Combat Zone (How Sleep the Brave, 1982)

En edes muista kuinka pitkä aika siitä on kun tämän Combat Zonen kirppikseltä löysin, mutta niin vain se unohtui tuonne hyllyyn muiden sotaelokuvien joukkoon ja näköjään en ollut tässä välissä edes avannut koteloa kun nyt vasta huomasin sisällä olleen taitellut kirjeen Huuto.net-myyjältä aiemmalle ostajalle.

No nyt se kuitenkin tuli viimein katseluvuoroon.

Vietnamin sota ja joukkueen johtaja huutaa fuck sitä ja fuck tätä koska charlie sitä ja charlie tätä. Fuck! hän taisi kahden minuutin aikana käyttää koko fuck-varannon loppuun.

Ei... olen väärässä, muut jatkavat fuckittelua.

No kuitenkin, mitä v*ttua tässä tapahtuu? Sotilas katsoo tuonne tai tuonne aivan kuin näkisi jotain ihmeellistä, mutta kaikki on rauhallista ja sitten kuitenkin sekaan leikataan joku sotilas makaamassa maassa, toisia sotilaita ampumassa, mutta mikään näistä ei näytä tapahtuvan samaan aikaan samassa paikassa. Eli jos tarkoitus on siinä, että tuo yksittäinen sotilas lamaantuu nähdessään kollegoidensa kaatuvan vihollistulessa ja muut panikoivat reaktiona tapahtuvaan niin visuaalisen ilmeen (meikit, valot, etc.), äänisuunnittelun, ja esimerkiksi näyttelijöiden eläytymisen perusteella kaikki tämä näyttää yhtenäiseltä kuin kanavahyppely luonto-ohjelmasta kokkaukseen ja Onnenpyörään. Teemassa saatetaan pysyä, mutta ei samassa ulottuvuudessa.

Onnistunutta on myös se kuinka viidakko jossa liikutaan näyttää jonkun takapihalta jossa ei ole viidakkoa ja ilmeinen pienbudjettisuus on johtanut siihen, että henkilökunta on varsin vähäistä: toisin sanoen jenkkisotilaita on vain kourallinen esittämässä kokonaista rykmenttiä ja vietnamilaissotilaita ei juuri näytetä koska he ovat "piiloutumisen mestareita" ja koska ei ollut varaa palkata näyttelijöitä tarpeeksi. Kun ajaudutaan taistelutilanteisiin kuullaan kyllä ampumista (eli äänestä päätellen papatteja), mutta edes vähäisimpiäkään suuliekkejä ei ole tarjolla jotta uskoisi paukuttelun tulevan muualta kuin suolesta.

Ja kyllähän takakannessa kerrotaan elokuvan juonesta jotain, mutta ei sitä oikeastaan ole. Välillä ammuskellaan, välillä istuskellaan ja sama toistetaan. No, olihan siinä sittenkin jonkinlainen juoni.

Combat Zone on äkkimuistelemalta yksi halvimman näköisistä sotaelokuvista koskaan ja se näkyy paitsi kuvallisessa ilmessä mutta myös selvässä yleisessä välinpitämättömyydessä elokuvanteon suhteen. Tämä on ihan yhtä aidon oloinen sotaleffa kuin kuusivuotiaat juoksemassa puistossa kepit käsissä ja huutamassa "pam! oot kuollut!" Tai siis tarkoitan, että kuusivuotiaat istumassa älypuhelimet käsissään ja lähettämässä jollekin Tuurelle keskisormellisia haistatteluviestejä.

Mutta kunhan pääsee ylitse takapihafiiliksestä, dialogista joka todellakin koostuu vain pelkästä alimman arvon äijäilystä ja siitä ettei tässä oikeastaan ole varsinaista juonta (istuskellaan teltassa, käydään metsässä ampumassa, istuskellaan teltassa, käydään metsässä ampumassa, etc.) niin mielenkiintoista on ainakin nähdä se kuinka vakiintuneet perustyypit löytyvät jokaisesta vietnaminsotaelokuvasta. Sanoisin muuten, että jokaisesta sotaelokuvasta, mutta tässä tulevat esille nimenomaan ne juuri tämän tietyn lajityypin jutut rockmusiikista vapaaseen rakkauteen, päihteiden käyttöön (ts. pilvi) ja siinä missä jokaisessa sotaleffassa ovat ne idealistit, kyynikot ja kotiin jäänyttä rakkauttaan kaipaavat ovat tietenkin  myös vietnaminsotateemaan lukeutuvat tummaihoiset katuslangit taitajat mukana. Mikään Platoon tämä ei tosiaankaan ole, mutta osittain samoja temppuja Combat Zone käytti jo näin neljä vuotta aikaisemmin.

Selvä päähenkilön taikka punaisen langan puuttuminen vaivaa jonkin verran ja koko ryhmän kuvauksessa se ei onnistu vakuuttamaan edellisten puuttumisen olleen tietoisesti tarkoitettua, missä saatettaisiin onnistua jos näyttelijät olisivat edes hivenen parempia. En mielelläni kutsuisi heitä umpip*skoiksi, koska selvä kunnollisen ohjauksen ja esitettävän tekstin puute on taatusti osittain vaikuttanut myös näyttelijöiden eläytymiseen, mutta koska Combat Zone on mitä on niin kyllä he aika surkeita ovat.

Jos tosiaan ideana on ollut karttaa selviä päähenkilöitä ja kuvata sotilaita enemmänkin kasvottomana tiiminä (ts. tykinruokana) sooloilijoiden sijaan, niin peukutan sitä ajatuksen tasolla koska siten ei oikeastaan koskaan tehdä vaan aina on otettava joku etualalle ja muutamalle on välttämätöntä luoda jonkinlaista samaistettavaa henkilökertomusta, mutta en mitenkään saata uskoa niin olleen tarkoitus. Kyllä tässä taatusti oli vain aikeena tehdä halpa tavanomaisen tuttu sotaleffa jossa siten ammutaan sekä kuollaan tarpeeksi usein ja sitten enempää miettimättä siirretään ajatukset seuraavan yhtä halpahintaisen elokuvan tekoon.

Puolitoistatuntisena tämä oli aika tuskaa ja silti Combat Zone oli saanut Suomessa kaksikin vhs-julkaisua kohdalleen jotta sitä saattoi katsoa jo tuolloin ainakin kolmen tunnin verran.

Tähdet: *

Combat Zone

Wheels of Terror - kuolema telaketjuilla (The Misfit Brigade, 1987)

Tunnetaan myös nimellä Rangaistuspartio ja tällä seuraavalla kansikuvalla minä muistan tämän elokuvan aiemmin nähneenikin.

Joskin se on ymmärtääkseni julkaistu myös dvd:llä suominimellä Rangaistuspartio, mutta samalla kansikuvalla kuin omakin painokseni.

Natsien 27. rangaistuspanssarirykmentti koostuu rikollisista sotilaista, joten jos vaikkapa olet musliminatsi, murhaajanatsi, natsinatsi, lapsinatsi tai jotain-muuta-natsi niin sinut varmaankin tuomitaan rikoksesta ja tuomiona on tuohon edellä mainittuun rykmenttiin joutuminen. He sitten saavat viinapalkalla (ei kun ihan oikeasti) käydä tekemässä likaisimpia töitä kuten vaikkapa ampua tykillä vihollisia, joka kuulostaa ihan normihommalta sodassa. No, välillä tapellaan, dokataan, käydään huorissa ja sitten lähdetään räjäyttämään venäläistä junaa.

Wheels of Terrorissa on parikin mielenkiintoista seikkaa joista suurin lienee se, että se pohjautuu Sven Hasselin kirjaan omista väitetyistä kokemuksistaan toisessa maailmansodassa ja jos on näitä kirjoja yhtään lukenut niin kyseessä on aikalailla Korkeajännitys-kamaa, jolloin uskottavuuden voi luokitella samaan sarjaan Wild Bill Hickok-kertomusten kanssa. Plagiointisyytöksiä, ristiriitaisuuksia kertomuksissa, ilmiselvää valehtelua ja tottakai Sven Hassel on yksi Wheels of Terrorin hahmoista, että selvästi elämäkerrallisesta elokuvasta on kyse ja jo alkuaankin ilmeisen väritetystä sellaista.

Huomioitavaa on esimerkiksi se, että tässä Wheels of Terrorissa on pääosassa rikollisista sotilaista koostuva joukkue jotka pistetään tekemään ns. itsemurhatehtäviä palkkiona mahdollinen vapautus rötöksistä ja jos se kuulostaa Likaiselta tusinalta niin tottakai se tekee niin, mutta Wheels of Terrorin alkuperäiskirja ilmestyi jo vuonna 1958 kun taas E. M. Nathansonin Likainen tusina-kirja vasta noin kymmenen vuotta myöhemmin (1965), että ehkäpä joku muu sai innoitusta häneltä eikä vain päinvastoin. Ei varmaankaan, eiköhän se ole vain sattumaa. Toinen mielenkiintoinen seikka tässä Wheels of Terrorissa on kuitenkin se, että siitä tulee vahvasti mieleen italialaiset eksploitaatioelokuvat ja jos hakee sitä Likainen tusina-viittausta niin kannattaa suunnata katse pikemminkin Enzo G. Castellarin elokuvaan Panssarijunalla helvettiin (1978), joka käytännössä on uusintaversiointi Likaisesta tusinasta ja tuntuu olleen jos ei tarinallisesti niin vähintäänkin tyylillisesti Wheels of Terrorin esikuva. Siispä varsin limaisen oloisia hahmoja, siihen sopivaa dialogia ja paljaspintaista visuaalisuutta, mutta nimenomaan eksploitaation tapaan hyvin halpamaisella puistorunkkarimaisella tavalla, kuin puukotuksella selkään vatsan sijaan. Ruosteisella ja hikisellä veitsellä! Ja kun natseja esittävät jenkkinäyttelijät niin siinä tulee vielä se eräänlainen epäsynkan dubbauksen tunnekin mukaan.

Tuo tekstin alkupuolella esittämäni kotimaisen videokasetin kansikuva vihjailee kovasti elokuvassa olevan huumoria ja toki siinä sitäkin on, mutta ei tämä kuitenkaan mikään sotakomedia ole ja enimmäkseen se humoristisuus tulee joko äijämäisestä pottuilusta taikka tahattomuudesta. Jälkimmäiseen vaikuttaa kovastikin pyrkimys olla jotenkin xtreme! samaan tapaan kuin jos ajatellaan miten nimenomaan italialaiset eksploitaatioelokuvat halusivat olla kovempia kuin vaikkapa jenkkiesikuvansa ja Wheels of Terror sitten puolestaan haluaa olla se jenkkiläinen italoleffa, jossa yhteydessä se tuntuu hiukan koomiselta. Tuleekin mieleen ajatus, että ehkäpä kyseessä onkin elokuva samaan tyyliin kuin vuosia myöhemmin vauhtiin päässeiden Quentin Tarantinon ja Robert Rodriguezin silmää iskevät pastissiteokset. Kenties Wheels of Terrorin ei koskaan ollutkaan tarkoitus tehdä täysin omaa vaan olla kunnianosoitus? Jos näin on niin silloin se tahaton huumori ei olekaan täysin tahatonta, mutta siltä se ainakin tuntuu kun katsoo kuinka Bruce Davison, Jay O. Sanders, David Patrick Kelly ja vaikkapa David Carradine ovat olevinaan natseja. Hitto! olisivat edes tehneet sen klassisen sotaleffatempun, että saksalaiset puhuvat brittiaksentilla. Niin no, olihan siellä yksi britti näyttelemässä natsia eli kannessa näkyvästi mainostettu Oliver Reed, joka tuleekin mukaan elokuvaan juuri viime minuuteilla jotta ehtii juuri ja juuri moikkaamaan sankareita. Tosin eipä tuo toinenkaaan kansikuvapoitsu, David Carradine ole mukana kuin pienessä sivuosassa ja siinäkin merkittävintä mitä tekee on pudotella monokkeliaan (ainakin neljästi).

Tähdet: **

Wheels of Terror - kuolema telaketjuilla

Panssaritiikerit (Death Race, 1973)

Tunnetaan kotimaassamme myös tittelillä Kamppailu aavikolla, mutta itselleni nimeä tärkeämpi on se että muistan penskana pyytäneeni vanhempiani vuokraamaan tämän ihan vain koska sen kansikuvapiirros oli mielestäni tosi cool.

On se sitä vieläkin. Tulee vähän mieleen Action Force eli jenkkiläisittäin G.I. Joe. Sitä tosin en laisinkaan muista tykkäsinkö muustakin kuin kannesta, mutta jos siinä ammuttiin ja jotain räjähti niin oli se varmaan sillä hetkellä parasta koskaan.

Niin ja tottakai niitä nimivaihtoehtoja löytyy enemmänkin, joista melkein voisi arvella vaihtoehtoisen enkkunimen State of Divisionin syntyneen halusta erottaa teos parin vuotta myöhemmin ilmestyneestä Roger Cormanin Death Race 2000-epookista. Tai sitten ei.

Vielä siihen kanteen palatakseni, hiukan ärsyttää kuinka tässä minun versiossani ovat aikansa mad photoshop skillsit leikanneet pahastikin tuota piirrosta.

Mutta mutta, keitäköhän kannen henkilöt ovat. Elokuvassa he eivät ainakaan esiinny.

Pohjois-Afrikka vuonna 1942 ja natsit ovat pahasti alakynnessä, mistä kaikki muut paitsi natsit ovat varsin tyytyväisiä. Kaksi liittoutuneiden jenkkilentäjää Culpepper (Doug McClure) ja McMillan (Roy Thinnes) lähtevät katsomaan ettei kukaan vaan satu astelemaan miinakentälle kun he törmäävät natsikenraali Beimlerin (Lloyd Bridges) joukkojen rippeisiin ja luonnollisesti alkaa kaksintaistelu jonka seurauksena molemmat lentokoneet tekevät hätälaskun. Beimler päättää ottaa tankkinsa ja todistaa itselleen, että sota kenties on hävitty mutta nämä kaksi nulikkaa saavat tuta ettei se silti tarkoita kotiinpääsyä muutoin kuin puupalttoossa.

Lähes mainio aavikolle sijoittuva takaa-ajoelokuva jossa epäonnistumisen ja häviön kieltävä natsikenraali antaa maanisuutensa peittää järkensä toiminnon. Pidän kovasti ideasta sijoittaa suuri osa elokuvasta aavikolle jossa piilopaikkoja on kitsaasti, se kun voisi luoda varsin toimivaa painostavuutta juurikin syystä ettei pakoon pääse kuin eteenpäin ja horisontin perusteella ei sielläkään ole mitään. Huomatkaa että "voisi", mikä ei tarkoita sen olevan tunnelmaltaan jännittävän painostava vaan pikemminkin koominen ja sitä usein arvatenkin tahattomasti, mutta siltikin edelleen huvittava.

Ensinnäkin se takaa-ajo toimii sinänsä loogisesti, mutta vaikka toinen laskeutuneista lentokoneista toimiikin sen verran että sillä voi ajaa kuten autoa ja tottakai kuka tahansa hyödyntäisi sitä enemmän kuin omia jalkojaan niin näyttäähän se aika naurettavalta kun takaa-ajossa lentokone ajaa tankki perässään.

Toisekseen takaa-ajettavia esittävät McClure ja Thinnes ottavat tilanteen aivan liian rennosti, aivan kuin kyseessä olisi pikemminkin Konna ja koukku kuin dramaattinen sotaelokuva.

Kolmanneksi jos jenkkisotilaissa on jotain tarpeettoman kevytmielistä niin saksalaissotilaiden esittäjistä voi ainakin todeta sen, että kukaan heistä ei näyttele kuin olisi piknikillä veistelemässä puujalkoja, mutta roolitus on silti aika epäonnistunutta. Lloyd Bridges oli hyvä näyttelijä ja vetää osansa vakaumuksen osalta mallikkaasti tässäkin, mutta hänestä ei saa natsia yhtään sen paremmin kuin Bubba Smithista.

Niin pinnallinen seikka kuin se onkin varsinkin Bridgesin äänenkäyttö vie ajatuksen pois verenhimoisesta natsista ja kohti reipasta sirkuksen tirehtööriä. Muiden saksalaisten jenkkipuhe ei ole niin häiritsevää ollessaan aika neutraaliam jolloin Bridgesin ääni korostuu entisestään.

Se että kyseessä on suurelokuvan sijaan televisiotuotanto tai kuinka budjetin rajoittuneisuus näkyy varsinkin joissakin tehosteosuuksissa ei pahemmin haittaa, koska elokuva kuitenkin pysyttelee suurelta osin minimalistisessa miljöössä ja keskittyy enemmän hahmoihin kuin räiskintään. Näin ollen raha ei näy varsinaisena rajoituksena ja elokuva näyttää täsmälleen niin hyvältä kuin sen tarvitseekin. Vaikka hahmojen uskottavuus onkin välillä koetuksella niin varsinkin siellä saksalaisten puolella on paljonkin toimivia elementtejä, suurimpana niistä Bridgesin esittämän kenraalin pakonomainen halu saada saalis kiinni ja alaisten keskuudessa kypsyvä epäilys päällikön kyvykkyydestä tehtäväänsä.

Jos elokuva vain ottaisi itsensä hieman vakavammin ja Bridgesiltä olisi kielletty heliumin imppaaminen niin ehkä sitten...

Jos tuossa joskus aiemmin blogissa esiintyneen Agent on Icen kohdalla huomautin kuinka tarpeettoman ylellistä oli käyttää puolentoistatunnin pituiseen elokuvaan 180min kasetti, mutta siinä tapauksessa se kenties olikin asiasta huomauttavan ison logon perusteella jonkinlainen myyntijippo (KATSO! SAAT ENEMMÄN SAMALLA RAHALLA! Vaikka se nyt onkin vain tyhjää tilaa johon nauhoittaa itse jotain ylimäääräistä) niin Panssaritiikerit luottaa päinvastaiseen kun seinä tuli vastaan heti lopputekstien jälkeen. Säästeliästä.

Tähdet: **

Panssaritiikerit

Taistelu tyynellämerellä (Manatsu no Orion, 2009)

Nuori japanilaisnainen Izumi (Keiko Kitagawa) saa tuntemattomalta amerikkalaiselta mieheltä kirjeen jossa tuo mies kertoo edesmenneestä sotaveteraani-isoisästään ja siitä kuinka hän jätti jälkeensä paperin johon oli kirjattu japanilainen laulu. Tuon paperin amerikkalaismies lähetti nyt Izumille koska ilmeisesti nuotit olivat alunperin kyseisen neidin isoisän omistuksessa ja nyt Izumi olisi hyvin mielissään jos kuulisi miten tuo nuottipaperi oli päätynyt vihollissotilaan käsiin, ja ylipäätään millainen oma tuntemattomaksi jäänyt isoisä oli. Siispä Izumi tapaa isoisänsä alaisena olleen Suzukin (Taiga [jonka Wikipedia-linkki vie ihan muualle kuin näyttelijään]) ja palaamme hänen muistojensa mukana toiseen maailmansotaan, ja samalla sukellusveneeseen jossa hän palveli maataan.

Takayuki (Hiroshi Tamaki) on reilu, alaisensa huomioon ottava sukellusvenekapteeni ja hän kohtelee samalla tavalla kaikkia heidän iästään taikka kokemuksestaan riippumatta, joten ei ihmekään miksi sotilaat ovat valmiita seuraamaan häntä läpi tulen ja tuiskun. Tai kuten nyt kun kyse on pinnanalaisesta taistelusta: läpi myrskyävän meren. Japani on kylläkin tässä vaiheessa jo hätää kärsimässä, mutta ylpeys, kunniatunto, velvollisuus ja jenkkivastainen propaganda tekevät työnsä ja jälleen kerran ollaan matkalla kohti kuolemaa. Lähtön koittaessa Takayuki saa ihastukseltaan Shizukolta (myös Keiko Kitagawa) paperin johon on kirjattu laulu Manatsu no Orion ja tämä tuo sitten lohtua sekä muuta sydämeen koskevaa kun ikävä on suurin.

Sukellellessa Takayuki miehistöineen kohtaa amerikkalaisen sota-aluksen jonka vuoksi alkaa väsymätön ja siten molempia väsyttävä kamppailu jossa enemmänkin odotetaan oikeaa hetkeä kuin mentäisiin pyssyt paukkuen seinän läpi. Jos vain molemmat tietäisivät, että sota on käymässä kohti loppuaan ja rauha on vääjäämätön, mutta riittääkö kiertely ja kaartelu tappamaan tarpeeksi aikaa sotilaiden sijaan. Ehkä se paljastaa jo jotain, että se nuottipaperi on vielä nykyhetkessäkin olemassa joten ainakaan meren pohjaan se ei päätynyt.

Kun niin sekä etu- että takakannessa on kuva räjähtävästä sukellusveneestä ja juonikuvauksessa keskitytään vain kissa ja hiiri-leikin kaltaisesta sotatilasta kertomiseen niin ensimmäisenä ajatuksena on tietenkin toimintapainotteinen sotaelokuva. Kenties sellaisen ns. halpamielisemmän oloisen kun leiskakin tuo jotenkin mieleen vaikkapa Mark Dacascosin sotilasseikkailut kuten The Hunt for Eagle Onet

ja vaikka sellaiset puolustavat sekin omaa paikkaansa (tai no, sovitaan nyt kuitenkin niin) sotaelokuvamaailmassa niin tällaisten ajatusten jälkeen tuleekin yllätyksenä katsella teosta josta tuleekin enemmän mieleen jokin Giuseppe Tornatoren The Legend of 1900.

Onhan Taistelu tyynellämerellä tietenkin sotaelokuva ja sukellusveneaiheisena siinä ovat tutut hetket niistä syvyyspommit aiheuttavat vuotoa-tilanteista aina sinne ollaan pitkään hiljaa ja pelätään että otsalla kirpoavat hikipisarat eivät aiheuta kuminaa jonka vihollinen kuulee-kynsienpureskeluihin. Välillä räjähtävät pommien ohella tunteet ja muutenkin se mitä odottaa sen tulee saamaankin. Kuitenkin noin kaksituntisessa elokuvassa on vauhtia tai jännitystä enemmän surumielistä pohdiskelua, runollista tunnelmaa ja se on varsinkin se musiikki joka on hyvin samanhenkistä toiveikasta melankoliaa kuin Ennio Morriconen sävellykset The Legend of 1900:ssa, että tosiaankin toimintaa odottaville Taistelu tyynellämerellä voi osoittauta siltä osin hienoiseksi pettymykseksi. Sodan loppua odottavien rivimiesten väsymystä kaipaaville kyseessä on varsin hieno ja tunnelmallinen kokemus. Ei yhtä sanoisimmeko tekotaiteellinen kuin Veteen piirretty viiva, ei yhtä raadollinen kuin Das Boot eikä yhtä iso kuin kumpikaan niistä, mutta silti jotain molempien välimaastosta.

Tykkäsin kovasti siitä ettei elokuva valitse puolta, vaikka jotain 95% kuluukin yksinomaan japanilaisten suunnasta katsoessa, mutta molempien osapuolten kohdalla kuitenkin osoitetaan heidän olevan lopulta vain töissä ja kyseessä ei ole mitään henkilökohtaista, eikä täten siis hahmoistakaan nosteta pinnalle mitään Ahabeja. Siltikin vaikka jenkkejä näytetään vähäisesti niin näillä näyttelijävalinnoilla sitäkin aikaa olisi pitänyt karsia kovalla kädellä, sillä kyllä kaikki lahjakkuudet löytyvät japanilaisten puolelta kun jenkkinäyttelijät ovat niin uskomattoman jäykkiä, että he varmaan nukkuvatkin seisten koska eivät taatusti taivu makuuasentoon kuin korkeintaan kaatumalla suoraan.

Lisäksi onhan se myönnettävä, että koska elokuva painottuu vahvasti sotilaiden tuntoihin ja nekin esitetään suurelta osin kovien puheiden sijaan hillityn surusilmäisin elein, osoittautuu kahden tunnin pituus hieman liian suureksi ja vaikka pidänkin elokuvasta juuri sen tunnelman vuoksi niin suosiolla olisin kadottanut vähintään vartin, jonka senkin arvaten jenkkinäyttelijöiden osuudesta.

Tähdet: ***

Taistelu tyynellämerellä

Likainen tusina (The Dirty Dozen, 1967)

Vuosi 1944 ja joku jenkkipäättäjä saa mielestään hyvän idean sotaa ajatellen: kootaan erikoisryhmä joka voisi hiljaisuudessa tunkeutua kaikkien huomaamatta vihollisen linjojen läpi räjäyttämään natsilinnan radiomasto. Ai niin, se porukka pitää tietenkin koota sotilaista jotka odottavat sotavankeudessa kuolemantuomionsa käytäntöönpanoa taikka vähintään aikovat virua siellä luonnolliseen menehtymiseensä saakka kiitos sen, että sattuvat itse olemaan murhaajia ja muita ikäviä ihmisiä joille kotoisin paikka olisi arkussa maan alla. Murhaajia, raiskaajia ja heitä johtamaan pakotetaan itsekin vaikeasti hallittavissa oleva majuri Reisman (Lee Marvin), joten tehtävä tulee sujumaan kuin vettä vain. Niin, siitä hiljaisuudesta.

Vaikka voidaankin lähes kaikkien esikuviksi luokiteltavien kohdalla sanoa, että se tehtiin jo aikaisemminkin niin usein juuri se mitä pidetään tuona esikuvana on kuitenkin jotain jota ruvettiin paljon suoremmin kopioimaan. Siksi esimerkiksi vaikka Tähtien sota otti itsekin paljon lainoja oli se silti elokuva jota ollaan kopioitu sellaisenaan eikä vain annettu olla pelkkänä inspiraation lähteenä, samoin kävi Reservoir Dogsille, Seitsemälle, Kadonneen aarteen metsästäjille, Tappajahaille, et cetera ja niin edespäin. Likaisen tusinan idea tärkeää tehtävää suorittamaan lähtevästä sitä varten kasatusta tiimistä ei tietenkään ole ennenkuulumaton ja esimerkiksi Seitsemän samuraita voidaan siltä osin laskea sen esikuvaksi, mutta jo pelkästään se kuinka tuo ryhmä koostetaan pakotetuista vapaaehtoisista jotka kukin ovat katsojan silmiin yhtä pahoja kuin he joita lähtevät kohtaamaan oli jo jotain joka teki siitä omanlaisensa ja yleensä juuri tapa jolla jokainen hahmo ja heidän pahat tekonsa kerrotaan on se mikä otetaan muihin elokuviin täsmälleen samanlaisena. Se ei ehkä itsessään ole riittämiin koska avuksi vaaditaan oikea roolitus, oikea tunnelma ja muut tärkeät tekijät, mutta pelkästään tuo antisankarit pakotetaan toimimaan yhdessä ja miten se esitetään oli merkittävää vaikka kenties sama idea oli toteutettu jo jossain muualla, koska ainahan jokin edeltää edelläkävijääkin.

Sitä ei kuitenkaan voi kieltää, että samoin kuin vaikkapa juuri Indiana Jonesin kohdalla nimenomaaan myös Likainen tusina synnytti ja tekee niin vieläkin elokuvia jotka eivät ainoastaan lainaa samaa ideaa vaan oikeastaan pyrkivät olemaan sama elokuva. Eri genressä, eri väreissä, eri sukupuolessa, mutta siltikin edeleen Likainen tusina. Katsokaa nyt vaikkapa Suicide Squadia, mikä muukaan se on kuin Likaisen tusinan supersankariversio? Ja se sentään on niin lähellä samaa, että sen olisi luullut näkyvän jo IMDb:n connections-osiossakin. Samoin kuin alkuperäisen The Inglourious Bastardsin omassa. En kuitenkaan ole aiheuttamassa riitaa näiden elokuvien välille, varsinkaan kun pidän tuosta jälkimmäisestä italoversiosta kovastikin pystyen näkemään sen ihan omana elokuvanaan ja lainojen olevan vain lainoja ei mitään REC:n muuttamista Quarantineksi:

Kunhan nyt vain tahdoin osoittaa, että Likainen tusina - piti siitä tai ei - on merkittävä elokuva jo pelkästään sen myöhempiin elokuviin tekemän vaikutuksen vuoksi.

Aina sellainen ei ole hyvästä, koska kiitos jonkin jo kehnon alkujaankin Porky's-elokuvan vuoksi meillä on American Pie ja siksi meillä on... en minä tiedä... Dorm Daze?

Toiseen maailmaansotaan littyvistä 60-luvun leffoista Likainen tusina on kovaotteisimpia ja vaikka Robert Aldrich onkin urallaan tehnyt muitakin agressiivisia elokuvia niin uskaltaisinkohan väittää hänen yleensä enemmän kuitenkin kallistuneen henkiseen väkivaltaan kuten ohjaustyössään Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? tai sitten fyysisemmällä puolella hivenen humoristisempaan ilmaisuun kuten Luunmurskaajissa. Tämä näin koko uraa yleistäen ja ainakin jos katselee Aldrichin elokuvia ennen LIkaista tusinaa on tämä sotaelokuva suhteessa paljon koruttomammin väkivaltainen, joskin ehdottomasti sisältöön nähden perustellusti niin. Mietin vain sitä, että koska Sam Peckinpahin pari vuotta Likaisen tusinan jälkeen ohjaama Hurja joukko oli selkeä siirtymävaihe hänen tyylissään jolloin hän sen nimenomaisen elokuvan kohdalla astui täysin pois lännenromanttisuudesta kovaan kylmään realismiin, tai koska ainakin meikit pyyhittiin kasvoilta niin olisiko Peckinpahin rohkaisijana toiminut nimenomaan Likainen tusina. Tätä katsoessaan kun olisi aika helppo uskoa sen olevan ennemminkin Peckinpahin elokuva (mitenkään vähättelemättä Aldrichia) ja myöhemminhän hän tekikin oman hyvin nihilistisen WW2-elokuvansa Rautaristi joka oli sävyltään yhtä rujo.

Likainen tusina onkin verrattaessa muihin aikalaiselokuviinsa kuin yllättävä isku vatsaan sen vaikuttaessa päällisin puolin samanlaiselta hivenen seikkailulliselta ensemblesotaelokuvalta kuin mikä tahansa Navaronen tykit, jolloin taas kerran tunnetuista näyttelijöistä on kasattu erikoisryhmä joka lähtee suorittamaan salaista tehtävää jolla sabotoidaan natsien mitä lie superpommia, tms., mutta harvemmin niiden kohdalla epäilee hetkeäkään tehtävän onnistumista koska hei, natsit ovat pahoja ja meillä on Gregory Peck, mutta koostetaanpa se porukka nimekkäistä esiintyjistä joista kukin esittää raiskaajaa, murhaajaa tai perussuomalaista ja alkaakin olemaan aika vaikea kannustaa heitä voittoon kun ovat yhtä pahoja kuin vihollinen. Sitten annetaan tämän hahmoihin liittyvän asenteen luoda elokuvan tunnelma ja saadaan kaikkea muuta kuin sankarillinen kertomus vaikka nyt niin sanotun hyvän puolella ovatkin. Se vastenmielisyyden löyhkä joka elokuvaan on saatu onkin aivan täydellinen siihen (toki siellä on huumoriakin mukana) ja vaikka osa esiintyjistä ajoittain tarpeettomasti ylikorostaakin omaa vaarallista hulluuttaan (ts. maanista naurua on välillä liikaa) niin nimenomaan esiintyjiensä ansiosta Likainen tusina on parasta mitä lajityyppi tarjoaa. Sitä ajatellen jo vertailussa mainitsemani Suicide Squad olisi ideaa lainatessaan saanut myös huomioida tunnelman sekä asenteen, sillä jos päähenkilöt ovat kaikki paskiaisia niin heidän tulee myös olla sitä vaikka kuinka olisivat sankareita. Siinä on jotain mitä niin moni Likaista tusinaa kopioinut ei ole uskaltanut tehdä eikä varmasti uskalla tehdä vastaisuudessakaan, kaikki kun haluvat antaa itsestään hyvän kuvan ja siten saastaisten sikojen tulee olla sööttejä possuja. Saman tulee tekemään myös suunnitteilla oleva remake.

Tähdet: *****

Likainen tusina

Koska tämän julkaisun lisämateriaaleissa on mukana elokuvan kakkososa niin käydään sekin nyt läpi.

Likainen tusina 2 - viimeinen tehtävä (The Dirty Dozen: Next Mission, 1985)

Edelleen vuosi 1944 ja majuri Reisman (Lee Marvin) on ikääntynyt ainakin 18 vuotta, että sen se huono elämäntyyli aiheuttaa. Vaikka Reismanin johtama murhaajista sun muista tuhmureista koottu likainen tusina-ryhmä heittikin lähestulkoon kokonaisuudessaan veivinsä niin tehtävä oli menestyksekäs ja siten on syytä takoa kun rauta on kuumaa. Ilmenee että osa natseista on huolissaan Saksan tulevaisuudesta Hitlerin käsissä joten he aikovat salamurhata hänet, mutta amerikkalaisten mielestä se ei ole kovinkaan nasta juttu juten Reisman lähetetään vankilaan noutamaan sotilaita jotka ovat tehneet pahoja ja kokoamaan heistä uuden likaisen tusinan joka sitten salamurhaisi salamurhaajan. Vaikka joitakin aiemman elokuvan kohtauksia kopioidaankin surutta ja dialogia toistellaan uskoen ettei kukaan ole niitä ennen kuullutkaan on huomioitavaa, että A. yksikään vangeista ei ole tehnyt oikeastaan mitään pahaa, koska olivat korkeintaan vain puolustaneet itseään jossain leivänheittokisassa (he ovat siis kaikki Nicolas Cage Con Airissa) ja B. likaisiksi he ovat puhtaampia kuin vastapesty saippua. Luojan kiitos kenraalilla on leikkijuna ja buldoggi.

Ottaen huomioon Likaisen tusinan menestyksen kesti yllättävän kauan ennen kuin jatkoa seurasi, mutta heti tämän tv-elokuvan myötä niitä tehtiinkin useampi putkeen ja yhden kauden pituinen tv-sarjakin. Ilmeisesti ensimmäisen osan ohjannut Robert Aldrich kuitenkin piti vuoden 1970 elokuvaansa Too Late the Hero jo Likainen tusina kakkosena.

Ajatus jota näemmä kääntäjäkin kannatti koska kotimaisittain kyseinen elokuva on Likainen partio. Mutta tämä '85 tehty Next Mission on se virallinen jatko-osa ja koska se palauttaa mukaan joitakin samoja hahmoja samoilla näyttelijöillä, kuten myös samalla juonella tuntuu se läheisemmältä. Hauskaa on se, että suomalaisena nimenä on viimeinen tehtävä eikä seuraava kuten alkuperäinen titteli toteaa, koska vielä tosiaan kaksi osaa ja tv-sarjan peräänsä saanut kakkonen on kaikkea muuta kuin viimeinen tehtävä ja aika varmasti se oli tiedossa jo kakkososaa tehtäessä. Niin ja siellähän on tekeillä remake ensimmäisestä elokuvasta, että se siitä sitten.

Sinänsä ymmärrän sen, että koska ykkös- ja kakkososan välillä on noinkin pitkä aika niin käytännössä toistettiin sama tarina vain vaihtamalla kohde natsiantennista natsi-ihmiseen ja siten tämä onkin enemmän remake kuin jatko-osa. Ymmärtäisin kierrätyksen vielä enemmän jos tämä olisi sen pari elokuvaa myöhemmin tapahtuneen tv-sarjan pilottijakso kun kerran oli muutenkin televisioon tehty tuotos. Mitä en kuitenkaan ymmärrä on se, että koska ajallisesti tämä ei tapahdu kuin hieman ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen niin saman tarinan toisto noin nopeasti tuntuu turhalta, joten miksi ei esimerkiksi voitu ymmärtää ettei nimen tusinan tarvitse tarkoittaa muuta kuin nimeä. Se olisi voinut olla vaikkapa Likainen tusina: Ernest Borgnine Story, koska rajoittamalla elokuva nimensä kahteentoista päädytään liian helposti siihen ettei enää osata muuta tehdäkään kuin mielikuvitukseton tusinajoukon kokoontumisajot.

Tämä Likainen tusina 2 on...

se on vitsi.

Ihan oikeasti, samalla tavalla kuin Force 10 from Navarone vetää tämä peliin hassuja hahmoja tekemässä hassuja juttuja ja molempia niin paljon, että sitä on todella vaikea ottaa tosissaan. Kun jokainen hahmoista kuulostaa Peter Sellersilta Vaaleanpunainen pantteri-elokuvissa ja käyttäytyy kuin Leslie Nielsen golf-kentällä alkaa taipumaan siihen käsitykseen, että jep, tämä oli tarkoitettu komediaksi jota kukaan ei vain kertonut Lee Marvinille, jonka vuoksi hän on ainoa joka esiintyy pirun vakavissaan. Mikä tekee esiintymisestä vieläkin hauskempaa, koska nyt elokuva hänen osaltaan vaikuttaa Hei me lennetään-tyyppiseltä jossa koomisuus tulee nimenomaan siitä, että esiinnytään vakavissaan kun koko muu maailma heittää häränpyllyä. Hitto, tässä on saksalaista syntyperää oleva amerikkalainen sotilas jonka nimi on Deutsch. Missä oli Meksikolainen nimeltä José Latino tai irlantilainen Joe McIrish? Varmasti suuri syy elokuvan kevytmielisyyteen tulee siitä, että se on televisiolle tehty ja siten tarkoituksella välteltiin pahoittamasta kenenkään mieltä kello 18:00. Joten luonnollisesti jokaisen vangin kohdalla varmistellaan sympatiat siten, että syyt vankilaan päätymiseen olivat itsepuolustusta tai jotain muuta joka oikeutti toiminnan eivätkä he ansainneet vankeutta vaan tekivät kuten kuuluikin ja nyt ikävä valtio alistaa heitä. Toisin sanoen he ovat samanlainen sankarijoukko kuten Suicide Squad eikä tällöin olisi edes tarvinnut koettaakaan väittää heidän olevan muka pahiksia.

Tusina kakkosen televisiototeutus aiheuttaa myös sen, että ei tämä näytäkään elokuvalta vaan tyypilliseltä aikansa tv-sarjan rutiinijaksolta, eikä mikään saa uskomaan tapahtumien sijoittuvan studioyleisön ulottumattomiin.

Elokuvan idea lähettää salamurhaaja estämään salamurhaajan toimet on varsin hyvä, koska kun kohteena on Hitler ja tapposuunnitelma on häntä pelkäävien natsien niin miksi sitä pitäisikään estää jolloin siten saadaan ainakin ajatuksen tasolla hieman pohdittavaa. Ilmeisesti syy siihen on enemmän siinä ettei tämä koeta kirjoittaa historiaa uusiksi ja siten Hitler ei voi kuolla ennen kuin oikeasti kuoli, mutta olisivat nyt kuitenkin ottaneet sitten sen verran vapauksia, että olisivat antaneet tarinan pysyä muuten samana mutta antaa likaisen tusinan epäonnistua. Tai hitot mitä väliä, tämä on elokuva jossa on saksalainen nimeltä Deutsch, joten yhtä hyvin siellä olisi voinut olla aikamatkustusta ja tyrannosauruksella ratsastetaan robottihitlerin perässä.

Siihen kapinallisten natsien suunitelmaan (mikä tietenkin oli viittaus operaatio Valkyriaan) liittyen oli jotenkin koomista, että kun aivoriihi kokoontui päättämään salamurhasta Hitleriä kohtaan niin silti he päättivät kokouksen tervehtimällä heil Hitler! kun eikö sen olisi pitänyt olla vaikka nein hitler!

Valitettavasti niin tyhmästi kuin se toteutettiinkin oli salamurha kuitenkin ideana niin hyvä, että se pilasi tämän elokuvan päätymisen Force 10:n rinnalle niin huono että hyvään, jolloin kohtalona on oleminen pelkästään huono.

Huh, onneksi siellä on sentään muutama naurettava hetki.

Likainen tusina kakkosen ohjannut Andrew V. McLaglen luotsasi tätä ennen jatko-osan toisellekin tunnetulle sotaelokuvalle ja vielä jälkeen päätti osoittaa kolmannen kerran toden sanovan jolloin vuonna 1979 ilmaantui Rautaristi 2 ja 1989 Kwai-joen vangit joka ei muka ollut millään tavalla yhteydessä Kwai-joen siltaan, mutta hei, tottakai se oli, vaikka se olisikin sitä vain nimessä samalla tavalla kuin Creepshow kolmonen kahdelle edelliselle, silti väkisinkin se yhdistetään samaan sarjaan.

Tähdet: *

Likainen tusina 2: viimeinen tehtävä

Escape from Sobibor (1987)

1942 natsit aloittivat kuolemanleirien rakentamisen ja niistä salaisimmassa, Sobiborissa tapahtui aika onnistunut kapina ja siten joukkopako heti seuraavana vuonna. Tämä on heidän tarinansa. Dum DUH!

Natsit tuovat Sobiborin vankileirille juutalaisia joista osa valikoidaan heitä hyödyttävään työhön, loppujen päätyessä polttouuneihin ja se loput on valtaosa heistä. Muista on hyötyä niin kauan kunnes natsit muuttavat mielensä ja korvaavat heidät jollakulla toisella, mikä sitten aiheuttaa joidenkin kohdalla epätoivoista pyristelyä kohtaloaan vastaan joka on kaikilla kuitenkin sama. Vihje: se ei ole pitkäikäisyys. Samaan aikaan osa pyrkii pitämään ihmisyydestään kiinni ja sopeutua tilanteeseen ilman itsensä myymistä ja kun sopiva kipinä iskee syntyy pakosuunnitelma johon on saatava jokainen vanki mukaan, eikä nykytilanteen valossa tarvitse juuri kenenkään kättä vääntää. Jokainen on valmis itsemurhayritykseen.

Sori vaan, mutta se elokuvan aloitus kertojaäänineen on kuin Kovan lain intro.

Kuitenkin pois lukien tuo mielleyhtymä ja ne pakolliset saksa-aksenttiongelmat on Pako Sobiborista ihan samalla tavalla vakavasti otettava kertomus kuin vaikkapa jokin Schindlerin lista, vaikkakaan tuotantoarvot eivät ymmärrettävästi tv-tuotannossa ole lähellekään yhtä suuret, joka on johtanut tietenkin visuaalisuuden ohella muihinkin seikkoihin jotka eivät ole yhtä vaikuttavia kuten vaikkapa näyttelijöihin jotka ovat varsin sopivia keskitason tv-draamaan, mutta eivät ehkä aivan tällaiseen syvältä kouraisevaan kertomukseen jonka pitäisi olla enemmän tuon Spielbergin elokuvan kaltainen kuin Suuren pakoretken. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole vähätellä tätä tv-elokuvaa sillä puitteeet huomioiden se on varsin vaikuttava elokuva jossa valtaosa esiintyjistä tekee varsin hyvää työtä. Tämä on vain aiheena sellainen ettei sellaiselle oikein ole luvallista olla heikko missään vaiheessa, koska pienikin heikko lenkki vie täydellisesti pois maailmasta jonka pitäisi vangita mieli,mutta kun lähes kaikki saksan, tms. juutalaiset kuulostavat puhdasaksenttisilta briteiltä (mitä iso osa näyttelijöistä taisi ollakin) ja liian moni on hämmentävänkin huoliteltu kärsiäkseen kuolemanleirillä (tukka hyvin, näkyyks kello?) tuntuu siellä olevan aika haurasta lasia pitämässä teräsketjua paikoillaan. Muutenkin ajoittain fiilis on liiaksi 1987 kuin 1942 ja se kieltämättä tekee Sobiborista vain elokuvan eikä elämää. Siellä on kyllä joukossa tarpeeksi paljon sellaisia hetkiä joiden vuoksi Sobiborin voi ottaa vakavissaan, jolloin kun näemme miten natsit mässäilevät yltäkylläisyydessä vankien tapellessa keskenään jostain murenista ja kun pitkittääkseen selviytymistään osa vangeista tekee inhimillisyytensä kieltäviä asioita ollaan nimenomaan siellä elämässä... valitettavasti, kun aihe kuitenkin jotain jota ei pitäisi tapahtua.

Kohtaus jossa alastomat vangit johdetaan poltettavaksi teki todella pahaa ja lisää huonoa oloa tuli kun sai tietää, että todellisuudessa arviolta 600 vankia osallistui pakoon joista noin puolet pääsi leiristä ulos, mutta vain 50 lopullisesti vapaaksi. Tottakai elokuva kaikista kuolonuhreistaan huolimatta loppuu aikalailla positiiviseen kuvaukseen painottaen, että 300 pääsi vapaaksi ja aika moni jatkoi sittemmin normaalia elämää.

Lähes kaksi ja puolituntia sisältää jonkin verran joutokäyntiä, mutta elokuva ryhdistäytyy puolesta välistä eteenpäin.

Escape from Sobiboria on alusta asti markkinoitu Rutger Hauerin kasvoilla ja tokihan hän varmasti oli tuolloin tästä porukasta kansainvälisesti tunnetuin, mutta ottaen huomioon sen kuinka mies tekee ensiesiintymisensä Sobiborissa ajassa 1h 14min jolloin moni muu on jo ehditty tavallaan juurruttamaan niin ehkäpä heitä ei olisi pitänyt työntää nurkkaan vain koska stara saapui paikalle. Se tosin on myönnettävä, että siihen saakka hahmojen välillä hypeltiin sen verran paljon ettei kenestäkään heistä (ei edes Alan Arkinin esittämästä leirin eräänlaisesta vankien isähahmosta) saanut kunnolla otetta ja Hauerin tullessa peliin nousi hän aika selvästi keskushahmoksi, joten siltä osin hän kyllä ansaitsi ykköspaikan.

Kansikuvavaihtoehdoista seuraava Hauerin Wanted Dead or Alivea lainaava on ehdottomasti parhain:

Kroppaosuus ei kuitenkaan liene Arnold Schwarzeneggerin Raw Dealista vaikka kovasti siltä näyttääkin.

Tähdet: ***

Escape from Sobibor

Force 10 from Navarone (1978)

Navaronen tykit on tuhottu ja siitä vastuussa olevan tiimin kapteeni Mallory (Robert Shaw) sekä pommiasiantuntija Miller (Edward Fox) voivat nauttia rauhassa kupposen kuumaa kohtauksessa jolla jatkuvuuden sijaan vain osoitetaan, että nyt ovat Gregory Peck ja David Niven vaihdettu toisiin näyttelijöihin ja muusta viis, sillä ajallisesti väärin esitellyssa kohtauksessa hahmoilla on sekä väärät vaatteet että ovat myöskin väärässä paikassa. No kuitenkin, nyttemmin Mallory kärsii jalkavaivasta joka pitää hänet poissa sodan fyysisestä puolesta kun taas Miller toimii siviilipuolella pommintekijänä, mutta tietenkin heidät kutsutaan suorittamaan salamurhatehtävää jossa tarkoituksena on tappaa Navaronen tykit-tiimiin kuulunut petturi joka ei muuten ollut petturi tai tarkemmin ajatellen tainnut edes olla mukana ollenkaan, mutta nyt tämän elokuvan vaatimusten vuoksi on ja pahasti onkin. Siksipä myös edellisen osan perusbrittisotilas Barnsby (Harrison Ford) on nyt jenkkiläinen ja johtaa jenkkiläistä kommandotiimiä Force kymppiä jonka osaksi jalkavaivainen Mallory ja siviili Miller vastusteluista huolimatta pistetään. Barnsbyn tehtävänä on räjäyttää maailman kestävin natsisilta, mutta sitä ennen näköjään suurin osa hänen tiimistään räjähtää ja nyt on koetettava tulla toimeen Malloryn kanssa ja joka ainoa kerta kun erehtyy ottamaan mitään tässä elokuvassa tapahtuvaa vakavissaan tulee esille hetkiä kuten natsi on kahlehdittu tiukasti käsistään jotka ovat kuitenkin vapaat ja hänellä on pistooli. Ja sitten on tämä:

Weaver: [handed a pile of what looks suspiciously like dog poo] Now what the hell am I supposed to do with this?

Miller: Oh, I don't know. Try and imagine you're a dog. Oh for heaven's sake! On the road, man, on the road!

Weaver: [grumbling to himself] I thought you were supposed to pick up dog shit, not spread it around.

Uskokaa tai älkää niin yhdessä vaiheessa sankarit pakenevat vankeudesta pitämällä kuollutta natsikomentajaa eräänlaisena marionettinukkena. Onko tämä sittenkin Kauan eläköön Bernie?

Niin ja koska pommiekspertti sanoo, että on mahdotonta millään siis millään räjähdemäärällä tuhota kaiken kestävää siltaa niin ratkaisu on tuhota muutaman kilometrin päässä oleva pato jonka vesi sitten rikkoisi sillan. En nyt väitä olevani mikään asiantuntija ja miljoonat ja miljoonat litrat vapautuvaa vettä on taatusti aika pysäyttämätön voima, mutta samaan aikaan elokuvan logiikkaa ajatellen on hivenen koomista aluksi jankata kuinka mahdotonta on saada tuhoutumaton silta tuhottua vaikka olisi mitä isoja keppejä ja kuinka vahvoja pommeja käytössä, mutta vesi vanhin voitehista sen heti tuhoaa, varsinkin kun edessä on tarpeeksi pinta-alaa johon se voi kaikella voimallaan törmätä.

Oho, eikö olekaan?

Navaronen tykkien jatko-osa tuo mukanaan aiemmasta tuttuja hahmoja, mutta ei heidän alkuperäisiä esittäjiään, joskaan ei voi ainakaan sanoa ettäkö nyt olisi varsinaisesti säästetty esiintymisvahvuudessa koska aikalailla yhtä vaikuttavasta roolituksesta on kyse, mutta onhan se aika hauskaa kuinka brittiläistä Mallorya esittää nyt englantilainen Robert Shaw amerikkalaisen Gregory Peckin sijaan, mutta vastaavasti brittiläisen Barnsbyn roolissa jota esitti irlantilainen Richard Harris on nyt Harrison Ford, joka ei kyllä pysty olemaan yhtään sen uskottavampi engelsmanni kuin Kevin Costner Robin Hoodina. Peckin esittämän Malloryn kohdalla sentään saattoi olla miettimättä aksenttia tai kotimaata koska niitä ei erikseen tyrkytetty eikä hahmoa ollut aikaisemmin esitetty muiden toimesta, mutta vaikka Barnsby oli Navaronen tykeissa vain elokuvan alussa ja silloinkin pienessä osassa oli hänen kiivasluonteinen esimiehiä kritisoiva puheensa sen verran vahvasti etualalla, että se kertoi jo paljon miehestä sekä hänen kodistaan, joka ei kyllä ole Illinois, Chicago. Joskin huomautettakoon myös, että tässä jatko-osassa Barnsbyn väitetään kuuluvan amerikkalaiseen kommandojoukkoon, joten ehkä hän vain aikaisemmin teeskenteli olevansa brittiläinen. Mutta miksi se on Force 10 from Navarone kun se Force 10 ei edes ollut Navaronessa ja he jotka tässä elokuvassa siellä olivat eivät kuulu Force 10-ryhmään.

Navaronen tykkien kohdalla totesin, että joitakin virheitä voi antaa anteeksi jos elokuva on yksinkertaisesti hyvä ja sitähän se oli, jolloin jokin väärä aksentti taikka vastaava ei tunnu missään. Se kuitenkin edellyttää, että elokuvaa ei rakenneta virheille ja vaikka tässä kakkososassa onkin mukana hyviä näyttelijöitä ja sen toiminta on ärhäkkää niin vaikka pääsisikin helposti ylitse sen oudoista hahmomuutoksista on se niin täynnä what the fuck-hetkiä, että oikeasti ihmetyttää se oliko aikomuksena saadakaan aikaiseksi mitään tolkullista. Koska mukana on ns. vakavasti otettavia näyttelijöitä ja sitä koetetaan yhdistää elokuvaan joka toki oli viihteellinen oli se kuitenkin tehty sellaiseksi ettei sen aikana tarvitse lojua tiedottomana kuola poskella niin tuntuu oudolta kuinka päättömästi ollaan toimittu. Force 10 from Navarone kun on liian hyvillä näyttelijöillä tehty Chuck Norrisin Braddock-elokuva ja siten se on tahattoman koomisia hahmoja sekä tilanteita täynnä, ja rakenteeltaan ihan silkkaa räiskintätoimintaa jossa jokainen paikka räjähtää heti kun sitä katsookaan. Melkein repesin nauruun kun Richard Kielin jokin afgaanisissi tuli esiin ja elokuva muuttui Turkkilaiseksi Ramboksi. Holy shit! sanoisi Robin.

Lisää koomisuutta tulee siitä, että siinä missä muut koettavat olla muka vakavia actionstaroja niin Shaw ja Fox esiintyvät kuin olisivat osana Kyllä Jeeves hoitaa-sarjaa.

Jo jossain 30 minuutin kohdalla kun ollaan kohdattu brittiläiseltä hovimestarilta vaikuttava natsikomentaja, teekupposherrasmiessotilaita joiden fyysinen kunto ei riitä muualle kuin toimistohommien katseluun ja jalkavaivakin unohdetaan koska sitä ei muisteta, lavasteita jotka toimivat balsapuun markkinointivälineenä, räjähdysalttiita tilanteita jotka räjähtävät ennen tilanteen alkamista ja partisaaneja joiden vuoksi odottaa Scooby-Doon saapuvan paikalle ei voi enää muuta kuin todeta, että kyseessä on elokuva jonka ei kannen perusteella uskoisi olevan niin huono että hyvä, mutta voi pojat, tytöt ja sukupuolineutraalit, se on täsmälleen niin huono.

Ensimmäinen Navarone oli elokuva joka tunsi ylpeyttä ja sai katsojankin tekemään niin, tämä jatko-osa on sen parodia, elokuva joka nappasi tutun nimen vaikka ei välittänytkään siitä (tapahtumapaikkana Jugoslavia) ja pisti yhteen kohtaussarjan hölmöjä toimintakohtauksia ja tilanteita jossa joku hyppää esille puskan takaa samalla tavalla kuin piirretyissä isokokoinen hahmo menee kapean tolpan taakse piiloon.

FORCE 10 FROM NAVA-FUCKING-RONE!!!

Entäpä sitten se, että eräässä vaiheessa tiimin on otettava petturi joukkoonsa koska hän on ainoa joka osaa puhua saksaa, kun minne unohtui se että Mallory oli edellisessä osassa useamman kielen taitaja ja yksi niistä sattui olemaan tehtävälle merkityksellisesti ja kiipeilytaitojen ohella suurimpia perusteluja johtajavalinnaksi...

jep, juurikin krautrock.

Asia jota en muistanut mainita Navaronen tykkien kohdalla on se, että minusta oli hyvin piristävää se kuinka vaikka matkan varrella hyviksiäkin kuoli niin ryhmästä oli lopussa valtaosa hengissä, kun yleensähän nämä ns. itsemurhatehtävät johtavat siihen että vain pari selviytyy loppuun saakka. Force 10:ssa kuoli sankareita niin monta ja niin nopeasti, että jossain vaiheessa epäilin osan kuolevan kahdesti koska muuten heitä ei olisi riittänyt loppuun saakka ja silti heitä oli lopussa enemmän elossa kuin sinne saakka päätyi.

???

IMDb-arvosana tällä hetkellä 6.3.

Holy shit! sanoisi Robin.

Kaksi tuntia en tiedä mitä kamaa olette vetäneet, mutta pistäkää kiertoon-elokuvaa.

Tähdet: ~

Force 10 from Navarone

Navaronen tykit (The Guns of Navarone, 1961)

Jos puhutaan toiseen maailmansotaan ja etenkin natseihin liittyvistä sotaelokuvista niin 60-luku tuntui olevan niiden kulta-aikaa, mikä on mielenkiintoista koska sillä vuosikymmenellähän koettiin hippiaate, vapaan rakkauden kesä ja Vietnamin sota syttyi täyteen liekkiinsä. Siinäpä sitä on kontrastia tarjolla. Tehtiinhän niitä rutosti jo ennen 60-lukua ja paljon sen jälkeenkin joskin tietenkin jälkimmäisen kohdalla sotaelokuvien fokus rupesi siirtymään Vietnamin sodan suuntaan, mutta kun googlaa WW2-elokuvia niin 60-luku pomppaa vahvasti esille. Kiehtovasti hyvin moni niistä vieläpä tuntui olevan ison profiilin elokuva täynnä elämää suurempia tähtiä arvostetun ohjaajan käskytettävänä ja budjetti joka suhteessa tarkoitti, että kaikki olivat Titanic. Tietenkin tällä nyt tarkoitetaan suurelta osin amerikkalaistuotantoja, mutta juuri se megalomaaniset teokset nyt sattuivat olemaan juuri niitä ja helposti myytävinä ne olivat ne mitkä olivat näkyvimmin tarjolla. Oli muun muassa ähkyn aiheuttava Atlantin valli murtuu, Telemarkin sankarit, Suuri pakoretki, Likainen tusina ja esimerkiksi tämä Navaronen tykit jotka jäivät mieleen kuin naula jalkapohjaan, ja vaikka seuraava mielikuva ei sovikaan kaikkiin jo mainittuihin elokuviin niin toinen maailmasota-elokuvien kokonaisuus leimautui siten, että kaikki tuntuivat olevan tarinaltaan yksi ja sama:

brittiaksenttisilla natseilla on jokin superpommitykkiaarrearkku ja liittoutuneet eli urheat amerikkalaiset lähettävät iskuryhmän onnistuneesti sabotoimaan Adolfin aikeet ja aina elokuva pohjautui tositarinaan.

En nyt tietenkään väitä sen tarkoittavan ettäkö tuollainen tarina olisi huono, mutta nyt kun olen katsonut näitä WW2-leffoja useamman putkeen (ai niin, tämä viikko on sitten pyhitetty niille) alkaa se tarinarunko vaikuttamaan hieman kuluneelta, varsinkin kun heti seuraavana vuorossa oleva elokuvakin hyödyntää samaa ideaa. Kuitenkin mitä tulee juuri näihin sabotointitarinoihin toisesta maailmansodasta featuring sen hetkiset maailman isoimmat tähdet on Navaronen tykit juuri se elokuva johon minä ensimmäisenä yhdistän koko genren, joten tässä se nyt sitten on.

Natsit ovat sijoittaneet hirmuisia tykkejä kreikkalaiselle Navaronen saarelle, joka on sodan kannalta strateginen paikka koska sieltä voi hyvillä mielin upotella ohikulkevia laivoja ja lentokoneita. Natsien tykkitukikohta on sijoitettu korkealle kallioiden suojiin jolloin se on suojassa tuli vastaisku sitten taivaalta taikka maalta, mutta kun varsinkaan edellinen ei karvaiden kokemusten mukaan onnistu edes ajatuksissa päättävät britit koota pienen sabotointiin erikoistuneen vuorikiipeilijäryhmän joka viimeisenä yrityksenä voisi yön pimeydessä kavuta mahdottomana pidetyn vuorenseinämän kautta tuhoamaan tykit. Tietenkään onnistumiseen ei usko edes idean päähänsä saanut ylemmän tason virkamies, mutta siltikin englantilaisista englantilaisin kapteeni Mallory (Gregory Peck) lähetetään entisenä kiipeilymestarina johdattamaan erikoisryhmää. Tiimin sisällä esiintyy keskinäistä kunnioitusta, mutta myös jännitteneisyyttä kuin myös suoranaista epäilyäkin, mutta suuremman hyvän vuoksi sivuun pistetään sellaiset seikat kuten se, että Andrea (Anthony Quinn) syyttää Mallorya perheensä kuolemasta ja on vannonut tappavansa hänet. Onneksi kuitenkin vasta sodan jälkeen, että no problem. Ongelmia kuitenkin ilmaantuu kun ilmenee, että natsit ovat hyvinkin tietoisia brittien sabotointisuunnitelmasta ja ryhmän seassa onkin takuuvarmasti petturi, mutta tehtävä on vietävä läpi vaikka päätä seinään hakkaamalla.

Navaronen tykit on menestyselokuva katsottaen sen tuottoja, palkintoja ja positiivista mainetta, mutta ilmeisesti ainakin tekovaiheessa se oli saanut osakseen kritiikkiä roolitusvalintojensa vuoksi, joiden suhteen näyttelijät itsekin olivat hauskasti samaa mieltä. Nämä olivat tietenkin niitä tyypillisiä juttuja kuten liian vanha tuohon roolin taikka liian amerikkalainen tuohon rooliin ja jälkimmäisen kohdalla Gregory Peck oli itsekin ollut sitä mieltä ettei kenties ollut soveliain valinta brittiläistä hahmoa esittämään, mutta oli kuitenkin ottanut tehtävän haasteena vastaan ja taatusti sopivan palkkion kannustamana. Kyllähän Peckin puutteellinen brittiaksentti tuottaa hieman vieraantuneisuutta, mutta vastaavasti jos ei tiedä hahmon syntyperää ja kun sitä ei itse elokuvan aikana taideta edes mainita niin väliäkö sillä, koska Peck varmasti teki oikean ratkaisun päättäessään olla kokeilemattakaan brttiaksenttia kun ei uskonut hallitsevansa sitä. Olisihan se varmasti vienyt enemmän pois elokuvan maailmasta jos Peck olisi kuulostanut koomisen feikiltä, mitä hän ei nyt oman puhetapansa vuoksi tee kuin korkeintaan silloin jos katsoja ajattelee sitä väkisin. Täytyy kuitenkin huomioida se, että Navaronen tykit kuuluu siihen toinen maailmasota-elokuvien laajaan sarjaan jossa puhutaan oikeastaan vain englantia jolloin saksalaisuus saa jäädä korkkaritasolle (mein gott!, achtung!, halt!, jawohl!, etc.) kun muutoin kielen vaihtamiseksi riittää stereotyyppinen aksenttivaihdos (you say potato, i say poteitou). Monissa tilanteissa esiintyjien karisma riittää paikkaamaan aukot ja jos esimerkiksi Peckin aikalailla johnwaynemainen jäykkyys vaikuttaakin turhan monotoniselta niin ensemblessa siellä on yhteen hiileen puhaltamassa eliwallachmaisen äkkiväärä Anthony Quinn tai joku muu jolle on kirjoitettu sopivasti erilainen näkyvyyttä vievä luonne johon hänen esiintymistyylinsä iästä taikka maanosasta huolimatta sopii. Eniten huomiota ihan syystäkin saa Peckin ja Quinnin hahmojen traaginen veljellinen suhde, mutta ryhmän dynamiikka on kokonaisuutenkin kohdillaan joten varsinaiseksi sooloiluksi ei päädytä vaikka jonkun se johtaja onkin oltava ja joidenkin kohtalona on olla kuka toi on, oliks se jo alussa mukana?

Nipottaessa voi huvittua vuorikiipeilijäeksperttien toiminnasta jollainen ei katsojan tarvitse olla, mutta joka on Navaronessa verrattavissa Sylvester Stalloneen Cliffhangeriin ja samoin kuten tuossa Renny Harlinin elokuvassa väliäkö sillä jos siellä ei ole sitä taikka tätä välttämättömyyttä huomattu kun jännitys on saatu toimivaksi, joten siksi keskittyy enemmän selviytymiseen kuin väärään asentoon taikka työkaluun.

Eihän sitä koskaan löydäkään elokuvaa jossa ei olisi virheitä oli se sitten oikeasti sisältöön jäänyt moka (esim. Fast & the Furiousien alku- ja lopputekstien välinen osa) taikka vain oman mieltymyksen vastainen seikka (väärän väriset hiukset, tms.) ja tottakai Navaronen tykit sisältää molempia ihan tarpeeksi, mutta muutamien muiden aikalaissotaelokuvien tavoin siinä on vaikuttavaa viihteellistä suureellisuutta joka ei tunnu ajautuvan missään vaiheessa välinpitämättömän typeryyden puolelle vaan kyseessä on kaksi ja puolituntia kynsiä pureskeltavan tehokasta sotaseikkailua. Yleensä minä valitan siitä kuinka jo kaksituntiset elokuvatkin sisältävät liian usein tyhjäkäyntiä ja olisivat kaivanneet tiiivistystä, mutta Navarone kaksi ja puolituntisena tuntuu kulkevan koko ajan eteenpäin jättäen lopetuksen loppuun eikä esimerkiksi päädy siihen venytykseen jota Telemarkin sankarit toteutti, eli ollaan käytännössä jo kerrottu tarina joten toistetaan sitä hieman jotta saadaan elokuva pidemmäksi. Niinpä se miksi Navaronen tykit tulee näitä WW2-sotaelokuvia ajatellessa helpolla mieleen johtuu siitä, että se on yksinkertaisesti hyvä.

Tähdet: ****

Navaronen tykit

The Heroes of Telemark (1965)

Vuosi 1942 ja paikkana Norja. Natsit ovat kehittelemässä vesivoimalassa atomipommia ja sehän olisi estettävä, joten henkeen ja vereen norjalaiset Knut (Richard Harris) ja Rolf (Kirk Douglas) joista edellinen on jonkinlainen armeijan erikoismies ja jälkimmäinen tiedesellainen yhdessä brittihallinnon kanssa kehittelevät iskun jolla estää natsien suunnitelmat. Edessä on pitkä hiihtomatka suorittamaan pienimuotoinen räjähdys voimalassa, mutta suksiminenhan noilta norskeilta sujuu, joskin parina viime vuonna esiin tulleiden tietojen perusteella on syytä epäillä kaikilla olevan astma.

Vaatii aikamoista uskonhyppyä hyväksyä Kirk Douglas ja Richard Harris norjalaisina, mutta karisma kantaa pitkälle ja (jälleen kerran) tositapahtumiin pohjautuva tarina on kieltämättä aika kelvollinen, mutta silti tärkeyttä vähättelemättä samanlainen kuin ne kaikki muutkin navaronejutut. Joskin samaan tapaan kannustava osoitus altavastaajan rohkeudesta ja voimaintunnosta ylivoimaisen vastuksen edessä, vähän samaan tapaan kuin kotiäiti joka nostaa auton kun oma lapsi on jäänyt alle.

Maisemat ovat upeita ja musiikki kaunista (Malcolm Arnold), kokonaisuuden ollessa turvallisesti vakuutettua säädösten mukaista varmaotteista sotaseikkailua ja en tiedä oliko se olevinaan jokin vitsi siitä kuinka Norja on pieni maa tai jotain, mutta hivenen huvittavaksi muuttui se, että oltiin sitten missä tahansa niin aina Harris tuntui tuntevan jonkun sieltä koska hei, miksipä ei.

Mietin myös elokuvan kahden tunnin pituuden tarpeellisuutta kun varsinaisen sabotaasitehtävä saadaan loppuunsa noin 1h 11min kohdalla, johon lukeutui jo valmistelut ja matka kohteeseen kun loput noin 50 minuuttia kulutetaan pakomatkaan, pakomatkaan ja sabotaasin toistoon, jolloin vaikka tämäkin puolisko on hyvin tehty tuntuu se kierrätykseltä joka ei enää edistä tarinaa. Ehkei se olisi tuntunut askeleelta muuallekin kuin samaan kengänkuvioon jos se ensimmäinen räjäytysyritys olisi mennyt pieleen, mutta kun se ei mennyt.

Kotelon takapuolella lukee elokuvan sisältävän yli tunnin ajan lisämateriaaleja kuten esimerkiksi haastatteluita.

Ei mitään.

Ei yhtään mitään.

Jopa väitetty ainoa tekstitysvaihtoehto (englanti) puuttuu ja menuvalikko on yhtä kuin play.

Surku, kyllä ne haastattelut olisivat kiinnostaneet.

The Heroes of Telemark kierrättää samaa ampumisääniefektiä niin usein, että välillä tuntuu kuin elokuva olisikin naarmuinen vinyylilevy joka jää jumittamaan yhteen kohtaan.

Tähdet: ***

The Heroes of Telemark