perjantai 7. toukokuuta 2021

The Silencer (2007)

Kyttäryhmä eli tasan yksi henkilö lähtee pidättämään tunnettua huumekauppiasta kun yksi ja siten se ainoa edellämainituista, kungfupoliisi Michael (Glenn Salvage) tulee kollegoidensa pettämäksi ja huumerikollisten tappamaksi. Tai jälkimmäisen kohdalla se jää pikemminkin yritykseksi sillä Michael kokee stevenseagalimin ja on vaikeasti tapettava, joten koomasta herättyään mies janoaa kostoa. Vaimokin on lähtenyt parhaan ystävän matkaan, että siitä sitten lisää vettä myllyyn. Tunteetonta vigilantetoiminta on eniten siinä mielessä, että Michaelin hermopäät ovat kaikki ampumisen johdosta lakanneet toimimasta ja sen lisäksi ettei pohjustuksesta huolimatta sitä ideaa hyödynnetä kertaakaan ei mies tunne muuta kipua kuin se raastava tieto, että työkaverit ovat p*skoja, paras kaveri on p*ska (huumediilerikin vielä) ja ex-vaimokin on kiva mutta silti vähän kakka. Michael vetää mustaa nahkaa päälleen ja aloittaa pahisten potkimisen ja ampumisen. Ja The Silencer-nimi kuvastaa häntä itseään, kun murhayrityksen seurauksena äänikin meni.

Kannessa mainitut Death Wish ja The Exterminator ovat ihan kuvaavia siltä osin, että kyseessä on niiden tapaan oman käden oikeus-kertomus, mutta toisin kuin kummassakaan esimerkissä ei nyt kyseessä ole lähtökohtaisesti muiden puolesta tunnettu kärsimys joka halutaan korjata, vaan enemmänkin aiemmin viitatun Vaikeasti tapettavan kaltainen henkilökohtaisempi kosto. Mutta vigilantesankaruutta kuitenkin ja vaikka mukana ei olekaan Death Wishin kaltaista ihmisdraamallista tunnetta, niin ainakin Exterminatorin sleazya halpatunnelmaa sitäkin enemmän... vain tiedättehän, karatepotkuilla ryyditettynä.

Kyseessä on ihan ok B-toimintaleffa josta näkee aika vahvasti esikuvat ja vaikuttaa siksi osittain joltakin tribuuttiteokselta kuin täysin omaltaan, mutta sen verran mitä kamppailukoreografiosta saa selvää (ruma valaistus, ruma värifiltteröinti sekä tietenkin se moderni riesa tappelukohtausten toteutuksesta jossa mennään liian lähelle ja se on sääli sillä Salvage on selvästi ketterä potkija) niin jonkin verran vaivaa on niissä nähty ja ovat täten jonkinlaisen peukutuksen arvoisia. Näytteleminen on tietenkin tönkköä ja dialogi aiheuttaa myötähäpeää, mutta toisaalta se pysyttelee genren linjassa eikä täten aiheuta pahempaa ärsyyntymistä. Aikalailla mieleen tulee kotimainen Rendel, jolloin fiilis on vähän siellä että intoa tekemiseen on, mutta kykyjä tai resursseja saada aikaiseksi se mitä kuvitteli ei kenties täysin löydy. Rendelin kehuiksi kuitenkin se, että se ei ainakaan näytä alimmalla mahdollisella Youtube-resoluutiolla toteutetun. Joskaan parempi kuvanlaatu, dialogi, näyttelijät, tms. eivät arvatenkaan muuttaisi The Silencerin olemusta olla nimenomaan halpamielistä B-toimintaa jossa tärkeintä ei ole logiikka taikka hienovaraisuus, vaan kiire mennä potkimaan vieraita munille.
Sääli vain, että näitä on tehty jo niin paljon ja moni niistä rehellisesti todettuna huomattavasti paremmin tai ainakin muistettavammin, että The Silencerin kohtalona on olla vain yksi pisara meressä joka tulee huomioiduksi todennäköisesti vain siten miten se tuli minullekin: sattumalta. Joskaan ei se taida sen suurempaa huomiota ansaitakaan.

Se on aina jotenkin hauskaa miten halpiselokuviin koetetaan luoda juliste/kansikuva joka harhauttaa luulemaan sitä kalliimmaksi, näyttävämmäksi ja suureellisemmaksi kuin mitä se todellisuudessa on, eikä The Silencer tällä First Person Shooter-peliä muistuttavalla vaihtoehdolla ole siinä suhteessa poikkeus. Ja pistetään nyt se Rendelkin sinne mukaan, kun kerran tuli jo mainituksi.

Jotenkin tuntuu, että lopulta The Silencerin suurin hukkaan heitto oli sankari itse, joka tuntuu turhan välinpitämättömältä ollakseen muka kovia kokenut ja Glenn Salvage osoittaa esiintymisellään että eroja hiljaisen (ts. niin sanottu The Man With No Name) hahmon esittämisellä on, kun hän vaikuttaa Eastwoodin sijaan pökkelöltä kuin Vampira Plan 9:ssa. Ehkä se olisi auttanut jos hänen olisi annettu pitää tauotta moottoripyöräkypärä päässään ja hahmo olisi ollut täysin "hiljainen" jolloin eleiden annetaan toteutua täysin jalkapohjien kautta.

Tähdet: **

tiistai 4. toukokuuta 2021

Dawn of the Living Dead (Curse of the Maya, 2004)

Renee (Amanda Bauman) on juuri päässyt pöpilästä ja muuttaa psykiatripoikaystävänsä Jeffreyn (Joe Estevez) kera jonnekin hevonkuuseen Meksikon raja-aavikolle, jossa tapaa tuulimyllyvahdin Michaelin (David Heavener), joka tietenkin iskee heti silmänsä neitiin eikä näe Jeffrey-papparaisessa mitään uhkaa lähentelyilleen.
Talo jonne Renee ja Jeffrey muuttivat on toiminut laittomien siirtolaisten väliaikaismajoituksena ja tottakai kun mukana on ollut ihmiskauppaa sun muuta, niin siellä on syntynyt ennenaikaista kuolemaa jonka vuoksi Renee alkaa näkemään zombiepainajaisia. Tohtoripoikaystävä kuittaa Reneen näyt mielenhoureina jotka juontuvat hänen aiemmasta traumastaan lapsensa menettäneenä narkkarina, joka olikin syy sinne pöpilään joutumisessa. Näin ollen tottakai siirtolaiszombiet heräävät ja aloittavat pureskelun. On siis jälleen kerran ammuttava kaikkia päähän ja vapautettava elävät kuolleet kirouksestaan. Tietenkään ihan tällaista ei tapahdu koska budjetti ei ole sallinut kuin suurinpiirtein yhden veritehosteen, mutta on siellä sentään se kun zombievauva puree Michaelin kurkun auki ja niin on kirous voitettu. Tai no, ainakin niiden siirtolaiselävienkuolleiden osalta.

20 sekuntia alkutekstejä ja ehdin jo näkemään Dawn of the Living Deadin olevan David Heavenerin ohjaama sekä pääosittama (tuottanut ja kirjoittanut myös), joten jos minulla oli yhtikäs mitään odotuksia elokuvan laadukkuuden suhteen niin ne katosivat tämän myötä. Kiltisti sanottuna Heavener ei ole mikään hyvän elokuvan merkki, mutta toisaalta hän saattaa parhaimmillaan tehdä niin huonoa että hyvää, joten odotukset siis sen suhteen.
Mutta ihan oikeasti, jo pelkästään Dawn of the Living Deadin kannen katsominen kertoo sen olevan mahdollisesti parhaimmillaankin vain B-tasolla, jolloin kyllä tämän lähtee alkujaankin katsomaan olettaen saavansa roskaa silmiensä eteen ja jos tosiaankin oletti saavansa muuta niin viimeistään niiden 20 ensimmäisen sekunnin aikana paljastettu Joe Estevezin läsnäolon tulisi korjata näkemys. Toive siis on niin huonossa että hyvä.
Näitä Jotain Jotain Living Deadeja on nykyään niin hitosti, että jos koettaa löytää mitä tahansa taustatietoja esimerkiksi tällaisen turhanpäiväisen kirjoituksen pohjaksi niin alkaa olemaan niin ettei edes google ole ystäväsi. Joten hyvä vain ettei Dawn of the Living Dead ole tälläkään kertaa se ns. oikea nimi, jolloin hakutuloksia saa helpommin tuolla Curse of the Mayalla. Tietenkään sitä ei mainita edes kannessa olevissa tekijätiedoissa, jolloin aluksi pitää hakea esimerkiksi ohjaajaa jotta saa edes sen tietoonsa. Joskaan niin se kuin seuraava vaihtoehtoinen nimi eli Evil Grave: Curse of the Maya eivät tuota mitään erityisen syvällisiä tietoja, koska miten tällaisella sellaisia voisi ollakaan. Löytyi sentään sellainen helmi, että Heavener väitti kuinka talo jossa he kuvasivat oli oikeasti kirottu ja siitä olisi voinut haluta kuulla muutakin oletettavasti juopuneen hourailuja joka jäi noinkin lyhyeksi. Heavener on aika vastenmielisen oloinen tyyppi. Hän on sellainen joka tekee elokuvansa tuodakseen itseään ja erinomaisuuttaan esille ja tekee sen olemalla sellainen douchebag ettei kenelläkään tunnu olevan mahdollisuuksia samaan ja vaikuttaa kaiken lisäksi olevansa rehellinen siinä, että on ihminen jota ei haluaisi tuntea. Erinomaisuutensa hän puolestaan osoittaa siten ettei tiedä elokuvanteosta hevonv*ttuakaan. Dawn of the Living Dead on ruma, tyhmä ja sen pitäisi hävetä olevaisuuttaan. En oikeasti oikein tiedä mitä sanoa tästä sillä kun sen mieleenpainuvin kohta on se kun ajassa 36:39 levy juuttui looppiin joka kierrätti samaa sekunnin kestävää nykivää äännähdystä ja kesti muutaman minuutin verran kunnes ymmärsin, että levyssä on vikaa eikä kyseessä ollut mikään Heavenerin käsitys jostain taiteellisesta tehosteesta. Tämä aiheutti myös sen, että minulla jäi kappale väliin ennen kuin elokuva lähti taas toimimaan normaalisti. Josta tietenkin olen kiitollinen sen säästäessä edes hieman kärsimykseltä.
Tällä hetkellä en voi kuitenkaan todeta juuri sen ihmeellisempää kuin, että kyseessä on elokuva joka on ainoastaan p*ska ja se on sen suurin kehu. Ei toimi edes roskaviihteenä. En taida edes kehdata viedä tätä kirppikselle ja minä sentään olen jo onnistumatta koettanut kolmasti myydä siellä eurolla Mitäs me Spartalaiset-boksia.

