Hyvää joulua kaikille

 

Instagram

Instagramissa on lukuisia hyviä valokuvaajia ja nyt siellä on myös vastapainoksi minäkin. En sano ettäkö kannattaa käydä katsomassa, mutta tylsänä hetkenä voisi sortua siihenkin.

@teemuliljeqvist

Hyvää joulua

Kneel before Zod!

Ei niinkään viimeaikaisia hankintoja, mutta juuri muutama minuutti sitten postiluukusta ilmaantui jotain varsin mainioa.

Osallistuin jokin aika sitten erään Likainen Harry-aiheisen gradun avustajaksi eli vastailin parhaimpani mukaan esitettyihin kysymyksiin ja nyt sitten siitä tuli kiitos.

Tulossa... joskin suunnattu ehkäpä enemmänkin paikallisille.

Siltä varalta, että jotakuta saattaisi kiinnostaa edes hyväntekeväisyys eläintensuojeluun.

KIERTO

Teemu Liljeqvistin valokuvia

11.4-3.5 Kortteliässä

Kevätkummun ostoskeskus

Sammontie 1, 06150 Porvoo

Kortteliässän yksivuotissyntymäpäivien saattelemana 11.4-3.5 näytteillä allekirjoittaneen valokuvia.

Kuvat eivät ole perinteisellä tavalla myynnissä, mutta jos joku välttämättä haluaa niin lahjoittakoon Porvoonseudun eläinsuojeluyhdistykselle (PSEY) eli kissatalolle 10€ (saa toki pistää enemmänkin, vink vink) ja osoittakoon näin tehneensä kuitilla tai muutoin, jolloin saa näyttelyn päätyttyä valitsemansa valokuvan itselleen. Ymmärrettävästi kuvia on rajattu määrä, mutta halutessaan voin esitellä myös ne jotka karsin esitteille päässeiden joukosta.

Porvoonseudun eläinsuojeluyhdistyksen lahjoitustili: FI38 4050 0010 0998 52

Ps. pistän sitten joskus myöhemmin kuvia kuvista.

Partaista asiaa John Carpenterista, part deux

Jos ensimmäinen osa ei vielä saattanut koomaan, niin kenties toinen sen tekee.

Hyvää Naistenpäivää tänne eksyneille

"They gave her looks. Brains. Nuclear capabilities. Everything but an "off" switch."

....ja hyvä niin.

Partaista asiaa John Carpenterista

Jos joku on hyvinkin tylsistynyt niin tässä yhteydessä sitä lisäämään video jossa keskustelen toisen elokuvaharrastajan, Simon kanssa John Carpenterista, urastaan ja elokuvistaan, usein myös harhautuen aivan muualle.

Varoitus! saattaa vanhentaa ennenaikaisesti.

Ja kyseessä on vasta ensimmäinen osa.

Sivumaininta Gremlinsistä

Vaikka vuoden 2016 Ghostbusters lievästi sanottuna jakoi mielipiteet niin moni varmastikin oli kuitenkin jo pitkään toivonut kolmatta Haamujengiä, sillä piti vuoden 1989 kakkososaa heikompana kuin ensimmäistä tai ei oli se silti edelleen hyvin viihdyttävä menestyselokuva ja oletus oli, että kolmas osa olisi taatusti heti nurkan takana. Toki Haamujengi sai jo aiemman tulemisensa aikana osakseen animaatiosarjan, sarjakuvia, pelejä ja leluja, mutta varsinkin ns. aito selvästi samaan maailmaan kuuluva elokuva jäi tulematta, kunnes sitten tietenkin tuo 2016 viimein ilmestyi ja sen aitoudesta taikka pikemminkin rehellisyydestä voidaankin kiistellä.

Vuoden 2016 Ghostbusters herätti kuitenkin ajatuksia, että jos se viimein sai uutta jalansijaa niin kenties, ehkä, mahdollisesti sama tapahtuisi myös toiselle varsin samanhenkiselle rakastetulle kahden elokuvan pituiseksi jäänelle elokuvasarjalle joka jätti jälkeen nälän joka talttuisi vain keskiyön jälkeen syödessä. Toki siitä siitäkin on ajan saatossa kuultu huhuja, joskaan ei lähellekään yhtä vakuuttavia ja paljon kuin Ghostbustersista, mutta ehkäpä se kolmas elokuva saattaisi nyt viimein muuttua realiteetiksi kun Warner tuottaa siitä uuden animaatiosarjan.

Tule tule Gremlins kolmonen.

Älä kuitenkaan ole cg-elokuva vaikka haluatkin olla.

Todennäköistä on nimenomaan se, että Gremlins kolmonen toteuttaisi riiviönsä kompuutteritehosteina ja pidän myös liiankin mahdollisena sitä, että jos se elokuva tehdään niin se ei tule olemaan kolmasosa vaan nykytavan mukaisesti jonkinasteinen uudelleenversiointi jotta voidaan myydä vanhaa uudella rusetilla. Joten voi olla etten todellisuudessa haluaisikaan kokea sitä, mutta kyllä Gremlinsin puute on vaivannut jo pitkään ja kolmannen elokuvan näkymättömyys on kakkosan lievästä floppaamisesta huolimatta ollut mielestäni aina yksi suurimpia mysteerejä Hollywoodin elokuvatuotantoja ajatellen. Jos ne muut niin miksi ei se?

IMDb esimerkiksi listaa kolmannen osan olevan tuotannossa, mutta viimeinen päivitys näyttää sekin olevan kahden vuoden takaa eikä siltikään siitä ole käytännössä mitään paria oletusta enempää kerrottavana.

Olla olematta John Malkovich

Eikö olekin ärsyttävää kun muistat jotain veikeää ja kun nyt leffablogissa ollaan niin se jotain on elokuviin, tms. liittyvää, mutta et saa vastakaikua koska ihmiset joiden kanssa puhut siitä eivät itse ole tietoisia kyseisestä asiasta ja saavat kerettiläisinä itsesikin epäilemään muistojesi todenperäisyyttä. Aikoinaan tähän seikkaan törmäsin niin sekä väitteellä että Pamela Anderson näytteli Koti kuntoon-sarjassa, että Peter Jacksonin Braindead tosiaankin julkaistiin Suomessa Aivokuollut-nimellä ja että Being John Malkovichin julisteessa kaikkien niiden Malkovich-naamioiden seassa on oikea John miettimässä what the fuck?

Kertaakaan en epäillyt muistojeni todenperäisyyttä ja viimeistään Koti kuntoon-dvd:t todistivat sarjaa näkemättömille Andersonin olleen työkalutyttö, Aivokuolleen osoitin vanhalla valokuvalla jossa juliste näkyi seinälläni ja nyt viimein sain sattumanvaraisella löydöllä yhdelle epäilevälle tuomaalle todistettua John Malkovichin olemassaolon kun aikaisemmin muun muassa kasetin kannesta oikea mies oli rajattu ulos.

Miksi otin tämän nyt esille? En tiedä, onko sillä väliä? Muistetaan kuitenkin se, että kun muistelet että ihan varmasti se joku oli jossain näkemässäsi elokuvassa ja muut väittävät sinun muistavan väärin niin et olekaan väärässä. Ellet sitten tietenkin ole.

Fonzie hyppää hain ylitse

Televisiosarja Onnen päivät sai kantaakseen epäonnista mainetta Jump the sharkin luojana, sen hetken kun sarja menetti uskottavuutensa ja jota pidetään käännekohtana tiellä joka nyt kulki vain alaspäin. Frendeissä näen vastaavan olleen Rachelin ja Joeyn väkinäisesti kirjoitettu romanssi, joka luojan kiitos unohdettiin nopeammin kuin pian. Tähtien sota-saagassa se oli minulle pottatukka-Anakinin siirappinen kysymys "are you an angel?"

Indiana Jones ja kristallikallon valtakunnan vastaavana hetkenä pidetään vaihtoehtoisesti joko atomipommilta suojautumista jääkaappiin taikka apinoiden kanssa hyppelyä. Shit! se elokuva on täynnä vastaavia hetkiä jotka voivat ottaa kunnian kunniattomuudesta.

Toki monet näistä mainituista sisältävät monia muitakin epäuskottavia tilanteita ja jo kauan ennen annettuja esimerkkejä, mutta todettuihin nimenomaisiin hetkiin saakka ne tuntuivat sellaisilta vain pikemminkin asiayhteydestä irroitettuina, jolloin ne vielä pysyivät oman todellisuutensa sekä sääntöjensä puitteissa uskottavuuden puolella. Tietenkin hyvin väljästi ajateltuina, sillä lentokoneesta hyppääminen kumiveneellä on vain häivähdyksen (sic) järkevämpi kuin jääkaappibunkkeri. Naurettavinkaan aivopieru ei silti aina estä nauttimasta elokuvasta, tms. koska tokihan vaikkapa 007-leffat ovat edelleen hyvinkin viihdyttäviä vaikka tietääkin, että Bondin esilläolo vie maineen niin nopeasti edelle että ennen martinia olisi jo hauta kutsunut.

Tämä nyt ilmaantui mieleeni kun katselin vanhaa 60-luvun Mission Impossiblea ja ensimmäisen kauden jaksossa The Confession Martin Landaulla roolitettu salainen agentti esiintyy dialogin mukaan 50 miljoonan katsojan edessä kun salakameran avustuksella paljastaa poliittisen salajuonen. Omilla kasvoillaan ja koko vyyhdin paljastavan monologin avustuksella jotta kaikki varmasti pistäisivät hänet mieleensä. Selväähän olisi ettei tämä salainen agentti olisi sen jälkeen kuin korkeintaan ex, mutta eihän sellaisen seikan anneta hyvää viihdesarjaa pilata, varsinkin kun Landau oli sarjan varsinainen tähti. Seuraavat kuusi kautta osoittivatkin ettei se ollut mikään Jump the shark, mutta kyllä se silti sai hieman naamapalmuilemaan, varsinkin kun Landaun esittämä hahmo on sarjan naamioitumismestari ja siten olisi voinut pistää vaikka tekoviikset naamalleen. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että jokainen tyyppi joksi Landau maskeeraa itsensä ottaakseen hänen identiteettinsä on täsmälleen Landaun näköinen, joten hirveän haastavista naamioitumisista ei ole kyse). Joskin Impossible Mission Force menetti uskottavuuttaan jo ensimmäisestä jaksosta alkaen kun yksi sankareista on kansainvälisesti tunnettu huippumalli, mutta ei käytä julkkisstatustaan peiteroolina vaan on aina jokin sairaanhoitaja tai vastaava ja silti kukaan ei tunne tätä globaalia tunnettavuutta. Se olisi jo voinut pilata koko sarjasta nauttimisen ja ajaa sen syöksylaskuun.

Miksi kumivene ei pilannut Indyn uskottavuutta? Miksi jääkaappi teki sen?

Aika, elokuvien rakennemuutos, se kuinka kristallikallo oli jo neljäs osa jolle odotukset ovat olleet erilaiset?

Mitä hetkiä elokuvissa taikka televisiosarjoissa tulee mieleenne, niitä joiden vuoksi ajattelitte sen olevan nyt joko täysin pilalla taikka vähintään nykäisseen sen verran vahvasti pois kyseisestä todellisuudesta jotta voisitte enää uskoa siihen?

Fonzieta lainatakseni: "heyyy!"

Watch out, he's got a candy cane!

Toisin kuin lapsena on aikuisena joulussa noussut tärkeimmäksi rentoutuminen ja ruoka, jolloin jos kysytään mitä lahjaksi toivoisi on vastaus yleensä luokkaa "en mä tiiä, sukkia tai jotain" eli sellaista mitä voisi ja aikoisi itse muutenkin ostaa. On siltikin mukava saada jotain silkkaa viihteellistä materiaalia josta mummo olisi aikoinaan sanonut "aiotko pukea päällesi nuo levyt?" kun villapaidan sijaan cd:t olivat kovinta shittiä ja niitä oli hänen mielestään jo entuudestaankin liikaa.

Tässä siis teemaan sopivat tilanviejät joista toki puuttui jonkinlainen yllätysmomentti tietäessäni pitkälti mitä saisin, ollaanhan kuitenkin oltu jo pitkään tilanteessa jossa kukaan ei enää tiedä mitä hankkia koska sinulla on jo kaikki, minkä vuoksi sitä itse on etukäteen maininnut mitä voisi ottaa vastaan, että valitkaa niistä.

Leivänpaahtimen ohella ainoana varsinaisena toiveenani oli kuvan kirja, jonka senkin kohdalla vähättelin halua toteamalla ettei ole pakko, voin kyllä ostaa sen sitten itsekin.

Ei tarvinnut ostaa itse.

Kovinta koko joulussa oli kuitenkin se, että nyt kun suvussa on jälleen pienokaisia (en puhu kääpiöistä) niin jälleen sai taas hieman panostaa siihen lapsekkuuteen lelujen kautta, jonka ansiosta pääsi itsekin taas leikkimään rakennuspalikoilla ja painamaan ääntevän pehmolelun arkoja paikkoja. Hmm, jälkimmäinen vaikuttaa joltain oikeudessa kuultavalta. Kuitenkin tämän edellä mainitun uuden sukupolven edustajan ansiosta sain siirtyä cosplaymoodiin ja vihjeenä se, että minä olen toinen seuraavan kuvan henkilöistä.

Rikospähkinän ratkaisu: se punapukuinen.

Hyvää joulua, Taistelutiikerit.

Ja jotain mieltä tyynnyttämään...

Raapaisuja Miami Vicesta

Se vähä mitä on viime aikoina tullut katseltua on ollut Miami Vice-sarja ja varsin hyvin se toimii edelleenkin. Mielenkiintoisesti sen aikoinaan trendikäs ja välissä pahasti vanhentunut look on sekin jälleen sittemmin palannut suht' vakavasti otettavaksi sekä cooliksi, mistä lienee kiitos ilmiöiden kuten synthwave, GTA ja elokuvien kuten Drive tai Atomic Blonde. Joskaan en edelleenkään näe hihoista käärittyjen pikkutakkien muodostuvan katukuvan päivittäiseksi koristeeksi, mutta ainakin varrettomien sukkien ja lyhytvartisten housujen ansiosta koivet näyttävät samalta kuin Crockettilla, mikä paljastelu onkin omiaan suomalaiseen ilmastoon. Mitenkään syvemmälti sarjan sisältöön uppoamatta totean vähintään sen, että jos sarjan ulkomuoto onkin ollut jonkinlaisessa vitsin asemassa johtuen oman menneen aikansa trendikkyydestä niin on vain hyvästä, että se on siltä osin saanut nostettua päätään sillä jos Miami Vicesta karsisi pois ne pastellisävyt, muotisuunnittelijoiden villeimmmät vaateluomukset, hotpinkkimeikit,musiikkivideomaiset kuvankuljetukset ja jälkimmäiseen liittyen pieteetillä harkitut musiikkivalinnat jatkuvasti tekemässä nähdystä alleviivattua olisi se oikeastaan vain yksi tavallinen kyttäsarja muiden joukossa. Juonet kun on enimmäkseen aika basicshittiä, eivät välttämättä huonoja joskaan eivät jatkuvalla syötöllä mestariteoksiakaan vaan enimmäkseen rutiinia ja nimenomaan Miami Vicen omalaatuisuus tuli suurelta osin siitä miltä se näytti ja kuulosti. Viimeisin niistä jäikin parhaiten vaikuttamaan väliajan poliisisarjoihin kun popbiisien käytöstä tuli vakio lukuisiin lajityypin edustajiin. Tervetuloa takaisin.

Varsinainen syy kuitenkin miksi nyt Miami Vicesta jotain kirjoitan ei ole esimerkiksi sarjan tarinallinen sisältö itsessään taikka sen aiheuttama muotisuuntaus, vaan ensinnäkin sen uudelleenkatselun myötä tullut ajan kulumisen ja mielikuvien muuttumisen huomioiminen ja toiseksi aikomus kirjoittaa jotain koska pois lukien satunnaiset näsäviisaat kommentit olen ollut luisumassa välinpitämättömän sivustakatsojan rooliin. Se ei ole hyvä asia kun kyseessä on oma alusta.

Tottakai kun kyseessä on noinkin kaukaa historiasta oleva sarja kuin Miami Vice tulee siellä vastaan myöhemmin suuremman profiilin näyttelijöitä uransa alkumetreiltä, mutta nyt kahden ensimmäisen kauden jälkeen kun on bongannut lukuisia isoiksi tai vähintäänkin huomattavaksi nimiksi nousseita näyttelijöitä niin tuntuu hieman kuin katselisi jotain tv-versiota Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band-levykantta. Muistin toki sarjan olleen täynnä tuttuja naamoja, mutta en tosiaan siten että yhden ja saman jakson aikana näkee kourallisen heitä ennen kuin heistä tuli SE miksi heidät tuntee. Samalla on ollut hauskaa ravistella käsityksiään näyttelijöistä joiden profiili on tuon jaksovierailun jälkeen muuttunut kovastikin ja niinpä äkkipikainen naamaanhakkaajapornodiileri onkin kohta laiska ja kyyninen perheenisä poliittisesti epäkorrektissa komediasarjassa.

Puhumatta tietenkin jo tunnetuista vierailevista näyttelijöistä. Mutta sarjasta saisi helposti triviapelin jossa tunnistetaan naamoja. Juomapelinä taju olisi kankaalla jo parin jakson jälkeen.

Ohimainintana se kuinka ilmeisesti Nicolas Winding Refnin Miami Vice-fiilistely ei jäänyt vain Driveen, nimittäin Only God Forgivesissa on aika samanlaista limaista, väkivaltaista punavaloyökerhofiilistelyä kuin jaksossa Smuggler's Blues.

Hyvä sarja ja jossain vaiheessa varmaankin kattavampaa kirjoitusta sisällöstä.

Videoi tai kuole

Aiheesta eksyvä, harhaileva, hortoileva. Kuulostaa aivan minulta, koska se on minä.

Luettuna Juokse tai kuole on lyhyempi kärsimys.

Sade

Tämä päivä ei aivan mennyt niin kuin Strömsössä vaan pikemmin kuten Midianissa ja siten alkuperäinen suunnitelma lähteä pop up-kirppikselle myymään leffoja sekä valokuvia huuhtoutui kadotukseen rankkasateen myötä. Siis ihan oikeasti, mitä hittoa tämä nyt taas oli olevinaan? Ihan perusnätti ilma ja heti kun sain kaikki kassit jotenkin epäjärkevästi sidottua ympärilleni ja avattua pyörän lukon alkoi satamaan kuin ilmaisista ämpärijonoista kaataen. Tämä aamukahdeksan aikaan ja nyt kello 17:25 ei päivä ole juuri sen kuivemmaksi muuttunut. Mitä nyt pari kertaa aurinko vilautti nassuaan ja vihjaili paremmasta, mutta muutoin on ollut kaikkea muuta kuin ideaali ilma levittää viltti nurmikolle, asetella siihen muutama sata elokuvaa ja pyytää niistä jotain rahaakin.

No ei se mitään, vaihdoin varasuunnitelmaan eli pelkkään kävelylenkkiin ja 31 kilometrin jälkeen oli todettava, että hiukan alkoi jo tuntumaan jaloissa.

Päivän kohokohtiin lukeutuivat autoileva koira, hölkkäfanaatikko joka jo kaukaa huusi "pois tieltä!" vaikka kukaan ei ollutkaan hänen tiellään ja Hämähäkkimies-lippalakkinen pikkupoika joka tuntui diggailevan Lepakkomies-paidastani. Näytin pojalle solidaarisuuden vuoksi jotain jengimerkkiä ja erkanimme tuntien sielunveljeyttä, vaikka onhan se Hämis nyt aika nynnerö.

Negatiivisempana toteamuksena se, että aiemmin ehdottamani bloggaajien välinen yhteistyö on vähäisen kiinnostuksen vuoksi haudattu. Kenties ajankohta oli huono, tehtäväanto huonosti toteutettu, halu oli mahdollisilla kiinnostuneilla kovempi kuin uskallus kertoa siitä tai kenties syynä kuihtumiseen oli se, että varsinkin tämän omankin blogini edustamaan aihepiiriin lukeutuvat kirjoittajat ovat kasvavassa määrin hiljentymässä ja sieltä oletan löytyvän suurin osa lukijoistanikin. Mutta oli syynä sitten mikä tahansa niin pärjäämme varmasti omillamme. Näin ollen en myöskään kerro tarkemmin mikä se projektisisältö oli olevinaan, koska sitä ei enää ole olemassa. Joskin te muutamat jotka osoititte halua osallistumiseen, olen pohtinut korvaavaksi erästä toista vastaavaa yhteistyöhelmeä. Vähemmän suurta, mutta vähintään ihan ok-tason juttua ja viestitän tästä myöhemmin aiemmin kiinnostusta osoittaneille henkilöille suoraan. Joten Corum81, Horrendous, Graduated Cylinder ja sinä joka otit yhteyttä blogin ulkopuolella (en mainitse nimeäsi ainakaan vielä, jos et satu enää olemaan kiinnostunut) varautukaa siihen, että saatte sähköpostia allekirjoittaneelta. Tai no, yksi teistä saa varmaankin sen viestin facebookin kautta, mutta liekö sillä väliä vaikka se tapahtuisi alppitorvella, kunhan tapahtuu.

Voikaa hyvin ja tässä jotain muuta varsin hyvää...

Kokoontuminen erillään.

Tämä kirjoitus on suurelta osin enemmän itselleni kuin teille, mutta ajoittain tulee tarkoituksella, vahingossa taikka pakotetusti tehtyä jonkinlaista itsetutkiskelua joka edellyttää tunteiden purkamista sekä ajatusten puhdistamista ja silloin jotain tulee kirjattua ylös jotta se tulisi konkreettisemmaksi kuin pelkkä päänsisäinen ajatuskulku. Mitään kovin syvälle luotaavaa ei tässä ole tarkoitus paljastaa, että pysyttelemme aikalailla pintapuolisuudessa, mutta samalla saatamme silti koskettaa jotain merkittävääkin.

Blogi ei ole muiden iloksi saatikka suruksi päättämässä kulkuaan, mutta sen rakenteelle tai jollekin muulle tulee ehkä jonkinlaista selvyyttä. Lisäksi lopussa on jotain joka oikeasti saattaa joitakin lukijoita kiinnostaakin.

Kuten pitkäaikaisemmat lukijat saattavat muistaa huomioineensa, muutama vuosi takaperin alkoi julkaisutahti harvenemaan, mihin osittaisena syynä oli tuolloin tekemäni ns. elämäntaparemontti, joka tupakoimattomalle ja alkoholittomalle tarkoitti pääosin sokeriherkkujen vähentämistä syystä, että sokerin lisäämisestä oli tullut pelkkä tapa tarpeellisuuden sijaan ja samalla liikunta rupesi saamaan lisäsijaa, mikä sitten vähensi elokuvien katselua ihan jo ajan- ja energiankäytön toisaalle suuntaamisen vuoksi. Samalla huomioitavaa on se, että väkisinkin kun tekee jotain paljon ja usein syntyy ryytymistä ja vaikka elokuvista on edelleen mukava kirjoittaa niin se alkoi tuntumaan pieneltä pakolta halun sijaan, eikä se ollut kiva tunne. Vastaava tapahtui kun olin vielä videovuokraamossa töissä, että kotona kun katsoi elokuvaa tuntui se työltä ja silloin tuli toteamus, että nyt on aika siirtyä toisaalle ja näin teinkin, päätyen nykyiseen työpaikkaani. Sitä samanlaista väsymistä en halua kokea leffablogini suhteen, joten mielummin hellitän otetta kuin jätän taakse kuin ei-toivotun lapsen ja siten ei ole huolta, että elokuvista bloggaaminen jäisi sikseen, eikä täten myöskään tarvitse pelätä kuinka jonkinlaisen uutuuden haun vuoksi taso esimerkiksi nousisi. Ei, ei, ei! Aion edelleen pitää huolen, että B-elokuvat jotka eivät ole edes tarpeeksi erikoisia noustakseen kulttiasemaan saavat ansaitsemattoman huomionsa, joten all hail Eric Roberts ja muut eh!-tason sankarit. Olen kuitenkin kirjoittanut tätä blogia jo vuodesta 2008 ja alku-, keski-, sekä ihan taatusti vielä loppukankeudenkin jälkeen se on löytänyt jonkinlaisen paikkansa, ja pidettiin siitä taikka ei, olen aika ylpeä aikaansaannoksestani. Ehkei minun pitäisi olla, mutta olen. On sitä parempiakin blogeja nähty haudatun matkan varrella, mutta minä vain jaksan epäsäännöllisen säännöllisesti porskuttaa kuin lähes hukkumaisillaan oleva joka hetkittäin tajuaa jalkojen yltävän pohjaan. Tämä epäsäännöllisyys on kuitenkin jotain josta lienee syytä mainita muutakin kuin jokin muka elämäntapamuutos, koska siitähän on jo aikaa ja se on jo tasaantunut siltä osin rutiiniksi. Joku (ainakin yksi teistä) on huomannut, että tuo piirrosblogini jota ei sen enempää mainosteta on muuttunut aikalailla eläväksi kuolleeksi ja siihen on pitkälti syynä se, että minusta tuntuu etten ole enää aivan sama ihminen kuin ennen ja täten minulla ei ole sen suhteen enää ideoita saatikka sanottavaa jäljellä. Välillä kun koetan piirtää jotain käteni pysähtyy ja totean, että olen jo toistanut saman jutun lukuisia kertoja, ei siis ole syytä tehdä sitä enää ja tämä ei ole mielestäni enää hauska samalla tavalla kuin se oli entisen itseni mielestä. Samalla olen kuitenkin sitä mieltä etten ole muuttunut ja ongelma jos sitä sellaisena pitää yhden blogin hiljenemisen ja toisen rauhoittumisen vuoksi on aivan toinen. Olen kärsinyt masennuksesta monen, monen vuoden ajan ja enimmäkseen se pysyy kurissa, mutta pahimmillaan kyseessä on ollut hyvinkin mustia ajanjaksoja. Sitä koettaa vältellä varotoimenpiteillä kuten musiikin kuuntelu, keräilyharrastus, valokuvaaminen, metsissä samoilu, puunhalaus, piirtäminen, kirjoittaminen, ihmisten ja sosiaalisten tilanteiden välttely, ylitöiden teko vain jotta hälinä peittäisi omat ajatukset, milloin mitäkin joka estäisi omien aivojen pilvikerääntymän. Sitten sitä huomaa, että eristäytyy, rupeaa pelkäämään vieraita ihmisiä ja koettaa kompensoida asiaa tekemällä jotain kuten väkisin huikkaa vieraille ihmisille, että "hei, makee paita", maksaa satunnaisten ihmisten ostoksia tai on jossain paikallisessa fb-ryhmässä aktiivinen, joka toimii siltä osin että siellä voi olla sosiaalinen näkemättä ketään kasvotusten. Sitten kohta iskee seinä ja mietit vain, että miltä tuntuisi hukuttautua. Sattuuko se? Entäpä olisiko ihan varma, että kuolisin heti jos hyppäisin parvekkeelta? Uskaltautuisinko astua bussin taikka rekan eteen? Sitten kiroaa itseään kun ei uskalla tehdä asialle mitään. Näitä koettaa estää ja ravistelee päätään kuin moshpitissa konsanaan, ja tämä on taatusti tuttua kaikille masennusoireista kärsiville, joten ei siitä sen enempää.

Kuitenkin, tämä kesä on ollut aika vaikea eikä ainoastaan helteen vuoksi. Siksi osittain valitsin heinäkuun teemaksi nuo Marvel-/DC-leffat, koska tiesin etten niiden vuoksi ainakaan ajautuisi syvemmälle pimeyteen. Vaikka perkele! kaksi ensimmäistä Thoria tekikin parhaansa jotta viiltäisin ranteeni auki. Tässä muuten syy miksi niin harvakseltaan kirjoitan ns. rankoista draamoista, sillä vaikka pidänkin esimerkiksi jostain Hanekesta, tms. niin ne ovat usein niin emotionaalisesti uuvuttavia, että pelkään niiden aiheuttavan jotain pahempaakin. Eric Robers sopii minun psyykeelleni paremmin. Kuitenkin todettakoon, että on ollut niin kovin, kovin, kovin kuuma etten varmasti olisi useampaa sukkahousuelokuvaa jaksanut katsoakaan ja nuo ovat kaikki mitä koko heinäkuun aikana olen ylipäätäänkin katsonut. Ettei hiljaiselo aina masennuksen syytä ole, mutta joskus se ja elokuvavalinnat saattavat olla.

Mutta se siitä, koska ei mennä nyt enempää synkistelemään. Olen kuitenkin taas joutunut kokoamaan palasia ja tämäkin kirjoitus on osa eheyttämistä, mikä ainakin hieman toimii ja ehkä samalla kertoo jotain kirjoittajan luonteestakin. Tänä aikana olen myös pohtinut jonkinlaista yhteistyötä kanssabloggaajien ja muiden jotka tätä sattuvat lukemaan kanssa. Huomautettakoon etten ole minkäänlaista aikataulutusta, tms. pohtinut sen tarkemmin ja varsinaisesta ideastakaan en ole halukas kertomaan yksityiskohtaisesti. Todettakoon kuitenkin, että ajatus on hieman samanlainen kuin ne yhteisarvostelut joita olemme kaukaisessa historiassa joidenkin leffabloggajien kanssa harrastaneen ja niissähän ideana oli, että valitaan elokuva josta kukin kirjoittaa jotain omassa blogissaan, tekstit julkaistaan saman päivän aikana ja jokainen linkittää postaukseensa toisten kirjoitukset. Tästä esimerkkinä vaikkapa Pain & Gain.

Ajatus on edelleen aikalailla samanlainen, mutta nyt tuumin haluavani jotain laaja-alaisempaa, yllätyksellisempää ja kaikin puolin sanoisimmeko kattavampaa hajontaa kuin vain yksi elokuva yhdelle päivälle. Sekin on mielestäni edelleen hyvä idea ja pointtina siinä on nähdä miten muuten kokevat saman elokuvan, mutta jotenkin kaikella kunnioituksella kaikkia kirjoittajia kohtaan jotka ylittivät kukin odotukseni, en ollut hirveän tyytyväinen siihen kuinka kirjoittajamäärän kasvaessa jouduimme tekemään eräänlaisen kompromissin elokuvan suhteen. Mitä useampi kirjoittaja on kysymyksessä sitä vaikeampi oli keksiä elokuvaa jota kaikki eivät olisi nähneet ja samalla päädyttiin mielestäni hieman siihen, että kohteena saattoi olla elokuva jonka kaikki kelpuuttivat ihan ok-valintana, kun ei sen aivan niin tulisi olla. Se ei oikein herätä haluamaani erilaisten taikka samanlaisten näkemysten yllätystä jos elokuva on jokin joka kelpaa kaikille, eikä se siten haasta kirjoittajia. Tällaisessa tapauksessa pitäisi olla enemmän diktaattori ja vain todeta, että tästä elokuvasta kirjoitamme halusimme tai emme ja silloin osa varmastikin astuisi pois mukavuusalueeltaan. Toki myönnän, että kun se määrä koostui aluksi vain minusta ja Double Featuresta niin tietoisesti päädyimme elokuvaan joka todennäköisemmin oli "meidän alaamme" kuin askel näkymättömälle sillalle. Silloin se kuitenkin oli vain kahden kauppa ja määrän kasvaessa pitäisi myös rohkeuden. Ei leffablogien kuuluisi olla vain supermarketti joka katsoo tilastoista mikä myy parhaiten ja tarjoaa ainoastaan jotain jonka voi ottaa aina ja ikuisesti, vaan meidän pitäisi edes ajatusten tasolla tarjota suosituksia jostain jota sen lukeva ei ehkä olisi aikaisemmin ajatellut. Siellä ei pidä olla pelkästään Marvel-leffablogeja vaan Marvel, Troma-, Asylum-, Channing Tatum-, Gong Li-, Rober Z'Dar-blogeja ja muita, paljon, paljon muita jotka kaikki antavat näkemyksensä Marvel-elokuvista. Kaksi ensimmäistä Thor-elokuvaa ovat huonoja.
Ei meistä tietenkään kukaan ole mikään hiton elokuvan Nostradamus tai muu referaatti joka kuulostaa lähes sopivalta, mutta jokainen joka kirjoittaa jotain tekee sen toivottavasti koska uskoo siihen ja kun kyseessä esimerkiksi on leffablogi, niin sitä suuremmalla syyllä meidän tulee uskoa, että jos pidän elokuvaa hyvänä taikka huonona niin siihen on syynsä joka hyvällä säkällä ei toimi kenellekään määräävänä asiana, mutta sentään vinkkinä.

Tässä on Robert:

Osittain siksi olisikin kivaa tehdä uusi yhteistyöelokuvahaaste ja kurottaen laajemmalle mikä ehkä siten aiheuttaa hieman rikkonaisuuttakin, mutta olisi silti jotenkin vapautuneesti sidottu yhteiseksi.

Joten...

Hei, kanssabloggaajat ja säännöllisesti taikka vahingossa tänne päätyneet. Miten olisi jos toteuttaisimme yhteistyönä seuraavanlaisen elokuvahaasteen:

jokainen joka haluaa mukaan saa minulta ohjaajan nimen ja jonkinlaisen rajoituksen jonka perusteella katsoo jonkin siihen sopivan elokuvan ja kirjoittaa siitä jotain jonka ei välttämättä tarvitse olla elokuva-arvostelu. Se voi olla haiku, pelkkää tajunnanvirtaa, näkemys elokuvan vaikutuksesta sen ulkopuolella, jotain muuta.

Kerron ohjaajan ja rajoituksen (ei se ole mikään hengenahdistusta aiheuttava) vain kulloisellekin kirjoittajalle, ja riippuen kuinka moni osoittaa halukkuutensa tämä toteutetaan taikka sitten ei. Katsotaan kuinka usea on kiinnostunut vaikkapa sunnuntaihin 12.8 mennessä ja sitten ruvetaan muokkaamaan aikataulua, etc. Ideana on, että julkaisemme kukin kirjoituksemme eri päivinä ja linkitys toimisi siten, että päivän kirjoittaja linkittää edellisen ja seuraavan kirjoittajan (myöhemmin linkin voi päivittää suoraan seuraavan kirjoittajan haastekirjoitukseen, mutta aluksi etusivulle) jotta syntyy ketju jota kiinnostuneet voivat halutessaan seurata. Uskokaa pois, tämä ei ole niin monimutkainen miltä saattaa kuulostaa ja totean myös, että toimiakseen sen pitää olla enemmän kuin tango kolmelle, joten vaikka minua hieman pelottaakin koko p*ska niin silti se kuulostaa kiehtovalta projektilta.

Kysyä saa mitä haluaa, mutta esimerkiksi se ketkä kaikki osallistuvat saa pysyä kokonaisuutena salaisuutena ja täten pois lukien he jotka mahdollisesti esittäytyvät kommenttiosiossa ja siten paljastavat itsensä saavat muut tietää vain itsensä ohella edellisen ja seuraavan kirjoittajan, jolloin sanotaan vaikkapa että kirjoittajia on 10 niin jokaisen on kuljettava koko ketju läpi tietääkseen keitä he kaikki 10 ovat.

Huomautettakoon, että jos vapaaehtoisista löytyy henkilöitä joilla ei ole blogia tai jotain muuta väylää (youtube, tms.?) käytettävänään niin tekstit voidaan tarvittaessa julkaista täälläkin. Tietenkin kaikki kunnia kirjoittajalle.

Kaikki halukkaat voivat viestittää minulle kiinnostuksestaan sähköpostitse (löytyy profiilista) taikka kommentin kautta ja riippuen siitä toteutammeko sen niin saatan tehdä myöhemmin selventävän vain aiheeseen liittyvän postauksen.

En siis tiedä tuleeko tästä mitään ja vaikka ei tulisikaan niin blogi jatkaa eloaan. Jossain vaiheessa myös Eric Robertsin avustuksella. Ehkä ajoittan pienellä liekillä, mutta silti palaen koska olen huomannut, että aika usein pienen tauon pitävät jäävät sille tauolle ja jos palaavatkin niin ilman enää todellista halua jatkaa.

Voikaa hyvin ja tässä kuva jostain jollaisia käyn lenkkipoluilla tekemässä:

Tätä kirjoittaessani soivat:

Klaus Schulze - Beyond Recall

Procol Harum - A Whiter Shade of Pale

Ennen kuin jatkan aasiapainotteisella kesäkuulla...

tässä hieman kuvamaistiaisia niistä kuvista joista aiemmin mainitsin ja jotka täten olivat lähietäisyydelläkin nähtävissä, mutta jotka nyt voi nähdä jopa kaukaa katsellen.

Tärkeintä ei ollut pidettiinkö niistä vai ei vaan se, että ne tulivat nähdyiksi.

Tilaa ei ollut suunniteltu tällaista varten, joten hyödynnettiin sitä miten vain mahdollista oli.

Kotikutoisuus ja pienimuotoisuus oli kylläkin varsin sopivaa mä vaan räpsin-kuviani ajatellen.

Osa kuvista päätyi lahjoituksina ihmisille jotka niiden perään haikailivat, osa roskakoriin ja pari omankin kodin seinälle.

Se oli siinä sitten.

Alla kauniin kuoren, kauniin pedon tunnen

Häpeämätöntä itsepromootiota

Siltä varalta, että joku sattuu Porvoossa liikkumaan niin käykääpä täällä jossa kadotin anonyymiteettini:

Siellä on valokuvia kuten tämä mutta ei tämä: