Clockers (1995)

Huumeiden katukauppias Strike (Mekhi Phifer) on väsynyt notkumaan puistossa ja haluaisi elämältään muutakin kuin sen nyt tarjoaman vatsahaavan. Pomo Rodney (Delroy Lindo) kyllä puhuu kauniita siitä kuinka Strike on kuin hänen oma poikansa ja haluaa hänelle vain parasta, mutta totuus on se että nuorukainen on pelkkä työkalu ja sellaisen voi korvata koska vain. Jos pistät hengiltä toisen huumekauppiaan, pääset pois kadulta sisätiloihin ja Strike uskoo tähän. Samalla kuitenkin nuoriherra on jo sen verran syvällä saastassa, että vetää veljensä sekä naapurustossa asuvan pikkupojan ennenaikaista kuolemaa sisältävään maailmaansa.

Olen nähnyt Clockersin edellisen kerran silloin kun se aikoinaan alunperin ilmestyi videovuokraamoiden hyllyille eli aika tovi sitten ja pakko myöntää, että muistikuvani siitä olivat positiivisemmat kuin mitä uusintakatselu tuki. Ihan hyvä leffa on kyseessä ja tokihan se silloin 90-luvun puolivälin paikkeilla oli aika kova juttu, jättäen siksi ne hyvät mielikuvat, mutta nyt kun Clockersia katsoo niin se on kestänyt aikaa yllättävänkin huonoksi. Ajankuva sen hetken trendikkäine vaatteineen ja vaikkapa musiikkivalintoineen ovat tietenkin seikkoja jotka pitävät elokuvaa väkisinkin menneessä, mutta Spike Leellä on vanhempiakin ohjaustöitä jotka eivät tunnu samoista tekijöistään huolimatta jumittavat tekoajassaan yhtä pahasti. Clockersin ilme on kuitenkin sen verrran vahvasti aikaansa, että sen löysähousuilun ja puvuntakkien oheen kaipaisi Leelle tuttua iskevää esiintymistä ja dialogia viemään ajatuksia toisaalle, mutta näistä edellinen on enimmäkseen rutiinisuoritusta ja jälkimmäinen kaikkea muuta kuin terävää. Kun elokuvan energisin osuus on sen huumeiden katukauppiaita esittelevä intro jossa kinastellaan rapmuusikoiden katu-uskottavuudesta, voi hiukan hämmästellä miksi samaa voimaa ei löydy kuin häivähdyksin tästä eteenpäin. Tämä tuntuu elokuvalta jossa Lee olisi tullut kesken kaiken ohjaajaksi ja koettanut muokata jo olemassa olevaa teosta omannäköisekseen, mutta tietenkin ajanpuutteen ja jo valmiin materiaalin puitteissa onnistunut siinä vain osittain. Leeltä kun tuntuvat jo mainitsemani elokuvan aloitus jossa on hieman sellaista Do the Right Thing-fiilistä ja ihan loppuun laitettu sosiaalipoliittinen puhe ihmisistä (ts. rotukysymys), mutta muutoin elokuvan murhatutkintajuoni ja sen käsittely siihen liittyvine henkilöineen vaikuttaisi olevan jonkun toisen heiniä. Rakenteellisesti erikoista on vieläpä se, että alkupuolen vauhtia joudutetaan laittamalla sekaan irrallisia musiikkivideopätkiä ja videopelikuvaa (johon tehdään kyllä myöhemmin aika mainio, joskin hieman kliseisen oloinen paluu todellisuudessa), mutta kunhan nämä ja parit muut kuvakikkailut on ennen puoliväliä käyty läpi niin loppuosa pidättäydytään täysin tasaisella maastolla, mikä tekee alusta loppuun kulkemisen aika tasapainottomaksi. Se saa ajattelemaan, että joko ideat taikka kiinnostus loppuivat.

Elokuvassa on muuten aika erikoinen kuvallinen ilme siten, että värit ovat aika räikeitä ja välillä valaistus on yksityiskohtia peittävää, mutta samalla pyritään rakeiseen dokumentaariseen kuvaan ja haetaan uskottavuutta vapaalla käsivarakuvauksella. Saturaatiopisteitä ylittävät värit eivät kuitenkaan oikein istu siihen kuvaustapaan jossa yleensä haetaan viemärilikaisuutta. Peukut kuitenkin rohkeahkosta kokeilusta.

Nämä eivät ole mitään niin pahasti silmille hyppiviä ongelmia etteikö Clockersia katsoisi ihan sujuvasti loppuunsa ja jos kyseessä olisi pienempiprofiilinen ja sanoisinko heikompi ohjaaja kuin Lee, eivät ne kenties tulisi huomatuksikaan, mutta tässä yhteydessä ovat jonkinlainen häiriötekijä. Minkä vuoksi sitä tuumiikin, että vaikka alunperin tämän elokuvan ohjaajaksi aikonut Martin Scorsese ei tiettävästi tuottajastatuksestaan huolimatta puuttunut elokuvantekoon millään tavoin, niin kenties Clockers oli kuitenkin alunperin kirjoitettu liiaksi Scorsesen "kielelle" ja ei siksi taipunut vaivatta ohjaajavaihdoksen myötä. Sinänsä olisi ollutkin mielenkiintoista nähdä millainen tästä olisi tullut Scorsesen käsissä, etenkin kun Clockersin sijaan tehty Casino vaikutti aihepiiriltään liiankin helpolta valinnalta. Ei niin ettäkö tämä olisi ollut pääosiltaan kovinkaan suuri harppaus muualle, mutta pelkästään se kuinka käsitellä kohtauksia joissa puhutaan vaikkapa Chuck D:stä Sinatran sijaan olisi ollut varmasti erikoista hänelle.

No kuitenkin, Clockers on ihan hyvä rikosdraama ja siinä on ihan hyviä näyttelijöitä tekemässä ihan hyvää työtä, mutta kertaakaan ei tule fiilistä kuinka nyt koetettaisiin oikeasti ravistella mitään ja ylittää itsensä. Varmasti jokainen elokuvan mainittavin tekijä oli tehnyt jo parempaa aiemminkin ja nyt tyydyttiin siihen ihan hyvään.
Pidin kyllä varsin paljon siitä, että hahmot tuntuivat enimmälti osin varsin arkisilta ja etenkin se kuinka Delroy Lindon esittämä huumekauppias ei ollut oikeasti mikään kroisos vaan tuiki tavallinen duunari oli hyvä keino pitää jalat maassa. Joten bling bling ja muut näennäiset varallisuudet merkit loistivat poissaolollaan.

Siltikin olisin toivonut ettei päällimmäiseksi ajatukseksi jää Clockers-nimen yhdistäminen Kummelin Police-sketsiin jossa "mä tuun kellottaa sua".

Niin ja oheismainintana se, että hyvin oli mieleen jäänyt elokuvan juliste jossa on tuo ns. ruumista merkkaava liitupiirros ja pidän sitä edelleenkin varsin tyylikkäänä:

Joskaan sitä en tainnut tietääkään että alunperin se oli tuollainen paloiteltu "ruumis" ja muutettu ilmeisesti siksi, että Saul Bass veti herneen nenään väittäen kuvan kopioivan hänen Anatomy of a Murder-julistettaan:

Ehdottomasti!

Tähdet: ***

Clockers

The Storm - Myrsky (The Storm, 2009)

Luke Perry taisi olla suosituin Beverly Hills 90210-sarjan näyttelijöistä, mikä ei tietenkään ole mitään muiden vähättelyä, mutta enpä muista naispuolisten koulutovereitteni kuolanneen yhtä paljon muiden hahmojen perään kuin bad boy Dylanin. Joka hänkin ns. alaluokkastailistaan huolimatta taisi olla jokin rikkaan perheen kakara joka halutessaan saisi kaiken tarjoilijan tuomalla hopeatarjottimella. No kuitenkin, herran rockabillymainen look ja prätkällä ajaminen olivat tietenkin keskiluokkaisille hevostytöille kuin sokeriansa ja toki Perryssa tuntui olevan karismaa enemmän kuin kollegoissaan, joka ilmeni etenkin miehen myöhemmällä uralla jossa alkoi olemaan huomattavasti rosoisempia roolituksia kuin muilla Beverly Hillsläisillä.

Mielenkiintoisesti tai ehkei sittenkään, mutta nimi Luke Perry tuo minulla aina ensimmäiseksi mieleen Buffy vampyyrintappaja-elokuvan jossa hän esitti miespääosaa. Joskin kun sanon miespääosa niin kyllä elokuvassa on oikeastaan vain naispääosa ja loput roolit sukupuolesta riippumatta ovat sivuosia. Sivumennen mainittuna en edes seurannut Buffy-televisiosarjaa, joten tuo nimi yhdistettynä vampyyrintappamiseen tarkoittaa minulle Kristy Swansonia.

Onkohan Buffy lyhennys Bufordista?

Vaikkakaan en koskaan nähnyt Luke Perryssa mitään uusi Tom Cruise-tähteyttä, oli hän kuitenkin mielestäni Beverly Hillisin parempia näyttelijöitä ja filmografiansa perusteella väitänkin hänen sarjan jälkeisen uransa olleen näyttelijän kannalta onnistuin, siellä ollessa haastavampia rooleja koettavana. Miehen tunnetuimpiin post 90210-rooleihin lukeutuu eittämättä vankisaarnaajan osa Kylmässä ringissä ja siinä hän olikin sen verran onnistunut, että ilman varsin mieleenpainuvaa kohtaloaan onnistui hän murtautumaan esille muutoinkin varsin värikkäässä henkilögalleriassa. Joskin näissäkin lievissä kehuissani tulee huomioida nimenomaan se, että kyllähän esimerkiksi Ian Ziering oli varsin onnistunut roolitus Sharknadoihin, mutta Perry taisi ainona 90210-alumnina esittää roolivalinnoissaan rohkeutta, kuin todistaakseen olevansa muutakin kuin kevyen sarjan esiintyjä. Sinänsä hänenkin näyttelijäuransa koostui ex-kollegoidensa tavoin pitkälti tv-sarjavierailuista, minisarjoista ja suoraan videolle-tuotannosta. Isoin elokuvatuontantonsa taisi olla pikaesiintyminen Luc Bessonin Fifth Elementin introssa:

Luke Perry kuoli vuonna 2019, ollen 52 vuotias ja siten aivan liian nuori.

The Storm on hieman alle kolmituntinen, kaksiosainen television minisarja ja koska aika harva niin pitkä teos jaksaa pitää intoa yllä yhdeltä istumalta katsottuna on se varmasti ideaaleinta katsoakin kahdessa osassa kuin näin levyltä yhtenä pitkänä elokuvana. IMDb vieläpä ilmoittaa pituudeksi neljä tuntia, mikä kuulostaa jo rankaisulta.

Kenraali Braxton (David James Elliott) ja rikas teknologiafirman omistaja Terrell (Treat Williams) valmistelevat säänhallintalaitetta, jolla siis voitaisiin kirjaimellisesti luoda se ns. sade joka pyyhkii kaiken saastan kaduilta, mutta kuten tiedämme niin näissä jutuissa hommat riistäytyvät aina käsista ja nyt kun viisi minuuttia on elokuvaa kulunut taisin nähdä jo kaiken oleellisen, joten näkemiin!
.
..
...
....
.....
No okei.
Luonnollisestikin Terrellin idealistinen alainen ja tuon säänhallintalaitteiston luoja tohtori Jonathan Kirk (James Van Der Beek) haluaa lisää kokeita varmistaakseen, että laite jolla hänen tietääkseen on tarkoitus tuoda sadetta kuivuuteen ja tehdä muutakin hyvää toimii, huomaa jossain vaiheessa kuinka luomuksensa on päätymässä massatuhoaseeksi ja pyrkii siis estämään tämän tapahtumisen.
Hei, nyt leffaa on kulunut 1o minuuttia ja jo nyt näkee mielessään kuin Van Der Beek pakenee valtion kätyreitä, saa varmaankin apua joltain totuuden perässä olevalta toimittajalta ja jos se toimittaja on nainen niin romanssihan siinä samalla syntyy. Van Der Beek saa lopulta totuuden julki, pysäyttää ainoana kykenevänä koko laitteen ja valtio lakkauttaa projektin. Siinä ohessa ollaan varmaan koettu joitakin tietokoneistettuja pyörremyrskyjä tahi vastaavaa.
Holy shit! ette muuten arvaa mitä jatkossa tapahtuu?
Van Der Beek pakenee valtion kätyreitä, saa apua joltain totuuden perässä olevalta toimittajalta, Dannilta (Teri Polo), mutta romanssia ei ehdi syntymään koska nainen tapetaan heti eikä kohta ja Van Der Beek lavastetaan murhaajaksi. Plussana se, että Danni sentään oli Van Der Beekin ex-tyttöystävä, että romanssi ainakin on ollut kuvioissa. Luojan kiitos siellä on korvaavana hahmona tiukka, totuuden perässä oleva kyttä eli Devon (Marisol Nichols), jonka kanssa Van Der Beek voi sitten sen romanssin aloittaa. Varsin tutun oloinen idea tämäkin.
Van Der Beek saa lopulta totuuden julki, pysäyttää ainoana kykenevä laitteen ja valtio lakkauttaa projektin. Siinä ohessa ollaan koettu joitakin tietokoneistettuja pyörremyrskyjä ja vastaavaa.
Toki siellä on muitakin hahmoja kuten köyhä nuoripari joilla on vauva tulossa ja muita ns. katastrofielokuvan perustyyppejä.

Kolmisen tuntia näin yllätyksettömälle elokuvalle on aivan liian pitkä aika. Aivan liian pitkä! Kyllähän vauhtia on koettu pitää yllä jatkuvilla nykivillä leikkauksilla, juopuneella kuvauksella (vaakatasossa pysyminen on ollut selvästikin haasteellista) ja muutamilla split screeneilla, mutta pääosin innoton esiintyminen, yllätyksetön tarinankulku ja yleinen laiskuus aiheuttavat sen, että kenties 90 minuuttisena kyseessä olisi saattanut olla jotain kivaakin B-kamaa. Sitä pidempänä kyseessä on enimmäkseen uniääkettä. Sinänsä kyseessä on ihan kelvollinen television katastrofielokuva täynnä tuttuja naamoja ja säästeliäästi käytettyjä halpuutta huokuvia tehosteosioita, että tosiaankin kaikesta kuluneesta tuttuudestaan huolimatta pahin ongelma on pituus. Niin ja ehkä aina tosi valjun oloinen James Van Der Beek, joka tuntuu hymyillessäänkin imevän ilon kaikesta.

Treat Williams sentään on tuttuun tapaan mainion vihastuttava. Hän taitaa hyvin tuollaiset hurmaavan lipevien m*lkkujen roolit.

Riippumatta siitä onko kyseessä televisioon, suoraan videolle taikka teatterilevitykseen tuotettu teos, on suurimpia harmituksia katastrofielokuvissa se ettei niissä panosteta juurikaan tarinaan taikka henkilöhahmoihin. Itse elokuvan kuvaama katastrofi ja sen tehosteinen näyttävyys tulee aina etusijalla, jolloin esimerkiksi hahmot otetaan valmiista varastokamasta ja tästä syystä ne ovat aina niin tuttuja. Ihan ymmärrettävää koska tällaisissa tapauksissa spektaakkeli onkin tärkein ja nimenomaan sitä tullaan katsomaan. Siksipä vielä suurempi harmitus on se kun elokuvan täky jää toteuttamatta ja se vähäkin huolimattomasti. The Stormin storm kun on varsin vähäistä ja mitäänsanomatonta, jolloin fokus olisi voinut olla vieläkin enemmän tarinassa jossa valtion jahtaama tavis kokee kafkamaista painajaista. Ehkäpä tätä vain on markkinoitu väärin ja se onkin elokuvan tarkoitus, mutta siihen ei usko nyt kukaan. Koska nyt se näyttävyys jää tavanomaiseksi tihkusateeksi sekä puheen tasolle ja oli syynä sitten kyvyttömyys, haluttomuus taikka resurssien puute, ei katastrofielokuvan halua olevan pelkkää sateen rauhoittavaa ropinaa katolla. Tiivistys sinne 90 minuuttiin tehnyt tällekin seikalle hyvää, koska silloin myrskytehosteiden vähäisyyteen ja merkityksettömyyteen ei olisi varmaankaan kiinnittänyt niin paljon huomiota.

Ja se Luke Perry? Hän tulee mukaan siinä vähän tunnin jälkeen esittäen hyvien puolella olevaa tyyppiä, istuu 30 minuuttia, osoittaa sitten olevansa pahis ja kuolee. Perry kyllä istui ihan vakuuttavasti.

Ohimennen mainitakseni on jotenkin hauskaa, että Perry teki urallaan (ainakin) kolme toisiinsa liittymätöntä Storm-nimistä filmatisointia joista ensimmäisen vuonna 1999 ja kolmannen sopivasti tämän nyt vuorossa olleen jälkeen vuonna 2010, olihan se kuitenkin nimeltään The Final Storm.

Ehdoton suosikkikohtaukseni elokuvassa on muuten se kun Van Der Beek pidätetään kahvilassa ja kas! juuri sillä hetkellä salama iskee rakennukseen tainnuttaen vain nuo pidätystä suorittavat poliisit.

Musiikissa on sentään ajoittaista yritystä.

Tähdet: **

The Storm - Myrsky

Trapped: Buried Alive (2002)

Kirjoitan tätä sunnuntaina 17.1 kun ulkona on vielä kuluneen viikon lumimyräkän seuraukset nähtävissä, joten on vain aiheellista katsoa elokuva lumivyörystä.

Michael (Jack Wagner) on arkkitehtinä suunnitellut laskettelukeskuksen uuden hotellin ja vienyt tyttärensä Paigen (Aubrey Dollar) sekä uuden vaimonsa Emilyn (Gabrielle Carteris) katsomaan kättensä jälkiä. Samaan aikaan eräs laskettelukeskuksen työntekijöistä varoittelee hotellinomistajaa potentiaalisesta lumivyörystä ja paikka tulisi siten sulkea jotta säästyttäisiin ihmisuhreilta, johon vastaus on tietenkin että raha puhuu, ole sinä hiljaa. Samaan aikaan kun Michael vierailee kaupungissa ja Paige angstailee kiltille äitipuolelleen, päättää se lumi vyöryä peittämään koko hotellin. Siispä lumen alla on jumissa perinteisiä katastrofielokuvan hahmoja kuten edellä mainitut uusioperheen jäsenet joiden tulee oppia sietämään toisiaan, raskaana oleva nainen jonka persoonallisuus on olla raskaana (siksi repliikkejä kuten "olen raskaana"), ahne paskiainen, sankarillinen teini, etc. Riidellään, joku tarjoutuu marttyyriksi, siellä täällä välikatot romahtelevat, sähkö koettaa antaa iskuja ja edessä on muutakin sellaista mitä olettaakin näkevänsä. Jep, uusi vyöry on luvassa ja aika tietenkin lopussa.

Niin ja tämähän on melkein kuin tuplaisku Beverly Hills 90210-sarjaa, ajatellen kun mukana on sekä emosarjasta tuttu Gabrielle Carteris että myöskin oheissarjaksi syntyneestä Melrose Placesta tuttu Jack Wagner. Tässä kuitenkin kuva L.A. Law-sarjan päähenkilöistä:

Mistä tulikin mieleeni kuinka Melrose Placea markkinoitiin jonkinlaisena aikuisempana versiona Beverly Hillsin maailmasta, että nyt ovat koululaiset kasvaneet ja muuttaneet pois kotoa jolloin eteen tulee vastuu omasta elämästä, joka tarkoittaa tietenkin töissä käyntiä ja tukkeutuneen viemärin puhdistamista. Tiedättehän, Beverly Hills oli fantasiaa kun Melrose Place arkirealismia. Siksipä kaikki Melrose Placen hahmot olivat jotain kirurgeja sekä samaan aikaan mainostoimiston trendisettereitä ja näyttivät malleilta eivätkä Randy Quadilta (sori Randy). Näin ollen "aikuisuuden" vuoksi Melrose Placessa oli olevinaan vähän vanhempia näyttelijöitä kuin Beverly Hillsissä (aikalailla samaa ikäluokkaa molemmissa oli, se oli vain sosiaalinen status joka osoitti sarjojen välillä iän) ja tästä jaksettiin ajoittain sarjojen risteytyessä mainitakin kun esimerkiksi Melrose Placen Jakella oli ongelmia aloittaa suhde Beverly Hillsin Kellyn kanssa, koska jälkimmäinen oli sellainen pikkutyttö. Jaken roolissahan oli Grant Show, mies joka tunnetaan muun muassa sellaisista klassikoista kuten Coopersmith:

No kuitenkin, vaikka molemmissa sarjoissa esiintyi todellisuudessa samanikäisiä näyttelijöitä niin esimerkiksi Beverly Hillsissä ilman luokalle jääntiäkin samalla luokka-asteella oli esiintyjiä joiden iät vaihtelivat esimerkiksi syntymävuodesta 1972 niinkin kauas kuin 1961. Sarjan vanhin teini saattoikin olla Gabrielle Carteris joka edusti tuota vuotta 1961 ja muistaakseni taisi ajoittain haastatteluissa todetakin tuntevansa ikänsä vuoksi olevan hieman irrallaan nuoremmista näyttelijöistä ja jos rehellisiä ollaan niin vaikka nätti nainen onkin, kyllä hän näyttikin vanhemmalta kuin vauvanaamaiset kanssaesiintyjänsä. Aivan sama ongelma ei vaivannut Melrose Placea sillä siinä ei porukka ollut samalla luokalla ja täten sen määrittelemässä ikähaarukassa, mutta yhtään ns. aikuisempi se ei tuntunut kuitenkaan olevan, ei vaikka väriskaala olikin vähemmän pastelli, sillä samat itkupotkuraivaridraama sen sisältöä väritti. Carteris vaikutti aina näyttelijältä joka olisi sopinut paremmin johonkin vähän "vakavampaan" sarjaan ja ei varmastikaan olisi ollut väärässä paikassa jossain Teho-osaston kastissa, mutta vaikka Melrose Place oli olevinaan aikuisempi kuin Beverly Hills niin tuskin hän ainakaan saman hahmon muodossa olisi sopinut täysin senkään todellisuuteen ja siitä olisi ollut kiittäminen Darren Staria.

Melrose Place ei sekään synnyttänyt elokuvataivaalle kiintotähtiä vaikka sielläkin oli samanlaista yritystä, mutta osaa sarjan näyttelijöistä ainakin näkee edelleen aktiivisesti joissain televisiosarjoissa ja toisin kuin Beverly Hillsin kohdalla osan oletin saavan vahvempaakin näkyvyyttä elokuvien puolella. Tämä Trapped: Buried Alive on samaa sarjaa edellisten postausten Kohtalokkaan lööpin ja Impact Pointin kanssa, että ei se ainakaan Jack Wagnerilla suurempiin teoksiin johtanut.

Kyseessä on perinteinen (halvemman puolen) katastrofielokuva jossa hahmot ja tapahtumat pidetään tutun kaavan mukaisina eikä siten katsoja oikein pääse kokemaan vaaran tunnetta arvatessaan kuka selviää tai mitä nurkan takana odottaa. Kuten usein muulloinkin saman genren edustajien kohdalla, huomio siirtyy itse katastrofin kuvaamiseen ja siten sen vaikuttavuuteen tehosteena. Televisioelokuvana Trapped: Buried Alive ei tietenkään ole mikään Roland Emmerichin megalomaaninen tuotos, mutta ihan kelvollisen näyttävä niinä vähäisinä hetkinä kun jotain ylipäätään on ollut varaa tehdä. Edellinen tosin tarkoittaa arviolta kahta minuuttia. Pienet huolimattomuusvirheet kuten se miltä maisema näyttää lumivyöryn jälkeen (ts. huomaa ettei mitään ole tapahtunutkaan koska neitsytlumelle astellaan selvästikin ensimmäistä kertaa) vievät liiaksi pois tapahtumista ja se on ikävää kun nimenomaan katastrofin aidonoloisuuteen kiinnittää huomiota enemmän kuin hahmojen tekemisiin.

Elokuva ei välty tahattomalta koomisuudelta, joista suurin liene hetki kun Michael varoittaa ettei hotellia peittävää lunta saa kaivaa teollisuuskoneella koska rakennus ei tule kestämään sen aiheuttamaa lisäpainoa. Kun näin tapahtuukin, päättävä elin tulee pyytämään mieheltä julkisesti anteeksi, kertoen hänen käsinkaivuuajatuksensa olevan oikea ja samalla kieltää ketään kaivamasta käsin koska... no, vain koska.

Tähdet: **

Trapped: Buried Alive

Impact Point (2008)

Rantalentopalloilija Kelly (Melissa Keller) tapaa urheilutoimittaja Holdenin (Brian Austin Green) ja lehtijutun ohella tästä näyttäisi syntyvän romanssi, joka kestää aina siihen saakka (eli about 10min) kunnes Holden huomauttaa olevansa psykopaattifani joka haluaa Kellyn kokonaan itselleen. Tätä edesauttaakseen Holden pistää hengiltä Kellyn kilpakumppaneja sekä ystäviä ja on valmis viipaloimaan Kellynkin osoittaakseen rakkautensa. Kuten asiaan kuuluu niin yhtä poliisia lukuunottamatta kukaan muu ei usko Holdenin olevan vaarallinen, vaikka äijä tekeekin kaiken pahan varsin näkyvästi ja olisi yhtään selvempi teoissaan vain jos kävisi murhailemassa poliisiaseman tiloissa ja striimaisi kyseisen tapahtuman. Tähän ns. näkymättömyyteen annetaan kyllä myöhemmin osittain kelvollinen selitys, mutta vain osittain sillä Holden on julkisuudenkipeä ja se selitys ei oikein kata kiinnijäämättömyyttä.

Seurasin Beverly Hills 90210-sarjaa (tai siis L.A. Beatia) sen parin, kolmen ensimmäisen tuotantokauden verran ja vaikka se tuolloin muksuna olikin ihan kivaa nuorisodraamaa, ja jopa ihastuin silloin Shannen Dohertyyn, niin kiinnostus hiipui sen jälkeen enkä tosiaankaan tiennyt sarjan jatkuneen niinkin pitkään kuin aina vuoteen 2000 saakka. Muistan kyllä, että sarja rebootattiin jossain vaiheessa, mutta sen skippasin ihan suosiolla. Sarjan tähtien myöhempiä seikkailuja ei tullut yhdenkään kohdalla seurattua, mutta ainakin Luke Perry ja Tiffani Amber Thiessen pysyivät jotenkin tutkassa koska edellisen suoraan videolle-elokuvia tuli vastaan videovuokraamourallani ja jälkimmäinen esiintyi esimerkiksi Ammu vaan!-sarjassa jota tuli seurattua. Joskin on myönnettävä etten muista Thiessenia Beverly Hillsista, että hän taisi tulla siihen vasta siinä vaiheessa kun oma fokukseni oli jo muualla.

Aina silloin tällöin kukin Beverly Hills-näyttelijä tuli kyllä nähdyksi jossain televisiosarjassa tai elokuvan sivuossa, mutta medianäkyvyys alkoi olla monella heistä menneen talven lumia ja oikeastaan vasta kun Megan Fox tuli pinnalle Transformers-leffan myötä tuli jälleen noteerattua Brian Austin Greenin olemassaolo ja sekin vain koska oli naimisissa tai seurusteli Foxin kanssa joka siis hetken ajan täytti kaikki viihdepalstat. Mutta näyttelijäuran osalta se taitaakin olla Beverly Hillsin ns. altavastaaja eli Stevea esittänyt Ian Ziering joka on sittemmin noussut suurimpaan näkyvyyteen ja sekin on tällä hetkellä aikalailla menneessä aikamuodossa kun hän pääositti aikamoiseen yllätysmenestykseen noussutta Sharknado-elokuvaa, joka muodostui useamman elokuvan pituiseksi sarjaksi. Sekin menestys oli ilmeisesti suurelta osin sattuman kauppaa, koska tiettävästi Ziering ei ollut aluksi suostua Sharknadoon pitäen sitä arvoaan alentavana, mutta sitten tuli eteen vuokranmaksu ja loppu on historiaa.

Beverly Hills 90210 on näyttelijöidensä osaltaan aika perinteinen esimerkki millainen tulevaisuus menestyssarjan päättymisen jälkeen on. Hyvin harva vastaavanlaisten sarjojen tähdistä siirtyy vaivatta elokuvien puolelle ja vielä suoraan videolle-tasoa korkeammalle, vaikka kenties pääseekin kokeilemaan hetkeksi jotain isompaa tuotantoa. Lopulta vain pieni määrä heistä saa edes toista hittitelevisiosarjaa alleen ja todennäköisintä on, että jos joku nousee tähdeksi niin hän oli siinä menestyssarjassakin vain vierailevana tähtenä. Pikkuleffat joihin törmää alelaareissa, tms. on yleensä se miten Zieringiin, Greeniin ja muihin Beverly Hills-tähtiin törmää eikä tämä Greenin Impact Point ollut poikkeus. Mikä ei siis ole kommentti elokuvan tasosta, koska raha ei sitä määrittele, kunhan vain oli huomio miten nämä elokuvat saattaa nähtäväksi löytää koska teatterit ne kiertävät kaukaa (ennen tämänhetkistä maailmantilannettakin).

Jos vertailukohdaksi otetaan Tony Scottin ohjaama The Fan, jossa siinäkin fanituksen kohteena on urheilija niin Impact Point on hieman kuin sen Jessica Alba-versio, eli ns. nuorekkaampi ja seksikkäämpi näkemys. Vaikka toki olisihan se ollut mielenkiintoista jos The Fanissa De Niro olisi halunnut rakkaussuhteen Wesley Snipesin kanssa.

Toisin sanoen Impact Point tuo mukanaan bikineitä, kirkkaita valoja ja värejä, nuorempia esiintyjiä ja halussaan olla kaupallisempi ei ole niin väkevä kuin toivoisi juonensa vuoksi. Ympäristöönsä suhteutettuna Impact Point on ihan ok jännäri joka kulkee varsin sujuvasti eteenpäin eivätkä esiintyjätkään ole kehnoja ja sen suurimmiksi synneiksi voidaankin lukea yllätyksettömyys sekä liiallinen jarruttelu silloin kun pitäisi oikeasti aloittaa matka pimeyteen. Näin ollen Impact Point ei jätä pysyvää jälkeä, mutta ainakaan sen aikana ei tarvitse naamapalmuilla, ärsyyntyä taikka naureskella vahingossa muodostuvalle huumorille. Toisaalta kun sen suurin synnyttämä ahaa!-elämys on ilman huutomerkkiä koettu "no, ei se nyt niin huono ollut", ei sitä täten voi myöskään noin vain kehua muiden vastaavien elokuvien ylitse.

Tähdet: **(*)

Impact Point

Kohtalokas lööppi (Cover Story, 2002)

Aina kun kirjoitan jostain elokuvasta, oli se sitten kuinka pitkä tai lyhyt kirjoitus tahansa, tykkään etsiä niistä jotain lisäinformaatiota itse katselun lisäksi. Ja mitä mitäänsanomattomampi elokuva on kyseessä, sitä suuremmalla syyllä haluan saada siitä jotain muutakin kuin vain sen näkemisen. Yleensä riittää pelkkä IMDb:n ja Wikipedian vilkaisu kertomaan onko elokuvilla jotain annettavaan itsensä ulkopuolella, mutta harmillisesti juuri se mahdollinen elokuvan mitäänsanomattomuus kertoo jo itsessään ettei niistä kenties saa irti muuta kuin ehkäpä 90 minuuttia valkoista kohinaa. Kohtalokkaan lööpin wikisivu on aika hyvä kuvaus itse elokuvasta ja siitä onko sillä elämää kotelonsa ulkopuolella:

Eipä suuremmin.

Vahva itsenäinen toimittajanainen Samantha (Elizabeth Berkley) on uralleen elävä ammattilainen henkeen ja vereen, joten kun hän saa selville tulossa olevan ison ja mahdollisesti hämäräperäisen maakaupan, päättää hän päästä asian ytimeen. Se tarkoittaa siis ammattilaisen tavoin hässimistä lopullisen kohteen eli rikkaan JC Peckin (Jason Priestley) limaisen veljen (joku näyttelijä) kanssa ja tämän mukiloimista tylpällä esineellä. Reiluna ihmisenä Samantha jättää tajuttoman, verta vuotavan velipojan yksinään hotellihuoneensa lattialle ja lähtee kuntosalille vahvistamaan lihaksiaan. Kun poliisi, joka tottakai on Samanthan ex-poikaystävä (Costas Mandylor) tulee ja pidättää neidon murhasta, on Samantha ihan että WAT? Onneksi JC piti veljeään sikana ja sanoo, että päästäkää Samantha vapaaksi, sillä ei hän varmaan ketään tappanut ja poliisi on vaan, että okei. Tässä vaiheessa viimeistään on katsoja Samanthan tavoin ihmettelemässä WAT?, koska mitä hittoa tässä on meneillään. Vielä olisi tunti jäljellä.

Kun elokuvaa on kulunut noin 25 minuuttia niin jokainen vahingossakin ruutua vilkaissut ymmärtää, että tottakai Samantha on syytön, tottakai hänen ja JC:n välillä syntyy romanssi, tottakai mukaan heitetään jokin ns. yllätys ja tottakai todellinen pahis on joku lähipiirin lukeutuva henkilö, että sen suhteen elokuva kulkee liiankin tuttuja askelmerkkejä. Hämmentäväksi Kohtalokkaan lööpin tekee se tolkuttomuus jolla tarinaa kuljetetaan, sillä juoni ei vain ainoastaan vaikuta aukkoiselta vaan enemmänkin sellaiselta kuin sen olisi kirjoittanut Mementon Leonard ja täten jokainen hetki mitä koettiin pari minuuttia sitten on jo unohtunut elokuvantekijöiden mielestä. Tämä vaikuttaa huolimattomalta elokuvanteolta, mutta on kenties sitä tietoisesti, koska tarina sekä hahmot ovat sen verran kuluneita, että se edellyttäisi onnistumisessa huomattavasti parempia tekijöitä kuin mitä nyt on mukana. Siispä jos ei rahkeet riitä, ei viitsiä oikein edes yrittää. Kaiken lisäksi joku oli saanut päähänsä pistää elokuvaa pitkin kulkevan kertojaäänen tuomaan ilmeisesti jonkinlaista filmnoirmaista tunnelmaa, mutta Berkleyn monotonisuus tekee jo valmiiksi ontoista lauseista entistäkin tyhjänpäiväisempiä. Tähän kun yhdistetään Priestleyn jäykkä esiintyminen ja etenkin Berkleyn ryppyotsainen vakavuus niin se vain lisää tahatonta koomisuutta, joka kieltämättä sitten onkin paras syy Kohtalokkaan lööpin katsomiseen. Valitettavasti tuolloinkin on viihdyttävyys sen verran harvassa, että lopputeksteihin saakka pääseminen on aikamoista suossa tarpomista.

Suosikkikohtaukseni on se kun Samantha on pakosalla ja eräs poliisi huomaa hänet, mutta pidättämisen sijaan kävelee neidon ohitse ostaakseen viereiseltä kojulta donitsin. Tällä välin Samantha poistuu paikalta, kyttä katsoo epäilevästi kohtaa jossa epäilty oli ja koska kohta kertoo kollegoilleen nähneensä karkulaisen niin selvästikin tunnisti kuka Samantha on, mutta donitsiaddiktio vei voiton.

Tuntuu pikkiriikkinen ikävältä todeta Kohtalokkaan lööpin olevan tismalleen niin hyvä elokuva kuin sen kahdelta pääosan esittäjältä odotinkin, mutta toisaalta niin sekä Priestleyn kuin Berkleyn filmografiat puhuvat muutoinkin aika karua kieltä onnistumisista. Priestley tulee varmaan aina kantamaan Beverly Hills 90210-taakkaansa eikä Berkley todennäköisesti koskaan tule ylittämään Showgirls-pökälettä, mutta jos jotain potentiaalisesti hyvää tästä syntyi niin taidanpa pitää Kohtalokkaan lööpin innoittamana jonkinlaisen elämää Beverly Hillsin jälkeen-putken. Joten odotettavissa on muutama elokuva joiden pääosassa on ex-Beverly Hillsläinen.

Tähdet: *

Kohtalokas lööppi

Down (2001)

New Yorkilaisen pilvenpiirtäjän sähkölaitteet ja sitä kautta etenkin hissit alkavat temppuilemaan, mikä tarkoittaa päänkatkomista ja muuta kuolemaan johtavia tapahtumia. Ei ihmekään, sillä hullu tohtori Steinberg (Michael Ironside) on varustanut talon tietokoneet elävää kudosta sisältävillä mikrosiruilla ja nyt Skynet ottaa vallan.

Down eli kotimaisittain Kuoleman hissi on Dick Maasin ohjastama uusintaversion Dick Maasin elokuvasta De Lift (1983). Joten kyse on siitä ilmiöstä jossa ei-amerikkalainen elokuvaohjaaja tekee ensimmäisenä jenkkiteoksenaan tunnetuimmasta ei-amerikkalaisesta elokuvastaan uusintaversion, koska... no, kai se on tuottajien mielestä kaupallisesti turvallisin ratkaisu jos tarjolla ei ole ohjattavaksi jotain valmista brändia. Äkkiseltään tulee mieleen kaksi muuta vastaavaa tapausta eli  Maasin maanmiehen, hollantilaisen George Sluizerin omasta Spoorloosista (1988) toistettu The Vanishing (1993) ja Takashi Shimizun Ju-Onista (2002) englannistama The Grudge (2004). Niin ja siitä oletuksestani että tämä ratkaisu olisi kaupallisesti turvallinen, ei se ainakaan näiden esimerkkien valossa ei ole mikään takuu menestyksestä. The Grudge nyt oli aikamoinen hitti (vaikkakin varmasti osaltaan sitä tuolloin trendikkään aasiakauhuilun ansiosta [ts. pandanaamainen lapsi ja se siinäpä se melkein sitten olikin]), mutta ei tämä Down eikä myöskään The Vanishing mitään odotettuja menestyksiä olleet, saati tehneet ohjaajistaan mitään uusia Paul Verhoeveneita ja niin sekä Maasin kuin Sluizerin tunnetuimmiksi elokuviksi taisivat jäädä juuri samaiset teokset joista tekivät remaket.

The Vanishing sentään tuotti mainiosti rahaa ja onkin varsin vekkuli elokuva, mutta ei siinä selvästi kuitenkaan ollut mitään todellista mieleenpainuvuutta jotta Sluizerin ura olisi kunnolla kasvanut. Vastaavasti vaikka Shimizun The Grudge oli suurmenestys niin jos ajatellaan ohjaajan itsensä osalta kansainvälistä sukseeta tai tunnettavuutta, ei se kantanut juuri The Grudge kakkosta pidemmälle. Mikä ei siis ole kommentti ohjaajan kyvyistä vaan koetan nähdä tätä sen päättävän tahon silmin joka kunkin mainitun ohjaajan houkutteli jenkkeihin ja pisti ensimmäiseksi toistamaan itseään.

Tähän yhteyteen pitää varmaan mainita myös itävaltalainen Michael Haneke joka hänkin ohjasi ensimmäisenä englanninkielisenä elokuvaan uusintaversion omasta leffastaan, Funny Gamesista (1997/2007), mutta jotenkin tuntuu ettei hän istu kaavaan koska ei vaikuta oikeasti edes haaveilleen urasta amerikoissa. Tai hitostako minä tiedän, koska Haneke tuli pikemminkin mieleen ainoastaan siksi, että Funny Games-remakessa näytteli Naomi Watts joka on mukana myös Downissa ja The Ringissä joka ei nyt ole sentään The Grudge, mutta ihan tarpeeksi lähellä kuitenkin.

Alkuperäisen De Liftin eli kotimaisittain ihan vain Hissin olen nähnyt viimeksi joskus videokasettien kultakaudella ja parhaiten siitä on jäänyt mieleen sen kansikuva (jonka vuoksi varmasti valitsinkin sen katsottavaksi) ja se, että ihmisiä kuoli hissin ansiosta. Näin ollen en ole varma josko mieleeni jäänyt mielikuva siitä on luotettava, mutta en tosiaankaan muistele sen olleen yhtä kieliposkessa kulkeva kuin mitä tämä remake on. Tuntuu kuin jokainen hahmo olisi kirjoitettu muka hauskan näsäviisaaksi ja aina kun jokin tragedia sattuu niin kaikkien reaktio vaikuttaisi olevan "no voi kyynel. Lähetääks bisselle?" Kun vielä esiintymisohjaus lienee ollut "olkaa ilmeettömiä ja puhukaa monotonisesti" niin se vain korostaa joko välinpitämättömyyttä taikka kyynistä mustaa huumoria. Ei Down hauska ole, mutta jos olettaa sen pysyttelevän jossain kauhun rajoissa niin niitä pitää laajentaa kauhukomediaan. Sääli vain ettei kumpikaan osapuoli ole erityisen vahvaa ja näin ollen se aiemmin mainitsemani välinpitämättömyys alkaa olla liiankin painottuvaa.

Ollakseen elokuva jossa tappaja on päitä irroitteleva hissi ei Down ole laisinkaan niin veikeä kuin luulisi, vaan lopulta aikamoista unilääkettä. Visuaalisesti tylsä, näyttelemiseltään löysä ja liikehdinnältään mateleva. Ainoa vähänkin virkistävämpi ja näyttävämpi hetki on kun kiukkuinen hissi päättää avata koko lattian kesken matkan, pudottaa matkustajat kuiluun ja itse hypätä katon läpi. Ei kun ihan oikeasti.

Down ei saanut ilmestyessään kovinkaan suotuisaa vastaanottoa ja väittäisin sen olleen ansaittua sisällön mitäänsanomattomuuden vuoksi, mutta osa syystä on ilmeisesti myös siinä että mukana on kohtaus jossa hissi aiheuttaa suurtuhon ja itse presidentti pitää puheen pilvenpiirtäjään kohdistuneesta terrorismista. Vuosi 2001, maininnat Osama Bin Ladenista ja näsäviisasteleva kauhuelokuva jossa kuolettavat tapahtumat sijoittuvat amerikkalaiseen pilvenpiirtäjään ei tainnut olla kaikkein kaupallisin yhdistelmä.

DVD:n kansikuva on aika hieno, vaikka viekin ajatuksia vahvasti vakavahkon kauhun suuntaan, mutta näistä vaihtoehtoisista julisteista tuo oikealla oleva puolestaan tekee Downista aivan naurettavan oloisen.

Tämä on kanssa aika mainio, mutta kaipaa Richard Roundtreeta.

Tähdet: *

Down

Lokakuu kuuluu kauhulle: The Killing Room (2009)

Neljä toisilleen vierasta ihmistä on kutsuttu tekemään eräänlaista psykologista koetta, joka heidän silmissään tarkoittaa rasti ruutuun-kysymyksiin vastaamista ja on samanlainen kuin kuin esimerkiksi ainakin ennen suomessa kutsunnoissa käytetty. Joten oletko koskaan halunnut olla kukkakauppias? Ollaan siis kliinisen valkoisessa huoneessa jossa tuolit sekä pöydät ovat pultattu lattiaan kiinni ja kaikki häiriötekijät kuten puhelimet ovat luovutettu huoneen ulkopuolelle. Testi voi alkaa kun projektin johtaja tohtori Phillips (Peter Stormare) käy toivottamassa osalliset tervetulleiksi tappamalla yhden heistä ja jättämällä muut ruumiin kanssa suljettuun tilaan. Kyseessä on tälläkin kertaa kirjaimellisesti eliminointiprosessi, joten tunteet alkavat nopeasti ailahdella kun kukaan ei halua kuolla ja testin organisaattori tarjoaa ainoastaan siihen mahdollisuuksia.

Cube, Exam ja lukuisat muut elokuvat tulevat mieleen ja vaikka The Killing Room huomattaa pohjautuvansa tositapahtumiin (CIA:n käyttämään mielenhallintaohjelmaan MK-Ultra) niin ei se nimenomainen seikka tee siitä mitenkään kollegoistaan eroavaa. Edelleenkin kyse on tarinasta jossa on suljettu tila, keskenään erilaisia ihmisiä ja vääjäämättä kuolemaan johtavia tilanteita, ja jos siellä ei ole Cuben taikka Saw:n tavoin arvoituksia taikka ansoja aiheuttassa ongelmia, niin sitten se on nimenomaan ihmismieli joka johtaa kohtalokkaisiin ratkaisuihin. Parhaimmissa tämän lajityypin elokuvissa näyttelijät toteuttavat jännityksen ja The Killing Room kuuluu ehdottomasti sinne parempien esimerkkien joukkoon. Sopivan tiivis ryhmä (kolme huoneessa, kaksi ulkopuolella) ja ei kärjistettyjä persoonallisuuksia pitävät huolen siitä, että kukaan näyttelijöistä ei pääse sooloilemaan vaan  tukevat toisiaan ja pieni porukka on varmasti saanut roolittajat keskittymään oikeisiin valintoihin. Timothy Hutton, Nick Cannon, Shea Whigham toimivat uskottavasti yhdessä (nelikkoon kuuluva Clea DuVall on hän joka aloitukseksi tapetaan ja ei siten pääse vaikuttamaan varsinaiseen jatkoon) ja projektin tarkkailijoina toimivat Peter Stormare ja Chloë Sevigny ovat hekin omalta osaltaan hyviä, että näytteleminen on kaikessa kurinalaisuudessaan toimivaa.

Ahdistava tunnelma pysyy hyvin yllä kun liioitteluihin ei sorruta ja jos jos jotain miinusta tästä tietoisen pienimuotoisesta painostavan psykologisesta jännäristä hakee, niin alusta asti on valitettavan selvää ketä tarinassa oikeasti testataan, jolloin vaikka se ei varsinaisesti riko tunnelmaa niin ikäväkseen se vie loppuun suunnatun yllätysmomentin pois.

The Killing Room on niitä elokuvia joita on helppo suositella heille jotka hakevat hyvää ja varsin painostavaa jännitystä (liki kauhua) katsottavakseen, mutta on hyvin helppo ymmärtää miksi tällainen ei tavoita suurta yleisöä ja jonka kohtalona on olla jonkinlainen kulttielokuva jonka suosio perustuu sen sattumalta nähneiden kehuihin. Se ei tarjoa ilonhetkiä, ollen siten suht' raskasta katseltavaa ja näin ollen ainoastaan yhden katselun elokuva. Siinä ei ole mitään suurta elettä joka keräisi huomiota, ainoastaan keskittyminen yhteen pieneen pisteeseen jonka halutaan olevan parhain mahdollinen. 
The Killing Roomin pysyttäytyminen näinkin minimalistisena saattaa olla myös syynä siihen, miksi se ei esimerkiksi Cuben tavoin ole automaattisesti mielessä kun tämänkaltaiset elokuvat tulevat puheeksi, sillä se on kenties turhankin arkisen oloinen ilman räiskyviä persoonia taikka jotain visuaalista temppua, mutta sen voima perustuukin juuri niiden välttelyyn. Joskin samalla on huomioitava se, että vaikka tarina on toimiva niin juonikuvausta on vaikea tehdä ajattelematta itsekin sitä kuinka käytetty se onkaan.

Sääli ettei ohjaaja Jonathan Liebesman ole kertaakaan muulloin ollut yhtä vaikuttava kuin tässä ja debyyttipitkänsä Darkness Fallsin kohdalla käyttämäni laina on hyvä ottaa myös tässä yhteydessä esille:

Tämän jälkeen on seurannut lähes ainoastaan persoonattomia tehostemyllytyksiä ja The Killing Room kuitenkin osoittaa missä hän olisi omimmillaan.

Tähdet: ****

The Killing Room

Kuolema silmästä silmään (The Quiller Memorandum, 1966)

60-luvun Länsi-Berliinissä tapetaan kaksi brittiagenttia, johon syyllisiksi uskotaan uusnatseja ja siksipä paikalle kutsutaan ilmeisesti parempaan agenttiluokkaan lukeutuva Quiller (George Segal), joka saa tehtäväkseen etsiä äärioikeistoryhmittymän päämaja ja lopettaa haitallinen toiminta. Nämä natsit eivät tietenkään pidä univormuja taikka kiillota päitään autovahalla, joten tunnistaminen jää tylyyn käytökseen sekä kireisiin ilmeisiin, joten nähtävästi joka toinen suomalainenkin on epäilyksen alainen.
Quiller kiertää siellä ja täällä esittelemässä vihjailevia kysymyksiä sekä olettamuksia, mutta ei oikein tunnu valitsevan kohteitaan millään logiikalla, mutta kaipa pääasia on että vastustajat tietävät hänen läsnäolostaan, johon kyllä varmaan olisi riittänyt baarissa tissuttelu. Pääasia on, että kuvaan astuu huumaus, kidnappaus, kidutus ja natsijohtaja Oktober (Max von Sydow) jolle kettuilla epäonnistuneesti. Ollakseen jokin superagentti Quiller ei löydä taikka selvitä oikeastaan mitään, vaan esimerkiksi pahisten päämaja paljastuu hänelle vain koska pahikset kaappaavat hänet, vievät tukikohtaansa, kertovat missä ovat ja sankarimme ei edes ole läsnä kun pahuuden tekijät kukistetaan. Bravo!

Elokuvan pohjana toimiva alkuperäiskirja oli ilmeisen menestynyt niin kaupallisesti kuin arvosteluissakin ja päähahmo Quiller saikin ajansaatossa 20 agenttiseikkailua osakseen (19 romaania, yksi novelli), ja vaikkakaan ei ollut rahallinen lottovoitto niin tämä ensimmäinen filmatisointikin keräsi kuitenkin joitakin palkintoehdokkuuksia, että on pienoinen ihmetyksen aihe miksi ei Quilller-elokuvia ole ilmaantunut sen enempää. Vuonna 1975 kyllä ilmaantui 13-osainen televisiosarja, jota ei sitäkään ole ilmeisesti sittemmin uusittu kertaakaan saati että olisi saanut osakseen fyysistä julkaisua. Mielenkiintoista! Varsinkin siinä vaiheessa kun Matt Damonin Bournet aloittivat voittokulkunsa, Daniel Craigin myötä uudistettiin 007 ja Tom Cruisen Mission Impossible kiipesi koko ajan korkeampaan torniin olisi ollut varmasti otollista kaivaa Quillerkin uudestaan esiin, mutta hiljaisuus on ainoa ääni jota on sieltä suunnalta saanut kuunnella. Mistä tulikin mieleeni, että eipä Michael Cainen tutuksi tekemä agentti Harry Palmerkaan ole elokuvissa esiintynyt sitten vuoden 1996, joka on toki huomattavasti lähempänä kuin Quillerin kohdalla, mutta aika kaukana kuitenkin. Nykyään kun viikon vanhoistakin elokuvista tehdään uusintaversioita valinnan helppouden vuoksi, niin uskoisi olevan jokseenkin riskittömämpää tehdä filmatisointeja myös jostain Palmerin ja Quillerin kaltaisista hahmoista joilla on taustamateriaalia ja jonkinlaista nimeä hyödynnettäväksi. Vähän vaan uusitaan hahmoja nykyhetkeen sopivammaksi, että pääosaan joku öljytty paidaton nuorukainen, käteen tuoreinta mallia oleva älypuhelin, dialogiin termejä kuten "bae" tai "kanye" ja vastustajaksi kotona viihtyvä Anonymouslainen aikeenaan suorittaa palveluestoiskun Kelan sivuille. Tai hei, missä ihmeessä kuppaa uusi Remo-elokuva?

Kuolema silmästä silmään on perustoimiva old school-jännäri joka ei luonnollisestikaan tekoaikanaan ollut vanhan koulun teos, mutta nyttemmin katsottuna on esimerkiksi visuaalisuuden ja kiireen sijaan juuri toteutustyylinsä vuoksi mukavan dialogi- ja tunnelmapainotteinen. Teksti ei nyt ehkä kaikkein terävintä taikka yllättävintä ole ja hyvät näyttelijätkin ovat tehneet väkevämpiäkin roolisuorituksia, mutta kaikkiaan osa-alueet ovat kelvollisen toimivia ja enimmäkseen suht' varmaotteisia, vaikkakin elokuvan tuntuukin paljastavan korttinsa jo puoliväliin tullessa ja siten loppuosa ei ole niin pulssianostattava kuin arvatenkin tarkoitus olisi ollut. Joskin tässä ei tosiaankaan ole fyysistä toimintaa edes karateiskun vertaa, että jännitys pyritään luomaan pelkkien vihjailujen sekä kuvan ulkopuolisten tapahtumien avulla ja se on toki toisenlaiseen toteutukseen verrattaessa virkistävä poikkeus, mutta vastaavasti sen vuoksi on alttiimpi antamaan ajatusten harhailla ja muussa tapauksessa sitä estämään olisi kaivattu avuksi vahvempaa dialogia sekä intensiivisempää esiintymistä. Lisäksi kun aiemmin mietin miksi ei Quiller-elokuvia ole tehty enempää, syynä lienee nimenomaan tämän filmatisoinnin tapa esittää sankari joka ei hirveästi anna mahdollisuuksia rakentaa lasten hiekkaämpäriä suurempia pilvilinnoja. Quiller on aivan liian saamaton ja vahingossa sankariksi päätyvä jotta sitä jaksaisi katsoa elokuvasta toiseen ja jos hahmo on oikeanlaisesti siirretty kirjasta elokuvaan, pistää se miettimään oliko niitä kirjojakaan nyt syytä tehdä enempää. Ehkäpä kyseessä onkin jokin agenttien Bertie Wooster?

Erityisen mielenkiintoista on se, että kymmennen vuotta myöhemmin ilmestyneen Maratoonarin kuuluisa is it safe?-kidutuskohtaus on hampaat poislukien varsin samanlainen kuin tämän elokuvan vastaava ja voisin uskoa etenkin Max von Sydowin olleen jonkinlainen esikuva Laurence Olivierin roolisuoritukselle (joskin Olivier parantaa juoksua von Sydowista). Näin ollen kun vuonna 1997 Patrick Stewart käytännössä toisti Olivierin Maratoonari-osan Salaliittoteoriassa, pitänee kenties kunnia kuitenkin antaa von Sydowille Olivierin sijaan. Mutta niinhän se on, että taide jäljittelee taidetta ja nämä muuten muistuttavatkin toisiaan sen verran paljon, että olen oikeasti yllättynyt ettei yhdenkään elokuvan trivioissa tehdä mainintaa yhtäläisyyksistä.

Tähdet: ***

Kuolema silmästä silmään

Arctic Blue (1993)

Tämä saattaa kuulostaa hieman tekoaikana kovassa vauhdissa olleen Villi pohjola-televisiosarjan (Northern Exposure) idealta, mutta mukana on vähemmän hirvien mylvintää. Kuitenkin, Los Angelesin auringosta Alaskan jäiseen erämaahan töihin matkannut ns. märkäkorva, Eric (Dylan Walsh) törmää ekotutkimustensa yhteydessä salametsästäjiin ja kun valitettavan sattuman johdosta jälkimmäisten johtohahmo Ben (Rutger Hauer) tulee tappaneeksi kanssametsästäjän, joutuu Eric vastenhakoiseksi vanginvartijaksi. Sheriffin oletus on etteivät Benin kaverit löydä häntä jos miestä säilytetään muualla kuin putkassa, mutta tottakai kyseessä on harhaluulo ja piakkoin Eric tarpookin Benin kanssa erämaassa, tappointoiset metsästäjät perässään.

Olen saattanut kertoa tämän joskus aikaisemmin, mutta vielä 90-luvun alkupuolella olin sen luokan Rutger Hauer-fani, että jos hän olisi julkaissut 90 minuutin videon jossa vain istuskelee pöntöllä lukemassa Mikrobittiä niin satavarmasti olisin ostanut sen. Jossain tämän Arctic Bluen kohdilla aloin kuitenkin jo hieman kyseenalaistamaan uskollisuuttani, että olenkohan koko ajan seurannut väärää profeettaa. Tämä siis vain todetakseni niin sekä Hauerin elokuvien kuin hänen oman yritteliäisyyden tason olleen selvässä laskussa ja vaikka vielä jonkin aikaa pystyi vakuuttelemaan itselleen, että "vaikka elokuva onkin huono, on Hauer sentään hyvä", ei se näin läheskään tarpeeksi usein ollut. Joskin edelleen olen sitä mieltä, että Hauer kuului siihen kaartiin näyttelijöitä joiden pitää melkein yrittää ollakseen oikeasti huono, mutta ei se tietenkään tarkoita etteikö hänenkin kohdallaan huomannut koska sydän ei ollut mukana yhtä vahvasti kuin halu vuokranmaksuun ja varsinkin silloin kun kyse on näyttelijöistä joiden pelkkä karisma kantaa elokuvaa ovat odotukset helposti liian korkealla. Silloin 1993 tai ainakin lähimain kun Arctic Bluen eli Armottomat miehet katsoin, tuntui se Hauer-mittapuulla katsoen pettymykseltä, mutta ei vielä ollut mikään kuolinisku fanitukselle. Eikä se koskaan oikeastaan kuollutkaan, se vain muuttui huomattavasti valikoivammaksi sen suhteen, että mikä on syytä hankkia itselle ja enää ei siis ollut mikään kiire ostaa niitä heti ilmestyessään.

Arctic Blue on keskitason jännäri joka aika nopeasti rupeaa tuomaan mieleen muistumia The Most Dangerous Game-tyyppisistä tarinoista, mihin saattaa tässä tapauksessa vaikuttaa se että Hauer itse tähditti yhtä sen tarinan filmatisoinneista (Aseeton saalis, 1994), mutta muutoinkin perusrunkona voi nähdä tutun saalis ja saalistaja-toiminnan ja siihen esimerkiksi elokuvan markkinointi tukeutui (se vähä mitä oli). Itse perässä olevien pahisten ammuskeluun turvautuvaa pakenemista mielenkiintoisempaa on seurata luottamuspulaisen kaksikon selviytymistä villin luonnon keskellä. Joten hypotermiat, kantapohjaa pistävät kivet ja kakkosluokan petoeläimien (ihminen on numero yksi) hampaiden väistely on Arctic Bluen parempi keino erottautua joukosta. Toisin sanoen, kyseessä on hieman kuin Anthony Hopkinsin tähdittämä Reunalla (1997), mutta karhun sijaan perässä onkin bearmiehiä kivääreineen. Itse tosiaan näen kuitenkin niin, että se luontoseikkailu on kiinnostavampi osa, koska siihen on kenties helpompi samaistua, kun taas ne pyssymiehet tekevät elokuvasta tavanomaisemman toimintaleffan. Joskin he pysyttelevät valtaosan ajasta niin etäällä, että uskoisin tarkoituksen olleenkin itse erämaan toimivan "päävihollisena", mutta aivan kuten Transformers-leffoissa joissa kukaan ei välitä hevonkukkuakaan ihmisistä, niin kuitenkin tuumittiin heidän olevan jostain syystä tarpeen. Olisivat vain pistäneet tilalle kaksi koiraa ja yhden kissan.

Parasta itse tarinassa on kuitenkin se perinteinen kala kuivalla maalla-idea jossa pikkuhijaa päädytään ymmärtämään toisen osapuolen elämänkatsomusta, mutta siitä ajatuksesta etenkin se miten Ben päätyy olosuhteiden uhrina vangituksi ja miten sopeutuu tai ei siihen: kiistatilanteessa hän tappaa toisen ihmisen itsepuolustukseksi, mutta kavereidensa paniikkiratkaisun vuoksi päätyy osalliseksi kahden muun ihmisen kuolemaan. Tämä yhdistettynä jonkinlaiseen kulttuurierojen törmäykseen on hyvä idea ja kun Ben muutenkin on ihminen joka on kasvanut erämaan vapaudessa tuo kahlehdituksi tuleminen mukanaan hyvää vertauskuvaa eläintarhaeläimestä. Lopetus tuntuu tukevan tätä ajatusta.

Näytteleminen on kauttaaltaan suht' harmitonta, jolloin se ei suuremmilta osin häiritse, mutta ei myöskään nostata kehujakaan. Mitä tulee pääduoon niin Hauer on ihan hyvä, mutta ei yritä sen ihmeempää, kun taas Walsh on sen verran valju ettei hänestä jää jälkeäkään. Ja kun koko elokuvaa vaivaa pieni laiskuus sekä keskittymisen puute sen suhteen, että mikä se varsinainen teema nyt onkaan, en usko edes näyttelijävaihdostenkaan olevan keino tehdä Arctic Bluesta parempaa kuin mitä se nyt. Se on ihan ok ja tuo mieleen joitakin hyviä ajatuksia ihmisen arvosta sun muuta, mutta aivan kuten elokuvan maisemakuvat jotka eivät juuri laisinkaan käytä Alaskaa hyväkseen (riippumatta siitä missä onkaan kuvattu) on lopputulos teos jonka kohdalla enimmäkseen tuumii, että mitä kaikkea olisikaan pitänyt muuttaa jotta ajatuksista olisi tullut tekoja. Parhaimpina päivinään siihen olisi riittänyt Hauer itse. Asia mihin ainakin olisi pitänyt panostaa on nimenomaan luonnon elementtien hyödyntäminen, sillä kun aiemmin sanoin vaaroina olevan kylmettymistä ja petoeläinten hampaita, niin jos ei esimerkiksi jälkimmäistä ole kuin ohimennen heitetyn toteamuksen "duud, tääl on sitte susia" verran, ei siitä pahemmin saa mitään pureskeltavaa. Olisivat edes näyttäneet kuvaa sudesta, tms.

Arctic Blue on näköjään niitä elokuvia jotka on pitänyt julkaista miljoonalla erilaisella kannella ja tässä osa niistä. Aika harmittoman oloisia tuntuvat olevan, joten mitään sen ihmeellisempää ei niistä voi voine sanoa kuin, että toisessa vasemmalta Hauer näyttää Pierce Brosnanilta.

Niin tästä seuravasta tuli hieman mieleen Insomnian uusintaversio. Joka sekin sijoittuu Alaskaan ja myöhemmin Hauer näytteli Insomnian ohjanneen Christopher Nolanin Batman Beginsissa. Joka ei tietenkään liity Actic Bluehun mitenkään, mutta kuitenkin.

Tähdet: **

Arctic Blue

Lavastettu (Framed, 2002)

Poliisi Mike (Rob Lowe) on perheineen lomailemassa aurinkorannikolla ja nuoria naisia tirkistellessään bongaa oikeuteen todistajaksi kovasti etsityn rikollisen, Eddien (Sam Neill). Mike näkee tässä tilaisuuden saada kaivattu pahis kiinni ja tietenkin pönkittää egoaan mahdollisella ylennyksellä, etc. Eddie pidätetäänkin, mutta ennen kuin hän suostuu lavertelemaan kollegoistaan haluaa hän Miken toimivan kuulustelijana, mikä ihmetyttää kaikkia ja etenkin Mikea itseään. No, kyse on tietenkin siitä tutusta kunhan kettuilen-kissa ja hiiri-leikistä, että seuraavaksi sitten seurataankin kuinka Eddie puhuu ummet ja lammet kaikesta hassusta, mutta kiertelee itse pääaihetta kuin kissa kuumaa puuroa. Ruvetaan siis pääsemään ihon alle, hermot kiristyvät ja kohta Mike alkaa tuntea liiaksikin vetoa Eddien maailmaan.

Rutiinijännäri jossa kuten aihe sekä rakenne edellyttävät, kiintoisinta on seurata keskiössä olevan duon sanallista kaksintaistelua. Mitenkään kummoista ei teksti kylläkään ole ja askelmerkit ovat kauttaaltaan tuttuja, jolloin sitä suuremmalla syyllä näyttelijöiden tulee vakuuttaa osaamisellaan. Sam Neill on oma hyvä itsensä ja Rob Lowe jota nyt harvemmin mieltää mitenkään erinomaiseksi näyttelijäksi eikä vastaavasti huonoksikaan, on hänkin ihan sopiva osaansa, vaikka onhan tämä nyt jo perinteidensä vuoksi selvästi tehty sellaiseksi, että duon pahiksella on kaikki parhaat sanat käytössään. Näytteleminen on kuitenkin siis osaavien tekijöiden käsissä, mutta kehuenkin voi sanoa heidänkin olevan "vain" ihan hyviä, eivät siten missään nimessä synnytä suorituksia joista puhutaan leirinuotioilla.

Kyseessä on sellainen elokuvien perusduunari: vaatteet eivät ehkä ole muotitietoisia, palkka osoittaa keskiluokkaisuuden ja tukkakin leikataan kotiparturissa, mutta työ tehdään satoi tai paistoi ja jo se ansaitsee jonkinlaista peukutusta.

Vähän on kuitenkin likaa kynsien alla, että täysin edustuskelpoinen ei olla.

Sinänsä mielenkiintoista, että elokuvan nimi on molemmilla kielillä Lavastettu, kun tämä seikka tulee aiheelliseksi elokuvassa vasta jossain ajassa 1h 20min ja sitten oikein tuplaten. Toki mukana on petoksia ja muuta sellaista, mutta ketään ei lavasteta taikka väitetä tehdyn niin ennen tuota kellonaikaa. Neljä minuuttia ennen lopputekstejä. Joten ei se hirveästi vaikuta tarinankulkuun.

Ehkä se saksalaisen painoksen The Master Criminal olisi ollut parempi vaihtoehto?

