Movie Monday: vielä tuntematon

"Kenen uskot olevan tulevaisuuden suuri tähti?"

Elokuvassa Critters 3 on mukana sellainen lupaavan oloinen nuorimies kuin Leonidas van Caprio tai jotain sinnepäin ja jos hän pelaa korttinsa oikein, niin hänestä saattaa sukeutua tulevaisuudessa vaikka millainen näyttelijäsuuruus. Toisaalta kun aloittaa huipulta, niin tuolloin tien suunta on usein valitettavan laskeutuva.

Siltikin hän kenties voisi olla vaikkapa elokuvassa jossa mennään ihmisten uniin ja...
Ei kun se onkin Robert Englund.
No mutta Critters nelonen ainakin, sillä se sarja ei kuole koskaan.

Movie Monday: piristysruiske

Movie Monday: Hollywood-hömppä

"...iso budjetti, ennalta-arvattava käsikirjoitus, liian räikeät erikoisefektit jne. Mikä on sinusta paras Hollywood-hömppä?"

Nyt en millään osannut päättää kahden kultakimpaleen välillä, mutta se on joko

tai sitten se on

Movie Monday: du själv?

"Mistä itse tekisit elokuvan?"

En ohjaisi sitä itse, koska sellaista varten on olemassa Uwe Boll, mutta olen jo aiemminkin kertonut haluavani nähdä elokuvan Tetriksestä, eli tuosta palikkapelistä. Enkä tarkoita sillä mitään The Social Networkin tai vastaavan kaltaista kertomusta härpäkkeen luojasta, vaan itseäni lainaten "90 minuuttia kuvaa putoavista palikoista."

Movie Monday: Robert De Niro

"...mikä on teidän mielestänne Robert De Niron paras rooli."

Uskaltaisinkohan väittää Koomikkojen kuninkaan Rupert Pupkinin olevan mielestäni De Niron paras rooli, ainakin jos ajatellaan esitettävän hahmon sisältöä. Olisi kuitenkin synti ja häpeä antaa ymmärtää Taksikuskin Travis Bicklen ja Kuin raivon härän Jake La Mottan olevan yhtään sen heikompia vaihtoehtoja. Toisaalta taas toiselta laidalta Keskiyön paon Jack Walshina De Niro osoitti osaavansa olla aivan jotain muutakin kuin vain väkevän draaman esittäjä, sekä oikeasti hauskakin eikä vain irvikuva itsestään mitä etenkin komedioissaan tuntuu väittävän olevansa. Hitot noista, sillä vaikka seuraava De Niron rooli suorituksineen ei olekaan oikeasti mielestäni se paras millään asteikolla mitattuna, niin se on kuitenkin sellainen jota en alunperin arvostanut laisinkaan, mutta olen sittemmin pitänyt sitä vähintäänkin yhtenä merkittävimmistä miehen uralla.

Louis Gara (Jackie Brown, 1997)

Jackie Brownissa oleva De Niron esittämä Louis Gara on hieman ressukka, väsynyt vanha mies joka on selvästi polttanut liikaa aivosolujaan, käyden siten hitaammalla kuin muut. Näin ollen kyseinen De Niron "the Dude Lebowski" ei tunnu olleen miehelle mikään suuri haaste ja kun sitä tässä vaiheessa vielä odotti De Niron olevan elokuviensa voimanpesä, mies joka energisimmilään oli Cape Fearin Max Cadyn kaltainen vihan lihallistuma ja ollessaan Heatin Neil McCauleyn kaltainen hiljainen mies, niin silti edelleenkin hän jonka sana on laki ja tarpeen vaatiessa pöytään iskeytyvä nyrkki kerto kaiken oleellisen. Toisin sanoen De Niro tuntui olevan ennen Jackie Brownia aina se syy miksi kulloinenkin elokuva tuli valituksi katseltuun, sillä vaikka muu elokuva olisikin huono, ei hän varmasti sitä olisi. En väitä ettäkö De Niron kaikki roolisuoritukset ennen Jackie Brownia olisivat olleet täysosumia, mutta yleisesti katsottuna sitä ei joutunut tuolloin pettymään häneen ja siksi aluksi De Niro Jackie Brownissa tuntui valjulta ja taisinpa aikoinaan kutsua häntä elokuvan suurimmaksi pettymykseksi ja tämä teoksessa jossa esiintyi myös Chris Tucker. Hyi hitto! Toki se oli jo silloin mielestäni ymmärrettävää, että koska Gara oli mies jolla oli musta timantti aivoissaan oli hänen myös oltava hidas, mutta kun kyseessä kuitenkin oli Quentin Tarantinon elokuva jossa oli mukana Jake La Motta, niin tottakai sitä odotti vähintään jotain sellaista kuten "FUCK YOU! FUCK YOU! I'M FUCKIN' DYING HERE! I'M FUCKIN' DYING!" ja sitten sieltä tulikin "hey, get some beer and some cleaning products."
Sitten kun hyväksyin Louis Garan sellaisena kuin hänen kuuluikin olla, niin aloin myös näkemään De Niron roolisuorituksen huomattavasti paremmassa valossa. Vieläkin merkittävämmäksi se nousi itselleni siinä vaiheesa kun tulin huomanneeksi, että kyseessä on toistaiseksi viimeisin De Niron roolisuoritus jossa uskon miehen oikeasti vielä halunneen jotain uraltaan, eikä vain tulleen siihen tulokseen että kaikki on jo saavutettu ja nyt riittää vain pelkkä oman nimen hyödyntäminen. Kun ajattelen De Niron oikeasti todella hyviä elokuvia ja sellaisiin verrattavia roolisuorituksia, ei mieleeni tule koskaan yhtäkään elokuvaa joka on tehty Jackie Brownin jälkeen ja niinpä valitettavasti De Niro on muuttunut minun silmissäni varmasta valinnasta arvelluttavaksi valinnaksi. Tietenkin siellä on Jackie Brownin jälkeen tulleita elokuvia jotka ovat mielestäni ihan hyviä ja joissa De Nirokin on hyvä, mutta Jackie Brown tuntuu siltikin jonkinlaiselta käännekohdalta hänen urallaan. Siellä on ennen JB joka esittäytyy Mafiaveljien James Conwayn kasvoina ja on jälkeen JB joka irvistelee todellisen Terapian tarpeellisuuden Paul Vittina. Pahuuden kasvot eivät ole miellyttävä näky.

Movie Monday: Michael Caine

"Mikä on teidän mielestänne Herra Cainen paras elokuva?"

Tietääkseni Michael Caine ja Lou Diamond Phillips eivät ole tehneet yhteistä elokuvaa, joten miten ilman Lou Diamond Phillipsiä voi mikään elokuva olla kenenkään paras.
Jos he olisivat tehneet yhteisen elokuvan, niin se paras voisi olla vaikkapa tämä:

Movie Monday: liian pitkä

"Voiko elokuva siis olla liian pitkä?"

Pidän pitkistä elokuvista jos ne jaksavat kantaa oman painonsa, mutta aivan liian usein vastaan tulee elokuvia jotka tuntuvat oikeasti päättyvän kauan ennen lopputekstejä, eivätkä täten perustele pituuttaan muutoin kuin kyvyttömyydellä tiivistää sanottavaansa. Mielummin sitä kuitenkin jäisi janoamaan lisää, kuin kyllästyttäisi itsensä toteamuksella yhdenkin kerran olevan jo liikaa.

Sen sijaan, että luettelisin (Peter Jacksonin) elokuvia jotka jäävät liiaksi jaarittelemaan, korvaamaan laatua määrällä, esitän vain kuvan King Kong-blurayn takakannesta.

No ainakin se tuntui noin pitkältä.

Movie Monday: liioitteleeko Hollywood?

"Liioitteleeko Hollywood?"

Vesi on märkää, tuli poppaa, karhu kakkii metsään ja tottakai Hollywood liioittelee, sillä sehän kuuluu tuon viihdetehtaan tehtäväkuvaan ja jos se ei tekisi työtään, niin tälläisiäkään muutoksia ei koettaisi:

Movie monday: 30 päivää yhdessä päivässä elokuvahaaste

"...30 kysymystä elokuvista."

Luonnollisesti kyseessä on haaste jonka parissa jää helposti jumittamaan, tehdessään asioista liian vaikeita itselleen. Joten oikeudet muutoksiin varataan... with a vengeance!

1. Sinun lempielokuvasi: 2001: Avaruusseikkailu
2. Viimeisin katsomasi elokuva: Breaking Dawn
3. Sinun lempitoiminta-/seikkailuelokuva: The Terminator
4. Suosikkikauhuelokuva: Alien
5. Suosikkidraamaelokuva: Sisärengas
6. Suosikkikomedia: Top Secret
7. Elokuva, joka tekee sinut onnelliseksi: Tango & Cash
8. Elokuva, joka tekee sinut surulliseksi: Unelmien sielunmessu
9. Elokuva, josta käytännössä tiedät koko käsikirjoituksen: The Terminator
10. Lempiohjaajasi: John Carpenter
11. Lempilapsuudenelokuvasi: Kadonneen aarteen metsästäjät
12. Sinun lempianimaatioelokuvasi: Transformers the movie
13. Elokuva, jota rakastit ja nyt vihaat: Tähtien sota (George Lucasin uudelleenmuokkaamana)
14. Suosikkisitaattisi mistä tahansa elokuvasta: "I know."
15. Ensimmäinen elokuva, jonka näit elokuvissa: ei hajuakaan, mutta Batman oli ensimmäinen itseni valitsema teatterielokuva
16. Viimeisin elokuva, jonka näit teatterissa: Star Wars: Phantom Menace
17. Paras elokuva, jonka näit viimeisen vuoden kuluessa: Jahti
18. Elokuva, joka tuotti sinulle suurimman pettymyksen: Ghosts of Mars
19. Sinun lempinäyttelijäsi: Christopher Walken
20. Sinun lempinäyttelijättäresi: Christopher Walken pukeutuneena naiseksi
21. Yliarvostetuin elokuva: Sormusten herra-trilogia
22. Aliarvostetuin elokuva: Tango & Cash
23. Sinun lempihahmosi mistä tahansa elokuvasta: Hudson Aliensista

24. Lempidokumentti: The Kid Stays in the Picture
25. Elokuva, jota kukaan ei odottaisi sinun rakastavan: Grease 2
26. Elokuva, joka on "guilty pleasure" (salainen pahe??): ei sellaisia olekaan
27. Suosikkiklassikkoelokuva: Tohtori Caligarin kabinetti
28. Elokuva, jossa on paras ääniraita/soundtrack: Stargate
29. Elokuva, joka muutti mielipiteesi jostain: A Single Man
30. Sinun inhokkielokuvasi: The Wicker Man remake

Movie Monday: tunnelman taikaa

"Death frees every soul."

Movie Monday: suurin Oscar-vääryys?

"Oscar-gaala lähestyy ja lähestyy ja siksi Movie Mondaykin keskittyy Oscareiden maailmaan.
Haaste kuuluukin, että mikä on mielestäs suurin Oscar-vääryys? Kenen/minkä olisi kuulunut voittaa ja ketä/mikä voitti sen sijaan?"

Vaikka saatankin mainita kirjoituksissani ja puheissani kuinka monta ja millaista Oscaria kulloinenkin elokuva on saanut, niin en ikinä valitse elokuvaa katseluun sen saamien pystien vuoksi, saati että koskaan ajattelisin elokuvan olevan palkintonsa ansiosta jotenkin parempi kuin muut. Tottakai minä pysyttelen kärryillä Oscareiden suhteen ja seuraan mielenkiinnolla uutisointia siihen liittyvästä palkintogaalasta, mutta en tosiaankaan valvo pitääkseni mitään kisastudiota. Myöhemmin lähetettävä kooste on minulle ihan tarpeeksi. Oscareiden suhteen sekä palkintojen että itse tapahtuman merkitys ei ole minulle mikään järin suuri. Kiva juttu, mutta ei sen enempää.
Tiedän ainakin itse palkintojen olevan joillekin elokuvankatsojille hyvinkin tärkeää ja videovuokraamoajoiltani muistan useitakin asiakkaita jotka oikeasti suostuivat katsomaan vain elokuvia jotka oli palkittu milloin milläkin kukkaruukulla taikka hattutelineellä. Tai no, se ei aivan pidä paikkaansa. Nämä ihmiset kun hyväksyivät oikeiksi arvostettaviksi pysteiksi vain Oscarit, Kultaisen palmun ja kenties hyvällä säkällä Jussin. Etenkin Oscareihin liittyen sain kuulla useammankin kerran vahvoja pyyntöjä, että liikkeeseen tehtäisiin oma Oscar-hylly, josta "laatua" hakevat näkisivät suoraan mitkä ovat muita parempia elokuvia. Tämä tietenkin sai minut aina ehdottamaan sen sisällöksi muun muassa jotain Jurassic Parkia, joka tietenkin herätti toisessa keskustelijassa jonkinlaisen puolustusreaktion ja kommentin siitä, että ei kun siihen pitäisi laittaa vain hyviä elokuvia. Johon tietenkin totesin, että jos sen hyllyn sisältö koostetaan Oscar-voittajista ja tämä kyseinen palkinto on osoitus elokuvan hyvyydestä, niin tottakai Jurassic Park kuuluu sinne, sillä sehän on voittanut kolme Oscaria. Mutta tässä tuli nyt taas esille se sama logiikka kuin siinä mikä on arvostettava palkinto ja mikä ei (Oscar jees, Saturn nou), koska Oscareissakin ne muka hyväksyttävät vaihtoehdot ovat vain paras elokuva, paras ohjaaja ja parhaat näyttelijät.
Paras leikkaus? Fuck that shit!
Mutta hei, onhan niitäkin ihmisiä jotka eivät suostu katsomaan aasialaisia leffoja koska niissä ei puhuta englantia. Mikä on tietenkin aivan hyvä perustelu ihmiseltä joka äidinkielenään puhuu suomea ja osaa englanniksi kirjoittaa your tarkoittaessaan you're.
Kuitenkin palataanpa niihin Oscareihin ja haasteen aiheeseen siitä kenen olisi pitänyt voittaa kun joku muu sen teki.
Koska totesin jo etteivät nämä palkinnot vaikuta katseluvalintoihini ja totta puhuakseni valtaosa elokuvista joita katselen onkin kaukana poissa palkintosijoilta, niin se kuinka joku taas voittaa pystin vetäessään sen Sademies-roolin, ei se minua yleensä jaksa kiukuttaa. Toki minä välillä nurisen, että kukakohan kädetön siellä on taas ollut ohjaksissa kun tuo tai tuo sai palkinnon sen ja sen sijasta. Esimerkiksi The Departedin saama paras ohjaus-ukkeli aiheutti facepalmin, mutta sitä ehkä enemmänkin siksi, että minusta tuntui Scorsesen saaneen palkintonsa myöhässä. Miehen olisi pitänyt saada pystinsä jo aikoja sitten ja The Departedin vuonna akatemia tuli siihen tulokseen ettei häntä voinut taas sivuuttaa, joten annetaan se nyt sitten vaikka tuosta leffasta. Joten itse elokuvalla ei tuntunut olevan mitään väliä ja se olisi voinut olla vaikkapa American Pie: Beta House, sillä kun nyt viimein piti se palkinto Scorseselle antaa, niin sitten se annetaan. Sama ajatus minulla tuli aikoinaan kun Al Pacino voitti parhaan miespääosan palkinnon Naisen tuoksusta, joka on juuri näitä Oscareita varten tehtyjä elokuvia ja kun katselee millaisia voimannäytöksiä Pacino oli tehnyt ennen sitä, niin oikeasti v*tutti että hän sai palkintonsa tehdessään varmasti itselleen helpon Sademies-roolin.
Ja hei, tahdon huomattaa ettei minulla ole mitään Sademies-leffaa vastaan, mutta se toimii hyvänä mallina niistä elokuvista joissa tehdään suurta yleisöä miellyttävää turvallista draamaelokuvaa jollakin tavalla "poikkeavasta" ihmisestä ja koska kaikki pitävät siitä, niin se palkitaan. Eli se on vähän kuin antaa äänensä suosituimmalle poliitikolle ja rehvastella sitten sillä kuinka juuri minun ääneni hänet sinne vallan kahvaan taas työnsi. Voittajan puolella on hyvä olla. Siispä mainittujen Scorsesen ja Pacinon kohdalla en ehkä niinkään ajattele jonkun toisen ansainneen palkintoa yhtään sen enempää, vaan katson kyseisten tekijöiden ansainneen omat pystinsä jo aiemmista töistä ja se olisi pitänyt huomioida ajoissa. Mutta se kerta kun muistan oikeasti ajatelleeni aika vahvastikin Oscareiden olevan anuksesta ja väärän ihmisen voittaneen oli kun Julia Roberts sai sai naispääosan palkinnon Erin Brockovichista, eli juuri tuollaisesta Sademies-leffasta, kun samana vuonna samasta palkinnosta ehdolla ollut Ellen Burstyn ei sitä siis saanut Unelmien sielunmessusta ja se ystäväiseni oli väärin. Hyvin väärin.

Movie monday: paras kaupungin kuvaus

"...elokuva, joka kuvaa lempikaupunkinne parhaiten."

Kentillä, eli tuolla poprockyhtyeellä on kappale nimeltä Dom andra, jonka videossa yläluokkainen mallin näköinen nuori nainen astuu virtaviivaisen auton rattiin ja ajelee sitten sinne tänne kaupungin yössä. Tunnelmallinen video ja pirun tarttuva biisi kaikkine viheltelyineen.
Siispä luonnollisesti kappaleesta synnytettiin suomenkielinen coverversio Reijo Taipaleen laulamana ja Ihan kuin nuo toiset toimii lähes parodisena versiona Kentin kappaleesta. Melankoliaa löytyy laulusta ja videosta edelleenkin, mutta samoin kuin Scissor Sistersin coverissa Pink Floydin Comfortably numbista, mukana on sellainen muovisesti diskoava ratsulaukkakomppi jonka vuoksi saa hieman raapia päätään, että onko tämä nyt tarkoitettu nerokasta vaiko kaikkea muuta. Kun vielä Taipaleen version musiikkivideossa päähenkilö on vaihtunut huomattavasti iäkkäämpään leidiin joka ajelee jollakin kolholla maastoautolla, niin jos ei kappaleen kääntäjillä ja sovittajilla on ainakin videon tekijöillä ollut parodiset ajatukset mielessään.
Itse kappaleen kohdalla kallistun sinne positiivisten ajatelmien, eli nerokkuuden puoleen, sillä juustoisista soundeista huolimatta ja kenties osittain juuri niiden vuoksi, on Taipaleen versio tahattomasta koomisuudestaankin huolimatta pirun tarttuva käännöskappale.
Se miten tämä Taipaleen version video nyt soveltuu tämänkertaiseen Movie monday-haasteeseen löytyy siitä, että pentele vie, sehän on kuvattu Porvoossa.


Eihän tämä nyt niinkään elokuva ole, ellei sitä lyhyenä sellaisena halua pitää, eikä se oikeasti ainakaan näin paikkakuntalaisen silmissä varmastikaan kuvaa (lempi)kaupunkia parhaiten, sillä minua huvittaa suuresti videon leikkaus joka toistuvasti yhdistää toisiinsa katuja jotka eivät ole lähelläkään toisiaan. Eihän se tietenkään toispaikkakuntalaisia liikuta mitenkään, mutta täällä asuvana siinä on tiettyä veikeyttä kun yhteen suuntaan vanhaa kaupunkia ajettaessa päädytään tulemaan aivan päinvastaisesta suunnasta ja välillä ehditään samalla kadulla olemaan joen toisellakin puolen.

Movie Monday: Philip Seymour Hoffman

"Mikä on sinun suosikkielokuvasi, jossa Philip Seymour Hoffman näytteli tai mikä on hänen paras roolisuorituksensa?"

Jos mietin mikä on suosikkini elokuvista joissa Philip Seymour Hoffman esiintyi, niin monien loistavien ja Naisen tuoksun joukosta uskoisin valitsevani Magnolian.
Siltikin vaikka Hoffman tekee siinä elokuvassa erinomaisen roolisuorituksen ja elokuva muutoinkin on aivan loistava, niin ensimmäinen asia joka tulee mieleeni kun Magnolia mainitaan ei ole sen elokuvan onnistuneisuus taikka Hoffman, vaan sen uskomattoman hieno musiikki.

Joten jos mietin Hoffmania itseään ja hänen roolejaan, niin suosikkini ja parhaiten ajatuksiini jäänyt suoritus tulee miehen uran alkupuolelta ja televisiosta. Kyseinen rooli on itse asiassa se joka aina ensimmäisenä välähtää mielessäni Hoffmanin tullessa esille, vaikka se ei esiintymisenä olekaan vielä miehen taitoja ajatellen hioutunut terävimmilleen. Kyseessä on Hoffmanin sivuosa Kova laki-sarjan ensimmäisellä kaudella ja kyseinen jakso on mielestäni muutoinkin sarjan parhaimmistoa. Koska tässä sarjassa ei kyllä muulloinkaan taso juuri laskenut hyvän alapuolelle, niin jotain tuossa alkupuolen jaksossa onnistui muita paremmin ja uskoisin sen johtuneen juurikin normaalia hyvää työtä paremmasta esiintymisestä, josta Hoffman voi ottaa osansa kun kunniaa jaetaan. Muistankin kun Hoffman alkoi tulemaan tutuksi nimeksi, niin tapanani oli pitkään hänet jossain elokuvassa nähdessäni todeta itselleni, että toihan on se tyyppi Kovasta laista.

Jakso, Violence of Summer kertoo joukkoraiskauksesta jossa syytettynä on kolme nuorta kamakauppiasta, joita esittävät Gil Bellows, Philip Seymour Hoffman ja Kenny Johnston. Heistä Bellowsin ja Hoffmanin hahmot ovat ne ylimieliset siat jotka kaupungilla ylpeilevät teollaan, vaikka ei Johnstonkaan syytön tapahtumaan ole. Kun Johnstonin esittämä poika katuu osallisuuttaan ja on valmis todistamaan kumppaneitaan vastaan, vierittävät Bellows ja Hoffman kaiken vastuun hänen niskoilleen ja niinpä sana sanaa vastaan tapauksessa Johnston on alakynnessä. Varsinkin kun kelvoton dna-tunnistus ja uhrina olleen neidin epätarkka todistus eivät ole avuksi.

Kun Hoffmanin esiintymistä ajatellessa saattaa tulla enemmän mieleen hänen toistuvan tuntuiset roolinsa jonkinlaisena hiljaisena nukkavieruna hikisenä runkkarina (jos Human Centipede kakkosesta oltaisiin tehty Hollywoodversio, niin Hoffman olisi todennäköisesti ollut pääosassa), niin tämä Kovan lain rooli on lähempänä sitä Mission Impossible kolmosen päällekäyvän eläväistä esiintymistä ja on hyvä muistutus siitä kuinka Hoffman osasi olla sekä agressiivinen ruudunryöstäjä kuin myös tarkoituksella tapettiin sulautuva. Violence of Summerissa crack-kauppiassontakasaa esittävä Hoffman tulee ymmärrettävästi energisyydellään sivuosaesittäjistä parhaiten esille, mikä on hyvä saavutus ottaen huomioon samassa jaksossa vierailijana olevan myös hyvinkin eläväisenä näyttelijänä tunnettu Samuel L. Jackson. Montaa repliikkiä taikka paljoakaan ruutuaikaa ei Hoffmanilla Kovassa laissa ole, mutta kun hän oikeudessa uhkailee tuhmuri-ilmeillen toveriaan "don't be stupid, ok? Don't be dead", niin siihen uskoo.
Jos onnistuu parin minuutin sivuroolilla ja siinäkin pääosin vielä muutaman sekunnin kohtauksella omimaan jakson niinkin laadukkaasta sarjasta kuin Kova laki, on jotain tehty todella oikein. Hoffman tekeekin tässä sivuosassa samanlaisen esiintulon kuin esimerkiksi Edward Norton Alastomassa pelossa, jossa siinäkään kukaan ei ollut vielä kuullut tuosta näyttelijästä, mutta nähtyään hänet siinä toteaa, että tästä tyypistä kuulemme vielä.
Mieluusti olisi kuullut jatkossakin.

Movie monday: aliarvostetuin elokuva?

"Mikä on mielestäsi aliarvostetuin elokuva?"

Minusta tuntuu, että otan aina tämän saman esimerkin esille kun puhun jonkun kanssa aliarvostetuista/väärinymmärretyistä elokuvista, mutta pentele kun se on.
Kuten olen jo sanonut:
"Moni pitää tätä elokuvaa pelkkänä ääliömäisenä toimintana ja tokihan se on ääliömäistä toimintaa..."

Tango & Cash

Movie Monday: vuonna 2013 paras näkemäsi elokuva?

"...mikä oli paras vuonna 2013 näkemäsi elokuva?"

Jahti

Movie monday: miksi rakastat elokuvia?

"Miksi rakastat elokuvia?"

Tähän sopii oikeastaan sama kommentti jonka aikoinaan sanoin kun digikameroita ruvettiin puolustamaan elokuvanteossa sillä, että niiden avulla saa kuvasta niin terävän että se on kuin katsoisi ikkunasta ulos.

Jos minä haluan katsella ikkunasta ulos, katson ikkunasta ulos.

Toisin sanoen rakastan elokuvia koska ne tarjoavat jotain muuta mitä muu elämä ei. Kuten vaikkapa tälläistä:

Movie monday: joulu

"Mikä on sinulle rakkain jouluelokuva"

Minä en juhli mitään vappua taikka uutta vuotta, sillä en juhli niitä. Joulu kuitenkin on sellainen jota mieluusti vietän. Siis en kulje joulun vuoksi kaupungilla ilman paitaa vatsaan maalattuna den glider in ja pärisyttämässä vuvuzelaa, mutta jouluaatto on sellainen päivä joka minustakin tuntuu erilaisesta kuin muut päivät. Vappu, pääsiäinen ja muut ovat minun silmissäni vain viikonpäiviä joilla on keskiviikon taikka sunnuntain ohella alanimike kuten Wolf - Peto on irti, mutta jouluaatto on päivä jolloin koen kehossani sekä mielessäni jotain sellaista tiettyä rauhaa jota en muulloin tunne. Rauhaan kuuluu hiljaisuus ja näin ollen ainakaan aattona ei oikeastaan koskaan tule katsottua mitään muuta kuin mitä tylsyyttä televisiokanavat tarjoavat. Muutenkin joulun aikana sitä on jotenkin kaiken kiireen jälkeen niin kovin raukea olo, että ei sitä oikein haluakaan keskittyä seuraamaan kuinka Elliot Gould ja Donald Sutherland puhuvat toistensa päälle, vaan sitä lojuu kuin sisälmyskasa sohvalla ja antaa heikkoja elonmerkkejä.
Vaikka sitä joka joulu valittaakin, että aina sieltä tulee omasta mielestä vain tylsiä ohjelmia, kuten jotain Salattuja elämiä, Kauniita ja rohkeita, tms. (eikö nämä muutenkin joka hemmetin päivä tulevat saippuasarjat voisi olla tauolla edes joulun ajan?), jotain vuodesta toiseen keskenään samanlaisia joulukonsertteja joissa ovat joko Jari Sillanpää, Katri Helena taikka Mattilan demonisiskokset ja tietenkin joulujumalanpalvelukset ja joulusaatananmessut, niin jotenkin ne vain vain sopivat jouluun. Siis kaikki muut paitsi ne saippuasarjat. Koska sitä ei kuitenkaan oikeasti jaksa painavien silmäluomien alta suuremmin keskittyä näkemäänsä, niin minulle kelpaavat hyvin se tsiljoona kertaa nähty Samu Sirkan joulutervehdys ja Joulupukin hottislinja jossa pikkuveikkojalmari lausuu keksimäänsä runoa ponihevosesta joka laukkaa laivalla Narniaan.
Kauan sitten äitini kaipasi muutosta jouluohjelmistoon ja pyysi minua tuomaan töistä jonkin elokuvan mukanani ja minä vein Michael Biehnin Asteroidin. Kyllä, siinä sitä joulutunnelmaa kovasti olikin. Joten pysytellään mielummin niissä jouluisemmissa ilmentymissä, mistä päästäänkin tämänkertaisen Movie mondayn seuraan.

Jouluelokuvasuosikkejani ovat kenties hieman yllätyksettömästi Joulupuu on kärvennetty, Painajainen ennen joulua ja Ihmeellinen on elämä. Vaikka niitä tuleekin yleensä katsottuna vuodenaikana jolloin ainakin pitäisi olla lunta maassa, niin vain Ihmeellinen on elämä on sellainen jota en pysty katsomaan muulloin kuin jouluna. Minulla oli aikoinaan se kasetilla, koska ajattelin katsovani sitä aina silloin tällöin riippumatta siitä onko joulu vai ei, mutta kertaakaan en saanut elokuvaa katsottua muulloin kuin juuri jouluisin ja silloinkin aina televisiolähetyksenä. Joten juuri tuo elokuva jotenkin kiteyttää minun mielessäni ajatuksen täydellisestä jouluelokuvasta ja kun muita saman teeman elokuvia voin katsoa milloin lystään, niin Ihmeellinen on elämä on vain ja ainoastaan joulun elokuva.

Movie monday: se kohtaus, kun...

"Tämän viikon aiheena onkin teidän suosikkielokuvakohtauksenne! Mikä kohtaus teki sinuun vaikutuksen? Oliko se hauska? Oliko se pelottava?..."

Jotenkin mieleni teki ottaa esille jotain jostakin komediasta ja siitä ajatuksiin hyppäsivät Zucker-Abrahams-Zucker, kuten myös tietenkin Leslie Nielsen. Nielsenista puolestaan tuli aatoksiin monikin elokuva kohtauksineen, mutta etenkin Takaa haettu, joka ei millään muotoa ole Nielsenin elokuvien parhaimmistoa, vaikkakaan ei myöskään löydy sieltä pohjimmaisten seasta. Kyseessä on vain ihan ok komedia, jonka vitsit ovat helppoja ja kuluneita. Siinä kuitenkin on yksi kohtaus joka jo sitä miettiessäni saa vähintäänkin hymyilemään ja se pelastaa muuten kovin keskinkertaisen elokuvan.

Se hauska kohtaus tulee ajassa 1:36

Movie Monday: pyh-hetki

Tällä kertaa Movie mondayssa haetaan elokuvakohtausta joka on niin epäuskottava, että sitä katsoessaan voi vain todeta "pyh".

No okei, en ole varmaan koskaan ääntänyt tuota nimenomaista termiä epäuskottavimmankaan kohtauksen kohdalla, mutta olen useinkin käyttänyt vastaavaa ilmentymää, kuten esimerkiksi silmien pyörittelyn mukana tullutta toteamusta "oh c'mon!"
Sitä tuli käytettyä muun muassa Spider-man kolmosen kohdalla usein, Fast & Furious-lefffojen kohdalla kyllästymiseen saakka ja tietenkin aina kun uusi Resident Evil ilmestyi. Tai kun joku kehuu Avataria. Eli ei sen aina tarvinnut liittyä johonkin tiettyyn kohtaukseen.

Edellä mainittujen tapausten sijaan otankin esille elokuvasarjan joka on mielestäni oikeastaan ihan hyvä, vaikka myönnänkin että itse olisin lopettanut jatko-osien teon jo ennen ensimmäistäkään sellaista ja kakkosesta eteenpäin sekoitan niitä jo niin pahasti keskenään, etten edes meinaa muistaa kuinka monta osaa niitä loppujen lopuksi oikeasti onkaan.

Kyseessä ovat Saw-elokuvat.

Ollakseen elokuvasarja joita tehty jotain mitä niitä nyt onkaan, 18 tai jotain, niin sen laatu on pysynyt yllättävänkin hyvänä, ettei mitään Howling-pudotusta ole tapahtunut.
Verrattuna monien muiden elokuvasarjojen (varsinkin kauhun lajityypissä) kolmansiin ja neljänsiin osiin, ovat Saw:t varsin nokkelia, tyylitietoisia ja varmaotteisesti tehtyjä, joten ihan mielellään niitä jatko-osia katsoo, vaikk'ei sitten minun tavoin niitä enää toisistaan erotakaan. Jokainen niistä kuitenkin noudatttelee samoja yllätyskäänneideoita, etteivät ne oikeasti jaksa enää yllättää.
Yksi sarjan tunnistettavimpia ideoita ovat tietenkin monimutkaiset ansat ja juuri niiden kohdalla minulla tulee usein se "oh c'mon!" esille. Sinänsä pidän siitä kuinka paljon ajatusta on mennyt niiden ansojen kehittelyyn, sillä osa niistä on varsin kiehtovia kapistuksia, mutta minua pännii se, että niistä tuli sarjalle se niiden jatko-osa-riesa jossa pitää olla tavanomaisesti enemmän, enemmän ja enemmän. Siispä näen kuinka tekijät ovat nähneet vaivaa saattaakseen milloin minkäkin pistoolikypärävesitankin valmiiksi, mutta kuten mikä tahansa suurempi räjähdys, hiotumpi tietokonekarvoitus ja ruumismäärän kasvattaminen, sen esittämisestä tuli tarinaa tärkeämpi. Niinpä kun uhrille annetaan ne kaksi mahdollisuutta, niin hän valitsee aina sen mitä ansan tekijä olikin tarkoittanut. Ei koskaan mitään muuta. Minusta olisi oikeasti kiehtovaa nähdä, että mitä jos uhri avaisikin sen oven joka vie suoraan pihalle turvaan, eikä sitä joka saattaa jääpiikin silmään. Mutta sitä mahdollisuutta eivät elokuvan tekijät tunnu edes miettineen, vaan aina se valinta on se pahiksen tarkoitukseen sopiva. Toki tiedän, että nämä Jigsawin apulaiset eivät uskoneet siihen kuinka uhrille tulee antaa valintamahdollisuus, vaan halusivat varmistaa kuoleman saapuvan, joten molempi valinta on väärä. Ja ilman sitäkin meidän tulisi olettaa esimerkiksi Jigsawin olleen niin hyvä ihmistuntija, että hän aina osasi päätellä oikein uhrin valinnan, mutta niistä ansoista tuli samanlaisia kuin ne pelit joista pystyi opettelemaan mistä suunnasta seuraava pahis saapui, missä järjestyksessä näkymättöminä olevat laatat ilmestyivät, etc. Eli niistä tuli arvattavia ja yllätyksettömiä, jolloin etukäteen tietää minkä valinnan kulloinenkin uhri tulee tekemään.
Joten kun se pallinaama valitsee ansaluukun ruohomättään sijaan, niin sitä voi vain todeta "oh c'mon!", sillä olisivat edes huomioineet sen miten toisessa valinnassa käy. Saw-elokuvat ovatkin sellaisia, että niiden tulisi toimia kuten ne valitse polku-tarinat joita löytää välillä muun muassa Aku Ankan taskukirjoista, jolloin katsoja voi yhden reitin valittuaan palata ja katsoa miten siellä toisella tiellä käy. Nyt Saw-ansat ovat toteutettu vain siten, että muut valinnat ovatkin vain ovi joiden takana on tiiliseinä ja ei uskota kenenkään edes harkitsevan sitä vaihtoehtoa, jollon tiiliseinätotuuden ei tarvitse paljastua.
Saw-ansat eivät ehkä ole yhtä epäuskottavia kuin Tobey Maguiren emotukka, mutta omassa todellisuudessaan ne ovat kenties enemmänkin vääränlaisia.

Movie Monday: elokuva, joka on parempi kuin kirja?

"Tällä kertaa etsitäänkin (vaikka) sitä (yhtä) elokuvaa, joka oikeasti on parempi kuin kirja, johon se elokuva perustuu."

Tätä minun ei tarvitse edes suuremmin miettiä, sillä David Morrellin kirjaan First Blood pohjautuva elokuva First Blood, eli tuttavallisemmin Rambo on elokuvana ehdottomasti kirjallista alkuperäänsä parempi ja tämä vaihtoehto minulle tulee aina mieleen kun tästä elokuva/kirja-aiheesta keskustellaan.

Minulle on yleensä tärkeintä, että filmatisoinneissa pidetään kirjan henki mukana ja tällöin annan aika helposti anteeksi tietyt muutokset, kuten vaaleahiuksisen kirjan hahmon muuttumisen elokuvassa mustahiukseksi ja vastaavat seikat, jos muuten kokonaisuus on alkueperälle uskollinen. Joskus jopa suuremmatkin muutokset ovat vain hyvästä ja sellaisia näkee esimerkiksi useammassakin Stephen Kingin kirjaan pohjautuvassa elokuvassa. Tunnetuimpana esimerkkinä tästä varmastikin Hohto, mutta myös esimerkiksi The Mistin elokuvalopetus toimii kirjaa paremmin. Näissä molemmissa on kuitenkin pidetty King-henki mukana ja täten en pidä elokuvaversioita lopulta kovinkaan erilaisina kuin kirjalähteitään. Yleensä syy siihen miksi muutosten tekeminen tietyissä rajoissa ei minua vaivaa johtuu siitä, että koska jos olen jo lukenut kirjan, niin ei minulla ole enää tarvetta nähdä sitä kuvina. Minähän olen jo nähnyt sen. Yleensäkin liiallinen tarkkuus kirjan kanssa aiheuttaa vain sen, että sitä rupeaa myös katsomaan kriittisemmin ja sehän on oikeastaan mahdotonta saada kirjaa kuviksi juuri sellaisena kuin miten sen on lukija mielessään nähnyt, sillä kaikki tulkitsevat jotain kuitenkin erilailla. Niinpä mielummin otan vastaan jotain uutta, vaikka se olisikin riskinä lähempänä epäonnistumista. Tietenkin poikkeuksiakin on ja esimerkiksi Cormac McCarthyn No Country for Old Men on omissa silmissäni ja mielessäni aivan yksi ja sama, niin kirjana kuin elokuvana. Eikä se haittaa minua laisinkaan, sillä kyseessä on molemmissa muodoissaan mestariteos.

David Morrellin First Blood pitää kyllä sisällään samat tapahtumat kuin elokuvaversionsakin, mutta on vain hyvä ettei se mainitsemani kirjan henki siirtynyt elokuvaan, sillä kirja on aivan hengetön. Aivan kuin lukisi ostoslistaa.
Vaikka tosiaan sisältö on sama, niin tyyli on tylsän elottoman monotoninen ja elokuva esittää huomattavasti paremmin hahmojen tunnetiloja, yhdistää toiminnan ja draaman ja ennen kaikkea osaa perustella miksi molempi kamppailun osapuoli uskoo olevansa oikeassa.
Alunperin ajattelinkin, että koska kyseessä on Morrellin ensimmäinen julkaistu kirja, niin hänellä on ollut vielä oma tyyli haussa ja siksi kirjoitus on vielä kuin ääriviivaluonnosta, mutta muutaman miehen kirjan luettuani en ole oikeastaan nähnyt missään vaiheessa mitään merkittäviä muutoksia kirjoitustavassa. Ehkä minulla vain oli liian suuret odotukset kirjaa kohtaan, mutta en pysty vieläkään ajattelemaan Morrellin First Bloodia muuna kuin huoltoaseman alekorista löytyvältä pulpilta jonka ostaa vain saadakseen jotain tekemistä tylsälle automatkalle ja jos kirja unohtuu jonnekin, taikka vessapaperi on lopussa, niin en suuremmin sen kohtaloa murehdi. Okei, en minä sitä tuhoaisi, sillä onhan se sentään Rambo.
Kuitenkin tässä tapauksessa suosittelen ennemmin elokuvaa kuin kirjaa.