Kansikuvan mörökölli toi mieleen Ghosts of Marsin. Tuon John Carpenterin huonoimman elokuvan, ettei sekään nyt kovin onnistunut kehu ole.
No okei, laittomien siirtolaisten yhdistäminen eläviin kuolleisiin lienee sentään ideana aika erilainen, vaikka kyseessä onkin perinteinen ihmisiä on murhattu ja heidät tulee vapauttaa kirouksestaan kulkea maan päällä-tarina, eikä siis tosiaankaan mitään republikaanipolitiikkaa.

Enkä tajua miksi elokuva on kuvattu lähes kokonaan day for night-filtterillä. JOPA PÄIVÄAIKAA KUVATESSAAN!
Ja kuka enää 2000-luvulla kirjoittaa zombieleffaan tälläista dialogia?:
"Wow! hold on a minute. You're telling me that the dead don't know they're dead. That the dead are alive?"
Eiköhän se ole tullut selväksi jo niissä 287 muussa edeltävässä zombiekuvaelmassa, joista 187 tuli vasta edellisenä vuonna.

Ja lopuksi vielä yksi leffan oudoista jutuista: vauva puree Michaelia ainoastaan kaulaan, mutta kun Michael herää zombiena niin hänen koko naamansa on ruvella. Mitä hittoa, mistä tuo kaikki muu maniaccopmaisuus ilmaantui alle minuutissa?
Sitten taivaalle avautuu silmä ja sieltä iskee salama Michaeliin. Miksi ihan loppuun on pitänyt keksiä näin mainioita päättömyyksiä kun niitä oltaisiin kaivattu jo paljon aikaisemmin.

Tähdet: ei missään nimessä!

sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Cabin Fever: Patient Zero (2014)

Joukko nuoria aikuisia päättää lähteä bilettämään yksityiselle paratiisisaarelle, tietämättä kuinka samassa paikassa on salainen lääketieteellinen tutkimuskeskus jossa sopivasti tutkitaan helposti leviävän lihansyöjäviruksen nollapotilasta (Sean Astin). Virus tappaa nopeasti ja varmasti, joten kun nyt ollaan löydetty kantaja joka on itse immuuni sen vaikutuksille niin tottakai häntä halutaan tökkiä, mutta luonnollisestikin tohtorit ovat m*lkkuja ja potilas ei välitä kuin omasta navastaan. Mikä hitto siinä on, että Roth-metodiin kuuluu pelkästään p*skiaisena olo?
Tottakai virus pääsee ilmoille ja taas kerran porukka mätänee. Loppuun vielä se tavanomainen osoitus siitä kuinka vaikka tämänkertainen ongelma muka ratkesi on virus edelleen voimissaan ja täten mielikuvituksen puutteessa voidaan tehdä neljäskin osa tismalleen samalla kaavalla. Erikoista lieneekin se, että Patient Zero on olevinaan esiosa ja siten tietenkin koko virusleviämisen alku, mutta elokuva kulkee niin samalla tavalla kuin edeltäjänsäkin ettei sillä ole mitään merkitystä missä kohtaa ajanjaksoa tämä nimenomainen osa tapahtuu ja jo oleva tai myöhemmin tehtävä jatko on sen mukaista.

En ole tainnut aiemmista Cabin Fevereista kirjoittaakaan enkä usko niiden siintävän kovinkaan lähellä tulevaisuudessa, mutta varmasti olen jossain vaiheessa maininnut niistä ensimmäisen sillä Eli Rothin ohjaustyö vuodelta 2002 on mielestäni yksi kaikkien aikojen p*skimpia elokuvia ja olisi suoranainen ihme jos se ei olisi näiden vuosien varrella tullut ainakin jo kerran todetuksi. Kakkonen (2009) ei ollut yhtään sen parempi, joten tämä kolmas osa ei kyllä pahemmin herätellyt halua katsomiseen ja vaikka siitä onkin jo aika tovi kun DVD päätyi hyllyyni niin tämä on ensimmäinen kerta kun kyseisen tekeleen päästin soittimeen saakka. Ensimmäisestä osasta tehtyä vuoden 2016 uudelleenversiointia en ole nähnyt ja ainoa kiinnostava seikka siinä vaikuttaisi olevan se, että väitetysti Roth olisi tuottanut sen jotta saisi oman elokuvansa mainetta nostettua ja se kertoo ettei se remake varmaan nyt kovin hyvä ole jos muka sen rinnalla alkuperäinen olisi parempi. Sinänsä nämä kaikki tuntuvat jo olevan jossain aikaloopissa jumittavia remakeja kun jokaisessa on joukko ihan käsittämättämän ärsyttävän bilenuoria ja sitten lihansyöjävirus mädättää heidät. Itse asiassa tätä kirjoittaessani (29.3.2021 ja joo, miksi en saanut aikaiseksi aiemmin julkaistua tätä? on aiheellinen kysymys) Youtubessa tyrkytetään vastenmielisen oloista Ex on the Beach-realityn (jep, tositv) mainoksia ja kyseinen ohjelma vaikuttaa ihan Cabin Feverilta, joten kenties Roth olikin jonkin isomman jäljillä ja siten vaikkapa jokin ymmärryksen yläpuolella oleva satiirikko.
Ei, kyllä hän on vain samaa eksploitatiivista kuonaa kuin ihmiset jotka luovat noita Ex on the Beacheja.

Elokuvan yllättävin ja mielenkiintoisin seikka oli nähdä Limp Bizkitin Wes Borland yhdessä näkyvimmistä rooleista. Kunnes sitten tajusin ettei se ollutkaan Wes Borland.
Lisäksi minua lievästi huvitti se, että elokuvassa on kaksi naistohtoria joista toinen on se sympaattisen empaattinen ja toinen ns. lumppu, ja jotta asia kävisi selväksi on tehty näinkin yksinkertainen temppu:
En valita, mutta olihan se kieltämättä koomista kun ei viitsitä edes tuota enempää yrittää.

Kyseessä on Cabin Fever hyvässä ja pahassa, jolloin se hyvä lienee varsin onnistuneesti tehdyt visvaiset goretehosteet ja paha on käytännössä kaikki muu. Aiemmista osista pitäneille tätä saattanee esiintyä heikoimpana syystä, että elokuva kulkee tutuista elementeistä huolimatta ihmeen hitaasti. Aivan kuin ajatuksena olisi hetkittäin ollut tehdä tunnelmallista versiota Cabin Feverista, mutta silti olla edelleen tietoisesti oksetusfantasiaa ja niiden yhdistelmä näyttäytyy aika tylsänä. Mutta ainakin ne mätänemismaskeeraukset ovat edelleen onnistuneita.

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Clockers (1995)

Huumeiden katukauppias Strike (Mekhi Phifer) on väsynyt notkumaan puistossa ja haluaisi elämältään muutakin kuin sen nyt tarjoaman vatsahaavan. Pomo Rodney (Delroy Lindo) kyllä puhuu kauniita siitä kuinka Strike on kuin hänen oma poikansa ja haluaa hänelle vain parasta, mutta totuus on se että nuorukainen on pelkkä työkalu ja sellaisen voi korvata koska vain. Jos pistät hengiltä toisen huumekauppiaan, pääset pois kadulta sisätiloihin ja Strike uskoo tähän. Samalla kuitenkin nuoriherra on jo sen verran syvällä saastassa, että vetää veljensä sekä naapurustossa asuvan pikkupojan ennenaikaista kuolemaa sisältävään maailmaansa.

Olen nähnyt Clockersin edellisen kerran silloin kun se aikoinaan alunperin ilmestyi videovuokraamoiden hyllyille eli aika tovi sitten ja pakko myöntää, että muistikuvani siitä olivat positiivisemmat kuin mitä uusintakatselu tuki. Ihan hyvä leffa on kyseessä ja tokihan se silloin 90-luvun puolivälin paikkeilla oli aika kova juttu, jättäen siksi ne hyvät mielikuvat, mutta nyt kun Clockersia katsoo niin se on kestänyt aikaa yllättävänkin huonoksi. Ajankuva sen hetken trendikkäine vaatteineen ja vaikkapa musiikkivalintoineen ovat tietenkin seikkoja jotka pitävät elokuvaa väkisinkin menneessä, mutta Spike Leellä on vanhempiakin ohjaustöitä jotka eivät tunnu samoista tekijöistään huolimatta jumittavat tekoajassaan yhtä pahasti. Clockersin ilme on kuitenkin sen verrran vahvasti aikaansa, että sen löysähousuilun ja puvuntakkien oheen kaipaisi Leelle tuttua iskevää esiintymistä ja dialogia viemään ajatuksia toisaalle, mutta näistä edellinen on enimmäkseen rutiinisuoritusta ja jälkimmäinen kaikkea muuta kuin terävää. Kun elokuvan energisin osuus on sen huumeiden katukauppiaita esittelevä intro jossa kinastellaan rapmuusikoiden katu-uskottavuudesta, voi hiukan hämmästellä miksi samaa voimaa ei löydy kuin häivähdyksin tästä eteenpäin. Tämä tuntuu elokuvalta jossa Lee olisi tullut kesken kaiken ohjaajaksi ja koettanut muokata jo olemassa olevaa teosta omannäköisekseen, mutta tietenkin ajanpuutteen ja jo valmiin materiaalin puitteissa onnistunut siinä vain osittain. Leeltä kun tuntuvat jo mainitsemani elokuvan aloitus jossa on hieman sellaista Do the Right Thing-fiilistä ja ihan loppuun laitettu sosiaalipoliittinen puhe ihmisistä (ts. rotukysymys), mutta muutoin elokuvan murhatutkintajuoni ja sen käsittely siihen liittyvine henkilöineen vaikuttaisi olevan jonkun toisen heiniä. Rakenteellisesti erikoista on vieläpä se, että alkupuolen vauhtia joudutetaan laittamalla sekaan irrallisia musiikkivideopätkiä ja videopelikuvaa (johon tehdään kyllä myöhemmin aika mainio, joskin hieman kliseisen oloinen paluu todellisuudessa), mutta kunhan nämä ja parit muut kuvakikkailut on ennen puoliväliä käyty läpi niin loppuosa pidättäydytään täysin tasaisella maastolla, mikä tekee alusta loppuun kulkemisen aika tasapainottomaksi. Se saa ajattelemaan, että joko ideat taikka kiinnostus loppuivat.

Elokuvassa on muuten aika erikoinen kuvallinen ilme siten, että värit ovat aika räikeitä ja välillä valaistus on yksityiskohtia peittävää, mutta samalla pyritään rakeiseen dokumentaariseen kuvaan ja haetaan uskottavuutta vapaalla käsivarakuvauksella. Saturaatiopisteitä ylittävät värit eivät kuitenkaan oikein istu siihen kuvaustapaan jossa yleensä haetaan viemärilikaisuutta. Peukut kuitenkin rohkeahkosta kokeilusta.

Nämä eivät ole mitään niin pahasti silmille hyppiviä ongelmia etteikö Clockersia katsoisi ihan sujuvasti loppuunsa ja jos kyseessä olisi pienempiprofiilinen ja sanoisinko heikompi ohjaaja kuin Lee, eivät ne kenties tulisi huomatuksikaan, mutta tässä yhteydessä ovat jonkinlainen häiriötekijä. Minkä vuoksi sitä tuumiikin, että vaikka alunperin tämän elokuvan ohjaajaksi aikonut Martin Scorsese ei tiettävästi tuottajastatuksestaan huolimatta puuttunut elokuvantekoon millään tavoin, niin kenties Clockers oli kuitenkin alunperin kirjoitettu liiaksi Scorsesen "kielelle" ja ei siksi taipunut vaivatta ohjaajavaihdoksen myötä. Sinänsä olisi ollutkin mielenkiintoista nähdä millainen tästä olisi tullut Scorsesen käsissä, etenkin kun Clockersin sijaan tehty Casino vaikutti aihepiiriltään liiankin helpolta valinnalta. Ei niin ettäkö tämä olisi ollut pääosiltaan kovinkaan suuri harppaus muualle, mutta pelkästään se kuinka käsitellä kohtauksia joissa puhutaan vaikkapa Chuck D:stä Sinatran sijaan olisi ollut varmasti erikoista hänelle.

No kuitenkin, Clockers on ihan hyvä rikosdraama ja siinä on ihan hyviä näyttelijöitä tekemässä ihan hyvää työtä, mutta kertaakaan ei tule fiilistä kuinka nyt koetettaisiin oikeasti ravistella mitään ja ylittää itsensä. Varmasti jokainen elokuvan mainittavin tekijä oli tehnyt jo parempaa aiemminkin ja nyt tyydyttiin siihen ihan hyvään.
Pidin kyllä varsin paljon siitä, että hahmot tuntuivat enimmälti osin varsin arkisilta ja etenkin se kuinka Delroy Lindon esittämä huumekauppias ei ollut oikeasti mikään kroisos vaan tuiki tavallinen duunari oli hyvä keino pitää jalat maassa. Joten bling bling ja muut näennäiset varallisuudet merkit loistivat poissaolollaan.

Siltikin olisin toivonut ettei päällimmäiseksi ajatukseksi jää Clockers-nimen yhdistäminen Kummelin Police-sketsiin jossa "mä tuun kellottaa sua".

Niin ja oheismainintana se, että hyvin oli mieleen jäänyt elokuvan juliste jossa on tuo ns. ruumista merkkaava liitupiirros ja pidän sitä edelleenkin varsin tyylikkäänä:

Joskaan sitä en tainnut tietääkään että alunperin se oli tuollainen paloiteltu "ruumis" ja muutettu ilmeisesti siksi, että Saul Bass veti herneen nenään väittäen kuvan kopioivan hänen Anatomy of a Murder-julistettaan:
Ehdottomasti!

Tähdet: ***

maanantai 29. maaliskuuta 2021

Assassin's Bullet (Sofia, 2012)

Menettettyään perheensä kuolemalle jätti FBI-agentti Robert (Christian Slater) sekä kenttätyön että kotimaansa taakseen siirtyen Bulgariaan tekemään seagalmaista hädin tuskin B-luokan eurotrashleffaa. Ei kun hetkinen, nyt hyppäsin jo vähän liian pitkälle. Siis elokuvan tarinan mukaan Robert jätti toiminnan sikseen siirtyäkseen toimistotöihin. Joskin olen aina ymmärtänyt, että FBI:n toimintavalta kattaa vain pohjois-amerikan ja CIA toimii rajojen ulkopuolellakin? Siis ainakin näin virallisesti, mutta välillä tuntuu että esimerkiksi FBI otetaan mukaan vain koska sen ajatellaan kuulostavan tarpeeksi tutulta ja se yhdistetään automaattisesti kaikenmaailman agenttitoimintaan. Kuka välittää, koska Robert kuitenkin nyt on edelleen FBI-agentti vaikka työskenteleekin itä-euroopassa ja tottakai tässä sanotaan, että kyseessä on ns. black ops-toimintaa, joten se siitä sitten.
Samaan aikaan samassa kaupungissa liikkuu naispuolinen ammattitappaja joka pistää hengiltä FBI:n etsityimpien listalla olevia pahiksia ja ilmeisesti se pitää estää. Siispä suurlähettiläs Ashdown (Donald Sutherland) houkuttelee Robertin tämän aikeen toteuttajaksi. Aloitetaan siis vesipiipulla ja katselemalla eksoottista tanssia. Raskasta työtä. Robert ryhtyykin romanttiseen suhteeseen näkemänsä naistanssijan kanssa ja hän tietenkin koettaa myöhemmin murhata agenttimme.
Toisaalla tapaamme naisopettajan joka lapsena menetti vanhempansa terroristi-iskussa ja on sittemmin pahasti traumatisoitunut, ja syy miksi en mainitse naishahmojen nimiä johtuu siitä, että tämä seikka liittyy elokuvan suht' yritteleväiseen twistiin.
.
..
...
Hitot! se on sama nainen (Elika Portnoy) kaikissa kolmessa tapauksessa.

Assanssin's Bullet on aikalailla sellainen elokuva jonka pääosassa olettaisi näkevänsä joko Steven Seagalin taikka Jean-Claude Van Dammen, joten heidän eurotrashhalpiksia katsoneet ovat varsin kotonaan tämänkin parissa. Siispä visuaalisesti teos on halvan näköinen, aksentit paksuja ja jostain syystä kaikki on aina jotenkin kosteaa ja kuraveden väristä, aivan kuin se olisi jokin tunnusmerkki osoittamaan eurooppalaisuutta (puhumme siis pääosin keski- tai itäeuroopasta, emme pohjoismaisesta ilmeestä). Kovasti koetetaan olla jonkinlaista jenkkityylistä toimintaa ja samalla kuitenkin muistuttaa jotain kuvauspaikkana toimivasta maasta (esim. puhumalla vaikkapa perinneruuasta, tms.), mutta lopputulos on aina kuin koettaisi uskotella tölkkilihan olevan entrecôte. Plussaa kylläkin siitä, että usein kun kuvassa ei ole englanninkielisiä näyttelijöitä ei kyseistä kieltä myöskään puhuta ja tällöin tulee eniten fiilistä siitä kuinka halutaan olla muualla kuin jossain muka-amerikassa.
Toinen ja samalla aika suurikin plussa tulee siitä, että vaikka tätä nyt tyrkytetäänkin elokuvana jossa sankarillinen Slater jahtaa säälimätöntä ammattitappajaa eli pahista, niin kyseessä onkin enemmänkin Tyttö nimeltä Nikitasta lainaava kertomus aivopestystä valtion tappajasta ja Elika Portnoy toteuttaakin kolmoisroolinsa varsin onnistuneesti, vaikka puitteiden toivoisikin olevan paremmat. Tämä näyttää rumalta, kulkee enimmäkseen kuin täi tervassa, esittelee hahmoja jotka vain unohdetaan kesken kaiken ja on selvästi niin ihastunut ideaansa monipersoonallisuustappajastaan että unohtaa perustella monia siihen liittyviä asioita. Toki ajatuksena on varmasti ollut se, että Portnoyn hahmoa koetellaan ja siten koulutetaan vielä, minkä takia Robert piti ylipäätään ottaa mukaan ja esitellä yhdelle Portnoyn persoonallisuuksista, mutta nämä toteutetaan sen verran aukkoisesti etteivät vaikuta juuri loppuun asti mietityiltä. Esimerkiksi Portnoy ei muka tunne Slateria muun kuin tanssijaroolinsa kautta ja nämä hänen persoonallisuutensä eivät ole tietoisista toisistaan, mutta kohta hän kuitenkin osoittaa tietävänsä mitä oikeasti tekee työkseen ja tuntee sillä puolen Slaterin. Silti heti perään onkin taas uusi neljäs persoona, kuin tyhjä taulu edellisiin nähden. Olivat ne isompia taikka pienempiä, niin vastaavia huolimattomuusvirheitä löytyy liiaksi elokuvalle joka sentään osoittaa yhden ideansa puolesta potentiaalia parempaakin. Ehkä sitä ei siis pitäisikään verrata Seagalin euroroskaan, koska niistä puuttuu se yksikin hyvä idea.

Hei, miten ihmeessä kaikki pahimmat terroristit ovat päätyneet majailemaan Bulgariaan? Onneksi heidät sentään tunnistaa siitä, että jokainen pitää kaulaliinaa. Tämä melkein koitui Slaterin kohtaloksi.

tiistai 16. maaliskuuta 2021

The Storm - Myrsky (The Storm, 2009)

Luke Perry taisi olla suosituin Beverly Hills 90210-sarjan näyttelijöistä, mikä ei tietenkään ole mitään muiden vähättelyä, mutta enpä muista naispuolisten koulutovereitteni kuolanneen yhtä paljon muiden hahmojen perään kuin bad boy Dylanin. Joka hänkin ns. alaluokkastailistaan huolimatta taisi olla jokin rikkaan perheen kakara joka halutessaan saisi kaiken tarjoilijan tuomalla hopeatarjottimella. No kuitenkin, herran rockabillymainen look ja prätkällä ajaminen olivat tietenkin keskiluokkaisille hevostytöille kuin sokeriansa ja toki Perryssa tuntui olevan karismaa enemmän kuin kollegoissaan, joka ilmeni etenkin miehen myöhemmällä uralla jossa alkoi olemaan huomattavasti rosoisempia roolituksia kuin muilla Beverly Hillsläisillä.

Mielenkiintoisesti tai ehkei sittenkään, mutta nimi Luke Perry tuo minulla aina ensimmäiseksi mieleen Buffy vampyyrintappaja-elokuvan jossa hän esitti miespääosaa. Joskin kun sanon miespääosa niin kyllä elokuvassa on oikeastaan vain naispääosa ja loput roolit sukupuolesta riippumatta ovat sivuosia. Sivumennen mainittuna en edes seurannut Buffy-televisiosarjaa, joten tuo nimi yhdistettynä vampyyrintappamiseen tarkoittaa minulle Kristy Swansonia.
Onkohan Buffy lyhennys Bufordista?

Vaikkakaan en koskaan nähnyt Luke Perryssa mitään uusi Tom Cruise-tähteyttä, oli hän kuitenkin mielestäni Beverly Hillisin parempia näyttelijöitä ja filmografiansa perusteella väitänkin hänen sarjan jälkeisen uransa olleen näyttelijän kannalta onnistuin, siellä ollessa haastavampia rooleja koettavana. Miehen tunnetuimpiin post 90210-rooleihin lukeutuu eittämättä vankisaarnaajan osa Kylmässä ringissä ja siinä hän olikin sen verran onnistunut, että ilman varsin mieleenpainuvaa kohtaloaan onnistui hän murtautumaan esille muutoinkin varsin värikkäässä henkilögalleriassa. Joskin näissäkin lievissä kehuissani tulee huomioida nimenomaan se, että kyllähän esimerkiksi Ian Ziering oli varsin onnistunut roolitus Sharknadoihin, mutta Perry taisi ainona 90210-alumnina esittää roolivalinnoissaan rohkeutta, kuin todistaakseen olevansa muutakin kuin kevyen sarjan esiintyjä. Sinänsä hänenkin näyttelijäuransa koostui ex-kollegoidensa tavoin pitkälti tv-sarjavierailuista, minisarjoista ja suoraan videolle-tuotannosta. Isoin elokuvatuontantonsa taisi olla pikaesiintyminen Luc Bessonin Fifth Elementin introssa:
Luke Perry kuoli vuonna 2019, ollen 52 vuotias ja siten aivan liian nuori.

The Storm on hieman alle kolmituntinen, kaksiosainen television minisarja ja koska aika harva niin pitkä teos jaksaa pitää intoa yllä yhdeltä istumalta katsottuna on se varmasti ideaaleinta katsoakin kahdessa osassa kuin näin levyltä yhtenä pitkänä elokuvana. IMDb vieläpä ilmoittaa pituudeksi neljä tuntia, mikä kuulostaa jo rankaisulta.

Kenraali Braxton (David James Elliott) ja rikas teknologiafirman omistaja Terrell (Treat Williams) valmistelevat säänhallintalaitetta, jolla siis voitaisiin kirjaimellisesti luoda se ns. sade joka pyyhkii kaiken saastan kaduilta, mutta kuten tiedämme niin näissä jutuissa hommat riistäytyvät aina käsista ja nyt kun viisi minuuttia on elokuvaa kulunut taisin nähdä jo kaiken oleellisen, joten näkemiin!
.
..
...
....
.....
No okei.
Luonnollisestikin Terrellin idealistinen alainen ja tuon säänhallintalaitteiston luoja tohtori Jonathan Kirk (James Van Der Beek) haluaa lisää kokeita varmistaakseen, että laite jolla hänen tietääkseen on tarkoitus tuoda sadetta kuivuuteen ja tehdä muutakin hyvää toimii, huomaa jossain vaiheessa kuinka luomuksensa on päätymässä massatuhoaseeksi ja pyrkii siis estämään tämän tapahtumisen.
Hei, nyt leffaa on kulunut 1o minuuttia ja jo nyt näkee mielessään kuin Van Der Beek pakenee valtion kätyreitä, saa varmaankin apua joltain totuuden perässä olevalta toimittajalta ja jos se toimittaja on nainen niin romanssihan siinä samalla syntyy. Van Der Beek saa lopulta totuuden julki, pysäyttää ainoana kykenevänä koko laitteen ja valtio lakkauttaa projektin. Siinä ohessa ollaan varmaan koettu joitakin tietokoneistettuja pyörremyrskyjä tahi vastaavaa.
Holy shit! ette muuten arvaa mitä jatkossa tapahtuu?
Van Der Beek pakenee valtion kätyreitä, saa apua joltain totuuden perässä olevalta toimittajalta, Dannilta (Teri Polo), mutta romanssia ei ehdi syntymään koska nainen tapetaan heti eikä kohta ja Van Der Beek lavastetaan murhaajaksi. Plussana se, että Danni sentään oli Van Der Beekin ex-tyttöystävä, että romanssi ainakin on ollut kuvioissa. Luojan kiitos siellä on korvaavana hahmona tiukka, totuuden perässä oleva kyttä eli Devon (Marisol Nichols), jonka kanssa Van Der Beek voi sitten sen romanssin aloittaa. Varsin tutun oloinen idea tämäkin.
Van Der Beek saa lopulta totuuden julki, pysäyttää ainoana kykenevä laitteen ja valtio lakkauttaa projektin. Siinä ohessa ollaan koettu joitakin tietokoneistettuja pyörremyrskyjä ja vastaavaa.
Toki siellä on muitakin hahmoja kuten köyhä nuoripari joilla on vauva tulossa ja muita ns. katastrofielokuvan perustyyppejä.

Kolmisen tuntia näin yllätyksettömälle elokuvalle on aivan liian pitkä aika. Aivan liian pitkä! Kyllähän vauhtia on koettu pitää yllä jatkuvilla nykivillä leikkauksilla, juopuneella kuvauksella (vaakatasossa pysyminen on ollut selvästikin haasteellista) ja muutamilla split screeneilla, mutta pääosin innoton esiintyminen, yllätyksetön tarinankulku ja yleinen laiskuus aiheuttavat sen, että kenties 90 minuuttisena kyseessä olisi saattanut olla jotain kivaakin B-kamaa. Sitä pidempänä kyseessä on enimmäkseen uniääkettä. Sinänsä kyseessä on ihan kelvollinen television katastrofielokuva täynnä tuttuja naamoja ja säästeliäästi käytettyjä halpuutta huokuvia tehosteosioita, että tosiaankin kaikesta kuluneesta tuttuudestaan huolimatta pahin ongelma on pituus. Niin ja ehkä aina tosi valjun oloinen James Van Der Beek, joka tuntuu hymyillessäänkin imevän ilon kaikesta.

Treat Williams sentään on tuttuun tapaan mainion vihastuttava. Hän taitaa hyvin tuollaiset hurmaavan lipevien m*lkkujen roolit.

Riippumatta siitä onko kyseessä televisioon, suoraan videolle taikka teatterilevitykseen tuotettu teos, on suurimpia harmituksia katastrofielokuvissa se ettei niissä panosteta juurikaan tarinaan taikka henkilöhahmoihin. Itse elokuvan kuvaama katastrofi ja sen tehosteinen näyttävyys tulee aina etusijalla, jolloin esimerkiksi hahmot otetaan valmiista varastokamasta ja tästä syystä ne ovat aina niin tuttuja. Ihan ymmärrettävää koska tällaisissa tapauksissa spektaakkeli onkin tärkein ja nimenomaan sitä tullaan katsomaan. Siksipä vielä suurempi harmitus on se kun elokuvan täky jää toteuttamatta ja se vähäkin huolimattomasti. The Stormin storm kun on varsin vähäistä ja mitäänsanomatonta, jolloin fokus olisi voinut olla vieläkin enemmän tarinassa jossa valtion jahtaama tavis kokee kafkamaista painajaista. Ehkäpä tätä vain on markkinoitu väärin ja se onkin elokuvan tarkoitus, mutta siihen ei usko nyt kukaan. Koska nyt se näyttävyys jää tavanomaiseksi tihkusateeksi sekä puheen tasolle ja oli syynä sitten kyvyttömyys, haluttomuus taikka resurssien puute, ei katastrofielokuvan halua olevan pelkkää sateen rauhoittavaa ropinaa katolla. Tiivistys sinne 90 minuuttiin tehnyt tällekin seikalle hyvää, koska silloin myrskytehosteiden vähäisyyteen ja merkityksettömyyteen ei olisi varmaankaan kiinnittänyt niin paljon huomiota.

Ja se Luke Perry? Hän tulee mukaan siinä vähän tunnin jälkeen esittäen hyvien puolella olevaa tyyppiä, istuu 30 minuuttia, osoittaa sitten olevansa pahis ja kuolee. Perry kyllä istui ihan vakuuttavasti.
Ohimennen mainitakseni on jotenkin hauskaa, että Perry teki urallaan (ainakin) kolme toisiinsa liittymätöntä Storm-nimistä filmatisointia joista ensimmäisen vuonna 1999 ja kolmannen sopivasti tämän nyt vuorossa olleen jälkeen vuonna 2010, olihan se kuitenkin nimeltään The Final Storm.

Ehdoton suosikkikohtaukseni elokuvassa on muuten se kun Van Der Beek pidätetään kahvilassa ja kas! juuri sillä hetkellä salama iskee rakennukseen tainnuttaen vain nuo pidätystä suorittavat poliisit.
Musiikissa on sentään ajoittaista yritystä.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Cross (2011)

Koska en ole oikeastaan yhdenkään Beverly Hills 90210-sarjasta tutun näyttelijän fani, en myöskään yleensä valitse elokuvia heidän mukaansa. Tietenkin pois lukien tämä nyt vielä meneillään oleva teemakatselu jossa heidän tähdittämiään elokuvia esiintyy, mutta muulloin harvemmin leffa päätyy ostoskoriin vain koska siinä nyt sattuu olemaan Jason Priestley taikka Jennie Garth. Ellei sitten juuri sillä nimenomaisella hetkellä satu päähän pilkahtamaan ajatus siitä kuinka se voisi olla hassua, tms. Aika valittevan harvoin on kuitenkaan niin, että elokuvat joissa 90210-tyypit esiintyvät ovat mielenkiintoisia ja vielä vähemmän heidän itsensä ansiosta. Tämän sanottuani Cross vaikutti kuitenkin kiintoisalta kun sen joitakin vuosia sitten ostin ja osittain siinä nimenomaan kiehtoi ajatus siitä, että nyt ja silloin kun sarjakuvasankarileffat olivat erityisen suosittuja niin millainenkohan sellaiselta vaikuttava Cross on ja miten juurikin varsin keskinkertainen näyttelijä kuten Brian Austin Green siinä pärjäisi. Ulkoisestihan Green olisi sopiva johonkin toimintasankarin rooliin ja ehkä jos meininki on vauhdikasta sekä näyttävää, ei siinä mitään parhaan näyttelijän-suorituksia kaivatakaan ja Green saattaisi ollakin oivallinenkin valinta supersankariksi. Plussaa tuli myös siitä ettei kyseessä ollut taas jokin liiankin tuttu Marvel- tai DC-tuotos, koska tiedän jo miten Batmanista tuli Batman ja kuinka Hämähäkkimiehestä halutaan enemmän ja enemmän sakkolihaa sillä se on toistettu, toistettu ja toistetaan taas.
Kyllä, Cross oli ehdottomasti mielenkiintoinen ja siitä kertoo etenkin se, että tämän katselun ja oston välillä ehdittiin näköjään tehdä elokuvalle kaksikin jatko-osaa: Cross Wars (2017) ja Cross: Rise of the Villains (2019).
Olen siis selvästikin pitänyt kiirettä.
Joskaan en ole aikeissa hankkia edellä mainittuja jatko-osia. Tai no, kolmonen on kyllä saanut aika houkuttelevan arvostelun osakseen:

Joskus muinoin jokin jumalhamo päätti lahjoittaa valitsemilleen ihmisille supervoimia antavat amuletit, jotta he voisivat sitten suojella heikompia maailman pahuudelta ja sitten Mustanaamion tavoin siirtää vastuun aina seuraavalle sukupolvelle. Sieltä sitten siirrytään surkeasti aikakausia kuvaavan animoidun montaasin kautta nykyhetkeen ja amulettien tämänhetkisten sankareiden pariin. Tai hetkinen, miksi introssa puhuttiin amuleteista kun niitä on vain yksi ja siten tietenkin vain yhdellä henkilöllä? No kuitenkin, voimahely on Crossin (Brian Austin Green) kannettavana ja hänkin käyttää enemmän pistoolia pahisten päihittämiseen kuin jotain maagisia voimia.
Cross johtaa vigilanteporukkaa joka kulkee pelastamassa pulaan joutuneita, kuten ryöstön uhreja ja he sitten joko hakkaavat pahikset taikka ampuvat heidät. Joukossa on superkiukkuinen tyyppi, elegantisti puhuva tyyppi (joo, tosi), nainen, koominen tyyppi ja oli siellä joku muukin, mutta hänellä ei ollut varsinaista persoonallisuutta, kuten olisi esimerkiksi nainen. Ei kun sori, hänellä oli kepit joita heilutteli.
Kyttä (Tom Sizemore) haluaisi pysäyttää nämä itsensä lain yläpuolelle asettamat sankarit ja rikollispomo Erlik (Michael Clarke Duncan) on samoilla linjoilla. Siksipä Erlik haluaa aikaansaada jonkin superpahiksen tai jotain ja siihen vaaditaan hullun tohtorin Zyalin (Robert Carradine) sekä satunnaisten naisten verinäytteiden apua.

Äkkiseltään en huomannut Crossin olevan mihinkään sarjakuvaan, tms. pohjautuva, että kaipa tämä sitten on ainakin olevinaan originaali idea. Kommenttiraidalla kylläkin kerrotaan, että juurikin sarjakuvaksi Cross oli alunperin suunniteltukin. Järin uniikki tämä ei tietenkään ole, mutta helposti huomaa ajatuksena olleen tehdä sarjakuvasankarileffaa ilman tuttuja heeroksia ja kuitenkin olla samassa sarjassa. Joskaan viideltä eurolta vaikuttava budjetti ei tietenkään ole sallinut samanlaista näyttävyyttä kuin Kapteeni Amerikalla, mutta siltikin mukana on sarjakuvaruutusiirtymiä, ylikorostettuja värejä, hassuja lempinimiä, vaatetusta joka näyttää angstiselta kirpputori-Village Peoplelta, hullunkurisia aksentteja, naurettavia kampauksia, dialogia joka kuulostaa Dr. Evililta ja kaikkea sellaista minkä voi yhdistää sarjakuviin jos käsitys niistä on Pulteri tai Kippari Kalle. Tämä melkein vaikuttaa joko parodialta vallassa olevasta sarjakuvaleffabuumista taikka sarjakuvaleffalta jonka tekijät eivät ole koskaan lukeneetkaan mitään dogemeemejä pidemmälle. Such doge! Much wow! Todennäköisin syy ns. sarjakuvamaiseen sekavuuteen on se, että ideoita ei ole haluttu karsia jättääkseen jäljelle ne hyvät ja rahaa ei ole ollut oikeastaan yhtikäs mihinkään. Erityisen hämmentäväksi Crossin tekee vielä se, että se tuntuu jarruttelevan aivan liian paljon ja sitä budjetista riippumatta. Olenkin satavarma jotta tämän on pitänyt alunperin olla jotain Hobo With a Shotgunin henkistä elokuvaa, mutta vain supersankarimuodossa, sillä hetkittäinen roisi kielenkäyttö, ajoittainen tosi sleazy ulkoasu sekä samanlaiset hahmot ja tilanteiden ratkominen väkivallalla jossa selvästi on tarkoitettu sisälmysten lennätystä pelkän Iron Manin kaltaisen muksimisen sijaan saavat uskomaan, että Crossia ei kenties ole sensuroitu mutta siinä ei ole löydetty oikeanlaista keskitietä yhdistää grindhousemaisuus valtavirtaisuuteen.

Crossista on käytetty termiä mockbuster, mutta en näe tätä sellaisena koska en osaa yhdistää sitä tarpeeksi suoraan mihinkään toiseen elokuvaan. Kyseessä on kuin jokin The Punisher yhdistettynä The Expendablesiin ja koettaen väittää halvan eksploitaatiotrashin olevan olevan jotenkin yhteydessä mainstreamsarjakuvaleffoihin. Sinänsä Cross on siis oikeastikin mielenkiintoinen tuote, mutta sen olisi pitänyt olla vähemmän kiltti ja panostaa enemmän sinne vertauskuvana käyttämäni Hobo With a Shotgunin suuntaan. Uskon että se olisi ollut hyväksi tekemään Crossista tehokkaamman ja paremmin mieleenpainuvamman kuin olemaan enimmäkseen kiva yritys. Eihän tästä varmaan koskaan olisi ollut kaiken kansan hitiksi, mutta kulttimainetta varmasti olisi ollut mahdollisuus saada. Joskin kun kerran tämä on saanut kaksi jatko-osaa, niin kenties huonoista arvosteluista huolimattakin tämä oli riittämiin. Mutta näen tässä potentiaalia Deadpoolin tyyliseen elokuvaan joka on kieli poskessa olevaa sarjakuvaelokuvaa jossa on normaalia roisimpi ote ja uskallusta nauraa omalle genrelleen olematta kuitenkaan suoranaisesti parodia.

Aika vähän tässä on mitään supersankarimeininkiä sillä tavoin kuin mitä esimerkiksi kansi tai idea jostain voima-amuletista antavat ymmärtää ja se jälkimmäinenkin on enimmäkseen vain kuin jokin vihertävä voimakenttä luotiliivinä, muutoin supervoimat ovat perinteistä ammuskelua ja klassista turpaanvetoa. Joskin niitäkin olisi voinut olla vähän enemmän tai ainakin vauhdikkaampina, koska nyt ajaudutaan askeltamaan turhan usein kuin lyijysaappaat jalassa, mutta siinäkin lienee osasyynä budjetin koko ja siten kunnollisen panostukseen puute.

Mukana on aika paljon B-staroja joista moni on 40v ja vanhempien katsojien lapsuuden sankareita eli muun muassa C. Thomas Howell, William Zabka ja... no, siinä se kai sitten olikin. Mutta on siinäkin ihan tarpeeksi.
No hei, kun tässä on vieläpä Jake Busey, Robert Carradine (joka vetää roolinsa hulluna tohtorina ihastuttavan campina) ja esimerkiksi Danny Trejo niin nopeasti että arvelee sen olleen harhanäky, niin kyllä sitä aletaan jo lähestymään jotain B-star ensemblea. Tai no, ehkä C-tähdistöä.
Kolmosessa vaihtoa tapahtuu sen verran, että mukaan lyöttäytyvät muun muassa Lou Ferrigno, Jeremy London, Eric Roberts ja James Hong, että huh huh!

Ihan tarpeettomana Six Degrees of Kevin Baconmaisena triviana se, että C. Thomas Howell esiintyi paitsi alkuperäisessä Liftarissa (1986), mutta myös Jake Buseyn kanssa myöhemmin sen monien unohtamassa jatko-osassa (2003).
Hei, niin kehno kuin se jatko-osa onkin niin väitän sen olevan silti parempi kuin se remake vuodelta 2007. Uudelleenversioinnilla kun oli enemmän ja isommat resurssit ja oli silti pelkkää roskaa, kun kakkososa taas oli rahansa arvoista roskaa.

Niin joo, entäpä Brian Austin Green supersankarina? Hän on ihan okei. Harmiton. Eikä edes supersankari.

Tähdet: **

lauantai 6. maaliskuuta 2021

Unwed Father (1997)

Jos mietin millaisia aiheita jossain Beverly Hills 90210:n kaltaisessa nuorisodraamasarjassa käsitellään, niin sen ohella kuinka tuossa nimenomaisessa otetaan mukaan luokkaerot (joka olikin aikalailla muka sarjan punainen lanka sen alkaessa), ovat - muistan tai en - ainakin seuraavat kaksi taatusti tulleet jossain vaiheessa esille:

1. joku tuntee koulussa/urheilussa/työssä (todennäköisemmin kahdessa ensimmäisessä) suorituspaineita olla paras tai ainakin omasta mielestään tarpeeksi hyvä ja rupeaa napsimaan jotain Fisherman's Friendeja ja kas! kohta ollaan jo koukussa. Jossain vaiheessa sitten läheiset puuttuvat asiaan ja narkkimme sanoo kaiken olevan hallinnassa kunnes tulee riita ja kaikki ei olekaan hallinnassa. Sitten ollaan pahoillaan, lopetetaan jakso kohtaukseen jossa hän osallistuu johonkin AA-kerhon kokoukseen ja sanoo "hei, olen James McAvoy ja olen kurkkupastillikoukussa". Fade to black tai perääntyvä kamera-ajo eikä aiheeseen enää koskaan palata kuin vain korkeintaan jos joku toinen (yleensä vieraileva hahmo) kokee saman ja James tulee kertomaan olevansa tukena.

2. koulun ns. rentojätkä, raikulipoika ja kukaan ei kahlitse minua-tyyppi saa kuulla jonkun yhden illan ex-tyttöystävänsä kuolleen, jonka seurauksena hänestä tulee yksinhuoltaja joko ihan vauvalle taikka vähintäänkin iältään ja kooltaankin pienelle lapselle. Tässä sitten opitaan aikuisuutta ja muuta sellaista vastuunkantoa, kunnes tulee tietenkin hetki jolloin ilmenee ettei se ex-tyttöystävä ollutkaan kuollut ja hakee lapsensa takaisin. Vaihtoehtoisesti tuon neidon vanhemmat ottavat lapsen hoiviinsa. Kuitenkin näin saatiin niin sanotusti kakku ja syödyksikin se, jolloin seuraavassa jaksossa ei enää sankarimme tarvitse olla käsikirjoituksessa sidottuna lapsenhoitoon ja voidaan vaikka ajella moottoripörällä taikka ryhtyä hiphoptähdeksi. Tottakai aina joskus hän vie lapselle pehmolelun tai katsoo hänen valokuvaansa jotta katsoja muistaisi, että juu, reilu kaveri on kyseessä.

Näistä esimerkeistä jälkimmäinen tuli erityisesti mieleen kun katseluvuoroon asteli Brian Austin Greenin tähdittämä Unwed Father, jonka juoni on kutakuinkin tuo jälkimmäisenä esittämäni.

Jason (Brian Austin Green) tahtoo vain soitella bändinsä kanssa (musiikki: Mark Mothersbaugh. Mikä ei tässä löysässä ripulissa ole kyllä positiivinen meriitti hänelle) ja siten kun hän pokaa keikan yhteydessä sillä hetkellä herkän ja viattoman Melanien (Nicholle Tom) niin tapahtui mitä vain, ei se saa tulla rokkaamisen - jos sitä sellaiseksi haluaa kutsua - tielle. Tottakai Melanie tulee ensilaukauksella raskaaksi, mutta Jason on siirtynyt jo seuraavan yhden illan varieteen pariin ja ehdottaa Melanielle aborttia. Siispä kun aika on otollinen dumppaa Melanie vauvan Jasonin hoiviin ja lähtee lätkimään. Mitä nyt? Pitääkö Jasonin ottaa vastuuta teoistaan, kuten myös elämästään? Hittolainen, kohta vielä pitää jättää baareissa hengailu sekä rokettirolli sivummalle ja panostaa isän järjestämään hyväpalkkaiseen suojatyöpaikkaan. Ja kuten tiedämme, niin tällaisissa tarinoissa sellainen on yhtä kuin heittäisi päähenkilön verisenä ja jalat amputoituna leijonille, mutta vain pahempaa. Siltikin, juuri niin käy että Jason oppii isyyttä, aikuisuutta ja muuta sellaista mitä osaa tällaiselta elokuvalta odottaakin. Lopuksi lapsi vieläpä palaa äidilleen (jota esitetään aika p*skiaisena jotta saadaan korostettua Jasonin kasvua ihmisenä), että aivan kuten aiemmin antamassani esimerkissä, että jos halutaan tehdä Unwed Father kakkonen niin ei tarvitse enää sitoa menoa ja meininkiä aiemmin saatuun jälkikasvuun.

Kyseessä on varsin tavanomainen nuorisodraama jossa muuten on aika älyttömän huono valaistus, että jos johonkin olisin kaivannut parannusta niin siihen. Niin ja ehkä myös näyttelemiseen, ohjaamiseen, kuvaukseen ja käsikirjoitukseen, mutta tyydytään nyt siihen valaistukseen.
Unwed Father kulkee laiskasti, on näytelty samalla tavalla, mutta on etenkin kirjoitettu kuin kohdeyleisönä olisi tavutusta sekä isoja tikkukirjaimia avukseen kaipaavat. Kaikki peruskliseet käydään läpi ja viimeistään siinä vaiheessa eli lähes heti kun Jason joutuu etsimään oikeita fyysisiä töitä elättääkseen itsensä ja lapsensa tulee mieleen, että joo, Unwed Father on nuorisodraamojen Doro-puhelin: kaikki tehdään isoin elein, alleviivatusti ja rautalalangasta väännetyn selväksi, että yritystä minkäänlaiseen haasteellisuuteen ei ole edes unissa. Näin ollen jos ohjaus sekä näytteleminen on laiskaa, ei siitä voi ehkä täysin syyttää edellä mainittujen suorittajia kun esitettävä materiaali ei anna motivaatiota parempaan. Löydät helposti parempiakin vaihtoehtoja.

Sivumainintana se, että muistaakseni Greenin hahmolle 90210:ssa kirjoitettiin sisällöksi halu olla muusikko, ihan vain jotta hänellä olisi muutakin merkitystä kuin olla Tori Spellingin roolin poikaystävä. Tiedättehän, Tori Spelling jonka ura rakentui pitkälti tuottajaisän aivoituksiin. No kuitenkin, Green on näemmä oikeastikin harrastelijamuusikko ja aivan kuten monet muutkin vähänkin musiikista kiinnostuneet näyttelijät on hänkin tehnyt levyn. Jossain vaiheessahan tämä tuntui olevan kuuminta shittiä kun esimerkiksi jokainen saippuasarjan esiintyjä pukkasi levyä markkinoille ja kuten monilta Kauniit ja rohkeat-staralta voi kysyä ei se yleensä kantanut hedelmää kovinkaan pitkälle. Joskin esimerkiksi Ronn Moss on näemmä levyttänyt useastikin.
Greenin debyyttilevy ilmaantui vuonna 1996, jolloin 90210 alkoi olla jo kääntymässä alamäen suuntaan ja kuuntelematta miehen musiikkia ei tämä seuraava arvostelu ainakaan houkuttele sellaiseen panostamistakaan: "pallid, uninspired, and insufferably arrogant, with no acknowledgement that its very existence rests solely on Green's limited success as a secondary actor on a fading prime-time drama." Auts!
Green ei kuitenkaan ollut ainoa Beverly Hills-näyttelijä joka yritti musiikkiuraa, mutta toisaalta jos Stevel Seagal pääsee äänittämään musiikkia niin kukapa ei.

Tähdet: *

tiistai 2. maaliskuuta 2021

Sharknado 3: Oh Hell No! (2015)

Kuten edellisen Sharknadon kohdalla mainitsin on tämä kolmas osa viimeinen niistä joka itselläni on ja jos ei sattuma vaikuta asiaan tulee se myös pysymään sellaisena. Ei niin ettenkö haluaisi nähdä niitä, mutta en oikeastaan haluakaan. En nimittäin usko niissä kolmessa seuraavassa olevan yhtikäs mitään sellaista mitä ei kolmessa edeltävässä tai jo ihan ensimmäisessä ollut, jonka vuoksi en näe mitään erityistä syytä hankkia niitä kuin vain esimerkiksi törmäämällä kirppisreissun yhteydessä. Jos osat 4, 5 ja 6 sattuvat kuitenkin päätymään luokseni niin tottakai katson ne... jossain vaiheessa. Ehkä. Mahdollisesti. Kenties.

Fin (Ian Ziering) on matkannut valkoiseen taloon saadakseen aiemmista uroteoistaan maansa korkeimman kunniamerkin, mutta taivas on jälleen uhkaava ja herra aistii uuden haimyrskyn saapuvan. Oho! näin tapahtuukin ja taas hait lentelevät syömään ihmisiä.
April (Tara Reid) on raskaana ja tällä kertaa Finin liikkumisen motiivina on päästä vaimonsa synnytykseen, mutta matkalla on selviydyttävä kasvavista haimyrskyistä, jossa apuun tulee kaksi muuta haintappajaa, Nova (Cassandra Scerbo) sekä veljemme on nero (Frankie Muniz). Jaa, jälkimmäinen tulikin heti syödyksi, että se sitten siitä avusta. Vähän moottorisahaillaan ja sitten lennetään avaruuteen jatkamaan taistelua.

Edellisen jatko-osan tavoin Oh Hell No! toteuttaa sitä laiskaa jatko-osien julkista salaisuutta, että tehdään sama mutta ns. isompana. Joskin kun ottaa huomioon Asylumin elokuvien budjetit, ei se isompi oikeastaan tarkoita hevonkukkuakaan. Kun vieläpä kakkonen teki jo sen, ei kolmosen uutuuksia ole käytännössä kuin B-julkkisvieraiden ja has beenien armadan vaihtaminen toiseen. Tällä kertaa sopassa ovat esimerkiksi valitettavan nuorena edesmennyt Grant Imahara, halpaleffojen vakiokauraa kuten David Hasselhoff ja Lorenzo Lamas, yksi Leijonanluolalainen lisää eli Mark Cuban (edellisessä se oli Daymond John) ja jotenkin erityisen outona valintana ex-poliitikko Anthony Weiner joka sai 15 minuuttia kuuluisuutta kun esitteli weineriään somessa.

David Hasselhoff vaikuttaa olevan juovuksissa. Enkä tarkoita tuota vitsinä vaan hän näyttää aika pahalta. Vähän kuin siinä surullisenkuuluisassa videossa jossa syö ympäripäissään hampurilaista.
Suomalaisesta yögrillinäkökulmasta ajatellen tässä ei tietenkään ole mitään erikoista.

Kakkosen tavoin kolmonen ei ole vahingossakaan muuta kuin puujalkahumoristista komediaa ja niiden koipien määrä onkin sitä luokkaa, että on kuin seuraisi majavien ja tikkojen orgioita. Etenkin popkulttuuriviittauskomedia tuntuu kasvaneen aiemmasta tai ainakin tulleen edeltävääkin vahvemmin suoraviivaiseksi, että jos esimerkiksi vitsikäs viittaus johonkin toiseen hai-teemaiseen elokuvaan oli aiemmin pelkkä repliikkilaina niin nyt sama tehdään suurinpiirtein näyttämällä samalla tuon elokuvan julistetta. Elokuva jopa alkaa 007-introlla (ts. se aseenpiippunäkymä), että kyllä nyt lähennellään parodiaelokuvaa. Ja joo, toki ne ovat ajoittain varsin huvittavia etten kuitenkaan ole niitä ainakaan suoranaisesti haukkumassa, mutta jo edellisen elokuvan tavoin tämä on uudemman kerran samaa vanhaa eikä yhtään sen paremmin saati huonommin tehtynä. Näin ollen perustelut kolmannen osan olemassaololle ovat aivan yhtä kehnot kuin kakkosenkin, ellei ruveta katsomaan ainoastaan kaupallista näkökulmaa joka onkin perimmäinen syy Sharknadoille kuin jonkin uuden yrittäminen.
Tietenkin on ihan naurettavaa pohtia jotain Sharknadojen olemusta yhtään elokuvallista bilettämistä kauemmas, koska nämä tosiaan ovat ihan pelkkää hauskanpitoa ilman huolta huomisesta ja siinä tämä kolmonenkin toimii ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin edeltäjänsäkin. Sen kyllä huomaa, että nyt ollaan aivoriihessä mietitty entistä enemmän irtohetkiä ja siten suurin osa elokuvasta tuntuu aiempaakin tilkkutäkkimäisemältä. Siispä nyt tehdään 10 minuutin pätkä tätä koska se on meidän mielestämme pirun hauska ja sitten 10 minuutin pätkä tuota, etc., eikä tarvitse liittyä kunnolla tai edes vähääkään toisiinsa koska ovat kukin omillaan tarpeeksi hyviä ja ei kukaan kuitenkaan varmaan huomaa tai välitä näiden rujoa yhteenliittämistä. Jonka vuoksi Oh Hell No tarjoilee hauskoja hetkiä jotka tunnutaan tehneen ajatuksella "tämä muistetaan kun koulun pihalla puhutaan ja imitoitaan huonosti näyttelijöitä", mutta kukaan ei muista sen enempää.

En oikein tiedä mitä tästä nostaa muuta korkeammalle, mutta pidin siitä että tämä aiemmin tuikiharvinaisena pidetty haihurrikaani onkin nyt elokuvankin logiikan toteamana ihan yhtä arkinen tapahtuma kuin tavallinen sade ja salaliittoteoreetikot sekä fakenewsit kaatavat tapahtumien syyn Finin niskoille. Toisin sanoen aivan kuten Batman on olemuksensa vuoksi syypää lisääntyviin naamioituneisiin friikkipahiksiin, on Fin haidentappajana aiheuttanut haimyrskyjen lisääntymisen. Minkä vuoksi vaikka en pidäkään Sharknado kolmosta muuna kuin tekosyynä jatkaa entisellä reitillä niin olihan se mainiota kuinka tarinaan oli lisätty muitakin haimyrskyjen metsästäjiä, sillä kysyntä lisää tarjontaa ja sillä on helpompi pohjustaa tulevaisuutta, kuten vaikka jokin spin off jossa joku peräkylän serkku jatkaa samaa legendaa.

Hauskaa on myös se, että Finia pidetään haihurrikaanien asiantuntijana ja hän itsekin muiden apuja vähätellessään uskoo olevansa jokin ekspertti, mutta mitä hittoa hän on muuta tehnyt kuin osunut haimyrskyjen kohdalle ja viipaloinut eväkkäitä? Toki jälkimmäistä varsin lahjakkaasti, mutta ei hän tiedä miten myrskyt muodostuvat, miksi hait niissä hengailevat ja mitään muutakaan mikä olisi yhtään sen asiantuntevampaa kuin tyyppi joka katsoo televisiosta lätkämatsia ja kannattamansa joukkueen voittaessa huutaa "me tehtiin se!" Mitä hittoa sinä teit muuta kuin katsoit telkkaria?

Yhtä hyvä, huono ja niin huono että hyvä kuin edeltäjänsäkin, mutta taatusti parhaimmillaan väsyneenä katsoessa.

Loppuun vielä vielä pieni katsaus Ian Zieringiin ja siihen mitä on tehnyt sitten viimeisen Sharknadon eli kuudennen osan vuodelta 2018: televisiosarjoja ja niistä kenties mielenkiintoisimpana 2019 aloittanut BH90210, joka kuten nimi kertoo liittyy nimenomaan Zieringin tähdentekijäsarjaan Beverly Hills 90210. Tällä kertaa Ziering muiden Beverly Hills-kollegoiden tavoin esittää itseään komediassa jossa koetetaan rebootata mennyttä nuorisohittiä.
Se kuulostaa itse asiassa varsin mainiolta ajatukselta, vaikka muistuttaakin hieman Matt LeBlancin tähdittämää Episodes-sarjaa. Jolla muuten on aivan karmea suomennos: Amerikan frendi. Koska tiedättehän, Joey ja mitään muuta et ole koskaan tehnyt.
Nähtävästi BH90210 jäi kuitenkin vain kuuden jakson mittaiseksi ja näkemättä sarjaa en osaa sanoa oliko niin tarkoituksella vaiko katsomäärien puutteen sanelemana. Voisin kyllä melkein kallistua uskomaan kuuden jakson olevan tarpeeksi tuolle idealle.

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Sharknado 2: the Second One (2014)

Alkuun pahoitteluni kaikille kolmelle lukijalleni siitä, että kesti näin kauan ennen kuin jatkoin tätä ns. Beverly Hills 90210-tähtien elokuvaputkea. Masennus on perseestä.

Die Hard kakkosessa John McClane ihmettelee, että miten sama asia voi sattua samalle tyypille kahdesti ja viittasi tällä tietenkin edellisestä osasta muistuttavaan juonikuvioon. Samaa voisi ajatella Ian Ziering tässä Sharknado kakkosessa, kun mikä todennäköisyys on sillä että hänen esittämänsä Fin joutuisi kohtaamaan toisen haita lennättävän pyörremyrskyn ja taas viipaloisi eväkkäitä moottorisahalla? Aika suuri prosentti, koska siinä käytännössä oli koko The Second Onin tarina.

Vähän pidemmin kerrottuna Fin (Ian Ziering) on palannut yhteen ex-vaimonsa Aprilin (Tara Reid) kanssa ja jälkimmäinen kirjoitti kirjan edellisen elokuvan tapahtumista, mikä teki Finista julkkissankarin ja tämä maine rasittaa miestä. Kuinka ollakaan lennolla New Yorkiin kone ajautuu myrskyrintamaan ja kas! hait lentelevät taas. Fin koettaa varoitella kaupunginjohtoa, että myrsky ja hait seuraavat kosto mielessään, mutta eihän kukaan tietenkään kuuntele vaikka ihan just sekunti sitten tuli verisiä todisteita tästä nimenomaisesta seikasta. 
Dude!, lentävä hai iskeytyi juuri lentokoneen sisään ja puri Aprilin käden irti, ja silti tähän ei uskota.
Edellisessä osassa Finin tarkoitus oli matkata pelastamaan April ja siinä samalla sitten korjattiin riitaisat välit, kun taas tällä kertaa sama tehdään veljen, Martinin (Mark McGrath) kanssa. Pääasia kuitenkin on se kuinka myrsky viskoo haita, sattuu hassuja puremiskohtauksia ja taas Fin nousee sankariksi kun toimii japanilaisen kalamarketin tavoin.

Yllätyshitiksi osoittautunut Sharknado on tähän mennessä kasvanut kuuden elokuvan mittaiseksi, joista viimeisin vuodelta 2018, mutta ilmeisesti puhetta on ollut seitsemännestäkin osasta. Koska elokuvat ilmestyivät suht' tasaisesti vuoden välein toisistaan, oletan kuudennen jääneen toistaiseksi viimeiseksi syystä ettei se joko enää tuottanut kulujaan takaisin taikka ei ainakaan tarpeeksi voittoa jotta niitä kannattaisi suoltaa samaan tapaan ulos. Muutaman vuoden tauko herättämään mahdollista kysyntää ja sitten vaikkapa reboot jossa Beverly Hills 90210:n Ian Ziering tekisi cameon ja pääosassa joku toinen ns. has been-stara. Onkin spekuloitavissa, että koska Sharknadot ovat halparoskaa tuottavan Asylumin elokuvia ja kyseessä tosiaan oli yllätyshitti, niin kenties kuuden elokuvan jälkeen elokuvien tähti Ziering pyytäisi jo enemmän palkkaa seuraavasta teoksesta (ja varmasti hänen palkkionsa olivatkin jo nousseet elokuvien myötä), mutta jos elokuvista kalleinkin (taisi olla vitonen) oli viisi miljoonaa dollaria ja halvin miljoonan luokkaa, ei Asylum varmaan ole halukas maksamaan suurempia palkkoja budjetin kustannuksella. Kun vielä katsoo elokuvien näyttelijäkaarteja niin jakso jaksolta nimekkyys sen suhteen oli kasvanut ja vaikka varmasti moni myöhemmissä osissa mukana oleva oli siellä ihan vain huvin vuoksi, niin taatusti jollekin Mark Cubanille maksettaisiin enemmän kuin minulle. Muistelen Painajainen Elm Street-elokuvia tuottaneen Robert Shayen kertoneen kutososan kohdalla, että sen päätettiin olla sillä erää viimeinen Freddyn seikkailuista juurikin syystä, että suhteessa kasvaviin kuluihin olivat elokuvat tuottaneet aina vain vähemmän, joten oli kannattavinta lopettaa niin kauan kun jotain voittoa kertyi. New Nightmare tehtiin nähtävästi suurelta osin syystä, että mukana oli sarjan aloittanut Wes Craven, mutta kenties tässä kulut/tulot-jutussa on sen verran pointtia, että vaikka Elm Streetin reboot oli ainakin paperilla tuloksekas niin eipä jatkoa sillekään syntynyt. Näin ollen nimenomaan halpatuotantolaitoksena uskon Asylumin laskelmoivan samalla tavoin ja siksi vaikka Sharknadot ovatkin olleet heidän menestyksekkäin tuotantonsa saattoi olla parasta pitää vähintäänkin taukoa.
Kuitenkin, Sharknadoja on siis kuusi kappaletta, mutta itselläni on näistä vain puolet ja nekin hankittu tuolloin kun neljättä ei tainnut vielä olla olemassakaan, joten ainakin hetken sarja oli itselläni kokonaisuudessaan enkä ole hirveän halukas haalimaan loppuja. Tämä taitaa riittää. Ellei niitä sitten satu jossain luonnossa tulemaan vastaan.

Tämä kakkososa on tismalleen sellainen kuin kakkososat aika usein muutoinkin ovat: kun on huomattu tai ainakin luultu mikä ykkösessä toimi tehdään se uudestaan, mutta vain vähän isompana. Joten ykkösen nähneet ovat turvallisissa vesissä kakkosen kanssa ja uusille tulokkaille tämä ei aiheuta painetta katsoa ensimmäistä, koska sen näkeminen ei vaikuta kokemukseen muutoin kuin lisäämällä minuutteja katseluaikaan. Muutama hai enemmän, isommat moottorisahat ja muuta sellaista kakkoselta vaadittavaa kasvua. Tämä näkyy tietenkin myös roolituksessa jossa mukaan on saatu aikamoinen liuta (kaikella kunnioituksella) päätähtien tasoisia vierailijoita, joista iso osa nimenomaan käy vain moikkaamassa kuin olisi millään tavoin oleellisia tarinankuljetukselle. Toisaalta kun he nimenomaan ovat sarjaa Andy Dick, Perez Hilton ja Kelly Osbourne, niin vaikka saattavatkin synnyttää hetkellisen koomisenkin väläyksen, ei heillä tosiaankaan ole muuta arvoa kuin se miten ollaan saatu mukaan joku joka tunnistetaan jostain. Vähän niin kuin tekisi cv:n johon kirjaan 48 koulutusta, mutta jokainen niistä on jokin viikon tai kahden pituinen huovutuskurssi, tms. johon työkkäri passitti. Olihan siellä varmasti kivaa, mutta ei se pahemmin kerro kyvykkyydestä ja näyttää määränsä vuoksi jo hieman nolostuttavalta. Vaikka toki pidin aika hauskana ideana sitä, että Robert Hayes kävi lentokapteenin roolissaan muistuttamassa Hei, me lennetään-elokuvista. Missä ohessa tehdään myös Twilight Zone-vitsi, joten jos ykköstä katsoessaan vahingossakaan kuvitteli nähneensä kohtauksen tai kaksi jotka voisi luokitella kauhuksi, on tämä kakkonen ihan puhtaasti komediaa alusta loppuun. Siellä onkin joitakin varsin hauskoja hetkiä ja kyllä tämä on käytännössä ihan yhtä hyvä, huono ja niin huono että hyvä kuin ensimmäinenkin osa. Se vain on sama uudestaan ja siten menettänyt sekä mahdollisen yllätyksellisyytensä että myöskin uutuudenviehätyksensä. Paikan vaihtaminen taikka välien korjaaminen vaimon sijaan veljen kanssa eivät ole juuri minkäänlaisia muutoksia ja sen tietää Die Hard kakkonenkin. Joskin kuten jo totesin, niin oikeastaan samalla tasolla pysytään ja se lieneekin tällaisessa tapauksessa riittämiin.

Sivumainintana se etten tunne Mark McGrathin näyttelijänuraa, mutta aika paljon hän näyttää tehneen. Ennen Sharknadoa kuitenkin esittänyt pääasiassa itseään ja Sugar Ray-yhtyeen laulajana hän onkin itselleni tutumpi.
Ilmeisesti parempi niin koska näyttelijänä on rehellisesti sanottuna ihan sontaa. Jopa huomioiden nyt kyseessä oleva elokuva ja sen lajityyppi. Vaikuttaakin siltä, että lahjojensa perusteella eräs rooleistaan eli "Asshole Golfer" on jotenkin kuvaava. Vaikka toki hän saattaakin olla maailman paras "Asshole Golfer".
Parasta tässä McGrathin mukanaolossa on se, että hänen roolihahmonsa nimi on Martin Brody, viitaten tietenkin Spielbergin Tappajahaihin, mutta usein kuulee häntä kutsuttavan Markiksi ja näin on suomennettukin. Aika hyvin jos ei edes noin muistettava roolihahmon nimi pysy näyttelijöiden mielessä ja sitä ei ole vaivauduttu jälkiäänittää oikeaksi vaan on todettu, että samapa tuo, Mark esittää kuitenkin aina itseään.

maanantai 25. tammikuuta 2021

Sharknado (2013)

Näin hieman jälkikäteen ajatellen olisin ehkä voinut nimetä tämän Beverly Hills 90210-näyttelijöiden putken jollain yhteneväisellä otsikolla ja tarkistaa onko minulla ylipäätään elokuvia kultakin sarjan päänäyttelijältä. Näin en tehnyt koska koko juttu oli muutoinkin hieman tajunnanvirran mukanaan tuoma. Otsikoinniksi tuumin kyllä hetken jotain sellaista kuten Elämää Beverly Hillsin jälkeen, mutta sitten ajattelin että jos siellä lukee jotain Elämää Beverly Hillsin jälkeen: Trapped: Buried Alive (2002) niin edes minä en jaksa lukea otsikkoa loppuun.
Valtaosa sarjan päänäyttelijöistä on kyllä päätynyt kokoelmiini jonkin elokuvan taikka useamman myötä ja esimerkiksi Luke Perrylta, Ian Zieringilta sekä Brian Austin Greenilta on tullut jostain mielenhäiriöisellisestä syystä hankittua muutamakin teos, mutta arvatenkin jotkut ovat jääneet tyystin paitsioon, jolloin kaikki eivät tule ainakaan tässä yhteydessä nyt saamaan valokeilaansa.

Se siitä sivuhuomautuksesta ja nyt seuraavan 90210-tähden eli Ian Zieringin seuraan.

Surffari/rantabaarinpitäjä Fin (Ian Ziering) saa eteensä auringonottoa suuremman haasteen kun merellä riehuva myrsky suuntaa tiensä kaupunkiin ja tuo tulvien ohella muassaan suuren määrän verenhimoisia haita. Kohta niitä uiskentelee kartanoissa ja hyppii esille viemäreitä, joten Fin koettaa saada perheensä sekä ystävänsä elävinä turvaan. Osan kohdalla se onnistuukin, mutta miten pysäyttää haihurrikaani lopullisesti? Siten miten pyörremyrskyt nyt aina pysäytetään eli räjäytetään se.

Sharknado on oikeastaan vain yksi hassu hai-aiheinen elokuva muiden lukuisten vastaavien seassa ja mitä tulee Asylum-tuotantoihin niin siitä näkökulmasta katsottunakaan kyseessä ei todellakaan ole mitään uutta tai erikoista. Näitä oli jo vuonna 2013 enemmän kun 13 tusinassa ja vaikka pyörretuulen mukanaan tuomat hait onkin hauska idea, silti se ei ainakaan omasta mielestäni ole edes huvittavin idea mitä näissä tarkoituksellisen huonoissa hai-elokuvissa on käytetty. Kyllä esimerkiksi hiekassa taikka lumessa uivat hait on edelleen mainiompi ajatus. Jokin Sharknadossa kuitenkin osui napakymppiin ja ilmeisesti se oli ajoitus, sillä esimerkiksi tähtivoimansa, budjettinsa, näyttävyytensä taikka sen edellä mainitun ideansa puolesta ei poiketa Asylumin normaalista liukuhihnalinjasta, mutta eivätpä ne muut ole saaneet samanlaista huomiota kuten jo pelkästään suomessakin useita televisioesityksiä osakseen, lukuisia jatko-osia peräänsä ja josta puhuvat jopa ihmiset jotka eivät koskaan, ikinä, milloinkaan katso niin huono että hyvä-elokuvia. Se ajoitus ei ollut aivan alunperin kohdannut yleisöä vaan mitä ilmeisemmin Sharknado oli ensiesityksellään kerännyt jopa normaalia Asylum-televisioelokuvaa huonommat katsojaluvut, mutta oli nähtävästi osunut tarpeeksi monen julkkiksen silmiin, jotka sitten näkemästään huvittuneina olivat samantien twiitanneet elokuvasta ja heidän seuraajiensa myötä oli Sharknado noussut viraaliksi hitiksi.

Sharknadon budjetti oli vaivaiset kaksi miljoonaa dollaria ja siten se todennäköisesti oli halvempi kuin yksikään tässä 90210-putkessani läpi käymäni elokuva, mutta se taatusti on myös suhteessa parhaiten tuottanut sekä tosiaan eniten näkyvyyttä kerännyt elokuva. Vai oletteko ikinä kuulleet kenenkään muun kuin nyt tässä tapauksessa minun maininneen jostain Trapped: Buried Alivesta?
Ansaitsiko Sharknado sukseensa? Se on halpa roskaelokuva joka on täysin laskelmoitu tuottamaan jonkinlaista voittoa, joten nyt ei ole paljoa väliä pidetäänkö siitä oikeasti. Sharknado on tietoisesti "huono" jotta voi piilottaa silmäniskujen alle todellisetkin mokat ja ei täten ole laisinkaan aidolla tavalla niin huono että hyvä-elokuva. Se sai huomionsa muutaman julkkisen tekemän silmää iskevän suosituksen vuoksi, minkä takia on syytä uskoa ettei se esimerkiksi olisi saanut jalansijaa aina jatko-osia myöten ilman niitä, koska sen katsoneet eivät kenties olisi huomioineet koko elokuvaa ilman että joku meni tyrkkimään oikeaan suuntaan. Porukka olisi taatusti pysytellyt perinteisissä TOP10-leffoissa (esim. Marvelit ja megatähdet kuten Sandra Bullock, tms.) koska ilman jotain Glee-tyyppejä olisi Sharknado kiertänyt heidän tutkansa. Ja tosiaan, olen sitä mieltä jotta lajityypissä on parempiakin huonoja leffoja tarjolla ja jos ylipäätään ajatellaan roskaleffoja ei Sharknado ole lähimaillakaan suosikkejani. Onko se siis ansainnut menestyksensä? Joo, on oikeastaan. Sharknado kuitenkin on mainiota roskaviihdettä jonka seurassa ei pitkästy ja jolle voi sekä nauraa että nauraa sen mukana. Tällaiset kun ansaitsisivat enemmänkin hyllytilaa. Ei se oikein tuntunut aiheuttavan mitään yleisöryntäystä katsomaan muita vastaavia elokuvia, mutta kyllä minä olin tyytyväinen että tätä kautta saatiin hieman vaihtelua ihmisille jotka eivät normaalista katso roskaelokuvia ja hyvällä säkällä joku Sharknadon ansiosta joku Jane Campion-fani osti hyllyynsä myös Piranhacondan tai Mega Shark vs Mecha Sharkin.

Koska kyseessä on roskaelokuva joka tarkoituksella tekee typeryyksiä on Sharknado tietenkin täynnä naurettavia hetkiä ja muistettavin näistä lienee tuo juoniselostuksen yhteydessäkin näkyvä tilanne jossa Fin hyppää moottorisahoineen hain sisään. Joskin oma suosikkini lienee ihan silkasta vahingosta, välinpitämättömyydestä ja jopa käytännön syistä johtuva eli emme vaan nyt voineet asialle mitään-naamapalmuilu: kun Fin pelastaa lapsia heidät nostetaan vinssillä yläilmoihin ja ensimmäinen lapsi on tietenkin kohtauksen alkaessa ihan vain lapsi, mutta muuttuu ainakin 15v vanhemmaksi aikuiseksi naiseksi kun köysi nostaa häntä ylös. Ei siis löytynyt esimerkiksi lyhyempää stunttia?
Lisäksi pidän kovasti siitä miten elokuvan myrsky vaikuttaa vain näyttelijöihin, jolloin esimerkiksi sade, tulviminen ja cg-hait vaivaavat vain heitä ja kaduilla kulkevat elokuvaan liittymättömät ihmiset ajavat rennosti autoillaan tietämättömänä, että nyt muka kadut ovat täynnänsä ihmissyöjähaita. Näissä on sitä aitoa tahatonta koomisuutta jota lajityypiltä eniten kaipaa.
Toki noista tarkoituksellisistakin heikotuksista löytyy ihan vekkuleita temppuja.

Sharknado on tavanomainen Asylum-elokuva, joka nyt vain sai muita enemmän huomiota. Surkeita tehosteita, suosionsa ohittaneita B-tähtiä, ei-hirveän-kehuttavaa-näyttelemistä, vinkeä idea ja tahallista kömpelyyttä joka tarjoaa viihdettä juuri sen verran kuin on tarkoituskin. Se on hyvä.

Ian Ziering ei alunperin edes halunnut tehdä Sharknadoa ja hän käytännössä suostui elokuvaan syystä joka kuulostaa siltä klassiselta vitsiltä kuinka oli pakko saada vuokrarahat kokoon, mutta sellaiseen liittyvää näkyvää vastenmielisyyden osoitusta taikka paperista lukemista ei Sharknadossa näy. Ziering varmasti ymmärsi heti alkujaan ettei tätä voi ottaa tosissaan, joten pidetään hauskaa ja se mielestäni näkyy roolisuorituksessa.
Sharknado taikka sen jatko-osat eivät nostanut Zieringia miksikään A-tähdeksi, mutta haastatteluiden ja jatko-osien perusteella hän pitää tekemästään sekä nykytilanteestaan ja verrattaessa muihin 90210-kollegoihinsa on hän selvästi saanut eniten huomiota nimenomaan työnsä kautta kuin muista syistä. Mikä on mukavaa sillä Beverly Hillsissa hän oli mielestäni aina jotenkin aliarvostettu, kuin jonkinlainen sarjan aisankannattaja muiden ollessa suositumpia, komeampia ja varmaan lihaksikkampiakin. No, missä Tori Spelling ja kaverinsa nyt ovat? Eivät ainakaan taistelemassa haiden kanssa.
Joskus päätyminen hittisarjasta/-elokuvasta halpoihin roskaelokuviin ei ole huono juttu.

Tähdet: ***