Unwed Father (1997)

Jos mietin millaisia aiheita jossain Beverly Hills 90210:n kaltaisessa nuorisodraamasarjassa käsitellään, niin sen ohella kuinka tuossa nimenomaisessa otetaan mukaan luokkaerot (joka olikin aikalailla muka sarjan punainen lanka sen alkaessa), ovat - muistan tai en - ainakin seuraavat kaksi taatusti tulleet jossain vaiheessa esille:

1. joku tuntee koulussa/urheilussa/työssä (todennäköisemmin kahdessa ensimmäisessä) suorituspaineita olla paras tai ainakin omasta mielestään tarpeeksi hyvä ja rupeaa napsimaan jotain Fisherman's Friendeja ja kas! kohta ollaan jo koukussa. Jossain vaiheessa sitten läheiset puuttuvat asiaan ja narkkimme sanoo kaiken olevan hallinnassa kunnes tulee riita ja kaikki ei olekaan hallinnassa. Sitten ollaan pahoillaan, lopetetaan jakso kohtaukseen jossa hän osallistuu johonkin AA-kerhon kokoukseen ja sanoo "hei, olen James McAvoy ja olen kurkkupastillikoukussa". Fade to black tai perääntyvä kamera-ajo eikä aiheeseen enää koskaan palata kuin vain korkeintaan jos joku toinen (yleensä vieraileva hahmo) kokee saman ja James tulee kertomaan olevansa tukena.

2. koulun ns. rentojätkä, raikulipoika ja kukaan ei kahlitse minua-tyyppi saa kuulla jonkun yhden illan ex-tyttöystävänsä kuolleen, jonka seurauksena hänestä tulee yksinhuoltaja joko ihan vauvalle taikka vähintäänkin iältään ja kooltaankin pienelle lapselle. Tässä sitten opitaan aikuisuutta ja muuta sellaista vastuunkantoa, kunnes tulee tietenkin hetki jolloin ilmenee ettei se ex-tyttöystävä ollutkaan kuollut ja hakee lapsensa takaisin. Vaihtoehtoisesti tuon neidon vanhemmat ottavat lapsen hoiviinsa. Kuitenkin näin saatiin niin sanotusti kakku ja syödyksikin se, jolloin seuraavassa jaksossa ei enää sankarimme tarvitse olla käsikirjoituksessa sidottuna lapsenhoitoon ja voidaan vaikka ajella moottoripörällä taikka ryhtyä hiphoptähdeksi. Tottakai aina joskus hän vie lapselle pehmolelun tai katsoo hänen valokuvaansa jotta katsoja muistaisi, että juu, reilu kaveri on kyseessä.

Näistä esimerkeistä jälkimmäinen tuli erityisesti mieleen kun katseluvuoroon asteli Brian Austin Greenin tähdittämä Unwed Father, jonka juoni on kutakuinkin tuo jälkimmäisenä esittämäni.

Jason (Brian Austin Green) tahtoo vain soitella bändinsä kanssa (musiikki: Mark Mothersbaugh. Mikä ei tässä löysässä ripulissa ole kyllä positiivinen meriitti hänelle) ja siten kun hän pokaa keikan yhteydessä sillä hetkellä herkän ja viattoman Melanien (Nicholle Tom) niin tapahtui mitä vain, ei se saa tulla rokkaamisen - jos sitä sellaiseksi haluaa kutsua - tielle. Tottakai Melanie tulee ensilaukauksella raskaaksi, mutta Jason on siirtynyt jo seuraavan yhden illan varieteen pariin ja ehdottaa Melanielle aborttia. Siispä kun aika on otollinen dumppaa Melanie vauvan Jasonin hoiviin ja lähtee lätkimään. Mitä nyt? Pitääkö Jasonin ottaa vastuuta teoistaan, kuten myös elämästään? Hittolainen, kohta vielä pitää jättää baareissa hengailu sekä rokettirolli sivummalle ja panostaa isän järjestämään hyväpalkkaiseen suojatyöpaikkaan. Ja kuten tiedämme, niin tällaisissa tarinoissa sellainen on yhtä kuin heittäisi päähenkilön verisenä ja jalat amputoituna leijonille, mutta vain pahempaa. Siltikin, juuri niin käy että Jason oppii isyyttä, aikuisuutta ja muuta sellaista mitä osaa tällaiselta elokuvalta odottaakin. Lopuksi lapsi vieläpä palaa äidilleen (jota esitetään aika p*skiaisena jotta saadaan korostettua Jasonin kasvua ihmisenä), että aivan kuten aiemmin antamassani esimerkissä, että jos halutaan tehdä Unwed Father kakkonen niin ei tarvitse enää sitoa menoa ja meininkiä aiemmin saatuun jälkikasvuun.

Kyseessä on varsin tavanomainen nuorisodraama jossa muuten on aika älyttömän huono valaistus, että jos johonkin olisin kaivannut parannusta niin siihen. Niin ja ehkä myös näyttelemiseen, ohjaamiseen, kuvaukseen ja käsikirjoitukseen, mutta tyydytään nyt siihen valaistukseen.

Unwed Father kulkee laiskasti, on näytelty samalla tavalla, mutta on etenkin kirjoitettu kuin kohdeyleisönä olisi tavutusta sekä isoja tikkukirjaimia avukseen kaipaavat. Kaikki peruskliseet käydään läpi ja viimeistään siinä vaiheessa eli lähes heti kun Jason joutuu etsimään oikeita fyysisiä töitä elättääkseen itsensä ja lapsensa tulee mieleen, että joo, Unwed Father on nuorisodraamojen Doro-puhelin: kaikki tehdään isoin elein, alleviivatusti ja rautalalangasta väännetyn selväksi, että yritystä minkäänlaiseen haasteellisuuteen ei ole edes unissa. Näin ollen jos ohjaus sekä näytteleminen on laiskaa, ei siitä voi ehkä täysin syyttää edellä mainittujen suorittajia kun esitettävä materiaali ei anna motivaatiota parempaan. Löydät helposti parempiakin vaihtoehtoja.

Sivumainintana se, että muistaakseni Greenin hahmolle 90210:ssa kirjoitettiin sisällöksi halu olla muusikko, ihan vain jotta hänellä olisi muutakin merkitystä kuin olla Tori Spellingin roolin poikaystävä. Tiedättehän, Tori Spelling jonka ura rakentui pitkälti tuottajaisän aivoituksiin. No kuitenkin, Green on näemmä oikeastikin harrastelijamuusikko ja aivan kuten monet muutkin vähänkin musiikista kiinnostuneet näyttelijät on hänkin tehnyt levyn. Jossain vaiheessahan tämä tuntui olevan kuuminta shittiä kun esimerkiksi jokainen saippuasarjan esiintyjä pukkasi levyä markkinoille ja kuten monilta Kauniit ja rohkeat-staralta voi kysyä ei se yleensä kantanut hedelmää kovinkaan pitkälle. Joskin esimerkiksi Ronn Moss on näemmä levyttänyt useastikin.

Greenin debyyttilevy ilmaantui vuonna 1996, jolloin 90210 alkoi olla jo kääntymässä alamäen suuntaan ja kuuntelematta miehen musiikkia ei tämä seuraava arvostelu ainakaan houkuttele sellaiseen panostamistakaan: "pallid, uninspired, and insufferably arrogant, with no acknowledgement that its very existence rests solely on Green's limited success as a secondary actor on a fading prime-time drama." Auts!

Green ei kuitenkaan ollut ainoa Beverly Hills-näyttelijä joka yritti musiikkiuraa, mutta toisaalta jos Stevel Seagal pääsee äänittämään musiikkia niin kukapa ei.

Tähdet: *

Unwed Father

Kalterinuket (Prigione di donne, 1974)

Elokuussa vuonna 1974, Bedford Hillsin naisvankilassa syttyi mellakka johon johti vartijoiden vankeihin suuntaama kohtelu, mihin lukeutui suurelta osin vankien eristäminen ja siirtäminen psykiatriseen hoitoon ilman todellisia perusteluja. Jälkimmäinen 70-luvun hoitomenetelmät ottaen huomioon tarkoitti todennäköisesti huomattavasti agressiivisempia otteita kuin nykyinen terveydenhuolto sallisi mielenterveyspotilaiden kohdalla ja toiminta hulluksi leimaamisesta sekä siihen lukeutuvasta pakkohoidosta on omiaan vaikuttamaan psyykeeseen väärin tavoin. Mellakka oli siis vähintäänkin oikeutettu ja lopputuleman perusteella hyödyllinenkin sen johtaessa vankilatoiminnan uudistuksiin. Tämä kanssakäyminen tunnetaan nimellä The August Rebellion.

Samassa vuoden 1974 elokuussa Suomen teattereihin saapui eksploitaatioelokuva Kalterinuket ja sillä ei ole mitään tekemistä edellisen mellakan kanssa, paitsi että molemmissa kyllä mellakoidaan naisvankilassa ja Kalterinuket oli vain yksi pisara tuolloin voimissaan olevassa naisvankilatrash-elokuvien sarjassa eikä Bedford Hillsin tapahtumien aikajana edes salli sen käyttöä tämän nimenomaisen elokuvan kohdalla. Vaikka tekisikin niin ei se muuttaisi mitään muuta kuin, että kanteen saataisiin lisättyä teksti: "perustuu tositapahtumiin". Tai no, ottaen huomioon lajityypin olisi kyseinen maininta varmastikin muodossa "perustuu seksikkäisiin tosipahtumiin jossa hekuma ja himo olivat ainoat kalterit naisvankien ja vartijoiden pamppujen välissä".

