Neljä toisilleen vierasta ihmistä on kutsuttu tekemään eräänlaista psykologista koetta, joka heidän silmissään tarkoittaa rasti ruutuun-kysymyksiin vastaamista ja on samanlainen kuin kuin esimerkiksi ainakin ennen suomessa kutsunnoissa käytetty. Joten oletko koskaan halunnut olla kukkakauppias? Ollaan siis kliinisen valkoisessa huoneessa jossa tuolit sekä pöydät ovat pultattu lattiaan kiinni ja kaikki häiriötekijät kuten puhelimet ovat luovutettu huoneen ulkopuolelle. Testi voi alkaa kun projektin johtaja tohtori Phillips (Peter Stormare) käy toivottamassa osalliset tervetulleiksi tappamalla yhden heistä ja jättämällä muut ruumiin kanssa suljettuun tilaan. Kyseessä on tälläkin kertaa kirjaimellisesti eliminointiprosessi, joten tunteet alkavat nopeasti ailahdella kun kukaan ei halua kuolla ja testin organisaattori tarjoaa ainoastaan siihen mahdollisuuksia.
Cube, Exam ja lukuisat muut elokuvat tulevat mieleen ja vaikka The Killing Room huomattaa pohjautuvansa tositapahtumiin (CIA:n käyttämään mielenhallintaohjelmaan MK-Ultra) niin ei se nimenomainen seikka tee siitä mitenkään kollegoistaan eroavaa. Edelleenkin kyse on tarinasta jossa on suljettu tila, keskenään erilaisia ihmisiä ja vääjäämättä kuolemaan johtavia tilanteita, ja jos siellä ei ole Cuben taikka Saw:n tavoin arvoituksia taikka ansoja aiheuttassa ongelmia, niin sitten se on nimenomaan ihmismieli joka johtaa kohtalokkaisiin ratkaisuihin. Parhaimmissa tämän lajityypin elokuvissa näyttelijät toteuttavat jännityksen ja The Killing Room kuuluu ehdottomasti sinne parempien esimerkkien joukkoon. Sopivan tiivis ryhmä (kolme huoneessa, kaksi ulkopuolella) ja ei kärjistettyjä persoonallisuuksia pitävät huolen siitä, että kukaan näyttelijöistä ei pääse sooloilemaan vaan tukevat toisiaan ja pieni porukka on varmasti saanut roolittajat keskittymään oikeisiin valintoihin. Timothy Hutton, Nick Cannon, Shea Whigham toimivat uskottavasti yhdessä (nelikkoon kuuluva Clea DuVall on hän joka aloitukseksi tapetaan ja ei siten pääse vaikuttamaan varsinaiseen jatkoon) ja projektin tarkkailijoina toimivat Peter Stormare ja Chloë Sevigny ovat hekin omalta osaltaan hyviä, että näytteleminen on kaikessa kurinalaisuudessaan toimivaa.
Ahdistava tunnelma pysyy hyvin yllä kun liioitteluihin ei sorruta ja jos jos jotain miinusta tästä tietoisen pienimuotoisesta painostavan psykologisesta jännäristä hakee, niin alusta asti on valitettavan selvää ketä tarinassa oikeasti testataan, jolloin vaikka se ei varsinaisesti riko tunnelmaa niin ikäväkseen se vie loppuun suunnatun yllätysmomentin pois.
The Killing Room on niitä elokuvia joita on helppo suositella heille jotka hakevat hyvää ja varsin painostavaa jännitystä (liki kauhua) katsottavakseen, mutta on hyvin helppo ymmärtää miksi tällainen ei tavoita suurta yleisöä ja jonka kohtalona on olla jonkinlainen kulttielokuva jonka suosio perustuu sen sattumalta nähneiden kehuihin. Se ei tarjoa ilonhetkiä, ollen siten suht' raskasta katseltavaa ja näin ollen ainoastaan yhden katselun elokuva. Siinä ei ole mitään suurta elettä joka keräisi huomiota, ainoastaan keskittyminen yhteen pieneen pisteeseen jonka halutaan olevan parhain mahdollinen.
The Killing Roomin pysyttäytyminen näinkin minimalistisena saattaa olla myös syynä siihen, miksi se ei esimerkiksi Cuben tavoin ole automaattisesti mielessä kun tämänkaltaiset elokuvat tulevat puheeksi, sillä se on kenties turhankin arkisen oloinen ilman räiskyviä persoonia taikka jotain visuaalista temppua, mutta sen voima perustuukin juuri niiden välttelyyn. Joskin samalla on huomioitava se, että vaikka tarina on toimiva niin juonikuvausta on vaikea tehdä ajattelematta itsekin sitä kuinka käytetty se onkaan.
Sääli ettei ohjaaja Jonathan Liebesman ole kertaakaan muulloin ollut yhtä vaikuttava kuin tässä ja debyyttipitkänsä Darkness Fallsin kohdalla käyttämäni laina on hyvä ottaa myös tässä yhteydessä esille:
Tähdet: ****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti