Egypti: kuolemattomuuden jäljillä (Egypt: Quest for Immortality, 1995)

Dokumentti joka koettaa valottaa mitä kuolemattomuus tarkoitti menneiden aikojen faaroille ja se ei ollut myöhemmin kuolleista nouseva muumio vaan pikemminkin hautarauha sekä nimen jääminen historiankirjoihin. Siksi siis patsaat ja muut rakennelmat.

Hyvin tyypillinen National Geographic-dokumentti jossa tulee varsin kattava määrä aiheeseensa liittyvää tietoa, mutta liian lyhyt pituus (48min) informaation määrään nähden johtaa siihen ettei oikein mistään saa kunnolla tarttumapintaa. Kyseessä on siis hieman kuin lasten historiaiheinen kuvakirja jossa itse Rosettan kivi-piirros saa suurimman pinta-alan osakseen ja sitä selittävä teksti saa tyytyä pariin tiivistävään riviin. Itse tiedon sisällössä ei ole vikaa, varsin kiinnostavia asioita esitetään vaikkakaan ei ehkä mitään erityisen yllättävää taikka uutta kenellekään joka on lukenut vähintäänkin jonkin Egyptin historian Wikipedia-sivun, tms., mutta hyvää infoa se silti on. Siinä vain hypitään liian nopeasti henkilöistä sekä tapahtumista toisiin ja minkään kohdalla ei ennätetä viipyä aiheen ansaitsemaa aikaa vaan kiire on ollut saada mahdollisimman paljon liian pieneen tilaan. Parempi olisi jos esimerkiksi usean faaraon sijaan oltaisiin keskitytty vain vaikkapa yhteen ja häneen liittyviin kuolemanjälkeisiin tapahtumiin (ts. haudan löytäminen, etc.).

Englanninkielisen version kertojana toimii Sam Waterston ja hänellä onkin ihan hyvä ja sellainen "professorimainen" ääni joka sopisikin dokumentin ääntelijäksi, ja vaikka ei sopisikaan niin hän olisi taatusti parempi vaihtoehto kuin tämän Tieteen kuvalehden (og. Time Life) julkaiseman suomennoksen kertoja. Suomidubbauksen suorittajan nimi kyllä mainitaan takakannessa, mutta en halua osoittaa sormella tuota monotonian mestaria ja totean vain että ei hyvä,,, ei hyvä. Niin kuivaa ja tylsää, että parempi pitää tulentekovälineet kaukana koska kertojaääni roihahtaisi ilmiliekkeihin pienestäkin kipinästä.

Muu rakenne sisältää sen mitä odottaakin, joten on vanhoja valokuvia sekä filmimateriaalia, sekuntien pituisia asiantuntijahaastatteluita, puuttuvat palikat ovat paikattu näytellyillä osilla ja kaiken kruunaa jo mainitsemani kertojaääni. Jälkimmäinen toteutetaankin niin masentavalla äänellä, että jos kertojaa ei oltu huumattu jollain hevostainnuttavilla niin jotain on ollut pahasti vialla. Ehkä se oli avunpyyntö. Pitääkin kuunnella se uudemman kerran enigmasalauksen koodinmurtajan avustuksella.

Siltikin, mukavaa opettavaista ajantappoa.

Tähdet: ***

Egypti: kuolemattomuuden jäljillä

The Untold History of the United States (2012-2013)

2000-luvun Oliver Stone on piirtynyt mieleeni kesytettynä versiona aiemmasta vaihtoehto-ohjaajasta joka on nykyisin sisäsiisti kapinallinen samalla tavalla kuin Nickelback on rokkia heille jotka eivät tiedä mitä se on. Aleksanteria, World Trade Centeria ja jopa Stonelle ideaalivalinnalta vaikuttavaa W.:tä katsellessa on aika vaikea nähdä niiden ohjaksissa olleen saman miehen joka teki JFK:n, Salvadorin tai The Doorsin. Jopa Wall Street tuntui jonkun muun tekemältä kuin Wall Street. En nyt sano 2000-Stonen olevan huonoa tai ainakaan kaiken täältä löytyvän olevan sellaista, mutta hieman alkoi tuntumaan, että kaikki Stonea todella polttaneet asiat oli jo käsitelty ja jäljelle jäi enemmän tai vähemmän niitä B-suunnitelmia joihin oli tyydyttävä kun muuta ei ollut. Hieman kuin että kunhan ollaan saatu naisille äänioikeus, mustien ei tarvitse istua bussin takaosassa ja homous ei ole enää luokiteltu sairaudeksi, eli kun oikeasti tärkeät asiat on hoidettu jäljelle jää mitä? Sieltä tulee sitten joku kristitty joka haluaa kieltää Paavo Pesusienen raaistavana (näin on käynyt), jonkun mielestä lakupekka on rasistinen koska tottakai rasisti nimeäisi ja kuvaisi lakupötkön siten ettei hänen edustamansa saasta sitä ostaisi ja muut eivät ostaisi koska luulevat sen olevan rasistinen ja jonkun mielestä mehujääpuikkoihin tulisi kirjata varoitus sisällä olevasta puutikusta joka voi naarmuttaa nielua (näinkin on käynyt). Toki aina on jotain tärkeää josta on puhuttava ja asianlaita mahdollisesti korjattava (ei kuitenkaan se Paavo Pesusieni), mutta suhteutettua merkittävyyteen vaikuttaisi siltä kuinka Stone rakensi jo talon ja nyt asentaa uudet verhot.

Siksipä hyvästä aiheesta huolimatta viime vuoden Stone-ohjaus Snowden ei ole kiinnostanut kun jos hän ei uskaltanut edes George W. Bushin kohdalla tehdä juuri mitään muuta kuin lempeän komedian niin miksi odottaisin Stonen korteissa olevan enää mitään uutta villihevosta. Tämä The Untold History of the United States kiinnosti jo pelkästään siksi, että aika vahvasti dokumenttien puoleen kääntynyt Stone on saanut siellä osastolla nykyfiktiotaan enemmän kiinnostavaa tavaraa aikaiseksi ja varsinkin tämä moniosainen dokumenttisarja vaikutti olevan kuin luotu Oliver Stonen käsittelyyn, sillä aika paljonhan hän on elokuvissaan kuvannut samansuuntaista amerikkalaista lähihistoriaa ja monia tässä sarjassa esiteltyjä asioita hän onkin jo elokuvissaan esitellyt, jolloin ehkäpä häneltä löytyisi kokemustensa vuoksi suurempaa paloa niiden läpivalaisuun. Joskin samalla takaraivossa kutisi pieni pelko siitä, että kerran kun hän on jo tehnyt elokuvat Richard Nixonista, John F. Kennedysta, Vietnamin sodasta, etc. niin ehkä hän saattaisi kulkea liiankin turvallisia reittejä koska been there done that. Vastaavasti samalla sitä oli hieman huolissaan myös siitä, että koska Stonella on kuitenkin jonkinlainen maine eräänlaisena salaliittoteoreetikkona niin kuinkahan paljon tästä dokumentista olisi luotettavaa vaikka kuinka maanisen vakuuttavasti puhuttaisiin ja parhaimillaanhan Stone pystyisi myymään vaikka jäätä eskimoille. Siis niille eskimoille jotka asuvat igluissa jossain lumisissa maisemissa. Ei mitään hipsterieskimoita manbuneineen.

The Untold History of the United States sisältää aiheita kuten toinen maailmansota, Vietnam, Irak, kylmä sota, Bush, Hussein, Stalin, Bin Laden, Nixon, CIA, laittomat asekaupat, öljybisnekset, keskitysleirit, Guantanamo ja kyllä te tiedätte: Wikileaks-kamaa. Siispä siten kun ajattelee tällaista 10 tunnin pakettia täynnä salamurhia, salaliittoja, hyvä veli-sopimuksia ja muuta sellaista niin kuka muu sen kaiken kokoaisi yhteen kuin juurikin Oliver Stone. Äkkiseltään tämä tuntuisi olevan jonkinlainen jenkkien Pandoran lipas jota valtio haluaa pitää piilossa kansalaisilta, mutta Stone avaa sen näyttääkseen kaiken mitä pitäisi tietää, mutta jota ei kerrota.

Mutta!

Näinhän sitä olettaisi Stonen maineen vuoksi ja tietenkin sen perusteella miten tätä dokumenttia on mainostettu. Tämä kun ei mukana olevista aiheista huolimatta ole niin raflaava kuin voisi ennakoida, sillä yllättäen Stone ei kertaakaan dokumentin aikana ajaudu foliopäisiin olettamuksiin ja huru-ukkoteorioihin vaan keskittyneen rauhaisasti esittelee kaiken saatavilla olevan tiedon joka joko kumoaa aiempia käsityksiä, esittää perustellun vaihtoehdon taikka välillä jopa tukee mahdollisesti puolueellisen lähteen kertomaa oli kyseessä sitten republikaanien taikka demokraattien teot. Yhtä ei demonisoida toista palvoen, vaan jos on vaikkapa esitetty väite jossain olevan joukkotuhoaseita niin Stone tarjoaa vastakappaleen jotta kokonaiskuva tulisi selväksi eikä syöksyttäisi tekemään johtopäätöksiä ja niiden mukana peruuttamattomia tekoja vain tahallisesti rajoitetun informaation perusteella. Valitettavasti koska kyse on historiasta niin lähes poikkeuksetta väärää taikka rajoitettua tietoa jakaneet toteuttivat halunsa tiedetyn harhakuvan perusteella ja totuus on vuotanut julki vasta kun on myöhäistä. Joten toivottavaa olisi oppia menneestä eikä toistaa sitä, mutta historia kertoo toistuvasti päinvastaista. Olikin aika masentavaa saada mitäs mä sanoin-asenteelle vahvistusta kun huomasi, että on käytännössä kuka poliitikko tahansa missä puolueessa tahansa niin oma napa tulee aina ensimmäisenä ja muut vasta jossain kaukana takana. Sillä ei ole väliä oliko kyseessä Nixon, JFK, Bush, Barack Obama tai joku muu kuka, aina jossain vaiheessa tehtiin jokin sopimus tai muuta joka ajoi juuri kyseisen henkilön etua vaikka julkisesti esitettiinkin yhteisen hyvän olevan tärkein. Kyse ei aina välttämättä ole isosta asiasta, mutta omasta hyvästä kuitenkin ja asemasta jossa se ei saisi olla pääkriteeri. Tätä samaa me näemme toistuvasti kotimaassammekin kun joku ohittaa aina muut koska on sukua jollekin sopivalle henkilölle taikka sillä sopivalla henkilöllä on jokin muu lehmä ojassa kuten osuus sukulaisten nimissä olevasta firmasta jolle jakaa tukea.

Dokumentissaan Stone tuo esille ne kokonaiset virkkeet joista kansiin asetellut iskulauseet ovat irroitettu ja näyttää, että maininta "paras koskaan..." saattaa loppuakin "...jos kyseessä on ainoa minkä olet nähnyt."

The Untold History of the United States on todella täyteen ahdettu kiehtovaa kuvavirtaa ja informaatiota, mutta ei missään vaiheessa kaaottisuuteen sortuen, mikä olikin mainitsemastani seestymisestä huolimatta varsin yllättävää kun ajatteli ohjaajaa. Kuitenkin kuten jo totesin niin Stone ei rupea teorisoimaan eikä täten paikkaa reikiä sillä mitä saattoi olla vaan yksinkertaisesti esittää aiemmin poistetut kohtaukset jotka eivät välttämättä muuta jo kerrottua, vaikka toki suurelta osin paremman kokonaiskuvan antaessaan saattavat monet päätökset selvästi itsekkääksi hätähousuiluksi. 10 tuntia kuluu nopeasti ja katselun aikana kuten myös sen jälkeen tuntee oppineensa jotain hyödyllistä.

Mutta!

Tässä tulee kyllä huomanneeksi ilmeisen eroavaisuuden suomalaisen ja amerikkalaisen opetuksen välillä, koska täällä olemme tottuneet siihen ettei historia tarkoita vain omaa maatamme vaan koko maailmaa kun taas jenkeissä se on näemmä hieman toisin. Mistä johtuen aika vähän uutta varsinkin niin sanottuun ulkopolitiikkaan liittyviä asioita tulee esille, sillä kyllähän me esimerkiksi olimme jo kuulleet maailmansodasta ennen ja sivusta kuin vasta jenkkien osallistuttua siihen. Siispä dokumentin untold-osa on varmasti enemmän kertomatonta yhdysvalloissa kuin meillä. Joten se ei niinkään täältä katsottuna räjäytä vanhoja uskomuksia kappaleiksi kuten takakansi väittää, vaan enemmänkin rakentaa niistä koherentin kokonaisuuden.

Ja hyvin hämmentävää on se miten kannessa myös kerrotaan Untold Historyn olevan kuvaus Amerikan noususta nykypäivän suurmahdiksi, mutta jos sen olettaa tarkoittavan jotain teollisuuden kehitystä taikka siirtymää villistä lännestä moderniin maailmaan, jonkinlaista kulkua nollasta sataan niin erehtyy, koska pääosin dokumentti kertoo yhdysvaltojen harrastamasta ulkopolitiikasta ja silloinkin nimenomaan militaristisesta ulkopolitiikasta, ja sekin rajoitetulta ajalta. Toki siellä kaupallinen kehittyminen tulee esille esimerkiksi muihin maihin kohdistuneiden jälleenrakennusten myötä (ts. pommitamme maatasi jotta voimme tuoda sinne McDonaldsin) ja kuvissa vilahtelee Martin Luther King plus muut Justice League-tyypit vihjailemassa muunlaisestakin maailmasta kotona, mutta käytännössä kaikki sisämaassakin tapahtunut on kohdistettu ulkomaihin ja se tarkoittaa tässä tapauksessa suurelta osin toiseen maailmansotaan liittyviä maita. WW2 kattaa lähestulkoon puolet dokumentin pituudesta ja siinäkin vaiheessa kun siirrytään vuositasolla eteenpäin tehdään jatkuvia vilkaisuja taakse. Joten se historia ei oikeastaan ulotu pidemmälle kuin 1930-luvulle saakka ja päätyessään nykyhetkeen ei se kaikilta osin ole edes enää mennyttä. Joten vaikka toteankin The Untold History of the United Statesin olevan erinomainen dokumenttisarja ja ehdottomasti katsomisen arvoinen, parasta Oliver Stonea sitten ties kuinka kauan sitten, on se myös eurooppalaisin silmin vähemmän untold kuin olisi luullut ja historiikiksi se on sen verran rajattu aihepiiriltään että ajaltaan jotta sitä kannattaisi ajatella kaiken kattavana menneen esittelynä. Sen mitä se tekee se tekee hemmetin hyvin.... hemmetin hyvin!... ja laajempana kuvauksena sen olisi pitänyt olla pidempi kuin vaivaiset 10 tuntia, mutta silloin olisi ollut riski rönsyillä liikaa ja menettää dynamiikka, joten parempi näin. Mutta nimeä ja markkinointia olisi voinut miettiä kahdesti.

Pidin varsin mielenkiintoisena sitä, että kun dokumentissa perinteisen arkistomateriaalin (ts. haastattelut, uutiset, etc.) ohella käytetäänkin jonkin verran aihepiiriä käsittelevien elokuvien osia niin vaikka Stone onkin ohjannut elokuvat muun muassa Kennedysta, Nixonista ja Bushista ei hän kuitenkaan maustanut niistä otetuilla kohtauksilla dokumentin sisältöä. Stone kyllä käyttää pätkiä Salvadorista ja Wall Streetista joten täysin hän ei sivuuttanut elokuviaan, mutta liekö sitten esimerkiksi Platoonin ohittamisen syy siinä, että se kertoi tapahtumat hänen näkökulmastaan ja siten ei olisi ollut puolueeton dokumentissa joka tarkkailee tapahtumia eikä niinkään ohjaa niitä.

Vaikkakin mielenkiintoisesti Untold Historyn jaksoja on julkaistu Stonen lähihistorielokuvien yhteydessä. Mikä on aihepiiriensä vuoksi loogista, mutta kenties hivenen erikoista ottaen huomioon juuri sen miten Stone selvästi vältteli tiettyjen elokuviensa (esim. JFK) yhdistämistä dokumenttiinsa ehkä juuri koska elokuva on fiktiota Untold History totta.

Liam Neeson ja Richard Nixon:

Tähdet: ****

The Untold History of the United States

Lööpintekijät: Ilta-sanomat in Action (2001)

Puolituntinen dokumentti Ilta-sanomien toimittajien arjesta, jossa käydään läpi kaikki mitä odottaakin: puhelinsoitot, palaverit, käynnit mahdollisten isojen taikka pienien tapahtumien luona, valokuvaamista, odottelua, kirjoittamista, normaalia työntekoa. Kuinka toimittajat käyvät jollain kolaripaikalla, istuvat päätteen ääressä kirjoittamassa artikkelia, syövät pizzaa ja toivovat törmäävänsä siihen isoon uutiseen, mutta ymmärtävät kuinka jokainen ei sellainen voi olla eikä se silti saa antaa estää tekemästä parhaintaan, jolloin edelleen on uskottava sen seuraavan vihjeen olevan juuri sen uran suurimman jutun siemen. Sitten esille nousee Lahden dopingskandaali ja se on juuri se iso uutinen mitä jokainen lehti/toimittaja toivoo kokevansa, vaikka onkin tässä tapauksessa ns. kansallinen tragedia. Toisaalta harvoinpa isot uutiset järin positiivisia ovatkaan. Mikä on valitettavaa.

Varsin mielenkiintoinen joskin aikalailla vajaaksi jäävä dokumentti jossa säännöllisin välijajoin esiin nostettu dopingtapaus tuntuu satunnaiselta onnenpotkulta, joka on oikeastaan sekä hyvästä että pahasta ja liiaksi jälkimmäistä dokumentin kokonaisuutta ajatellen. Haitaksi se on siinä mielessä, että 30 minuutin pituudessa ei ole aikaa keskittyä sekä isoon uutiseen että normaaliin arkisempaan toimitustyöhön jossa liukastumiset sun muut ovat ne toistuvammat perustapahtumat. Tässä tapauksessa kun on nimenomaan kiintoisampaa seurata miten toimittajat työskentelevät ilman uutispommeja ja onnistuvat taikka epäonnistuvat aikeissaan pitää lehti edelleen ostamisen arvoisena vaikka siinä ei olisikaan mitään suurempaa koukkua. Todistaa kuinka normaali päivä voi olla tänään se suurin uutinen, ei se isojen lööppien valtaaja. Tuohon perustyön kuvaamiseen Lööpintekijät olisi ollut parempi pikaisena katsauksenaan kuin ison kalan pieneen altaaseen heittämisessä ja nyt tässä tapauksessa väitän, että kokonaisrakennetta olisi auttanut se ettei kyseistä dopinguutista olisi sisällytetty dokumenttiin erikoisen suurena tapahtumana, vaan se olisi tullut esille vain normaalina työpäivänä. Toki se oli iso tapaus ja kuten loppukaneetti sen kertookin, myi lehteä normaalia enemmän, mutta koska tämän perusteella ei toimituskunta kiiluvista silmistään huolimatta lähtenyt millekään Hollywood-paparazziagression tielle vaan pysyttäytyi asialinjalla niin en ymmärrä miksi ohjaaja oli katsonut tarpeelliseksi aloittaa dopinglööpeillä tai muutenkaan pistää niitä esille ennen kuin se tuli oikeasti kuvauksessa ajallisesti kohdalle.

Nyt etukäteen esitetyt lööpit toimivat kuin jokin clickbait ja antavat ymmärtää, että oho, kohta nähdään Kyröjä ja muita traagisissa asetelmissa kun ei näin oikeastaan tapahdu, ja jälleen osoitetaan normaalin elon voivan olla kiinnostavampaa kuin silmille hyppimisen.

Kuitenkin, onhan tämä edelleen varsin mielenkiintoinen silmäys toimittajien työhön ja toivottavaa olisikin, että Suomessa tehtäisiin laajempikin kuvaus lehdenteosta. Ei vain keskittyen toimittajiin vaan alkaen vinkistä, loppuen lehden päätymiseen lukijan käteen ja muistaen kaikki siinä välissä olevat osat joista rakennus syntyy.

Suuri peukku kuitenkin siitä, että toisin kuin varsinkin nykyään dokumenteissa (ts. mooreismi) ei ohjaaja ole "ohjannut" henkilöitä (mitä nyt leikkaus on sitä tehnyt niiden lööppien avustuksella) vaan kamera on yksinkertaisesti ainoastaan läsnä.

Sen verran veikeä oli löytö, että kysyin IS:n toimitukselta kyseisestä dokumentista, kun selvästikään sitä ei ollut julkiseen/kaupalliseen levitykseen suunnattu

ja toisin kuin Nelonen jolta aikaisemmin kysyin vastaavaa samankaltaisen tapauksen kohdalla, IS:ltä tuli vastauskin (ja kunnoitettavan nopeasti).

No, tuon informaation sai jo pelkästään Elonetin ja tämän kasetin vajaiden omien tietojen avustuksella, mutta hei, on se silti mainio kuriositeetti.

Vähän vain olisi kaivannut jäsentelyä ja lisää lihaa luiden päälle.

"Hyvä lehti on tietysti semmonen joka tota herättää ihmisissä uteliaisuuden ja joka saa ihmiset ostamaan sen lehden. Mutta parhaimmillaanhanhan se on sillon kun siin on iso, merkittävä uutinen. Se... silloin se ei tarvii mitään  muuta."

-(silloinen) toimituspäällikkö Tapio Sadeoja

Tähdet: ***

Lööpintekijät: Ilta-sanomat in Action

Planet Earth (2006)

David Attenboroughin juontama Planet Earth-luontodokumenttisarja on taattua David Attenborough-luontodokumenttisarjalaatua ja täten jos on yhdenkin aikaisemman taikka myöhemmän miehen tekosista kokenut ja tykännyt, pitää tästäkin. Onhan niissä eri dokumenteissa aina joitakin eroja, mutta vaikka painotus saattaa kallistua toiseen suuntaan tuolloin kuin tällöin, on esimerkiksi eläimistö enimmäkseen täältä päin katsottuna ns. eksoottista ja pysyttelee aika tutuissa valinnoissa, vaikkakin tiikerihain sijaan se voikin olla valkohai, tms. Näemme perinteiseksi muodostunutta tahtojen taistoa, elämää karuissa olosuhteissa kuten myös paratiisin rientoja, jättipuu kurkottaa ja pienimmistä pienin kukkanen lävistää maankuoren noustakseen kertomaan, että minäkin olen joku, huomioikaa minut. "I'M AS MAD AS HELL, AND I'M NOT GOING TO TAKE THIS ANYMORE!"

Kilpikonnia, syvän meren eläimistöä, haita, valaita, pingviinejä, isoja kissoja, elefantteja, henkeäsalpaavia maisemakuvia sekä valon että värien leikkiä aamukasteisilla lehdillä. Informatiivinen, mutta silti jotenkin jo kaikki kuultua.

Vaikka välillä jokin merimursu nyt repiikin pingviinin kurkun auki, sopii Planet Earth enimmäkseen siihen mihin minä mieluiten luonto-ohjelmia käytän: hienoa, kaunista, rentouttavaa, zen.

Noin 11 tuntia mukavaa olotilaa.

Hyvä musiikki.

Jenkkiversiossa kertojana Sigourney Weaver. Tämä ei ole jenkkiversio.

Tähdet: *****

Planet Earth

Ps. Se on myönnettävä että jossain vaiheessa kun on tarpeeksi monta (ainakin kauneuteen keskittyvää) luontodokkaria katsonut, alkavat ne mielessä yhdistymään yhdeksi ja samaksi (vähän niin kuin kun katsot yhden Twilightin, olet nähnyt jo kaikki ja olet kovin pahoillasi siitä). Toki se auttaa jos dokkari keskittyy vain yhteen aiheeseen kuten vaikkapa delfiinien hakkaamiseen, mutta jos siellä hurmeen on joukossa edes hivenen nättiä vesilläliikkumiskuvaa on sitä kaikissa muissakin dokkareissa ja siten välillä meinaa unohtaa nähneensä jo jotain, jolloin vasta uusintakatselun ensiminuuteilla sen tajuaa. Siis kunhan on ensin ajatellut, että tämäpä tuntuu tutulta ja se tuntuu siltä koska on. Se ei ainakaan auta erottelemaan niitä seesteisempiä, useampaa eläintä/kasvia kuvaavia dokkareita, että niillä on aina samankuuloinen nimi. Planeettamme Maa kun ei olekaan Planeettamme Maa, vaan se on Planeettamme Maa.

Ja kävikin niin, että kun sain Planet Earthin katsottua loppun ja sammutin videomyllyn, niin hetken päästä luulin etten ollut niin tehnytkään, koska televiossa sattui pyörimään jokin toinen luontodokkari jonka hetken luulin olevan edelleen Planet Earth. Ei se kummastakaan huonoa tehnyt, mutta kaunis luminen vuorenhuippu on molemmissa kaunis luminen vuorenhuippu.

Elokuvahaaste 2016: 22. Elämänkertaelokuva

Ison Alin tarina (Walking With Dinosaurs: the Ballad of Big Al, 2000)

Ison Alin tarina on osa dokumenttisarjaa Matkalla dinosaurusten kanssa ja erikoisjaksoksi nimetty, vaikka luokitellaankin silti vain yhdeksi jaksoksi muiden joukossa (kuten Meren jättiläiset). Tämä ilmeisesti johtuu siitä ettei se ollut alunperin tehdyn dokumenttisarjan jakso, vaan suosion myötä tehty lisäjakso ja siten aluksi "erikoisjakso" joka ei suoranaisesti kuulunut jatkumoon, mutta sitten lisää erikoisjaksoja peräänsä saaneena muuttunut vain yhdeksi jaksoksi muiden seassa (nyyhkis!). Vaikka mitä väliä sillä on onko kyseessä erikoisjakso vai ei, ja vaikka se aiempien jaksojen vastaisesti keskittyy yleiskuvauksen sijaan pienemmälle alueelle on se silti osa Matkalla dinosaurusten kanssa-dokumenttisarjaa ja koska se on erinomainen ohjelma ei minua liikuta se onko tämä jokin Kaksi kaveria, tyttö ja pizzapaikan halloweenjakso. Ison Alin tarina kuitenkin on erillinen, oma julkaisunsa ja juuri keskittymällä dinosaurusten sijaan yhteen dinosaurukseen on se rakenteensa vuoksi varsin sopiva valinta tämänkertaiseen haasteeseen (vaihtoehtoni oli Michael Shannonin tähdittämä The Iceman).

Tässä meillä on museossa allosauruksen luuranko ja nyt matkataan ajassa taaksepäin 145 miljoonaa vuotta olettamaan miten tämän kyseisen dinosauruksen, eli ison Alin elämä on kulkenut.

Suht' isokokoiseksi mutta ei kuitenkaan lihansyöjäksi kasvava allosauruksen pentu on tietenkin kuoriuduttuaan pieni ja altis monenlaisille uhkatekijöille, kuten muille lihansyöjille jotka Alin myöhemmässä elämänvaiheessa olisivat hänen ruokalistallaan.

Vauvaikäinen Al leikkii, telmii ja peuhaa, ja kun nälkä tulee niin tässä vaiheessa ravintoympyrä koostuu pääosin hyönteisistä. Tottakai ajan kuluessa fyysisen muodon ohella myös nälkä sekä uho kasvavat ja hampaiden väliin tekee mieli työntää vähän isompaa parrua. Kokeilun ja erehdyksen kautta Al oppii ettei pää kolmantena jalkana voi juosta kuin mr. Potatohead ja saalistustaitoihin lisätään väijyminen.

Fossiilista löytyneiden vaurioiden perusteella vaikuttaisi siltä, että Al oli varsin agressiivisesti aktiivinen tarkkailuluokkalainen ja niinpä näemme kuinka jatkuvasti Al on isottelemassa gigantismista kärsiville lajitovereilleen ja näin osoitetaan, että "isoa" isossa Alissa oli vain typeryys joka sai hänet toistuvasti työntämään näppinsä väärään paikkaan. Toisin sanoen Al oli oman aikansa kokoomuslainen opetusministeri. Ei siis liene ihme, että täysin omaa tyhmyyttään Al loukkasi itsensä ja menehtyi kuivuneen ojan pohjalle. Lepää rauhassa opetuksen korkea taso.

"Historia opettaa meille sen, että me emme opi historiasta koskaan mitään."

- G.W.F. Hegel

Olin nuorempana yksi niistä penskoista jotka menivät aivan pähkinöiksi dinosauruksista ja lukivat kaiken mahdollisen niihin liittyvän kirjallisuuden. En nyt väitä muodostuneeni miksikään dinoekspertiksi, mutta tykkäsin kuitenkin niistä paljon ja vaikka en ehkä enää toistuvasti käy kirjastossa etsimässä dinokirjallisuutta olen silti edelleen niiden pauloissa. Tästä syystä niin paljon kuin Matkalla dinosaurusten kanssa-dokumenttisarjasta pidänkin, en kuitenkaan tuntenut saavani siitä aivan niin paljon uutta tietoa kuin olisin kaivannut. Mikä ei tarkoita etteikö kyseinen sarja olisi kovin tietorikas, mutta siitä tulee hieman mieleen se nykyään työpaikoilla vaadittu moniosaaminen joka helposti johtaa siihen, että osaa kaikkea vähän mutta ei mitään kunnolla. Kuitenkin silloin ilmestyessään Matkalla dinosaurusten kanssa oli kovin juttu koskaan kuvatessaan dinoja ns. realistisina eläiminä ihan oikeassa luontodokumentissa, mistä tietenkin suuri kiitos Jurassic Parkin innoittamana tehdyille tietokonetehosteille. Ja näyttihän Matkalla dinosaurusten kanssa todella makeelta, vaikka nyttemmin sen cg-efektit ovatkin aika vanhentuneita, kärsiessään siitä läpikuultavuudesta ja painovoimattomuudesta johon ns. halvemmat tehoste-elokuvat vieläkin kompuroivat. Joskin samalla Matkalla dinosaurusten kanssa on edelleenkin relevantti ja uskottava, koska se ei heitä dinosauruksiaan fantasiatodellisuuteen vaan esittää muinaiset petoeläimet samalla tavalla kuin mikä tahansa peltopyystä taikka rukoilijasirkasta kertova dokumenttiohjelma. Matkalla dinosaurusten kanssa saattaa tukeutua aika vahvasti olettamuksiin, mutta sen hypoteesit ovat todenperäisiä ja sitä tukevat teknisesti vanhentuneetkin tehosteet ovat edelleen realistisia. Uskottaviahan ne olisivat vaikka puuväripiirroksina, sillä kyse ei niinkään ole visuaalisesta tyylistä vaan kokonaisuudesta jossa dinosaurukset esitään oikeina olemassaolevina eläiminä eikä jonain mitkä kaikesta tiedosta huolimatta ovat tavallaan edelleen hieman kuvitteellisia. Toki tietokonetehosteina ne ovat ehkä hiukan uskottavampi kuin tälläisinä:

Joten sarja näyttää edelleen varsin hienolta, eikä ilmavuudestaan huolimatta muistuta mitään Asylumin halpakamaa ja se tarjoaa paljon mukavan kiinnostavaa tietoa dinosauruksista, mutta toki siinä näkyy ikä ja jos sarjan aloittaessa on jo lukenut ne kaikki kirjaston dinokirjat ei se tunnu olevan aivan yhtä täynnä uutta tietoa kuin kaipaisi. Ison Alin tarina tietenkin näyttää aivan samalta kuin muukin osa dokumenttisarjasta, mutta tuntuu hieman pääosuutta syvemmältä koska ei koeta kertoa jotain kaikista, vaan keskittyy jaksonsa ajan vain yhden allosauruksen elämään. Hieman liian nopeasti se tuntuu käyvän kaiken informaationsa lävitse, mutta käyttäessään aikansa syntymästä kuolemaan se on kaikesta huolimatta hieman keskittyneemmän oloinen. Mitään ihmeellistä se ei varsinaisesti kerro vaan esittää Alin tarina hyvin arkisena ja nimenomaan se koruttomuus tekee tästä todellisen oloisen, mikä on hyvin tärkeää kun tavallaan joudutaan pohjaamaan totuuden kertominen eräänlaiseen kolmannen osapuolen kertomaan (ts. fossiilit, verrannolliset eläimet, etc.) ja mukana oleva making of-osuus kertookin miten monituisista palasista Alin tarina koottiin. Ison Alin tarina on varmasti niin totta kuin on mahdollista ja jos ei niin näyttäkää miksi.

En nyt väitä tämän erikoisjakson olevan yhtään erikoisempi kuin emosarjansa, eikä Al vaikuta kovinkaan hyvin muista erottuvalta dinosaurukselta, mutta hyvä osa tämä on ja juuri se taviksena oleminen tekee Alista kiehtovan eläimen, sillä tällä tavoin dinosaurukset vaikuttavat todellisemmilta kuin olemalla vesilaseja värisyttäviä supercooleja t-rexejä joilla on John Williams apunaan (huomautettakoon, että Ison Alin tarinassa on varsin hyvä musiikki). Joten vaikka Al ei ole yhtään sen spesiaalimpi tapaus kuin sinäkään, on molemmilla tarina kerrottavanaan. Tosin jos et ole dinosaurus niin Alin tarina on, sori vaan, ehkä hivenen houkuttelevampi.

Tähdet: ****

Ison Alin tarina

Elokuvahaaste 2016: 9. Dokumentti

Sel8nne (2013)

Kuka ihme hyväksyi tuon kansikuvan. Henry Lee Lucas?

Eräs työpaikkani kanta-asiakkaista on vanhempi täti joka on vainoajatason fiksoitunut Teemu Selänteeseen ja yli-innokas fani hän on koska ex-miehensä (tai ex-miehen veli?) oli joskus muinoin soittanut urkuja jossakin tapahtumassa jossa Selänne oli ollut vieraana. Eli melkein sukua julkkikselle tai jotain. Tämä nainen jaksaa ja jaksaa puhua Selänteeseen liittyviä asioita nimenomaan minulle sillä jaan saman etunimen tuon kiekkosankarin kanssa. Ne jutut kun nyt vain ovat, sanotaanko hieman puuduttavia kun kuulet ne uudestaan ja uudestaan.

Selännetäti: "onko Teemu Selänne koskaan käynyt luonasi ja sanonut, että hei, meillähän on sama nimi."

Minä: "ei ole."

Selännetäti tuo luokseni sanomalehden jonka kannessa komeilee Teemu Selänne: "kuin peiliin katsoisi."

Minä en näytä Teemu Selänteeltä.

Selännetäti: "onko sinut nimetty Teemu Selänteen mukaan?"

Minä: "epäilen suuresti ottaen huomioon että Teemu Selänne oli syntyessäni kahdeksanvuotias, eikä varmaan vielä silloin kaikkien tuntema jääkiekkoilija."

Selännetäti: "anteeksi, saanko kysyä jotain henkilökohtaista?"

Minä: "toki. En kyllä takaa että vastaan."

Selännetäti: "tunnetteko Teemu Selänteen, kun teillä on sama nimikin?"

Minä: "ei, en tunne. Jos se lohduttaa, niin tunnen kyllä erään toisen Teemun."

Seuraavana päivänä käymme saman keskustelun uudestaan.

Voiko Teemu Selänteestä kertova dokumentti tarjota enää mitään tuota kiinnostavampaa. Sitä ei ainakaan ole sen nimi, joka on niin 90-luvun puoliväliä, että kohta varmaan Hootie and the Blowfish nousee listakärkeen.

Teemu Selänne ei ole juuri koskaan negatiivisessa valossa julkisuudessa paistatellut, ja äkkiseltään ajatellen lähimmäksi nykäsmäistä lööppijulkisuutta hän on tainnut päästä muutaman viikon takaisella twiitillään joka otettiin tahtomattaankin maahanmuuttokriittisen keskustelun veturiksi. Toki nyttemmin miehen ns. eläköitymisen vuoksi hän (ja vaimonsa) ovat olleet selvästikin aiempaa enemmän tarpeettomien uutisten vuoksi esillä, sillä tarvitaanko nyt todellakin säännöllisiä raportteja siitä kuinka kussakin iässä ollaan vielä seksikkäitä ja hyvässä fyysisessä kunnossa, taikka millainen sisutus tällä kertaa kodista löytyy. Joten toki vaarana on se, että ihminen jonka ammattiin kuului julkisuus koettaa vahingossakin paikata sen mahdollista aukkoa suostumalla uutisointeihin jotka eivät lopulta ole hänelle hyväksi. Tietenkin vielä pahempaa on jos sorrutaan itse tehtailemaan niitä lööppejä jotta pysyttäisiin ihmisten mielissä ja silloin edessä on matka antabuskuureihin ja uskoontuloon. Mutta niin, koska Selänne tosiaan on lähes poikkeuksetta ollut aina vain positiivisella tavalla esillä ja tuntuu olevan kaikkien mielestä tosi mukava heppu, ei varmaankaan tule yllätyksenä että hänestä kertova dokumentti on oikeastaan aika tylsää henkilöpalvontaa. Hienoa on, että mukana on runsaasti kavereita, kollegoita, sukulaisia, valmentajia ja muita puhumassa Teemusta, ettei puhuvista päistä ole pulaa, mutta kun kaikkien mielestä Temppa on vaan tosi mukava ja siinäpä se, niin vaikka sitä ei nyt odotakaan mitään pohjamudissa rämpimistä on dokkari aika pahasti yksipuolinen kuvaus ihmisestä joka kuitenkin on edelleen kenties tunnetuin suomikiekkoilija. Hienoa on, että mukana on eräs toimittaja mainitsemassa siitä kuinka media käsittelee Selännettä liiankin hellästi ja hän ilmeisesti oli ainoa joka uskalsi hieman muuhunkin, mutta sekin jää silti aikalailla sen varjoon että taas Teemu on tosi mukava heppu ja tämä toimittajakin tuntuu lopussa olevan jokin Temen bestis. Kuka minä on Selänteen mukavuudesta vastaan sanomaankaan ja istuuhan tämä dokkarin silkkihansikastyyli hyvin miehen maitopoikaimagoon, ja jos ei todellakaan ole mitään pahaa sanottavana niin ei silloin pidäkään mennä Michael Mooren populistiselle linjalle jossa sellaista tongitaan väkisin esille. Vähäiset oikeasti negatiiset asiat jotka dokkarissa tulevat esille koskettavat Teemua vain väistellen ja kun mainitaan isoveljen päihdeongelmat tai vanhempien ero on sillä varmasti vaikutusta päähenkilöönkin, mutta nämä ovat myös osoituksia dokumentin valitsemasta hyvän valon linjasta, kun kaikki ns. paha tapahtuu vain muille ihmisille. Samapa tuo, sillä Sel8nne taitaa olla tarkoituksellakin hyvän mielen dokumentti ja siinä se onnistuu, sillä kesämaisemissa autoileva, golfaava, kokkaava, taikka rannalla leipää heittävä Teemu vaikuttaakin tosi mukavalta mieheltä.

Ei tämä kuitenkaan oikeasti tunnu kertovan kovinkaan hyvin Teemu Selänteestä juuri muuta kuin että okei, hän oli/on jääkiekkoilija ja menestynyt sellainen. Toki siellä ovat ne pakolliset uutisvälähdykset miehen uran varrelta, jolloin ainakin ne oletettavasti tärkeimmät ammattitapahtumat tulevat mainituiksi, mutta miten olisi ollut jokin syvempi tapa kertoa miksi Selänne oli hyvä kiekkoilija ja menestyi rapakon toisellakin puolelle kuin vain maininta siitä, että hän joutui itse lapsena pesemään kiekkovarusteensa. Onhan siellä todellisuudessa tarpeeksi materiaalia jotta miehestä ja kyvistään saa kunnon kuvan (vaikka mitään ihmeopetusta siitä miten tulla mestarikiekkoilijaksi ei voikaan ymmärrettävästi antaa), mutta kuten oikeastaan jokainen muukin ohjaaja JP Siilin teos, vaikuttaa Sel8nne kuin koettaisi työntää kuulaa ilmapallolla: vaikuttaa helpolta, mutta ei lähde liikkeelle koska on tyhjää täynnä.

Eikä sen pitäisi olla.

Mutta ei tämä tehnyt Teemu Selänteestä yhtään sen "lihallisempaa" ihmistä kuin Nintendo-lehdissä olleet mainokset joiden kautta hän alunperin tuli tunnetuksi muillekin kuin muka urheiluihmisille.

Mitä hiton hyötyä on ruudussa mainita uraan liittyviä kiekkoilukausia kun yksikään niistä ei kerro muuta kuin, että nyt on ilmeisesti eri vuosi vuosi menossa ja taas Teemu on mukava tyyppi.

En siis laisinkaan väitä ettäkö Sel8nne olisi epärehellinen dokumentti ja ruikutuksestani huolimatta huomautan, että jos ei rupea ihmettelemään kaiken keveyttä ja vain ottaa sen sellaisenaan syliinsä on Sel8nne mukavaa katseltavaa ja ei kai sen muuta tarvitse ollakaan. Olisin silti toivonut, että Teemu Selänne esittäytyisi minulle enemmänkin muuna kuin vain kahdeksan vuotta vanhempana kaimana ja lisämateriaaleina olevat lyhyet pätkät (eräänlaiset poistetut kohtaukset) antavatkin paremman kuvan dokkarin sisällöstä, ja tekevät sen nimenomaan olemalla irrallaan toisistaan, kuin olemalla yhtä samaa lightkamaa toistavana pötköä. Hän on nyt vain kaikkien mielestä hyvä ammatissaan. No niin on useampi minunkin kollegani ja jotenkin tuntuu, että heistä saisi syvällisemmän elokuvan aikaiseksi. Olisi varmasti saanut Selänteestäkin. Kenties se olisi vaatinut toisen ohjaajan?

Fanituote.

Tähdet: **

Sel8nne

Gymstick Pilates ja Sauvakävely (Gymstick Pilates and Nordic Walk, ?)

Kyseessä on tälläinen Gymstick Internationalin (joka on näemmä jonkinlainen kuntokeppi ja muu sälä-firma) tuottama doublefeaturemainen ilmestys joka sisällöltään jakautuu keppijumppaan (pilates) ja sauvakävelyyn (sauvakävely), mutta elokuvan valmistumisvuotta en osaa sanoa ja sitä ei ilmeisesti tiedä edes tuotannosta vastaava taho koska heidän kotisivujensa dvd-tuotantoa esittelevä osio kertoo vain seuraavaa:

Toteamuksella "sauvakävely on kävelyä jota tehostetaan lajiin kehitetyin sauvoin" aloittava tositapahtumiin pohjautuva elokuva näyttää ihmisiä kävelemässä ja... öö... niin... kävelemässä lisää.
Muutamaan sektioon jaettu teos näyttää siis miten kuntoillaan sauvojen avustuksella ja ainakin mukana olevan kertojan mukaan tämä vaikuttaisi olevan ainoa oikeasti tehokas tapa kohottaa niin fyysistä kuin henkistäkin kuntoa. Uskokaa tai älkää, mutta sauvoissa on mukana tarrakiinnitys joilla kaksi sauvaa saa tasaisesti liitettyä yhteen ja siten niistä saa aikaiseksi YHDEN vähän paksumman sauvan, jota voi sitten hyödyntää vaikkapa jumpassa. Kuminauha kiinni vaan ja avot!

Luonnollisesti mukana ovat keppien käyttö- sekä huolto-ohjeet joiden avustuksella opin, että sauvoja pidetään käsissä aivan kuten suksien rinnalla käytettäviä sauvoja ja kuminauhoja ei saa venyttää yli nelinkertaisesti. Sauvoja tulee säilyttää plusasteisessä lämpötilassa, mutta ei kuitenkaan lämpöpatterin vieressä. Pakkanenkaan ei ole hyväksi, sillä you know, kuminauhoja.

Toki ymmärrän, että kävelläkin voi väärin, jolloin oikean rytmin ja asennon löytäminen saattaa vaatia maksuksi muutaman rakon, mutta on silti jotenkin uskomatonta että edes keppiavusteisen kävelemisen tueksi tarvitaan erillinen opetusvideo jonka sisältö on useammasta neuvoa antavasta askeleesta huolimatta vain tämä: kävele!
Olisi nyt edes "it's just a jump to the left, and then a step to the right."
Joten jos et ole Steven Seagal opettelemassa uudelleen kävelemään,
niin tällä dvd:llä ei ole suuremmin annettavaa ja siten jos joku muu oikeasti tarvitsee apua sen kävelytekniikan hiomisessa niin tuolloin en usko edes tästä teoksesta olevan apua.
Dvd:n pilates-osio on hieman hyödyllisempi, sillä vaikka se on vain normaalijumppaa keppiä pidellen, niin se kuitenkin on seurattavaa jumppaopetusta jonka suurin funktio on toimia eräänlaisena läsnä olevana innoittaja, jossa se kävelyosuus ei puolestaan toimi. Osittain se ei toimi siksi, että jumppapuolen voi hoitaa television ääressä ja se on oikea ajallisesti sopivan pitkä jumppatunti, kun taas kävelysauvapätkä on vain maininta siitä, että mene ulos ja kävele, ja jos et aio kiinnittää päähäsi jotain oculus riftia ja katsella sauvakävelyä sauvakävellessäsi niin eipä tästä muuten ole mitään apua. Ei edes varsinaisena lähtölaukaisevana muistuttajana, sillä videon ohikulkijoilta vaikuttavat sauvakävelijät eivät onnistu vakuuttamaan esiintymisellään ja tuntuvat pikemminkin halukkailta askeltamaan pikaisesti sisätiloihin katselemaan sohvaperunointia.
Kaksikosta paremmaksi nouseva pilates-osio ei kuitenkaan onnistu perustelemaan miksi kunnonkohennusta varten pitäisi hankkia nimenomaan tämä Gymstickin kuminauhakeppi ja video on ilmeisesti kuitenkin selvästi tarkoitettu myynnin edistämiseen. Mikä tahansa harjanvarsi ja polkupyörään kiinnitettävä mustekala  ajaa saman asian.

Hieman erikoista on se, että kun nämä kuitenkin ovat sauvakävelysauvat ja siitäkin huolimatta, että niitä voi hyödyntää kaikenlaisissa venyttelyissä niin ne ovat ainakin lähtökohtaisesti sauvakävelysauvat, niin silti vain parisen minuuttia koko dvd:n sisällöstä esittelee niiden käyttöä kävelyn yhteydessä. Päälle tunti menee sauvakävelysauvan käyttöön sisätilajumpassa. Jopa ne ulkotiloissa kuvatut pätkät kohdistavat sauvan käytön johonkin pään yli nosteluun, jonka vuoksi ei tarvitse astua askeltakaan eteen- saatikka taaksepäin.

Tähdet: **

An Eye For Horror (2000)

Vaikka en mielläkään itseäni Dario argenton faniksi ja pidän useampaakin hänen elokuvaansa nolostuttavana, niin arvostan kuitenkin hänen merkitystään etenkin kauhuelokuvan saralla, pidän siitä kuinka hänellä on erittäin tunnistettava tyyli (joka kyllä suurelta osin on syypää siihen miksi jotkut elokuvistaan aiheuttavat jonkinlaista myötähäpeää ja tämän dokkarin nimi silmästä/näkemyksestä voisikin siten olla negatiivinen kuvaus. Ihan oikeasti, olettteko katsoneet Mother of Tearsin? Huh, vieläkin menee kylmät väreet selkäpiitä pitkin ja se ei ole kehu) ja rakastan hänen kykyään hyödyntää musiikkia elokuvissaan (jos unohdamme esimerkiksi Phenomenassa olleen Iron Maidenin, sillä c'mon, kauhukuvastostaan huolimatta se on aivan liian iloisen reipasta kamaa kauhuelokuvaan). Joten vaikka joskus Argenton elokuvat mielestäni muistuttavatkin liiaksi jotain Dingon musiikkivideota jossa vielä lapsenkengissä olevalta vaikuttava kyky paineleekin kaikkia kameran nappuloita ja jättää seurauksen lopulliseen elokuvaan harkitsematta kahdesti palveleeko se itse asiaa, niin kyllähän Argenton kohdalla pitää nostaa hattua hänen palveluksistaan elokuvakulttuurille sillä jokainen kerta kun Suspirian tunnari lähtee soimaan muistaa miksi. Ajoittaisista hullunkurisuuksistaan huolimatta hänen elokuvansa ovat kuvallisesti rikkaita, niiden monesti mainittu unenomaisuus on nimenomaan sitä ja kokonaisuuksina ne ovat huonoimmillaankin ainakin jonkinlainen kokemus pelkän kelloon katselun ja koulupäivän päättymisen sijaan. Näin ollen tottakai tämä An Eye For Horror herätti aikoinaan kovaakin kiinnostusta ylitse muiden samassa dvd-syssyssä Future Filmin julkaisemien Argentojen. Niin ja Future hei, mistä tuo takakannen valmistumisvuosi on keksitty, kun tätä ei taatusti tehty vuonna 1982. Osa kuvamateriaalista saattaa hyvinkin olla sieltä, mutta esimerkiksi Asia Argento näyttää aikalailla 25 vuotiaalta ollakseen viiden vanha.

An Eye For Horror on varsin mainiota katseltavaa, joka kylläkin 57 minuuttisena jää monelta osin aikalailla puolitiehen, mutta toisaalta kun kyseessä on tyyliltään pitkälti sellainen tavanomainen elokuvan lisämateriaaleista löytyvä kehudokkari niin ehkei ainakaan tämän muotoisena sen tulisikaan olla pitempi. En nyt odottanutkaan mukana olevan soraääniä ja esimerkiksi Asia Argenton lapsuustraumallisen tunnustuksellisilta vaikuttavat kommentitkin vaikuttavat olevan hieman poissa paikoiltaan, mutta kun kollegoiden ja perheen haastattelupätkät koostuvat enimmäkseen maininninnoista että on se Dario vaan aika poika tekemään vaikuttavaa kauhua, niin eipä sellaisesta saa hirveästi muuta kuin odotettua irti. Trailerimaiset ohjaustöiden käsittelyt ovat vain houkuttimia ja on vain luonnollista kuinka sitä jäi janoamaan syvemmälle kaivautuvaa käsitelytapaa, ja tällöin tätä vieläkin enemmän toivoisi oman erillisen julkaisun sijaan vain osaksi jotain Argenton elokuvaa. Sinne vaan Operan tai jonkin muun teoksen valokuvien ja trailereiden sekaan. Omana erillisenä teoksenaan An Eye For Horror on aika hötöä kamaa.
Tokihan mukana on tiivistetysti kaikki tarpeellinen kuten pintaraapaisut esikuvista ja jotenkin kauhugenreen kuuluvat toteamiset siitä kuinka unet inspiroivat (katson sinuun Wes Craven), kaupalliset sekä kritiikkeihin liittyvät nousut ja laskut mainitaan, ja tietenkin muistettavimmista elokuvista esitellään tunnistettavia pätkiä. Kuitenkin ne kaikki rutiinipeukutuksista poikkeavatkin seikat jäävät vain ohipyöräilevän moikkauksen tasolle, mihin haluaisin todeta syyksi vain ja ainoastaan dokumentin pituuden, mutta tosiaan kun tyyli on muutenkin dvd-lisämateriaaliluokkaa niin tuskinpa lisäminuutit olisivat yhtään syvemmälle kaivaneet. Mikä ei siis ole täystyrmäävä kommentti toteutuksesta sillä onhan kyseessä helposti nieltävää ja mukavaa leivonnaista. Joskus ei vain riitä, että on kivaa ja mukavaa kun pitäisi saada sen leivoksen aiheuttamat jäljet pois vyötäröltä. Niinpä kun Argento mainitsee Sergio Leonen eräänlaisen visuaalisena mentorina niin olisi ollut toivottavaa käsiteltävän tätä seikkaa vaikkapa jonkinlaisten elokuvallisten vertailujen kautta eikä ainakaan jättää asiaa vain toteamukseen ja sama pätee myöhemmin esille tulevaan maineesta italian Hitchcockina. Jälkimmäinen kiinnostaa jo siksikin, että molemmille ohjaajille näyttelijät tuntuivat olevan pakollinen paha ja etenkin Argenton kohdalla sen voi helposti nähdäkin sillä suuret osat hänen elokuvistaan toimivat paremmin kun kuvittelee ne ilman kuvassa olevaa näyttelijää. Tietenkin asian suurempi kourinta kiinnostaisi myös siksi ettei heidän elokuviaan ajatellessaan juuri saa mieleen yhtäläisyyksiä ottaen huomioon kuinka Hitchcock panosti tarinaan ja Argento enimmäkseen juuri niihin kuviin joiden tielle tarina ei saa tulla. Lisäksi olisin kovasti toivonut myös hieman laaja-alaisempaa käsittelyä sen suhteen, että vaikka Argento tuntuukin pitävän unenomaisten kauhuelokuvien tekemisestä niin maininta äkkipaluusta niiden pariin flopanneen perusdraamakokeilun jälkeen saa väkisinkin miettimään, että menikö sittenkin hieman pupu pöksyyn ja jos sitä ei olisi tapahtunut niin näkisimmekö nyt enemmänkin muunlaista Argentoa. Eli kyllä dokumentin sisällöstä löytää jyviä joista olisi saanut kasvatettua vaikka kuinka massiivisen vaikuttavan tutkielman ohjaajasta jota kollektiivisesti pidetään oman alansa suurimpiin vaikuttakiin kuuluvana, mutta tyytykäämme nyt ihan kivaan jutusteluun jossa mainitaan, että Argenton elokuvat ovat oopperamaisia.

Suurin plussa tulee siitä, että dokkari alkaa mukavasti Argentoa imitoiden, jolloin hiukan epävakainen nopeahko kamera kuvaa hieman liiaksikin kohteitaan painottaen, värit leiskuvat överisti ja musiikki vain korostaa jonkinlaista kunnianosoitusta. Jopa Argenton haastattelun taustan värivalinta vaikuttaa tarkoituksellisen liian punaiselta:

Joskin tämä argentoaaninen lähestymistapa jää vain dokumentin alkuun. Mikä on varmasti hyväkin asia, sillä kävisihän se nopeasti voimien päälle.

Ai niin, hyvä suomentaja. Carl Muldon? Piper Lawrie?

Tähdet: ***
An Eye For Horror

Vinylmania: When Life Runs at 33 Revolutions Per Minute (2012)

Eilen tuli vilkaistua Teemalta tämä Vinylmania-dokumentti ja teoksen saavutettua loppunsa oli toteamukseni siitä sellainen, että olihan se ihan kiva, mutta miten hitossa esikoisohjaajuudestaan huolimatta Paolo Campana onnistui tekemään niin harmittoman, keskittymiskyvyttömän ja huonosti asiansa perustelevan dokumentin vinyylilevyistä kun kerran kuitenkin on itse tiskijukka, joka nimenomaan vannoo vinyylin nimeen. Olisin näin ollen odottanut Vinylmanian jumiutuvan rasittavankin pitkäksi aikaa selittämään ummet ja lammet miksi vinyyli on superior firepower verrattuna muihin formaatteihin, mutta vaikka Campana marssittaa kameran eteen useita agendaansa tukevia seikkoja, niin kaikki jäävät jotenkin vajavaisiksi ja mitäänsanomattomiksi.
Kun joku istuu pubin nurkassa ja sanoo, että vinyylissä on parempi ääni kuin cd-levyssä, niin pelkästään jonkinlainen toteamus siitä, että kaikkihan sen tietävät ei ole tarpeeksi, koska kaikki eivät sitä tiedä. Anna mukaan vaikkapa jonkinlainen ääninäytevertailu, tms.
Kun pientä levykauppaa pitävä afrotukka sanoo, että vinyyli myy hyvin, niin vähintä mitä olisi voinut tehdä on näyttää kauppaa toiminnassa, eikä vain esitellä apulaista hyllyttämässä tavaraa.
Kun puhutaan vinyylien myynnin noususta ja Record Store Dayn merkityksestä, niin ehkä sitä olisi voinut vaikkapa näyttää miten Record Store Day toimii käytännössä, eikä vain mainita sellaisen olemassolosta.
Kun Gotan Projektin heppu aikoo kertoa vinyylin merkityksestä omalla muusikonuralleen, niin miksi se jää vain siihen, että hänelle annetaan pari levyä lahjaksi ja hän sitten unohtuu lukemaan niiden takakansia.
Kun vinyylin yksi plussista audiopuolensa ohella on erittäin suuri merkitys myös visuaalisena tuotteena ja haastateltavaksi saadaan itse Peter Saville, joka on suunnitellut muun muassa nämä kannet:

Niin vaikka mies kertookin lyhyesti New Orderin Power, Corruption & Lies-levyn kannen värikoodistosta, niin ehkä levykansien merkitystä taideteoksina olisi voinut käsitellä enemmänkin. Yksi kansi ei vain riitä.
Kun puhutaan teknologian kehittymisestä, sen aiheuttamasta uhasta vinyylille ja asian muuttamisesta sulavaksi yhteistyöksi, jolloin esitellään yritystä joka tekee neulattomia levysoittimia, niin olisi ollut kiva nähdä miten se laite toimii eikä vain kuulla jonkun tekevän sellaisia.
Ymmärrän toki, että monelle kyseessä on tunnesidonnainen seikka aivan samalla tavalla kuin miksi minä pidän niin kovasti videokaseteista, mutta poislukien dokumentin henkilöt jotka eivät osaa perustella suhdettaan vinyyliin muutoin kuin toteamalla, että se vain tuntuu erilaiselta, niin tilanteet joissa vihjaistaankin muunlaisista perusteluista vinyylin paremmuudesta vaativat avukseen muutakin kuin ohimennen suoritetun heiton. Tällöin vaikka Vinylmania onkin kiinnostava ja aiheeseen voisi uppoutua määräämättömäksi ajaksi, niin tämän nimenomaisen dokumenitin kohdalla minun on hyvin vaikea uskoa seuraavan mainoslauseen jälkimmäiseen osaan:  "Vinyl: if you already knew it, you'll fall in love again. If you're a rookie, get ready!" Vinyylin ystäville sisällössä ei ole mitään uutta, mutta sen minkä he tunnistavat niin siitä he todennäköisesti pitävät, mutta ummikolle tuskin riittää pelkkä toteamus, että se vaan on.

MUTTA!

Seuraavaksi kerron jotain joka saattanee pistää kritiikkini arvelluttavaan valoon, mutta väliäkö tuosta, sillä minä olen arvoitus kiedottuna mysteeriin ja upotettuna hämmennykseen.

Itselläni ei ole ole ollut vinyylisoitinta sitten yläasteaikojen ja suunnilleen tuon kouluasteen päättyessä vuonna 1994 loppui myös yhteinen tieni tavallisen levysoittimen kanssa, kun sitä ainakin perusteli itselleen kuinka paljon levyt veivät tilaa ja kaiken sai aluksi kasetille ja sitten cd:lle. Formaattina se on hyvä, mutta oikeasti kaltaiselleni keräilijälle valitettava tilarohmu, jota ei ollut etenkään muuttaessani omilleni koskaan liikaa.
Kasetin suurin plussa oli uudelleenkäytettävyyden ohella vinyylilevyä pienempi koko, mutta laadullisesti se oli aina häviöllä ja varsinkin se äänen aaltoilevuus kävi hermoille. Lisäksi kasetin kokoluokassa näki sen kuinka hukkaan monet kansikuvat menivät ja siinä taas cd oli ja on edelleenkin omasta mielestäni aivan loistokeksintö. Ensinnäkin minusta se cd:n paljon huonompi äänenlaatu verrattunana vinyyliin on ihan p*skapuhetta, sillä vaikka tietenkään kaikki cd:t eivät kovin laadukkaita olekaan, niin ihan perustason cd verrattuna perustason vinyyliin on vähintään yhtä hyvä ja jos ei ole niin lienee aika hankkia paremmat toistovälineet. Näissä tapauksissa annetaan liiaksi valtaa tunteille ja sellainen on myös oma ajatelmani siitä, että jopa kasetti on fyysisenä tuotteena miellyttävämpi kuin pelkkä koodirivistö bittiavaruudessa. Cd:n hyvänä puolena pidän myös sitä, että se on kasetin tavoin vinyylilevyä pienempi, mutta ei niin pieni jotta kansitaide kärsisi siitä (poikkeuksiakin on) ja etenkin itseni kohdalla kun tykkään kuunnella musiikkia sängyssä maaten, niin siinä tapauksessa vinyylikoteloa ei ole järin miellyttävä pyöritellä käsissä ja cd osoitti jotain mitä kasetit eivät olleet tehneet, eli sen kuinka parjattu cd-kotelokin pystyi halutessaan olemaan taidetta, enkä tarkoita tällä ainoastaan Pet Shop Boysin Very-levyä, jonka kotelo lähti kiertämään erinäisiä modernin taiteen näyttelyitä, vaan muitakin ilmentymiä.

Joten vaikka vinyylikokoelmassani oli sellaisiakin mestariteoksia kuten Marky Mark and the Funky Bunchin Music for the People ja sekalainen sarja Best- ja Smash-kokoelmia, niin loppujen lopuksi vinyyli poistui ensin kokoelmistani ja sitten kasetit. Annoin ne vain pois, pois, pois. Kasetteja minulle jäi pieni määrä, mutta enemmänkin tyydyttämään nostalgianälkää kuin kuunneltaviksi, sillä cd oli voitokas.

Vinyylit siis poistuivat luotani tyystin, sillä enää 90-luvun puolivälin paikkeilla ei minulla ollut enää edes soitinta johon ne sopivat. Koetin asettaa vinyylilevyä cd-soittimeen, mutta nada. Enkä edes jäänyt kaipaamaan vinyyliä koska cd:t valtasivat nopeasti tilat ja jossain vaiheessa niiden määrä rupesi käymään niin naurettavaksi, että rupesin ostamaan tuplakoteloita jotta sain yhdistämällä levyjä puolitettua niiden viemän tilan. Ne kuvat siis jotka tässäkin blogissa ovat levykokoelmaani esitelleet ovat osittain valheellisia, sillä suunnilleen puolet kuvissa esiintyvistä levykoteloista sisältää kukin kaksi eri levyä. Jopa siinä vaiheessa kun hellyin lahjoittamaan yli 200 levyä pois, en huomannut pientäkään reikää kokoelmassani.
Nyt kun katsoin tuon Vinylmanian, jotain tapahtui. En edelleenkään mene kehumaan sitä kovinkaan täysipainoiseksi dokumentiksi, mutta toteamus "Vinyl: if you already knew it, you'll fall in love again. If you're a rookie, get ready!" toteutui itseni kohdalla. Kun dokumentti oli loppunut ja olin siinä no oli se ihan kiva-fiiliksissä niin huomasin pohtivani, että nyt kun tila ei enää kynnyskysymys ja kuitenkin pidin vinyylistä formaattina, olisiko aika palata askeleita takaisinpäin. Yö meni pipariksi kun kuume alkoi nousta ja niinhän siinä sitten kävi, että tänä päivänä olen jälleen palannut vinyylilevyjen maailmaan. Töiden jälkeen meninkin samantien ostamaan soittimen ja lähimmästä kirppiksestä levysiemenet joilla voin aloittaa sortumiseni, koska olen uudelleenrakastunut.
Synapoppia ja big bandia näin alkajaisiksi.

Ostoksistani puheen ollen, mukaani lähti pari kokoelmalevyä jossa toisessa on elektronisen musiikin helmiä kuten Gary Numanin I Die You Die, OMD:N Enola Gay ja tottakai myös se sähköisen musiikin merkkiteos, Black Sabbathin Paranoid.
Toinen kokoelmista sisältää yhtyeen jonka olemassaolosta olen ollut täysin tietämätön ja nyt se on tiedon lisäämää tuskaa.

Tähdet: ***
Vinylmania

Life (2009)

Kuten kertojana toimivaan David Attenboroughiin liitettäviltä teoksilta on normaalistikin odotettavasti, on Life laadukkaasti toteutettua ja ironisesti nimeään suuremmalta tuntuva luontodokumentti.
Visuaalisesti se on uskomattoman kaunista katseltavaa ja menee välillä pelottavankin lähelle kuvattavia eläimiään, jolloin esimerkiksi teatterissa nähtynä tämä saisi nostelemaan jalkoja lattialla kun varaani kulkee vierestä tai käärme tuijottaa suoraan silmiin.
Dramatiikkaa luovat hidastukset ja musiikin käyttö ovat mukana tehdäkseen kokemuksesta jykevämmän, mutta onnekseen Life ei sorru mihinkään Discoveryn haiviikon kaltaiseen ylikorostamiseen jossa kaikki on kohtalokasta alusta loppuun. Suurin osa Lifesta esittelee kuitenkin niin kuvilla kuin musiikillaan harmonista kauneutta.
Eläinkuntaa kuvataan varsin laaja-alaisesti, joskin pienoinen painotus tuntuu näin pohjoiseurooppalaisesta näkökulmasta olevan huomattavasti lämpimämpien maiden asukeissa. Mikä ei ole varsinainen negatiivinen kommentti, sillä tottakai lämpötilasta riippumatta kaikkien kaukomaiden vieraat ovat erittäin kiehtovaa katseltavaa ja noin 10 tuntia on lopulta aika lyhyt hetki jotta jokainen kuviteltavissa oleva otus saisi pääosaroolin, jolloin porojen puuttuminen ei haittaa. Vaikka toki Life on tittelinä sellainen jonka vuoksi kaikki vähäisempi on väkisin jotenkin vajavaista. Siinä se kymmenenosaisen sarjan suurin miinus lieneekin, että vaikka siitä ymmärrettävästi jää joitakin kenties hyvinkin toivottuja eläimiä kokonaan pois, niin tälläkin määrällä niitä on aivan liian paljon jotta kaikki saisivat kunnolla tilaa. Niinpä nälkä jää suureksi kun toivoisi joistakin eläimistä hieman syvempää tutkielmaa kuin vain sen käyttämä metsästyskeino ja sitä suuremmalla syyllä sitä kaipaisi lisää jos se pienikin esitetty seikka on niin kiehtova, että jo se yksinään tekee siitä oman soolojaksonsa ansaitsevan esiintyjän. Kun meille näytetään jonkin sammakon puolustusmekanismia viholliselta, joka on lihasten jännittäminen ja käpertyminen palloksi joka pompppii mäkeä alas, niin ainakin minä haluan tietää mihin muuhun tuo otus kykeneekään. Tälläinen tilan antaminen olisi edellyttänyt huomattavasti pidempää sarjaa ja jos pitää miinuksena sitä, että jää janoamaan lisää, on se huomattavasti parempi kuin valittaminen sen käyvän pitkäpiimäiseksi.
Oikeastaan Life ei tee lopulta mitään muuta kuin sen mitä jokaisen luontodokumentin pitäisi tehdä, eli esittää eläinmaailman ihmeellisenä sekä silti aivan normaalina ja tekee sen pirun kauniilla kuvilla.

Jaksoja on siis yhteensä 10 ja ne ovat jaettu teemoittain (Mammals, Fish, Birds, etc.) ja jokaisen lopussa on eräänlainen behind the scenes-osio jossa keskitytään enimmäkseen johonkin tiettyyn kulloisessakin jaksossa olleeseen haasteeseen ja se mainiosti syventää dokumentin sisältöä näyttäessään kuinka paljon työtä yhdenkin onnistuneen kohtauksen aikaansaaminen saattoi tarvita.
Ensimmäinen jaksoista (Challenges of Life) on eräänlainen etukäteen annettu yhteenveto koko sarjasta, sillä se esittelee mitä tuleman pitää ja toimii siten siis selityksenä mitä ollaan haettu takaa, mutta vaikka kyseessä onkin laatutyötä oleva jakso, niin loppujen lopuksi sen olisi yhden kokonaisen osan sijaan voinut typistää pelkäksi traileriksi, sillä se ei kuitenkaan kerro mitään mitä loput jaksot eivät itsekin tee.

Jos on aikeissa metsästää tätä dokumenttia itselleen, niin kannattanee vältellä jenkkipainosta jonka kertojana toimii Attenboroughin sijaan Oprah Winfrey, mikä jo itsessään on masentavaa, mutta kun sitä on kuulemma vielä lyhennetty ainakin puolen tunnin verran niin ollaan jo kyynelsilmissä. Syy lyhentämiseen löytyy ymmärtääkseni siitä, että jenkeissä Lifea on markkinoitu enemmänkin pienille lapsille, joten sisällöstä on sensuroitu esimerkiksi eläinten metsästyskäyttäytymistä, jolloin oletettavasti ainakin aikalailla sydämeen käyvä varaanin isku vesipuhvelia kohtaan loistanee poissaolollaan. Jos tuollainen sensurointi on tehty vain jotta painotus eläinten oikeasta elämästä muuttuisi nätteihin ja söpöihin lemmikeihin, ei se ole palvelus kenellekään. Etenkään kun Life ei muutenkaan mässäile millään villieläinten tapoilla.
Ja palatakseni vielä Attenboroughin kertojana toimimiseen, niin kyseessä on sen verran vahvasti luontodokumentteihin yhdistettävä tekijä, että silloinkin kun mies on toiminut vain äänenä on hän pystynyt pelkästään sillä luomaan tietyn käsityksen sisällön laadukkuudesta ja tavallaan omimaan ne omiksi töikseen vaikka kunniaa tulisi antaa muillekin. Esimerkiksi tämän Life-dokumenttisarjan kohdalla pitäisi kenties korostaa Attenboroughin toimineen ilmeisesti vain kertojana ja huomattaa, että nimestään huolimatta kyseessä ei ole sama Life-nimellä kulkeva sarja josta edellä mainittu kertoja on tullut hyvinkin tunnetuksi. Tai on tavallaan samaa kamaa jos yhdistävänä tekijänä pitää joitakin aiemminkin Attenboroughin kanssa työskennelleitä tuottajia. Myönnettäköön etten minäkään tiennyt tuota ennen kuin nyt rupesin etsimään jotain lisäinformaatiota tainnuttaakseni nälkäni. Attenboroughin tapauksessa kyseessä on kuitenkin niin vakuuttava ääni, että se valitettavastikin saa unohtamaan muidenkin ihmisten olleen mukana tärkeämmissäkin osissa, mutta kuten Tim Allen on todennut niin "never give up. Never surrender", koska muistelin hänen sanoneen "never forget. Never surrender."

Tähdet: *****
Life