sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Cabin Fever: Patient Zero (2014)

Joukko nuoria aikuisia päättää lähteä bilettämään yksityiselle paratiisisaarelle, tietämättä kuinka samassa paikassa on salainen lääketieteellinen tutkimuskeskus jossa sopivasti tutkitaan helposti leviävän lihansyöjäviruksen nollapotilasta (Sean Astin). Virus tappaa nopeasti ja varmasti, joten kun nyt ollaan löydetty kantaja joka on itse immuuni sen vaikutuksille niin tottakai häntä halutaan tökkiä, mutta luonnollisestikin tohtorit ovat m*lkkuja ja potilas ei välitä kuin omasta navastaan. Mikä hitto siinä on, että Roth-metodiin kuuluu pelkästään p*skiaisena olo?
Tottakai virus pääsee ilmoille ja taas kerran porukka mätänee. Loppuun vielä se tavanomainen osoitus siitä kuinka vaikka tämänkertainen ongelma muka ratkesi on virus edelleen voimissaan ja täten mielikuvituksen puutteessa voidaan tehdä neljäskin osa tismalleen samalla kaavalla. Erikoista lieneekin se, että Patient Zero on olevinaan esiosa ja siten tietenkin koko virusleviämisen alku, mutta elokuva kulkee niin samalla tavalla kuin edeltäjänsäkin ettei sillä ole mitään merkitystä missä kohtaa ajanjaksoa tämä nimenomainen osa tapahtuu ja jo oleva tai myöhemmin tehtävä jatko on sen mukaista.

En ole tainnut aiemmista Cabin Fevereista kirjoittaakaan enkä usko niiden siintävän kovinkaan lähellä tulevaisuudessa, mutta varmasti olen jossain vaiheessa maininnut niistä ensimmäisen sillä Eli Rothin ohjaustyö vuodelta 2002 on mielestäni yksi kaikkien aikojen p*skimpia elokuvia ja olisi suoranainen ihme jos se ei olisi näiden vuosien varrella tullut ainakin jo kerran todetuksi. Kakkonen (2009) ei ollut yhtään sen parempi, joten tämä kolmas osa ei kyllä pahemmin herätellyt halua katsomiseen ja vaikka siitä onkin jo aika tovi kun DVD päätyi hyllyyni niin tämä on ensimmäinen kerta kun kyseisen tekeleen päästin soittimeen saakka. Ensimmäisestä osasta tehtyä vuoden 2016 uudelleenversiointia en ole nähnyt ja ainoa kiinnostava seikka siinä vaikuttaisi olevan se, että väitetysti Roth olisi tuottanut sen jotta saisi oman elokuvansa mainetta nostettua ja se kertoo ettei se remake varmaan nyt kovin hyvä ole jos muka sen rinnalla alkuperäinen olisi parempi. Sinänsä nämä kaikki tuntuvat jo olevan jossain aikaloopissa jumittavia remakeja kun jokaisessa on joukko ihan käsittämättämän ärsyttävän bilenuoria ja sitten lihansyöjävirus mädättää heidät. Itse asiassa tätä kirjoittaessani (29.3.2021 ja joo, miksi en saanut aikaiseksi aiemmin julkaistua tätä? on aiheellinen kysymys) Youtubessa tyrkytetään vastenmielisen oloista Ex on the Beach-realityn (jep, tositv) mainoksia ja kyseinen ohjelma vaikuttaa ihan Cabin Feverilta, joten kenties Roth olikin jonkin isomman jäljillä ja siten vaikkapa jokin ymmärryksen yläpuolella oleva satiirikko.
Ei, kyllä hän on vain samaa eksploitatiivista kuonaa kuin ihmiset jotka luovat noita Ex on the Beacheja.

Elokuvan yllättävin ja mielenkiintoisin seikka oli nähdä Limp Bizkitin Wes Borland yhdessä näkyvimmistä rooleista. Kunnes sitten tajusin ettei se ollutkaan Wes Borland.
Lisäksi minua lievästi huvitti se, että elokuvassa on kaksi naistohtoria joista toinen on se sympaattisen empaattinen ja toinen ns. lumppu, ja jotta asia kävisi selväksi on tehty näinkin yksinkertainen temppu:
En valita, mutta olihan se kieltämättä koomista kun ei viitsitä edes tuota enempää yrittää.

Kyseessä on Cabin Fever hyvässä ja pahassa, jolloin se hyvä lienee varsin onnistuneesti tehdyt visvaiset goretehosteet ja paha on käytännössä kaikki muu. Aiemmista osista pitäneille tätä saattanee esiintyä heikoimpana syystä, että elokuva kulkee tutuista elementeistä huolimatta ihmeen hitaasti. Aivan kuin ajatuksena olisi hetkittäin ollut tehdä tunnelmallista versiota Cabin Feverista, mutta silti olla edelleen tietoisesti oksetusfantasiaa ja niiden yhdistelmä näyttäytyy aika tylsänä. Mutta ainakin ne mätänemismaskeeraukset ovat edelleen onnistuneita.

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Clockers (1995)

Huumeiden katukauppias Strike (Mekhi Phifer) on väsynyt notkumaan puistossa ja haluaisi elämältään muutakin kuin sen nyt tarjoaman vatsahaavan. Pomo Rodney (Delroy Lindo) kyllä puhuu kauniita siitä kuinka Strike on kuin hänen oma poikansa ja haluaa hänelle vain parasta, mutta totuus on se että nuorukainen on pelkkä työkalu ja sellaisen voi korvata koska vain. Jos pistät hengiltä toisen huumekauppiaan, pääset pois kadulta sisätiloihin ja Strike uskoo tähän. Samalla kuitenkin nuoriherra on jo sen verran syvällä saastassa, että vetää veljensä sekä naapurustossa asuvan pikkupojan ennenaikaista kuolemaa sisältävään maailmaansa.

Olen nähnyt Clockersin edellisen kerran silloin kun se aikoinaan alunperin ilmestyi videovuokraamoiden hyllyille eli aika tovi sitten ja pakko myöntää, että muistikuvani siitä olivat positiivisemmat kuin mitä uusintakatselu tuki. Ihan hyvä leffa on kyseessä ja tokihan se silloin 90-luvun puolivälin paikkeilla oli aika kova juttu, jättäen siksi ne hyvät mielikuvat, mutta nyt kun Clockersia katsoo niin se on kestänyt aikaa yllättävänkin huonoksi. Ajankuva sen hetken trendikkäine vaatteineen ja vaikkapa musiikkivalintoineen ovat tietenkin seikkoja jotka pitävät elokuvaa väkisinkin menneessä, mutta Spike Leellä on vanhempiakin ohjaustöitä jotka eivät tunnu samoista tekijöistään huolimatta jumittavat tekoajassaan yhtä pahasti. Clockersin ilme on kuitenkin sen verrran vahvasti aikaansa, että sen löysähousuilun ja puvuntakkien oheen kaipaisi Leelle tuttua iskevää esiintymistä ja dialogia viemään ajatuksia toisaalle, mutta näistä edellinen on enimmäkseen rutiinisuoritusta ja jälkimmäinen kaikkea muuta kuin terävää. Kun elokuvan energisin osuus on sen huumeiden katukauppiaita esittelevä intro jossa kinastellaan rapmuusikoiden katu-uskottavuudesta, voi hiukan hämmästellä miksi samaa voimaa ei löydy kuin häivähdyksin tästä eteenpäin. Tämä tuntuu elokuvalta jossa Lee olisi tullut kesken kaiken ohjaajaksi ja koettanut muokata jo olemassa olevaa teosta omannäköisekseen, mutta tietenkin ajanpuutteen ja jo valmiin materiaalin puitteissa onnistunut siinä vain osittain. Leeltä kun tuntuvat jo mainitsemani elokuvan aloitus jossa on hieman sellaista Do the Right Thing-fiilistä ja ihan loppuun laitettu sosiaalipoliittinen puhe ihmisistä (ts. rotukysymys), mutta muutoin elokuvan murhatutkintajuoni ja sen käsittely siihen liittyvine henkilöineen vaikuttaisi olevan jonkun toisen heiniä. Rakenteellisesti erikoista on vieläpä se, että alkupuolen vauhtia joudutetaan laittamalla sekaan irrallisia musiikkivideopätkiä ja videopelikuvaa (johon tehdään kyllä myöhemmin aika mainio, joskin hieman kliseisen oloinen paluu todellisuudessa), mutta kunhan nämä ja parit muut kuvakikkailut on ennen puoliväliä käyty läpi niin loppuosa pidättäydytään täysin tasaisella maastolla, mikä tekee alusta loppuun kulkemisen aika tasapainottomaksi. Se saa ajattelemaan, että joko ideat taikka kiinnostus loppuivat.

Elokuvassa on muuten aika erikoinen kuvallinen ilme siten, että värit ovat aika räikeitä ja välillä valaistus on yksityiskohtia peittävää, mutta samalla pyritään rakeiseen dokumentaariseen kuvaan ja haetaan uskottavuutta vapaalla käsivarakuvauksella. Saturaatiopisteitä ylittävät värit eivät kuitenkaan oikein istu siihen kuvaustapaan jossa yleensä haetaan viemärilikaisuutta. Peukut kuitenkin rohkeahkosta kokeilusta.

Nämä eivät ole mitään niin pahasti silmille hyppiviä ongelmia etteikö Clockersia katsoisi ihan sujuvasti loppuunsa ja jos kyseessä olisi pienempiprofiilinen ja sanoisinko heikompi ohjaaja kuin Lee, eivät ne kenties tulisi huomatuksikaan, mutta tässä yhteydessä ovat jonkinlainen häiriötekijä. Minkä vuoksi sitä tuumiikin, että vaikka alunperin tämän elokuvan ohjaajaksi aikonut Martin Scorsese ei tiettävästi tuottajastatuksestaan huolimatta puuttunut elokuvantekoon millään tavoin, niin kenties Clockers oli kuitenkin alunperin kirjoitettu liiaksi Scorsesen "kielelle" ja ei siksi taipunut vaivatta ohjaajavaihdoksen myötä. Sinänsä olisi ollutkin mielenkiintoista nähdä millainen tästä olisi tullut Scorsesen käsissä, etenkin kun Clockersin sijaan tehty Casino vaikutti aihepiiriltään liiankin helpolta valinnalta. Ei niin ettäkö tämä olisi ollut pääosiltaan kovinkaan suuri harppaus muualle, mutta pelkästään se kuinka käsitellä kohtauksia joissa puhutaan vaikkapa Chuck D:stä Sinatran sijaan olisi ollut varmasti erikoista hänelle.

No kuitenkin, Clockers on ihan hyvä rikosdraama ja siinä on ihan hyviä näyttelijöitä tekemässä ihan hyvää työtä, mutta kertaakaan ei tule fiilistä kuinka nyt koetettaisiin oikeasti ravistella mitään ja ylittää itsensä. Varmasti jokainen elokuvan mainittavin tekijä oli tehnyt jo parempaa aiemminkin ja nyt tyydyttiin siihen ihan hyvään.
Pidin kyllä varsin paljon siitä, että hahmot tuntuivat enimmälti osin varsin arkisilta ja etenkin se kuinka Delroy Lindon esittämä huumekauppias ei ollut oikeasti mikään kroisos vaan tuiki tavallinen duunari oli hyvä keino pitää jalat maassa. Joten bling bling ja muut näennäiset varallisuudet merkit loistivat poissaolollaan.

Siltikin olisin toivonut ettei päällimmäiseksi ajatukseksi jää Clockers-nimen yhdistäminen Kummelin Police-sketsiin jossa "mä tuun kellottaa sua".

Niin ja oheismainintana se, että hyvin oli mieleen jäänyt elokuvan juliste jossa on tuo ns. ruumista merkkaava liitupiirros ja pidän sitä edelleenkin varsin tyylikkäänä:

Joskaan sitä en tainnut tietääkään että alunperin se oli tuollainen paloiteltu "ruumis" ja muutettu ilmeisesti siksi, että Saul Bass veti herneen nenään väittäen kuvan kopioivan hänen Anatomy of a Murder-julistettaan:
Ehdottomasti!

Tähdet: ***