Siksipä onkin vain sopivaa kuinka takakannen kuvaus sisällöstä on paljonpuhuva: "Kidutetut, ärsytetyt, miehennälkäiset naiset... Valmiina kaikkeen tyydyttääkseen vapaudenhalunsa ja kiehuvan himonsa..."

Turistina Italiassa matkaava Martine (Martine Brochard) sattuu ystävänsä kanssa luolahippien luokse, mutta ennen kuin ehtii trippailemaan heidän kanssaan tulee ratsiassa pidätetyksi. Todenpuhuakseni Martine ei täysin syytön tilanteeseen ole sillä oli halukas vetämään kamaa ja vaikka tuli keskeytetyksi olisi hän kuitenkin syyllistynyt siihen mistä tulikin pidätetyksi. Niin ja se ystävä? Hän joka ei koskaan hylkäisi kaveriaan? Paineli pakoon heti tilaisuuden tullen ja jätti Martinen yksin kärsimään. Martinelle käy klassiset ja hänet passitetaan vankilaan muka odottamaan kunnes oikeuden rattaat kierähtäisivät vapauttamisen kohdalle, mutta käytännössä hänet tullaan unohtamaan sinne koska saatiinhan tässä nyt sentään kiinni joku joka voi toimia varoittavana esimerkkinä.

Vankilassa Martine on tietenkin hätää kärsimässä koska kaikki muut ovat tosi bitcheja tai butcheja, mutta hän itse on viaton, rikas ja puhtoinen enkeli väärässä paikassa. Joskin ollakseen jossain saastassa rypeviä harvalla kuitenkaan on meikit vinossa.

Suihkukohtaus ja muutamat tissiparit kunnes yksi vangeista kuolee vartijoiden käsittelyssä, mikä sitten synnyttää mellakan ja tuottaa pamputtamista sekä osalle vangeista siirtoa vankempaan saarivankilaan.

Sinänsä tässä on ainakin lähes kaikki naisvankilaeksploitaatioelokuvan tunnusmerkit, että tietenkin on paljasta pintaa joko suihkunraikkaana taikka vasten tahtoa vaatteet päältä revittyinä, on pöytään sitomista, tappeluita joissa revitään hiuksista (luulisi italialaisten muistavan historiastaan miksi tukka kannattaa leikata), on nunnia ja on pamppuja, ja on dubbaus joka ei vain ole ihanasti epäsynkassa mutta myös korostaa ähkimistä jotta viattomiin hetkiin saadaan edes siten jotain seksploitaatiota. Niin ja tietenkin on markkinointi joka huutaa kovempaa kuin Cheech Marin baarin ulkopuolella. Mutta hyvin paljastavaa elokuvasta johon yhdistetään tagit trash, eurotrash, sexploitation ja useampi erilainen nudityyn liittyvä sanayhdistelmä on se, että kyseessä tosiaan on naisvankila jossa on nunnia vartijoina. Ja niin kauan kun kyseessä eivät ole Eric Idle ja Robbie Coltrane ovat nunnat varmastikin naisia, mikä toki on helposti yhdistettävissä naisvankilaroskaelokuvaan, mutta pelkkinä naisina se lajityyppiin kuuluva väkivaltaiset himokkaat viiksekkäät vartijat puuttuu ja se osoittaa ettei tässä näköjään ollutkaan tarkoitus pelata ainoastaan genren alhaisimpien arvojen kanssa. Huomautettakoon, että parissa välttämättömässä kohtauksessa (eli silloin kun tarvitaan mies ajattelemaan alapäällään ja häntä voidaan harhauttaa siten) esiintyy miesvartija, mutta todellista näkyvyyttä heillä ei ole. Ei edes siinä vaiheessa kun tehdään siirtymä toiseen vankilaan jossa nähtävästi kuitenkin on enemmistö miesvartijoita.

Toki lajityyppiin vihkiytynyt saa huokaista helpotuksesta kun mukana on kohtaus jossa vartijat mätkivät vankia ja hyveellinen Martine kokee jonkinlaisen lesbosadistisen tunnetilan itsetyydyttääkseen iskujen tahtiin, mutta näistä halpahintaisista tempuista huolimatta Kalterinuket tuntuu olevan pohjimmillaan yritys tehdä jotain Keskiyön pikajunan naisversiota. Tarkoitan tätä ihan oikeasti vaikka esimerkki nyt sattuikin ilmaantumaan neljä vuotta myöhemmin, mutta aikakoneettomanakin yhtäläisyys tuohon elokuvaan on ilmeisempi kuin varmastikin oikeasti mielessä olleeseen varsin tuoreeseen Papilloniin. Kalterinuket ja Papillon vertautuvan kansihehkutusten ohella päähenkilön haluun päästä vankilasta pois, mutta siinä missä Steve McQueenin hahmolla on lannistumaton palo vapauteen ja yritteliäisyyttä sen toteuttamiseen, ei Martine ole yhtä vahva hengeltään. Joten Kalterinuket kallistuu enemmän vankeuden lannistavaan olemukseen ja kun eksploitaation henkeen kaikki on likaisempaa sekä ronskimpaa yhdistyy se jo siltäkin osin enemmän Keskiyön pikajunan ilmeeseen. Mikä ei nyt tietenkään tarkoita ettäkö taso oli yhtäläinen, mutta jos odottaa jotain Ilsojen kaltaista matoja tissihaavoihin-hetkiä saattaa edessä olla pettymys. Kyllä Kalterinuket on yritys olla vakavasti otettava vankilakuvaus, jossa nyt vain saattuu olemaan tilanteita joissa soi yllättäen Pink Floydin musiikki! Tässä soi pariin otteeseen pätkä Pink Floydin Meddle-levyn päättävästä Echoesista, paitsi ettei tietenkään alkuperäisenä versiona, koska siitähän olisi muutoin joutunut vielä maksamaankin ja vaikka musiikki sopiikin kohtauksiinsa tulee siitä enemmän mieleen Godfrey Ho kuin Fellini.

Väkivalta jää suurelta osin aika kesyksi ja esimerkiksi jo pelkkää verta saa vartoa aika tovin. Seksi on sekin minimissään, vaikka paljasta pintaa onkin sopivan runsaasti. Yhtäkään vartijan suorittamaan vankiraiskausta ei sitäkään ole. Näiden puute ei tietenkään ole haitaksi jos katsoo Marley & Me:tä taikka vankilaelokuvaa joka pyrkii olemaan huomioarvoinen muutoinkin kuin shokeerauksen ansiosta, mutta kyllä se edellä mainittujen poissaolo on haitallista elokuvalle jota markkinoidaan niiden avustuksella. Jos tosiaan koettaa unohtaa sen exploitaationäkökulman ja katsoa Kalterinukkeja vakavasti otettavan draaman kautta niin ei tämä nyt sieltä huonoimmasta päästä ole. Näytteleminen on osittain ihan hyvää (ei kuitenkaan tyhjää katsovan Martine Brochardin osalta) ja rosoisuus on aiheeseen nähden onnistunutta, mutta todellinen sielua maahan polkeva nihilismi puuttuu ja ne alempiin vaistoihin vetoavat (ts. eksloitatiiviset) hetket jäävät valitettavan irrallisiksi. Näin ollen halpamieliseksi hyväksikäytöksi Kalterinuket jää markkinointiaan laimeammaksi ja toisesta näkökulmasta katsoen on draamaksi ikävän löysä. Hitto! lopussa on lesbo-orgiat joka saa Kaikki rakastavat Raymondia vaikuttamaan sarjalta Kylmän ringin natsiraiskauksia, että rankempaakin kamaa on lajityypistä löydettävissä. Spoilerina maininta siitä, että Martinen kohtalo on niin vasemmalla kädellä hutaistu perääntyminen (oletan tämän olleen jonkinlainen kumarrus valtion suuntaan) että varmaan sama tyyppi vastasi Kaikki rakastavat Raymondia-sarjasta.

"Naaras-Papillon jonka karmiva realismi iskee katsojaan kuin shokki! Kovin - rohkein kaikista vankilakuvauksista!"

"Värielokuva."

Tähdet: **

Kalterinuket

Me & Will (1999)

Jane (Sherrie Rose) on taas tapansa mukaan dokaamassa sekä vetämässä kamaa baarissa ja asuntovaunukotiin palattuaan meno jatkuu yhtälailla kadoksissa olevan poikaystävän Fast Eddien (Patrick Dempsey) kanssa. Eddien takissa on Sub Popin-merkki, mutta en tiedä onko osoitus hänen työskentelevän siellä vaiko onko se vain siistiä kuten se Pikku Myy-pinssi repussani.

Toisaalla Will (Melissa Behr) osoittaa sielunsisaruutta vielä vierasta Janea kohtaan tekemällä samat temput ja pian molemmat löytävätkin itsensä sairaalahoidosta kamankäytön seurauksena. Neidit ovat itse asiassa niin samanlaisia, että hetkittäin menin sekaisin kumpi on kumpi. No mutta kuitenkin, he eivät vielä tunne toisiaan, mutta kun osuvat samaan oleskelutilaan katsomaan Easy Rideria lyö ystävyys parissa minuutissa tulta ja he päättävät lähteä etsimään Captain American kadonnutta moottoripyörää. Siispä omien prätkien selkään ja matkaan. Loistavaa on se, että neidit olivat äskettäin kuolla huumeisiin ja sen säikäyttämänä haluavat kuiville, joten sovitaan ettei seikkailun aikana käytetä minkäänlaisia päihteitä, mutta sen jälkeen se on ilmeisesti ihan okei ja nytkin toinen heistä toteaa ettei tämä päihteettömyys kuulosta kovinkaan hyvältä ajatukselta. Hyvä on sitten!

Seuraavaksi... no, ei tehdä oikeastaan juuri mitään muuta kuin ajellaan vähän naapurustossa ja istuskellaan jonkun hipin (Steve Railsback) luona polttamassa pilveä.

Pääosissa kaksi enemmän kuin vähemmän tuntematonta suuruutta, mutta sivuosiin ja cameoihin on sentään saatu aika värikäs joukko vähintäänkin keskisuuria tekijänimiä: Seymour Cassel, Peter Fonda, Dennis Hopper, Lee Tamahori, Patrick Dempsey, Grace Zabriskie, Traci Lords, muutama muu ja jopa Keanu Reeves käy alussa heittämässä keikan Dogstar-yhtyeen riveissä. Sherrie Rosen IMDb-biografia painottaa aika näkyvästi hänellä olevan useita elokuva-alan ystäviä ja vaikka Fondan ja Hopperin kohdalla "rooli" on esiintyminen televisiosta katsotussa Easy Riderissa, eikä heitä tulisi ehkä laskea mukaan, on Me & Will kuitenkin niitä elokuvia jossa mukaan on pyydetty messiin kaikki frendit, sopivat he sisältöön taikka eivät. Ei siinä mitään, näyttelijä on näyttelijä tunnettavuuden asteesta riippumatta ja tarkoituksena onkin esittää muuta kuin itseään, mutta valitettavan usein tällaisissa tapauksissa huomio kiinnittyy siihen kuinka tuossa tai tuossa roolissa olisi ollut enemmän eduksi joku nimettömämpi esiintyjä jos kerran osa on olla vain joku taustallakävelijä. Markkinoinnissa nämä nimet ovat kylläkin hyvä seikka sillä tämäkin leffa on julkaistu kannella jossa annetaan ymmärtää Patrick Dempseyn olen jotenkin tärkeässäkin roolissa, mutta ei hän ole. Ei sitten laisinkaan.

Joskin Me & Willista on olemassa myös juliste jossa neitojen ohella ainoa muu kantta koristava olento on toisen heistä koira ja jopa ne Easy Riderin myötä cameoivat Fonda ja Hopper näkyvät sisällössä enemmän.

On hyvä jos on kavereita joita pyytää mukaan ja varsinkin selvästi pienbudjettisen teoksen kohdalla se on vieläkin parempi juttu, mutta sata tyyppiä ei ole laisinkaan tarpeen jos vain kolmelle on töitä tarjolla. Esimerkiksi Cassellilla annetaan ymmärtää olevan hyvinkin suuri merkitys toisen päähahmon persoonaan, mutta sekin jätetään pelkkään puhelinsoittoon joka ei ole yhtään sen syvemmälle porautuva kuin "voitte jättää viestin äänimerkin jälkeen".

No kuitenkin, Me & Will on kyllä kannen mainitsemat Easy Riderin ja Thelma and Louisen katsonut ja lainannut sieltä ainakin ne elementit jotka kerrottaisiin kyseisten elokuvien takakansiteksteissä. Siispä meillä on road tripillä oleva duo etsimässä jotain mielestään elämää suurempaa ja koska he ovat naisia niin toinen on tietenkin elämän kovettama (insestin uhri [joka käsitellään tärkeänä kuin nenässä oleva finni]) kun taas toinen on hieman sinisilmäisempi ja tottakai he kohtaavat matkallaan miessikoja joiden avulla koetetaan saada katsojaa kallistumaan ja samaistumaan kaksikon kannalle. Joskin kun kumpikin on pahimmissa katuojamoodeissaankin tukka hyvin ja meikit kohdillaan, niin aika vaikea sitä on nähdä mikä olisi heidän elämässään huonosti, että tämä sielua puhdistava matka syvälle ihmisyyteen on kuin trendikahvilan kanelikaakaolla käynti. Hitto! kuolemanläheisyyden aiheuttava kolari tiellä ei saa edes aurinkolaseja vinoon. Tarkoitettua tehoa vähentävät myös dialogi jossa kyllä mainitaan, että onpas ikävää mutta ei oikeasti tunnuta tarkoitettavan sitä ja kun se road trip on vielä suurelta osin jossain lähiössä pyörimistä niin se haetun vapauden tunne jää esikuvien harteille. Vaikuttaa siis siltä, että Sherrie Rose ja Melissa Behr olivat leffaillan aikana katsoneet nimenomaan Easy Riderin ja Thelma & Louisen ja tuumineet yhdessätuumin, että mitä jos mekin tehtäisiin tuollainen elokuva. Rahaa ei nyt pahemmin ole, mutta kavereita on ja jos pyydetään heidät mukaan niin saadaan jotain aikaiseksikin. Käsikirjoituksesta ei nyt niin väliksi koska ideana on jo muutenkin lainata muita elokuvia ja koetetaan sitten muistista toistaa vähän sinne päin repliikkejä. Jopa se Thelman & Louisen idea voimaannuttaa naisia osoittamalla etteivät he tarvitse pyytämätöntä apua menee hävikkiin kun se on juurikin Fast Eddie joka vain tulee ominluvin keskeyttämään tripin ja siinä hyväksikäyttävässä narkkariretkussa se autuus sitten odottaakin, että Malibu Stacyn sanoin "don't ask me, i'm just a girl".

Hetkittäin nousi mieleen, että ehkäpä tästä olisi saanut aikaiseksi ihan kelvollisen musiikkivideon kun kerran musiikkia soitetaan hyvinkin ahkerasti ja yleensä niin tapahtuessa juuri muulla ei ole merkitystä ja ollaan kuin Crockett ja Tubbs matkalla In the Air Tonightiin.

Mitäänsanomaton, harmiton ja hyvin ontto voimaannuttamiselokuva joka ei tee palveluksia kenellekään. Parasta lieneekin siis se, että jos huonotkin asiat ovat näin hyvin niin sitten elämä on aika mallillaan.

Me & Will on näemmä saanut suomijulkaisunkin nimellä Hunt for Easy Rider, mikä toki on punaisen langan alku mutta sysätään sivuun aika nopeasti koska ilmeisesti pelkkä siitä mainitseminen on riittämiin.

Keanu Reevesiin pitää palata sen verran, että elokuvan alussa kun Dogstar on vetämässä keikkaa baarissa pitää jo aika tarkkaan tihrustaa jotta Reevesin huomaa siellä seassa. Mikä on ihan oikein koska tilanne ei liity bändiin vaan toiseen paikalla olevaan päähenkilöön, jolloin tarkoitus ei olekaan näyttää lavalla olevaa yhtyettä muutoin kuin taustalla osoittamassa mistä kuultava musiikki tulee. Joten sinänsä siellä olisi voinut olla vaikka pelkkä jukeboksi. Siispä tottakai elokuvan trailerissa kun mainitaan yhtyeitä joiden musiikkia ääniraidalla kuullaan, todetaan siellä olevan mukana myös "Keanu Reeves' Dogstar" ja kuva kuin pysähtyy näyttämään hänen kasvojaan. Jep, tämä onkin siis Me & Will & Keanu.

No, ainakin tuo dvd:n menuvalikko on upea.

Tähdet: *

Me & Will

Mud (2012)

Syvän etelän teinipojat Ellis (Tye Sheridan) ja Neckbone (Jacob Lofland) ovat kuulleet kuinka eräällä pienellä saarella olisi tulvamyrskyn puuhun heittämä vene ja onhan sitä mentävä katsomaan, jos siitä vaikkapa saisi majan aikaiseksi. Surku vain että puumajaveneellä on jo asukkaansa, Mud (Matthew McConaughey), ettei sitä noin vain omita vaikka pojat ovatkin sitä mieltä kuinka vene kuuluu heille koska hehän sen löysivät, aivan kuten Kolumbus löysi Amerikan viikinkien jälkeen. Ellis ja Neckbone rupeavat kaveeraamaan Mudin, tuon rähjäisen, outoja puhuvan miehen kanssa, joka lupaa ettei ammu poikia ja kun kotona koetaan muutoksia (Ellisin vanhemmat ovat eroamassa ja äiti haluaa viedä pojan suolta kaupunkiin) tuo Mud tarvittavaa todellisuuspakoa, jos ei nyt kuitenkaan hyvää isällistä esimerkkiä. Mutta samoin kuin etenkin Ellis pakenee elämäänsä Mudin luokse, on selvää Mudin itsekin olevan paossa jotain ja siitä syystä hän on hyvinkin vahvasti poikien avun tarpeessa.

Varsin onnistunut aikuistumisriittielokuva jossa on jotain kovin samaa Rob Reinerin ohjaaman Stephen King-filmatisoinnin Stand by Men kanssa. Mud on pienieleisempi kuin Stand by Me ja siitä puuttuu Kingin "fantasiahenki" sekä 50-lukuidylli, mutta muutoin miljöö on samanlaista junarataköyhälistöä ja hahmoissa on paljon yhtäläisyyksiä, joista etenkin elokuvan poikaduo on kuin River Phoenix ja Wil Wheaton, mutta vain vähemmän viattomuutta silmissään.

Vaikka Matthew McConaughey näytteleekin roolinsa hyvin niin hän on hieman kuin Stand by Men ekskursion aiheena oleva ruumis, että pääosassa ovat nimenomaan pojat jotka matkansa aikana oppivat läksynsä elämästä. Toki tässä vedetään aika painotettuja yhteneväisyyksiä Ellisin ja Mudin väliin, jolloin jälkimmäinen edustaa mahdollista tulevaisuutta edelliselle, ettei McConaughey nyt kuitenkaan elottomana voisi rooliaan vetää, mutta pointti on kuitenkin siinä mitä pojat (tai Ellis) tekee ratkaisuinaan kuin mitä joku muu sanoisi heidän tulevan tehdä. Niin, ehkäpä McConaughey olisikin voinut esittää kuollutta ja pojat vain toteaisivat, että jep, tuossa voisimme olla jos jatkamme tällä tiellä.

Joten sinänsä elokuvan tarina ei ole mitenkään ihmeellinen, riittää kunhan pistetään nuorukainen kasvamaan aikuiseksi ja siinä sitten voidaan vaihdella paettavaa ongelmaa rahapulan, avioeron, väkivaltaisen isän, narkkariäidin, pedofiilipapin tai tosi vihaisen koiran välillä, ja haetaan sitten tukea erakolta jolla on puoli naamaa palanut, naapurin myrtsiltä natsipapalta tai siltä junaradan vieressä olevalta kuolleelta. Juonellisten yllätysten sijaan huomio kohdistuukin luotuun maailmaan ja sen esittäjiin, jotka molemmat toimivat juuri kuten pitääkin, jolloin katsottavana ei ehkä ole mitään uutta pyörää, mutta näemmä vanhakin toimii mallikelpoisesti. Joskin loppuun pistetty räiskintäosuus on silmiinpistävä kuin Peter Cushingin silmä Top Secretissa ja toisin kuin ruotsalaisessa kirjakaupassa se ei tuntunut kovinkaan tarpeelliselta Mudissa.

Tähdet: ***(*)

Mud

Cosa Nostra (The Last Word, 1995)

Toimittaja Martinilla (Timothy Hutton) on ystävyyssuhteita mafiaan ja siten hänellä on paljon materiaalia hyödynnettäväksi sekä lehtijutuissaan että kirjoissaan. Osa mafiosoista kuten Doc (Joe Pantoliano) pitää Martinia mukavana kaverina jonka kanssa on kiva hengailla ja heittää hetulaa, mutta joidenkin kuten Rickyn (Chazz Palminteri) silmissä toimittaja on turhan lähellä sisäpiiriä.

Martin murehtii hajoavaa avioliittoaan tylyn Angien (Holley Chant) kanssa ja ihastuu ns. taiteelliseen strippariin Saraan (Michelle Burke) kun Doc saa päähänsä kaupata Martinin kirjaa Hollywoodiin ja eräs tuottaja (Richard Dreyfuss) tarttuukin täkyyn, joten kohta elämä olisi silkkaa kultaista suihkua ellei sitten tietenkin mafia huolestuisi entisestään ja päättäisi heittää kapuloita rattaisiin. Mitä se ei tee, koska koko järjestäytynyt rikollisuus unohdetaan käytännössä kokonaan ja keskitytään Martinin sekä Saran parisuhdeongelmiin.

Ei mitenkään erikoinen tarinaltaan taikka hahmoiltaan, mutta mielenkiintoista oli elokuvan tunnelma joka ei ole aivan niin komediallinen kuin traileri, kansikuva taikka takakannen juoniselostus antavat ymmärtää eikä myöskään niin jäykän mafiakliseinen kuin hahmoiltaan taikka eurojulkaisun nimen perusteella olettaisi. Kyseessä on aika rennosti rupatteleva kevytdraama kaveruksista jotka koettavat lyödä läpi elokuvateollisuudessa ja mafiajutut sun muut "jännärielementit" ovat ainoastaan mausteita kun enin aika kulutetaan keskustellen suhteista ja siitä miten muuttaa käsikirjoitusta jotta tuottajat sekä kirjoittaja itse ovat tyytyväisiä. Mikään elokuva elokuvantekemisestä tämä ei kuitenkaan ole, mikä sitten aiheuttaakin hieman pähkäilyä että mitä tässä nyt sitten oikeastaan lopulta halutaankaan sanoa. Kertomani juonikuvauskin antaa sisällöstä aika tavanomaisen mafia uhkaa joten paetaan-elokuvan, mutta esimerkiksi vaikka ne mafian tyypit ovatkin varsin tyypillisiä ja vihjailevat aiheelle tutuista tilanteista niin niitä ei viedä oikeastaan mihinkään, jolloin Cosa Nostra on enemmänkin kuin jokin elokuva ei mistään kuin jostain. Kunhan ollaan vaan ja hengaillaan. Tämä kannattaneekin katsoa mafia-aiheen sijaan tarinana parisuhteesta jossa kumpikaan ei oikein tiedä mitä toiselta tai itseltään haluaa, koska tuo on huomattavasti enemmän keskustassa, joskaan ei silloinkaan oikeasti kulkien mitään todellista päämäärää kohden.

Tähdet: **

Cosa Nostra

Diary of a Sex Addict (2001)

Sammylla (Michael Des Barres) on hyvä työ, paljon varallisuutta, iso talo, kaunis vaimo (Rosanna Arquette) ja kaksi ei-varmaan-ihan-kauheaa lasta, ja sivutöikseen hän on seksiaddikti joka kulkee panemassa kaikkea mikä liikkuu.

Tiesittekö että Michael Des Barres oli aikoinaan varsin tunnettu rockmuusikko ja näyttelijänä moni varmastikin muistaa hänet MacGyverin arkkivihollisena Murdocina.

Ajattelin vain mainita nuo siksi ettei pelkästään Diary of a Sex Addictin perusteella jäisi pahaa makua suuhun, vaikka uskonkin Des Barresin tehneen parhaansa roolinsa ja koko elokuvan eteen. Mutta luojan tähden tämä on silkkaa p*skaa alusta loppuun saakka. Jollain Paintilla tehty alkutekstiosuus on jo tarpeeksi, mutta sieluton kotivideokuvaus ja uskomattoman rumat muka sleazya fiilistä luovat filtterit tahtovat varmistaa ettei katsojalla ole lupa kokea minkäänlaista nautintoa.

Mitä tulee juoneen niin kyseessä on kertomus miehestä joka tiedostaa kaksoiselämänsä repivän häntä hajalle, mutta ei riippuvuutensa vuoksi kykene pysäyttämään itsetuhoaan ja tästä sitten olisi tarkoitus luoda vahvaa draamaa. Joskin Des Barres on ainoa jolle on kirjoitettu edes jonkinlainen hahmo esitettäväksi, muut ovat ainoastaan seksikkäitä naisia joita hän voi pökkiä ja sinänsä rakenne voisi olla toimiva ajatellen sitä kuinka seksiriippuvuudessa riutuva Sammy ei näe naisissa muuta kuin esineellistetyt tissit, mutta Des Barres ei esiinny tarpeeksi vahvasti jotta pystyisi kantamaan elokuvaa soolona ja vaikuttaisi oikeasti riutuvan olotilassaan jolloin olisi hyvin tarpeellista saada muista hahmoista edes hieman tukea. Tosin Des Barresille pitää kenties antaa hieman anteeksi sillä eipä hänellä ole juuri mitään näyteltävänäkään, koska elokuva on oikeasti vain kuin jonkinlainen kokoelma paneskelukohtauksia eri naisten kanssa ja vaikka se kenties onkin ollut hubaa niin eipä siitä oikein draamaelokuvan aineksiksi ole. Pornoksikaan ei Diary of a Sex Addix taivu, sillä niissäkin päähenkilöt sentään tuntuvat oppivan lopputeksteihin mennessä jotain.

Puolitoistatuntisena tämä on aikamoista tuskaa ja jo 20 minuutin kohdalla rupesi vilkuilemaan laskurista koska se loppu oikein koittaisikaan ja toivoisi sen tapahtuvan ennen kuin siihen ryhtyy omin käsin.

Tähdet: *

Diary of a Sex Addict

American Gigolo (1980)

Julian (Richard Gere) on gigolo, prostituoitu, huora ja hyväksynee jonkin muunkin tittelin, mutta pääasia on olla ammatissa jossa myydään itseään ja etenkin vartaloaan. Hyvät vaatteet, hyvät tavat ja hyvä ulkonäkö varmistavat, että Julian pystyy tarjoamaan itseään hienostorouville kadulla seisomisen sijaan ja elämä onkin mukavaa pintaliitoista juhlaa. Julian nauttii elämästään, saamistaan lahjoista sekä huomiosta ja kun hän saa aiheutettua orgasmin tuntee hän tehneensä jotain suurta. Sitten tapahtuu se mitä aina vastaavissa tarinoissa sattuu eli hän kohtaa naisen joka ei ole asiakas ja josta hän ei oikein saa selvää, mutta nyt elämään tuntuu tulleen jotain todellista kun hän ihastuu Michelleen (Lauren Hutton), joka tietenkin on hienostorouva ja nimenomaan rouva. Suhde sentään tuntuu olevan molemminpuolinen. Tottakai elämää tulee sekoittamaan erään poliitikon vaimon seksileikkeihin liittyvä kuolema josta epäillään juurikin Juliania, olihan hän aikaisemmin tuon poliitikon palkkaamana harrastamassa sadomasokismiin suuntautuvaa seksiä hänen kanssaan.

Kiitos etenkin Taksikuskin, Hardcoren ja tämän American Gigolon pari asiaa jotka automaattisesti yhdistän Paul Schraderiin ovat kaiken toivottomuus ja seksi on likaista. Toki hän on hyödyntänyt näitä elementtejä muulloinkin, mutta etenkin näissä kolmessa ne tulevat niin vahvoina teemoina esille, että ainakin omassa mielessäni ne ehkä hieman tarpeettomankin paljon leimasivat Schraderia, mutta toisaalta vuoden 1976 Taksikuskista muutaman vuoden eteenpäin Schraderilta tuli kylläkin peräjälkeen mieleen jääviä elokuvia joissa jokaisessa nyt sattui olemaan nihilismiä ja seksiä josta puuttui lempi. American Gigolossa tämä voisi olla noita kahta muuta esimerkkiä vahvempi, sillä niin Taksikuskissa kuin Hardcoressakin maailma on jo ensisilmäyksellä kylmä ja masentava kun tässä tapauksessa kaikki sentään on päältäpäin kaunista sekä ihanaa. Kaikki on kuitenkin onttoa ja sitä koetetaan parhaimman mukaa täyttää euforialla, mutta tyhjyys on suunnaton. Itse juoni tuntuu tyylin ja hahmojen rinnalla lähes toissijaiselta, ja lopulta se onkin aika tavanomainen kielletty suhde ja siihen liittyvä murha-tarina, mutta nimenomaan maailma jossa kaikki on kaksikasvoista ja leveimmänkin hymyn takana on pelkkää tyhjyyttä on se minkä väkevyyteen pyrkivä esilletuonti tekee American Gigolosta muistettavan. Puvut voivat olla kalleimpia mitä merkkivaateliike tarjoaa, Debbie Harryn laulama Call Me saattaa olla muiden Giorgio Moroderin sävellysten ohella kovinkin reipasta poljentoa ja urheiluauto on vastavahattu, mutta silti käsi hamuaa kohti masennuslääkkeitä.

American Gigolo oli Richard Geren ensimmäinen varsinainen hittielokuva ja perässä tulevan Upseeri ja herrasmiehen ohella se teos joka teki hänestä varteenotettavan pääosaesittäjän ja tämä onkin hänen hivenen rajoittuneita kykyjään, mutta Dressmann-malli-imagoaan ajatellen kuin luotu hänelle. Gere voidaan helposti nähdä vain kauniina kasvoina, mutta siellä on kuitenkin sen verran näyttelijänlahjoja joilla hyödyntää sitä että pinnan alla onkin jotain merkittävämpää. Siten Gere onkin mielestäni yleensä parhaimmillaan rooleissa joissa ei yritä ajautua liiaksi imagostaan vaan käyttää sitä apunaan ja vaikka sitä ei ehkä vielä oltu luotu American Gigolon ilmestyessä vaan se rakentui pitkälti sen ansiosta on se silti jo tässä toimivaa. Itse asiassa juuri tästä syystä ja tämän ansiosta voisin hyvin nähdä Geren esittämässa Amerikan psykon Patrick Batemania ja oikeastaan jos lähtisi hakemaan suorinta yksittäistä elokuvallista esikuvaa Amerikan psykolle niin se voisi kenties ollakin American Gigolo. Bateman vain on väkivaltaisempi satiiri samasta todellisuudesta.

Joskin vaikka American Gigolon pintakiillon ja sisäisen onttouden kontrasti onkin jotain joka tekee näistä jälkimmäisestä väkevää niin edellinen rupeaa pitkän juoksun aikana muuttumaan rasitteeksi. Se ei ehkä loista pastellisävyissä, mutta aiheuttaa sen ettei itse tarina oikein anna mahdollisuuksia kaatua tarpeeksi vahvasti katuojaan ja niinpä Julianin ahdinko jää hivenen mitäänsanomattomaksi ja vaikka loppupuoli onkin edelleen aika tarkoituksellisen masentava niin hänen osaltaan olisi ollut kiehtovampaa jos se kaksijakoisuus olisi ollut esitettyä valheellisempaa (ts. kukaan [katsoja saatikka elokuvan hahmot] ei olisi missään vaiheessa nähnyt todellista Juliania koska aina oli naamio päällä. Toisin sanoen olisin toivonut, että se tavanomainen murhalavastus-juoni olisi muutettu päähenkilön petolliseksi luonteeksi. Tai ainakin itse varsinainen lopetus olisi pitänyt suorittaa muutamaa minuuttia ennen kuin se nyt tapahtuu. Se vesittää aikalailla tunnelmaa koska se kaikki mahdollinen maahanlyönti ja rypeminen saastassa katoaa kun halutaan miellyttää katsojaa jotta kuvan ääreltä lähtiessä on kiva fiilis, mutta se ei tunnu rehelliseltä päätökseltä vaan ainoastaan jonkinlaiselta testiyleisöesityksen määräämältä.

On jotenkin mielenkiintoista, että niin tässä kuin toisessakin suoraan sanoen masentavassa elokuvassa eli Keskiyön pikajunassa on Giorgio Moroderin musiikki ja molempien teosten teemakappaleesta tuli pophittejä jotka eivät irrallisina tuo laisinkaan mieleen elokuvia jotka saavat tuntemaan masennusta.

Tähdet: ***

American Gigolo

Split Decisions - vain yksi voittaa (Split Decisions, 1988)

Työväenluokkaan kuuluva kyttäisä Dan (Gene Hackman) on onnesta soikeana kun pojistaan nuorempi, Eddie (Craig Sheffer) tulee valituksi yliopistoon ja on valmentautumassa olympialaisiin nyrkkeilyn merkeissä. Danin silmissä Eddie on se hyvä poika jolla on valoisa tulevaisuus edessään. Eddie pääsisi huipulle ja pois täältä luusereiden joukosta. Toisin kuin pojista vanhempi, Ray (Jeff Fahey) joka aikoinaan jätti koulut kesken aloittaakseen ammattilaisnyrkkeilijänä, mutta vaikka jonkinlaista mainetta onkin kertynyt ja hän saa tehdä elääkseen työtä josta haaveili, on Ray kuitenkin isän silmissä häviäjä koska ei pyrkinyt korkeammalle kuin hakkaamaan naamoja pienillä tunkkaisilla saleilla. Vaikka Dan dissaakin Rayta tilanteessa kuin tilanteessa niin tottakai hän oikeasti rakastaa molempia poikiaan, mutta duunari-imagoon nyt vain kuuluu todellisten tunteiden piilottaminen ja koska tilanteessa painaa niin kovasti isän toiveet pojilleen ei liene yllätys kenellekään, että Eddie tuntee olonsa ahdistuneeksi koska ihailee kovastikin isoaveljeään. Yllätys ei ole myöskään se, että esiin astuu juonikuvio jossa jotakuta vaaditaan häviämään ottelunsa, ei sovi joten hän kuolee ja joku toinen suivaantuu tästä siten että haluaa otella voittajaa vastaan todistaakseen jotain.

Keskitason toiminnallinen draama joka jakaantuu keskeltä lajityyppien välillä jolloin ensimmäisen puolen voi nähdä silkkana keskustelevana perhedraamana ja jälkimmäisen kostotoimintana. Siitä vain leikkaamaan leffa kahtia ja roolittamaan ensimmäiseen osaan Christian Bale sekä Mark Wahlberg ja toiseen Jean-Claude Van Damme sekä... hmm... Jean-Claude Van Damme niin meillä olisi The Fighter ja Bloodboxersport.

No, kyllä se kuitenkin lopulta pysyttelee enemmän siellä draaman puolella, että spagaattipotkuja ei kannata odotella. Joskin ainoa vähänkin erikoisuutena pidettävä asia koko elokuvassa on nimenomaan se tunnelman muutos ja siten se olisikin ollut parempi jos oltaisiin täysin hypätty väkevästä draamasta väkeviin jalkoihin, vaikka se ei ehkä elokuvan onnistuneisuutta olisi auttanutkaan. Duunariluokan perhedraamainen nyrkkeilyelokuva kun voisi olla kliseisemmän oloinen vain jos sattuisivat vielä olemaan irlantilaisia ja kas! niin he ovatkin. Ei huolta, on Split Decisions ihan hyvin näytelty ja näin pois päin, että kyllä sen ihan suosiolla katsoo alusta loppuun, mutta kyllä se kuitenkin dramatiikan osalta pysyttelee sen verran heppoisena ja näyttelemiseltään ainoastaan perushyvänä ettei siitä saa oikein muuta kuin välityön maun suuhunsa. Hyvä näytteleminenkin tosin muuntuu helposti myötähäpeälliseksi kun elokuvan ns. draamamestari Hackman vetää hyvin pinnallisen katsokaa kuinka kärsin ja itken kameralle-Oscar-soidinkutsun. Ei sitä nyt tietenkään ole noloksi tarkoitettu, mutta on aivan liian kasvoille tuleva että tuntuisi järin luonnolliselta.

Ja kun suosikkikohtaukseni Split Decisionissa on se kun Sheffer menee vihaisena uhkaamaan aseella elokuvan pahista, mutta ei pysty ampumaan häntä joten paukuttelee siinä vierellä olevaan seinään, niin ei elokuva kovin tehokkaasti saanut nyrkkiään läpi. Etenkin kun kohtaus on tahattoman koominen sillä ammuskelu seinään tapahtuu lähietäisyydeltä joko näkymättömillä ja olemattomilla luodeilla taikka sitten tiiliseinä on jotain adamantiumia kun pienintäkään jälkeä ei osumista näy. Pienin vahingoin Split Decisions vaihtaa raidetta sydänverisestä draamasta pelleilyyn ja no sir, i don't like it.

Hieman vaivaa se kuinka tässä dvd-painokseni kansikuvassa Hackmanilta puuttuvat viikset jotka ovat varsin näyttävästi elokuvassa esillä, mutta onneksi elokuvan lukuisista muista kansivaihtoehdoista löytyy versioita joissa roolit ovat jaettu tasaisemmin. Mutta kansikuvista puheen ollen, tässä seuraavaksi hyvä esimerkki siitä miten sama kuva luo täysin eri tunnelman riippuen siitä miten sen valaisua on käytetty:

Oikealla oleva kun tuntuu pimennetyillä kasvoilla oikein korostavan sanoja murder ja revenge.

Tähdet: **

Split Decisions

Driving Miss Daisy (1989)

Pippurinen eläkeläisnainen Daisy (Jessica Tandy) ajaa autollaan haaverin jossa uhrina on vain viheriöivä pensas, mutta huolestunut poika Boolie (Dan Aykroyd) on sitä mieltä ettei äitiä voi enää päästää autoa ohjastamaan. Boolie palkkaa äitinsä vastustuksesta huolimatta autonkuljettajaksi kiltin Hoken (Morgan Freeman) ja kun vuodessa 1948 sekä syvällä etelässä ollaan niin köyhä musta mies ajamassa rikkaan perheen juutalaismammaa tarkoittaa tietenkin rotukeskustelua kuten myös muita yhteisön luomia ennakkoluuloja. Joskin kun samalla ollaan esimerkiksi Forrest Gumpistakin tutussa kevytdraamassa jossa opetetaan ns. erilaisuuden ymmärtämistä niin mistään Ku Klux Klan-meiningistä palavine risteineen ei kuitenkaan ole kyse, vaan kuten monissa buddy cop-elokuvissakin taikka Jack Lemmonin yhteistöissä Walter Matthaun kanssa, eripurainen pari ystävystyy ehdollistamisen sekä samaistumisen myötä vahvasti.

Ennakkoluuloinen sivistyneistön edustaja Daisy ja lukutaidoton eli siten yksinkertainen Hoke tunnustelevat jäätä kunnes ajan myötä rikkovat sen ja ovat ystäviä ikuisesti.

Pulitzer-palkittuun näytelmään pohjautuva elokuva oli sekin varsin arvostettu kun muun muassa Oscareita ja niiden ehdokkuuskia sateli muiden palkintojen ohessa ja esimerkiksi kaikki kolme näkyvintä näyttelijää (Tandy, Freeman sekä Aykroyd) huomioitiin näissä kekkereissä, joista Tandy itselleen näyttelijäoscarin nappasikin. Syystäkin, sillä etenkin näyttelijät ovat erinomaisia Driving Miss Daisyssa, etunenässä nimenomaan Tandy ja Freeman joiden yhteispeli onkin elokuvan merkittävin osa. Tarinansa ja onnellisen mutta sopivasti hetkittäin melankolisen-kevytdraamarakenteensa osalta Driving Miss Daisy on aika ymmärrettävä Oscar-täky joka miellyttää kriitikoiden ohella myös maksavaa yleisöä ja vastaavaa tyylilajia käytti varsin onnistuneesti hyväksi myös jo mainitsemani Forrest Gump, eikä siinä mitään sillä kun kirjoitus on mietittyä ja näyttelijät esittävät osansa vakaumuksella niin totta mooses elokuva toimii. Ja mikä hienointa, nyt ei tunnuta sortuvan siihen liiallisen laskelmointiin jossa koetetaan tehdä vaikka väkisin Oscar-elokuvaa puristamalla kyyneleitä kivestä ja menemällä "full retard" kuten Cuba Gooding Jr. teki Radiossa taikka Sean Penn I Am Samissa. Välillä se saattaa olla vaikea huomata milloin vaihdetaan aitoudesta eksploitaatioon ja kuten niin huono että hyvä-elokuvien tapauksessa se raja voi olla ainoastaan katsojan silmissä, mutta ajoittain se on liiankin ilmiselvää ja sen Driving Miss Daisy väistää olemalla teos jossa jokainen tekee parhaimpansa, mutta sen sellaisella rentoudella ettei luo sisällöstä mielikuvaa sen olevan mitenkään pakotettua hittihakuisuutta.

Freeman kuitenkin on se elokuvan Sademies, Gump, etc., ja varsinkin jälkimmäistä ajatellen Tandy on puolestaan vastaava kuin Gary Sinisen (joka olikin Oscar-ehdokkaana roolistaan) esittämä jääräpää luutnantti Dan, joten vaikka Driving Miss Daisy ilmestyikin vuosia aikaisemmin en menisi kutsumaan sitä sisältönsä vuoksi erityisen poikkeukselliseksi, kunhan on käyttänyt apunaan hyvää sapluunaa. Joten taas ollaan sen sairauden/rodun/sukupuolisen suuntautuneisuuden hyväksikäyttäjiä ja se saattaa iskeä eteen jonkinlaista muuria. Siispä kun katsoo punaista lankaa on kyseessä aika tuttu tarina ja tuttuja hahmoja, mutta kuten jo todettua niin se on hyvin näytelty, hyvin kirjoitettu ja tunnelmassa on juuri sopiva määrä elämäniloa jotta strategisiin kohtiin sijoitetut kyynelkanavien kutittelut eivät jätä surumieltä puseroon.

Vaatii siis vahvaa kyynisyyttä löytää jotain todella elokuvanautinnon pilaavaa Driving Miss Daisysta ja minä kovasti yritin, mutta esimerkiksi ainoa oikeasti itseäni kiusaava tekijä elokuvassa on sen musiikki. Hans Zimmer sävelsi kyllä sopivanoloista lurittelua, mutta sen toteutus syntikoilla vieraannuttaa jonkin verran elokuvan tapahtuma-ajasta jolloin ei nyt vielä pahemmin fairlightit soineet.

No joo, toinen asia joka jonkin verran vaivaa on elokuvan aikajana jonka perusteella Hoke on hyvin kauan Daisyn palveluksessa ja se on merkityksellistä koska sinä aikana nähtäisiin asioiden sekä asenteiden muuttumista, mutta poislukien se kuinka hiuksiin laitetaan harmaata taikka joku saa silmälasit ei se ajankulu näy kovinkaan hyvin, johon osasyyllisenä lienee elokuvan pituus joka toki on mukavat 95 minuuttia, mutta sen seurauksena tarinan vuodet eivät ole niin pitkiä kuin tarkoitettu. 25 vuotta muuttui viideksi. Lisäminuutit olisivat siis tulleet tarpeeseen.

Muuten, tämän elokuvan tapahtuma-aika ja sen hyödyntäminen maailman ja yksilöiden muutoksessa on sekin hyödynnetty jo liian usein mainitussa Forrest Gumpissa. Joskin siinä huomattavasti painokkaammin.

Pidän enemmän tästä julisteesta (joka muistaakseni oli käytössä ainakin kasettijulkaisussa) kuin itselläni olevan dvd:n kansikuvasta.

Tähdet: ****

Driving Miss Daisy

Attila (Attila, 1954)

Tunnetaan myös nimellä Jumalan ruoska.

Mutta nimeä ehdottomasti tärkeämpi on Attilan kansikuva jonka vuoksi on kyllä nostettava nimettömäksi (tai ei kenties niin nimetön, koska olen näkeväni nimen Castaro) jäävälle taiteilijalle molemmat peukut, koska edes Drew Struzan ei yltäisi samanlaiseen yhdennäköisyyteen näyttelijän ja lopputuloksena olevan maalauksen suhteen. Tuohan on niin Anthony Quinn etten edes aluksi huomannut kumpi oli oikea ihminen ja kumpi pelkkä maalaus.

Mahtaisiko olla niin ettei tuo nimenomaisen kansiversio olekaan alunperin tätä elokuvaa varten tehty ja otettu käyttöön vain viemään mielikuvia jonnekin Conan barbaarin suuntaan. Lisäksi olenkin aika varma jotta olen nähnyt saman kuvan jonkin toisen elokuvan yhteydessä, mutta nyt mieleen tulee vain Erik viikinkisoturi, joskaan siitä ei kuitenkaan ole kyse.

Vuosi on 450 ja hunni Attila (Anthony Quinn) valloittaa maita sekä mantuja, tuhoten kaiken tieltään koska mitä hittoa niillä mailla ja mannuilla nyt tekisikään. Barbaarien invaasio huolettaa Roomaa, joten Attilaa ja hänen kanssaan vallan jakavaa veljeään Bledaa (Ettore Manni) tapaamaan lähetetään kenraali Augius tai versiosta riippuen Aetius (Henri Vidal), jolla onkin kaverillinen historia Attilan kanssa ja hän olisi siten hyvä neuvottelija rauhan suhteen. Bleda onkin sitä mieltä ettei hunnien tule taistella roomalaisten kanssa, mutta Attila janoaa verta ja sotakorvauksia aiemmista roomalaisten hirmuteoista, vaikka aika vahvasti elokuva esittääkin roomalaisten edustavan sivistyneistöä joka vain haluaa, että kaikilla on kiva olla ja Attilaan kiteytyvä hunnismi on pää pölkylle ja heti! Siispä Bleda voi pitää suunsa kiinni kun kohta se on sota ja damn, son! Attila pitää niin tiukkoja pöksyjä ettei mikään jaa arvailujen varaan. "Stupid sexy Flanders".

