torstai 30. huhtikuuta 2020

Mercy Streets (2000)

Anthony Kiedis-imitaattori John (David A.R. White) vapautuu vankilasta.
Sopivasti ovella odottaa kaveri Rome (Eric Roberts) ruumis takakontissa ja puheissa ehdotus miljoonan dollarin rötöksestä. Se on sitten taas se kuuluisa viimeinen keikka. Tehdään se varmuuden vuoksi mahdollisimman yliyrittäen, jolloin Rome lainaa venäläismafiosoilta rahaa antaakseen ne Johnille jonka pitää tavata japaninainen kokainisti joka haluaa ostaa väärennettyä rahaa jotka John lupautuu hankkimaan ja sillä tavalla tienataan sikana rahaa antaakseen ne Romelle joka ehkä antaa ne takaisin venäläismafiosoille. Tai sitten ei, kun venäläismafiosot eivät liity tähän juttuun millään tavoin. Tottakai John aikoo pussittaa itselleen Romen antamat rahat ja sijoittaa ne tonttikauppoihin, mutta epäonnistuu ja kohta sankarimme sormenjäljet ovat aseessa jolla oli surmattu se elokuvan alussa auton takakontissa näkynyt herra. Miksi niiltä venäläisiltä piti lainata rahaa jos kerran se raha olikin tulossa japanilaiselta? Ainakaan sitä lainarahaa ei tunnuttu tarvitsevan väärennettyjen rahojen valmistamiseen kun ne olivat jo valmiina. No kuitenkin, John pakenee Romen rahat taskussaan ja menee tapaamaan identtistä kaksoisveljeään pappi-Jeremiahia (edelleen David A.R. White), mutta sopivasti Rome luulee Jerrya Johniksi ja siten kolkkaa hänet mukaansa. John näkee tämän ja päättää auttaa... öö... varastamalla veljensä kyntteliköt jotta voisi kanittaa ne ja saada vähän rahaa itselleen. Kun sekään ei onnistu omii hän tietenkin veljensä identiteetin vieden siten ammatin, ystävät ja kihlatunkin. Kukaan ei tietenkään huomaa henkilövaihdosta, ei vaikka samoista kasvoista huolimatta persoonallisuuksissa on eroa kuin Jekyllissa ja Hydessä. Tai, näköjään se identiteettisokeus koskee vain lainkuuliaisia ihmisiä sillä Rome puolestaan huomaa heti veljesten erot. Niin, siis kunhan on nähnyt Jeremiahin henkkarit. Mutta koska John ei ole saatavilla aikoo Rome koulia Jerehmiahista itselleen uuden apulaisen ja toisaalla John ottaa pappeutensa tosissaan ollen pian kutakuinkin kaupungin suosituin saarnaaja. Toki tiet risteävät ja John ymmärtää,  että Jumala antaa anteeksi, joten kaikki on ihan jees.

Lainataanpa tähän kohtaan Ted Baehria Movieguidesta: "Mercy Streets is a masterful piece of moviemaking with a strong Gospel message."
Wikipedia: "Mercy Streets is a 2000 Christian action/drama"
IMDb: "Estranged twin brothers - one a con man, the other an Episcopal deacon - accidentally switch places... and find God in the process."
Eli kyseessä on kristillisillä arvoilla tehty ns. kovaotteinen rikoselokuva ja siinä sarjassa ei hirveästi ole tullut vastaavia eteen. Tottakai Ted Baehr puhuu sontaa, sillä ei Mercy Street ole parhaimmillaankaan kuin keskitason B-rikoselokuva ja hänen kommenteihinsa on taatusti vaikuttanut oleminen "Chairman of the Christian Film and Television Commission, a division of Good News Communications, Inc." ja koska Baehrin Movieguide isännöikin tapahtumaa "Annual Faith and Values Awards Gala" niin tietenkin sieltä saa puolueellista näkemystä elokuviin joissa on jokin kristillinen sanoma. Eivät nuo yhteydet tietenkään automaattisesti tarkoita vääristynyttä arviointia, mutta kyllä Mercy Streets on kaikin puolin sen verran eh!-tason elokuvaa että vaikka siitä pitäisikin, olisi se suoranainen ihme jos joku todellakin sanoisi siitä "....masterful piece of moviemaking..." Mielenkiintoisinta kuitenkin on nimenomaan se kristillinen/uskonnollinen näkökulma (Kain, Abel, katumus, anteeksianto, etc.) joka tuodaan vahvasti esille, mutta jota ei kuitenkaan käytetä niinkään suoranaisena silmille työnnettävänä propagandana vaan ilmeisenä haluna tehdä jotain ns. scorsesemaista rikodraamaa ja voisinkin olettaa, että tässä olisi ollut mielessä tehdä eräänlainen Mean Streets, mutta vain vahvemmin uskovana. Ehkäpä nimikin sai inspiraationsa sieltä? Kuitenkin, nimenomaan uskovaisuus on se pieni tekijä jonka vuoksi Mercy Streets on hivenen normaalia kiehtovampi, sillä kuten jo totesin niin eipä sitä pahemmin tule vastaan tällaisia muka kovaotteisia rikoselokuvia jotka ovat selvän tarkoituksellisesti kristillisiä ja on mielenkiintoista nähdä miten onnistutaan naittamaan uskonto (tai politiikka) jonnekin missä sitä ei kenties halua kokea ja tehdä se siten ettei se pilaisi nautintoa heiltä jotka eivät sellaista halua nähdä. Esimerkiksi aiemmin mainittu Mean Streets ei kuitenkaan katolilaisesta kärsimyksestään huolimatta ole ns. uskovainen teos ja Mercy Streets puolestaan on, minkä vuoksi se saattaa tuntua jokseenkin kiusaannuttavaltakin ja lienee syynä siihen miksi kansikuvissa on selvästi piiloteltu motiiveja. Näissä kun ollaan aika vahvasti muualla kuin ruokarukouksen seurassa (vasemmanpuolista käytettiin Suomessakin kasettipainoksessa):
DVD:n kansikuvassa kenties on uskonnollista symboliikkaa, mutta sekin piilotettuna:
Pääasia kuitenkin on, että lopussa armo voittaa.

Keskitason rikoselokuva ilman sitä suurempia näyttelijäsuorituksia ja se kristillinen kovaksikeitetty rikoselokuva kärsii tematiikastaan, mikä on valitettava ilmiö uskovaisissa elokuvissa, että kun halutaan tuoda mielipide esille niin se tuodaan vaikka ei sopisikaan siihen mitä elokuva haluaa muutoin viestittää. Sama ongelma tulee usein esille poliittisissa elokuvissa kun henkilökohtainen näkemys puserretaan läpi riippumatta siitä toimisiko teos paremmin ilman sitä. Tai no, ehkä jos Mercy Streetsissa olisikin ollut Whiten ja Robertsin sijaan Keitel ja DeNiro, niin ehkä sitten.

Tähdet: **

sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Cosa Nostra (The Last Word, 1995)

Toimittaja Martinilla (Timothy Hutton) on ystävyyssuhteita mafiaan ja siten hänellä on paljon materiaalia hyödynnettäväksi sekä lehtijutuissaan että kirjoissaan. Osa mafiosoista kuten Doc (Joe Pantoliano) pitää Martinia mukavana kaverina jonka kanssa on kiva hengailla ja heittää hetulaa, mutta joidenkin kuten Rickyn (Chazz Palminteri) silmissä toimittaja on turhan lähellä sisäpiiriä.
Martin murehtii hajoavaa avioliittoaan tylyn Angien (Holley Chant) kanssa ja ihastuu ns. taiteelliseen strippariin Saraan (Michelle Burke) kun Doc saa päähänsä kaupata Martinin kirjaa Hollywoodiin ja eräs tuottaja (Richard Dreyfuss) tarttuukin täkyyn, joten kohta elämä olisi silkkaa kultaista suihkua ellei sitten tietenkin mafia huolestuisi entisestään ja päättäisi heittää kapuloita rattaisiin. Mitä se ei tee, koska koko järjestäytynyt rikollisuus unohdetaan käytännössä kokonaan ja keskitytään Martinin sekä Saran parisuhdeongelmiin.

Ei mitenkään erikoinen tarinaltaan taikka hahmoiltaan, mutta mielenkiintoista oli elokuvan tunnelma joka ei ole aivan niin komediallinen kuin traileri, kansikuva taikka takakannen juoniselostus antavat ymmärtää eikä myöskään niin jäykän mafiakliseinen kuin hahmoiltaan taikka eurojulkaisun nimen perusteella olettaisi. Kyseessä on aika rennosti rupatteleva kevytdraama kaveruksista jotka koettavat lyödä läpi elokuvateollisuudessa ja mafiajutut sun muut "jännärielementit" ovat ainoastaan mausteita kun enin aika kulutetaan keskustellen suhteista ja siitä miten muuttaa käsikirjoitusta jotta tuottajat sekä kirjoittaja itse ovat tyytyväisiä. Mikään elokuva elokuvantekemisestä tämä ei kuitenkaan ole, mikä sitten aiheuttaakin hieman pähkäilyä että mitä tässä nyt sitten oikeastaan lopulta halutaankaan sanoa. Kertomani juonikuvauskin antaa sisällöstä aika tavanomaisen mafia uhkaa joten paetaan-elokuvan, mutta esimerkiksi vaikka ne mafian tyypit ovatkin varsin tyypillisiä ja vihjailevat aiheelle tutuista tilanteista niin niitä ei viedä oikeastaan mihinkään, jolloin Cosa Nostra on enemmänkin kuin jokin elokuva ei mistään kuin jostain. Kunhan ollaan vaan ja hengaillaan. Tämä kannattaneekin katsoa mafia-aiheen sijaan tarinana parisuhteesta jossa kumpikaan ei oikein tiedä mitä toiselta tai itseltään haluaa, koska tuo on huomattavasti enemmän keskustassa, joskaan ei silloinkaan oikeasti kulkien mitään todellista päämäärää kohden.

Tähdet: **

keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Diary of a Sex Addict (2001)

Sammylla (Michael Des Barres) on hyvä työ, paljon varallisuutta, iso talo, kaunis vaimo (Rosanna Arquette) ja kaksi ei-varmaan-ihan-kauheaa lasta, ja sivutöikseen hän on seksiaddikti joka kulkee panemassa kaikkea mikä liikkuu.

Tiesittekö että Michael Des Barres oli aikoinaan varsin tunnettu rockmuusikko ja näyttelijänä moni varmastikin muistaa hänet MacGyverin arkkivihollisena Murdocina.
Ajattelin vain mainita nuo siksi ettei pelkästään Diary of a Sex Addictin perusteella jäisi pahaa makua suuhun, vaikka uskonkin Des Barresin tehneen parhaansa roolinsa ja koko elokuvan eteen. Mutta luojan tähden tämä on silkkaa p*skaa alusta loppuun saakka. Jollain Paintilla tehty alkutekstiosuus on jo tarpeeksi, mutta sieluton kotivideokuvaus ja uskomattoman rumat muka sleazya fiilistä luovat filtterit tahtovat varmistaa ettei katsojalla ole lupa kokea minkäänlaista nautintoa.
Mitä tulee juoneen niin kyseessä on kertomus miehestä joka tiedostaa kaksoiselämänsä repivän häntä hajalle, mutta ei riippuvuutensa vuoksi kykene pysäyttämään itsetuhoaan ja tästä sitten olisi tarkoitus luoda vahvaa draamaa. Joskin Des Barres on ainoa jolle on kirjoitettu edes jonkinlainen hahmo esitettäväksi, muut ovat ainoastaan seksikkäitä naisia joita hän voi pökkiä ja sinänsä rakenne voisi olla toimiva ajatellen sitä kuinka seksiriippuvuudessa riutuva Sammy ei näe naisissa muuta kuin esineellistetyt tissit, mutta Des Barres ei esiinny tarpeeksi vahvasti jotta pystyisi kantamaan elokuvaa soolona ja vaikuttaisi oikeasti riutuvan olotilassaan jolloin olisi hyvin tarpeellista saada muista hahmoista edes hieman tukea. Tosin Des Barresille pitää kenties antaa hieman anteeksi sillä eipä hänellä ole juuri mitään näyteltävänäkään, koska elokuva on oikeasti vain kuin jonkinlainen kokoelma paneskelukohtauksia eri naisten kanssa ja vaikka se kenties onkin ollut hubaa niin eipä siitä oikein draamaelokuvan aineksiksi ole. Pornoksikaan ei Diary of a Sex Addix taivu, sillä niissäkin päähenkilöt sentään tuntuvat oppivan lopputeksteihin mennessä jotain.
Puolitoistatuntisena tämä on aikamoista tuskaa ja jo 20 minuutin kohdalla rupesi vilkuilemaan laskurista koska se loppu oikein koittaisikaan ja toivoisi sen tapahtuvan ennen kuin siihen ryhtyy omin käsin.

Tähdet: *

sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

The Elevator (1996)

Elokuvatuottaja Roy (Martin Landau) on aikeissa lähteä johonkin pippaloihin jossa hänet palkittaisiin ansioista elokuva-alalla, mutta matka tyrehtyy hissiin kun aloitteleva käsikirjoittaja David (Gabriel Bologna) tulee "vahingossa" painaneeksi hätäjarrua  ja tottakai hissi jumittuu kerrosten väliin eikä talossa tunnu olevan enää ketään kuulemassa kaksikon hätää. Tappaakseen aikaa rupeaa David lukemaan käsikirjoituksiaan ja käy jatkuvalla pulinallaan Royn hermoille.
Ensimmäisessä tarinassa tietokonekauppias Phil (Richard Lewis) käy läpi jotain keski-iän kriisiä kuunnellessaan päänsä sisäisiä ääniä miettiessään lopettaako työnsä ja lähteä runoilemaan jonnekin hevonkuuseen.
Toisessa tarinassa graffitimaalari Malcolm (Bokeem Woodbine) päätyy jutustelemaan veteraanikytän (Martin Sheen) kanssa ja pottuilun ohessa rupattelu johtaa keskinäiseen arvostukseen kun ilmenee, että poliisi osaa piirtää muutakin kuin luonnoksia epäillyistä.
Aina välissä palataan hissiin Davidin ja Royn pariin ja siihen kuinka edellinen koettaa vakuutella olevansa täynnä hyviä ideoita kun taas jälkimmäinen pitää niitä idiotismin esimerkkeinä.
Kolmannessa tarinassa näyttelemisen opettaja (Paul Bartel) antaa oppilaillaan tehtäväksi näytellä eläimiä ja Katy (Athena Ashburn) saa osakseen opetella dingon käyttäytymistä, joten luonnollisesti hän päätyy tohtorinhattua tavoittelevan Moshen (Arye Gross) puhtaaksikirjoittajaksi sekä yrittämään itsemurhaa.
Lopuksi David rupeaa kertomaan tarinaa käsikirjoittajsta joka jää elokuvatuottajan kanssa jumiin hissiin.

Elokuvan kirjoittanut ja hissiin leffamogulin kanssa jumiin jäävää käsikirjoittajaa esittävä Gabriel Bologna on kertonut saaneensa idean The Elevatoriin tosielämän kokemuksesta jossa jäi kaksin hissiin Ron Howardin (tiedättehän, Richie Cunningham?) kanssa, jolloin oli tuuminut tyrkyttävänsä elokuvaideoitaan hänelle, mutta jänisti ja siten siis kirjoitti sen pohjalta tämän elokuvan. The Elevatorilla on siis ihan kiva syntytarina ja pidän ajatuksesta jättää tuottaja sekä kirjoittaja suljettuun tilaan lukemaan jälkimmäisen käsikirjoituksia, joka on ihan mainio tapa toteuttaa eräänlainen antologiaelokuva, mutta voi hyvä luoja kuinka kömpelösti kaikki tehdään. Peukutan kyllä ideaa sisällyttää The Elevatorin kertomiksi tarinoiksi eri lajityyppejä (no, komediaa ja draamaa) jolla osoittaa kuinka käsikirjoittaja omaa mielikuvitusta yli genrerajojen, mutta Bolognalla ei selvästikään ole lahjakkuutta hyppiä tyylilajista toiseen koska jokainen on kirjoitettu liiaksi yhdeltä ääneltä kuulostamaan. Toisin sanoen vaikka näyttelijät vaihtuvat ja lajityyppi samaten ei sitä oikein huomaa kun kaikki puhuvat samalla tavalla, jolloin ne muutokset koetetaan toteuttaa visuaalisen ilmeen vaihdoksilla... joka sekin on samanlainen jokaisessa tarinassa. Pelkkä kuvan muuttaminen värillisestä mustavalkoiseksi ei ole juurikaan muutos jos samanlaiset äkkiväärät kuvakulmat, vikasilmäiset rajaukset ja räikeät valaistukset kulkevat naulittuna mukana.
Jokainen osuus hissistä sen ulkopuolelle vaikuttaa huonolta farssilta, mutta se ei selvästikään ole ollut aikeena. Bologna koettaa tunkea omaan roolihahmoonsa jonkinlaista Woody Allen kohtaa Michael Moorea ja samaten tarinoiden välillä yritetään olla ajoittain tiukan vakavia niin ihmissuhdedraaman kuin poliittisten kannanottojen osalta, kun toisaalla taas halutaan olla puhtaasti romanttisen komedian taikka jopa sen mainitsemani farssin seurassa, mutta vakava draama sekä poliittinen uskottavuus ovat kuin BB-kisailijan seksinukkebordelli ja siten naamapalmuilevan nolostuttavaa jolloin humoristisuus jää korkeintaan tahattomaksi. Tämä on erityisen ikävää The Elevatorin lopetuksen kannalta joka koettaa olla alleviivaavasti moraalisaarna ja päätyy siinäkin vaiheessa korkeintaan Bolognan vaivaannuttavaksi yritykseksi olla itseään nokkelampi.
Landau tai muut pätevät näyttelijät eivät siis pääse pelastamaan mitään koska kisa oli jo hävitty ennen kuin he saivat edes munasuojuksensa päälle ja kaiken kruunaa musiikki joka on ilmeisesti luotu raapimalla haarukoita liitutaulua vasten.

Idea oli kyllä ihan mainio ja ehkä se vain olisi pitänyt antaa jonkun toiseen hoiviin.

Tähdet: *

torstai 16. huhtikuuta 2020

College (2008)

"Did You Know? This film was widely panned by critics, many criticizing the movie as unfunny, disgusting, unoriginal and derivative."
Ah!, se kenties selittää miksi tämä on ainakin toistaiseksi ohjaaja Deb Haganin ainoa täyspitkä elokuva.

Kevin (Drake Bell), Carter (Andrew Caldwell) ja Morris (Kevin Covais) eli perinteiset kiltti herkkis, lihava rivosuinen sika ja nynny rillipää ovat parhaimmat kaverit jotka lähtevät tutustumaan yliopistoon, osaksi parantelemaan Kevinin särkynyttä sydäntä ja osaksi bailaamaan, mutta eivät missään tapauksessa katsomaan olisiko siellä hyvä jatkaa opintoja. Dokausta, pilvenpolttoa, eritteitä, noloja tilanteita, tissejä, seisokkeja, joku saa turpaansa ja lopulta Kevin löytää todellisen rakkauden. Skeittipunk soi ja tuottajat ovat luottaneet katsojien olevan samanlaisia tyhjäpäitä kuin itsekin ovat.

Totta, tämä todellakin on "unfunny, disgusting, unoriginal and derivative" ja on sitä aivan kuten ne lukuisat muutkin tietoisesti sellaiseksi tehdyt ns. teiniseksikomediat, joten vaikea on tätäkään kehua, mutta...

on tämä ehdottomasti sieltä huonoimmasta päästä.

Uskomatonta että tämän tekemiseen saatiin tuhlattua seitsemän miljoonaa dollaria ja vielä uskomattomampaa on, että se tuotti jopa kuusi niistä takaisin.

Tähdet: *

tiistai 14. huhtikuuta 2020

Living the Dream (2006)

Jonathan (Christian Schoyenin) oli lapsena kiusattu koska oli norjalaisena amerikassa ja sama meininki jatkuu hänen aikuisiässään, mikä kyynistää miestä (tai ainakin oletan niin, Schoyen kun ei oikein yhdellä ilmeellään osaa esittää tunteita) ja kun esimerkiksi kaikki kollegat ovat tunteettomia materialistia p*skoja uskoo myös Jonathan sen olevan olevan tie suosioon sekä menestykseen. Ystävänsä Brendan (Sean Young) avustuksella Jonathan suorittaa vakuutuspetoksen jolla rahoittaa rekrytointiyrityksen perustamisen ja perään muutama muu petollinen temppu jotta saadaan asiakkaita. Unelmaelämä ja huoraaminen odottavat.

Living the Dreamin ohjaaja/käsikirjoittaja/näyttelijä/tuottaja/roolittaja/etc. Christian Schoyenin IMDb-profiili ei niinkään keskity häneen elokuvanteon ammattilaisena, vaan kuvaamaan häntä menestyneenä rekrytointiyrityksen headhunterina ja opiskelleensa näyttelemistä mestari Jeff Conawaylta (tiedättehän, se yksi tyyppi Greasesta ja Babylon vitosesta?) jotta onnistuisi pääsemään paremmin lähelle ihmisiä eli ilmeisesti potentiaalista asiakasta. Nähtävästi tämä Living the Dream on tulosta Conawayn opeista ja jos rehellisiä ollaan niin lopputuloksen perusteella Schoyen ei taidakaan olla kovin pätevä ihmistuntija, koska muutoin hän olisi löytänyt taatusti lahjakkaamman porukan toteuttamaan elokuvansa ja saamaan aikaiseksi teoksen jossa kiintoisampaa olisi muu kuin edellä kerrottu tarina.
Toki mukana on tuttuja naamoja ja osa ihan kelvollisia... joku voisi sanoa jopa hyviä näyttelijöitä, mutta jos tuotantotiedoissa lukee Sean Youngin olevan acting coach niin ei se hirveän hyvä merkki ole ja minä sentään pidän Sean Youngista. Tämä siis naisesta joka koetti saada Kissanaisen roolin Batman Returnsista tekemällä oman pukunsa ja menemällä keskusteluohjelmaan se päällään jotta saisi Tim Burtonin huomion.
Ei näemmä näytellyt tarpeeksi uskottavasti saadakseen roolin, mutta on sentään osannut myöhemmin vitsailla asialla että hyvä niin.
Miten ikinä Conaway ja Young opastivatkaan Christian Schoyenia ja muita näyttelijöitä, ei se ilmeisesti ollut kovinkaan paljoa koska jopa selvästi ammatikseen näyttelevät (Danny Trejo, etc.) vaikuttavat olevan pihalla siitä mitä tehdä tai miten se tulisi suorittaa. Schoyen itse on jokaisessa hetkessään kuin kuiva pölkky ja sitä eivät muuta tilanteet joissa hänen tulisi olla vihainen, surullinen, iloinen taikka jotain muuta. Osa tästä esiintymiskyvyttömyydestä voitaisiin laskea väärällä kielellä näyttelemiseen, mutta tiettävästi hän oli opiskellut Conawayn luona kaksi vuotta(!) ja silti tässä on lopputulos: kuollut lahna.
Toivottavasti Schoyen löysi muille parempia ihmisiä hommiin kuin itselleen.

Ilmeisesti Living the Dreamin punainen lanka on näyttää, että kuka tahansa voi vastoinkäymisistä huolimatta menestyä ja vaikka hetken hyväsydäminenkin ihminen saattaa antaa kyynisyyden viedä mukanaan, lopulta rehellisyys, aitous ja kaikki vastaava voittavat. Tätä ajatusta korostaa se, että kaikki hahmot ovat ahneita k*sipäitä ja heidän vaikutuksestaan Jonathanin sekä Brendan pitäisi päästä eroon, ja tässä onnistuminen kerrotaankin lopun missä he ovat nyt-tekstiosuudessa, mutta tämä idea kompuroi siihen kuinka molemmat heistä ovat jopa parhaimpina päivinään itsekin samanlaisia k*sipäitä. Joten jos tämä jotain ihmisistä opettaa niin sen, että he jotka pitävät muita huonoina ihmisinä ovat niitä itsekin, ehkä pahempiakin ja se on aika ikävä opetus elokuvalle jonka nimenä on Living the Dream. Erityisen koomista tässä on se, että Schoyenin on hyödyntänyt varsinaista oikeaa ammattiaan ja ilmeisesti ns. huippuosaamistaan elokuvan juonessa, jonka vuoksi esittämänsä päähenkilö perustaa rekrytointiyrityksen ja sitten siellä toimitaan kaikessa väärin. Esitetään työntekijöille kysymyksiä aviosäädystä, haukutaan alaisia sekä asiakkaita, petetään kavereita ja valtiota eli kaikkea sitä kivaa joka aiheuttaa häpeää. Jos tämän olisi tarkoitus olla satiiri siitä mihin vääränlaiset työnantajat sortuvat niin se toimisi ehkä paremmin, jos päähenkilöä esittävä ei itse olisi headhunter joka auliisti esittelee elokuvassa todellisuudessa kirjoittamaansa kirjaa Secrets of the Executive Search Experts, jonka pitäisi olla rekrytointialan mallikelpoisin opas. Palkkaisitko sinä headhunterin hankkimaan yrityksellesi työntekijöitä nähtyäsi hänen tekemänsä elokuvan jossa pilkkaa sinua? Tämän perusteella Christian Schoyenia ei uskaltaisi edes päästää ihmisten ilmoille.

Tähdet: *

sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

The Divide (2011)

Pommit putoavat, ydintuho ja ihmiset pakenevat minne vain kuvittelevat pääsevänsäkin. Osa siis suuntaa kerrostalon kellaritiloihin ja sulkee oven takanaan jotta kaikki eivät pääse mahdolliseen turvaan. Onneksi talon huoltomies Mickey (Michael Biehn) on varustanut bunkkerikellariasuntolabyrinttinsa kaikella tarvittavalla, kuten säilykeruualla ja patjoilla joita riittää kaikille. Kamera kiertää ja vinkkaa, että tuolla seinällä on kirves joten ihan varmasti joku vielä sekoaa ja muita tulee kuolemaan tavalla tai toisella. Tottakai selvin epäilty esimerkiksi kirvesmurhaamiselle on nimenomaan Mickey ihan vain koska on rasistinen, agressiivinen ja haluaa pitää oven ulkomaailmaan kiinni keinolla millä hyvänsä, joten nimenomaan juuri siksi hän ei olekaan se jota pitäisi oikeasti varoa. Näin kertoo elokuvanlukemisen käsikirja luvussa "hei, yllätetään katsoja käyttämällä yllätystä jonka hän on nähnyt jo lukuisia kertoja". Elokuvaa on kulunut 10 minuuttia.
Ei siis tule myöskään yllätyksenä, että varsin pian suojaan hakeutumisen jälkeen ns. erilaisista ihmisistä koostuvan ryhmän välit kiristyvät ja klaustrofobia sekä tuntemattoman pelko valtaa mieltä, joista sitten olisi tarkoitus kehitellä elokuvan jännitys. Joskin siinä vaiheessa kun paneminen ja dokaaminen ottaa pääosan tuntuu kuin katselisi Big Brotheria, joka se vasta todellista kauhua onkin.

Visuaalisesti varsin toimiva ja ahtaista sokkelotiloista saadaan aikaiseksi joitakin sopivan ahdistavia hetkiä, ja esimerkiksi Biehnin roolisuorituksessa on onnistuneen raivoisaa energiaa, mutta elokuvan muka erilaiset luonteet ovat ainoastaan joukko kliseitä, näyttelijävalinnat valitettavan ulkonäkökeskeisiä (ts. mallikataloogista valitut persoonallisuudet ovat kuin Idolsin kaltaisten ohjelmien vakuutus erilaisuuden löytämisestä) ja kuten jo vihjailinkin, 10 minuuttia kertoo jo koko sisällön. Suljetun tilan elokuvat edellyttävät ymmärrettävän vähäeleisyytensä vuoksi etenkin näyttelijävalintoja joista kaikki tai vähintään valtaosa pystyy kantamaan tarinaa tiimissä toimien tai jopa tilanteen vaatiessa yksinään koska jännitystä pitää pystyä luomaan kertomatta liikaa ulkomaailmasta ja tukeutuen siihen pienen tilan tiiviyteen. Kun sinulla on tällainen elokuva jossa et pysty erottamaan neljää taikka viittä keskenään samanoloista ja -näköistä ihmistä toisistaan niin ei liene ihme, että vastaanotto on ollut pääosin negatiivinen. Etenkin harmillista on se, että tämä menee niin hirveällä kiireellä keskinäisten kemioiden yhteentörmäyksiin, kun toivottavampaa olisi ollut hiljaisempi liekki ja siten loppupuolen veriorgiat tuntuvat tulevan olankohautuksin kun siellä oltiin jo vähintään henkisesti liian aikaisin. Harvemmin toisilleen tuntemattomat ihmiset rupeavat heti hakkaamaan toisiaan kirveellä palasiksi, vaan yleensä pitää tutustua ensin. Siihen minä ainakin olen tottunut.

Sinänsä pidän kyllä The Dividen ideasta, vaikka mitenkään uniikiksi sitä ei uskaltaisi edes unissaan kutsua, mutta tällaisiin post apo-tarinoihin se on toimiva ja se on nähty jo moneen otteeseen. Mukana on myös joitakin varsin onnistuneita satunnaisia hetkiä ja jopa yksi varsin oivaltava kun huomioidaan se, että jos ollaan pienessä rajoitetussa tilassa ilman kunnon ilmastointia niin ruumis ei varmaan ole kaikkein miellyttävin asuinkumppani jo pelkän tuoksunsa vuoksi. Ettei kyseessä kuitenkaan ole silkkaa ajanhukkaa, vain hyvien mahdollisuuksien ja The Divide olisi varmasti toiminut paremmin jonkin Äärirajoilla-tyylisen televisiosarjan jaksona (jollaisissa näitä on nähtykin), mutta toisaalta elokuvana se on täsmälleen niin hyvä että huono kuin mitä Hitmanin ohjanneelta Xavier Gensiltä osaa odottaakin.
The Dividen lopun perusteella Gens ilmeisesti kuitenkin yritti palata Frontier(s)in tunnelmiin ja osoittaa olevansa edelleen hieman ärhäkkäämpi tekijä kuin mitä Hitmanin perusteella olettaisi, mutta siinä tulee hieman pakotetun oloista.

Seuraava paikka: kirppispöytä.

Tähdet: **

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Stranger by Night (1994)

Stressaantunut, traumatisoitunut, muistiongelmainen, agressiivinen, alkoholisoitunut, kaikkien naisten sankari ja kaikkea muuta tuttua oleva kyttä Bobby (Steven Bauer) jäljittää sutenööriltä vaikuttavan parinsa Troyn (William Katt) kanssa prostituoituja pilkkovaa sarjamurhaajaa ja siinä ohessa Bobby käy purkamassa sydäntään sekä siemennesteitään psykiatrinsa Annen (Jennifer Rubin) luona. Ja jos potilaan kanssa hässiminen ei vielä todista Annen olevan tiukasti ammattilainen, tarjoaa hän myös muistikatkoista kärsivälle mahdolliselle murhaajalla viskiä sillä ota vaan, se helpottaa. Oletettu tappaja saadaankin varsin vaivattomasti (no, kuuden uhrin jälkeen) kiinni ja tottakai hän pakenee samantien, että jahti alkaa alusta. Mutta kuten lähes poikkeuksetta tällaisissa tarinoissa, pian epäilykset murhaajasta siirtyvät sankariin eli nyt tällä kertaa Bobbyyn ja... niin... aivan. Joku lähellä oleva se aina on ja hänellä on peruukki.

Trillereitä, pornoa, musiikkivideoita valtavirrassa sekä sen ulkopuolella ja useita taiteilijanimiä, eikä jälkimmäinen edes rajoitettuna lajityyppien mukaan jotta ei muka huomaisi kuka on todellisuudessa kyseessä. Katsomattakin Stranger by Nightia uskaltaa jo olettaa, että kiinnostavinta elokuvassa on sen ohjaaja Gregory Brown aka Gregory Dark aka Alexander Hippolyte aka Jon Valentine, etc. Sekin kiinnostavuus taitaa lopulta jäädä tähän IMDb:n tietoiskuun:
"Used to be half of an adult movie production team, the Dark Brothers. Now he is the only Dark Brother, though he retains the plural name."
Tai tähän Wikipedian infoon:
"the Martin Scorsese of the erotic thriller."
Kiehtovaa!

Stranger by Nightin pääkuvaajana oli Wally Pfister, joka sittemmin on saanut mainetta ja mammonaa muun muassa Christopher Nolanin luottokuvaajana, mutta tämän nimenomaisen teoksen kohdalla kuvakulmia kiinnostavampi oli sen varsin sävykäs ja ajoittain tosi funky musiikkiraita josta vastasi Ashley Irwin. Ja vaikka minkäänlainen vertailu Scorseseen taitaa olla liioittelua niin on myönnettävä kuinka tällaiseksi B-luokan eroottissävytteiseksi (ts. pitsiliivejä ja seksiä, ei muuta) ei Stranger by Night ole millään muotoa huonointa ajantappoa, vaan varsin sutjakkaasti kulkeva jännäri joka ei koskettele itseään aivan liian vakavasti. Varsinkin William Katt ottaa hahmonsa oikeanlaisella pilkkeellä silmäkulmassa ja häntä olisikin seurannut mielummin kuin itse elokuvan ns. sankaria. Joskin ehkä parempi näin, sillä jos Kattin hahmo olisi noussut sivulta pääosaan olisi tenho kenties vähentynyt. Siihen on syynsä miksi kaikenmaailman Kramerit ja Joeyt ovat sivuhahmoja. Muutoinkin vaikutti siltä, että näyttelijät tiesivät ettei nyt olla tekemässä mitään laatuleffaa joten ei stressata. Erityisen hauskaa tässä oli se, että hetkittäin tuntuu kuin katselisi jotain blaxploitaatioelokuvaa vuodelta Truck Turner, mutta vain valkoistettuna ja se fiilis on hyvästä luomaan uskoa sille kuinka tekijät varmastikin pitivät suurelta osin hauskaa.
En tosiaankaan odottanut sellaista ja olin siis väärässä siitä mikä olisi kiinnostavinta tämän elokuvan kohdalla.

Tähdet: ***

tiistai 7. huhtikuuta 2020

Smokin' Stogies (2001)

Jos en ole etukäteen päättänyt pitää jotain teemaputkea tai vain ajaudu sellaiseen vahingossa, tms. niin pääosin valitsen elokuvani fiiliksen mukaan, jota tosin joskus opastaa käytettävissä oleva aika, mutta enimmäkseen oli syy valintaan mikä tahansa niin yksi seikka tuntuu usein toistuvan: katson hyllyjäni ja tuumin, että tällä kertaa otan kyllä jonkin ison ja varman elokuvan. Jonkin missä on käytetty ihan sikana rahaa, aikaa ja vaivaa, ja jota tähdittää kermoista kermoin jotta todennäköisyys ns. huonolle elokuvalle on mahdollisimman pieni. Marvel, Scorsese, Spielberg, Meryl Streep, Oscareita ja kultaisia suihkuja! Sitten tulee aina valituksi jokin Smokin' Stogies.

Mafioso Tony Batts (Tony Sirico) lähettää alaisensa Vinnien (Joseph Marino) Miamiin sillä toinen mafioso, Johnny Big (Frank Vincent) salakuljettaa miljoonan dollarin edestä kuubalaisia sikareita ja Tony haluaa ne itselleen.
Sitten...
jaa, kai se kaikki oleellinen siinä sitten olikin. Jotain mahdollisesti hassua sattuu.

Ensimmäinen asia mikä mafiakliseiden ohella tulee elokuvasta huomioiduksi on se, että tämä on satavarmasti väärässä kuvasuhteessa. Rajaus leikkaa joko päitä irti tai tuo hahmot niin lähelle, että tekisi mieli pyytää heitä perääntymään turvarajan verran taaksepäin jotta näkisi edes koko kasvot:
Toisaalta kun kamera on kauempana rupeaa kaipaamaan sitä lähikuvaa, sillä tuo väriloisto tekee kenestä tahansa sokean:

Toinen asia mikä ilmenee varsin nopeasti on se, että kyseessä onkin hivenen mielenkiintoisempi elokuva kuin ensisilmäyksellä oletti. Joskin sen huomaamiseen vaaditaan jonkinlaista yritystä koska Smokin' Stogies on aikamoista roskaa ja piirtyy liiankin vaivattomasti pelkäksi pinnalliseksi B-mafialeffaksi, jota se toki onkin, mutta samalla tämä on taatusti tarkoituksella kieli poskessa tehty parodinen kuvaus juurikin niistä kliseisistä B-mafialeffoista. Tässä ei varsinaisesti väännetä vitsejä eikä isketä silmää katsojalle, että tämä tässä oli sitten tarkoitettu koomiseksi tilanteeksi, vaan elokuva on täynnä mafialeffojen peruspinnallisuuksia, mutta jokainen hahmo on ylikorostettu stereotypia ja koomisuus syntyy nimenomaan siitä kuinka vahvasti yli niitä fogeaboutit, capiche?-juttuja vedetään. Mutta koska naurettavuudestaan huolimatta roolit vedetään silti vakavasti, niin imarrellen Smokin' Stogies on hieman kuin halpaversio jostain Mafiaveljistä toteutettuna Hei, me lennetään-tyylisellä pokalla, joskin vain vaihtaen Robert Stack ja muut kivikasvot Wayans-veljesten piereskelyihin.
Toisin sanoen Smokin' Stogies vaikuttaa mafiakomedialta jossa huumori luodaan tilanteiden tunnistettavuudesta eikä niistä erillisestä huomauttamisesta. Joskin on samalla hyvinkin mahdollista ettei se ole ollutkaan tarkoitus ja kyseessä on vain yksinkertaisesti huono elokuva johon ei ole osattu kirjoittaa hauskoja hetkiä, mutta luultu niin ja näyttelijät eivät vain osaa muuta kuin olla kliseisiä mafiatyyppejä. Tähän on helppo uskoa kun miettii missä kaikissa rooleissa on Smokin' Stogiesin näyttelijöitä nähnyt ja jos joku saa mieleen esimerkiksi Tony Siricolta jotain muutakin kuin mafian kovanaaman niin peukut siitä.

Tähdet: **

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

One Hell of a Guy (1998)

Noviisidemoni Nick (Rob Lowe) haluaisi nousta urallaan Helvetissä, joten Saatana (Michael York) suo hänelle mahdollisuuden todistaa kykynsä ja siten lähettääkin edellä mainitun noutamaan ihmisen, Cassien (Alexandra Powers) sielun. Cassie siksi, että hän on ihmiseksi oikea enkeli (tähän liittyy jonkinlainen yllätys) ja Saatana haluaa todistaa kaikkien pystyvän pahuuteen jolloin Nickin pitäisi turmella neiti jotta sielu olisi vapaata riistaa. Viisi minuuttia ja nyt jo jokainen varmasti tajuaa, että Nick tulee rakastumaan Cassieen ja edessä on romanttinen komedia sen aiheuttamista ongelmista. Lopuksi kaikilla on hyvä olla.

Leikkisän heleää musiikkia, hassuja ääniefektejä, hermostuneen nykivää ja siten ilmeisesti oi, kuinka suloisen sympaattista esiintymistä, hullunkuria sivuhahmoja, väärinkäsityskommelluksia, kiltin paholaismaisia sanaleikkejä kuten "who's that handsome devil?" kun naiset näkevät Nickin ja tietenkin hellämielistä romantiikkaa. Siispä ihan kiva hyvänmielen elokuva, joka on jopa fiktioelokuvaksi vahvasti lavastetun oloinen niin sekä ideoiltaan kuin visuaalisestikin että melkein voisi luulla elettävän Truman Shown keinotekoisessa kaupungissa. Joskin äskeisestä huolimatta kannattaa unohtaa varsinaiset mielleyhtymät tuohon Peter Weirin elokuvaan ja suunnata vertaileva katse mielummin jonnekin Seitsemäs taivas-televisiosarjan suuntaan.
Siispä sukellus pumpuliin ja liian selvästi pelkkä välityö heillekin joiden ura koostuu välitöistä, että vaikka kyseessä onkin vaivatonta katseltavaa niin lopulta turhan innottomasta romanttisesta komediasta on kyse ja 20 minuuttia katseltuaan on jo oikeastaan nähnyt kaiken mitä annettavana on.

Tähdet: **

torstai 2. huhtikuuta 2020

Veren vihollinen (Natural Enemy, 1996)

Tedin (Donald Sutherland) sijoitusyritys on kokenut viimeaikoina normaalia enemmän muutoksia kun muun muassa entinen luottokollega on osoittautunut väkivaltaiseksi huijariksi ja verovirasto on rehdin yrittäjän kimpussa, mutta positiivisina yllätyksinä on vaimo Sandyn (Lesley Ann Warren) raskaus ja vast'ikään firmaan palkattu sijoittamisen ihmelapsi Jeremy (William McNamara). Kaiken lisäksi Jeremy on auttanut Tedin teinipoikaa voittamaan uintikilpailussa ja on muutoinkin niin läsnä kaikessa pomonsa elämässä, että lähettelee Sandylle kukkia Tedin nimissä ja kohta jo asuukin heidän vierastalossaan. Hmm, voisikohan olla niin, että Jeremy onkin oikeasti jotenkin haitallista seuraa? En tiedä, ehkä se kuinka hän lavasti tuon Tedin kollegan huijariksi ja hakkasi naamaansa seinään jotta voisi syyttää samaista miestä väkivallasta kertovat jotain oleellista tästä ihmelapsesta. Entäpä se kuinka Jeremy tarkoituksella pilaa Tedin bisneksiä, tuhoaa hänen toimistonsa, mätkii tyttöystäväänsä, tappaa tyttöystävänsä ja aiheuttaa Sandylle keskenmenon. Mutta hymy siellä ja täällä eikä kukaan huomaa mitään.

Vuorossa siis Douglas Jackson-trilogian viimeinen osuus ja äkkiseltään katsottuna kyseessä taitaa olla tähtisikermältään suurin elokuva jonka hän on tehnyt. Ei tämä nyt mikään Avengers: Endgame ole, mutta melkein ainakin kun onhan tässä Donald Sutherland, Tia Carrere ja jopa Joe Pantoliano.
Käsikirjoituksestakin vastaa Kevin Bernhardt, jonka nimi ei varmaankaan sano kovinkaan monelle mitään, mutta hän oli Hellraiser kolmosessa se limainen yökerhon pitäjä jota oli helppo vihata ja sen elokuvan nähneet varmasti tietävät ketä tarkoitan.
Mutta ei näkemistäni vain ns. isoin vaan taatusti myös paras elokuva mitä Jackson on saanut aikaan. Sinänsä ihan perinteinen jännäri psykopaatista joka jälleen kerran tunkeutuu johonkin perheidylliin ja pilaa ilon kaikilta, mutta esimerkiksi suhteessa muihin näkemiini Jacksonin elokuviin (ja nyt eritoten aikalailla vastaavaa ideaa hyödyntävää Christie's Revengea ajatellen) Veren vihollinen hyötyy vahvasti pätevämmistä esiintyjistä eikä ole rytmitykseltään laisinkaan löysä, vaan onnistuu jännityksen kuljetuksessa varsin kelvollisesti. Hassusti tuntuukin siltä kuin joku olisi huomauttanut Jacksonille elokuviensa olevan liian laiskoja, sillä tämä vaikuttaa hyppäävän tarinassa kokonaan ensimmäisen vartin ylitse eikä esittele Jeremya kilttinä heppuna joka pikkuhiljaa hivuttautuu uhriensa läheisyyteen, vaan sen sijaan ollaan jo tilanteessa jossa hän on jo paikalla ja valmiiksi sekaisin. Hänen ei tarvitse kutoa juontaan kun se on jo jaloissa. Kyseessä on ratkaisu jonka muutoin katsoisin aikamoiseksi aukoksi juonessa, mutta ainakaan tässä tapauksessa ei menetä mitään johtuen tavanomaisesta kertomuksesta jossa tietää ilman erillistä selvitystäkin mistä on kyse ja siten se hyppy keskelle jopa auttaa pitää vauhtia paremmin yllä. Lisäksi vaikka itse tarina kulkeekin perinteisiä latuja ja sisältää suurelta osin samanlaisia kliseitä kuin "perinteisiä latuja" niin tykkäsin siitä mikä oli Jeremyn side Sandyyn (sori, spoileri [jep, aivan kuin joku teistä koettaisi löytää tämän katsottavakseen]: hän on Sandyn aikoinaan adoptoitavaksi antamansa jälkeläinen) koska se toi motiiviin normaalia vahvempaa katkeruutta kuin vain perinteisempi ihastusfanaattisuus.
Joskaan tämä kaikki ei tarkoita ettäkö kyseessä olisi jotenkin erinomainen elokuva taikka edes varsinaisesti hyvä, ainakaan jos jälkimmäinen tarkoittaa jotain muutakin kuin vain kelvollista ajantappoa noin 90 minuutin edestä. Mutta Veren vihollinen on kuitenkin ihan perushyvä psykojännäri, että kyllä sen noin 90 minuuttia siihen suosiolla uhraa.

Sivumainintana se, että niin sekä Carrera kuin Pantoliano ovat sitten aika pienissä rooleissa ja etenkin edellisen vieläkin pienemmän roolin vuoksi on aikalailla kohtuutonta että hän on saanut kasvonsakin elokuvan kanteen.
Ja toisena mainintana se, että Veren vihollisen lopputeksteissä on tahattomaan koomisuuteen johtava vastuuvapausilmoitus adoptiosta ja siitä miten se ei tosiaankaan ole vaarallista eikä johda kuin korkeintaan parissa tapauksessa kuuluisuuteen sarjamurhaajana. Öö, okei.
Ja jos ei muuta niin ehkäpä nämä tuoreimmat blogipostaukset tuovat Douglas Jacksonille ansaittua taikka ansaitsematonta huomiota ja hänet muistaa aina siihen saakka kunnes unohtaa.

Tähdet: **(*)