Jos puhutaan toiseen maailmansotaan ja etenkin natseihin liittyvistä sotaelokuvista niin 60-luku tuntui olevan niiden kulta-aikaa, mikä on mielenkiintoista koska sillä vuosikymmenellähän koettiin hippiaate, vapaan rakkauden kesä ja Vietnamin sota syttyi täyteen liekkiinsä. Siinäpä sitä on kontrastia tarjolla. Tehtiinhän niitä rutosti jo ennen 60-lukua ja paljon sen jälkeenkin joskin tietenkin jälkimmäisen kohdalla sotaelokuvien fokus rupesi siirtymään Vietnamin sodan suuntaan, mutta kun googlaa WW2-elokuvia niin 60-luku pomppaa vahvasti esille. Kiehtovasti hyvin moni niistä vieläpä tuntui olevan ison profiilin elokuva täynnä elämää suurempia tähtiä arvostetun ohjaajan käskytettävänä ja budjetti joka suhteessa tarkoitti, että kaikki olivat Titanic. Tietenkin tällä nyt tarkoitetaan suurelta osin amerikkalaistuotantoja, mutta juuri se megalomaaniset teokset nyt sattuivat olemaan juuri niitä ja helposti myytävinä ne olivat ne mitkä olivat näkyvimmin tarjolla. Oli muun muassa ähkyn aiheuttava Atlantin valli murtuu, Telemarkin sankarit, Suuri pakoretki, Likainen tusina ja esimerkiksi tämä Navaronen tykit jotka jäivät mieleen kuin naula jalkapohjaan, ja vaikka seuraava mielikuva ei sovikaan kaikkiin jo mainittuihin elokuviin niin toinen maailmasota-elokuvien kokonaisuus leimautui siten, että kaikki tuntuivat olevan tarinaltaan yksi ja sama:
brittiaksenttisilla natseilla on jokin superpommitykkiaarrearkku ja liittoutuneet eli urheat amerikkalaiset lähettävät iskuryhmän onnistuneesti sabotoimaan Adolfin aikeet ja aina elokuva pohjautui tositarinaan.
En nyt tietenkään väitä sen tarkoittavan ettäkö tuollainen tarina olisi huono, mutta nyt kun olen katsonut näitä WW2-leffoja useamman putkeen (ai niin, tämä viikko on sitten pyhitetty niille) alkaa se tarinarunko vaikuttamaan hieman kuluneelta, varsinkin kun heti seuraavana vuorossa oleva elokuvakin hyödyntää samaa ideaa. Kuitenkin mitä tulee juuri näihin sabotointitarinoihin toisesta maailmansodasta featuring sen hetkiset maailman isoimmat tähdet on Navaronen tykit juuri se elokuva johon minä ensimmäisenä yhdistän koko genren, joten tässä se nyt sitten on.
Natsit ovat sijoittaneet hirmuisia tykkejä kreikkalaiselle Navaronen saarelle, joka on sodan kannalta strateginen paikka koska sieltä voi hyvillä mielin upotella ohikulkevia laivoja ja lentokoneita. Natsien tykkitukikohta on sijoitettu korkealle kallioiden suojiin jolloin se on suojassa tuli vastaisku sitten taivaalta taikka maalta, mutta kun varsinkaan edellinen ei karvaiden kokemusten mukaan onnistu edes ajatuksissa päättävät britit koota pienen sabotointiin erikoistuneen vuorikiipeilijäryhmän joka viimeisenä yrityksenä voisi yön pimeydessä kavuta mahdottomana pidetyn vuorenseinämän kautta tuhoamaan tykit. Tietenkään onnistumiseen ei usko edes idean päähänsä saanut ylemmän tason virkamies, mutta siltikin englantilaisista englantilaisin kapteeni Mallory (Gregory Peck) lähetetään entisenä kiipeilymestarina johdattamaan erikoisryhmää. Tiimin sisällä esiintyy keskinäistä kunnioitusta, mutta myös jännitteneisyyttä kuin myös suoranaista epäilyäkin, mutta suuremman hyvän vuoksi sivuun pistetään sellaiset seikat kuten se, että Andrea (Anthony Quinn) syyttää Mallorya perheensä kuolemasta ja on vannonut tappavansa hänet. Onneksi kuitenkin vasta sodan jälkeen, että no problem. Ongelmia kuitenkin ilmaantuu kun ilmenee, että natsit ovat hyvinkin tietoisia brittien sabotointisuunnitelmasta ja ryhmän seassa onkin takuuvarmasti petturi, mutta tehtävä on vietävä läpi vaikka päätä seinään hakkaamalla.
Navaronen tykit on menestyselokuva katsottaen sen tuottoja, palkintoja ja positiivista mainetta, mutta ilmeisesti ainakin tekovaiheessa se oli saanut osakseen kritiikkiä roolitusvalintojensa vuoksi, joiden suhteen näyttelijät itsekin olivat hauskasti samaa mieltä. Nämä olivat tietenkin niitä tyypillisiä juttuja kuten liian vanha tuohon roolin taikka liian amerikkalainen tuohon rooliin ja jälkimmäisen kohdalla Gregory Peck oli itsekin ollut sitä mieltä ettei kenties ollut soveliain valinta brittiläistä hahmoa esittämään, mutta oli kuitenkin ottanut tehtävän haasteena vastaan ja taatusti sopivan palkkion kannustamana. Kyllähän Peckin puutteellinen brittiaksentti tuottaa hieman vieraantuneisuutta, mutta vastaavasti jos ei tiedä hahmon syntyperää ja kun sitä ei itse elokuvan aikana taideta edes mainita niin väliäkö sillä, koska Peck varmasti teki oikean ratkaisun päättäessään olla kokeilemattakaan brttiaksenttia kun ei uskonut hallitsevansa sitä. Olisihan se varmasti vienyt enemmän pois elokuvan maailmasta jos Peck olisi kuulostanut koomisen feikiltä, mitä hän ei nyt oman puhetapansa vuoksi tee kuin korkeintaan silloin jos katsoja ajattelee sitä väkisin. Täytyy kuitenkin huomioida se, että Navaronen tykit kuuluu siihen toinen maailmasota-elokuvien laajaan sarjaan jossa puhutaan oikeastaan vain englantia jolloin saksalaisuus saa jäädä korkkaritasolle (mein gott!, achtung!, halt!, jawohl!, etc.) kun muutoin kielen vaihtamiseksi riittää stereotyyppinen aksenttivaihdos (you say potato, i say poteitou). Monissa tilanteissa esiintyjien karisma riittää paikkaamaan aukot ja jos esimerkiksi Peckin aikalailla johnwaynemainen jäykkyys vaikuttaakin turhan monotoniselta niin ensemblessa siellä on yhteen hiileen puhaltamassa eliwallachmaisen äkkiväärä Anthony Quinn tai joku muu jolle on kirjoitettu sopivasti erilainen näkyvyyttä vievä luonne johon hänen esiintymistyylinsä iästä taikka maanosasta huolimatta sopii. Eniten huomiota ihan syystäkin saa Peckin ja Quinnin hahmojen traaginen veljellinen suhde, mutta ryhmän dynamiikka on kokonaisuutenkin kohdillaan joten varsinaiseksi sooloiluksi ei päädytä vaikka jonkun se johtaja onkin oltava ja joidenkin kohtalona on olla kuka toi on, oliks se jo alussa mukana?
Nipottaessa voi huvittua vuorikiipeilijäeksperttien toiminnasta jollainen ei katsojan tarvitse olla, mutta joka on Navaronessa verrattavissa Sylvester Stalloneen Cliffhangeriin ja samoin kuten tuossa Renny Harlinin elokuvassa väliäkö sillä jos siellä ei ole sitä taikka tätä välttämättömyyttä huomattu kun jännitys on saatu toimivaksi, joten siksi keskittyy enemmän selviytymiseen kuin väärään asentoon taikka työkaluun.
Eihän sitä koskaan löydäkään elokuvaa jossa ei olisi virheitä oli se sitten oikeasti sisältöön jäänyt moka (esim. Fast & the Furiousien alku- ja lopputekstien välinen osa) taikka vain oman mieltymyksen vastainen seikka (väärän väriset hiukset, tms.) ja tottakai Navaronen tykit sisältää molempia ihan tarpeeksi, mutta muutamien muiden aikalaissotaelokuvien tavoin siinä on vaikuttavaa viihteellistä suureellisuutta joka ei tunnu ajautuvan missään vaiheessa välinpitämättömän typeryyden puolelle vaan kyseessä on kaksi ja puolituntia kynsiä pureskeltavan tehokasta sotaseikkailua. Yleensä minä valitan siitä kuinka jo kaksituntiset elokuvatkin sisältävät liian usein tyhjäkäyntiä ja olisivat kaivanneet tiiivistystä, mutta Navarone kaksi ja puolituntisena tuntuu kulkevan koko ajan eteenpäin jättäen lopetuksen loppuun eikä esimerkiksi päädy siihen venytykseen jota Telemarkin sankarit toteutti, eli ollaan käytännössä jo kerrottu tarina joten toistetaan sitä hieman jotta saadaan elokuva pidemmäksi. Niinpä se miksi Navaronen tykit tulee näitä WW2-sotaelokuvia ajatellessa helpolla mieleen johtuu siitä, että se on yksinkertaisesti hyvä.
Tähdet: ****
2 kommenttia:
Laadukas sotaseikkailu, joka kestää edelleenkin useamman katselukerran. Toisin kuin jatko-osansa.
Joo, Force 10 on kieltämättä aika kova pudotus laadussa. Niin kuin kivilattialle vähintään sadasta metristä ja ilman mitään suojuksia.
Lähetä kommentti