Huumeiden katukauppias Strike (Mekhi Phifer) on väsynyt notkumaan puistossa ja haluaisi elämältään muutakin kuin sen nyt tarjoaman vatsahaavan. Pomo Rodney (Delroy Lindo) kyllä puhuu kauniita siitä kuinka Strike on kuin hänen oma poikansa ja haluaa hänelle vain parasta, mutta totuus on se että nuorukainen on pelkkä työkalu ja sellaisen voi korvata koska vain. Jos pistät hengiltä toisen huumekauppiaan, pääset pois kadulta sisätiloihin ja Strike uskoo tähän. Samalla kuitenkin nuoriherra on jo sen verran syvällä saastassa, että vetää veljensä sekä naapurustossa asuvan pikkupojan ennenaikaista kuolemaa sisältävään maailmaansa.
Olen nähnyt Clockersin edellisen kerran silloin kun se aikoinaan alunperin ilmestyi videovuokraamoiden hyllyille eli aika tovi sitten ja pakko myöntää, että muistikuvani siitä olivat positiivisemmat kuin mitä uusintakatselu tuki. Ihan hyvä leffa on kyseessä ja tokihan se silloin 90-luvun puolivälin paikkeilla oli aika kova juttu, jättäen siksi ne hyvät mielikuvat, mutta nyt kun Clockersia katsoo niin se on kestänyt aikaa yllättävänkin huonoksi. Ajankuva sen hetken trendikkäine vaatteineen ja vaikkapa musiikkivalintoineen ovat tietenkin seikkoja jotka pitävät elokuvaa väkisinkin menneessä, mutta Spike Leellä on vanhempiakin ohjaustöitä jotka eivät tunnu samoista tekijöistään huolimatta jumittavat tekoajassaan yhtä pahasti. Clockersin ilme on kuitenkin sen verrran vahvasti aikaansa, että sen löysähousuilun ja puvuntakkien oheen kaipaisi Leelle tuttua iskevää esiintymistä ja dialogia viemään ajatuksia toisaalle, mutta näistä edellinen on enimmäkseen rutiinisuoritusta ja jälkimmäinen kaikkea muuta kuin terävää. Kun elokuvan energisin osuus on sen huumeiden katukauppiaita esittelevä intro jossa kinastellaan rapmuusikoiden katu-uskottavuudesta, voi hiukan hämmästellä miksi samaa voimaa ei löydy kuin häivähdyksin tästä eteenpäin. Tämä tuntuu elokuvalta jossa Lee olisi tullut kesken kaiken ohjaajaksi ja koettanut muokata jo olemassa olevaa teosta omannäköisekseen, mutta tietenkin ajanpuutteen ja jo valmiin materiaalin puitteissa onnistunut siinä vain osittain. Leeltä kun tuntuvat jo mainitsemani elokuvan aloitus jossa on hieman sellaista Do the Right Thing-fiilistä ja ihan loppuun laitettu sosiaalipoliittinen puhe ihmisistä (ts. rotukysymys), mutta muutoin elokuvan murhatutkintajuoni ja sen käsittely siihen liittyvine henkilöineen vaikuttaisi olevan jonkun toisen heiniä. Rakenteellisesti erikoista on vieläpä se, että alkupuolen vauhtia joudutetaan laittamalla sekaan irrallisia musiikkivideopätkiä ja videopelikuvaa (johon tehdään kyllä myöhemmin aika mainio, joskin hieman kliseisen oloinen paluu todellisuudessa), mutta kunhan nämä ja parit muut kuvakikkailut on ennen puoliväliä käyty läpi niin loppuosa pidättäydytään täysin tasaisella maastolla, mikä tekee alusta loppuun kulkemisen aika tasapainottomaksi. Se saa ajattelemaan, että joko ideat taikka kiinnostus loppuivat.
Elokuvassa on muuten aika erikoinen kuvallinen ilme siten, että värit ovat aika räikeitä ja välillä valaistus on yksityiskohtia peittävää, mutta samalla pyritään rakeiseen dokumentaariseen kuvaan ja haetaan uskottavuutta vapaalla käsivarakuvauksella. Saturaatiopisteitä ylittävät värit eivät kuitenkaan oikein istu siihen kuvaustapaan jossa yleensä haetaan viemärilikaisuutta. Peukut kuitenkin rohkeahkosta kokeilusta.
Nämä eivät ole mitään niin pahasti silmille hyppiviä ongelmia etteikö Clockersia katsoisi ihan sujuvasti loppuunsa ja jos kyseessä olisi pienempiprofiilinen ja sanoisinko heikompi ohjaaja kuin Lee, eivät ne kenties tulisi huomatuksikaan, mutta tässä yhteydessä ovat jonkinlainen häiriötekijä. Minkä vuoksi sitä tuumiikin, että vaikka alunperin tämän elokuvan ohjaajaksi aikonut Martin Scorsese ei tiettävästi tuottajastatuksestaan huolimatta puuttunut elokuvantekoon millään tavoin, niin kenties Clockers oli kuitenkin alunperin kirjoitettu liiaksi Scorsesen "kielelle" ja ei siksi taipunut vaivatta ohjaajavaihdoksen myötä. Sinänsä olisi ollutkin mielenkiintoista nähdä millainen tästä olisi tullut Scorsesen käsissä, etenkin kun Clockersin sijaan tehty Casino vaikutti aihepiiriltään liiankin helpolta valinnalta. Ei niin ettäkö tämä olisi ollut pääosiltaan kovinkaan suuri harppaus muualle, mutta pelkästään se kuinka käsitellä kohtauksia joissa puhutaan vaikkapa Chuck D:stä Sinatran sijaan olisi ollut varmasti erikoista hänelle.
No kuitenkin, Clockers on ihan hyvä rikosdraama ja siinä on ihan hyviä näyttelijöitä tekemässä ihan hyvää työtä, mutta kertaakaan ei tule fiilistä kuinka nyt koetettaisiin oikeasti ravistella mitään ja ylittää itsensä. Varmasti jokainen elokuvan mainittavin tekijä oli tehnyt jo parempaa aiemminkin ja nyt tyydyttiin siihen ihan hyvään.
Pidin kyllä varsin paljon siitä, että hahmot tuntuivat enimmälti osin varsin arkisilta ja etenkin se kuinka Delroy Lindon esittämä huumekauppias ei ollut oikeasti mikään kroisos vaan tuiki tavallinen duunari oli hyvä keino pitää jalat maassa. Joten bling bling ja muut näennäiset varallisuudet merkit loistivat poissaolollaan.
Siltikin olisin toivonut ettei päällimmäiseksi ajatukseksi jää Clockers-nimen yhdistäminen Kummelin Police-sketsiin jossa "mä tuun kellottaa sua".
Niin ja oheismainintana se, että hyvin oli mieleen jäänyt elokuvan juliste jossa on tuo ns. ruumista merkkaava liitupiirros ja pidän sitä edelleenkin varsin tyylikkäänä:
Joskaan sitä en tainnut tietääkään että alunperin se oli tuollainen paloiteltu "ruumis" ja muutettu ilmeisesti siksi, että Saul Bass veti herneen nenään väittäen kuvan kopioivan hänen Anatomy of a Murder-julistettaan:
Tähdet: ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti