Pommit putoavat, ydintuho ja ihmiset pakenevat minne vain kuvittelevat pääsevänsäkin. Osa siis suuntaa kerrostalon kellaritiloihin ja sulkee oven takanaan jotta kaikki eivät pääse mahdolliseen turvaan. Onneksi talon huoltomies Mickey (Michael Biehn) on varustanut bunkkerikellariasuntolabyrinttinsa kaikella tarvittavalla, kuten säilykeruualla ja patjoilla joita riittää kaikille. Kamera kiertää ja vinkkaa, että tuolla seinällä on kirves joten ihan varmasti joku vielä sekoaa ja muita tulee kuolemaan tavalla tai toisella. Tottakai selvin epäilty esimerkiksi kirvesmurhaamiselle on nimenomaan Mickey ihan vain koska on rasistinen, agressiivinen ja haluaa pitää oven ulkomaailmaan kiinni keinolla millä hyvänsä, joten nimenomaan juuri siksi hän ei olekaan se jota pitäisi oikeasti varoa. Näin kertoo elokuvanlukemisen käsikirja luvussa "hei, yllätetään katsoja käyttämällä yllätystä jonka hän on nähnyt jo lukuisia kertoja". Elokuvaa on kulunut 10 minuuttia.
Ei siis tule myöskään yllätyksenä, että varsin pian suojaan hakeutumisen jälkeen ns. erilaisista ihmisistä koostuvan ryhmän välit kiristyvät ja klaustrofobia sekä tuntemattoman pelko valtaa mieltä, joista sitten olisi tarkoitus kehitellä elokuvan jännitys. Joskin siinä vaiheessa kun paneminen ja dokaaminen ottaa pääosan tuntuu kuin katselisi Big Brotheria, joka se vasta todellista kauhua onkin.
Visuaalisesti varsin toimiva ja ahtaista sokkelotiloista saadaan aikaiseksi joitakin sopivan ahdistavia hetkiä, ja esimerkiksi Biehnin roolisuorituksessa on onnistuneen raivoisaa energiaa, mutta elokuvan muka erilaiset luonteet ovat ainoastaan joukko kliseitä, näyttelijävalinnat valitettavan ulkonäkökeskeisiä (ts. mallikataloogista valitut persoonallisuudet ovat kuin Idolsin kaltaisten ohjelmien vakuutus erilaisuuden löytämisestä) ja kuten jo vihjailinkin, 10 minuuttia kertoo jo koko sisällön. Suljetun tilan elokuvat edellyttävät ymmärrettävän vähäeleisyytensä vuoksi etenkin näyttelijävalintoja joista kaikki tai vähintään valtaosa pystyy kantamaan tarinaa tiimissä toimien tai jopa tilanteen vaatiessa yksinään koska jännitystä pitää pystyä luomaan kertomatta liikaa ulkomaailmasta ja tukeutuen siihen pienen tilan tiiviyteen. Kun sinulla on tällainen elokuva jossa et pysty erottamaan neljää taikka viittä keskenään samanoloista ja -näköistä ihmistä toisistaan niin ei liene ihme, että vastaanotto on ollut pääosin negatiivinen. Etenkin harmillista on se, että tämä menee niin hirveällä kiireellä keskinäisten kemioiden yhteentörmäyksiin, kun toivottavampaa olisi ollut hiljaisempi liekki ja siten loppupuolen veriorgiat tuntuvat tulevan olankohautuksin kun siellä oltiin jo vähintään henkisesti liian aikaisin. Harvemmin toisilleen tuntemattomat ihmiset rupeavat heti hakkaamaan toisiaan kirveellä palasiksi, vaan yleensä pitää tutustua ensin. Siihen minä ainakin olen tottunut.
Sinänsä pidän kyllä The Dividen ideasta, vaikka mitenkään uniikiksi sitä ei uskaltaisi edes unissaan kutsua, mutta tällaisiin post apo-tarinoihin se on toimiva ja se on nähty jo moneen otteeseen. Mukana on myös joitakin varsin onnistuneita satunnaisia hetkiä ja jopa yksi varsin oivaltava kun huomioidaan se, että jos ollaan pienessä rajoitetussa tilassa ilman kunnon ilmastointia niin ruumis ei varmaan ole kaikkein miellyttävin asuinkumppani jo pelkän tuoksunsa vuoksi. Ettei kyseessä kuitenkaan ole silkkaa ajanhukkaa, vain hyvien mahdollisuuksien ja The Divide olisi varmasti toiminut paremmin jonkin Äärirajoilla-tyylisen televisiosarjan jaksona (jollaisissa näitä on nähtykin), mutta toisaalta elokuvana se on täsmälleen niin hyvä että huono kuin mitä Hitmanin ohjanneelta Xavier Gensiltä osaa odottaakin.
The Dividen lopun perusteella Gens ilmeisesti kuitenkin yritti palata Frontier(s)in tunnelmiin ja osoittaa olevansa edelleen hieman ärhäkkäämpi tekijä kuin mitä Hitmanin perusteella olettaisi, mutta siinä tulee hieman pakotetun oloista.
Seuraava paikka: kirppispöytä.
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti