Työväenluokkaan kuuluva kyttäisä Dan (Gene Hackman) on onnesta soikeana kun pojistaan nuorempi, Eddie (Craig Sheffer) tulee valituksi yliopistoon ja on valmentautumassa olympialaisiin nyrkkeilyn merkeissä. Danin silmissä Eddie on se hyvä poika jolla on valoisa tulevaisuus edessään. Eddie pääsisi huipulle ja pois täältä luusereiden joukosta. Toisin kuin pojista vanhempi, Ray (Jeff Fahey) joka aikoinaan jätti koulut kesken aloittaakseen ammattilaisnyrkkeilijänä, mutta vaikka jonkinlaista mainetta onkin kertynyt ja hän saa tehdä elääkseen työtä josta haaveili, on Ray kuitenkin isän silmissä häviäjä koska ei pyrkinyt korkeammalle kuin hakkaamaan naamoja pienillä tunkkaisilla saleilla. Vaikka Dan dissaakin Rayta tilanteessa kuin tilanteessa niin tottakai hän oikeasti rakastaa molempia poikiaan, mutta duunari-imagoon nyt vain kuuluu todellisten tunteiden piilottaminen ja koska tilanteessa painaa niin kovasti isän toiveet pojilleen ei liene yllätys kenellekään, että Eddie tuntee olonsa ahdistuneeksi koska ihailee kovastikin isoaveljeään. Yllätys ei ole myöskään se, että esiin astuu juonikuvio jossa jotakuta vaaditaan häviämään ottelunsa, ei sovi joten hän kuolee ja joku toinen suivaantuu tästä siten että haluaa otella voittajaa vastaan todistaakseen jotain.
Keskitason toiminnallinen draama joka jakaantuu keskeltä lajityyppien välillä jolloin ensimmäisen puolen voi nähdä silkkana keskustelevana perhedraamana ja jälkimmäisen kostotoimintana. Siitä vain leikkaamaan leffa kahtia ja roolittamaan ensimmäiseen osaan Christian Bale sekä Mark Wahlberg ja toiseen Jean-Claude Van Damme sekä... hmm... Jean-Claude Van Damme niin meillä olisi The Fighter ja Bloodboxersport.
No, kyllä se kuitenkin lopulta pysyttelee enemmän siellä draaman puolella, että spagaattipotkuja ei kannata odotella. Joskin ainoa vähänkin erikoisuutena pidettävä asia koko elokuvassa on nimenomaan se tunnelman muutos ja siten se olisikin ollut parempi jos oltaisiin täysin hypätty väkevästä draamasta väkeviin jalkoihin, vaikka se ei ehkä elokuvan onnistuneisuutta olisi auttanutkaan. Duunariluokan perhedraamainen nyrkkeilyelokuva kun voisi olla kliseisemmän oloinen vain jos sattuisivat vielä olemaan irlantilaisia ja kas! niin he ovatkin. Ei huolta, on Split Decisions ihan hyvin näytelty ja näin pois päin, että kyllä sen ihan suosiolla katsoo alusta loppuun, mutta kyllä se kuitenkin dramatiikan osalta pysyttelee sen verran heppoisena ja näyttelemiseltään ainoastaan perushyvänä ettei siitä saa oikein muuta kuin välityön maun suuhunsa. Hyvä näytteleminenkin tosin muuntuu helposti myötähäpeälliseksi kun elokuvan ns. draamamestari Hackman vetää hyvin pinnallisen katsokaa kuinka kärsin ja itken kameralle-Oscar-soidinkutsun. Ei sitä nyt tietenkään ole noloksi tarkoitettu, mutta on aivan liian kasvoille tuleva että tuntuisi järin luonnolliselta.
Ja kun suosikkikohtaukseni Split Decisionissa on se kun Sheffer menee vihaisena uhkaamaan aseella elokuvan pahista, mutta ei pysty ampumaan häntä joten paukuttelee siinä vierellä olevaan seinään, niin ei elokuva kovin tehokkaasti saanut nyrkkiään läpi. Etenkin kun kohtaus on tahattoman koominen sillä ammuskelu seinään tapahtuu lähietäisyydeltä joko näkymättömillä ja olemattomilla luodeilla taikka sitten tiiliseinä on jotain adamantiumia kun pienintäkään jälkeä ei osumista näy. Pienin vahingoin Split Decisions vaihtaa raidetta sydänverisestä draamasta pelleilyyn ja no sir, i don't like it.
Hieman vaivaa se kuinka tässä dvd-painokseni kansikuvassa Hackmanilta puuttuvat viikset jotka ovat varsin näyttävästi elokuvassa esillä, mutta onneksi elokuvan lukuisista muista kansivaihtoehdoista löytyy versioita joissa roolit ovat jaettu tasaisemmin. Mutta kansikuvista puheen ollen, tässä seuraavaksi hyvä esimerkki siitä miten sama kuva luo täysin eri tunnelman riippuen siitä miten sen valaisua on käytetty:
Oikealla oleva kun tuntuu pimennetyillä kasvoilla oikein korostavan sanoja murder ja revenge.
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti