Anthony Kiedis-imitaattori John (David A.R. White) vapautuu vankilasta.
Sopivasti ovella odottaa kaveri Rome (Eric Roberts) ruumis takakontissa ja puheissa ehdotus miljoonan dollarin rötöksestä. Se on sitten taas se kuuluisa viimeinen keikka. Tehdään se varmuuden vuoksi mahdollisimman yliyrittäen, jolloin Rome lainaa venäläismafiosoilta rahaa antaakseen ne Johnille jonka pitää tavata japaninainen kokainisti joka haluaa ostaa väärennettyä rahaa jotka John lupautuu hankkimaan ja sillä tavalla tienataan sikana rahaa antaakseen ne Romelle joka ehkä antaa ne takaisin venäläismafiosoille. Tai sitten ei, kun venäläismafiosot eivät liity tähän juttuun millään tavoin. Tottakai John aikoo pussittaa itselleen Romen antamat rahat ja sijoittaa ne tonttikauppoihin, mutta epäonnistuu ja kohta sankarimme sormenjäljet ovat aseessa jolla oli surmattu se elokuvan alussa auton takakontissa näkynyt herra. Miksi niiltä venäläisiltä piti lainata rahaa jos kerran se raha olikin tulossa japanilaiselta? Ainakaan sitä lainarahaa ei tunnuttu tarvitsevan väärennettyjen rahojen valmistamiseen kun ne olivat jo valmiina. No kuitenkin, John pakenee Romen rahat taskussaan ja menee tapaamaan identtistä kaksoisveljeään pappi-Jeremiahia (edelleen David A.R. White), mutta sopivasti Rome luulee Jerrya Johniksi ja siten kolkkaa hänet mukaansa. John näkee tämän ja päättää auttaa... öö... varastamalla veljensä kyntteliköt jotta voisi kanittaa ne ja saada vähän rahaa itselleen. Kun sekään ei onnistu omii hän tietenkin veljensä identiteetin vieden siten ammatin, ystävät ja kihlatunkin. Kukaan ei tietenkään huomaa henkilövaihdosta, ei vaikka samoista kasvoista huolimatta persoonallisuuksissa on eroa kuin Jekyllissa ja Hydessä. Tai, näköjään se identiteettisokeus koskee vain lainkuuliaisia ihmisiä sillä Rome puolestaan huomaa heti veljesten erot. Niin, siis kunhan on nähnyt Jeremiahin henkkarit. Mutta koska John ei ole saatavilla aikoo Rome koulia Jerehmiahista itselleen uuden apulaisen ja toisaalla John ottaa pappeutensa tosissaan ollen pian kutakuinkin kaupungin suosituin saarnaaja. Toki tiet risteävät ja John ymmärtää, että Jumala antaa anteeksi, joten kaikki on ihan jees.
Lainataanpa tähän kohtaan Ted Baehria Movieguidesta: "Mercy Streets is a masterful piece of moviemaking with a strong Gospel message."
Wikipedia: "Mercy Streets is a 2000 Christian action/drama"
IMDb: "Estranged twin brothers - one a con man, the other an Episcopal deacon - accidentally switch places... and find God in the process."
Eli kyseessä on kristillisillä arvoilla tehty ns. kovaotteinen rikoselokuva ja siinä sarjassa ei hirveästi ole tullut vastaavia eteen. Tottakai Ted Baehr puhuu sontaa, sillä ei Mercy Street ole parhaimmillaankaan kuin keskitason B-rikoselokuva ja hänen kommenteihinsa on taatusti vaikuttanut oleminen "Chairman of the Christian Film and Television Commission, a division of Good News Communications, Inc." ja koska Baehrin Movieguide isännöikin tapahtumaa "Annual Faith and Values Awards Gala" niin tietenkin sieltä saa puolueellista näkemystä elokuviin joissa on jokin kristillinen sanoma. Eivät nuo yhteydet tietenkään automaattisesti tarkoita vääristynyttä arviointia, mutta kyllä Mercy Streets on kaikin puolin sen verran eh!-tason elokuvaa että vaikka siitä pitäisikin, olisi se suoranainen ihme jos joku todellakin sanoisi siitä "....masterful piece of moviemaking..." Mielenkiintoisinta kuitenkin on nimenomaan se kristillinen/uskonnollinen näkökulma (Kain, Abel, katumus, anteeksianto, etc.) joka tuodaan vahvasti esille, mutta jota ei kuitenkaan käytetä niinkään suoranaisena silmille työnnettävänä propagandana vaan ilmeisenä haluna tehdä jotain ns. scorsesemaista rikodraamaa ja voisinkin olettaa, että tässä olisi ollut mielessä tehdä eräänlainen Mean Streets, mutta vain vahvemmin uskovana. Ehkäpä nimikin sai inspiraationsa sieltä? Kuitenkin, nimenomaan uskovaisuus on se pieni tekijä jonka vuoksi Mercy Streets on hivenen normaalia kiehtovampi, sillä kuten jo totesin niin eipä sitä pahemmin tule vastaan tällaisia muka kovaotteisia rikoselokuvia jotka ovat selvän tarkoituksellisesti kristillisiä ja on mielenkiintoista nähdä miten onnistutaan naittamaan uskonto (tai politiikka) jonnekin missä sitä ei kenties halua kokea ja tehdä se siten ettei se pilaisi nautintoa heiltä jotka eivät sellaista halua nähdä. Esimerkiksi aiemmin mainittu Mean Streets ei kuitenkaan katolilaisesta kärsimyksestään huolimatta ole ns. uskovainen teos ja Mercy Streets puolestaan on, minkä vuoksi se saattaa tuntua jokseenkin kiusaannuttavaltakin ja lienee syynä siihen miksi kansikuvissa on selvästi piiloteltu motiiveja. Näissä kun ollaan aika vahvasti muualla kuin ruokarukouksen seurassa (vasemmanpuolista käytettiin Suomessakin kasettipainoksessa):
DVD:n kansikuvassa kenties on uskonnollista symboliikkaa, mutta sekin piilotettuna:
Pääasia kuitenkin on, että lopussa armo voittaa.
Keskitason rikoselokuva ilman sitä suurempia näyttelijäsuorituksia ja se kristillinen kovaksikeitetty rikoselokuva kärsii tematiikastaan, mikä on valitettava ilmiö uskovaisissa elokuvissa, että kun halutaan tuoda mielipide esille niin se tuodaan vaikka ei sopisikaan siihen mitä elokuva haluaa muutoin viestittää. Sama ongelma tulee usein esille poliittisissa elokuvissa kun henkilökohtainen näkemys puserretaan läpi riippumatta siitä toimisiko teos paremmin ilman sitä. Tai no, ehkä jos Mercy Streetsissa olisikin ollut Whiten ja Robertsin sijaan Keitel ja DeNiro, niin ehkä sitten.
Tähdet: **