on ollut mahdollista ja että kuinka kaikki saaren eläimet on muokattu naaraiksi jotta ne eivät pystyisi lisääntymään vapaasti. Niin sitten voimmekin samantien esittää perustelut sille miksi kaikki tulee roiskahtamaan käsille. Eli Ian kommentoi että evoluutiota ei voi pysäyttää tieteen keinoin ja täten dinot tulisivat lisääntymään estoista huolimatta. Tämän lisäksi Alan tuntuu laskevan housuihinsa kuulleessaan Hammondin kloonauttaneen myös Velociraptoreita, sillä Alanin tutkimusten perusteella raptorit tulevat viiltelmään vatsoja auki ja muuntumaan linnuiksi.
On siis hyvä aika valmistautua siihen että kohta juostaan ja lujaa.
Saarelle iskee myrsky ja työntekijät ovat poistumassa alueelta viikonlopun viettoon. Samanaikaisesti Nerdy varastaa joukon alkioita ja ohjelmoi puiston tietokonejärjestelmät kaatumaan varmistaakseen tällä tavoin oman pakonsa. Järjestelmien kaatuminen tietenkin sammuttaa saaren sähköaitauksia jättäen Alanin ja kumppanit vapautuvien dinojen seuraksi.
Sähköt kaatuvat, puhelimet simahtavat, valtaosa saaren työntekijöistä on poistunut saarelta ja Tyrannosaurus päättää värisyttää vesilasia. Niin ja Nerdykin kolaroi autollaan jääden saarelle vangiksi.
Lakimies Gennaro kokee perinteisen asianajajakuoleman istuessaan vessanpöntöllä ja joutuessaan Tyrannosauruksen syömäksi.
Nerdy kohtaa Dilophosauruksen joka avaa helttansa ja sylkee Nedryn päälle myrkyllistä visvaa. Sen sijaan että Nedry näkisi visioita kävelevistä vasaroista, päätyy hän Dilophon vatsaan. Tässä yhteydessä näemme kuinka Ianin kommentti siitä kuinka luonto löytää keinot lisääntyä tieteen estoista huolimatta on mahdollista kun Nedryn varastamat alkiot päätyvät luontoon.
(Tämä Dilophosauruksen hyökkäys säikäytti minut alunperin. Elukka on aluksi kuin kehräävä kissa ja sitten yllättäen sähähtää kuin häntä olisi jäänyt jalan alle.)
Tyrannohyökkäyksen jälkeen ryhmät jakaantuvat, kun Alan päätyy jalkapatikkaan lasten kanssa ja loukkaantunut Ian saa seurakseen Ellien ja saaren villieläimistöstä vastaavan Muldoonin (Bob Peck.) Muldoon päätyy dinojen vatsoihin.
Sähköt saadaan kuntoon, mutta paljonpa niistä on hyötyä kun raptorit (ei se suomen paras räpryhmä) koettavat pistellä poskeensa Lexin ja Timin.
Ai niin, tottakai Lex on tietokonenero (tottakai) ja hiukan kun hän näpelöi näppäimistöä, niin johan saadaan ovi lukkoon ja ollaan turvassa raptoreilta. Niin no, ainakin siihen saakka kunnes taas juostaan pakoon. Onneksi kuitenkin Tyrannosaurus tulee ja pistää raptorit poskeensa.
Alan, Hammond, Ian, Ellie ja muksut ovat turvassa ja voivat lentää pois saarelta.
Alan oppi sietämään lapsia.
Spielbergillä on uskomaton kyky yhdistää lapsellisuus vakavuuteen siten, että se tuntuu uskottavalta. Oli sitten Jurassic Parkin tieteellisyys kuinka huuhaata tahansa, niin se osataan esittää sellaisella tavalla että ei näitä meripihkahyttysklooneja rupea suuremmin epäilemäänkään. Ja nyt en tietenkään väheksy tarinan kirjoittajaa Michael Crichtonia puhuessani siitä että Spielberg saa nämä kloonidinot vaikuttamaan aidoilta, mutta onhan se nyt tehtävä ero kirjan ja elokuvan välille siinä että näkeminen on eri asia kuin lukeminen. Tämä pätee etenkin juuri dinosauruksia katsellessa, sillä kirjaa lukiessa on helpompi uskoa dinoihin oman mielikuvituksen luoman vision avulla, mutta elokuvassa ne näyttävät helposti yhtä uskottavilta kuin Jar Jar Binks, eli eivät laisinkaan. Mutta Jurassic Park onnistuu siinä että se on uskottavan oloinen ja näköinen. Hitto vie! Nämä elokuvan dinosaurukset ovat edelleenkin kenties realistisimman näköisiä tietokoneella luotuja eläviä olentoja joita on tähän asti saatu elokuviin luotua. Toki siellä on muutamia kohtia joissa huomaa niiden keinotekoisuuden, mutta kokonaisuus huomioon ottaen ne ovat oikeita.
Nyt kun mainitsin tuon Jar Jar Binksin, niin siinä on yksi asia josta Jurassic Park ansaitsee miinusta. Tämän elokuvan efektien onnistuminen oli kuulemma pääsyy siihen että George Lucas iski viimeisen naulan päätökseensä pilata Tähtien Sota-sarjaa ja aloitti valmistelut seuraaviin oksetuksiin (Huom. On tärkeää aina huomauttaa kuinka alkuperäinen trilogia on kuitenkin puhdasta ekstaasia, joten pyrimme pyyhkimään mielestämme vain esiosat ja puiset tietokoneanimaatiot.)
Mutta palatakseni kommenttiini siitä että Spielbergillä on uskomaton kyky yhdistää lapsellisuus vakavuuteen, niin ilmeisesti Jurassic Parkin valmistumisvuosi on ollut jonkinlainen käännekohta Spielbergille tämän ”lapsellisuuden” hylkäämisessä ”vakavuuden” vuoksi. Sillä vuoden 1993 jälkeen Spielberg on painottanut omissa ohjaustöissään enemmän ja enemmän synkkyyttä. Toki siellä joukossa on edelleen Indiana Jonesia ja muuta, mutta määrällisesti Spielbergin elokuvat ovat olleet Jurassic Parkin jälkeen vähemmän humoristia kuin ennen. Jopa Lost World oli Jurassic Parkiin verrattuna kuin Manaaja Alastoman Aseen rinnalla.
Näyttelijät ovat kukin varsin hyviä rooleissaan.
Ariana Richards ja Joseph Mazzello ovat ainoita jotka hieman ärsyttävät, mutta kyllä hekin esiintyvät jokseekin edukseen. Ärsytys tuleekin vain siitä että nämä lapset ovat hahmoina niin perinteisiä Spielbergin lapsihahmoja jotka tietyissä tilanteissa tuntuvat hieman nynnyttävät kohtauksia, ovat tiellä ja ansaitsisivat selkäänsä. Mutta kyseessä kuitenkin on seikkailuelokuva, niinpä tämänkaltaiset hahmot ovat tyypillisiä, joten kyllä heitä sietää ainakin tässä tapauksessa. Vaikka näiden lapsihahmojen vuoksi on aivan liian selvää miten Alan-hahmo tulee kehittymään elokuvan aikana ja sellainen vie elokuvalta jännitysmomenttia pois.
Mitään oikeasti pahaa sanottavaa minulta ei ole muistakaan elokuvan esiintyjistä.
Sam Neill on mainio Alanin roolissa ja hänen hahmonsa eräänlainen jäykkyys on erinomainen vastapaino Jeff Goldblumin Ian-hahmon moottoriturpamaisuudelle, tai kuten elokuvassa todetaan, rocktähteydelle. Jeff Goldblum onkin aivan loistava valinta Ianin rooliin ja hänen kohdallaan en osaakaan kuvitella ketään muuta kyseisen hahmon esittäjäksi.
Erityisen miellyttävä on Hammondia esittävä Richard Attenborough. Hammond-hahmo on leikkimielinen miljonääri joka haluaa tuoda vain iloa elämään ja on oikeasti murtuneen oloinen kun huomaa että kaikki ei todellakaan mene suunnitelmien mukaan. Attenborough esittää roolinsa sopivalla kepeydellä, mutta tuoden kuitenkin mukanaan tarpeeksi vakavuutta ja selkärankaa ollakseen muutakin kuin jonkinlainen parodia Richard Bransonista.
Mainittavassa sivuosassa on irtokädeksi päätyvä Samuel L. Jackson, joka tähän aikaan oli juuri massayleisön tietoisuuteen päätyvä näyttelijä.
Jackson on mainio ketjupolttavana tietokonehyypiönä joka pääsee sanomaan repliikin joka muistuttaa Jacksonin yleisestä imagosta katu-uskottavana esiintyjänä.
Jurassic Park on mielestäni edelleenkin seikkailuelokuvien aatelia. Se on näiden vuosien jälkeenkin visuaalisesti mestarillinen, mutta ei silti ideastaan huolimatta tunnu pelkältä efektielokuvalta, vaan oikeasti sydämelliseltä kertomukselta ihmisistä ja luonnosta. Tähän jälkimmäiseen liittyen Jurassic Park antaakin pohdittavaa tieteen mahdollisuuksista ja sen vastuusta, etenkin silloin kun tiede sekoittaa luonnollisen järjestyksen.
Elokuvan kertomus on toteutettu sen ansaitsemalla kunnioituksella ja oli kyse sitten kuvasta, äänestä, tai näyttelijöistä, niin kaikki on viimeiseen asti harkittua.
Eikä saa unohtaa että John Williamsin musiikki on aivan loistavaa.
Niin ja mikä tärkeintä.
Dinosauruksia!
Tähdet: *****
Jurassic Park
...NOIR
En tiedä, jotenkin vain tuntuu että dinosaurukset ovat aina olleet enemmän poikien juttu kuin tyttöjen. Ei niin etteivätkö tytötkin saisi olla olla ja osa varmasti onkin kiinnostunut dinoista, mutta enemmän tytöt vaikuttavat suuntaavan kiinnostuksensa leikkimökkiin kuin Tyrannosaurukseen. Väliäkö tuolla.
Oma suosikkini dinosauruksista on aina ollut syystä tai toisesta Diplodocus. Joka tietenkin on aivan sairaan nynny valinta Tyrannosauruksen rinnalla ja varsinkin Jurassic Parkin synnyttämän Velociraptor-innostuksen seurassa. Väliäkö tuolla.
Olin kuitenkin hyvin kiinnostunut dinoista ja kirjahylly notkuikin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, jota korostettiin kirjastolainoilla. Joten kun Jurassic Park saapui elokuvateattereihin, olin tietenkin aivan innossani koska Harrison Fordin Takaa-ajettu oli viimein kankailla. (Voi luoja, eivätkö nämä puujalkavitsit lopu koskaan.)
Muistan vieläkin reaktioni kun katselin Jurassic Parkia ensimmäisen kerran. Se oli täsmälleen samanlainen kuin elokuvan hahmoilla oli kun he näkivät Brachiosaurusten syömässä puiden lehtiä. Olin aivan huuli pyöreänä että ”tämä on mahdotonta. Nehän ovat oikeita.” Ja vaikka enää useiden katselukertojen myötä elokuva ei aivan samaa reaktiota synnytä, niin ne ovat edelleen oikeita.
Miljonääri John Hammond (Richard Attenborough) on tiedemiestensä avulla luonut kaukaiselle paratiisisaarelle uudenlaisen huvipuiston, tai pikemminkin eläintarhan, Jurassic Parkin jossa lapsoset ja lapsenmieliset pääsevät katselemaan eläimistöä jollaista ei Korkeasaari tarjoa.
Tiedämme heti elokuvan alun perusteella että jonkinlaista vaaraa puiston eläimet edustavat, sillä yksi alueen työntekijöistä päätyy jonkinlaisen ison liskon,,, okei,,, Velociraptorin syömäksi.
Ennen kuin puisto avataan yleisölle kutsuu Hammond paikalle muutaman ns. asiantuntijan vilkaisemaan paikkaa. Ilmeisesti Hammond haluaa vain kiusata näitä asiantuntijoita, sillä mitä hyötyä heistä olisi enää kun eläimet on jo kloonattu ja geenimanipuloitu täyteen mittaansa ja pistetty esitteille. No, Hammond rahoittaa näiden asiantuntijoiden työskentelyä, joten saakoon hän kiusata heitä kuinka paljon haluaa.
Asiantuntijamme ovat lapsivihamielinen paleontologi Alan Grant (Sam Neill), paleobotanisti eli rehututkija Ellie Sattler (Laura Dern) ja kaaosteoreetikko Ian Malcolm (Jeff Goldblum.)
Mukana ovat myös Hammondin näsäviisaat lapsenlapset Tim (Joseph Mazzello) ja Lex (Ariana Richards.)
Toisaalla saamme nähdä että eräs puiston työntekijöistä, Dennis Nedry (Wayne Knight) harrastaa rahanahneutta ja teollisuusvarkautta tarkoituksenaan myydä kilpailevalle yhtiölle puiston eläimistön alkioita.
Saavumme Hammondin saarelle ja tuttu teemamusiikki saa minut hymyilemään kuin juopunut idiootti. "Welcome to Jurassic Park."
No, okei. On näillä asiantuntijavierailla oikeakin syy olla Hammondin vieraina. Heidän lausuntojensa perusteella päätetään saako Hammond virallisen luvan avata puistonsa yleisölle, mutta fossiilitutkijoita tärkeämpi ja kireämpi päättäjä on mukana seuraava rahoittajia edustava lakimies Donald Gennaro (Martin Ferrero.) Gennaro on sellainen tyypillinen kynäkaulus jonka kohdalla tiedämme jo ensimmäisen repliikin perusteella että hänelle tulee käymään huonosti.
Alan ja kumppanit näkevät saarella Brachiosauruksia ja nyt näemme että Jurassic Parkin eläimistö koostuu dinosauruksista.
Kunhan ensin koemme pienen tieteellisen selityksen siitä kuinka dinojen kloonaus on ollut mahdollista ja että kuinka kaikki saaren eläimet on muokattu naaraiksi jotta ne eivät pystyisi lisääntymään vapaasti. Niin sitten voimmekin samantien esittää perustelut sille miksi kaikki tulee roiskahtamaan käsille. Eli Ian kommentoi että evoluutiota ei voi pysäyttää tieteen keinoin ja täten dinot tulisivat lisääntymään estoista huolimatta. Tämän lisäksi Alan tuntuu laskevan housuihinsa kuulleessaan Hammondin kloonauttaneen myös Velociraptoreita, sillä Alanin tutkimusten perusteella raptorit tulevat viiltelmään vatsoja auki ja muuntumaan linnuiksi.
On siis hyvä aika valmistautua siihen että kohta juostaan ja lujaa.
Saarelle iskee myrsky ja työntekijät ovat poistumassa alueelta viikonlopun viettoon. Samanaikaisesti Nerdy varastaa joukon alkioita ja ohjelmoi puiston tietokonejärjestelmät kaatumaan varmistaakseen tällä tavoin oman pakonsa. Järjestelmien kaatuminen tietenkin sammuttaa saaren sähköaitauksia jättäen Alanin ja kumppanit vapautuvien dinojen seuraksi.
Sähköt kaatuvat, puhelimet simahtavat, valtaosa saaren työntekijöistä on poistunut saarelta ja Tyrannosaurus päättää värisyttää vesilasia. Niin ja Nerdykin kolaroi autollaan jääden saarelle vangiksi.
Lakimies Gennaro kokee perinteisen asianajajakuoleman istuessaan vessanpöntöllä ja joutuessaan Tyrannosauruksen syömäksi.
Nerdy kohtaa Dilophosauruksen joka avaa helttansa ja sylkee Nedryn päälle myrkyllistä visvaa. Sen sijaan että Nedry näkisi visioita kävelevistä vasaroista, päätyy hän Dilophon vatsaan. Tässä yhteydessä näemme kuinka Ianin kommentti siitä kuinka luonto löytää keinot lisääntyä tieteen estoista huolimatta on mahdollista kun Nedryn varastamat alkiot päätyvät luontoon.
(Tämä Dilophosauruksen hyökkäys säikäytti minut alunperin. Elukka on aluksi kuin kehräävä kissa ja sitten yllättäen sähähtää kuin häntä olisi jäänyt jalan alle.)
Tyrannohyökkäyksen jälkeen ryhmät jakaantuvat, kun Alan päätyy jalkapatikkaan lasten kanssa ja loukkaantunut Ian saa seurakseen Ellien ja saaren villieläimistöstä vastaavan Muldoonin (Bob Peck.) Muldoon päätyy dinojen vatsoihin.
Sähköt saadaan kuntoon, mutta paljonpa niistä on hyötyä kun raptorit (ei se suomen paras räpryhmä) koettavat pistellä poskeensa Lexin ja Timin.
Ai niin, tottakai Lex on tietokonenero (tottakai) ja hiukan kun hän näpelöi näppäimistöä, niin johan saadaan ovi lukkoon ja ollaan turvassa raptoreilta. Niin no, ainakin siihen saakka kunnes taas juostaan pakoon. Onneksi kuitenkin Tyrannosaurus tulee ja pistää raptorit poskeensa.
Alan, Hammond, Ian, Ellie ja muksut ovat turvassa ja voivat lentää pois saarelta.
Alan oppi sietämään lapsia.
Spielbergillä on uskomaton kyky yhdistää lapsellisuus vakavuuteen siten, että se tuntuu uskottavalta. Oli sitten Jurassic Parkin tieteellisyys kuinka huuhaata tahansa, niin se osataan esittää sellaisella tavalla että ei näitä meripihkahyttysklooneja rupea suuremmin epäilemäänkään. Ja nyt en tietenkään väheksy tarinan kirjoittajaa Michael Crichtonia puhuessani siitä että Spielberg saa nämä kloonidinot vaikuttamaan aidoilta, mutta onhan se nyt tehtävä ero kirjan ja elokuvan välille siinä että näkeminen on eri asia kuin lukeminen. Tämä pätee etenkin juuri dinosauruksia katsellessa, sillä kirjaa lukiessa on helpompi uskoa dinoihin oman mielikuvituksen luoman vision avulla, mutta elokuvassa ne näyttävät helposti yhtä uskottavilta kuin Jar Jar Binks, eli eivät laisinkaan. Mutta Jurassic Park onnistuu siinä että se on uskottavan oloinen ja näköinen. Hitto vie! Nämä elokuvan dinosaurukset ovat edelleenkin kenties realistisimman näköisiä tietokoneella luotuja eläviä olentoja joita on tähän asti saatu elokuviin luotua. Toki siellä on muutamia kohtia joissa huomaa niiden keinotekoisuuden, mutta kokonaisuus huomioon ottaen ne ovat oikeita.
Nyt kun mainitsin tuon Jar Jar Binksin, niin siinä on yksi asia josta Jurassic Park ansaitsee miinusta. Tämän elokuvan efektien onnistuminen oli kuulemma pääsyy siihen että George Lucas iski viimeisen naulan päätökseensä pilata Tähtien Sota-sarjaa ja aloitti valmistelut seuraaviin oksetuksiin (Huom. On tärkeää aina huomauttaa kuinka alkuperäinen trilogia on kuitenkin puhdasta ekstaasia, joten pyrimme pyyhkimään mielestämme vain esiosat ja puiset tietokoneanimaatiot.)
Mutta palatakseni kommenttiini siitä että Spielbergillä on uskomaton kyky yhdistää lapsellisuus vakavuuteen, niin ilmeisesti Jurassic Parkin valmistumisvuosi on ollut jonkinlainen käännekohta Spielbergille tämän ”lapsellisuuden” hylkäämisessä ”vakavuuden” vuoksi. Sillä vuoden 1993 jälkeen Spielberg on painottanut omissa ohjaustöissään enemmän ja enemmän synkkyyttä. Toki siellä joukossa on edelleen Indiana Jonesia ja muuta, mutta määrällisesti Spielbergin elokuvat ovat olleet Jurassic Parkin jälkeen vähemmän humoristia kuin ennen. Jopa Lost World oli Jurassic Parkiin verrattuna kuin Manaaja Alastoman Aseen rinnalla.
Näyttelijät ovat kukin varsin hyviä rooleissaan.
Ariana Richards ja Joseph Mazzello ovat ainoita jotka hieman ärsyttävät, mutta kyllä hekin esiintyvät jokseekin edukseen. Ärsytys tuleekin vain siitä että nämä lapset ovat hahmoina niin perinteisiä Spielbergin lapsihahmoja jotka tietyissä tilanteissa tuntuvat hieman nynnyttävät kohtauksia, ovat tiellä ja ansaitsisivat selkäänsä. Mutta kyseessä kuitenkin on seikkailuelokuva, niinpä tämänkaltaiset hahmot ovat tyypillisiä, joten kyllä heitä sietää ainakin tässä tapauksessa. Vaikka näiden lapsihahmojen vuoksi on aivan liian selvää miten Alan-hahmo tulee kehittymään elokuvan aikana ja sellainen vie elokuvalta jännitysmomenttia pois.
Mitään oikeasti pahaa sanottavaa minulta ei ole muistakaan elokuvan esiintyjistä.
Sam Neill on mainio Alanin roolissa ja hänen hahmonsa eräänlainen jäykkyys on erinomainen vastapaino Jeff Goldblumin Ian-hahmon moottoriturpamaisuudelle, tai kuten elokuvassa todetaan, rocktähteydelle. Jeff Goldblum onkin aivan loistava valinta Ianin rooliin ja hänen kohdallaan en osaakaan kuvitella ketään muuta kyseisen hahmon esittäjäksi.
Erityisen miellyttävä on Hammondia esittävä Richard Attenborough. Hammond-hahmo on leikkimielinen miljonääri joka haluaa tuoda vain iloa elämään ja on oikeasti murtuneen oloinen kun huomaa että kaikki ei todellakaan mene suunnitelmien mukaan. Attenborough esittää roolinsa sopivalla kepeydellä, mutta tuoden kuitenkin mukanaan tarpeeksi vakavuutta ja selkärankaa ollakseen muutakin kuin jonkinlainen parodia Richard Bransonista.
Mainittavassa sivuosassa on irtokädeksi päätyvä Samuel L. Jackson, joka tähän aikaan oli juuri massayleisön tietoisuuteen päätyvä näyttelijä.
Jackson on mainio ketjupolttavana tietokonehyypiönä joka pääsee sanomaan repliikin joka muistuttaa Jacksonin yleisestä imagosta katu-uskottavana esiintyjänä.
Jurassic Park on mielestäni edelleenkin seikkailuelokuvien aatelia. Se on näiden vuosien jälkeenkin visuaalisesti mestarillinen, mutta ei silti ideastaan huolimatta tunnu pelkältä efektielokuvalta, vaan oikeasti sydämelliseltä kertomukselta ihmisistä ja luonnosta. Tähän jälkimmäiseen liittyen Jurassic Park antaakin pohdittavaa tieteen mahdollisuuksista ja sen vastuusta, etenkin silloin kun tiede sekoittaa luonnollisen järjestyksen.
Elokuvan kertomus on toteutettu sen ansaitsemalla kunnioituksella ja oli kyse sitten kuvasta, äänestä, tai näyttelijöistä, niin kaikki on viimeiseen asti harkittua.
Eikä saa unohtaa että John Williamsin musiikki on aivan loistavaa.
Niin ja mikä tärkeintä.
Dinosauruksia!
Tähdet: *****
Jurassic Park
...NOIR
sunnuntai 13. kesäkuuta 2010
Leslie Nielsen: Tunarin Golftunti (Leslie Nielsen's Stupid Little Golfvideo, 1997)
Tämä on hyvin tarpeellinen lisä videoottiseen maailmaan. Frank Drebin opettamassa golfia.
Joskus kun en meinaa saada unta, eli aivan liian usein, pyrin suggeroimaan itseni uneen tietyillä kuvitelmilla. Keilausta, ratsastamista ja esimerkiksi golfausta. Joten eiköhän tämäkin ole paikallaan.
Elokuvan aluksi näemme putouksia, vettä virtaamassa, haaravälin ja viittauksen siihen että näiden haarojen omista virtsaisi kuin Niagara ikään. Ja oi kuinka meillä onkaan hauskaa kun ureoittaminen osoittautuukin visuaaliseksi harhaksi, sillä tosiasiassa tämä henkilö, eli Leslie Nielsen (Leslie Nielsen) olikin vain laskemassa rahojaan vesisuihkun edessä.
Nielsen esittelee itsensä maailman huonoimmaksi golfaajaksi ja että hänen tietämättömyydestään onkin tehty Alastomat ja Kuolleet-kirjan paksuinen opus, jossa tietenkin on keskiaukeamakuva keskiaukeamatytöstä. Sitten Nielsen aloittaa opetuksen golfauksesta ja vitsit ovat luokkaa ”safe golf” kun mailansuojuksena on kondomi. Hahaha, tai kuten Joulupukki sanoisi, hohoho!
Aina välillä Nielsen vääntelee naamaansa, näyttää pari oikeaoppista lyöntiä ja potkii palloa. Mukana on myös yleisö joka hurraa ja hihkuu.
Nielsen inhimillistää palloa kertomalla kuinka pallo vihaa golfareita ja sitä tulee rangaista.
Nielsen esittelee erilaisia tapoja asetella kätensä mailanvarteen ja kuinka ääntä nopeampi lyönti saattaa räjäyttää pallon atomipommin tavoin.
Mitä tulee ajatella lyöntiin keskittyessään? Lihapullia tai perunoita.
Nielsenin apuna toimii nimetön mailapoika (Bob Donner) jonka pääasillinen tehtävä on tarjoilla pekonia ja väännellä naamaansa.
Mukaan astuu John Boswell, joka näemmä on ammattilaisgolfari. Siispä hän haastaa Nielsenin kilpailuun ja nyt huumori syntyy siitä kuinka Nielsen tekee kaikkensa häiritäkseen Boswellin peliä ja Boswell rupeaa kiukuttelemaan. Joo, ei se ole hauskaa.
Seuraavaksi Nielsen esittelee mielikuvaharjoitusta ja kuvittelee arabiterroristin vartioimassa reikää.
Hieman kompurointia, törmäilyä ja muuta kivaa. Sitten lopetellaan siihen että muut kentän pelaajat valittavat poliiseille Nielsenistä ja Nielsen pakenee paikalta.
Tunarin Golftunti on oikea golfin opetusvideo. Tai oikea ja oikea, sillä ei tästä oikeastaan opi muuta kuin että kompuroiminen kaataa ihmisen. Mutta idea on kuitenkin siinä että Nielsenin komedioista tutulla tyylillä suoritetaan opetusta ja että täten oppiminen olisi hauskaa. Minusta idea on varsin mainio, vaikkakaan sisältöä on vaikea pitää oikeasti opettavaisena sen komiikkakuorrutuksen vuoksi. Joten amatöörikin huomaa heti että Nielsenin lyöntitekniikoiden avulla toimittaa ennemminkin pallon vastustajan kalloon, eikä maassa sijaitsevaan reikään. Tosin Tunarin Golftunnin pääasiallinen tarkoitus lieneekin olla vain kynnyksen madaltaminen ja että siten tämän kautta uskaltaisi siirtyä golfin asiallisempaan, eli kuivakkaampaan ilmaisuun.
Joten dokumentin sijaan komedia on kuvaavampi lajityypistys tälle teokselle.
Koska Tunarin Golftunnin opetuksillinen arvo on minimaalinen, niin keskittyminen ottaa kohteekseen videon komedialliset arvot. Tämä ei ole hauska.
Tyylinä tässä on siis Nielsenin tutut komediat, mutta Alastomien Aseiden ja Hei Me Lennetään sijaan painopiste on myöhemmissä Nielsenkomedioissa kuten Takaahaettu ja Spy Hard. Eli vitsit ovat niitä tuttuja tyyliin kolmas käsi ilmaantuu kuvaan ja vastaavia, mutta kuten myöhemmissä Nielsenkomedioissa, hän ei esitä niitä naama vakavana vaan naama vääntyy joka nanosekunti sellaiseen muotoon että Picasso olisi ylpeä. Nielsen osaa kyllä esittää roolinsa hyvin, sillä hän on tehnyt sen niin monta kertaa aiemminkin, mutta jokaisessa videolla esiintyvässä vitsissä on jonkinlainen väärän ajoituksen tunne ja jokainen vitsi tuntuu halpakopiolta jo ennen nähdystä. Olinkin aivan varma että Tunarin Golftunnin käsikirjoittaja Henry Beard ei olisi aiemmin komediaa kirjoittanut, mutta yllätyksekseni kaikki IMDB:n hänelle kreditoimat käsikirjoitukset ovat nimenomaan komedioita. Kenties hän on siis vain yksinkertaisesti huono kirjoittaja.
Plussana voidaan sanoa että huumorin epäonnistumisesta huolimatta tämä on huomattavasti hauskempi kuin esimerkiksi Mitäs Me Spartalaiset, joka kuitenkin kuvittelee edustavansa Nielsenin komedioista tuttua tyyliä,,, vaikkakin on täyttä kuraa ja voi vain haaveilla olevansa yhtä hyvä kuin Nielsenin huonoin elokuva.
Toteutukseltaan Tunarin Golftunti on valitettavan kömpelö, enkä nyt tarkoita vain videon esittämää komiikkaa.
Toki ymmärrän että tavoitteena on ollut tehdä lopputuloksesta oikean opetusvideon näköinen ja siihen liittyen tämä onkin kotivideokameramainen ja siten hieman ns. dokumentaarinen, mutta se ei oikein toimi oikein koska Tunarin Golftunnissa on kuitenkin myös elokuvamainen tarkoitus. Siispä kameravaihtojen välillä tapahtuvat valaisumuutokset ovat vain häiritseviä ja vaikuttaakin siltä kuin kukaan ei olisi välittänyt vaihtuuko valontaso ja varjojen suunta leikkausten välillä.
Lisäksi välillä näytettävä hurraava yleisö on selkeästi kuvattu eri aikaan kuin muu osa ja se näkyy aivan liian helposti, sillä he ovat liian irrallaan tapahtumista ja jotenkin vaikuttavat olevan bluescreenin edessä vaikka näin ei varmastikaan ole. Muutenkin tässä videossa on useita kohtauksia joista huokuu taustakankaan käyttö, mutta kyseessä lienee vain esimerkiksi valaisusta johtuva luulo.
Tunarin Golftunnin idea eräänlaista golfopetuksen parodiasta on hauska ja uskonkin että jos muutoin ei ole kiinnostunut golfista, niin tämä on hyvä tapa tutustua aiheeseen. Eihän tästä opi juuri mitään, mutta tämän avulla ehkä uskaltaa tutustua oikeaan golfiin.
Vaikka toteutus on visuaalisesti yhtä laadutonta kuin CKY-videot ja huumori on kuoliaaksi hakattu, niin Tunarin Golftunnissa on kuitenkin mukavan rento fiilis ja Nielsen on yhtä sympaattinen kuin muulloinkin. Leslie Nielsen onkin suurin syy katsoa tämä video, sillä hän on niin kovin mukavan oloinen.
Ääniraidalla soiva kevytjatsi on myös ajoittain hyvin miellyttävän kuuloista.
Taivas on rauhoittavan sininen ja ruoho kirkkaan vihreää.
Tähdet: **
Leslie Nielsen: Tunarin Golftunti
...NOIR
Joskus kun en meinaa saada unta, eli aivan liian usein, pyrin suggeroimaan itseni uneen tietyillä kuvitelmilla. Keilausta, ratsastamista ja esimerkiksi golfausta. Joten eiköhän tämäkin ole paikallaan.
Elokuvan aluksi näemme putouksia, vettä virtaamassa, haaravälin ja viittauksen siihen että näiden haarojen omista virtsaisi kuin Niagara ikään. Ja oi kuinka meillä onkaan hauskaa kun ureoittaminen osoittautuukin visuaaliseksi harhaksi, sillä tosiasiassa tämä henkilö, eli Leslie Nielsen (Leslie Nielsen) olikin vain laskemassa rahojaan vesisuihkun edessä.
Nielsen esittelee itsensä maailman huonoimmaksi golfaajaksi ja että hänen tietämättömyydestään onkin tehty Alastomat ja Kuolleet-kirjan paksuinen opus, jossa tietenkin on keskiaukeamakuva keskiaukeamatytöstä. Sitten Nielsen aloittaa opetuksen golfauksesta ja vitsit ovat luokkaa ”safe golf” kun mailansuojuksena on kondomi. Hahaha, tai kuten Joulupukki sanoisi, hohoho!
Aina välillä Nielsen vääntelee naamaansa, näyttää pari oikeaoppista lyöntiä ja potkii palloa. Mukana on myös yleisö joka hurraa ja hihkuu.
Nielsen inhimillistää palloa kertomalla kuinka pallo vihaa golfareita ja sitä tulee rangaista.
Nielsen esittelee erilaisia tapoja asetella kätensä mailanvarteen ja kuinka ääntä nopeampi lyönti saattaa räjäyttää pallon atomipommin tavoin.
Mitä tulee ajatella lyöntiin keskittyessään? Lihapullia tai perunoita.
Nielsenin apuna toimii nimetön mailapoika (Bob Donner) jonka pääasillinen tehtävä on tarjoilla pekonia ja väännellä naamaansa.
Mukaan astuu John Boswell, joka näemmä on ammattilaisgolfari. Siispä hän haastaa Nielsenin kilpailuun ja nyt huumori syntyy siitä kuinka Nielsen tekee kaikkensa häiritäkseen Boswellin peliä ja Boswell rupeaa kiukuttelemaan. Joo, ei se ole hauskaa.
Seuraavaksi Nielsen esittelee mielikuvaharjoitusta ja kuvittelee arabiterroristin vartioimassa reikää.
Hieman kompurointia, törmäilyä ja muuta kivaa. Sitten lopetellaan siihen että muut kentän pelaajat valittavat poliiseille Nielsenistä ja Nielsen pakenee paikalta.
Tunarin Golftunti on oikea golfin opetusvideo. Tai oikea ja oikea, sillä ei tästä oikeastaan opi muuta kuin että kompuroiminen kaataa ihmisen. Mutta idea on kuitenkin siinä että Nielsenin komedioista tutulla tyylillä suoritetaan opetusta ja että täten oppiminen olisi hauskaa. Minusta idea on varsin mainio, vaikkakaan sisältöä on vaikea pitää oikeasti opettavaisena sen komiikkakuorrutuksen vuoksi. Joten amatöörikin huomaa heti että Nielsenin lyöntitekniikoiden avulla toimittaa ennemminkin pallon vastustajan kalloon, eikä maassa sijaitsevaan reikään. Tosin Tunarin Golftunnin pääasiallinen tarkoitus lieneekin olla vain kynnyksen madaltaminen ja että siten tämän kautta uskaltaisi siirtyä golfin asiallisempaan, eli kuivakkaampaan ilmaisuun.
Joten dokumentin sijaan komedia on kuvaavampi lajityypistys tälle teokselle.
Koska Tunarin Golftunnin opetuksillinen arvo on minimaalinen, niin keskittyminen ottaa kohteekseen videon komedialliset arvot. Tämä ei ole hauska.
Tyylinä tässä on siis Nielsenin tutut komediat, mutta Alastomien Aseiden ja Hei Me Lennetään sijaan painopiste on myöhemmissä Nielsenkomedioissa kuten Takaahaettu ja Spy Hard. Eli vitsit ovat niitä tuttuja tyyliin kolmas käsi ilmaantuu kuvaan ja vastaavia, mutta kuten myöhemmissä Nielsenkomedioissa, hän ei esitä niitä naama vakavana vaan naama vääntyy joka nanosekunti sellaiseen muotoon että Picasso olisi ylpeä. Nielsen osaa kyllä esittää roolinsa hyvin, sillä hän on tehnyt sen niin monta kertaa aiemminkin, mutta jokaisessa videolla esiintyvässä vitsissä on jonkinlainen väärän ajoituksen tunne ja jokainen vitsi tuntuu halpakopiolta jo ennen nähdystä. Olinkin aivan varma että Tunarin Golftunnin käsikirjoittaja Henry Beard ei olisi aiemmin komediaa kirjoittanut, mutta yllätyksekseni kaikki IMDB:n hänelle kreditoimat käsikirjoitukset ovat nimenomaan komedioita. Kenties hän on siis vain yksinkertaisesti huono kirjoittaja.
Plussana voidaan sanoa että huumorin epäonnistumisesta huolimatta tämä on huomattavasti hauskempi kuin esimerkiksi Mitäs Me Spartalaiset, joka kuitenkin kuvittelee edustavansa Nielsenin komedioista tuttua tyyliä,,, vaikkakin on täyttä kuraa ja voi vain haaveilla olevansa yhtä hyvä kuin Nielsenin huonoin elokuva.
Toteutukseltaan Tunarin Golftunti on valitettavan kömpelö, enkä nyt tarkoita vain videon esittämää komiikkaa.
Toki ymmärrän että tavoitteena on ollut tehdä lopputuloksesta oikean opetusvideon näköinen ja siihen liittyen tämä onkin kotivideokameramainen ja siten hieman ns. dokumentaarinen, mutta se ei oikein toimi oikein koska Tunarin Golftunnissa on kuitenkin myös elokuvamainen tarkoitus. Siispä kameravaihtojen välillä tapahtuvat valaisumuutokset ovat vain häiritseviä ja vaikuttaakin siltä kuin kukaan ei olisi välittänyt vaihtuuko valontaso ja varjojen suunta leikkausten välillä.
Lisäksi välillä näytettävä hurraava yleisö on selkeästi kuvattu eri aikaan kuin muu osa ja se näkyy aivan liian helposti, sillä he ovat liian irrallaan tapahtumista ja jotenkin vaikuttavat olevan bluescreenin edessä vaikka näin ei varmastikaan ole. Muutenkin tässä videossa on useita kohtauksia joista huokuu taustakankaan käyttö, mutta kyseessä lienee vain esimerkiksi valaisusta johtuva luulo.
Tunarin Golftunnin idea eräänlaista golfopetuksen parodiasta on hauska ja uskonkin että jos muutoin ei ole kiinnostunut golfista, niin tämä on hyvä tapa tutustua aiheeseen. Eihän tästä opi juuri mitään, mutta tämän avulla ehkä uskaltaa tutustua oikeaan golfiin.
Vaikka toteutus on visuaalisesti yhtä laadutonta kuin CKY-videot ja huumori on kuoliaaksi hakattu, niin Tunarin Golftunnissa on kuitenkin mukavan rento fiilis ja Nielsen on yhtä sympaattinen kuin muulloinkin. Leslie Nielsen onkin suurin syy katsoa tämä video, sillä hän on niin kovin mukavan oloinen.
Ääniraidalla soiva kevytjatsi on myös ajoittain hyvin miellyttävän kuuloista.
Taivas on rauhoittavan sininen ja ruoho kirkkaan vihreää.
Tähdet: **
Leslie Nielsen: Tunarin Golftunti
...NOIR
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Fat Burning 2 (1999)
Mestariteoksille on lähes aina luvassa jatkoa, kuten myös muillekin elokuville, joten miksi Marianne Kiukkosen Fat Burning Aerobic olisikaan poikkeus tässä tilanteessa. Siispä valmistetaanpa pitsa ja laitetaan kasetti koneeseen, sillä vuorossa on Fat Burning 2.
Aluksi näemme Mariannen joukkoineen mainostavan jotain palautusjuomaa, jonka perään sopii makkaramainos vallan sopivasti. Ihan oikeasti, tässä on makkaramainos. Toki kyseessä on kevyttuotteita, mutta kuitenkin. Ja jotta tilanne olisi mahdollisimman absurdi, heti perään tulee jonkin hammashoitolan mainos, koska aina kun mieleen tulee jumppaus niin mieleen tulevat myös hampaat.
Seuraavaksi Marianne toistaa jälleen mantraa siitä kuinka hyödyllistä aerobic on ja samalla esitellään videolla esiintyviä henkilöitä. Jep, tällä kertaa jumppaajilla on nimet, joista yhtä lukuunottamatta en tunnista niitä. Ilmeisesti tälläkin kertaa vain yksi taustajumppaajista on jonkinlainen julkisuuden henkilö kuten edellisen osan Tanja Vienonen. Tällä kertaa kyseessä on Aria Arai jonka naaman ja nimen muistan nähneeni joskus lehdissä, mutta mitään mielikuvaa minulla ei ole siitä miksi hän on julkkis.
Konsepti on suurinpiirtein sama kuin edellisessäkin videossa. Eli Marianne on etualalla heilumassa ja taustalla olevat jumppaajat toistavat liikkeitä. Erona edelliseen on se että nyt kukin on pukeutunut ilmeisesti oman valintansa mukaan, eivätkä keskenään samanlaisiin univormuihin. Jokaisella on kuitenkin jotain Adidaskamaa, tai ylipäätään verkkarikuteita.
Aiempi pelkkiin naisiin luottaminen on myös muuttunut, sillä nyt taustajumppaajista neljä on naispuolista ja kaksi miestä. Lisäksi jumppaajat ovat erilaisista kokoluokista, joten jumppajutuille tyypillinen pelkkiä timmivartaloita-malli on hylätty.
Mariannen heiluttaa peppuaan ja huutaa päämikkiään hyväksikäyttäen kannustavia lauseita kuten ”shake it baby!” Ja jostain syystä tuo aiemmin mainittu Aria Arai huutaa joka kolmas sekunti jotain mölinää. Ei siitä oikein selvää saa, mutta ainakin ”yeah!” on yksi Arain aktiivisuuden osoituksista.
Aina välillä näemme muka vanhanaikaiseksi tehtyä videokuvaa Mariannesta jollain urheilukentällä urheilemassa ja hän kertoo kuinka jo muinaisessa Kreikassa,,, vai oliko se Roomassa? No, jotain urheilun historiaa se kai on olevinaan.
Seuraavaksi jumpataan kepin avulla, mutta harjanvarsi kuulemma kelpaa myös.
”NO PAIN! NO PAIN!” Joten ilmeisesti kyseessä on Rocky nelonen.
Rockyyn liittyen onkin sopivaa että pian näemme eräänlaista varjonyrkkeilyä ja Marianne kertoo että ”Rocky! Eye of the tiger! Rocky Balboa! Rocky Balboa!”
”Ajattele jotain pahaa, ajattele pahinta. Vaikka se on vaikeaa, me ollaan niin hyviä.” Öö, okei.
Ai niin, en maininnutkaan vielä tämänkertaista studiolavastusta. Oranssiksi valaistut seinät ja seinien reunoilla styroksikiviä ja muutama styroksikivipylväs. Keskiaikaista meininkiä.
Ja musiikkina on edellisestäkin tuttua harmitonta tanssibiittiä.
Lopuksi taas chillataan ja venytetään jalkoja.
Fat Burning 2 on perusidealtaan ihan samanlainen kuin ensimmäinenkin osa, mutta jotenkin tämä tuntuu olevan asiallisempi. Fat Burning Aerobic oli kyllä kiltti ja jumppaihmiset tuskin siitä hernettä nenään vetäisivät, mutta jotenkin tuntuu mukavammalta kun tässä kakkososassa esiintyvät jumppaajat ovat pukeutuneet hieman, sanotaanko vapaamman oloisesti. Sukupuolia on jopa kaksi ja ennen kaikkea esiintyjissä on muitakin kuin laihoja ihmisiä jolloin esiintyjiin on helpompi samaistua. Ei siis tule sitä fiilistä että ”mitä jumppaa noi muka tarvitsevat?”
Vastaavasti taas tämä kakkososa ei toimi ensimmäisen osan tavoin yhtä seksuaalisesti stimuloivana, joten pelkään pahoin että tätä osaa katsellessa olisi oikeasti jumpattava.
Marianne itse esiintyy samalla lailla kuin edellisessäkin videossa. Eli jos se sillloin veti mukaansa, niin kyllä se varmaan toistuu tämänkin kohdalla.
Muut esiintyjät ovat Araita lukuunottamatta turpa rullalla ja hymyillen toistavat Mariannen esittämiä liikkeitä.
Arai kuitenkin pilaa lähes kaiken nautinnon mitä tästä voi saada. En edes oikein ymmärrä miksi hän on mukana. Onko tähän pitänyt saada joku julkkis tuomaan lisähuomiota videolle ja sitten Arai on ainoa jonka kohdalla on tärpännyt? Oli syy mikä tahansa niin hänen ei olisi pitänyt olla mukana. Ensinnäkään hän ei tunnu edes yrittävän tehdä samoja liikkeitä kuin muut, joten yhtä hyvin hän voisi seisoa paikoillaan syömässä voileipää.
Toiseksi Arain muutaman sekunnin välein ääntelemät vongahtukset ovat todella häiritseviä. Aivan kuin Arai mölisisi vain saadakseen itse huomiota, mutta todistaa sillä vain että hiljaa olevat taustajumppaajat ovat huomattavasti mielenkiintoisempia ja uskokaa pois, he eivät ole mielenkiintoisia.
Fat Burning 2 on samankaltainen kuin Fat Burning Aerobic, mutta sillä erotuksella että Fat Burning 2 on huonompi.
Hölmöä on että Fat Burning 2:n tulisi kaiken järjen mukaan olla idealtaan onnistuneempi, sillä vapaamman vaatetuksen ja eri kokoisten ihmisten vuoksi sen tulisi vedota laajempaan yleisöön, heihinkin jotka eivät muutoin jumppaa, mutta kaikki menee viemäristä alas vain ja ainostaan Arain vuoksi joka on niin uskomattoman ärsyttävä että hän muuttaa vegaanitkin verta tihkuvia lihasohvia syöviksi makuuteurastajiksi.
Tähdet: *
Fat Burning 2
...NOIR
Aluksi näemme Mariannen joukkoineen mainostavan jotain palautusjuomaa, jonka perään sopii makkaramainos vallan sopivasti. Ihan oikeasti, tässä on makkaramainos. Toki kyseessä on kevyttuotteita, mutta kuitenkin. Ja jotta tilanne olisi mahdollisimman absurdi, heti perään tulee jonkin hammashoitolan mainos, koska aina kun mieleen tulee jumppaus niin mieleen tulevat myös hampaat.
Seuraavaksi Marianne toistaa jälleen mantraa siitä kuinka hyödyllistä aerobic on ja samalla esitellään videolla esiintyviä henkilöitä. Jep, tällä kertaa jumppaajilla on nimet, joista yhtä lukuunottamatta en tunnista niitä. Ilmeisesti tälläkin kertaa vain yksi taustajumppaajista on jonkinlainen julkisuuden henkilö kuten edellisen osan Tanja Vienonen. Tällä kertaa kyseessä on Aria Arai jonka naaman ja nimen muistan nähneeni joskus lehdissä, mutta mitään mielikuvaa minulla ei ole siitä miksi hän on julkkis.
Konsepti on suurinpiirtein sama kuin edellisessäkin videossa. Eli Marianne on etualalla heilumassa ja taustalla olevat jumppaajat toistavat liikkeitä. Erona edelliseen on se että nyt kukin on pukeutunut ilmeisesti oman valintansa mukaan, eivätkä keskenään samanlaisiin univormuihin. Jokaisella on kuitenkin jotain Adidaskamaa, tai ylipäätään verkkarikuteita.
Aiempi pelkkiin naisiin luottaminen on myös muuttunut, sillä nyt taustajumppaajista neljä on naispuolista ja kaksi miestä. Lisäksi jumppaajat ovat erilaisista kokoluokista, joten jumppajutuille tyypillinen pelkkiä timmivartaloita-malli on hylätty.
Mariannen heiluttaa peppuaan ja huutaa päämikkiään hyväksikäyttäen kannustavia lauseita kuten ”shake it baby!” Ja jostain syystä tuo aiemmin mainittu Aria Arai huutaa joka kolmas sekunti jotain mölinää. Ei siitä oikein selvää saa, mutta ainakin ”yeah!” on yksi Arain aktiivisuuden osoituksista.
Aina välillä näemme muka vanhanaikaiseksi tehtyä videokuvaa Mariannesta jollain urheilukentällä urheilemassa ja hän kertoo kuinka jo muinaisessa Kreikassa,,, vai oliko se Roomassa? No, jotain urheilun historiaa se kai on olevinaan.
Seuraavaksi jumpataan kepin avulla, mutta harjanvarsi kuulemma kelpaa myös.
”NO PAIN! NO PAIN!” Joten ilmeisesti kyseessä on Rocky nelonen.
Rockyyn liittyen onkin sopivaa että pian näemme eräänlaista varjonyrkkeilyä ja Marianne kertoo että ”Rocky! Eye of the tiger! Rocky Balboa! Rocky Balboa!”
”Ajattele jotain pahaa, ajattele pahinta. Vaikka se on vaikeaa, me ollaan niin hyviä.” Öö, okei.
Ai niin, en maininnutkaan vielä tämänkertaista studiolavastusta. Oranssiksi valaistut seinät ja seinien reunoilla styroksikiviä ja muutama styroksikivipylväs. Keskiaikaista meininkiä.
Ja musiikkina on edellisestäkin tuttua harmitonta tanssibiittiä.
Lopuksi taas chillataan ja venytetään jalkoja.
Fat Burning 2 on perusidealtaan ihan samanlainen kuin ensimmäinenkin osa, mutta jotenkin tämä tuntuu olevan asiallisempi. Fat Burning Aerobic oli kyllä kiltti ja jumppaihmiset tuskin siitä hernettä nenään vetäisivät, mutta jotenkin tuntuu mukavammalta kun tässä kakkososassa esiintyvät jumppaajat ovat pukeutuneet hieman, sanotaanko vapaamman oloisesti. Sukupuolia on jopa kaksi ja ennen kaikkea esiintyjissä on muitakin kuin laihoja ihmisiä jolloin esiintyjiin on helpompi samaistua. Ei siis tule sitä fiilistä että ”mitä jumppaa noi muka tarvitsevat?”
Vastaavasti taas tämä kakkososa ei toimi ensimmäisen osan tavoin yhtä seksuaalisesti stimuloivana, joten pelkään pahoin että tätä osaa katsellessa olisi oikeasti jumpattava.
Marianne itse esiintyy samalla lailla kuin edellisessäkin videossa. Eli jos se sillloin veti mukaansa, niin kyllä se varmaan toistuu tämänkin kohdalla.
Muut esiintyjät ovat Araita lukuunottamatta turpa rullalla ja hymyillen toistavat Mariannen esittämiä liikkeitä.
Arai kuitenkin pilaa lähes kaiken nautinnon mitä tästä voi saada. En edes oikein ymmärrä miksi hän on mukana. Onko tähän pitänyt saada joku julkkis tuomaan lisähuomiota videolle ja sitten Arai on ainoa jonka kohdalla on tärpännyt? Oli syy mikä tahansa niin hänen ei olisi pitänyt olla mukana. Ensinnäkään hän ei tunnu edes yrittävän tehdä samoja liikkeitä kuin muut, joten yhtä hyvin hän voisi seisoa paikoillaan syömässä voileipää.
Toiseksi Arain muutaman sekunnin välein ääntelemät vongahtukset ovat todella häiritseviä. Aivan kuin Arai mölisisi vain saadakseen itse huomiota, mutta todistaa sillä vain että hiljaa olevat taustajumppaajat ovat huomattavasti mielenkiintoisempia ja uskokaa pois, he eivät ole mielenkiintoisia.
Fat Burning 2 on samankaltainen kuin Fat Burning Aerobic, mutta sillä erotuksella että Fat Burning 2 on huonompi.
Hölmöä on että Fat Burning 2:n tulisi kaiken järjen mukaan olla idealtaan onnistuneempi, sillä vapaamman vaatetuksen ja eri kokoisten ihmisten vuoksi sen tulisi vedota laajempaan yleisöön, heihinkin jotka eivät muutoin jumppaa, mutta kaikki menee viemäristä alas vain ja ainostaan Arain vuoksi joka on niin uskomattoman ärsyttävä että hän muuttaa vegaanitkin verta tihkuvia lihasohvia syöviksi makuuteurastajiksi.
Tähdet: *
Fat Burning 2
...NOIR
torstai 10. kesäkuuta 2010
Fat Burning Aerobic (1994)
”Tämä energinen Aerobic-video on tarkoitettu sinulle, joka haluat kiinteytyä ja nauttia hikisestä aerobicista.”
No en nyt siitä kiinteytyksestä niin välitä, mutta katselen ihan mielelläni hikistä aerobiccausta.
Tarinamme alkaa siten että Marianne (Marianne Kiukkonen) astelee kameran eteen pukeutuneena Adidaksen verkkareihin ja hän esiintyy kuin olisi jossain Grandmaster Flashin videolla vetämässä jotain old school hiphoppia, että white lines don't do it vaan. Mariannella on myös jokin rätti päässään
Marianne kertoo meille syitä miksi nyt kannattaa aloittaa aerobic. Niitä syitä taisi olla kolme ja yksi oli ainakin että aerobic kehittää koordinaatiokykyä ja tämän toteamuksen taustalla joku MC Lyte kompuroi.
Tanja Vienonen,,, tai ainakin tuolloin vielä Vienonen, taputtaa takapuoltaan.
Ai niin, aerobicia pitää harrastaa olikos se nyt viisi kertaa viikossa. Vähempi määrä on kuin piiskaisi Jeesuslasta.
Ja nyt itse asiaan.
Taustalla on läpikuultavia verhoja ja pari, kolme, neljä muovisen näköistä palmua. Mustavalkoisiin trikoisiin ja väärinpäin pidettävään lippikseen pukeutunut Marianne heiluu edessä ja kertoo kuinka polvet joustavat. Hänen takanaan on neljä naisihmistä, joista yksi on aiemmin mainittu Tanja Vienonen. Keitä nämä kolme muuta ovat? IMDB ei oikein auta tässä asiassa.
Välillä punnerretaan, välillä puristetaan, yy, kaa, koo, nee, vii, kuu, ojenna ylös.
Taustamusiikki kuulostaa hieman Giorgio Moroderilta, mutta tuskin on sitä.
Ahaa, nyt heillä on tummansiniset, harmaat, tai hieman sinne päin olevat sporttiliivit ja pyöräilyhousut, tms. Muista hengittää.
Vuorossa on puristuksen ohella Madonna, joka on näemmä jonkinlainen Vogueliike.
Sitten palataan niihin mustavalkoisiin trikoisiin ja musiikkina on houserytmejä ja ravepianoa.
Muutamaa minuuttia myöhemmin sankarimme kyykistelevät matoilla ja nostelevat jalkojaan. Pakaroita jännittää.
Sitten chillataan. Musiikiksi hieman Phil Collins kopiointia ja istuskellaan, ojennellaan ja rinta pystyyn.
Lopuksi vielä neitokaisemme yhdistävät kätensä Kolme Muskettisoturia-tervehdykseen ja hyppäävät pysäytyskuvaan.
Kasetin mukana tuli myös eräänlainen ohjekirjanen jossa on lyhyesti esiteltynä muutama jumppaliike, joitakin kuntosalimainoksia ja Mariannen kirjoitusta siitä kuinka huisin hauskaa ja hyödyllistä pepunvatkaus onkaan.
En minä tätä kasettia ostanut jumpatakseni muuta kuin likaista mielikuvistustani, joten jumppaliikkeet jääköön arvailujen varaan.
Fat Burning Aerobicin sisältö on siis aika yksinkertainen. Muutana neitonen taustalla toistaa huonosti synkronisoituna etualalla olevan Mariannen liikkeitä ja se on siinä.
Kamera pysyttelee pääosin edessä kuvaten kaikkia osallistujia ja oikeastaan vain silloin kun jumppasarja, tai vaatteet vaihtuvat niin kamera vilauttaa jotain toisestakin kulmasta ja tällöin koemme yleensä NYPD Blue-zoomauksen.
Esiintymistila on pelkistetty. Pari rehua ja taustaverhot ovat mukana vain eräänlaisina drinkkien paperisateenvarjoina, tuomassa maustetta mutta eivät peittämässä varsinaista lihaa.
Musiikki on samoin hyvin yksinkertaista ja sen tarkoitus onkin toimia vain taustana, sillä Mariannen puristuspuheet ovat tärkeämpiä.
Mariannella ja tytöillään näyttää olleen ihan hauskaa, joten esiintyjinä he ovat ihan kelpoja. Eivät he kuitenkaan niin vakuuttavia ole jotta saisivat ainakaan minua nostamaan ahteriani sohvalta, mutta voin kyllä uskoa että vähänkään jumpasta kiinnostuneet saisivat tästä jotain irti. Puhun siis jumpasta tarkoittaen sillä niitä YLE:n kanavilla esitettäviä päiväjumppia, sillä jotenkin minä miellän aerobicin hieman agressiivisemmaksi liikehdinnäksi kuin mitä Marianne esittelee. Tosin koska en ymmärrä jumppauksen päälle, niin saattahaan olla että vuonna 1994 on tämäkin edustanut aikansa Crank: High Voltagea.
Tämä on kaikin puolin kiltti. Ei pahemmin paljasta pintaa, ei pornofunkkia, eikä punaisia valoja.
Mitään erityistä tajunnanräjäytystä ei siis ole tarjolla, mutta ihan kelpo katseltavaa kuitenkin.
Tähdet: ***
Fat Burning Aerobic
...NOIR
No en nyt siitä kiinteytyksestä niin välitä, mutta katselen ihan mielelläni hikistä aerobiccausta.
Tarinamme alkaa siten että Marianne (Marianne Kiukkonen) astelee kameran eteen pukeutuneena Adidaksen verkkareihin ja hän esiintyy kuin olisi jossain Grandmaster Flashin videolla vetämässä jotain old school hiphoppia, että white lines don't do it vaan. Mariannella on myös jokin rätti päässään
Marianne kertoo meille syitä miksi nyt kannattaa aloittaa aerobic. Niitä syitä taisi olla kolme ja yksi oli ainakin että aerobic kehittää koordinaatiokykyä ja tämän toteamuksen taustalla joku MC Lyte kompuroi.
Tanja Vienonen,,, tai ainakin tuolloin vielä Vienonen, taputtaa takapuoltaan.
Ai niin, aerobicia pitää harrastaa olikos se nyt viisi kertaa viikossa. Vähempi määrä on kuin piiskaisi Jeesuslasta.
Ja nyt itse asiaan.
Taustalla on läpikuultavia verhoja ja pari, kolme, neljä muovisen näköistä palmua. Mustavalkoisiin trikoisiin ja väärinpäin pidettävään lippikseen pukeutunut Marianne heiluu edessä ja kertoo kuinka polvet joustavat. Hänen takanaan on neljä naisihmistä, joista yksi on aiemmin mainittu Tanja Vienonen. Keitä nämä kolme muuta ovat? IMDB ei oikein auta tässä asiassa.
Välillä punnerretaan, välillä puristetaan, yy, kaa, koo, nee, vii, kuu, ojenna ylös.
Taustamusiikki kuulostaa hieman Giorgio Moroderilta, mutta tuskin on sitä.
Ahaa, nyt heillä on tummansiniset, harmaat, tai hieman sinne päin olevat sporttiliivit ja pyöräilyhousut, tms. Muista hengittää.
Vuorossa on puristuksen ohella Madonna, joka on näemmä jonkinlainen Vogueliike.
Sitten palataan niihin mustavalkoisiin trikoisiin ja musiikkina on houserytmejä ja ravepianoa.
Muutamaa minuuttia myöhemmin sankarimme kyykistelevät matoilla ja nostelevat jalkojaan. Pakaroita jännittää.
Sitten chillataan. Musiikiksi hieman Phil Collins kopiointia ja istuskellaan, ojennellaan ja rinta pystyyn.
Lopuksi vielä neitokaisemme yhdistävät kätensä Kolme Muskettisoturia-tervehdykseen ja hyppäävät pysäytyskuvaan.
Kasetin mukana tuli myös eräänlainen ohjekirjanen jossa on lyhyesti esiteltynä muutama jumppaliike, joitakin kuntosalimainoksia ja Mariannen kirjoitusta siitä kuinka huisin hauskaa ja hyödyllistä pepunvatkaus onkaan.
En minä tätä kasettia ostanut jumpatakseni muuta kuin likaista mielikuvistustani, joten jumppaliikkeet jääköön arvailujen varaan.
Fat Burning Aerobicin sisältö on siis aika yksinkertainen. Muutana neitonen taustalla toistaa huonosti synkronisoituna etualalla olevan Mariannen liikkeitä ja se on siinä.
Kamera pysyttelee pääosin edessä kuvaten kaikkia osallistujia ja oikeastaan vain silloin kun jumppasarja, tai vaatteet vaihtuvat niin kamera vilauttaa jotain toisestakin kulmasta ja tällöin koemme yleensä NYPD Blue-zoomauksen.
Esiintymistila on pelkistetty. Pari rehua ja taustaverhot ovat mukana vain eräänlaisina drinkkien paperisateenvarjoina, tuomassa maustetta mutta eivät peittämässä varsinaista lihaa.
Musiikki on samoin hyvin yksinkertaista ja sen tarkoitus onkin toimia vain taustana, sillä Mariannen puristuspuheet ovat tärkeämpiä.
Mariannella ja tytöillään näyttää olleen ihan hauskaa, joten esiintyjinä he ovat ihan kelpoja. Eivät he kuitenkaan niin vakuuttavia ole jotta saisivat ainakaan minua nostamaan ahteriani sohvalta, mutta voin kyllä uskoa että vähänkään jumpasta kiinnostuneet saisivat tästä jotain irti. Puhun siis jumpasta tarkoittaen sillä niitä YLE:n kanavilla esitettäviä päiväjumppia, sillä jotenkin minä miellän aerobicin hieman agressiivisemmaksi liikehdinnäksi kuin mitä Marianne esittelee. Tosin koska en ymmärrä jumppauksen päälle, niin saattahaan olla että vuonna 1994 on tämäkin edustanut aikansa Crank: High Voltagea.
Tämä on kaikin puolin kiltti. Ei pahemmin paljasta pintaa, ei pornofunkkia, eikä punaisia valoja.
Mitään erityistä tajunnanräjäytystä ei siis ole tarjolla, mutta ihan kelpo katseltavaa kuitenkin.
Tähdet: ***
Fat Burning Aerobic
...NOIR
keskiviikko 9. kesäkuuta 2010
Zombie 2 (1979)
Levyn kannessa lukee Zombie 2 sekä Zombi 2. Levyn pinnassa lukee Woodoo ja menuvalikossa Zombies 2.
Lajityyppiharrastajille tämä on tuttu juttu, mutta muille kerrottakoon hyvin lyhyesti mistä on kyse.
Zombie 1 elokuvaa ei varsinaisesti ole olemassa, vaan George Romeron Dawn Of The Dead julkaistiin alunperin Italiassa nimellä Zombi. Sitten Lucio Fulci teki oman zombie-elokuvansa jolla ei alunperin ollut mitään tekemistä Dawn Of The Deadin kanssa, sillä Fulcin elokuvan käsikirjoitus valmistui ennen Romeron elokuvaa. Dawnin, eli Zombin suosio oli kuitenkin sen verran suuri, että samankaltaista aihetta sivuavasta Fulcin elokuvasta leivottiin Dawnille jatko-osa. Siispä maailmaan materialisoitui täten Zombi 2, joka onkin Zombi 1.
Väärä nimi on kuitenkin oikeassa paikassa, sillä Zombie 2 on mainio elokuva. Väärä nimi kuitenkin aiheutti sen että eihän elokuva voinut olla jenkkimarkkinoilla Zombi 2/Zombie 2, kun ensimmäistä osaa ei ole. Siispä mitä väliä, nimetään se miljoonalla eri tavalla, kukaan ei kuitenkaan huomaa eroa.
Oma suosikkini elokuvan nimivaihtoehdoista on Zombie Flesh Eaters, vaikka Island Of The Dead taitaakin olla kuvaavin.
Lisätriviana mainittakoon että ennen kuin Romero aloitti Survival Of The Deadin teon, oli hän suunnitellut paratiisisaarelle sijoittuvaa zombie-elokuvaa nimellä Island Of The Dead.
New Yorkiin lipuu miehittämätön purjevene. Tai siltä se ainakin vaikuttaa. Toki kyseessä on purjevene, mutta miehittämätön se ei ole. Mukana nimittäin on pulska zombie joka puree veneelle saapuneesta merivartioston poliisiparista toista kaulaan. Zombie putoaa veteen saatuaan muutaman aseesta ammutun luodin rintakehäänsä.
Veneen omistaja on Anne Bowlesin (Tisa Farrow) isä joka on jo jonkin aikaa viettänyt aikaa kadonneena. Anne haluaa tietää miten hänen isänsä vene saapúi New Yorkiin ja miksi isä ei ollut mukana. Sama asia uteloittaa toimittaja Peter Westia (Ian McCulloch) ja Peter päätyykin yhteen Annen kanssa selvittämään asiaa. Mistään veneessä olleesta zombiesta he eivät tietenkään tiedä, koska sellaista tietoa ei poliisi mene vuotamaan.
Annen isä oli viime tietojen mukaan Antilleilla, Matulin saarella, siispä sinne vieköön pariskuntamme tie. Avuksi palkataan paikallinen kalastusopas Brian Hull (Al Cliver), joka tosin varoittaa että saarella on huono maine. Mukana on myös Brianin tyttöystävä Susan (Auretta Gay.)
Matulilla työskentelee tohtori David Menard (Richard Johnson) ja Menardin kokeissa koetetaan ilmeisesti parantaa kuolleista herääviä. Toki Menardin tarkoitus on siis vain keksiä keino jolla pelastaa ihmisiä kuolemalta, eikä saattaa heitä sinne, mutta minkäs teet, virheitä sattuu.
Ennen saarelle saapumista Susan haluaa mennä uimaan ja ottamaan valokuvia. Vedessä hän kohtaa ensin hain ja sitten zombien, mutta molemmilta hän pääsee sopivasti pakoon. Zombie puree haita. (Kyllä, luitte aivan oikein.) Veneen kannella Susan selittää että vedessä oli joku mies, mutta eipä me välitetä siitä sillä saarella saamme katsella kuinka tohtorin hyvinmuodostunut naisavustaja päätyy suihkussakäynnin jälkeen zombien uhriksi ja voi pojat, jos tämän kohtauksen on nähnyt niin sen muistaa. Kyseessä on siis tietenkin kuuluisa hitaasti puunsäle silmästä sisään-kohtaus.
Menard dokaa, eikä ole laisinkaan huolissaan siitä että kaikki saarella kuolevat päättävät nousta kuolleista ja aiheuttaa lisää kuolemaa. Ainahan niitä voi ampua päähän.
Anne, Peter, Brian ja Susan saapuvat saarelle ja tapaavat Menardin. Arvon tohtorimme kertoo tavanneensa Annen isän ja että tämä isä oli sairastunut kuolettavasti saarella ollessaan. Annen isä oli suostunut Menardin experimentaalisten kokeiden kohteeksi, mutta zombius oli kohdannut ja luoti otsaan.
Nyt saaren kaikki zombiet päättävät ottaa vastaan uudet vieraat ja kohta savinaamazombeja saa lyödä minkä kerkiää. No okei, tällä budjetilla niitä zombeja ei ole paljoakaan, mutta ihan riittävästi.
Eräässä vaiheessa Brian ja Susan saapuvat hautausmaalle, joka näemmä on Espanjalaisten konkistadorien asuttama. Siis onko zombie-epidemia sittenkin lähtöisin Espanjalaisilta valloittajilta? Onko kyseessä samankaltainen seikka kuin se että valkoinen mies vie pöpön intiaanien luokse? No, ainakin saamme nähdä matosilmäzombien nousemassa ja puremassa Susania kaulaan. Veri pulppuaa ja letku näkyy lateksin alta.
Anne, Peter ja Brian pakenevat Menardin luokse vanhaan kirkkoon joka toimii Menardin sairaalana. Zombie syö Menardin.
Sitten jatketaan klassisella linjalla jossa lähestyvää zombieta ammutaan ensin rintaan, huomataan että se jatkaa lähestymistään ja sitten ammutaan päähän. Yksi zombeista oli ilmeisesti täytetty dynamiitilla, sillä se räjähti kun sitä ampui päähän.
Susan palaa kuolleista ja puree Briania.
Brian, Anne ja Peter pääsevät karkuun veneelleen ja lähtevät saarelta. Matkalla Brian menehtyy ja Anne pohtii Peterin kanssa mitä tehdä, sillä Brian tulisi palaamaan henkiin. Peter on sitä mieltä että viedään Brianin ruumis New Yorkiin, siellä ehkä osattaisiin modernin teknologian avulla auttaa poloista Briania. Radiolähetykset kuitenkin kertovat että jenkkilä on kaaoksessa sillä zombiet ovat levinneet räjähdysmäisesti ja pureskelevat kaikkia vastaantulevia. No, sepä on ikävää.
En ole mikään Fulcin fani. Itse asiassa minusta valtaosa hänen elokuvistaan edustaa elokuvien mädäntynyttä pohjaa. Mutta silloin kun Fulci iskee minuun, niin hän iskee kuin Korkeajännitys-sarjakuva. Joten herra sai aikaiseksi pari elokuvaa jotka nostan helposti lajityyppinsä valioihin ja Zombie 2 kuuluu niihin pariin.
Tuolla aikaisemmin sanoin että Zombie 2 olisi tavallaan Dawn Of The Deadin jatko-osa, mutta oikeastaan tätä voisi pitää Dawnin, tai jopa Night Of The Living Deadin esiosana. Edellyttäen että Nightin tapahtuma-aika siirrettäisiin Dawnin kohdalle. Zombie 2 nimittäin tahtoo osoittaa että koko zombiesynty alkoi täältä Matulilta ja ne päätyivät jenkkilään sen elokuvan alussa mukana olleen veneen myötä. Esimerkiksi se alun pulskazombiehan ei kuole, vaan pelkästään putoaa veteen, tuoden siis mukanaan viruksensa.
Zombie 2 koettaa selittää jollakin tavoin mistä zombievirus on lähtöisin, mutta se ei oikein itsekään tunnu olevan varma ns. virallisesta syystä. Aluksi vaikuttaisi siltä että Menardin kokeet aiheuttivat ensimmäisen zombien ilmaantumisen ja sitten se levisi samaan tapaan kuin muissakin tarinoissa, eli pureman kautta. Sitten kuitenkin osoitetaan että Menard onkin hyvä tyyppi, vaikkakin masentunut ja että hän pyrkii estämään zombieden leviämistä ja mahdollisesti parantaa heidät.
Toisaalta annetaan ymmärtää että zombiet ovat syntyisin voodokirouksesta, mutta se on vain maininta ja sitä ei käsitellä sen tarkemmin. Samalla osoitetaan että ensimmäinen Matulilla tavattu zombie oli ollut jostain muualta saapunut nainen, mutta mistä, se jää hämärän peittoon.
Lisäksi on tämä Espanjalaiset valloittajat-viittaus, joka tosin saattaa saada enemmän merkitystä vain minun päässäni kuin miten sen oikeasti olisi tarkoitus. Mutta minä pidän ideasta että koko zombiejuttu olisi lähtöisin siitä kuinka vieras bakteeri tuodaan uuteen ympäristöön, joka flunssan tavoin saattaa olla sellaista kokemattomalle kuolettava. Tällä kertaa aivastus on johtanut eläviin kuolleisiin.
Oli se syy sitten mikä tahansa, niin on myönnettävä että paremmalta nämä selitykset kuulostavat kuin Nightin meteoriittilento. Vaikkakin parhaimmillaan koko zombieidea on kun siihen ei anneta mitään syytä.
Elokuvan zombiet ovat todella kuvottavan näköisiä. Pidän suuresti tästä ideasta että zombiet ovat eräänlaisen kuivan saven peittämiä sillä se tekee niistä jotenkin onnistuneen erilaisen näköisiä.
En vain oikein ymmärrä että miksi lähes kaikki zombiet pitävät silmiään kiinni. Onhan sekin tehokeino, mutta ovatko he kaikki Daredevileja vai häh?
No, matosilmät, savinaamat ja halkevat päät ovat kuitenkin näyttäviä ja monen isomman budjetin zombiet eivät ole lähellekään yhtä pelottavia.
Kuvottavuudesta puheenollen, tämä elokuva on täynnä sellaista goreilua että visva ja veri täyttää ruudun aina kun silmänsä avaa. Elokuvan zombiet ovat nimittäin niitä perinteisiä teräksen hauraita tappokoneita. Joten aina kun zombia lyö, niin suurinpiirtein puoli päätä irtoaa ja aivomössö ottaa vapauden poistua paikalta. Toisaalta samat halpalasizombiet pystyvät iskemään noin suunnilleen seiniä nurin ja repimään päitä irti yhtä tehokkaasti kuin salsakastike läpäisemään kehoni, eli liiankin tehokkaasti.
Onneksi elokuva ei luota pelkkään agressiiviseen tappomeininkiin vaan parhaiden Romero-oppien mukaan uskaltaa kasvattaa tapahtumia sopivan hitaasti, joten elokuvassa tuntuu olevan ideaakin.
Näyttelijöistä on hieman hankala mennä sanomaan kehuja, sillä tälläisen dubbauksen kulta-aikana tehty huonosti synkronisoitu ääninäyttely aiheuttaa hallaa näyttelemisen seuraamiselle. Tahatonta komiikkaa on siis luvassa.
Elokuvaa voikin siis ajatella hieman menneiden aikojen mykkäelokuvana, sillä monesti näyttääkin siltä että eleitä on liioiteltu hyvinkin suuresti vain jotta mahdollisen huonon dubbauksen vuoksi ei jäisi epäselväksi mitä näyttelijä haluaa sanoa. Toisaalta tämä taas aiheuttaa välillä juuri päinvastaisen reaktion ja luulee hahmon olevan raivoissaan kun hän todellisuudessa laulaa lemmenlurituksia.
Menardia esittävä Richard Johnson oli kyllä erityisen mainio. Aluksi hän vaikuttaa hullulta tiedemieheltä joka tahtoo ommella kolme ihmistä yhteen saadakseen aikaan ihmistuhatjalkaisen, mutta sitten hänestä alkaa muodostua toivonsa heittänyt hyvä tohtori, jonka vuoksi Menard-hahmossa näyttäisi olevan eniten kasvua.
Zombie 2 on hyvin creepy elokuva, jossa on kieltämättä joitakin suuriakin (maskeeraus)virheitä, juoniaukkoja ja muita tyypillisiä halpabudjettimokia. Mutta toisaalta sen tarkoittama pelottavuus tulee erinomaisesti esille ja virheet katoavat kuin ns. tuhka ns. tuuleen.
Elokuvan musiikki on myös erittäin onnistunutta. Sitä suositellaan kuunneltavaksi yön pimeydessä.
Tähdet: ****
Zombie 2
...NOIR
Lajityyppiharrastajille tämä on tuttu juttu, mutta muille kerrottakoon hyvin lyhyesti mistä on kyse.
Zombie 1 elokuvaa ei varsinaisesti ole olemassa, vaan George Romeron Dawn Of The Dead julkaistiin alunperin Italiassa nimellä Zombi. Sitten Lucio Fulci teki oman zombie-elokuvansa jolla ei alunperin ollut mitään tekemistä Dawn Of The Deadin kanssa, sillä Fulcin elokuvan käsikirjoitus valmistui ennen Romeron elokuvaa. Dawnin, eli Zombin suosio oli kuitenkin sen verran suuri, että samankaltaista aihetta sivuavasta Fulcin elokuvasta leivottiin Dawnille jatko-osa. Siispä maailmaan materialisoitui täten Zombi 2, joka onkin Zombi 1.
Väärä nimi on kuitenkin oikeassa paikassa, sillä Zombie 2 on mainio elokuva. Väärä nimi kuitenkin aiheutti sen että eihän elokuva voinut olla jenkkimarkkinoilla Zombi 2/Zombie 2, kun ensimmäistä osaa ei ole. Siispä mitä väliä, nimetään se miljoonalla eri tavalla, kukaan ei kuitenkaan huomaa eroa.
Oma suosikkini elokuvan nimivaihtoehdoista on Zombie Flesh Eaters, vaikka Island Of The Dead taitaakin olla kuvaavin.
Lisätriviana mainittakoon että ennen kuin Romero aloitti Survival Of The Deadin teon, oli hän suunnitellut paratiisisaarelle sijoittuvaa zombie-elokuvaa nimellä Island Of The Dead.
New Yorkiin lipuu miehittämätön purjevene. Tai siltä se ainakin vaikuttaa. Toki kyseessä on purjevene, mutta miehittämätön se ei ole. Mukana nimittäin on pulska zombie joka puree veneelle saapuneesta merivartioston poliisiparista toista kaulaan. Zombie putoaa veteen saatuaan muutaman aseesta ammutun luodin rintakehäänsä.
Veneen omistaja on Anne Bowlesin (Tisa Farrow) isä joka on jo jonkin aikaa viettänyt aikaa kadonneena. Anne haluaa tietää miten hänen isänsä vene saapúi New Yorkiin ja miksi isä ei ollut mukana. Sama asia uteloittaa toimittaja Peter Westia (Ian McCulloch) ja Peter päätyykin yhteen Annen kanssa selvittämään asiaa. Mistään veneessä olleesta zombiesta he eivät tietenkään tiedä, koska sellaista tietoa ei poliisi mene vuotamaan.
Annen isä oli viime tietojen mukaan Antilleilla, Matulin saarella, siispä sinne vieköön pariskuntamme tie. Avuksi palkataan paikallinen kalastusopas Brian Hull (Al Cliver), joka tosin varoittaa että saarella on huono maine. Mukana on myös Brianin tyttöystävä Susan (Auretta Gay.)
Matulilla työskentelee tohtori David Menard (Richard Johnson) ja Menardin kokeissa koetetaan ilmeisesti parantaa kuolleista herääviä. Toki Menardin tarkoitus on siis vain keksiä keino jolla pelastaa ihmisiä kuolemalta, eikä saattaa heitä sinne, mutta minkäs teet, virheitä sattuu.
Ennen saarelle saapumista Susan haluaa mennä uimaan ja ottamaan valokuvia. Vedessä hän kohtaa ensin hain ja sitten zombien, mutta molemmilta hän pääsee sopivasti pakoon. Zombie puree haita. (Kyllä, luitte aivan oikein.) Veneen kannella Susan selittää että vedessä oli joku mies, mutta eipä me välitetä siitä sillä saarella saamme katsella kuinka tohtorin hyvinmuodostunut naisavustaja päätyy suihkussakäynnin jälkeen zombien uhriksi ja voi pojat, jos tämän kohtauksen on nähnyt niin sen muistaa. Kyseessä on siis tietenkin kuuluisa hitaasti puunsäle silmästä sisään-kohtaus.
Menard dokaa, eikä ole laisinkaan huolissaan siitä että kaikki saarella kuolevat päättävät nousta kuolleista ja aiheuttaa lisää kuolemaa. Ainahan niitä voi ampua päähän.
Anne, Peter, Brian ja Susan saapuvat saarelle ja tapaavat Menardin. Arvon tohtorimme kertoo tavanneensa Annen isän ja että tämä isä oli sairastunut kuolettavasti saarella ollessaan. Annen isä oli suostunut Menardin experimentaalisten kokeiden kohteeksi, mutta zombius oli kohdannut ja luoti otsaan.
Nyt saaren kaikki zombiet päättävät ottaa vastaan uudet vieraat ja kohta savinaamazombeja saa lyödä minkä kerkiää. No okei, tällä budjetilla niitä zombeja ei ole paljoakaan, mutta ihan riittävästi.
Eräässä vaiheessa Brian ja Susan saapuvat hautausmaalle, joka näemmä on Espanjalaisten konkistadorien asuttama. Siis onko zombie-epidemia sittenkin lähtöisin Espanjalaisilta valloittajilta? Onko kyseessä samankaltainen seikka kuin se että valkoinen mies vie pöpön intiaanien luokse? No, ainakin saamme nähdä matosilmäzombien nousemassa ja puremassa Susania kaulaan. Veri pulppuaa ja letku näkyy lateksin alta.
Anne, Peter ja Brian pakenevat Menardin luokse vanhaan kirkkoon joka toimii Menardin sairaalana. Zombie syö Menardin.
Sitten jatketaan klassisella linjalla jossa lähestyvää zombieta ammutaan ensin rintaan, huomataan että se jatkaa lähestymistään ja sitten ammutaan päähän. Yksi zombeista oli ilmeisesti täytetty dynamiitilla, sillä se räjähti kun sitä ampui päähän.
Susan palaa kuolleista ja puree Briania.
Brian, Anne ja Peter pääsevät karkuun veneelleen ja lähtevät saarelta. Matkalla Brian menehtyy ja Anne pohtii Peterin kanssa mitä tehdä, sillä Brian tulisi palaamaan henkiin. Peter on sitä mieltä että viedään Brianin ruumis New Yorkiin, siellä ehkä osattaisiin modernin teknologian avulla auttaa poloista Briania. Radiolähetykset kuitenkin kertovat että jenkkilä on kaaoksessa sillä zombiet ovat levinneet räjähdysmäisesti ja pureskelevat kaikkia vastaantulevia. No, sepä on ikävää.
En ole mikään Fulcin fani. Itse asiassa minusta valtaosa hänen elokuvistaan edustaa elokuvien mädäntynyttä pohjaa. Mutta silloin kun Fulci iskee minuun, niin hän iskee kuin Korkeajännitys-sarjakuva. Joten herra sai aikaiseksi pari elokuvaa jotka nostan helposti lajityyppinsä valioihin ja Zombie 2 kuuluu niihin pariin.
Tuolla aikaisemmin sanoin että Zombie 2 olisi tavallaan Dawn Of The Deadin jatko-osa, mutta oikeastaan tätä voisi pitää Dawnin, tai jopa Night Of The Living Deadin esiosana. Edellyttäen että Nightin tapahtuma-aika siirrettäisiin Dawnin kohdalle. Zombie 2 nimittäin tahtoo osoittaa että koko zombiesynty alkoi täältä Matulilta ja ne päätyivät jenkkilään sen elokuvan alussa mukana olleen veneen myötä. Esimerkiksi se alun pulskazombiehan ei kuole, vaan pelkästään putoaa veteen, tuoden siis mukanaan viruksensa.
Zombie 2 koettaa selittää jollakin tavoin mistä zombievirus on lähtöisin, mutta se ei oikein itsekään tunnu olevan varma ns. virallisesta syystä. Aluksi vaikuttaisi siltä että Menardin kokeet aiheuttivat ensimmäisen zombien ilmaantumisen ja sitten se levisi samaan tapaan kuin muissakin tarinoissa, eli pureman kautta. Sitten kuitenkin osoitetaan että Menard onkin hyvä tyyppi, vaikkakin masentunut ja että hän pyrkii estämään zombieden leviämistä ja mahdollisesti parantaa heidät.
Toisaalta annetaan ymmärtää että zombiet ovat syntyisin voodokirouksesta, mutta se on vain maininta ja sitä ei käsitellä sen tarkemmin. Samalla osoitetaan että ensimmäinen Matulilla tavattu zombie oli ollut jostain muualta saapunut nainen, mutta mistä, se jää hämärän peittoon.
Lisäksi on tämä Espanjalaiset valloittajat-viittaus, joka tosin saattaa saada enemmän merkitystä vain minun päässäni kuin miten sen oikeasti olisi tarkoitus. Mutta minä pidän ideasta että koko zombiejuttu olisi lähtöisin siitä kuinka vieras bakteeri tuodaan uuteen ympäristöön, joka flunssan tavoin saattaa olla sellaista kokemattomalle kuolettava. Tällä kertaa aivastus on johtanut eläviin kuolleisiin.
Oli se syy sitten mikä tahansa, niin on myönnettävä että paremmalta nämä selitykset kuulostavat kuin Nightin meteoriittilento. Vaikkakin parhaimmillaan koko zombieidea on kun siihen ei anneta mitään syytä.
Elokuvan zombiet ovat todella kuvottavan näköisiä. Pidän suuresti tästä ideasta että zombiet ovat eräänlaisen kuivan saven peittämiä sillä se tekee niistä jotenkin onnistuneen erilaisen näköisiä.
En vain oikein ymmärrä että miksi lähes kaikki zombiet pitävät silmiään kiinni. Onhan sekin tehokeino, mutta ovatko he kaikki Daredevileja vai häh?
No, matosilmät, savinaamat ja halkevat päät ovat kuitenkin näyttäviä ja monen isomman budjetin zombiet eivät ole lähellekään yhtä pelottavia.
Kuvottavuudesta puheenollen, tämä elokuva on täynnä sellaista goreilua että visva ja veri täyttää ruudun aina kun silmänsä avaa. Elokuvan zombiet ovat nimittäin niitä perinteisiä teräksen hauraita tappokoneita. Joten aina kun zombia lyö, niin suurinpiirtein puoli päätä irtoaa ja aivomössö ottaa vapauden poistua paikalta. Toisaalta samat halpalasizombiet pystyvät iskemään noin suunnilleen seiniä nurin ja repimään päitä irti yhtä tehokkaasti kuin salsakastike läpäisemään kehoni, eli liiankin tehokkaasti.
Onneksi elokuva ei luota pelkkään agressiiviseen tappomeininkiin vaan parhaiden Romero-oppien mukaan uskaltaa kasvattaa tapahtumia sopivan hitaasti, joten elokuvassa tuntuu olevan ideaakin.
Näyttelijöistä on hieman hankala mennä sanomaan kehuja, sillä tälläisen dubbauksen kulta-aikana tehty huonosti synkronisoitu ääninäyttely aiheuttaa hallaa näyttelemisen seuraamiselle. Tahatonta komiikkaa on siis luvassa.
Elokuvaa voikin siis ajatella hieman menneiden aikojen mykkäelokuvana, sillä monesti näyttääkin siltä että eleitä on liioiteltu hyvinkin suuresti vain jotta mahdollisen huonon dubbauksen vuoksi ei jäisi epäselväksi mitä näyttelijä haluaa sanoa. Toisaalta tämä taas aiheuttaa välillä juuri päinvastaisen reaktion ja luulee hahmon olevan raivoissaan kun hän todellisuudessa laulaa lemmenlurituksia.
Menardia esittävä Richard Johnson oli kyllä erityisen mainio. Aluksi hän vaikuttaa hullulta tiedemieheltä joka tahtoo ommella kolme ihmistä yhteen saadakseen aikaan ihmistuhatjalkaisen, mutta sitten hänestä alkaa muodostua toivonsa heittänyt hyvä tohtori, jonka vuoksi Menard-hahmossa näyttäisi olevan eniten kasvua.
Zombie 2 on hyvin creepy elokuva, jossa on kieltämättä joitakin suuriakin (maskeeraus)virheitä, juoniaukkoja ja muita tyypillisiä halpabudjettimokia. Mutta toisaalta sen tarkoittama pelottavuus tulee erinomaisesti esille ja virheet katoavat kuin ns. tuhka ns. tuuleen.
Elokuvan musiikki on myös erittäin onnistunutta. Sitä suositellaan kuunneltavaksi yön pimeydessä.
Tähdet: ****
Zombie 2
...NOIR
sunnuntai 6. kesäkuuta 2010
Colors: Jengit (Colors, 1988)
Haukansilmät saattavat huomata että tämän elokuvan jälkeen 7X-Hopperviikko jääkin yhden vajaaksi. Luottakaa minuun, tuona mystisenä kadonneena päivänäkin Hopper ei ollut kaukana ajatuksistani ja vaikka itseni virallistama Hopperviikko saavuttaakin päätöksensä, niin Hopper elää vähintäänkin niin kauan kuin tämä blogikin.
Hopperputken päättää näyttelijähopperin sijaan ohjaajahopper, joka parhaimmillaan onkin aivan loistava ja juuri sitä Colors on.
L.A.:n katuja siistivässä jengirikoksiin erikoistuneessa ryhmässä mukana oleva veteraanikyttä Hodges (Robert Duvall) saa parikseen nuoren kuumakallen, Danny McGavinin (Sean Penn.)
Hodges on jo tottunut jengien läsnäoloon ja hyväksynyt ne, mutta Dannylle kyseessä on uusi asia ja tottumattomana hän ei osaa vielä elää kaduilla niiden vaatimalla tavalla. Siispä Danny ratkaisee asiat väkivallalla sanojen sijaan, kun taas Hodges suosii jälkimmäistä.
Elokuvassa ei ole mitään sellaista juonikuviota kuin että esimerkiksi parivaljakkomme selvittäisi jotain suurta rikosta, tms. vaan Colors on enemmänkin dokumentaarinen kuvaus katujengeistä ja niihin liittyvistä seikoista. Niinpä tarjolla on latinokulttuuria, drive by shootingia, Cripsejä, Bloodseja, flanellipaitoja joista vain ylin nappi on kiinni, Ice T:n räppiä, ja sen sellaista. Näiden päivittäisten jengitapahtumien joukossa näemme kuinka McGavinin maine kaduilla kasvaa ja vaikuttaisi siltä että hänen suosimansa agressiivinen tyyli tuottaisi tulosta. Samalla Hodges alkaa hieman epäilemään että olisiko hän itse pehmennyt jo liikaakin, mutta toisaalta hän tietää että McGavinin tyylillä ei jaksaisi kauaa ja loppuunpalaminen olisi liian lähellä.
McGavin ihastuu grillillä työskentelevään Louisaan (Maria Conchita Alonso), mutta suhde ei pääse kunnolla alkamaankaan kun se näyttää jo loppuvan. Louisa ei pidä McGavinin väkivaltaisesta tavasta kohdella jengiläisiä, kun taas Louisalle nämä jengiläiset ovat asiakkaita, ystäviä ja sukulaisia.
Erään jengiläisen kuolema aiheuttaa sen että kaduilla McGavinia pidetään syypää siihen ja McGavin päätyy tappolistalle. Alkaa jengien välinen kostonkierre joka johtaa Hodgesin kuolemaan.
Siirrymme hetkisen ajassa eteenpäin ja huomaamme McGavinin nyt olevan se ns. veteraanikyttä joka on oppinut ottamaan rauhallisemmin ja nyt hänen opetettavanaan on uusi nuori kuumakalle.
Elämä jatkuu, jengit pysyvät ja poliisit koettavat estää tilannetta räjähtämästä käsiin.
Colors on joiltakin osin hiukan vanhentunut elokuva, mutta onneksi pääosin kyse on vaatetuksesta, ja musiikkivalinnoista. Elokuva saattaa tuntua hiukan, sanotaanko epätodelliselta noiden edellämanittujen seikkojen vuoksi, mutta sisältö on kuitenkin edelleenkin yksi uskottavimmista katuelokuvista. Kuva on rujon näköistä jonkun The Wrestlerin tapaan, ihmiset ovat kuvaan sopivia ja kaikessa on eräänlainen eletyn tuntu.
Elokuvassa varsinainen tarina, tai punainen lanka jos niin haluaa sanoa on tämä aika perinteinen kertomus jossa vanhempi kyttä opettaa nuorelle talon tavat. Jos rehellisiä ollaan niin se ei ole lopulta kovinkaan onnistunut Colorsissa. Periaatteessa kaikki elementit ovat kohdallaan. Sean Penn esittää mainiosti nuorta kyttää joka toimii ensin ja ajattelee vasta sitten ja vastaavasti Robert Duvall esittää uskottavasti vanhempaa kyttää joka puolestaan ajattelee ennen toimintaa. Duvallin ja Pennin kemiat sopivat hyvin yhteen joten heidän kohdallaan on helppo uskoa siihen että Duvall pystyy opettamaan jotain Pennille. Ongelmana tässä on se että Pennin hahmo on lähes loppuminuuteille saakka agressiivinen ja hän ei ole tuntunut oppineen vielä mitään. Päinvastoin vaikutti enemmänkin siltä että Duvallin hahmo olisi luovuttanut Pennin hahmon kohdalla ja ehkä pelkäsi itse muuttuvansa enemmän McGaviniksi kuin pysyvän Hodgesina. Sitten Hodges kuolee ja heti seuraavassa kohtauksessa McGavin on omaksunut Hodgesin asenteen ja oppinut elämään rauhallisemmin. Toki on mahdollista että Hodgesin kuoleman ja seuraavan kohtauksen välillä olisi kulunut aikaa vaikka vuosi tai kaksi ja McGavin olisi sinä aikana muuntunut. Nyt vaikuttaa siltä että Hodgesin kuolema muutti McGavinin ja vaikka läheisen, tai ei edes niin läheisen kuolema voi olla vahvasti ihmistä muuttava tekijä, niin McGavinin kohdalla ei annettu tarpeeksi suuntaa siihen että Hodgesin kuolema muuttaisi McGavinin yhdellä kertaa. Myönnettäköön toki että tämä muutos tuntuu kömpelöltä vain koska Hodgesin kuolemaa seuraavassa kohtauksessa McGavin on jo muuttunut ja kuvassa ei ole minkäänlaista osoitusta siitä kauanko Hodgesin kuolemasta on kulunut. Eli Hodges kuolee ja McGavinin noustessa seisomaan hän on jo Hodges.
Colorsin kohdalla isä-poika-suhdetta mielenkiintoismpaa on sen esittämä urbaani ympäristökuvaus. Kadut ja sen tapahtumat tuntuvat aidoilta ja elokuvassa kuvataan erinomaisesti poliisien ja jengien jännitteistä yhteiseloa. Kyseessä on hieman kuin kylmä sota, jossa kumpikaan osapuoli ei ole valmis luopumaan saavutetuista asemista ja molemmat vain kyttäävät toisiaan odottaen mitä toinen tekee.
Joistakin jengihahmoista koetetaan tehdä muita tärkeämpiä elokuvan tarinan kannalta ja esimerkiksi Don Cheadlen esittämästä Rocket nimisestä jengipomosta puhutaan aina silloin tällöin ja välillä herraa näytetäänkin murjottamassa jossain. Rocket on kuitenkin sellainen hahmo että häntä nostetaan ihan turhaan esille, koska hän ei oikestaan tee yhtään mitään. Heppu vain istuu suu mutrussa ja se on melkein siinä.
Turhista hahmoista puheenollen, eipä tuo Maria Conchita Alonsokaan kovin tarpeellinen tuntunut olevan. Pidin siitä ideasta että McGavinin ihastus on nainen joka on paremmin yhteydessä katukulttuuriin ja se tulisi aiheuttamaan konflikteja suhteeseen. Mutta kuten sen Hodgesin kuoleman jälkeisen McGavinin muutoksen kanssa, on tässä samanlainen hätäilyn tuntu. Suhde alkaa, se sortuu ja heti sen jälkeen Conchitan Louisa-hahmo tuntuu olevan jokaisen vastaantulevan jengiläisen panopuu. Mitä hittoa? Äskenhän Louisa oli kiltti ja mukava, ja seuraavaksi slut of the town.
Duvall ja Penn ovat tietenkin tämän elokuvan voimapari ja he molemmat näyttelevät loistavasti. Elokuvan sivuosat ovat myös pääosin hyvin roolitettu ja samoin esitetty, mutta mukana on myös joitakin hukkaan heitettyjä kykyjä kuten Cheadle ja yksi aivan helvetin ärsyttävästi esitetty hahmo. Damon Wayans esittää jengiläistä nimeltä T-Bone ja tämä T-Bone on olevinaan se jengin outo tyyppi ja siten muka jonkinlainen koominen kevennys. No, jos heliumilla kyllästetty South Parkin Butters vinkumassa tauotta on hauskaa, niin anteeksi jos olen tosikko. Joten T-Bone ei ole hauska ja Wayans ei esitä häntä kovinkaan onnistuneesti.
Ice T:n hupsulta kuulostavaa teemakappaletta lukuunottamatta Colorsin soundtrack on aivan loistava ja etenkin elokuvan latinomusiikki sopii kuvasisältöön erinomaisesti.
Colors on loistava jengikulttuurielokuva jonka sisällössä on muutama leikkausvirheeltä vaikuttava juonellinen kompastuskivi.
Tähdet: ****
Colors: Jengit
...NOIR
Hopperputken päättää näyttelijähopperin sijaan ohjaajahopper, joka parhaimmillaan onkin aivan loistava ja juuri sitä Colors on.
L.A.:n katuja siistivässä jengirikoksiin erikoistuneessa ryhmässä mukana oleva veteraanikyttä Hodges (Robert Duvall) saa parikseen nuoren kuumakallen, Danny McGavinin (Sean Penn.)
Hodges on jo tottunut jengien läsnäoloon ja hyväksynyt ne, mutta Dannylle kyseessä on uusi asia ja tottumattomana hän ei osaa vielä elää kaduilla niiden vaatimalla tavalla. Siispä Danny ratkaisee asiat väkivallalla sanojen sijaan, kun taas Hodges suosii jälkimmäistä.
Elokuvassa ei ole mitään sellaista juonikuviota kuin että esimerkiksi parivaljakkomme selvittäisi jotain suurta rikosta, tms. vaan Colors on enemmänkin dokumentaarinen kuvaus katujengeistä ja niihin liittyvistä seikoista. Niinpä tarjolla on latinokulttuuria, drive by shootingia, Cripsejä, Bloodseja, flanellipaitoja joista vain ylin nappi on kiinni, Ice T:n räppiä, ja sen sellaista. Näiden päivittäisten jengitapahtumien joukossa näemme kuinka McGavinin maine kaduilla kasvaa ja vaikuttaisi siltä että hänen suosimansa agressiivinen tyyli tuottaisi tulosta. Samalla Hodges alkaa hieman epäilemään että olisiko hän itse pehmennyt jo liikaakin, mutta toisaalta hän tietää että McGavinin tyylillä ei jaksaisi kauaa ja loppuunpalaminen olisi liian lähellä.
McGavin ihastuu grillillä työskentelevään Louisaan (Maria Conchita Alonso), mutta suhde ei pääse kunnolla alkamaankaan kun se näyttää jo loppuvan. Louisa ei pidä McGavinin väkivaltaisesta tavasta kohdella jengiläisiä, kun taas Louisalle nämä jengiläiset ovat asiakkaita, ystäviä ja sukulaisia.
Erään jengiläisen kuolema aiheuttaa sen että kaduilla McGavinia pidetään syypää siihen ja McGavin päätyy tappolistalle. Alkaa jengien välinen kostonkierre joka johtaa Hodgesin kuolemaan.
Siirrymme hetkisen ajassa eteenpäin ja huomaamme McGavinin nyt olevan se ns. veteraanikyttä joka on oppinut ottamaan rauhallisemmin ja nyt hänen opetettavanaan on uusi nuori kuumakalle.
Elämä jatkuu, jengit pysyvät ja poliisit koettavat estää tilannetta räjähtämästä käsiin.
Colors on joiltakin osin hiukan vanhentunut elokuva, mutta onneksi pääosin kyse on vaatetuksesta, ja musiikkivalinnoista. Elokuva saattaa tuntua hiukan, sanotaanko epätodelliselta noiden edellämanittujen seikkojen vuoksi, mutta sisältö on kuitenkin edelleenkin yksi uskottavimmista katuelokuvista. Kuva on rujon näköistä jonkun The Wrestlerin tapaan, ihmiset ovat kuvaan sopivia ja kaikessa on eräänlainen eletyn tuntu.
Elokuvassa varsinainen tarina, tai punainen lanka jos niin haluaa sanoa on tämä aika perinteinen kertomus jossa vanhempi kyttä opettaa nuorelle talon tavat. Jos rehellisiä ollaan niin se ei ole lopulta kovinkaan onnistunut Colorsissa. Periaatteessa kaikki elementit ovat kohdallaan. Sean Penn esittää mainiosti nuorta kyttää joka toimii ensin ja ajattelee vasta sitten ja vastaavasti Robert Duvall esittää uskottavasti vanhempaa kyttää joka puolestaan ajattelee ennen toimintaa. Duvallin ja Pennin kemiat sopivat hyvin yhteen joten heidän kohdallaan on helppo uskoa siihen että Duvall pystyy opettamaan jotain Pennille. Ongelmana tässä on se että Pennin hahmo on lähes loppuminuuteille saakka agressiivinen ja hän ei ole tuntunut oppineen vielä mitään. Päinvastoin vaikutti enemmänkin siltä että Duvallin hahmo olisi luovuttanut Pennin hahmon kohdalla ja ehkä pelkäsi itse muuttuvansa enemmän McGaviniksi kuin pysyvän Hodgesina. Sitten Hodges kuolee ja heti seuraavassa kohtauksessa McGavin on omaksunut Hodgesin asenteen ja oppinut elämään rauhallisemmin. Toki on mahdollista että Hodgesin kuoleman ja seuraavan kohtauksen välillä olisi kulunut aikaa vaikka vuosi tai kaksi ja McGavin olisi sinä aikana muuntunut. Nyt vaikuttaa siltä että Hodgesin kuolema muutti McGavinin ja vaikka läheisen, tai ei edes niin läheisen kuolema voi olla vahvasti ihmistä muuttava tekijä, niin McGavinin kohdalla ei annettu tarpeeksi suuntaa siihen että Hodgesin kuolema muuttaisi McGavinin yhdellä kertaa. Myönnettäköön toki että tämä muutos tuntuu kömpelöltä vain koska Hodgesin kuolemaa seuraavassa kohtauksessa McGavin on jo muuttunut ja kuvassa ei ole minkäänlaista osoitusta siitä kauanko Hodgesin kuolemasta on kulunut. Eli Hodges kuolee ja McGavinin noustessa seisomaan hän on jo Hodges.
Colorsin kohdalla isä-poika-suhdetta mielenkiintoismpaa on sen esittämä urbaani ympäristökuvaus. Kadut ja sen tapahtumat tuntuvat aidoilta ja elokuvassa kuvataan erinomaisesti poliisien ja jengien jännitteistä yhteiseloa. Kyseessä on hieman kuin kylmä sota, jossa kumpikaan osapuoli ei ole valmis luopumaan saavutetuista asemista ja molemmat vain kyttäävät toisiaan odottaen mitä toinen tekee.
Joistakin jengihahmoista koetetaan tehdä muita tärkeämpiä elokuvan tarinan kannalta ja esimerkiksi Don Cheadlen esittämästä Rocket nimisestä jengipomosta puhutaan aina silloin tällöin ja välillä herraa näytetäänkin murjottamassa jossain. Rocket on kuitenkin sellainen hahmo että häntä nostetaan ihan turhaan esille, koska hän ei oikestaan tee yhtään mitään. Heppu vain istuu suu mutrussa ja se on melkein siinä.
Turhista hahmoista puheenollen, eipä tuo Maria Conchita Alonsokaan kovin tarpeellinen tuntunut olevan. Pidin siitä ideasta että McGavinin ihastus on nainen joka on paremmin yhteydessä katukulttuuriin ja se tulisi aiheuttamaan konflikteja suhteeseen. Mutta kuten sen Hodgesin kuoleman jälkeisen McGavinin muutoksen kanssa, on tässä samanlainen hätäilyn tuntu. Suhde alkaa, se sortuu ja heti sen jälkeen Conchitan Louisa-hahmo tuntuu olevan jokaisen vastaantulevan jengiläisen panopuu. Mitä hittoa? Äskenhän Louisa oli kiltti ja mukava, ja seuraavaksi slut of the town.
Duvall ja Penn ovat tietenkin tämän elokuvan voimapari ja he molemmat näyttelevät loistavasti. Elokuvan sivuosat ovat myös pääosin hyvin roolitettu ja samoin esitetty, mutta mukana on myös joitakin hukkaan heitettyjä kykyjä kuten Cheadle ja yksi aivan helvetin ärsyttävästi esitetty hahmo. Damon Wayans esittää jengiläistä nimeltä T-Bone ja tämä T-Bone on olevinaan se jengin outo tyyppi ja siten muka jonkinlainen koominen kevennys. No, jos heliumilla kyllästetty South Parkin Butters vinkumassa tauotta on hauskaa, niin anteeksi jos olen tosikko. Joten T-Bone ei ole hauska ja Wayans ei esitä häntä kovinkaan onnistuneesti.
Ice T:n hupsulta kuulostavaa teemakappaletta lukuunottamatta Colorsin soundtrack on aivan loistava ja etenkin elokuvan latinomusiikki sopii kuvasisältöön erinomaisesti.
Colors on loistava jengikulttuurielokuva jonka sisällössä on muutama leikkausvirheeltä vaikuttava juonellinen kompastuskivi.
Tähdet: ****
Colors: Jengit
...NOIR
lauantai 5. kesäkuuta 2010
Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now, 1979)
Jos Waterworld on suurelle osalle ihmisistä tuttu elokuva, niin Ilmestyskirja on sitäkin enemmän. Ja jos Waterworldilla on mainetta elokuvana jonka tekeminen oli kaaottista ja täynnä draamaa, niin Ilmestyskirja tuntuu puolestaan olevan sanakirjamerkitys sanalle kaaos.
Ilmestyskirjan teko oli täynnä sydänkohtauksia, hermoromahduksia, itkua, kipua, tuskaa ja Marlon Brandoa.
Jopa DJ Shadow sämpläsi Francis Ford Coppolan puhetta jossa hän puhuu Ilmestyskirjan teon vaikutuksesta mielenterveyteen ja elokuvanteosta onkin saatu aikaiseksi erinomainen dokumentti, Hearts Of Darkness (joka tietenkin nimenä viittaa alkuperäistarinaan.)
Mutta jos Danten pitää kulkea matkansa helvetistä kiirastulen kautta taivaaseen saadaksemme lopputulokseksi Ilmestyskirjan kaltaisia elokuvia, niin silloin matka on ollut sen arvoinen.
Vanha tuttu Vietnamin sota on käynnissä ja kapteeni Willard (Martin Sheen) on itsetuhoinen sotilas joka lähetetään matkalle kohtaamaan ja eliminoimaan eversti Kurtz (Marlon Brando.) Isot pomot sanovat Willardille että Kurtz on vaarallinen pöpi ja uhka omalle maalleen, joten menepäs ja pistä sanomaan poks!
Willard lähtee kulkemaan veneellä pikkujokia pitkin, vältellen varsinaista taistelutannerta ja ainoana päämääränään Kurtz. Mukanaan Willardilla on muutama apulainen ja matkan aikana katsellaan strippareita, surffataan, vieraillaan Ranskalaisella plantaasilla, tavataan tiikeri ja eletään happotripillä. Mitä kauemmin matka jatkuu, sitä enemmän Willard alkaa tuntemaan Kurtzia ja kohta Willard ei enää tiedä ansaitseeko Kurtz kuolla.
Lopulta päädytään Kurtzin luokse ja tavataan Kurtzin alaisista ja alkuasukkaista koostuva Kurtzia palvova kultti. Kohtaamme myös valokuvaajan (Dennis Hopper) joka on jäänyt taltioimaan Kurtzia palvovaa joukkoa ja valokuvaaja erehtyi myös kerran ottamaan kuvan Kurtzista.
Kurtz tietää Willardin saapuneen aikomuksenaan tappaa hänet, siispä Willard menee ja hakkaa Kurtzin pään irti.
Kurtz-kulttilaiset näkevät kuninkaansa kuolleen ja odottavat uuden kuninkaan, Willardin ottavan paikkansa johtajana, mutta Willard poistuu suoritettuaan annetun tehtävän.
Siinäkö kaikki? Hitto, jätkä paasaa jonkun Waterworldin kohdalla ikuisuuden jostain virtsasuodattimesta ja sitten kuittaa Ilmestyskirjan parilla sanalla.
En oikein tiennyt miten kuvailla elokuvan tarinaa, kun en oikeastaan halunnut tällä kertaa luetella joka ainoaa mielenkiintoista, hauskaa, hölmöä, loistavaa, ihan sama mitä,,, mitä tahansa kohtausta josta voisi mainita jotain, sillä niin tehdessäni tämä ylittäisi jopa Star Trek 2009-kirjoitukseni pituuden joka taisi olla aika pitkä.
Kaikki varmaan kuitenkin tietävät elokuvan sisällön paremmin kuin oman napansa haavautumat. Tunnetuin on varmastikin Robert Duvallin napalm-monologi, jonka osannee siteerata hekin jotka eivät ole elokuvaa nähneet. Sen verran usein sitä on hyödynnetty eri yhteyksissä.
Periaatteessa Ilmestyskirja Nyt on kuin mikä tahansa road movie. Pari tai muutama henkilöä jotka joko ovat jo ystäviä, tai ystävystyvät matkan varrella, kohtaavat hassunkurisia tilanteita ja henkilöitä, mutta lopussa ei odotakaan päähenkilön tyttöystävä vaan murha ja mielipuolisuus.
Jos haluaa keskittyä Ilmestyskirjasta puhuessaan vain yksittäisiin kohtauksiin, niin mikäpä ettei, ne ovat kuitenkin niin julmetun muistettavia ja onnistuneita. Elokuvan alussa oleva Sheenin tai chi, Doorsin The End, lähes kaikki mitä Robert Duvall tekee ja sanoo, Brandon ”the horror, the horror.” Elokuva on täynnä kohtauksia joista on helppo keskustella muiden elokuvafanien kanssa, mutta Ilmestyskirja ei kuitenkaan ole vain kollaasi hienoja kohtauksia, vaan se on myös hienovaraisesti kasvava sodan mielipuolisuuden kuvaus. Tai ehkä ei niinkään sodan mielipuolisuuden, vaan ylipäätään ihmisen negatiivisen muuntumisen kuvaus. Sillä Ilmestyskirja ei ole suoranaisesti sotaelokuva, koska koko idea Willardin matkassa on tehdä se mahdollisiman salassa, kaukana varsinaisesta sodasta.
Elokuvan tunnelmat synkkenevät mitä pidemmälle Willard kulkee ja samalla näemme kuinka Willardin matkakumppanit muuttuvat nuorista välinpitämättömistä sotilaista joksikin sellaiseksi mitä on vaikea enää pitää inhimillisenä. Parhaiten tämä näkynee kohtauksessa jossa he pysäyttävät paikallisen kalastusveneen rutiinitarkastusta varten ja tässä vaiheessa matkalaisten psyyke on astunut rajan yli pimeyden syövereihin. Eikä elokuva osoita hulluuden kasvua vain henkilöiden kautta, vaan elokuvan visuaalisuus muuttuu koko ajan mustemmaksi ja psykedeelisemmäksi. Tällä tavoin osoitetaan Kurtzin läsnäolo. Kaaos kasvaa mitä lähemmäksi Kurtzia tullaan, mutta kun Kurtz viimein kohdataan ollaan eräänlaisessa myrskyn silmässä, jossa on tyyntä mutta vaaran tuntu on käsinkosketeltava.
Jokainen, siis joka ainoa näyttelijä on aivan loistava Ilmestyskirjassa.
On hauskaa miten näyttelijät tuntuvat koko ajan ylittävän toisensa, ollen kuitenkin kukin yhtä hyvä. Kun ensin tapaamme Martin Sheenin oletamme hänen olevan täysi pöpi, sitten kuvaan tulee energisempi Robert Duvall ja oletamme hänen olevan vielä pöpimpi, mutta sitten kohtaamme Dennis Hopperin joka liikkuu kuin Speedy Gonzales on speed ja olemme varma että hän on pöpein...
Mutta,,,
sitten kuvaan ilmaantuu rauhallinen Marlon Brando ja hän on pöpeyden toteemipaalu.
He ovat vain niin erilaisia hulluuden ilmentymiä ja jokainen on aivan helvetin hyvä siinä mitä tekee.
Eivätkä nämä tunnetummat nimet ole ainoita erinomaisia esiintyjiä Ilmestyskirjassa. Pidin erityisesti Sam Bottomsista jonka hahmo, surffari-Lance jää kiinni LSD-trippiin ja joka jotenkin vain tuntuu osaavan esittää muuntuvat tunnetilat hieman uskottavammin kuin muut. Vaikka en tahdokaan aliarvioida muiden lahjoja.
Ilmestyskirja Nyt on mielestäni täydellinen elokuva ja arvostan joka ainoaa minuuttia siinä. Erityisen hienoa on se, että minulle paremmin tuttu versio on se hieman päälle 150 minuuttinen versio, joten tämän redux-version lisäämät 50 minuuttia eivät ole elämän ja kuoleman asia itselleni, mutta vaikka elokuva on noinkin pitkä ilman extraminuutteja, niin 202 minuuttisenakaan se ei ole sekuntiakaan liian pitkä.
Ymmärrän kyllä täysin miksi esimerkiksi se plantaasiosuus oli leikattu pois alunperin. Kyseessä on sen verran pitkä osuus että se vie ajatukset ehkä liiankin kauaksi lähtökohdista. Outoa kyllä, se ei kuitenkaan tunnu pidentävän elokuvaa.
Ilmestyskirja Nyt on hieman kuin Hohto. Kaikkea siinä ei ehkä ymmärrä, mutta se on kokemus jota on vaikea unohtaa.
Jos ei anna pituuden pelottaa, niin tässä on tarinaa enemmän kuin koko Harry Potter-saagassa.
Tähdet: *****
Ilmestyskirja. Nyt
...NOIR
Ilmestyskirjan teko oli täynnä sydänkohtauksia, hermoromahduksia, itkua, kipua, tuskaa ja Marlon Brandoa.
Jopa DJ Shadow sämpläsi Francis Ford Coppolan puhetta jossa hän puhuu Ilmestyskirjan teon vaikutuksesta mielenterveyteen ja elokuvanteosta onkin saatu aikaiseksi erinomainen dokumentti, Hearts Of Darkness (joka tietenkin nimenä viittaa alkuperäistarinaan.)
Mutta jos Danten pitää kulkea matkansa helvetistä kiirastulen kautta taivaaseen saadaksemme lopputulokseksi Ilmestyskirjan kaltaisia elokuvia, niin silloin matka on ollut sen arvoinen.
Vanha tuttu Vietnamin sota on käynnissä ja kapteeni Willard (Martin Sheen) on itsetuhoinen sotilas joka lähetetään matkalle kohtaamaan ja eliminoimaan eversti Kurtz (Marlon Brando.) Isot pomot sanovat Willardille että Kurtz on vaarallinen pöpi ja uhka omalle maalleen, joten menepäs ja pistä sanomaan poks!
Willard lähtee kulkemaan veneellä pikkujokia pitkin, vältellen varsinaista taistelutannerta ja ainoana päämääränään Kurtz. Mukanaan Willardilla on muutama apulainen ja matkan aikana katsellaan strippareita, surffataan, vieraillaan Ranskalaisella plantaasilla, tavataan tiikeri ja eletään happotripillä. Mitä kauemmin matka jatkuu, sitä enemmän Willard alkaa tuntemaan Kurtzia ja kohta Willard ei enää tiedä ansaitseeko Kurtz kuolla.
Lopulta päädytään Kurtzin luokse ja tavataan Kurtzin alaisista ja alkuasukkaista koostuva Kurtzia palvova kultti. Kohtaamme myös valokuvaajan (Dennis Hopper) joka on jäänyt taltioimaan Kurtzia palvovaa joukkoa ja valokuvaaja erehtyi myös kerran ottamaan kuvan Kurtzista.
Kurtz tietää Willardin saapuneen aikomuksenaan tappaa hänet, siispä Willard menee ja hakkaa Kurtzin pään irti.
Kurtz-kulttilaiset näkevät kuninkaansa kuolleen ja odottavat uuden kuninkaan, Willardin ottavan paikkansa johtajana, mutta Willard poistuu suoritettuaan annetun tehtävän.
Siinäkö kaikki? Hitto, jätkä paasaa jonkun Waterworldin kohdalla ikuisuuden jostain virtsasuodattimesta ja sitten kuittaa Ilmestyskirjan parilla sanalla.
En oikein tiennyt miten kuvailla elokuvan tarinaa, kun en oikeastaan halunnut tällä kertaa luetella joka ainoaa mielenkiintoista, hauskaa, hölmöä, loistavaa, ihan sama mitä,,, mitä tahansa kohtausta josta voisi mainita jotain, sillä niin tehdessäni tämä ylittäisi jopa Star Trek 2009-kirjoitukseni pituuden joka taisi olla aika pitkä.
Kaikki varmaan kuitenkin tietävät elokuvan sisällön paremmin kuin oman napansa haavautumat. Tunnetuin on varmastikin Robert Duvallin napalm-monologi, jonka osannee siteerata hekin jotka eivät ole elokuvaa nähneet. Sen verran usein sitä on hyödynnetty eri yhteyksissä.
Periaatteessa Ilmestyskirja Nyt on kuin mikä tahansa road movie. Pari tai muutama henkilöä jotka joko ovat jo ystäviä, tai ystävystyvät matkan varrella, kohtaavat hassunkurisia tilanteita ja henkilöitä, mutta lopussa ei odotakaan päähenkilön tyttöystävä vaan murha ja mielipuolisuus.
Jos haluaa keskittyä Ilmestyskirjasta puhuessaan vain yksittäisiin kohtauksiin, niin mikäpä ettei, ne ovat kuitenkin niin julmetun muistettavia ja onnistuneita. Elokuvan alussa oleva Sheenin tai chi, Doorsin The End, lähes kaikki mitä Robert Duvall tekee ja sanoo, Brandon ”the horror, the horror.” Elokuva on täynnä kohtauksia joista on helppo keskustella muiden elokuvafanien kanssa, mutta Ilmestyskirja ei kuitenkaan ole vain kollaasi hienoja kohtauksia, vaan se on myös hienovaraisesti kasvava sodan mielipuolisuuden kuvaus. Tai ehkä ei niinkään sodan mielipuolisuuden, vaan ylipäätään ihmisen negatiivisen muuntumisen kuvaus. Sillä Ilmestyskirja ei ole suoranaisesti sotaelokuva, koska koko idea Willardin matkassa on tehdä se mahdollisiman salassa, kaukana varsinaisesta sodasta.
Elokuvan tunnelmat synkkenevät mitä pidemmälle Willard kulkee ja samalla näemme kuinka Willardin matkakumppanit muuttuvat nuorista välinpitämättömistä sotilaista joksikin sellaiseksi mitä on vaikea enää pitää inhimillisenä. Parhaiten tämä näkynee kohtauksessa jossa he pysäyttävät paikallisen kalastusveneen rutiinitarkastusta varten ja tässä vaiheessa matkalaisten psyyke on astunut rajan yli pimeyden syövereihin. Eikä elokuva osoita hulluuden kasvua vain henkilöiden kautta, vaan elokuvan visuaalisuus muuttuu koko ajan mustemmaksi ja psykedeelisemmäksi. Tällä tavoin osoitetaan Kurtzin läsnäolo. Kaaos kasvaa mitä lähemmäksi Kurtzia tullaan, mutta kun Kurtz viimein kohdataan ollaan eräänlaisessa myrskyn silmässä, jossa on tyyntä mutta vaaran tuntu on käsinkosketeltava.
Jokainen, siis joka ainoa näyttelijä on aivan loistava Ilmestyskirjassa.
On hauskaa miten näyttelijät tuntuvat koko ajan ylittävän toisensa, ollen kuitenkin kukin yhtä hyvä. Kun ensin tapaamme Martin Sheenin oletamme hänen olevan täysi pöpi, sitten kuvaan tulee energisempi Robert Duvall ja oletamme hänen olevan vielä pöpimpi, mutta sitten kohtaamme Dennis Hopperin joka liikkuu kuin Speedy Gonzales on speed ja olemme varma että hän on pöpein...
Mutta,,,
sitten kuvaan ilmaantuu rauhallinen Marlon Brando ja hän on pöpeyden toteemipaalu.
He ovat vain niin erilaisia hulluuden ilmentymiä ja jokainen on aivan helvetin hyvä siinä mitä tekee.
Eivätkä nämä tunnetummat nimet ole ainoita erinomaisia esiintyjiä Ilmestyskirjassa. Pidin erityisesti Sam Bottomsista jonka hahmo, surffari-Lance jää kiinni LSD-trippiin ja joka jotenkin vain tuntuu osaavan esittää muuntuvat tunnetilat hieman uskottavammin kuin muut. Vaikka en tahdokaan aliarvioida muiden lahjoja.
Ilmestyskirja Nyt on mielestäni täydellinen elokuva ja arvostan joka ainoaa minuuttia siinä. Erityisen hienoa on se, että minulle paremmin tuttu versio on se hieman päälle 150 minuuttinen versio, joten tämän redux-version lisäämät 50 minuuttia eivät ole elämän ja kuoleman asia itselleni, mutta vaikka elokuva on noinkin pitkä ilman extraminuutteja, niin 202 minuuttisenakaan se ei ole sekuntiakaan liian pitkä.
Ymmärrän kyllä täysin miksi esimerkiksi se plantaasiosuus oli leikattu pois alunperin. Kyseessä on sen verran pitkä osuus että se vie ajatukset ehkä liiankin kauaksi lähtökohdista. Outoa kyllä, se ei kuitenkaan tunnu pidentävän elokuvaa.
Ilmestyskirja Nyt on hieman kuin Hohto. Kaikkea siinä ei ehkä ymmärrä, mutta se on kokemus jota on vaikea unohtaa.
Jos ei anna pituuden pelottaa, niin tässä on tarinaa enemmän kuin koko Harry Potter-saagassa.
Tähdet: *****
Ilmestyskirja. Nyt
...NOIR
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)