Tähdet: **(*)

Lavastettu

Primal (2019)

Jos unohdetaan elokuviin erikoistuneet myymälät, niin fyysiset kuin virtuaalisetkin, pistää tällainen Primalin kaltainen pikkuelokuva miettimään että kuinkahan paljon elokuvia menee ns. hukkaan kun niitä ei ole entiseen tapaan vähän joka puolella esitteillä. Primalissa sentään on suht' tunnettuja nimiä sekä mahdollisuus käyttää markkinoinnissa jotain mainintaa Oscar-pystistä, mutta se on silti selvästi kaukana elokuvasta joka saisi laajamittaisen teatterikierroksen osakseen, joten sellaisen parhaimmat mahdollisuudet kaupalliseen menestykseen ovat vuokraamot ja myymälät, jotka molemmat ovat nykyään pitkälti verkkopainotteisia. Mutta kun elokuvia tehtaillaan aika rutosti niin miten saada se yksi sieltä esille ellei joku satu sellaista tietoisesti etsimään, tai on vain hyvin kärsivällinen ja selaa sivu sivulta nimikkeitä löytääkseen jotain mielenkiintoa herättävää. Ja kun näkyvä markkinointi keskittyy suuriin elokuviin niin varmasti moni merkittäväkin pienelokuva katoaa koska ei pysty samanlaiseen huomiohakuun, saati että mikään päättävä taho ylipäätään edes katsoisi sen olevan pienenkään mainoskuluja vaativan riskin arvoista. Vaikea on muistaa aikaa jolloin ihmiset valittivat kun kesti muka liian kauan, että elokuva päätyi teatterista vuokralle/myyntiin, kun nykyään kierto on niin ripeää etteivät edes isot ja palkintoja niittäneet elokuvat tunnu saavan kunnolla aikaa osakseen sillä on kiire tuoda jo seuraava tusina tilalle. Miten siis pienillä elokuvilla olisi mahdollisuutta jäädä odottamaan jos joku ehtii huomata heidät.

Tässä nyt varmastikin osittain painaa oma tottumus siihen kuinka oli kiva käsinkoskien valikoida elokuvia ja monasti ottaa katsottavaksi jotain joka vain näytti mielenkiintoiselta, että uudemmalle ja/tai erilaisemmalle sukupolvelle pelkkä ruudun pyyhkäisy saattaa tuntua ihan samalta. Silti uskon että jos ei nyt satu erikseen etsimään jotain Nicolas Cage-elokuvia, aihepiiriin sopivia taikka vain katsoo millä saisi vaikkapa jonkin 3 kympillä-tarjouksen täytetyksi ei esimerkiksi Primal päätyisi kovinkaan monen huomion alle. Ihan siinä missä muutkin kyllä tämäkin ansaitsisi mahdollisuuden tarjota katsojalle vaihtoehtoa niiden suurempien ja helpompien valintojen ohella.

Primal kyllä sai osakseen jonkinlaista mediahuomiota syystä, että kun Nicolas Cagen huhuttiin tekevän Tiger King/Joe Exotic-elokuvaa (joka sittemmin osoittautuikin tv:n minisarjaksi) niin alussa ei tainnut olla juuri yhtäkään uutisointia jossa ei olisi hyödynnetty nimenomaan Primalin kannesta otettua kuvaa Cagesta. Eri asia tietenkin on se, että auttoiko se Primalin myynnissä jos ei kerran tiedetty mistä kyseinen kuva oli otettu.

Jos tämä ei olisi tullut tiedostamattani minulle en kenties olisi sen pariin koskaan päätynyt, mutta tässä se nyt sitten kuitenkin on.

Eksoottisia eläimiä pyydystävä Frank (Nicolas Cage) saa huonosti animoidun legendaarisen valkoisen jaguaarin kiinni ja kuulee paikallisilta kauhutarinoita siitä kuinka kyseinen kissimirri on aave, kirottu ja vaikka mikä jumaltarujen ihmissyöjäpeto. Nyt on laivattava jaguaari kotiin, mutta tottakai samalla botskilla kuljetetaan Richardia (Kevin Durand) eli maailman vaarallisinta vankia joka ei kuitenkaan ole Steve Buscemi, jolloin näin ollaan luotu puitteet myöhemmille ongelmille. Arvannette siis kuinka matkan aikana molemmat häkkieläimet pääsevät vapaaksi ja ruumiita alkaa kasaantumaan. Varsinkin kun Richard päästää jaguaarin ohella kaikki muutkin Frankin eläimet mellastamaan ja vaikka suurin osa ei äkkiseltään vaikutakaan ihmisille vaarallisilta niin siellä on apinoita.

Voisin kuvitella tämän elokuvan tekijöiden katsoneen Snakes on a Planen ja todenneen, että mitä jos tehtäisiin sama mutta laivassa ja pistämällä käärmeiden oheen muitakin eläimiä riehumaan. Sitten taas joku joukosta sanoisi, että meillähän on tämä käsikirjoitus joka on vähän kuin The Ghost and the Darkness laivalla ja kenties sen voisi sekoittaa joukkoon. Sitten Nicolas Cage tuli paikalle ja sanoi "olen humalassa".

Primal vaikuttaa elokuvalta johon ei ole ollut vain yhtä ideaa, vaan joukko niitä jotka sitten on koetettu yhdistää kokonaisuudeksi. On siis Moby Dickista muistuttava leppymätön saalistaja joka on kenties liikaakin sokaistunut missiostaan ja on tähän liittyvä mystinen eläin jonka toiminta saa uskomaan yliluonnollisuuteen nousevien legendojen olevan todenperäisiä. On idea sijoittaa tapahtumat keskelle merta jumiin jäävään rahtilaivaan ja toteuttaa perinteistä suljetun tilan uhkaa jossa pakotietä ei ole ja uhka vaanii joka nurkan takana. Koska pelkkä vapaaksi pääsevä jaguaari ei riitä niin mukaan pistetään joukko viranomaisia joilta pääsee karkuun heidän kuljettamansa ylipätevän vaarallinen vanki ja siltä osin ollaankin esimerkiksi jonkin Alienin tapaisen elokuvan sijaan jossain Matkustaja 57-/Con Air-moodissa ja satunnaisista risteyksistä huolimatta nämä kaksi eli eläin ja murhaaja-polut pysyttelevät erillään. Virkeyttä ja lisäuhkia on tuotu ratkaisulla vapauttaa kaikki lastiruumassa olevat eläimet ja nyt pelättävänä ei siis ole vain yksittäinen ihminen taikka kissaeläin vaan sieltä saattaa tulla mitä tahansa ja mistä tahansa. Joskin tämä jälkimmäinen idea pysyttelee vielä enemmän erillään muista kuin ne kaksi pääuhkaa ja niinpä luvattu kaaottisuus on turhan rasvatyyntä, johon lienee ainakin osittain syynä budjetin pieni koko.

Primalin pääongelmana onkin jokaiselta osa-alueeltaan puolitiehen jääminen, kun esimerkiksi paljon lupailtu kissapeto on sivussa ja muutkin eläimet pysyttelevät enimmäkseen poissa kuvasta, mutta katsojan tulisi muka tuntea jännitystä niiden vuoksi ja niistä jaksetaan kyllä sen vuoksi tehdäkin mainintoja. Se on vain vaikea pelätä jotain ei tunnu edes elokuvantekijöiden mielestä olevan olemassa. Tilannetta ei ainakaan auta se, että tietokoneitse luoduissa eläimissä on uskottavuutta kuin Ryhmä Haun koirissa.

Enemmän Primal kertookin siitä kuinka laivalla on vapaana tappamiseen erikoistunut ihminen ja niinpä enin osa elokuvasta keskittyy juuri sellaisen Die Hardista ja muista vastaavista tuttuun toteutukseen jossa jutustellaan radioitse ja aina välillä jossain nurkassa joku tapetaan. Lyhyesti todettuna Primal ihmisistä ei eläimistä kertova jännityselokuva ja siltä osin se on varsin tavanomaisen kulunutta jossa ei ilmeisesti se tiedostaen yritetäkään tehdä enempää kuin pakollisuuden verran. Vaikkakin siinä vaiheessa kun lyhyesti osoitetaan laivassa liikkuvan kaikenlaisia ihmisille haitaksi olevia eläimiä oltaisiin voitu tehdä koomisempaa ja huomattavasti eläväisempää B-rainaa edellä mainitun Snakes on a Planen henkeen, joka ehkä sen tavoin olisi ollut edelleen kehnoa elokuvaa mutta ainakin virkeämpää. Etenkin kun Kevin Durand esittää ns. arvaamatonta sekä ammattitaitoista sekopäätä ja Nicolas Cage kapteeni Haddockia, jolloin villieläimet mukaanlukien elementtejä huumoripainotteisempaan tuotokseen olisi ollut. Joskin se puolitiehen jääminen on myös heidän kohdalla selvää ja esimerkiksi cageasteikolla tämä on aikalailla keskivaiheilla, että ei laisinkaan vakavasti otettava mutta ei ikäväkseen myöskään hullu kuin pullosta tullut.

Välityön makua.

Tähdet: **

Primal

Ps. mukana on myös muutama seikka jotka muistuttivat erityisesti Aliensista. Ei vain se suljettu "rakennus" jossa aseistetut ammattilaiset ovat hätää kärsimässä ylivoimaisen vihollisen edessä, mutta myös se kuinka Michael Imperioli esittää petollista kynäniskaa Paul Reiserin tavoin ja varsinkin tilanne jossa Famke Janssen suljetaan lapsen kanssa pieneen tilaan käärmeen (vrt. kasvohalaaja) kanssa tuntui iskevän silmää James Cameronin ohjaustyön suuntaan. Puusilmää, mutta silmää kuitenkin.