Attila tapattaa veljensä jotta saa vallan tyystin itselleen ja johtaa sitten miehensä tappamaan roomalaisia. Sophia Loren tulee tarjoamaan itseään Attilalle ja kunhan ollaan paneskeltu on Loren aivan lääpällään Attilaan, miestä joka kohtelee naista kunnioittaen nyrkillä sekä hellalla. Jep jep. Tapetaan lisää porukkaa ja Augiuskin menee kuolemaan. Lisää Attilan tuttujen kuolemia ja ilmeisesti opetus on, että barbarismi johtaa vain turmioon. Ei kun sori, se opetus onkin että kristinusko pysäyttää suurimmankin vihollisen. Ei kun ihan oikeasti, SE ON ELOKUVAN OPETUS!

Miksiköhän elokuvan suomennos on Jumalan ruoska kun Attila on vahvasti uskontoa vastaan? Varsinkin kun muunmaalaisissa versioissa lisänimi taitaa poikkeuksetta viitata päinvastaiseen.

Älkää antako nimien kuten Anthony Quinn, Sophia Loren taikka Irene Papas hämätä, kyllä tämä on aika tuttua B-tason italialaista miekka ja sandaali-meininkiä, että joukosta puuttuu vain Steve Reeves sekä vaihtoehtoinen nimi joka väittäisi kyseessä olevan Hercules-elokuva ja läpi menisi kuin kuuma veitsi voista. Näyttelijävalinnat ehkä vaikuttavat eniten siihen, että aivan suurimpiin ylilyönteihin ei mennä, mutta kyllä mukana on tarpeeksi juustoista esiintymistä ja esimerkiksi vaikka Quinn onkin täydellä höyryllä mukana niin olisi kenties paremmin kotonaan jos tarkoitus olisi ollut tehdä parodiaa taikka Attila olisi hullu tiedemies aikeissa tehdä atomisupermiehiä. Huvittuneisuutta herättää myös Attilan kireät trikoot ja paita joka huutaa Saturday Night Feveriä, ja tietenkin maailman valkoisimmista näyttelijöistä koostettu hunnirotu. Onneksi dubbauksessakin on ajateltu kalpeanaamaisuutta ja ilmeisesti haalittu näyttelijät briteistä sekä jenkeistä jotta mielikuva olisi tiukasti herrarodussa. Luojan kiitos dubbaus on juuri sopivasti epäsynkassa. Siispä jos Attilan löytäisi jostain 50 elokuvan public domain-boksista sitä kenties ihmettelisi miten näin nimekkäällä porukalla tehty elokuva on päässyt sinne, mutta missään vaiheessa sitä ei pysty kuvittelemaan suurteosten kuten Ben Hur, Spartacus taikka Cleopatra seuraan, vaan nimenomaan jonkin Hercules Against the Moon Menin kumppaniksi ja siispä paikka public domaisissa olisi vain looginen. Ei Attila mikään huono elokuva ole, joskaan ei kovin hyväkään. Se nyt vain on ajoittain valitettavan hupsu, usein varsin epäuskottava ja saa epäilemään liiran kurssin olleen tekoaikana hyvinkin alhaalla. Lisäksi heti kun päättää ottaa elokuvan vakavissaan esiin astuu räikeä kristillinen propaganda vetämään maton jalkojen alta.

HUOM! vakuutan etten tiennyt tätä päätekstin kirjoittamisen aikana, mutta Attila tosiaankin on saanut teattereissa osakseen tuplajulkaisun jossa toisena elokuvana oli Steve Reevesin Hercules. Näin ollen epäilenkin, että jossain päin maailmaa oli otettu se tärkeä askel ja Attilaa myyty suoraan Hercules-teoksena.

Tähdet: **

Attila

Best of the Best (1989)

Entinen karatelupaus ja nykyinen olkapäävaivainen autotehtaan liukuhihnatyöntekijä Alex (Eric Roberts) pyrkii jenkkien olympiajoukkueeseen potkimaan ihmisiä ja saisi siten uuden mahdollisuuden tehdä jotain mitä eniten rakastaa. Siis mitenkään vähättelemättä poikaansa.

Rahoittajien silmissä Alex on riskivalinta, mutta valmentaja Frank (James Earl Jones) uskoo mieheen ja valitsee hänet osaksi joukkuetta. Muuta ovat öykkärimäinen Travis (Chris Penn), nörtti Virgil (John Dye), gigolomainen Sonny (David Agresta) ja tietenkin se lajin henkisyyteen, kunniaan ja kostovälineeseen uskova Thomas (Phillip Rhee), joten poikabändissä on jokaiselle jotain.

Edessä on siis kiistoja hallinnon ja valmentajan välillä, joukkueen keskinäisiä sopeutumisongelmia, veriveljeyttä sekä tietenkin altavastaajana oloa lajityypissä jossa jenkkien ei odoteta pärjäävän. Kuitenkin vaikka kyseessä onkin joukkue niin kuten asiaan kuuluu joku nostetaan etualalle ja se joku on tietenkin jo heti alussa olkapäävaivaiseksi osoitettu Alex, jonka kohdalla sitten tulee se epäusko kykyihin ja todistus niiden olevan merkityksellisiä.

Ja joo, tottakai soundtrackilla on mieltä nostattavaa powerrockia eli tällaisia lyriikoita riittää:

"You have your vision insight. Put yourself to the test, be the Best of the Best!"

Minusta on mielenkiintoista ja ei ehkä laisinkaan se, että Rocky-elokuvat löytyvät videovuokraamoista toimintahyllystä ja se kuinka takakannessakin niiden lajityypin kerrotaan olevan toimintaelokuva. Onhan niissä toki toimintaa, mutta villeimmilläänkin Rockyt ovat kivijaloiltaan draamoja jolloin ne ovat hieman väärässä seurassa jos vieressä hengailevat Rambo taikka Commando. Ethän sinä laittaisi Kuin raivoa härkää toimintaelokuviin?

Sama pätee Karate Kidien kohdalla jotka nekin löytää toimintahyllystä, vaikka eivät nekään ole toimintaelokuvia yhtään sen enempää kuin Rockyt. Mutta niin, Rockyissa on Sylvester Stallone joten ne ovat yhtä kuin toimintaelokuvia ja Karate Kidissa on karatea joten ne ovat toimintaelokuvia siinä missä jokin American Ninjakin.

Tämä kohtalo kohtasi myös Best of the Bestia. Elokuvan tarinassa esiintyy lähitaistelulaji joten sen täytyy olla toimintaa ja näin kirjataan takakanteen, ja siispä paikkana on toimintahylly. Mutta ei se ole toimintaelokuva, ellei sitten kaikki fyysinen aktiviteetti lasketa sen piiriin jolloin sinne aiemmin mainitun Commandon seuraksi pitäisi laittaa myös Vamppi ja veteraani. Hei, siinä lyödään mailalla joten... action!

Kuitenkin Best of the Bestilla on se ero esimerkiksi jo mainittuihin Rocky- ja Karate Kid-sarjoihin, että vaikka noissakin kahdessa energiatasoa (ts. vauhtia) nostettiin jatko-osien myötä niin ne pysyivät kuitenkin draamakerhossa kun taas Best of the Best tosiaankin siirtyi tulevilla osillaan koko ajan enemmän ja enemmän sinne American Ninja-sarjaan. Näin ollen ensimmäinen osa jäi ainoaksi varsinaiseksi draamaelokuvaksi ja toimii aloittamansa sarjan outolintuna, joten tulevan perusteella alkukin on helppo ymmärtää väärin.

Aivan kuten muinaisen slasherbuumin kohdalla jolloin oli trendikästä napata elokuvan titteliksi jokin juhlapäivä, tms. vain koska aiemmin joku oli tehnyt sellaisen nimen turvin rahaa, myös Best of the Bestin kohdalla tulee vastaava ajatus mieleen, että ei sillä niin väliä mikä urheililulaji pistetään aiheeksi kunhan katsotaan jokin mitä ei vielä ole käytetty. Siispä Best of the Bestin tae kwon do voisi ihan yhtä hyvin olla se myös mainittu karate taikka nyrkkeily koska se ei sinänsä vaikuttaisi tarinankulkuun, mutta kun karate ja nyrkkeily oli jo käytetty niin nyt se sitten saa olla tae kwon do (mikä itse asiassa tuntui olevan kuuminta shittiä joskus 90-luvun alkupuolen 10-14 vuotiaissa, kun jokainen sen ikäinen kakara vaikutti sitä harrastavan. Joskaan en usko sen olleen tämän nimenomaisen elokuvan ansiota). Valittu lajityyppi on kuitenkin se millä tämä elokuva erotetaan (ja ei laisinkaan) muista vastaavan idean elokuvista, joten suotakoon se heille. Joskin uskallan väittää etteivät muut kuin lajiharrastajat huomaa eroa karaten ja tae kwon don välillä, ja pahoittelen jos joku ehti jo vetää herneen nenäänsä mahdollisesti väärin käyttämieni termien vuoksi, mutta luotan siihen mitä Best of the Bestin synopsikset sekä suomennos kertovat. Molemmissa kun puhutaan sekä erikseen niistä että samana asiana. Arvelenkin termien sekamelskan johtuvat pitkälti siitä, että markkinointiosasto ei asiasta välittänyt ja karate nyt on karatea, mutta käytetään tae kwon do-sanaan nimenomaan erottamaan Best of the Best Karate Kidista joka vielä tuolloin (ja tänäänkin) on huomattavasti tunnetumpi elokuvasarja.

Best of the Best on siis saman sarjan draamaelokuva kuin jo useaan otteeseen mainittu Rocky eikä joukkue taikka urheilulaji muuta sitä seikkaa, joten tutussa altavastaajakertomuksessa ollaan. Mikä ei ole elokuvan kannalta huono asia sillä eihän se ollut uusi idea edes vuonna 1976 vaikka ehkä Rocky tuolloin nousikin ilmiönä niin suureksi, että otti paikkan näkyvimpänä esimerkkinä että -kuvana. Kaari on hyvä draaman käyttöön ja silloin harvemmin tarvitsee keksiä pyörää uudelleen, kunhan vain tekee jonkin pinnallisen eron ja valitsee tekijät jotka jaksavat kantaa elokuvan vakuuttavasti loppuun saakka. Sen Best of the Best tekee ja esimerkiksi Eric Roberts jonka näyttelijäkyvyt ovat olleet jo vuosia ja taas vuosia uskottavuuskriisissä lukuisten Ö-tason elokuvien myötä muistuttaa tällä teoksella osaavansa näytellä, ja kun muutkin tekevät vähintäänkin ihan hyvää työtä niin kyllä Best of the Best on mukavaa katseltavaa alusta loppuunsa. Siinä ei vain oikeastaan ole mitään uutta saatikka ole muita paremmin tehty jotta voisi perustella miksi mielummin tämä kuin se jokin muu ja kilpailussa lopullinen mitali olisikin kunniamaininta. Tekisikin mieli todeta, että Thomasia esittävän Phillip Rheen ansioksi ei pitäisi antaa alkuperäistarinan kirjoittamista niin kuin se on nyt tehty, sillä harvemmin kopiokonekaan saa kunniaa jäljentämisestään (tässä kun on jopa se Rockyn lanseeraama going the distance-päätös). Rhee kuitenkin on Best of the Bestin primus motor ollessaan näkyvästi mukana niin tämän kuin jokaisen tulevankin osan kohdalla joten en tarkoita vähätellä hänen osuuttaan, mutta vaikuttaisi siltä ja sitä varsinkin jatko-osien toimintapainotteisuutta ajatellen, että Rheen halu Best of the Bestilta oli erilainen kuin mitä saatiin aikaiseksi. Hänen esittämällään Thomasillaan kun on elokuvan toiseksi tärkein juonikuvio ja sekin on hyvin tyypillinen martial arts-elokuvien idea, eli vastustajajoukkueen jäsen tappoi aikoinaan ottelussa Thomasin veljen ja nyt hän kohtaa saman miehen omassa kisassaan. Sellaista kamaa ne myöhemmät Bestit ovat ja mielummin siitä Rhee voisi ottaa kunnian, ei ensimmäisen elokuvan päätarinasta.

Vai voisiko sittenkään? Kuinka rutosti niitä tappeluelokuvia joissa joku mukiloi tyypin joka tappoi hänen läheisensä oli jo ennen Best of the Bestia? Ehkei niin montaa draamagenressä, mutta muutoin ainakin hyvin paljon.

Vuoden 1995 Video-opas muuten sekoittaa elokuvan juonikuviot väittäessään Robertsin olevan kostamassa veljensä kuolemaa, mutta toisaalta samassa opuksessa osoitetaan närkästys siitä kuinka toiminta ei säväytä elokuvassa joka ei sitä edes ole, joten väliäkö sillä jos eivät huomioineet edes juonta oikein.

Sivumaininta vielä se, että vuonna 2015 Rhee ohjasi/tuotti/kirjoitti elokuvan Underdog Kids joka kuulostaa kovin samanlaiselta kuin Best of the Best, vain jonkinlaisena Muppet Babies-versiona.

Best of the Best on perushyvä pohjalta voittoon-draama jonka katselu ei kaduta laisinkaan, ei edes näin uusintakatselun myötä, mutta ihmeitä ei kannata odotella.

Tähdet: ***

Best of the Best

Once Fallen (2010)

Perhekriisiä läpikäyvä tavismies-Liam (Ed Harris) suivaantuu kun pojan, Chancen (Dennis Volochkov) ystävä joutui jälleen kerran isän lyömäksi ja käy siksi opettamassa hieman tapoja naapurille. Liam hakkaa miehen hengiltä ja joutuu siksi loppuiäkseen vankilaan, paikka joka tulee aikuiseksi kasvaneelle Chancellekin (Brian Presley) tutuksi. Vankilassa Liam on kovettanut itsensä arjalaisjengin johtajaksi vaikka ei sisimmässään olekaan mikään uusnatsi tai edes rutiinirasisti, mutta selviytyäkseen ja niin edespäin. Vapaalle päässyt Chance tapaa lapsuuden kaveriaan joka ei ole edennyt elämässään, ex-tyttöystävä sanoo että tässä on kersasi josta et ollut tietoinen, joten ala nyt isäksi niin minä lähden lätkimään. On korruptuneita kyttiä varastamassa huumeita, on kohtaus jossa juostaan melankolisen musiikin tahdittama tyhjässä kaupungissa, Peter Weller on rikollinen jatsimuusikko muka elämänviisauksineen, on hetkiä kun katsotaan kaihoisasti kaukaisuuteen ja hyi saatana, että osasi lupaava elokuva muuttua nopeasti kasaksi kliseitä, elokuvaksi jossa mallitytöt- ja pojat poseeraavat meikattu kyynel poskellaan ja se on sitten suurta väkevää draamaa.

No kuitenkin, Chance on siis ylilyönnin vuoksi isättömäksi jäänyt komea retku jotka koettaa oppia lapsen kasvattamisen sääntöjä ja samalla paikata välejä omaan isäänsä. Sivussa sitten hoidetaan bestiksen velkaongelmia oman nahan kustannuksella ja rakastutaan tummaihoiseen naiseen, Pearliin (Taraji P. Henson) joka sekin on luomassa dramatiikkaa kun isi ja ystävänsä ovat rasisteja. Aihe joka muuten sivuutetaan oikeastaan kokonaan.

Oli muuten ihan v*tun p*ska elokuva joka alussa ja muutamilla myöhemmillä hetkillään osoittaa kyllä suuria lupauksia erinomaisuudesta, mutta päättää painottaa oksettavan kliseistä pintakiintoa siihen malliin etteivät kasvot enää kestä sitä naamapalmuilun määrää. Once Fallen tosiaan kuitenkin alkaa lupaavasti näyttäen onnistuneesti miten hyvää tarkoittava ylireagointi muuttaa kolmen ihminen elämänsuuntaa: tavisisä päätyy loppuiäkseen vankilaan ja siten väärän ideologian airuiksi, poika kasvaa ilman isäänsä ja ajautuu siksi väärään seuraan, joka  tapahtuu myös sille pojan parhaalle ystävälle. Tässä aineksia pätevään perhedraamaan ja kasvutarinaan joka ei sen enempää kommervenkkeja tarvitse, ja kun mukana on hyviä ja/tai vähintään karismaattisen persoonallisia näyttelijöitä kuten heistä etunenässä Ed Harrris, mutta myös esimerkiksi sivuosien Peterit Weller ja Greene niin ei haittaisi vaikka muu ei aivan yltäisi samaan, taso pysyisi vahvojen tukipilareiden ansiosta varmasti hyvänä. Mutta ei, sitä pitää vetää peliin jokainen mahdollinen vankila- ja köyhälistödraaman klisee kun jokaisella ihmisellä on jokin pakotettu kärsimyksen merkki aina sokeudesta huumeriippuvuuteen, rasismista isättömyyteen, etc. Ei siis voi olla yhtä ainoaa ihmistä jolle ei olisi pitänyt keksiä jokin jippo ja sitä se nimenomaan on silloin kuin koetetaan vakuuttaa elokuvan olevan arkidraamaa, mutta kukaan ei saa olla oikeasti arkinen ja sama pätee itse tarinaan kun ei sitten millään riitä, että olisi ollut se vahva lähtökohta vaan sinne on ollut pakko saada jännitystä laittomien katutappeluiden sekä huumakauppaa käyvien kyttien kautta ja lisää muuta shittiä koska paljon ei ole tarpeeksi, vaikka sitäkin on jo liikaa. Ja mitä enemmän sitä on niin sitä tarkempi sen käytössä tulisi olla, mutta tässäkin tapauksessa esimerkiksi se katutappeluosuus on mukana vain jotta saadaan pari lihaksikasta mallityyppiä seisomaan ilman paitaa ja täten naaman murjominen jää nenäliinalla pyyhkäistäväksi tahraksi. Tässä tulee mieleen, että tekijät ovat katsoneet American History X:n sekä Training Dayn ja miettineet, että miten voisimme rahastaa samalla yleisöllä, mutta saada elokuva näyttämään ja tuntumaan joltain partavesimainokselta. Pehmeästä kuiskaava muka runollinen kertojaääni puhuu ja hiljaa vaikeroiva musiikki soi jotta tietäisimme ilmoilla olevan syvällisen draaman merkkejä.

Once Fallen väittää olevansa tämä:

Mutta on tämä:

Pahimpia elokuvallisia pettymyksiä pitkään aikaan.

Ainoat pelastuksen hetket ovat ne joissa Harris pääsee osoittamaan kuinka pelkkä läsänäolonsa on usein riittämiin, mutta Once Fallenin kohdalla korostuu siltikin ajatus hukkaan heittämisestä. Erityisesti tämä kiusaa loppupuolella kun isä ja poika puhuvat asiat selviksi ja tunteet myrskyävät, jossa näkee kuinka vahva esiintyjä Harris on, mutta senkin pilaa Chancea esittävä Presley joka on vastanäyttelijänä kuin jokin kuivunut tukki, vaikkakin ilman persoonallisuutta.

Kuka ikinä onkaan alunperin kannustanut Brian Presleytä elokuvauralle, toivottavasti ymmärtää hävetä tekoaan.

Tähdet: *

Once Fallen