tiistai 31. toukokuuta 2011

Clint Eastwood 81 vuotta

Clint Eastwood täytti tänään 81 vuotta ja hän näyttää edelleenkin siltä, että voisi murskata taloja paljain käsin.
Minä puolestani meinasin hengästyä jo tätä kirjoittaessani.
Onneksi olkoon Clint.

Kotkat Kuuntelevat (Where Eagles Dare, 1968)

Liittoutuneiden commandoryhmä lähtee natsisaksaan pelastamaan amerikkalaiskenraalia vuoren huipulla sijaitsevasta "valloittamattomasta" linnakkeesta. Ryhmää johtaa britti Jonathan Smith (Richard Burton) ja kakkosmiehenä toimii amerikkalainen Morris Schaffer (Clint Eastwood), muiden kuuluessa enemmän tai enemmän statisteihin. Heti alussa meille osoitetaan, että joku ryhmästä on, kuten perinteisiin kuuluu petturi. Schaffer epäilee että salailevan oloisella Smithilla on tehtävästä enemmän ja erilaista informaatiota kuin mitä hän valmis paljastamaan. Tottahan Smith tietääkin enemmän kuin kertoo, sillä pelastettava kenraali ei olekaan aivan sitä ja varsinainen tehtävä on aivan jotain muuta.
Apuna ryhmällä ovat paikalliset kaksoisagetit Mary (Mary Ure) ja Heidi (Ingrid Pitt), mutta joukon petturi iskee jälleen ja kohta Smith ja Schaffer saavat lähteä kahdestaan tunkeutumaan vuorilinnakkeeseen.
Päästyään linnakkeeseen ja löydettyään etsityn "kenraalin" ja muutaman natsikomentajan, niin Smith kääntääkin aseensa kohti Schafferia. VOI JUMPE! Nyt Smith onkin Schmidt, salaisen poliisin mies jonka tehtävänä on paljastaa saksan armeijan kaksoisagentit. Siispä nyt Schmidt kertoo legendaa siitä kuinka se ja se on sen ja sen agentti ja se ja se tulee pysäyttää jotta se ja se ei saisi suunnitelmiaan toteutettua. Koko juttu oli kuitenkin vain bluffia jonka avulla Schmidt, eli nyt jälleen Smith saisi ongittua esille brittien joukkoon soluttautuneet natsiagentit. Sitten paetaan tappaen matkalla natseja runsain mitoin, milloin ampumalla, milloin räjäyttämällä ja milloin heittämällä vuorelta alas. Seuraavaksi ajetaan bussilla ja tapetaan lisää natseja.
Sankarit poistuvat Saksasta lentokoneella, mutta siellä tehdään vielä yksi kaksoisagenttipaljastus ja vastassa ollut brittikomentaja voikin hypätä pois kyydistä. Schaffer vääntää vitsin ja se siitä sitten.


Jos elokuvia käsittelevissä kirjoissa kerrotaan jotain Kotkat Kuuntelevat-elokuvasta, niin se on aina vähintään se että Richard Burton dokasi päivästä toiseen. Hän ei ilmeisesti alkoholismin aiheuttamalta vapinalta pystynyt ajoittain pitämään asetta kädessään, mutta syyksi hän itse kertoi sen ettei draamaesiintyjänä osannut suhtautua edes leikkiaseisiin oikealla tavalla, mutta ei huolta sillä Clint Eastwoodin tulikin suorittaa elokuvan fyysinen toiminta Burtonin ollessa se supliikkimies. Eastwoodista kertovissa kirjoissakin puhutaan siitä kuinka pettynyt Eastwood oli huomatessaan Burtonin olevan jatkuvassa humalatilassa, sillä kyseessä oli näyttelijä jota hän suuresti arvosti esiintyjänä, mutta ei sen jälkeen niinkään ihmisenä. No jaa, tarkoitukseni ei kuitenkaan ole haukkua Burtonia, sillä oli hän kännissä tai ei, niin ainakaan sitä ei mielestäni pysty ruudulta näkemään (ellei pidä paljastavana sitä tapaa jolla hän pitää kiinni pistoolista) ja hitto, jos hän pystyy näyttelemään näin hyvin humalassa niin täytyy melkein suositella dokaamista.
Ei nyt sentään.
Ihmisenä joka juo suurinpiirtein yhden oluen vuodessa en kuulu heihin joka suosittelee alkoholia, saati sitten vastustaisi sitä.
Ehkä se alkoholismi tulee usein otettua Burtonin kohdalla esiin, vain koska se tuntui olevan aika suuri osa hänen elämäänsä (kuten Lee Marvinilla) ja aina joku pääsee pohtimaan, että mihinköhän Burtonkin olisi yltänyt ilman viinaa? Tosin Burtonin uraa katsellen on vaikea nähdä mitä sieltä jäi oikeasti uupumaan.

Tässä elokuvassa Burton on mies paikoillaan ja muutoinkin näyttelijät ovat osuvasti valittu. Eastwoodin ja Burtonin yhteistyö toimii mainiosti juuri hyödyntäen Eastwoodin askeettisuutta ja Burtonin puheliaisuutta. Ingrid Pitt oli tapansa mukaan sekä ilo silmille, että sielulle.

Kotkat Kuuntelevat sisältää kaiken tarpeellisen mitä sotaseikkailuelokuvalta kaipaa. Mahtipontista musiikkia, konekivääritulta, uljaita maisemia, univormunaamioitumista, sinisilmägestapo, pettureita, kaksoisagentteja, monokkelin ja brittiaksentilla puhuvia natseja. Itse asiassa tuo englantia ja nimenomaan brittienglantia puhuvat natsit ovat jotenkin 70-luvun sotaleffojen tavaramerkki jonka puuttuminen tuntuisi tavallaan väärältä, vaikka se on tietenkin jo itsessään väärin. Tässä elokuvassa tulee etenkin yhdessä kohtauksessa esille se kuinka loistavan hauskaa tuo puheenkäyttö on. Eräässä kohtauksessa saksalaislentokoneella lentävä sotilas puhuu aluksi englantia, mutta saapuessaan Saksan ilmatilaan vaihtaa hän aksenttinsa jotta sama englanti olisin yht'äkkiä saksaa. Ovelaa.

Kyseessä on mainio sotaseikkailu jonka ainoa suuresti valitettava ongelma on sen 90 minuuttisen tarinan levittäminen 149 minuuttiin. Ja tietenkin lisäksi siinä yhdessä kohdin esiin tulevat joka suuntaan poukkoilevat paljastukset ja juonenkäänteet alkoivat mennä jo hieman itsetarkoituksellisen oveliksi, jotta ne oikeastaan kunnolla edistäisivät elokuvaa.

Tähdet: ***
Kotkat Kuuntelevat

maanantai 30. toukokuuta 2011

Movie monday: Musikaali

Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena musikaali (klik klik!)
.
.
.
"Ko-ko-ko-ko-koske mua, mä haluan saastua!"
Näin lauletaan oman suosikkimusikaalini The Rocky Horror Picture Shown suomenkielisessä versiossa ja mainitsin sen vain siksi, että se kuulostaa hauskalta.


Minulle musikaali on elokuvagenre muiden joukossa, joten se että elokuva on musikaali ei tee siitä mitenkään automaattisesti hyvää tai huonoa.
Siellä on mukana elokuvia jotka nostan mieluusti omalle Top 100-elokuvalistalleni, kuten Grease ja edellä mainittu Rocky Horror (näiden laulut osaankin suht' varmasti ulkoa.)
Sitten on lajityyppinsä merkkiteoksia joista osa kuuluu sarjaan "pakko katsoa kun ne ovat lajityyppinsä merkkiteoksia" kuten West Side Story ja Sound Of Music.
Sitten on niitä jotka tulee katsottua, mutta eivät tee minkäänlaista varsinaista vaikutusta vaikka ovatkin ihan kivoja, kuten Hair.
Sitten on niitä jotka saavat aiemmin nautitun aterian nousemaan kurkkuun, kuten Chicago, tai aiheuttavat ihan oikeaa päänsärkyä, kuten Moulin Rouge.
Mutta mielenkiintoisimpia kaikista ovat ne musikaalit joiden kohdalla tulee todellakin ihmeteltyä, että miksi ihmeessä tästä on tehty musikaali, tai teidän täytyy vitsailla, kuten Hedwig And The Angry Inch, Repo: The Genetic Opera ja vaikkapa Kultarynnäkön Iloiset päivät.

Se mikä musikaalissa on mielenkiintoista tai ei, on se että jotenkin musikaalilla on elokuvasta riippumatta jotenkin nynny, iloluonteinen ja kyllä, hintahtava imago. Jotenkin jo pelkkä ajatus siitä, että elokuvaan on sisällytetty kohtauksia joissa lauletaan ja tanssitaan, luo mieleen imagon Nathan Lanesta pukeutuneena Steven Tyleriksi ja sellainen ei ainakaan vakavoita elokuvaa, ei vaikka siinä My Dying Bride esittäisi lauluja nunnavauvoja syövistä natsikannibaaleista. Mutta harvoinpa sitä törmääkään musikaaliin, joka koettaisi olla masennukseen saakka vakava.
Hmm,,, Dancer In The Dark?
No kuinka monen päähän on lopulta jäänyt Sound Of Musicista muutakin kuin Julie Andrews kirmailemassa kummuilla hymy suussaan. Kenties siksi Glee on musikaali, eikä Angels In America. Laulut ja tanssi vain sopivat paremmin hieman "hauskempiin" tapauksiin, poikkeuksien vahvistaessa, taikka heikentäessä sääntöjä.

Hauskaa on se, että Disneyn elokuvat sisältävät usein paljonkin lauluja, mutta eipä niiden animaatioiden kohdalla useinkaan kuule käytettävän termiä musikaali. No mitäpä tuosta.

Kyllä musikaaleille kannattaa antaa aina mahdollisuus tehdä vaikutus, vaikka kuinka loisi mielessään mielikuvia Will & Gracen Jackista, sillä mihin muuhun kuin musikaaliin sopisi tarina amerikkalaiseen sotilaaseen rakastuvasta itäsaksalaisesta pojasta, joka muuttuu Hanselista Hedwigiksi ja eron jälkeen ryhtyy rocktähdeksi joka laulaa elämästään. Hei, jopa Type O Negative ymmärsi asian loistokkuuden.

Rajut Kaverit (Thunderbolt And Lightfoot, 1974)

Pappi pakenee kesken saarnan kiukkuista ammuskelijaa ja päätyy hyppäämään nuoren autovarkaan kyytiin. Se on ystävyyttä ensisilmäyksellä.
Autovaras on Lightfoot (Jeff Bridges) ja pappi on entinen pankkiryöstäjä Thunderbolt (Clint Eastwood) joka koettaa piilotella vanhoilta rikoskumppaneiltaan. Thunderbolt on ollut vuosia takaperin osallisena pankkikeikassa, mutta erinäisten väärinkäsitysten kautta ryöstöstä saadut puoli miljoonaa dollaria ovat käsien ulottumattomissa ja entiset kumppanit, erityisen vihainen Red (George Kennedy) ja vekkuli Goody (Geoffrey Lewis) ovat siinä uskossa että Thunderbolt petti heidät.

Thunderbolt ja Lightfoot suorittavat pikkuvarkauksia pitääkseen itsensä tien päällä ja piilossa, mutta lopulta Red ja Goody saavuttavat heidät. Pienen nujakoinnin jälkeen Thunderbolt saa entiset kumppaninsa vakuuttumaan siitä ettei hän pettänyt heitä ja tappoaikeet jäävät sikseen. Mitä tehdä? Mitä tehdä? No, mitä jos ryöstetään se sama pankkiholvi joka jo aiemmin onnistuneesti tehtiin ja niin kaikki neljä aloittavat uuden pankkikeikan suunnnittelun. Ratkaisevaan asemaan nousevat tykki, naiseksi pukeutuminen, kumipallo suuhun, kuten myös pornolehteä salaa lukeva virkailija. Mutta voiko Red hillitä agressioitaan, vaiko odottaako lopussa onni ja masennus. Kyllä ja kyllä.

Rajut Kaverit on todella mainio elokuva jonka hyväntuulinen meininki on erittäin tarttuvaa, vaikka sitten lopussa odottaakin sellainen Pyrrhoksen voitto jonka vuoksi ei tiedäkään tulisiko olla iloinen vai ei. Minä sanon ei, sillä pitkin elokuvaa sitä tuumii, että miksi jos millekään ei juuri tälle ole koskaan tehty jatkoa? Ja lopetus osoittaa traagisesti sen miksi Bridges ja Eastwood eivät enää myöhemmin olleet Thunderbolt ja Lightfoot.

Bridgesin ja Eastwoodin keskinäinen kemia toimii loistavasti, kuten myös vastaavasti Kennedyn ja Lewisin, ja hauskinta on kuinka hyvin nämä kaverit pelaavat yhteen siinäkin vaiheessa kun kahdesta kaksikosta tulee nelikkö.
Erityisen mukavaa oli katsella kuinka usein Eastwoodilta meinaa pettää pokka ja onkin ollut ohjaaja Michael Ciminolta fiksu ratkaisu jättää elokuvaan Eastwoodin tirskahdukset ja valloilleen pääsevät hymyt. Cimino olikin kehoittanut Bridgesia tekemään kaikkensa jotta Eastwood ei voisi pitää yllä vakavuuttaan ja lopputuloksena on hyvin vapautunut Eastwood joka ei missään vaiheessa menetä cooleuttaan.
Bridges onkin mainio hyvin eläväisenä Lightfootina ja vaikka naisten vaatteet eivät häntä juuri imartelekaan, niin nahkahousuissa hän näytti coollta.

Elokuvassa on hyvin toimivaa buddy-meininkiä ja tarinassa on sopivia koukeroita, joista etenkin Kennedyn ironisen koirallinen loppu on sopivaa kohtalon ivaa, mutta vastaavasti taas Thunderbolt ja Lightfoot-kaksikon päätös vetää suunpielet aika vahvasti alaspäin. Elokuvan masentava lopetus on kyllä asiallisesti toteutettu (vrt. ensimmäinen Terminator), mutta aiemman iloluonteisuutensa vuoksi elokuva päättyy sellaisiin blues-tunnelmiin (vrt. ensimmäinen Terminator) että vaikea sitä edeltävää hymyä on pitää yllä.
Matkalla oli hauska katsoa sivuosahahmoja kuten aivan tärähtänyttä autoilijaa (Bill McKinney) jonka automobiilin pääosakaksikkomme päätyy varastamaan ja ei mitenkään merkittävässä osassa olevaa Gary Buseyta, jota ei voi olla huomaamatta kiitos myöhemmän uransa.

Hauska, vauhdikas, melankolinen.
Tälläistä lisää.


Tähdet: ****
Rajut Kaverit

lauantai 28. toukokuuta 2011

The Eastwood Factor (2010)

"Clint Eastwood on kutsunut Warner Bros. -studiota kodikseen 35 vuoden ajan; moinen yhteistyö on ainutlaatuista Hollywoodin historiassa."
Näin puffaa The Eastwood Factorin kansi dokumentin sisältöä ja meidän annetaan muutoinkin ymmärtää, että tässä dokumentissa käsitellään nimenomaan Clint Eastwoodin Warnerille tekemiä elokuvia ja näiden kahden instituution yhteistyötä noin yleisestikin.
Mainiota! Juuri jotain tälläistä minä kaipasinkin, dokumenttia Eastwoodista jonka painopiste on edelleen hänen elokuvissaan, mutta keskittyen vahvasti muuhunkin kuin vain Leonen kanssa tehtyihin westerneihin ja Likaisiin Harryihin. Niin mielenkiintoisia kuin nuo ovatkin, niin haluan kuulla joskus jostain muustakin.

No, The Eastwood Factor osoittautui aikamoiseksi pettymykseksi.
Toki tässä käsitellään myös dollaritrilogiaa ja Likaisia Harryja, sillä eihän niitä voi täysin jättää huomioimattakaan. Pääosassa ovat kuitenkin Warnerin kanssa tehdyt elokuvat, aivan kuten toivoinkin. Sitten kuitenkin tämä Warner Bros.-leffasarja käsitellään pääosin hyvin pinnallisesti, hajanaisesti ja mikä pahinta, osa jätetään täysin pimentoon. Tietenkin ymmärrän, että Eastwoodin filmografian huomioon ottaen ei kaikkea edes pelkästään Warnerille tehtyjä elokuvia voida käsitellä järin syvällisesti, mutta miksei joitakin elokuvia mainita laisinkaan? Ei Firefoxia (vaikka toisin eräs IMDb:lle arvostelun kirjoittanut väittääkin), ei Pink Cadillacia, ei City Heatia. Siis okei, ehkeivät ne olleet hittejä, tai muutoin miellyttäviä muistoja, mutta olisi niiden olemassaolon voinut edes huomioida. Kuinka vaikea se olisi ollut löytää klippi kustakin elokuvasta niihin montaaseihin joissa Eastwoodin leffoja esitellään. Tai edes jonkinlainen tekstiruutu jossa kaikki Warnerille tehdyt leffat mainitaan. Space Cowboys sentään huomioidaan siten, että puvustaja Deborah Hopper tulee sen maininneeksi.
Eikä siellä tainnut myöskään olla mitään elokuvista Kotkat Kuuntelevat, Kellyn Sankarit, tai Rajaton Valta. Kunkin kannessa komeilee Warnerin logo.
Elokuvan Keskiyö Hyvän Ja Pahan Puutarhassa olemassaolo taidettiin todeta samoin vain tuon edellä mainitun Hopperin suusta. Verivelasta sentään näytettiin montaasissa välähdys.
Niin ja jos dokumentti käsittelee elokuvien lisäksi myös Eastwoodin yhteistyötä Warnerin kanssa, niin miksei ruudussa vilahtanut yhtäkään Warnerin työntekijää? Kaipa siellä nyt on joitakin ihmisiä joiden kanssa Eastwood on työskennellyt vuosikausia ja heitäkin olisi ollut kiva kuulla.
Ehkä se kannessa mainittu teksti "35 elokuvaa ja 35 vuotta Warner Bros. -studiolla" olisi kannattanut muotoilla toisin.


Dokumentin alussa Morgan Freemanin kertojaäänen avulla näytetään Invictus-elokuvan tekoa samaan tapaan kuin dvd-ekstroissa on tapana. Ei siis mitään järin syvällistä, vaan ihan tyypillistä mainostusta. Sen jälkeen Eastwood jutustelee lyhyesti siitä miksi pitää Warner-studioista ja kunhan olemme käyneet pakolliset Eastwoodin nuoruutta ja uran alkua käsitelleet pätkät läpi, ja tietenkin Leonet ja Siegelit niin loppu dokumentti on rakennettu siten, että välillä esitellään mainosmaisesti jotain elokuvaa ja välillä näemme itse Eastwoodin tekemässä jotain.
Se miten elokuvia esitellään on todella hajanaista. Joistakin elokuvista puhutaan paljon, kuten Mystic Riveristä ja Million Dollar Babysta, osasta puhutaan lyhyesti, kuten Heartbreak Ridgesta ja Kalpeasta Ratsastajasta, ja osa elokuvista ei tunnu olevan olemassakaan. Oli toki kivaa kuunnella Eastwoodin puhuvan innokkaasti jostain Kirjeitä Iwo Jimasta, mutta se miten osa elokuvista jätetään joko lähes tai kokonaan huomioimatta aiheuttaa todella pahaa epätasaisuutta. Tuntuukin liian usein siltä, että katselisi dokumentin ekstroista jotain poistettuja kohtauksia kuin itse varsinaista valmista tuotosta. Tai kuin kuuntelisi jotain B-puolikokoelmaa jossa luonnollisestikin on joukossa joitakin tosi loistavia biisejä, mutta mukana olevien kappaleiden välille ei synny sellaista yhtenäisyyttä joka tekisi siitä koherentin kokonaisuuden.
Ja en hitto tajua niitä dokumentin väliotsikoita jotka eivät useinkaan tunnu liittyvän sitä seuraavaan osuuteen millään lailla, kunhan vain tuovat sisältöön jonkinlaista kuviteltua tyylikkyyttä. On tainnut ohjaaja Richard Schickel katsoa liikaa Frasieria.


Dokumentin parhaimpia osuuksia ovat ne itse Eastwoodia näyttävät pätkät joissa mies kävelee kotipaikallaan ja kertoo miksi pitää paikasta, tai on golfaamassa ja vitsailee siitä, ja ylipäätään ne joissa mies esiintyy täysin omana itsenään eikä elokuvamainostajana. Tämä on hassua siksi, että odotin nimittäin innolla Eastwoodin kertovan Warner-elokuvistaan enkä golfaavan.
Erityisen mukava pätkä oli se, kun Eastwood vierailee puvustaja Deborah Hopperin kanssa katselemassa vanhojen elokuviensa vaatteita. Muutoin dokumentissa ei muita ns. haastateltavia esiinnykään. Oli miellyttävää kuulla Eastwoodin naurahtavan vapautuneesti, kun hän kuitenkin on usein jotenkin pidättäytyvä.

Dokumentin nimi The Eastwood Factor viittaa tietenkin The Human Factoriin, eli Invictusin alkuperäiseen nimivaihtoehtoon ja tämä dokumentti tuntuukin välillä olevan Invictusin promomateriaalia. Alkaahan dokumentti osuudella jossa näytetään Invictusin tekemistä, kertojana on tuon elokuvan päätähti Morgan Freeman ja myös dokumentin loppu keskittyy jälleen Invictusin tekemiseen.
Ja hei, vaikka Morgan Freemanilla on miellyttävä puheääni, niin eikö hän ole jotenkin kulunut valinta kertojaksi. Freemanhan oli kertojana myös toisessa Eastwood-dokumentissa nimeltä Tie Tähtiin.
Muistaakseni Family Guy tekikin kerran vitsin jossa Morgan Freeman oli kertojana sopivasti nimetyssä elokuvassa The Narrator.


Melkein meinasin mainita, että The Eastwood Factor on vain todellisille Clint-faneille, mutta eipä se taida pitää paikkaansa. Clint-fanithan ne juuri varmaan kitisevätkin juuri siitä, että idolia ja elokuviaan käsitellään näin epätasaisesti ja pinnallisesti. He jotka seuraavat Eastwoodin uraa satunnaisesti saanevat tästä dokumentista enemmän irti, sillä heidän huomionsa ei tartu jokaiseen yksityiskohtaan tai niiden puutteeseen.
Minä itse odotin ehkä jonkinlaista Inside The Actor's Studio-tyyppistä (kritiikitöntä) uran käsittelyä, enkä joukkoa takakansitekstejä Morgan Freemanin lukemana.
Sinänsä dokumentti kuitenkin sisältää mukavaa mieltä ja helppoa seurattavaa, joten ei se nyt kuitenkaan saa pyhän raivon valtaan, mutta kyseessä on silti ihan silkkaa minkä-tahansa-leffan bonusmatskua eikä juuri muuta.

Tähdet: **
The Eastwood Factor

perjantai 27. toukokuuta 2011

Kourallinen Dollareita (Per un pugno di dollari, 1964)

Mies ilman nimeä, tai tylsemmin Joe (Clint Eastwood) saapuu pieneen Meksikolaiskylään Ennio Morriconen jumalaisen musiikin tahdittamana. Kylästä on muodostunut kahden vallasta kilpailevan perheen, Baxtereiden ja Rojojen temmellyskenttä jossa ainoa sivullinen joka voi elää huoletta on hautausurakoitsija.
Joe,,, ei piru vie, se kuulostaa laimealta jonkun Mies ilman nimeä rinnalla, joten kutsukaamme häntä mielummin vaikka Muukalaiseksi.
Siispä Muukalainen huomaa mahdollisuuden hyötyä rahallisesti tilanteesta pelaamalla molempien perheiden laskuun. Ensiksi Muukalainen päättää tehdä vaikutuksen Rojojen klaaniin tappamalla muutaman Baxterin joukkoon kuuluvan miehen tunnetussa kolme arkkua-kohtauksessa.
Meille osoitetaan että Ramón Rojo (Gian Maria Volonté) on se perheensä laskelmoiva psyko, joka samalla on skeptisin Muukalaisen motiiveja kohtaan.
Ramón on aiheuttanut verilöylyn jossa tapettiin joukko etelän sotilaita ja pitääkseen valtion huomion poissa omasta perheestään ehdottaa hän Baxtereille rauhaa, todellisena aikeenaan kuitenkin myöhemmin päästää Baxterit hengiltä. Tällä välin Muukalainen kuitenkin käy myymässä väritetyt tiedot tapahtumista John Baxterille (Wolfgang Lukschy), jonka jälkeen Muukalainen käy vielä myymässä Rojoille toisella tavalla väritettyjä tietoja. Eli hän toimii riidankylväjänä tilanteessa joka on kuin palava ruutitynnyri bensa-altaassa leikkimässä ilotulitteilla, vain päästäkseen itse ratsaamaan heidän omistuksensa.

Yksi Rojojen lukkojen takana pidetyistä aarteista on Ramónin puoliso Marisol (Marianne Koch), jonka Muukalainen tulee sitten puolivahingossa ottaneeksi mukaansa myyden hänet Baxtereille. Marisol päätyy panttivankivaihtoon ja sen seurauksena Muukalainen saa huomata Marisolin olevan oikeasta miehestään ja perheestään väkisin erotettu, ja se saa kyynisen Muukalaisen omatunnon heräämään.
Muukalainen päättää riskeerata asemansa eräänlaisena kaksoiskolmoisagenttina ja pelastaa Marisolin, mikä tietenkin johtaa paljastumiseen ja asioiden loppuunviemiseen lyijymyrkytyksen avulla.

Pitkällisen pahoinpitelyn jälkeen Muukalainen saapuu uuden energian turvin viimeistelemään aloittamansa sotkun. Baxterit on tähän mennessä suurin piirtein kaikki pistetty maan poveen kiitos Rojojen, joten Muukalaisen tehtäväksi jää tehdä samoin Rojoille ja eritoten Ramónille.
Seuraa toinen elokuvan kuuluisista kohtauksista, eli tietenkin se Paluu Tulevaisuuteen kolmosessakin sittemmin hyödynnetty luodinkestävä-kohtaus joka toimii kuin raivotautinen sika.
Muukalainen poistuu, ruumiit jäävät.


Akira Kurosawan Yojimbosta tuttu tarina vieraasta joka koettaa hyötyä toimimalla kahdessa leirissä on ideana jo sen verran toimiva, että ei ihmekään että siitä on tehty niin monta eri elokuvaversiota ja ei myöskään ihme että Kurosawaa sellainen kiukutti. No oli miten oli, niin kyseisen tarinan yksi tunnetuimpia filmatisointeja, eli Kourallinen Dollareita on aika pirun loistava elokuva, että senkun pyörit siellä haudassa.
Samalla se on kuitenkin omasta mielestäni heikoin Sergio Leonen länkkäreistä, mikä johtunee siitä että tämä elokuva tuntuu olevan vielä kokeilua Leonelle hänen etsiessään täydellistä omaa westerniään. Siispä hahmot eivät ole vielä tarpeeksi likaisia ja hikisiä, laaja- ja lähikuvat eivät ole vielä aivan maksimissaan ja muutoinkin moni elokuvan yksityiskohdista tuntuvat demoversioilta, mutta suunta on jo selvillä ja sellaisenaan kyse on erittäin hyvästä onnistumisesta.

En yhtään ihmettele että Kourallista Dollareita syytettiin aikoinaan sadismista, sillä kohtaus jossa Eastwoodin hahmoa kidutetaan on nykystandardeillakin katsottuna aika häijysti vatsanpohjassa tuntuva. Mutta en silti sen perusteella menisi elokuvaa niinkään sadistiseksi kuvaamaan, tai edes mitenkään poikkeuksellisen raa'aksi. Se nyt vain sattuu näyttämään väkivallan kivuliaana, mitä westernit, tai elokuvat ylipäätään eivät vielä tuohon mennessä olleet juuri tehneet.

Näyttelijät ovat enimmäkseen mainioita, mitä nyt dubbaus taatusti heikentää osaa roolisuorituksista. Eastwoodilla on vielä hieman hakusessa oma post Lännen Tie-tyylinsä, mutta varsin hyvin hänkin roolinsa esittää.
Gian Maria Volonté tekee kuitenkin elokuvassa suurimman vaikutuksen ja sen etenkin siinä kohtauksessa jossa Muukalaisen kiduksen alussa hän epätoivoinen ilme kasvoillaan vaatii saada tietää missä Marisol on. Juuri tuo Ramón-hahmon erittäin vääristyneen rakastumisen kuvaus on syvälle osuvaa.

Ennio Morriconen musiikki on mukana kuvassa niin vahvasti, että se toistuvasti melkeinpä nouseekin pääosaan, mutta mitäpä tuosta.

Tähdet: ****
Kourallinen Dollareita

torstai 26. toukokuuta 2011

Kalpea Ratsastaja (Pale Rider, 1985)

Voi voi pieniä kullanhuuhtojaparkoja kun iso kaivosyhtiö ajaa heitä ahtaalle. Keskiössä on Hull Barret (Michael Moriarty) uusioperheineen joka ei suostu alistumaan ison pahan suden edessä, ei vaikka muut olisivatkin valmiita pistämään hakut naulaan. Mutta mitä oikeudenmukaisuuteen uskova Hull voi tehdä, kun vastassa on organisaatio jota johtava Coy LaHood (Richard Dysart) ei kaihda kovia otteita ja niitäkin kovempia otteita? Siis tietenkin niin kauan kun hän voi palkata muita tekemään likaiset hommansa.
Onneksi kun hätä on suurin usvasta esiin ratsastaa paikalle Shane... Ai niin, tarkoitan tietenkin "Saarnaaja" (Clint Eastwood,) mies vailla nimeä. Liperit kaulassa kulkevassa miehessä on jotain kovin tuttua, mutta silti jotain niin tuntematonta. Kuka hän on ja miksi hän saapui paikalle juuri nyt? Ja miksi pappi on valmis hakkaamaan tai ampumaan ihmisiä, olivat he sitten pahiksia tai eivät?
"And I looked, and behold a pale horse: and his name that sat on him was Death, and Hell followed with him" on Raamatun moneen kertaan siteerattu osuus jonka Barrettin perheen teini-ikäinen tytär, Megan ääneen lukee juuri kun Saarnaaja saapuu paikalla ja tietenkin Megan ihastuu tähän mystiseen muukalaiseen. Edustaahan Saarnaaja Meganille sekä järjestystä ja kuria, että myös fyysistä kapinaa johon isäpuoli Hull ei tunnu pystyvän.
Saarnaajan läsnäolo rohkaisee muitakin kullankaivajia pysymään aloillaan, mutta alkuinnostuksesta toipuva Hull saa ruveta tuntemaan kateuden peikon puremaa kun hän itse alkaa vaikuttamaan Saarnaajan rinnalla saamattomalta luuserilta.
LaHood kutsuu paikalla ilkeän sheriffi Stockburnin (John Russell), jonka miehineen tulisi sammuttaa kullankaivajien toivonkipinät ja täten siis tappaa Saarnaaja jonka Stockburn on mahdollisesti jo kerran tappanutkin.
Saarnaaja kulkee rauhallisesti kaupungin halki ja ampuu yksitellen Stockburnin miehet ja lopuksi hänet itsensä. Hull pääsee osoittamaan miehuutensa lahtaamalla LaHoodin.
Lopuksi Saarnaaja ratsastaa pois ja Megan huutaa "Shane, come back Shane!"


Okei, tein tuolla pari Etäisten Laaksojen Mies-vitsintynkää, mutta kyllä minä enemmän Kalpeasta Ratsastajasta pidän. Joskaan Etäisten Laaksojen Mies ei ole minusta huono elokuva ja tähtimäärällisesti se asettuisi samaan Kalpean Ratsastajan kanssa, joka tämäkään ei ole suosikkejani Eastwoodin westerneistä. Minusta Eastwood onnistui huomattavasti paremmin toteuttamaan Ruoskassa tämän Yliluonnollisuutta huokuva kostaja saapuu raamatullisissa merkeissä muuttamaan ihmisten elämät-tarinan.
Eastwoodin westernejä ajatellen Kalpea Ratsastaja vertautuukin eniten Ruoskaan, juuri molemmissa olevilla viittauksilla hahmon mahdolliseen kuolleista nousuun ja muutoinkin vahvalla uskonnollisella symboliikalla. Ruoskassa kuitenkin korostettiin enemmän sitä yliluonnollisuutta ja tuon kyseisen elokuvan hyvin synkkä tunnelma piti paremmin piilossa johtopäätökset siitä mikä Eastwoodin hahmo todellisuudessa oli miehiään. Kalpeassa Ratsastajassa vihjaukset ylösnousemuksesta jäävät hieman puolitiehen, sillä vaikka pariin otteeseen todetaan että tuo mies on kuollut ja meille näytetään vilaukselta Saarnaajan selässä olevat arvet, niin hahmo on kuitenkin sen verran ihmismäisen maanläheinen, että Eric Dravenin sijaan hän vaikuttaa enemmänkin hyväonniselta tyypiltä johon osuneet luodit väistivät kaikki elintärkeät elimet. Tämä on siksi hiukan sääli, että muutamaan otteeseen elokuvassa on hyviä ideoita joiden perusteella Saarnaaja todellakin voisi olla jonkinlainen kuoleman enkeli. Esimerkiksi se juuri se Meganin Raamatun luku yhdistettynä Saarnaajan saapumiseen oli kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta hyvin tehokas ja etenkin alussa esiintyneet sumut sun muut toivat elokuvaan kivaa aavemaista tunnelmaa. Nyt Saarnaaja on pirun cool hahmo, mutta ratkaisu tehdä hahmosta mahdollinen kirkonmies vaikuttaa enemmäna ajatukselta tehdä tarkoituksella cool hahmo, kuin että se oikeasti olisi sitä. No jaa, ei se nyt oikeasti suuremmin haittaa, sillä Saarnaaja on kuitenkin pirun siisti hahmo ja elokuva on sujuvasti kulkevaa perus clintwesterniä.


Elokuvassa on siis tarpeeksi vaikuttava päähahmo, ihan mallikkaasti kulkeva tarina ja sivuosanäyttelijät ovat ihan kelpo kamaa. Joskin tuntuu oudolta katsella edesmennyttä Chris Pennia länkkärissä, sillä hän ei minun silmissäni oikein ollut sellaista westerntyyppiä, mutta toisaalta ei hänkään elokuvaa nurin kaada.
Kokonaisuutena elokuva tuntuu liiaksi rutiinivedolta johon on ripoteltu muutama vaikuttava kohtaus, kuten se lopun yhteenotto Stockburnin ja tämän miesten kanssa.
Stockburnia esittävä John Russell onkin kaikessa vähäeleisesä tylyydessään todella tehokas.


Yksi Stockburnin keskenään identtisistä apulaisheriffeistä on Billy Drago ja vaikka mies ei pääsekään tekemään muuta kuin näyttämään kiukkuiselta, niin nyttemmin on vaikea olla erottamattakaan häntä muista.

Tähdet: ***
Kalpea Ratsastaja

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Valkoinen Metsästäjä, Musta Sydän (White Hunter, Black Heart, 1990)

Ei, kyseessä ei ole interracialpornoa, blaxploitaatiota, taikka sydämensiirto-operaatiosta kertova dokumentti.

John Wilson (Clint Eastwood) on karismaattinen, täydelliseen taiteelliseen vapauteen uskova elokuvaohjaaja, joka luonnollisestikin kinastelee tuottajien kanssa, rakastaa naisia ja itseään. Ja kun Wilson juo alkoholia, niin se tehdään miehekkäästi, kuten myös suoritetaan siitä syntyvät tappelut ja yleinen pahennusta aiheuttava asenne.
Seuraavana elokuvanaan Wilson aikoo tehdä eräänlaisen Afrikkaan sijoittuvan seikkailuelokuvan ja vaikka elokuvan tekeminen on miehestä mukavaa niin tässä tilanteessa suurin houkutus on päästä metsästämään ja nimenomaan metsästämään norsua. Mukaan Wilson pyytää kirjailijaystäväänsä Pete Verrillia (Jeff Fahey) jonka virallinen tehtävä on toimia käsikirjoitusapuna, mutta Wilsonille Pete on enemmänkin luotettu ystävä ja metsästyskumppani. Tuottaja Paul Landers (George Dzundza) puolestaan toivoo Peten pitävän rettelöitsijän maineessa olevan Wilsonin kurissa.
Afrikassa Wilsonin keskittyminen siirtyy enemmän ja enemmän norsumetsästykseen, mikä alkaa huolelestuttamaan Peteä ja muita elokuvaan sitoutuneita henkilöitä. Koko elokuvaprojekti saattaa siis kaatua siihen, että Wilson viivästyttää kuvausten alkua.
Sanders ja elokuvan päätähdet Kay Gibson (Marisa Berenson) ja Phil Duncan (Richard Vanstone) saapuvat keskelle katastrofia, eikä Pete jaksa enää välittää asiasta. Sanders saa kuitenkin lietsottua Peteen uutta tulta ja mies päättää, että elokuva tehdään ja ajoissa vaikka se meinaisi Wilsonin kovaotteista kiusaamista.
Lopulta Wilson pääsee silmätysten norsunsa kanssa ja vimein ymmärtää asioiden tärkeysjärjestyksen ja kenties omat sanansa siitä että norsun tappaminen on syntiä. Ilman kuolonuhria ei kuitenkaan päästä aloittamaan elokuvaa.


Valkoinen Metsästäjä, Musta Sydän on tunnetusti John Hustonista (elokuvassa siis John Wilson) kertova elokuva ja siitä kun hän lähti tekemään elokuvaa Afrikan Kunigatar, mutta osoitti elokuvanteon sijaan suurempaa kiinnostusta metsästämiseen. Tarina pohjautuu Afrikan Kuningattaressa apulaiskirjoittajana toimineen Peter Viertelin (elokuvassa Pete Verrill) kirjaan, jota en valitettavasti ole itse lukenut. Se mikseivät elokuvan hahmot sitten ole suoraan oikean nimisiä ei ole minulle oikein selvinnyt, mutta oletan kyseessä olevan vain se ettei tällöin ole tarvinnut pyytää lupia ja maksaa nimien käytöstä. Luvat saattaisivat osoittautua ongelmalliseksi etenkin jos elokuva on ottanut suurempiakin vapauksia tarinansa suhteen, mitä näkökulmista riippuen se kuulemma on välillä tehnytkin. Ja jos kerran elokuva värittää tositarinaansa, niin onkin järkevintä käyttää eri nimiä ja sanoa sen vain saaneen innoituksensa Hustonista. Toisaalta kukaan ei ymmärtääkseni missään vaiheessa uskonutkaan, että elokuva kertoisi jostakusta muusta kuin Hustonista, joten ehkä Eastwood itse vain hieman pelkäsi roolisuorituksensa vastaanottoa ja ajatteli suojelevansa itseään nimenmuutoksella. Niin ja kaipa se nyt hieman vapauttaa luovuutta, jos voi edes itse uskoa elokuvan kertovan jostain muusta.
Peter Viertel ei ainakaan näyttänyt kiistävän elokuvan todenperäisyyttä, mikä tietenkin voi johtua siitä että kyseessä on hänen oma näkökulmansa.

Katharine Hepburn puolestaan oli kritisoinut elokuvan antamaa kuvaa Hustonista ja Afrikan Kuningattaren tekemisestä, joista tosin jälkimmäiseen elokuva ei keskity juuri laisinkaan. Ja se että kuinka uskottava Eastwood on Hustonina, niin ainakin tytär, Angelica Huston on useampaankin otteeseen todennut, että vaikka Eastwood ei näyttänyt John Hustonilta niin kyllä hän isänsä tunnisti Eastwoodin roolisuorituksesta. Joten ehkäpä Hepburnin kritiikkiin vaikutti tarinan läheisyys ja se, että häntä esittävä hahmo, Kay Gibson näkyi elokuvassa vain vilaukselta ja pinnallisesti oli tunnistettavasti esikuvansa vain hiusmallinsa vuoksi. Ei siis mitenkään näkyvässä, taikka merkittävässä osassa.
Vastaavasti Humphrey Bogartia esittävä hahmo Phil Duncan näkyi myöskin vain vilaukselta ja hänet taas tunnisti vain tupakoimisesta ja asiayhteydestä.

Ilman suurempia vertailukohtia en voi lopulta mennä itse sanomaan kuinka vahvasti Eastwood oli Huston, mutta en usko sen olleenkaan tärkeintä. Elokuva kun kuitenkin tuntuu enemmänkin pakkomielteen kuvaukselta, jota tuo norsunmetsästys edusti ja silloin päähenkilön nimellä ja ammatilla ei ole niinkään väliä. Varsinkin kun tämä ei ole elokuva elokuvan tekemisestä ja koko Afrikan Kuningartar-juttu oli lähes sivuhuomautus kokonaisuudessa.

Eastwood esitti erinomaisesti kovasanaista ohjaajarooliaan (joka toi minulle mieleen alkuperästään huolimatta Sam Peckinpahin) ja tästä elokuvasta pystyi aistimaan sen olleen hänelle itselleen hyvin tärkeä projekti. Joten esitti hän sitten ketä tahansa, niin hän teki sen niin loistavasti että muut jäivät auttamatta hänen varjoonsa. Aluksi saattaa olla vaikea hyväksyä Eastwoodia roolissaan, sillä hän esittää roolin hyvin eläväisesti, äänekkäästi ja nopein liikkein, eli oikeastaan täysin päinvastoin kuin hänen tutuksi tekemänsä rauhallisen vakava esiintyminen. Kyseessä on varmaan puheliain rooli Eastwoodin uralla.

Hemmetin hyvä elokuva jossa päähahmolla saattaa olla musta sydän, mutta sen pumppaama veri on punaistakin punaisempaa.

Tähdet: ****
Valkoinen Metsästäjä, Musta Sydän

tiistai 24. toukokuuta 2011

Verivelka (Blood Work, 2002)

Jotenkin tuntuu kuin kaikki Eastwoodin leffat Armottoman (1992) ja Menneisyyden Otteen (2003) välillä olisivat kaikki hieman liian varman päälle pelattuja ja jokainen oli jonkinlainen omaan ikään viittaava kertomus siitä kuinka hänen hahmonsa oli aina liian vanha juuri siihen hommaan, mutta lopulta hän näytti kaikille mistä kana virtsaa. No olihan Armotonkin hieman sitä, mutta nimenomaan tuon 1992 - 2003 väliset elokuvat olivat jotenkin turvallisempia ja vaikka ne usein olivatkin hyviä, niin ne olivat ehkä vähän liian helppoja valintoja ja nyt vuorossa oleva Verivelka kuuluu siihen kategoriaan.

Julkisuudessa paistatteleva FBI:n profiloija Terry McCaleb (Clint Eastwood) saa sydänkohtauksen jahdatessaan Koodimurhaajaksi kutsuttua sarjamurhaajaa. Koodimurhaaja saa tilaisuuden tappaa Terryn, mutta jättää asian sikseen ja katoaa. Sydänkohtaus ja siitä seuraava sydämensiirto pakottavat Terryn eläkkeelle ja hän jättää historiaan muiden ohella myös pitkään tutkimansa Koodimurhaaja-tapauksen (nimi tulee siitä, että murhaaja jätti Terrya kiusatakseen rikospaikoille numeraalisia vihjeitä.)
Paria vuotta myöhemmin Terry on siis jättänyt poliisielämän taakseen ja elelee rauhassa touhuten veneellään. Satamassa omassa veneessään asustaa leppoisa rantapummi Buddy (Jeff Daniels) joka ei huolehdi muusta kuin oluen pitämisestä kylmänä ja hän on löysyydessään sopivan rauhallinen naapuri Terrylle.
Eräänä päivänä Terryn luokse saapuu Graciella Rivers (Wanda De Jesus) pyytämään apua siskonsa kuoleman tutkimisessa, mutta vaikka Terry koettaakin vastustella osallistumistaan niin rikostutkijan sydän on edelleen paikoillaan vaikka oma ei olekaan. Graciellan sisar oli ammuttu ryöstön yhteydessä, tekijä oli päässyt pakoon ja poliisitutkimus junnaa paikallaan. Terry yhdistää rutiinitapaukselta vaikuttavan jutun erääseen toiseen murhaan ja kohta Terry ymmärtää kantavansa rinnassaan Graciellan kuolleen sisaren sydäntä. Nyt Terry tuntee pakottavaksi velvollisuudekseen selvittää Graciellan siskon murha.
Graciellan sisko oli tapettu nimenomaan siksi, että murhaaja oli selvittänyt hänen olevan sopiva sydämenluovuttaja Terrylle ja se aiempi Terryn tapaukseen yhdistämä murha oli tapahtunut samasta syystä, silloin vain tilanne ei ollut toiminut murhaajan tarkoittamalla tavalla. Mutta miksi joku murhaisi jonkun pitääkseen Terry elossa, ellei kyseessä olisi Koodimurhaaja joka haluaisi jatkaa leikkimistään Terryn kanssa.
Terry jatkaa tapauksen tutkimista terveyttään uhaten ja pyytää Buddya autokuskikseen, mutta pyrkii pitämään tilanteesta innostuvan surffaridudekaverinsa poissa vaaroista.
Tässä vaiheessa elokuvaa teidän viimeistään tulisi jo osata päätellä kuka Koodimurhaaja on. Lopuksi tehdäänkin se Koodimurhaajan identiteetin paljastus ja sen tulisi olla yllätys, mitä se ei ole, kuten ei ole myöskään Terryn selviytyminen kohtaamisesta hengissä.

Se nimipaljastus on kyllä aika kömpelö ottaen huomioon, että aineksia parempaankin olisi ollut tarjolla.

Verivelka on perushyvä trilleri jossa on hyvin tehtyjä roolisuorituksia, sopivan jännittävä tunnelma ja ihan kelpo tarina.
Se että murhaajan henkilöllisyys ei tule yllätyksenä, johtuu vain siitä yksinkertaisesta asiasta että useita vastaavanlaisia trillereitä nähneille tämä on jo rutiinia. Joten sinänsä vaikka sillä ei ole sitä vatsaanlyönti-efektiä, niin ei se varsinaisesti huonokaan jippo ole. Minä itse asiassa pidin Verivelan pahishahmosta hänen jotenkin epätyypillisen murhaaja-asenteensa vuoksi (no lopussa sitä kyllä vesitetään) ja pidin suuresti siitä juonikuviosta jossa murhaaja tappoi kaksi uhreistaan vain auttaakseen Terryn takaisin jaloilleen ja koska ensimmäinen murha ei tuottanut toivottua tulosta, niin se miten hän varmisti toisen tuottaman halutun lopputuloksen oli mainiosti toteutettu.

Näyttelijät olivat pääosin tasavarmoja ja kukaan ei tehnyt suurempaa yllätystä. Joskin oli todella hauskaa katsella Jeff Danielsin slacker-hahmoa, ottaen huomioon hänen lopullisen luonteensa. Mutta vaikka näyttelijät olivatkin enimmäkseen ihan hyviä, niin hitto kun teki mieli harrastaa itsemurhaa joka kerta kun Paul Rodriguezin poliisihahmo saapui koomisena kevennyksenä vinkumaan.

Niin ja se pakollinen romanssi oli aivan turha.

Tähdet: ***
Verivelka

maanantai 23. toukokuuta 2011

Köysi Kiristyy (Tightrope, 1984)

Tässäpä Eastwood-elokuva joka säikäytti minut lapsena, mutta ei siksi että se olisi jotenkin pelottava elokuva, vaan siksi että se oli shokeeraavasti erilainen kuin odotin. Muksuna sitä piti Eastwoodia enimmäkseen todella viileänä toimintatähtenä länkkäreiden ja kyttäleffojen vuoksi, ja näistä jälkimmäinen kategoria vaikutti ajatusmaailmaani kun tämän nyt vuorossa olevan elokuvan katsoin ensimmäistä kertaa. Kansikuva, elokuvan nimi ja juonikuvaus kuulostivat siltä, että kyseessä olisi jos ei nyt virallinen Likainen Harry-elokuva, niin vähintäänkin samantyylinen. Uskokaa pois, tämä ei ole Likainen Harryn tapainen elokuva ja se sekoitti tuolloin ajatukseni täydellisesti. En tiennyt pidinkö elokuvasta vai en, mutta aika varmasti kallistuin silloin jälkimmäisen puoleen, mitä en enää ole pitkään aikaan tehnyt.

Wes Block (Clint Eastwood) on ihan leppoisan oloinen yksinhuoltajakyttä joka on pahoillaan siitä, että työ vie liikaa aikaa tyttärien kanssa olemiselta. Wes tutkii erään naisen raiskausmurhaa ja koska kyseessä on lyhyen ajan sisään jo toinen samankaltainen tapaus, niin raiskauskeskuksen johtaja Beryl Thibodeaux (Geneviève Bujold) alkaa olla huolissaan mahdollisesta sarjamurhaajasta. Wes ei tyrmää Berylin luuloja, mutta ei halua vielä kahden tapauksen perusteella hypätä liian pitkälle olettamuksissa.
Eroa vaimostaan ja yksinoloa lievittääkseen Wes harrastaa öisin maksullisten naisten luona vierailua ja meidän annetaan ymmärtää Wesin harrastavan sitomisleikkejä ja tämä tulee piakkoin tärkeäksi asiaksi juonen kannalta. Katsokaas kun näiden raiskausmurhien murha-osuus on suoritettu kuristamalla ja pian lisäuhrien ilmaantuessa aletaan huomaamaan osan heistä olleen niitä prostituoituja joiden luona myös Wes vieraili, ja siispä päähahmopoliisimme kokee epäiltyjen listalla olemisen. Idea on siis se perinteinen jossa murhaaja kiusaa kyttää ja vierittää epäilyksiä hänen niskoilleen, ja mukana onkin joitakin seikkoja joiden ansiosta idea toimii hyvin. On siis tämä sitomisleikkien yhdistäminen kuristamiseen ja giallomaisesti murhaajaa kuvataan usein pelkkien käsien tms. avulla, joten me voisimme uskoa murhaajan olevan Wes.
MUTTA... idean pilaa se seikka, että meillä näytetään jo heti alussa minkä näköinen murhaaja on, joten vaikka elokuvan hahmoille murhaaja onkin kasvoton niin meille se hän ei ole sellainen ja myöhemmin käytettävä "kasvottomuus" ei toimi enää. Vähän niin kuin jos Predatorin alussa olisi kohtaus jossa itse Predator laittaisi varusteita päälleen kasvonsa esittäen ja sen vuoksi se lopun kypärän pois ottaminen ei enää olisi yhtä toimiva kohtaus. Tai jos Imperiumin Vastaiskun alussa Vader soittaisi Lukelle kertoen olevansa tämän isä, mutta myöhemmin Pilvikaupungissa Luke on jo ehtinyt unohtamaan asian ja yllättyy uudelleen.

No mutta kuitenkin. Joku siis raiskaa ja kuristaa naisia, pääasiassa prostituoituja ja katsojan tulisi epäillä kyseessä mahdollisesti olevan Wes, jonka tiedämme olevan ns. kinky.
Ajassa 43:35 seinällä on selvä mikrofonin varjo.
Sitten elokuvasta unohdetaan aikamoiseksi toviksi koko murhasarja ja itse murhaaja, kun tärkeämpää on näyttää Wesia pokaamassa Berylia. Myöhemmin sitten jatketaan vanhaan tapaan ja kohta murhaaja osoittaa olevansa hyvin lähellä Wesiä ja hänen lapsiaan. Tietenkin murhaaja koettaa tappaa myös Berylin, mutta Wes saapuu jahtaamaan miestä ja viimein juna tekee lopun murhaajan maallisesta vaeltamisesta.


Muistan kuinka Hiljaisten Siltojen aikaan pidettiin jotenkin erikoisena kohtausta jossa Eastwoodin hahmo itkee, niin kuin se olisi jokin raju yllätys kaikessa herkkyydessään. Toki se tavallaan onkin yllättävää, sillä Eastwoodilta osattiin kenties odottaa enemmänkin agressiivisella tavalla ilmaantuvia yllätyksiä, oli se sitten Harry Callahanin sadismi, tai jokin muu väkivaltaisuuteen liittyvä veto. Itse en pitänyt Hiljaisten Siltojen herkkyyttä mitenkään yllättävänä koska se elokuva teki heti alusta asti selväksi olevansa aikuisten ihmisten draama, niinpä mikään Clintkyynel ei tullut puun takaa. Mutta se mikä minut osaa yllättää Eastwoodin elokuvissa on seksi. Ihan oikeasti. Tietenkin hänen elokuvissaan on seksuaalisuutta, mutta se on ollut aina enemmänkin sellaista tylyä versiota sankari kaappaa kaunottaren syliinsä ja ratsastaa auringonlaskuun-meiningistä, kuin mitään Body Heatia. Tietenkin siellä on The Rookie miesraiskauksineen, Ruoskan oma raiskaus ja Korpraali McB:n viettelykset, mutta Köysi Kiristyy on ihan omaa luokkaansa sen ollessa alusta loppuun asti pornolla vuorattua.

Kuuma, kostea ja hikinen. Punalamppuja, hämärää, runsaasti paljasta pintaa, nahkaa, kahleita, masokismia, homoklubeja ja muuta, niitä on Köysi Kiristyy täynnä. Kuten Kubrickin Eays Wide Shut, on tämä elokuva sellainen jota ei jaksaisi kuvitellakaan arvostavansa jos sen pääosassa olisi Shannon Tweed tai Stephen Baldwin, mutta periaatteessa Köysi Kiristyy on juuri samanlaista yleensä b-roskana alelaariin päätyvää seksitrilleriä. Kuitenkin koska pääosassa on nimenomaan Eastwood jota ei sen kaltaisiin elokuviin osaa yhdistää, on se elokuvan suurin yllätys ja voi pojat kuinka oudolta se tuntuikaan pienestä pojasta joka odotti näkevänsä Likaisen Harryn ampumassa kommunismin kuoliaaksi.
Elokuva ei kuitenkaan sovellu masturbaation apuvälineeksi, sillä se on enemmänkin limainen kuin seksikäs.

Köysi Kiristyy hyödyntää ihan kelpo tarinaa ja sen likainen pornomaisuuden kuvaus (vrt. 8MM) on sopivan ahdistavasti tehtyä ja etenkin siinä olevat gialloviittaukset ovat loistavia, mutta kokonaisuutena se on valitettavan epätasainen elokuva jossa välillä tunnutaan unohtavan mikä olikaan elokuvan varsinainen tarina. Lisäksi oli erittäin suuri virhe paljastaa katsojalle murhaaja heti alussa, etenkin kun sitten koko loppuaika samaa henkilö kuvattiin siten että hän olisi voinut olla kuka tahansa (vrt. Seitsemän), jopa Eastwoodin Wes Block jonka kohdalla sen köyden tulisi elokuvan mukaan kiristyä. Loppuun sitten laitettiin se murhaajan paljastus, joka ei enää tunnu juuri miltään, mutta oli edes siksi jotenkin mielenkiintoinen ettei hahmo oikeastaan mitenkään siviiliminältään liittynyt elokuvan muuhun tarinaan (vrt. Saw.)
Oli hieman sääli, että tämä epäilysten langettaminen Wesin päälle jäi elokuvassa hieman tuuliajolle. Vaikka Wesin esimiehetkin tietävät hänen tunteneen osan uhreista ja siellä on muitakin viittauksia siihen että hän saattaisi olla syyllinen, niin muut vain kohtauttavat olkapäitään asialle ja siitä ei välitetä.

Kohtaus jossa Eastwood löytää lastenhoitajan kuolleena kuivaajasta oli erityisen häijy ja toi leffan muutoinkin synkkään fiilikseen korostettua kauhumaisuutta, joka sopi sen nihilismiin. Siksipä Wesin romanssi Berylin kanssa oli turhan inhimillistävä, kun kokonaisuuden kannalta täydellinen masentava epätoivo olisi ollut soveliaampaa.

Köysi Kiristyy on Eastwoodin leffaksi aika erikoinen tapaus sen ylitsevuotavan likaisen seksuaalisuuden kuvauksensa vuoksi ja varsinkin ihmisille jotka olettavat sen olevan yhtään (kuten minä silloin aikoinaan) tyypillisen Eastwoodin kyttäelokuvan kaltainen, tulevat puistelemaan päätään. Elokuva on muutoin han kelpo tapaus, mutta se olisi sanaleikillisesti kaivannut kiristämistä.

Tähdet: ***
Köysi Kiristyy

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Musta Enkeli (Dark Angel / I Come in Peace, 1990)

Lisää machopullistelua ja vieläpä samalta ohjaajalta kuin tuo edellisenä oleva Syntynyt Vaaralliseksi, eli Craig R. Baxleylta joka oli toimintaohjaajana suht' iso 80-/90-luvun taitteessa kiitos tämän ja pari vuotta aiemmin ilmestyneen Action Jacksonin. Stuntpuolelta alunperin tunnetuksi tullut Baxley (jos kiinnostaa niin Predator dvd:n ekstroissa mies on pulisemassa) on näköjään ohjaajana sittemmin toiminut pienempihuomioisena tv:n puolella, mutta väliäkö tuolla.
Ei Baxley koskaan ohjaajana vaikuttanut niin mielenpainuvalta, että hänellä olisi ollut jonkun McTiernanin tapaan mahdollisuuksia tulla kasvoiltaankin tai nimeltään tunnetuksi, mutta saipa mies jotain hyvääkin aikaiseksi. Moni kuitenkin varmasti muistaa tämän Mustan Enkelin, jos ei muuten niin ainakin sen vuoksi, että tämä on se leffa jossa pahis ampuu cd-levyjä.

Erikoisena pidetyn ampuma-aseen lisäksi Musta Enkeli onnistui jäämään mieleen Dolph Lundgrenin oman kulta-ajan tuotteena ja onkin ehkäpä kenties miehen soolotuotannon parhain elokuva, sillä nimekkäämmät Punisher ja Masters olivat hiukan, sanoisimme hupsumpia. Ja ne olivat elokuvia joissa oli jo valmiiksi pedattu peti, kun taas Musta Enkeli seisoi enemmän omilla jaloillaan.

Superpaha isokokoinen avaruuden huumekauppias Talec (Matthias Hues) on saapunut Maapallolle täydentämään varastojaan, mutta Talec ei ole heroiinin, kokaiinin, taikka tupakan perässä, vaan endorfiinin. Saadakseen endorfiinia tarvittavat määrät kulkee Talec pumppaamassa ihmisiin kuolettavat määrät hepoa ja imemässä sitten kuolemastaan nauttivat ihmiset tyhjiksi. Mitä, eikö se muka ole ihan normaalia touhua? No onneksi Talec tappaa ihmisiä ampumalla cd-levyjä, taikka käyttämämällä ilmeisesti pommeja ampuvaa konepistooliaan. Hyväntahtoisuutensa Talec osoittaa sanomalla "i come in peace" juuri ennen kuin tappaa kulloisenkin uhrinsa.
Toisaalla kyttä Jack Caine (Dolph Lundgren) pyrkii saamaan kiinni Victor Manningin (Sherman Howard), pahimmista pahimman huumelordin, kun lavastetun kaupan yhteydessä Jackin pari kuolee Manningin miesten kera. Paikalta löytyy salaperäinen ase, tuntematonta metallia oleva superterävä kiekko, eli se cd-levy ja kun FBI ilmaantuu paikalle puhumaan hassuja, ymmärtää pääosakyttämme asiassa olevan jotain suurempaakin kuin vain herra Manning. FBI pistää Jackin yhteen oman miehensä, koomiseksi kevennykseksi tarkoitetun agentti Arwood Smithin (Brian Benben) kanssa ja yhdessä heidän tulee tutkia Manning-tapausta ja sitä kautta törmätään Taleciin, ja avaruusdiilerin perässä olevaan intergalaktiseen kyttään, Azeckiin (Brian Bilas.) No Azeck kuolee pois ja häneltä saadaan pommikonepistooli ja sitten koetetaan saada Talec kiinni. Siinä sivussa tuhotaan puoli maailmaa, kunnes lopulta ärsyttävä Arwood on muuttunut hieman coolimmaksi ja Talec on räjäytetty atomeiksi.

Ja Victor Manning? No aiemmin näytettiin että hän on jossain aurinkorannalla lomailemassa.

Musta Enkeli on hauskaa kieli poskessa tehtyä toimintaa joka vähintäänkin osoittaa, että vaikka Dolph Lundgren ei ole ns. hyvä näyttelijä, niin on olemassa elokuvia joihin hän on aivan täydellinen valinta.
Elokuvassa on vauhtia, tarttuvaa synamusiikkia, epäloogisia reittejä kulkeva tarina ja pirun siisti pahis.

En muista Talecia esittävää Matthias Huesia mistään muusta elokuvasta kuin tästä, mutta ainakin tässä hän on aivan mainio murisevaäänisenä valkosilmänä joka jo pelkällä koollaan on sopiva vastus Lundgrenille ja hitto se "i come in peacen" toisteleminen ja cd-levyn ampuminen ovat niin cooleja juttuja että elokuva pitäisi asettaa igluun.
Kun nyt vilkaisin Huesin filmgorafiaa niin huomaan nähneeni häneltä useammankin elokuvan, mutta en silti muista häntä muusta kuin Mustasta Enkelistä.

Hmm, mistäköhän IMDb kaivoi nuo avaruusolentojen nimet Talec ja Azeck, kun ainakaan itse elokuvassa niitä ei mainita ja minäkin kirjoitin ne juonikuvaukseen vain koska ne kuulostivat järkevämmältä kuin lopputeksteissä esitetyt nimet Good Alien ja Bad Alien. Hahaha!

Tämä ei missään nimessä ole elokuva jota rupeaa kehumaan kaikkien aikojen klassikoksi, taikka näyttelemisen mestariteokseksi, mutta omassa kevyen onelinertoiminnan lajityypissään se on ehdottomasti parhautta.

Tähdet: ****
Musta Enkeli

lauantai 21. toukokuuta 2011

Syntynyt Vaaralliseksi (Stone Cold, 1991)

Onkohan tälläinen Fazerin Musiikkikerho-meininki enää kovinkaan yleistä? Ainakin Lasten Suuri Kirjakerho taitaa olla vielä olemassa ja muistan vielä 2000-luvun puolella nähneeni jossain ideakuvastossa joitakin Spede-leffakerhoja tai vastaavia. Yhdessä vaiheessa ainakin tuntui että näitä tilauskerhoja oli vaikka joka sormelle tarjolla, joten tuskin ne kenenkään mielistä ovat vielä kadonneet. Kyllähän te muistatte näitä musiikki- , kirja- ja elokuvakerhoja joissa kerran kuussa tuli aina postitse vaikkapa se jokin elokuva ja sitten oli välillä aina niin kovin työlästä saada palautettua se elokuva joka ei kiinnostanut. Itsekin olin aikoinaan muutamassa tälläisessä asiakkaana ja pakko myöntää että hankalin oli nimenomaan tuo edellä mainittu ja kenties tunnetuin niistä, eli Fazerin Musiikkikerho. Fazerin kanssa ongelmaksi muodostui usein heidän käsityksensä siitä mikä kuului rock-kategoriaan ja sen vuoksi sieltä tuli usein sellaista kuonaa, ettei edes roskakuski suostunut viemään niitä pois.
No mutta kuitenkin, yksi näistä kerhoista johon olin liittynyt oli Men Of Action-nimikkeitä julkaiseva sellainen ja tuon sarjan elokuville yhteistä taisi olla vain se, että ne olivat pääasiassa murrosikäisille pojille suunnattua aivotonta mättöä pääosissa milloin Olivier Gruner, milloin joku muu. Suurin osa oli parhaimmillaankin vain aika keskinkertaista toimintaa, mutta joukossa oli myös lajityyppinsä loistoteoksia kuten Rutger Hauerin Saalistaja (Split Second). Elokuvat olivat kuitenkin enimmäkseen sitä mitä odottikin, joten eipä niitä tullut palauteltua.
Se mikä Men Of Action-sarjassa otti aina päähän, oli se miten sen kannessa esiintyvä logo peitti aina tekijätiedot.

Mutta kaiken tämän jälkeen pääsemmekin elokuvaan Syntynyt Vaaralliseksi, joka on niitä harvoja Men Of Action-leffoja jotka tulin säilyttäneeksi. Kyseessä on,,, öö,,, no lukekaa eteenpäin.

Joe (Brian Bosworth) on ihan helvetin kova ja cool takatukkakyttä, vähän Cobran tapaan,,, paitsi sitä mullettiosuutta. Siispä lihaksissa löytyy, asenne on tyly, smoothiekin koostuu kuorellisista kananmunista, appellisiinimehusta, Snickerseistä, sipseistä ja tabascosta. Joe ei tietenkään tule esimiestensä kanssa toimeen ja onkin hyllytetty palveluksesta, mutta sitten FBI tarjoaa duunia. Joen tulisi soluttautua Veljeskunta-nimiseen moottoripyöräjengiin jotka harrastavat ultraväkivaltaa keskenään ja muita vastaan, sivussa tehdään huumekauppaa ja ammuskellaan ihan helvetisti. Jengiläiset ovat kaikki tietenkin lihaksikkaita, parrakkaita ja tatuoituja päästä varpaisiin, kun taas heidän naisensa ovat kukin isotissisiä ja tahtovat kaikkien huomaavan ne.
Paikallisjaoston johtaja, sekopäinen Chains (Lance Henriksen) on heti vaikuttunut kovanyrkkisestä Joesta, kun taas kakkospallilla istuva, sekopäinen Ice (WIlliam Forsythe) ei ole niinkään luottavainen tulokkaaseen ja rokki soi kuin viimeistä päivää.
Joen tehtävä on käräyttää Veljeskunta huumekaupasta, mutta mafian kanssa tehtävän tulevan suuren kaupan lisäksi Chainsilla on suunnitelmissa tappaa syyttäjä Whipperton (David Tress) joka on ottanut sydämenasiakseen saada kuolemantuomio eräälle vangitulle Veljeskunnan jäsenelle.
Luonnollisesti Chainsin oma nainen, todellisuudessa kiltti Nancy (Arabella Holzbog) ihastuu Joehin ja päinvastoin
Ice saa selville Joen oikean henkilöllisyyden, mutta ei se mitään sillä Ice kuolee kunhan ollaan ensin aiheutettu tuhoa siellä ja täällä. Mutta tokihan se Joen todellinen minä paljastuu jossain vaiheessa myös Chainsille ja sitten Joe aiotaankin pudottaa helikopterista dynamiittilastin kera.
Chains joukkoineen iskee oikeustalolle vapauttamaan tuomiotaan kuulevan kollegansa ja tappamaan siinä samassa Whippertonin. Jälkimmäinen onnistuukin mainiosti, mutta sitten Joe ehtii ottamaan helikopterin haltuunsa ja saapuu potkimaan takamuksia. Sokerilasia särkyy siihen malliin, että John McClane sanoisi "hitto kun tota sokerilasia särkyy."
Lopuksi kun kaikki on pistetty säpäleiksi, niin Chainsille voidaan tehdä samoin.


Syntynyt Vaaralliseksi on juuri niitä Commando/Cobra/Harley Davidson & Marlboro Mies-tyylisiä poliittisesti epäkorrekteja mättöelokuvia joita ei sitten millään kehtaisia myöntää hyviksi elokuviksi, mutta samalla joutuu toteamaan että kyllä se vaan oli kaikessa hölmöydessään äärimmäisen viihdyttävä tapaus. Joskaan ei ehkä esimerkkeinä käytettyjen elokuvien tapaan yhtä muistettava.

Juoni on tälläisessä elokuvassa sivuseikka, kunhan toiminta vain on näyttävää ja sitä on niin paljon että se valuu yli reunojen, ja sellaista se tässä elokuvassa onkin.

Entinen jenkkifutari Brian Bosworth on pääosassa ilmeetön ja jäykkäniskainen, mutta mitäpä tuosta, ei hänen tarvitse muuta ollakaan. Bosworth kuuluukiin samaan sarjaan kuin esimerkiksi John Cena ja suurin osa muista lihasmassaesiintyjistä, jolloin riittää että rintalihakset kimmeltävät ja nyrkit heiluvat.
Sivuosista löytyy kuitenkin oikeasti hyviäkin näyttelijöitä kuten Lance Henriksen ja William Forsythe, ja he ovat ymmärtäneet aivan oikein että tähän elokuvaan tultiin pitämään hauskaa, ei keräämään kehuja näyttelijätaidoista ja se näkyy heidän esiintymisistään.

Eli kyseessä on silkkaa raise your fist and yell-toimintaa, joka ajaa mainiosti asiansa jos vain ymmärtää jättää aivonsa narikkaan.

Tähdet: **
Syntynyt Vaaralliseksi

perjantai 20. toukokuuta 2011

The International (2009)

Interpolin agentti Louis (Clive Owen) ja New Yorkilainen syyttäjä Eleanor (Naomi Watts) tutkivat pankkien yhteyksiä järjestäytyneeseen rikollisuuteen, mutta Elanorin voimme oikeastaan unohtaa täysin, sillä ei hänellä ole oikeastaan mitään muuta virkaa tässä elokuvassa kuin olla joku jolle Louis juttelee seinän sijaan.
Tutkimusten yhteydessä ilmenee että eurooppalainen IBBC (International Bank of Business and Credit) on sekaantunut asekauppoihin ja sitten tapahtuu salamurhia, paljastuu salaliittoja ja kaikki on kovin salaista.
Lopussa on vielä sellainen "missä he ovat nyt"-montaasi joka vaikuttaa koekatselun jälkeiseltä päätökseltä.


The International on tyylikkäästi toteutettu globaali poliittinen trilleri, jossa siis kierrellään ympäri ämpäri maailmaa katselemassa nähtävyyksiä ja aina välillä tapahtuu sellaisia kohtauksia joissa juuri kun jokin on paljastumaisillaan niin joku sopivasti salamurhaa tämän paljastuvan henkilön. Sitten aina välillä puhutaan siitä kuinka raha on valtaa ja valta on huisin kiva juttu ja sitten ohjaillaan maailman sotatapahtumia ja maailman johtajia ja kaikki ovat mukana salaliitossa.

Elokuva on kieltämättä sopivan vauhdikas, maisemat kauniita, musiikki pulssia tarpeen mukaan kohottava ja juoni on turvallisen monipuolinen. Clive Owen on pääosassa sopivan ilmeettömän vakava ja sivuosissa on erinomaisia näyttelijöitä, kuten vaikkapa Armin Mueller-Stahl. Joten ihan sujuvasta jännityselokuvasta on kyse, mutta silti ei ole laisinkaan vaikea ymmärtää miksi elokuva sai ilmestyessään aika löysän vastaanoton ja kritiikeissä puhuttiin paljon siitä kuinka elokuva on vain ihan kiva. Tässä on kenties pyritty liikaa saamaan aikaiseksi kaikkia miellyttävä elokuva ja sen seurauksena se on aika särmätön. Kaikki juonenkäänteet ja tapahtumat tapahtuvat kuin sekuntiviisaria seuraisi, liiankin tarkkaan ja siististi.

Osa toimintakohtauksista oli kyllä hienosti toteutettuja, mutta jälkikäteen mietittynä ne ovat aika hölmöjä. Miksi Owenin hahmo osoittautuu välillä Bournemaisen tehokkaaksi, kun taas toisaalta hänen osoitetaan olevan enemmänkin konttorirotta joka on päätynyt liian syvälle. Tuo jälkimmäinen on ilmeisesti se pääasia, sillä oletan ainakin että Owenin hahmon kehitys on olevinaan sitä, että jatkuvasti umpikujaan päätyvä ja kaikkivoipaista kasvotonta vihollista vastaan taisteleva ns. tavallinen ihminen joutuu tekemään jotain luonteensa vastaista voittaakseen vastustajansa. Siihen myös Mueller-Stahlin elokuvassa pitämä puhe viittaisi. Siksipä ne Bournekohtaukset eivät oikein lopulta sovi Owenille, vaikka toki elokuvaa katsellessa juuri sillä nimenmaisella hetkellä ne ovat ihan viihdyttäviä.

Miksi Naomi Watts oli mukana elokuvassa? Kannessa annetaan ymmärtää hänen olevan jotenkin merkittävä nimi elokuvan kannalta, tai ainakin jotenkin menossa mukana, mutta koettakaapa vain löytää elokuvasta kannen alareunassa olevaa kohtausta. Kyllä se löytyy, mutta Watts ei siinä esiinny. No jaa, mitäpä tuosta.

The International ei jätä pahemmin muistikuvia, mutta kyllä se pituutensa ajan on varsin miellyttävää katseltavaa ja kivaa vihdettä.

Tähdet: ***
The International

torstai 19. toukokuuta 2011

Carriers (2009)

Brian (Chris Pine), Danny (Lou Taylor Pucci), Bobby (Piper Perabo) ja Kate (Emily VanCamp) ajelevat autolla ihan hurjaa kovaa ja rokki soi. Siispä tässä meillä on ryhmä ystävyksiä bilettämässä. Tai siltä ainakin vaikuttaa ennen kuin huomaamme kyseisen porukan kohtaavan syrjätiellä Frankin (Christopher Meloni) tyttärineen. Frankin autosta on loppunut polttoaine, mutta nuorisoryhmämme ei todellakaan ole valmis pysähtymään ja auttamaan, sillä maailmaa tuhoaa virus jonka sairastuttamat ihmiset ovat yhtä kuin kuolleita. Frankin tytär Jodie (Kiernan Shipka) on myös sairastunut tämän viruksen vuoksi.
Pienen ihmisyyttä korostavan kinastelun jälkeen Brian ja muut päätyvät auttamaan Frankia ja matkaa jatketaan yhdessä, kunhan ensin etu- ja takapenkkien välille vuorataan muovista eräänlainen suojakalvo.
Frank on kuullut että kaupunkiin nimeltä Farmington olisi perustettu valtion avustuskeskus ja sieltä löytyisi mahdollisesti pelastuskeinot viruksen saastuttamien ihmisten pelastamiseksi. Täten ryhmä päätyy rikkomaan itsellensä luomia sääntöjä joiden mukaan pysytellään kaukana kaikesta ja etenkin sairastuneista sillä heitä ei voitaisi kuitenkaan auttaa.
Danny on luonut itselleen kuvitelman siitä, että hän ja ystävänsä olisivat turvassa kaikelta maailman pahuudelta paikassa nimeltä Turtle Beach, joka on ranta-alue jossa hän ja veljensä, Brian viettivät lapsuutensa lomia. Tietenkin kaikki sisimmässään tajuavat että Turtle Beach on vain motiivi pitää toivoa yllä ja heidät liikkeessä, kuten on myös turhaksi toivonpilkahdukseksi paljastuva Farmington. Auttaessaan Jodieta Bobby saa päälleen tytön verta ja seuraavaksi sitten piilotellaankin tapahtunutta.
Frank ja Jodie jätetään taakse nelikon jatkaessa omaa matkaansa, jonka aikana ollaan pääasiassa omissa oloissaan, mutta kohdataan myös toinen omiin sääntöihinsä luottava ryhmä ja tämän kohtaamisen aikana kaikille paljastuu Bobbyn sairastuminen.
Brian ja muut jatkavat kulkuaan, mutta mitä tehdä Bobbylle? Sääntöjä seuraamalla hänet tulisi hylätä, mutta oman ystävän hylkääminen ei ole niin helppoa kuin vieraan kuten Frankin, joka sekään ei ollut helppo ratkaisu.
Bobby hylätään tielle ja välit hiertyvät entisestään. Moralisointia, vastuunkantoa, erheitä, päätöksiä ja lopputulos on kaikista näkökulmista katsottuna yhtä kohtalokas. Apokalyptisessa maailmassa "Sometimes choosing life is just choosing a more painful form of death."


Carriers on kuin zombie-elokuva ilman zombeja, tai The Road nuoremmilla päähenkilöillä ja kirjavammalla värimaailmalla. Lisäksi se ettei jo tapahtunutta tuhoa oikeastaan selitetä, on kuin suoraan The Roadista.

Zombieleffoista ja etenkin Dawn Of The Deadin kaltaisista sellaisista tässä on mukana se tuttu pienryhmä etsimässä kuvitteellista turvapaikka, Shangri-La:ta (Barkslaisittain Tralla-La), mutta vaikka kuinka pitkälle kulki ja kuinka turvalliselta paikka vaikuttaa, niin aina tuho lopulta saapuu myös sinne. Dawn tuli Carriersista mieleen jo siksikin, että tässäkin on parisen kohtausta joissa ryhmä "juhlii" löytäessään (ainakin väliaikaisen) pelastuksen, vähän niin kuin Dawnissa sen ryhmän hyödyntäessä ostoskeskuksen antimia.
Mutta koska tässä elokuvassa ei ole zombeja, tai edes 28 Päivään/Viikon tapaan raivotautisia, vaan vaikka viruksen mädännyttävät ihmiset zombiemaisilta näyttävätkin, niin kyseessä on enemmänkin juuri The Roadin, Tien tapaista tuhotussa autiomaassa vaeltelua ja siksipä Carriers onkin enemmän vain hyvin synkkä draamaelokuva kuin ns. oikea kauhuleffa. Tai okei, tokihan se on kauhuelokuva, mutta eri tavoin kuin yleensä mieltää kauhuelokuvan olevan.

Epätoivon kuvauksessa Carriers ei onnistu kouraisemaan yhtä syvältä kuin The Road, mutta ei ole yhtään hullumpi saman genren edustajana. Samaan tapaan näyttelijät jäävät jokseekin tuosta hyvin samankaltaisesta elokuvasta jälkeen, mutta eivät myöskään ole yhtään hullumpia. Yleensä lähes inhoamani Piper Perabokin oli vähintäänkin ihan ok. Tosin Emily VanCamp oli aika puuduttavaa katseltavaa, ei ehkä niinkään kykyjensä vuoksi vaan umpitylsän hahmonsa takia.
Tytärtään rakastavaa ja kaikista oljenkorrista kiinnipitävää Frankia esittävä Christopher Meloni on ehdottomasti elokuvan karismaattisin ja uskottavin esiintyjä, mutta toisaalta elokuvan hahmovalikoiman huomioon ottaen se ei liene ihmekään.

Jos samasta lajityypistä ei löytyisi niin paljon parempiakin elokuvia, tai niitä ei olisi nähnyt niin Carriers vaikuttaisi huomattavasti paremmalta. Ei se missään nimessä huonolta tunnu nytkään, mutta yksikerroksiseen vessapaperiin on vaikea palata kokeiltuaan kaksikerroksista.

Mielenkiintoinen, tai ei oikeastaan, huomio syntyi elokuvaa katsoessa. Koska Carriers on hyvin zombieleffamainen kaikkine viruksineen ja niiden aiheuttamine ihonmuutoksineen, niin sitä jotenkin koko ajan odotti että missä vaiheessa joku virukseen kuollut nousee pystyy toikkaroimaan. Onkin siis hyvä ettei näin kertaakaan tapahtunut, koska nyt se onnistuu luomaan mukavasti valheellisen kuvan itsestään zombieleffana, jota elokuvan traileri korostaa liiaksikin.

Ja suuri plussa oli se, että viruksesta ei saada mitään selityksiä, vaan joku sellainen vain nyt on valloillaan. Eli katsoja on tiedoiltaan samassa asemassa kuin elokuvan nuoret, joka ei nyt ehkä saa samaistumaan heihin, mutta ainakin yritys on hyvä.

Tähdet: ***
Carriers

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Paholaisen Palkkalaiset (Una ragione per vivere e una per morire, 1972)

Sisällissodan runtelemassa amerikassa kiertelee veikeä huijari Eli (Bud Spencer) hankkimassa sapuskaa valheellisten sotatarinoiden avulla. Aikoessaan ryöstää kirkon irtaimistoa Eli kohtaa siellä nukkuvan eversti Pembroken (James Coburn) ja aikeessaan saada itselleen Pembrokella oleva kultaristi valehtelee Eli ratsuväelle everstin olevan varas. Eli olettaa saavansa kultaristin itselleen, mutta päätyy everstin tavoin vankilaan varkaana. Ilmenee että eversti Pembroke on aikoinaan menettänyt viholliselle vastuullaan olleen pohjoisvaltiolaisen linnakkeen ja nyt häntä odottaa kuolemantuomio väitetyn pelkuruuden vuoksi. Kyseisen linnake on tärkeä sijaintinsa vuoksi, vähän niin kuin Kwai joen silta, joten kyseessä on ollut suuri menetys pohjoiselle.
Pembroke välttyy hirttotuomiolta saadessaan mahdollisuuden korjata virheensä valtaamalla linnake takaisin. Sotilaita ei Pembrokelle hänen itsemurhatehtäväänsä olla valmiita luovuttamaan, mutta iskuryhmä voidaan koota muista kuolemantuomion saaneista. Eikö olekin hauskaa kuinka samalta tämä kuulostaa vuonna 1967 ilmestyneen Likaisen Tusinan kanssa, mutta ei huolta, ei se siihen lopu. Tuota vapautettavaa linnaketta johtaa nyt etelävaltiolainen majuri Ward jota esittää myös Likaisessa Tusinassa näytellyt Telly Savalas.
Pembroke kokoaa ryhmänsä ja tietenkin yksi joukkoon kuuluvista on aiemmin kohdattu Eli. Yhteensä kahdeksan miehen joukko lähtee hommiin ja matkan aikana kaikenlaisesta saastasta koostuva ryhmä kinastelee ja Pembroke pitää joukon koossa lupaamalla miesten saavan itselleen linnakkeessa säilytettävän kullan.
Vaikka muut ryhmät jäsenet pysyvät saastoina, niin jo heti alussa jotenkin veikeänä kuvattu Eli alkaa ystävystymään Pembroken kanssa, mikä ei silti estä häntä epäilemästä everstin puheita odottavasta kulta-aarteesta.
Jotenkin hauskana huomiona tehtäköön se, että Telly Savalasin hahmo tulee kuvioihin vasta kun elokuvaa on kulunut 1 tunti 5 minuuttia, eli hieman yli puolet sen ajasta. Sitä jotenkin aina kuitenkin olettaa, että kannessa näkyvästi esitetyt näyttelijät olisivat sellaisina myös elokuvassa, vaikka toki itsekin tiedostan ettei usein näin ole. Savalasin hahmo tulee kuitenkin tarinallisesti loogisessa vaiheessa mukaan, eli vasta silloin kun Coburnin ryhmä saavuttaa määränpäänä olevan linnakkeen.
Tässä vaiheessa meille kerrotaan, että Pembroke oli luovuttanut linnakkeen Wardille kuultuaan poikansa olevan vangittuna ja nyt kun Ward on tappanut everstin pojan, niin Pembrokella on mielessään oman maineensa puhdistamisen lisäksi myös kosto.
Pienen jahkailun jälkeen Pembroke miehineen iskee linnakkeeseen ja Hurja Joukko alkaa.
Pembroke saa kostonsa, linnake on taas pohjoisvaltion ja kaikki on ammuttu säpäleiksi. Pembroke ja Eli kävelevät pois tuhon keskeltä.
Ja se kulta? No c'mon, kyllä te tajusitte ettei sitä ole, se oli vain keino saada saastat tottelemaan.


Paholaisen Palkkalaiset on ihan tyypillinen men on a mission-leffa kaikenmaailman Navaronejen ja aiemmin mainitun Likaisen Tusinan hengessä. Joukko eripuraisia ihmisiä epätoivoisen tehtävän edessä, mutta homma hoituu vaikka suurin osa porukasta päätyykin manan maille. Ja kuten usein ainakin halvemmissa spagettiwesterneissä, niin myös tässä on vahva kopionnin maku mukana.

Lajityypin ystäville tämä on kuitenkin varsin mainiota meininkiä, joka tosin olisi hyötynyt vahvasti tiivistämisestä. Sillä vaikka hahmomäärä on suuri, niin sitä ei hyödynnetä. Coburnin porukastakin vain Spencer esittäytyy jonkinlaisena persoonana, muiden ollessa rooleja sarjasta mies numero yksi, mies numero kaksi, mies numero kolme, etc. Hitto, edes Savalas ei lopulta esiinny elokuvassa kuin parin hassun kohtauksen ja repliikin verran, että sekin rooli olisi voitu nimetä vaikkapa muotoon Man appearing at the end of the movie.

Hauskaa oli katsella Bud Spenceria vakavassa elokuvassa vakavassa roolissa ja vieläpä niin että molemmissa kohdin oltiin tietoisen vakavia. Spencer kun kuitenkin tulee yhdistetyksi niin helposti kevyeen nyrkinheilutus-viihteeseen. Tosin, Spencer on huomattavasti uskottavampi niissä kevyemmissä elokuvissa, sillä ei hän nyt sentään mikään näyttelytaitojen tiivistymä ole.

James Coburn oli elokuvassa niin julmetun cool, että oli pakko laittaa villapaita päälle ja Mynthon suuhun. Aivan mahtavaa!

Tähdet: **
Paholaisen Palkkalaiset



tiistai 17. toukokuuta 2011

Tahdon Voitto (Triumph of the Spirit, 1989)

Salamo (Willem Dafoe) on menestynyt Kreikkalainen nyrkkeilijä, joka monien muiden tapaan päätyy vankileirille natsien miehittäessä maan. Auschwitzissa natsien raadollisuus paljastuu kertaheitolla kun jo heti perille päästyä joukosta karsitaan erilleen heikoimmat, eli sairaat, lapset ja vanhukset, jotka viedään tunnetusti kaasukammioon. Salamo ja muut kynnelle kykenevät päätyvät pakkotyöhön.
Salamo saa myös huomata etteivät edes kaikki vangit ole omilleen ystäviä, kun osa on selviytyäkseen hyväksynyt natsien apulaisina toimimisen. Jotkut natsien apuna toimivat vangit, kuten Salamon ryhmänjohtaja Kyr (Jerzy Gralek) jopa nauttivat vankitovereiden alistamisesta. Salamo päätyykin tappeluun Kyrin kanssa ja nyrkkeilylahjoillaan päihittää hänet helposti, mikä johtaa siihen että natsit tappavat silmissään heikoksi osoittautuneet Kyrin. Paikan sadistisena luottamusvankina perii Gypsy (Edward James Olmos), jolla tosin on oikeasti kultainen sydän.
Aina välillä kamera siirtyy kuvaamaan naisia heidän omalla leirillään ja siellä näemme Salamon puolison Allegran (Wendy Gazelle) kokevan samanlaista kohtelua kuin miehensä.
Salamon nyrkkeilijästatus ei jää natseilta huomaamatta ja kohta mies onkin viihdyttämässä sotilaita nyrkkien heilutuksella. Elokuva muuten antaa kovasti ymmärtää sen olevan eräänlainen epätoivon gladiaattorikuvaus jossa Salamo ostaa voitoillaan aina itselleen yhden lisäpäivän, mutta todellisuudessa nyrkkeily on sivuseikka koko elokuvassa sen ollessa, sanoisimmeko "tavanomainen" vankileirikuvaus. Tuo kuulosti ehkä hiukan kylmältä tämänaiheisesta elokuvasta puhuttaessa, mutta en tarkoita sitä sillä tavoin. Huomautan vain, että elokuva antaa alullaan väärän kuvan sen varsinaisesta sisällöstä ja luettuani takakannen juonikuvauksen uskonkin että se kirjoitettu kansikuvaa katsomalla. Oli jotenkin turha painottaa Salamon nyrkkeilyuraa, kun juoneen se vaikutti yhtä paljon kuin jos hän olisi ollut kampaaja.

No kuitenkin, Salamo kantaa kiviä, natsit dokaavat, viulumusiikki soi, likaa, kärsimystä ja muuta tuttua kunnes Salamo kävelee ulos vankilerin porteista.

Tahdon Voitto on näitä tositapahtumiin pohjautuvia vankileirikuvauksia joiden kohdalla ei kai saisi kritisoida niiden olevan epäuskottavia, mutta ikäväkseni tässä elokuvassa on pari asiaa joiden vuoksi siitä tulee tahattoman vahva löysä tv-elokuva-fiilis joka laimentaa sen tarkoittamaa tehoa.
Ensin on kuitenkin todettava, että en kyseenalaista tarinan todenmukaisuutta, vaikka nopea vilkaisu elokuvan taustatietoihin osoittaakin sen muokkaavan joitakin kohtia vahvastikin. Itse päätarina on tuttuudestaan huolimatta varsin väkevää selviytymiskertomusta, joten sellaisenaan se on varsin hyvä. Se mikä minua vaivaa on etenkin elokuvan alussa oleva painotus Salamon nyrkkeilijäuraan ja siitä luotuun käsitykseen, että Salamosta tulee kuten aiemmin sanoin, eräänlainen gladiaattori joka tyrkätään areenalle huvittamaan natseja ja niin kauan kuin natsit pitävät Salamoa viihdyttävänä, saa hän pysyä elossa. Mutta sitten elokuvassa on vain pari hassua sivulle tyrkättyä nyrkkeilykohtausta, kun valtaosa leffasta keskittyy Salamon ja muiden arkirutiineihin vankileirillä. Kaiken lisäksi hiukan alle puolet leffasta kuvaa Allegran vastaavia kokemuksia ja tämä vain rikkoo elokuvan tehoa entisestään, koska Allegran ja Salamon jutut ovat oikeastaan ihan samoja ja tuleekin mieleen että nyt sitä katsotaan uudestaan edelliset minuutit naisen näkökulmasta. Mutta kun ne näkökulmat ovat sukupuolesta riippumatta ihan samoja, niin toinen kuvauksista on tarpeeton.

Elokuvan tehoa ei myöskään lisää se, että vaikka kuinka aikaa kuluu niin liasta huolimatta jokainen vanki on hyvässä lihassa. Ei tässä nyt mitään Christian Bale-muutoksia kaivata, mutta ihan oikeasti, natsien vankileirikuvaus ja porukka näyttää siltä kuin kuin eivät olisi eläissään jättäneet ateriaa väliin. Tämän vankien kunnon vuoksi joudun myös toteamaan, että kuvaaminen aidossa Auschwitzissa ei tuo sille sen ilmeisesti tarkoittamaa syvyyttä, vaan vaikuttaa jopa lähes loukkaavalta.
Ja mikä hiton juttu sen musiikin kanssa oli? Se seikkailuhenkisyys toi välillä mieleen, että sen olisi pitänyt olla Indiana Jones Ja Tuomion Temppelin soundtrackilla, ei keskitysleirileffassa.

Nyt kun olen antanut elokuvasta sopivan huonon kuvan, niin mainittakoon että näyttelijät olivat hyviä ja ymmärrän kyllä jos Tahdon Voitolle antaa erinomaisen arvosanan, sillä kyllähän siinä ovat kaikki oikeat palikat käytössä. Omasta mielestäni niitä palikoita ei vain oltu laitettu oikeaan järjestykseen.

Tähdet: **
Tahdon Voitto

maanantai 16. toukokuuta 2011

Vihollisalueella (Behind Enemy Lines, 1997)

Thomas Ian Griffith ei todellakaan ole henkilö jota ajattelen, kun ajattelen hyvää näyttelijää. Siitäkin huolimatta mies on kahdella roolisuorituksella saanut minulta tarpeellisen hyväksynnän, että uskallan katsella hänen elokuviaan ilman etukäteen koettuja kylmänväreitä. (Kolmannen Karate Kidin vieteriukkoesiintyminen ja John Carpenterin Vampyyrien supercool pureksija ovat ne edellä mainitut roolisuoritukset.)
Kiitos niiden kahden roolisuorituksen, tulee sitten katsottua tälläistäkin roskaa kuten Vihollisalueella, että kiitos vain.


CIA-agentit Mike (Thomas Ian Griffith) ja Jones (Chris Mulkey) ovat jossain päin Vietnamia räjäyttämässä siltaa ja estämässä ilkeää kenraali Nguyta (Spanky Manikan) saamasta mustan pörssin kauppiaalta ostamia ydinaseiden laukaisimia itselleen. Syttyy tulitaistelu jonka yhteydessä Jonesia ammutaan kun Mike jää hidastuskuvaan katsomaan pyykkääviä naisia.
Hetkinen? Spanky? Hahaha!
No kuitenkin, Jones uhraa itsensä auttaakseen Miken pakoon laukaisimien kanssa, mutta eikös vaan Mike samantien hukkaa ne puron pohjalle ja sieltä siirrymmekin ajassa vuoden eteenpäin ja Tahitille jossa Mike veneilyttää turisteja uudeksi ammatikseen. Bisnekset eivät suju hyvin ja kohta paikalle astelee eversti Wolfe (Mark Carlton) esittelemään valokuvia Vietnamilaiselta vankileiriltä jossa kenraali Nguy valmistelee ydinaseita ja jossa näyttäisi olevan vankina eräskin taakse jäänyt Jones. Siispä syyllisyydentuntoinen Mike pistää ruorin naulaan ja lähtee Vietnamiin pelastusretkelle.
Pian Miken lähdön jälkeen hänen sisarensa Kat (Hillary Matthews) saapuu etsimään veljeään, mutta joutuukin tyytymään velipojan entisiin armeijakavereihin ja nykyisiin venebisneskumppaneihin, Donnyyn (Maury Sterling), Churchiin (Courtney Gains) ja Lutheriin (Mushond Lee.) Jos Mike olisi Fox Mulder, niin Donny, Church ja Luther ovat The Lone Gunmenit, paitsi tyhmempiä.

Toisaalla Vietnamissa Mike näkee painajaisia Jonesin kohtalosta ja tulee lavastetuksi huumekuriiriksi, ja päätyy kenraali Nguyn eteen. Kenraali haluaa Miken viemät laukaisimet, joita Mike ei voisi antaa vaikka haluaisikin, sillä nehän ovat siellä jossain puron pohjassa. No, Mike ammuskelee ihan helvetisti, pistää paikkoja kumoon ja pakenee katsellen hidastetusti sivullisia. Hei c'mon, jos toistuvasti hidastelet tuolla tavoin, niin siitä ei hyvä seuraa ja näin ollen Mike jääkin uudemman kerran vangituksi.
Kat ja The Three Stoogesit saapuvat Vietnamiin pelastamaan Mikea, mutta eivät saa apua jenkkikonsulaatista tyypillisten poliittisten syiden vuoksi.
Mike viedään samalle vankileirille jossa Jones viettää aikaansa ja sitten tapellaan vankikollegojen kanssa. Hieman kidustusta päälle ja Mike suostuu opastamaan kenraali Nguyn kadonneiden laukaisimien luokse.
Toisaalla ääliövenekaverit ammuskelevat kilpaa kenraali Nguyn miesten kanssa.
Mike ja Jones pakenevat ja sukeltavat ylös ne etsityt laukaisimet. He jäävät kiinni.
Venebisneskumppanit tulevat ja sitten räiskitään vankileiri reikäjuustoksi. Kat ja muut painuvat huitsin nevadaan, kun Mike ja Jones päättävät kahdestaan tuhota puoli Vietnamia saadakseen kenraali Nguylta laukaisimet takaisin. Sankareiksi väitetyt voittavat, eikä Miken tarvitse enää tuntea syyllisyyttä.


Vihollisalueella on ihan tyypillistä B-toimintaa jossa suuliekit vilkkuvat, nyrkit heiluvat, dialogi on pateettista ja tärkeintä on meteli ilman sielua. Siispä tätä katsoessa ei tarvitse oikeasti katsella elokuvaa pysyäkseen kärryillä ja jääkaapilla käynti, lehden lukeminen ja musiikin kuuntelu samaan aikaan ei pilaa mitään elokuvanautinnosta, sillä aivojen nollaukseen tälläiset elokuvat ovat tarkoitettu.
Sinänsä Vihollisalueella ajaa asiansa viihteenä, joskin huonona sellaisena, sillä toimintaa on ihan riittävästi ja tahatonta huumoria riittää vähintäänkin yhden Fingerpori-albumin verran. Mutta jos kuitenkin haluaa nähdä paremman Vietnam-vankileiri-erikoisryhmä-kaverin pelastus-bang bang-elokuvan, niin suosittelen ennemmin katsomaan elokuvaa Poikkeuksellista Rohkeutta. Se ei ehkä tarinallisesti ole yhtään tätä elokuvaa fiksumpi, mutta siinä sentään tannerta järisyttävät mm. Gene Hackman, Fred Ward ja Patrick Swayze.

Tähdet: *
Vihollisalueella

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Ninja Assassin (2009)

Öö, siis mitä. Katsoinko minä juuri 98 minuuttisen trailerin?
Se on ainakin se tunne jonka Ninja Assassin minussa herätti.


Raizo (Rain) on Mustan Hiekan-klaanin taakseen jättänyt ninja, joka nyt pakenee ympäri maailmaa klaanin johtajan Ozunun (Shô Kosugi) perään lähettämiä ninjoja. Samaan aikaan interpolin agentti Mika (Naomie Harris) selvittelee poliittisia salamurhia ja yhdistää ne ninjoihin. Sitä kautta Mika päätyy Raizon seuraan ja sitten tapellaan ninjoja vastaan kunnes elokuva loppuu.

Tämä on elokuva josta en osaa sanoa onko se ääliömäisempiä ikinä näkemiäni, vaiko aivan sairaan cool. Käytännössä tämä on siis aikalailla samanlainen elokuva kuin Ah-nuldin Commando. Juonella ei tunnu olevan merkitystä, saati että sellaista edes oikein olisi, toiminta ja vauhti ovat A ja O.
Elokuva on täynnä poseerauksia, treenimontaaseja, hidastuksia ja jokainen roolihahmo esittää repliikkinsä aivan kuin se olisi maailman vakavin ja tärkein asia. Kun leffa koostuu lähes pelkästään sellaisista Rocky nelosen treenauksesta, Commandon valmistautumisesta toimintaan ja Predator kakkosen näkymätön tappaja lahtaa kaikki pahikset huoneessa-kohtauksen toistosta, niin dialogia esittäessä ylivakavat ilmeet ja monotoninen puhetapa aiheuttavat, sanoisinko lievää huvittuneisuutta. Jos tässä ei olisi aivan helvetisti tietokoneistettua verenvuodatusta, niin tämä menisi läpi Stallonekauden tuotoksena.
Lisää hauskuutta elokuvaan tuo se, että kaikki puhuvat englantia kaikissa kohtauksissa. Varsinkin silloin kun olemme tarinan takautumissa Japanissa, on sillä saatu aikaiseksi mielikuvia 70-luvun jenkkien sotaleffoista jossa saksalaiset puhuivat aina englantia ja meidän tuli kuulla se saksana.

Shô Kosugi, joka on tavanomaisen viileä itsensä, on jokseekin huvittava ajoittain kuulostaessaan aivan Turtles-leffojen Tikulta. Kosugi on näyttelijä oikeassa roolissa, eikä muistakaan löydy oikeastaan valittamista, jos nyt vain hyväksyy sen Commando-tavan näytellä. Siispä ketään tämän elokuvan näyttelijöistä ei mene pilleripäissäänkään kehumaan oikeasti hyviksi, ainakaan tämän perusteella, mutta Ninja Assassinin tyyliin se ilmeettömyys istuu varsin spivasti.

Eli tätä elokuvaa ei tule ottaa laisinkaan vakavissaan sitä katsoessaan. Kyseessä on ihan silkkaa ison rahan B-kamaa joka eroaa jostain vanhoista Ninja Mastereista ja vastaavista vain tekotekniikkansa ja veren määrän vuoksi.
Toisaalta elokuva on päättömyydessään ihan silkkaa roskaa, mutta samalla se on aikamoista hubaa. Siispä kyseessä on tyylipuhdasta guilty pleasure-kamaa, josta ei kuitenkaan kannata olla häpeissään.

Jos veri on sellainen joka aiheuttaa huonoa oloa, niin tämä ei kenties ole juuri sinulle. Vaikka elokuvan verenroiskutus on todella keinotekoisen näköistä ja ajoittain ehkä naurettavuuksiin saakka tyyliteltyä, niin sitä tulee kuitenkin Braindead-määriä, että James Cameron varmaan suunnittelee elokuvaa The Bloodyss -Syvyys.

Yksi asia mikä minua otti suunnattomasti päähän on se kun tappelun aikana tuli niitä hidastuksia, niin liikkeisiin, kuten kehon pyörähdykseen lisättiin aina sellainen "whoosh!"-ääniefekti. Se kuulosti aivan joltain joka olisi kuulunut Tex Averyn piirrettyihin. Etenkin siinä DDR:n turvatalossa/varastossa tapahtuneessa tappelussa tämä ääniefekti tuli usein esille.
Niin ja jopa tämänkaltaisessa elokuvassa oli pirun typerää, että aluksi korostetun tehokkaat ninjat ovat lopussa joidenkin perusswattien seisovia maalitauluja.


Tähdet: ***
Ninja Assassin