No okei, en ole varmaan koskaan ääntänyt tuota nimenomaista termiä epäuskottavimmankaan kohtauksen kohdalla, mutta olen useinkin käyttänyt vastaavaa ilmentymää, kuten esimerkiksi silmien pyörittelyn mukana tullutta toteamusta "oh c'mon!"
Sitä tuli käytettyä muun muassa Spider-man kolmosen kohdalla usein, Fast & Furious-lefffojen kohdalla kyllästymiseen saakka ja tietenkin aina kun uusi Resident Evil ilmestyi. Tai kun joku kehuu Avataria. Eli ei sen aina tarvinnut liittyä johonkin tiettyyn kohtaukseen.
Edellä mainittujen tapausten sijaan otankin esille elokuvasarjan joka on mielestäni oikeastaan ihan hyvä, vaikka myönnänkin että itse olisin lopettanut jatko-osien teon jo ennen ensimmäistäkään sellaista ja kakkosesta eteenpäin sekoitan niitä jo niin pahasti keskenään, etten edes meinaa muistaa kuinka monta osaa niitä loppujen lopuksi oikeasti onkaan.
Kyseessä ovat Saw-elokuvat.
Ollakseen elokuvasarja joita tehty jotain mitä niitä nyt onkaan, 18 tai jotain, niin sen laatu on pysynyt yllättävänkin hyvänä, ettei mitään Howling-pudotusta ole tapahtunut.
Verrattuna monien muiden elokuvasarjojen (varsinkin kauhun lajityypissä) kolmansiin ja neljänsiin osiin, ovat Saw:t varsin nokkelia, tyylitietoisia ja varmaotteisesti tehtyjä, joten ihan mielellään niitä jatko-osia katsoo, vaikk'ei sitten minun tavoin niitä enää toisistaan erotakaan. Jokainen niistä kuitenkin noudatttelee samoja yllätyskäänneideoita, etteivät ne oikeasti jaksa enää yllättää.
Yksi sarjan tunnistettavimpia ideoita ovat tietenkin monimutkaiset ansat ja juuri niiden kohdalla minulla tulee usein se "oh c'mon!" esille. Sinänsä pidän siitä kuinka paljon ajatusta on mennyt niiden ansojen kehittelyyn, sillä osa niistä on varsin kiehtovia kapistuksia, mutta minua pännii se, että niistä tuli sarjalle se niiden jatko-osa-riesa jossa pitää olla tavanomaisesti enemmän, enemmän ja enemmän. Siispä näen kuinka tekijät ovat nähneet vaivaa saattaakseen milloin minkäkin pistoolikypärävesitankin valmiiksi, mutta kuten mikä tahansa suurempi räjähdys, hiotumpi tietokonekarvoitus ja ruumismäärän kasvattaminen, sen esittämisestä tuli tarinaa tärkeämpi. Niinpä kun uhrille annetaan ne kaksi mahdollisuutta, niin hän valitsee aina sen mitä ansan tekijä olikin tarkoittanut. Ei koskaan mitään muuta. Minusta olisi oikeasti kiehtovaa nähdä, että mitä jos uhri avaisikin sen oven joka vie suoraan pihalle turvaan, eikä sitä joka saattaa jääpiikin silmään. Mutta sitä mahdollisuutta eivät elokuvan tekijät tunnu edes miettineen, vaan aina se valinta on se pahiksen tarkoitukseen sopiva. Toki tiedän, että nämä Jigsawin apulaiset eivät uskoneet siihen kuinka uhrille tulee antaa valintamahdollisuus, vaan halusivat varmistaa kuoleman saapuvan, joten molempi valinta on väärä. Ja ilman sitäkin meidän tulisi olettaa esimerkiksi Jigsawin olleen niin hyvä ihmistuntija, että hän aina osasi päätellä oikein uhrin valinnan, mutta niistä ansoista tuli samanlaisia kuin ne pelit joista pystyi opettelemaan mistä suunnasta seuraava pahis saapui, missä järjestyksessä näkymättöminä olevat laatat ilmestyivät, etc. Eli niistä tuli arvattavia ja yllätyksettömiä, jolloin etukäteen tietää minkä valinnan kulloinenkin uhri tulee tekemään.
Joten kun se pallinaama valitsee ansaluukun ruohomättään sijaan, niin sitä voi vain todeta "oh c'mon!", sillä olisivat edes huomioineet sen miten toisessa valinnassa käy. Saw-elokuvat ovatkin sellaisia, että niiden tulisi toimia kuten ne valitse polku-tarinat joita löytää välillä muun muassa Aku Ankan taskukirjoista, jolloin katsoja voi yhden reitin valittuaan palata ja katsoa miten siellä toisella tiellä käy. Nyt Saw-ansat ovat toteutettu vain siten, että muut valinnat ovatkin vain ovi joiden takana on tiiliseinä ja ei uskota kenenkään edes harkitsevan sitä vaihtoehtoa, jollon tiiliseinätotuuden ei tarvitse paljastua.
Saw-ansat eivät ehkä ole yhtä epäuskottavia kuin Tobey Maguiren emotukka, mutta omassa todellisuudessaan ne ovat kenties enemmänkin vääränlaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti