Melkein hävettää myöntää, mutta en ollut aikaisemmin nähnyt yhtäkään Danny Trejon Bad Ass-elokuvista, tarkoittaen sillä siis elokuvasarjaa nimeltä Bad Ass, koska sitähän hän on asenteeltaan joka roolissaan ja muutoin hänen elokuviaan on tullut nähtyä enemmän kuin jaksan muistaa jolloin tyyli on kyllä käynyt kovin tutuksi. Uskon kyllä tietäväni miksi Bad Ass-elokuvat ovat jääneet tähän asti sivuun ja tämä sarjan kolmas osakin tuli hankittua vain koska se nyt sattui olemaan ostoa tehdessä tyrkyllä. Syyn arvelen olevan siinä, että vaikka juuri tällaiset enemmän tai vähemmän muka retrohenkiset B-leffat (vrt. Machete, Hobo With a Shotgun, Manborg) ovatkin hyvin viihdyttäviä niin niiden trenditietoinen tuputtaminen aiheutti saman reaktion kuin minkä tahansa Marvel-leffan hypetys, että niihin väsyi jo ennen kuin ehti aloittamaankaan. Tulee hieman samanlainen fiilis kuin lukiessaan jonkin sähkölaitteen vikaopasta ja siellä on ensimmäisenä maininta "tarkista onko virta kytketty", että c'mon hei, sitä tietää kuinka tuli poppaa ja vesi on märkää ilman että tunkee naamaansa kumpaankaan. Liiallinen tyrkytys saa uskomaan etteivät tekijät luota tekemäänsä (vaikka esim. harvemmin ohjaaja nyt markkinoinnista vastaakaan) ja että katsoja on tyhmä koska ei ilmaan vasarointia ymmärrä katsoa maailman parasta elokuvaa. Anteeksi vain, mutta The Lone Ranger ei ole kovinkaan hyvä.
No mutta kuitenkin, nyt sitten katsoin ensimmäisen Bad Ass-elokuvan joka siis on jo sarjan kolmas osa ja kun en ole aiempia nähnyt niin en luonnollisestikaan kirjoita niistä kovinkaan paljoa, mutta olen ymmärtänyt etteivät elokuvat ole suoraa jatkoa toisilleen kunhan vain pyörivät saman päähahmon ja teeman ympärillä. Mikä siis on se, että kärttyisä pappa ei jaksa enää katsoa miten nuoremmat huligaanit saavat mellastaa rauhassa ja rupeaa siksi vetämään heitä pataan, mutta Gran Torinon melankolisen hiljaisen liekin sijaan tyyli on lähempänä Exterminatoreiden julisteita:
Joten siirrytään siis kankuille potkimisen pariin.
Älä ryppyile mulle-asenteen omaavat eläkeläiset Frank (Danny Trejo) ja Bernie (Danny Glover) saavat mediahuomiota kun estävät pankkiryöstön rollaattorin avustuksella, mutta samapa tuo sillä nyt heidät kutsutaan syvään etelään Frankin entisen ihastuksen Carmenin (Loni Love) häihin. Kun paikallinen big daddy kaappaa Carmenin on Frankin ja Bernien jälleen näytettävä, että vaikka reumalääkkeitä ja viagraa tarvitaankin niin ruista on edelleen muuallakin kuin luumuilla kiihdytetyssä ulosteessa. Siispä oman käden oikeudella duo kulkee murjomassa naamoja etsiessään prinsesssa joka tuntuu aina olevan toisessa linnassa, mutta vääjäämättä rystyset johdattavan oikeaan. Siinä sivussa Carmenin kiusattu teiniveli on kiusattu, mutta ei huolta sillä jos yhtään on pahapeppupapparaisiin uskominen niin asiat järjestyvät koska opetus on aina sama: älä käy ryppyilemään taikka tulee leivottua leivät otsanahkaan.
Aivan kuten aiemmin mainitun Hobo With a Shotgunin kohdalla myös Bad Asses on the Bayou kertoo jo nimellään onko syytä katsoa se ja kenelle se on suunnattu. Se on tietoinen roskaelokuva joka kumartaa vanhojen B-rainojen suuntaan ja niinpä jos ei sellaisista normaalisti pidä on hyvin vaikea nähdä miten nimenomaan tämä muuttaisi mielen, mutta jos haluaa nähdä elokuvan joka on lähempänä Roger Cormania kuin Jerry Bruckeheimeria ja joka tietää olevansa roskaa eikä ole sitä vahingossa kuten esimerkiksi Die Hardit neljästä eteenpäin (montako niitä nyt on, 18?) niin onhan tämä aika hiton hauskaa katseltavaa. Ihanasti ylivedettyjä toimintakohtauksia ja rennosti eläytyvää esiintymistä joiden itseoikeutettuina kuninkaina ovat Trejo sekä Glover, jotka iästään huolimatta ovat kovempia kuin koskaan. Pöhköä huumoria ja musiikkia (tunnusbiisi) jota olettaisi kuulevansa blaxploitaatiossa, joten mitä hittoa sitä muuta voisi toivoakaan? Kenties ainakin juuri sitä, että rautaa ei olisi taottu hengiltä niin ahkerasti vaikka kuinka kuumaa se nyt olikin ja tietenkin sitä, että ehkei sitä aina kannata edes koettaa tehdä täyspitkää elokuvaa yhdestä vitsistä vaikka sitä kuinka monta kertaa toistaakin ja vaikka vitsin kantajat ovatkin hyvin karismaattisia herroja. Sen verran hauskasta leffasta oli kuitenkin kyse, että kyllä ne aiemmatkin osat tulee varmasti hankittua ja oli todellinen ilo huomata, että Trejo osaa olla hauska ilman että se huumori luotaisiin vain siitä kuinka yrmeä hän on. Silti jotenkin tuntuu, että kolme elokuvallista samaa vitsiä on vähintään kaksi liikaa. Kuitenkin juuri Trejon ja Gloverin ansiosta jaksaa uskoa, että vaikka rimaa ei kenties ylitetäkään niin se putoaa ainoastaan varpaiden osuessa siihen ei polvien.
Hivenen kiintoisaa on se, että kaikki kolme Bad Ass-elokuvaa ohjannut Craig Moss on myös vastuussa ihan silkkaa moskaa olevista parodiaelokuvista Knocked Up Movie ja Breaking Wind, mutta miksi niitä katsoessa tekee mieli riistää oma henki heti Mossin jälkeen kun esimerkiksi tämä Bad Ass oli ihan hauska? Kenties siksi, että Bad Assissa sentään on hyvä idea käytettävissä ja esiintyjät jotka pystyvät sen toteuttamaan, kun taas Knocked Up ja Breaking Wind ovat Seltzer/Friedberg-jätösten tavoin elokuvateollisuuden nekrofiliaa.
Tähdet: ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti