Alkuperäinen tarkoitukseni oli käydä putkeen läpi nämä neljä Wolf Man Legacy-boksin elokuvaa ja sitten siirtyä moderninpaan ihmissusielokuvaan Ihmissusi Lontoossa avulla, mutta nyt neljän tämän aiheisen elokuvan jälkeen mieleni tekee jotain ihan muuta. Siispä Ihmissusi Lontoossa saa jäädä odottamaan vuoroaan.
Lisäksi mielessäni kummitteli House Of Dracula joka kokoaa yhteen Frankensteinin Hirviön, Lon Chaney Juniorin ihmissuden ja arvasitte oikein, Draculan. Lisäksi mukana on kaikenmaailman kyttyräselkiä ja hulluja tohtoreita. House Of Dracula tosin vilisee viittauksia aiempiin hahmojensa elokuviin, että ne pitäisi käydä ensin läpi ja osaa niistä en ole täällä käsitellyt. Tärkeintä mitä House Of Dracula kuitenkin tarjoaa ihmissusisaagan puolesta on tieteellinen selitys ihmissutena olemiseen ja sen voinkin kertoa täällä ja nyt.
Oletteko valmiita?
...Ihmissusikirous johtuu rauhasongelmasta ja kun nestettä kerääntyy kehoon, niin sitä muuttuu sudeksi. Eli virtsatietulehtus ei ole pahinta mitä voi sattua.
Mutta se siitä, sillä nyt vuorossa naarasvoimaa... No, ainakin naaraita jos ei energiaa.
Ollaan siellä sumuisessa,,, kai se Lontoo taas kerran on kyseessä. No, sumuinen se kuitenkin on. Jokin pistelee ihmisiä hengiltä puistossa ja tarinat kertovat että kyseessä saattaa kuin saattaakin olla naispuolinen ihmissusi.
Arka perijätär Phyllis Allenby (June Lockhart) asuu isossa talossa ilkeän tätinsä Martha Winthropin (Sara Haden) ja tämän ihan kivan tyttären Carolin (Jan Wiley) kanssa. Phyllis uskoo vahvasti suvussa liikkuvan jonkin Allenbyjen kirouksen ja että hän itse saattaisi olla se paljon puhuttu ihmissusi. Martha rauhoittelee veljentytärtään kertomalla ettei nyt Phyllis mikään ihmissusi ole, vaan pelkästään mielipuoli.
Martha itsehän se pöpi on. Hän haluaa saada Phyllisin omaisuuden itselleen ja käy siksi lahtaamassa porukkaa, ja antaa kaikkien ymmärtää Phyllisin olevan syypää ja Phyllisin itsensä luulla olevansa pöpi. Seuraavaksi Martha aikoo vielä tappaa Phyllisin ja lavastaa sen itsemurhaksi, jotta kaikki luulisivat Phyllisin tappaneen itsensä syyllisyydestä.
Otetaan ensin esille She-Wolf Of Londonin paras idea ja se on tietenkin se ettei elokuvassa ole ihmissudesta tietoakaan. Juonikuvio siitä että herkkäuskoinen tyttö saadaan uskomaan olevansa pöpi sekä ihmissusi, vain jotta saadaan hänet raivattua rahan tieltä pois kuvioista, on etenkin trillereistä tuttu kuvio (poislukien se susi) ja se antaa tällekin elokuvalle enemmän sisältöä kuin odottaisi. Siksi onkin sääli että elokuvassa ajatus toteutetaan aika naurettavalla tavalla. Aluksi kun koetetaan hämätä katsojaa uskomaan että alueella myllertää ihmissusi, niin siihen olisi kannattanut antaa muitakin viitteitä kuin vain laittaa pari Bobbya juttelemaan keskenään että taas joku kuoli ja hänet tappoi kenties ihmissusi. Taustalle on laitettu koirien haukuntaa mutta missään vaiheessa ei oikeastaan perustella mihin näiden poliisien uskomus ihmissuteen pohjautuu. Missään vaiheessa ei osoiteta Marthan naamioituneen eläimeksi jotta mahdolliset silminnäkijät voisivat juoruilla suden olevan liikenteessä. Uhrit on kyllä tapettu jollain puutarhaharavalla, joten sillä perustellaan eläimelliset raatelujäljet, mutta yleisöllä ja poliiseilla ei kuitenkaan tunnu olevan mitään todisteita kyseessä olevan jonkin fantasiaolennon. Eli joku vain oli ilmeisesti todennut kyseessä olevan ihmissuden ja siitä huhu lähti liikenteeseen. Phyllisin kohdalla usko ihmissusiin sentään perustellaan legendalla että suvusssa olisi jokin kirous.
Joten katsojalla ei ole oikeastaan missään vaiheessa uskoa siihen, että kyseessä olisi ihmissusi. Joten twisti menee pahasti hukkaan kun se ei yllätä.
Asiaa ei auta se, että meidän tulee vain uskoa alueen olevan turvaton siellä tapahtuvan murhien vuoksi. Näemme elokuvan aikana vain kaksi hyökkäystä, joissa kummassakaan ei näytetä mitään ja toinen jää vain tönäisyksi jossa uhri tuntuu olevan hyökkäyksen jälkeen paremmassa kunnossa kuin ennen sitä.
Kun vielä elokuvan näyttelijät ovat toinen toistaan masentavampia, niin se ei myöskään suuremmin innosta.
June Lockhartin Phyllis on kirjoitettu hämmentyneeksi ja araksi hahmoksi, mutta Nasu vaikuttaa Terminatorilta hänen rinnallaan. Joten se kaikkinainen vapina, kauriin silmät ja vinkuna rupeaa käymään pahasti hermoille.
Sitten kun vielä Marthaa esittävä Sara Haden on kuin Disney-elokuvista tuttu paha äitipuoli, niin She-Wolf Of London on paikoitellen pahasti tahattoman huvittava.
Visuaalisesti elokuva on ihan kivan näköinen kaikkine sumuineen, mutta kun suht' hyvä idea vesitetään naurettavalla näyttelemisellä ja suurilla aukoilla tarinankuljetuksessa niin se ei ole kivaa.
Jotenkin kuitenkin tuntuu että elokuvassa on virheensä osittain, ei koska halutaan pitää asioita pimennossa, vaan koska sen ajan henki sensuroi elokuvan jippoja. Ehkä silloin pelättiin näyttää naista hyökkäämässä miehen (miksei naisenkin) kimppuun ja repivän kaulavaltimoita auki, tai ylipäätään tekemässä tuhmuuksia. Mutta kun elokuvassa kuitenkin osoitetaan että jotain tapahtuu, niin olisi hyvä jos jotain tapahtuisikin.
She-Wolf Of London on yhden tunnin pituinen elokuva, joka olisi toiminut paremmin hieman alle 30 minuutissa.
Elokuvassa on hyvä perusidea, mutta niin puuduttava toteutus että sitä melkein toivoo sen johtavan koomaan, jotta pääsisi eroon tästäkin hetkestä.
Mutta idea ihmissudettomasta ihmissusielokuvasta oli kyllä sen verran mainio, ettei elokuva aivan toivoton ole.
Tähdet: *
She-Wolf Of London
...NOIR
lauantai 31. lokakuuta 2009
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
Werewolf of London (1935)
Vaikka tämän Wolf Man Legacy-boksin kansi saattaa antaakin tietyn mielikuvan sisällöstä, niin kahdessa kokoelman neljästä elokuvasta ei esiinny Lon Chaney Jr.
Toki kaikki kokoelman elokuvat ovat ihmissusi-aiheisia ja varmasti Chaney Jr. on yksittäisenä näyttelijänä hän jonka saa mieleen ihmissusirooleja ajatellessa, niin ehkä kuitenkin sen nimen olisi voinut jättää pois laatikon kannesta. Ehkä ei.
Nyt on kuitenkin käytynä läpi sekä The Wolf Man (jonka kansikuvasta saatoitte päätellä olevan eri boksista kuin seuraavien ja oikeassa olette) ja Frankenstein Meets The Wolf Man. Joten on aika siirtyä pois Chaneysta ja kohti niitä muita lajinsa edustajia.
Vuorossa siis Werewolf of London.
Kasvitieteilijä Wilfred Glendon (Henry Hull) on rehujenhakumatkalla Tiibetissä. Siellä kun kasvaa äärimmäisen harvinainen kasvi, joka on pakko saada pois luontaiselta kasvualueeltaan. Samoillessaan vuoristossa, Muppetilta näyttävä susi hyökkää Glendonin kimppuun, mutta tämä saa huidottua sen pois luotaan.
Kotiin Englantiin palattuaan Wilfred järjestää kukkanäyttelyn ja paikalle saapuu salaperäinen Tohtori Yogami (Warner Oland). Yogami kertoo Wilfredille tavanneensa tämän Tiibetissä, mutta Wilfred ei tälläistä tapahtumaa muista. Lisäksi Yogami himoitsee nähdä Wilfredin Tiibetistä Lontooseen raahaamansa kukkasen. Yogami kertoo Wilfredille ihmissusista ja selittää kuinka tämä Tiibetin ihmekasvi on avain ihmissusikirouksesta parantumiseen. Wilfred ajattelee Yogamin olevan pöpi.
Yö, täysikuineen saapuu ja Tiibetin ihmekasvi avautuu. Wilfred oltuaan ensin Christopher Leen näköinen, muuttuu jonkinlaiseksi Teddy And The Tigersin jäseneksi, eli ihmissudeksi. Tämän elokuvan ihmissusi on mitä ilmeisemmin rockabillyn ystävä. Wilfredsusi pukeutuu Sherlock Holmesiksi ja lähtee kaupungille. Hän käy kiusaamassa paikallisen hienostoväen juhlia, jossa myös Wilfredin morsian Lisa (Valerie Hobson) ja tohtori Yogami jammailevat. Tietenkin vain yksi ihmisistä näkee Wilfredsuden ja kaikki pitävät tätä pöpinä. No, Wilfredsusi käy lahtaamassa jonkun tuntemattoman tyttösen.
Muutama yö muodonmuutoksineen ja tappoineen. Normitouhua.
Wilfred pistää kaiken toivonsa siihen Tiibetin ihmerehuun ja kun kukka viimein suo antejaan, niin eikös vaan paikalle saavu eräskin tohtori Yogami. Nyt viimeistään Wilfred uskoo ihmissusiin, kukan voimiin ja tajuaa kuka tohtori Yogami on. Yogami on luonnollisestikin se susi joka hyökkäsi Wilfredin kimppuun siellä vuorilla ja aiheutti Wilfredin susimaisuuden. Seuraa kinastelua.
Wilfredsusi käy irvistelemässä Lisalle ja tulee ammutuksi.
No jaa, kyllähän tämän läpi katsoo.
Werewolf Of London on useamman vuoden vanhempi kuin The Wolf Man, mutta The Wolf Man on syystäkin jäänyt muistiin paremmin.
The Wolf Manin ihmissusimaskeeraus on hassun näköinen, mutta hyvin muistettava. Siinä myös otettiin vahvasti käyttöön sittemmin vahvasti vakiintuneita sääntöjä kuten hopea, ukonhattu ja vastaavaa.
Kun taas Werewolf Of Londonissa maskeeraus on jätetty pariin karvatuppoon, rasvarikampaukseen ja torahampaisiin. Se näyttää eri tavalla hupsulta kuin Chaney Juniorin maski, mutta on silti hölmön näköinen ja suden sijaan se tuo mieleen Grease-leffan, sekä Mr. Hyden. Lisäksi Werewolf Of Londonin idea ihmissudeksi muuttuvasta kasvitieteilijästä jonka pitää hyväillä kukkaa, on,,, no se on ihan kiva, mutta ei kovinkaan istuva tämänkaltaiseen elokuvaan.
Elokuvaa ei auta myöskään sen toistavasti jäykkä yleistunnelma ja etenkin Henry Hull esiintyy kuin hänellä olisi miestä vahvempaa housuissa. Hull ei vaikuta kovinkaan luontevalta missään kohdin elokuvaa, oli hänellä karvatupot naamassa tai ei. Hullissa fyysisoituu sellainen jäykkä Brittiläinen snobistisuus joka sopii mainiosti johonkin hovimestaridramaan. Siksi olikin yllätys oppia että Henry Hull olikin jostain Amerikan Kentuckysta, sillä hän kuulostaa niin britiltä kuin voi vain kuvitella. Joten ehkä ongelma ei olekaan Hullin näyttelijänlahjoissa, vaan vääränalaisessa elokuvassa. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että Werewolf Of Londonia pitäisi kostuttaa jossain maidossa kaurakeksin tavoin.
Kuten The Wolf Manissa, myös tässä elokuvassa ihmissudeksi muuttuminen ei ole tarpeeksi villieläinmäinen, vaan asut pysyvät moitteettomina. Itseasiassa tässä elokuvassa Wilfred vaihtaa vaatteitaan vasta muututtuaan ihmissudeksi ja ymmärtää laittaa lämpimän takinkin päälleen lähtiessään ulos.
Visuaalisesti elokuva on ihan mukavan näköinen ja vaikka hieman parjasinkin elokuvan susimaskia, niin etenkin ensimmäinen muodonmuutoshäivytyskohtaus on mielestäni erittäin hyvin onnistunut.
Elokuvassa on myös varsin miellyttävä musiikki.
Ja eipä hirveästi tule mieleen vakavissaan tehtyä ihmissusielokuvaa jonka nimihenkilö näyttää joltain 50-luvun rokkarilta, Christopher Leelta ja Sherlock Holmesilta. On sekin jo jonkinlainen saavutus.
Jotenkin kuitenkin tuntuu, että Werewolf Of Londonin suurin puolustava seikka on sen eräänalainen edelläkävijän maine.
Tähdet: **
Werewolf Of London
...NOIR
Toki kaikki kokoelman elokuvat ovat ihmissusi-aiheisia ja varmasti Chaney Jr. on yksittäisenä näyttelijänä hän jonka saa mieleen ihmissusirooleja ajatellessa, niin ehkä kuitenkin sen nimen olisi voinut jättää pois laatikon kannesta. Ehkä ei.
Nyt on kuitenkin käytynä läpi sekä The Wolf Man (jonka kansikuvasta saatoitte päätellä olevan eri boksista kuin seuraavien ja oikeassa olette) ja Frankenstein Meets The Wolf Man. Joten on aika siirtyä pois Chaneysta ja kohti niitä muita lajinsa edustajia.
Vuorossa siis Werewolf of London.
Kasvitieteilijä Wilfred Glendon (Henry Hull) on rehujenhakumatkalla Tiibetissä. Siellä kun kasvaa äärimmäisen harvinainen kasvi, joka on pakko saada pois luontaiselta kasvualueeltaan. Samoillessaan vuoristossa, Muppetilta näyttävä susi hyökkää Glendonin kimppuun, mutta tämä saa huidottua sen pois luotaan.
Kotiin Englantiin palattuaan Wilfred järjestää kukkanäyttelyn ja paikalle saapuu salaperäinen Tohtori Yogami (Warner Oland). Yogami kertoo Wilfredille tavanneensa tämän Tiibetissä, mutta Wilfred ei tälläistä tapahtumaa muista. Lisäksi Yogami himoitsee nähdä Wilfredin Tiibetistä Lontooseen raahaamansa kukkasen. Yogami kertoo Wilfredille ihmissusista ja selittää kuinka tämä Tiibetin ihmekasvi on avain ihmissusikirouksesta parantumiseen. Wilfred ajattelee Yogamin olevan pöpi.
Yö, täysikuineen saapuu ja Tiibetin ihmekasvi avautuu. Wilfred oltuaan ensin Christopher Leen näköinen, muuttuu jonkinlaiseksi Teddy And The Tigersin jäseneksi, eli ihmissudeksi. Tämän elokuvan ihmissusi on mitä ilmeisemmin rockabillyn ystävä. Wilfredsusi pukeutuu Sherlock Holmesiksi ja lähtee kaupungille. Hän käy kiusaamassa paikallisen hienostoväen juhlia, jossa myös Wilfredin morsian Lisa (Valerie Hobson) ja tohtori Yogami jammailevat. Tietenkin vain yksi ihmisistä näkee Wilfredsuden ja kaikki pitävät tätä pöpinä. No, Wilfredsusi käy lahtaamassa jonkun tuntemattoman tyttösen.
Muutama yö muodonmuutoksineen ja tappoineen. Normitouhua.
Wilfred pistää kaiken toivonsa siihen Tiibetin ihmerehuun ja kun kukka viimein suo antejaan, niin eikös vaan paikalle saavu eräskin tohtori Yogami. Nyt viimeistään Wilfred uskoo ihmissusiin, kukan voimiin ja tajuaa kuka tohtori Yogami on. Yogami on luonnollisestikin se susi joka hyökkäsi Wilfredin kimppuun siellä vuorilla ja aiheutti Wilfredin susimaisuuden. Seuraa kinastelua.
Wilfredsusi käy irvistelemässä Lisalle ja tulee ammutuksi.
No jaa, kyllähän tämän läpi katsoo.
Werewolf Of London on useamman vuoden vanhempi kuin The Wolf Man, mutta The Wolf Man on syystäkin jäänyt muistiin paremmin.
The Wolf Manin ihmissusimaskeeraus on hassun näköinen, mutta hyvin muistettava. Siinä myös otettiin vahvasti käyttöön sittemmin vahvasti vakiintuneita sääntöjä kuten hopea, ukonhattu ja vastaavaa.
Kun taas Werewolf Of Londonissa maskeeraus on jätetty pariin karvatuppoon, rasvarikampaukseen ja torahampaisiin. Se näyttää eri tavalla hupsulta kuin Chaney Juniorin maski, mutta on silti hölmön näköinen ja suden sijaan se tuo mieleen Grease-leffan, sekä Mr. Hyden. Lisäksi Werewolf Of Londonin idea ihmissudeksi muuttuvasta kasvitieteilijästä jonka pitää hyväillä kukkaa, on,,, no se on ihan kiva, mutta ei kovinkaan istuva tämänkaltaiseen elokuvaan.
Elokuvaa ei auta myöskään sen toistavasti jäykkä yleistunnelma ja etenkin Henry Hull esiintyy kuin hänellä olisi miestä vahvempaa housuissa. Hull ei vaikuta kovinkaan luontevalta missään kohdin elokuvaa, oli hänellä karvatupot naamassa tai ei. Hullissa fyysisoituu sellainen jäykkä Brittiläinen snobistisuus joka sopii mainiosti johonkin hovimestaridramaan. Siksi olikin yllätys oppia että Henry Hull olikin jostain Amerikan Kentuckysta, sillä hän kuulostaa niin britiltä kuin voi vain kuvitella. Joten ehkä ongelma ei olekaan Hullin näyttelijänlahjoissa, vaan vääränalaisessa elokuvassa. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että Werewolf Of Londonia pitäisi kostuttaa jossain maidossa kaurakeksin tavoin.
Kuten The Wolf Manissa, myös tässä elokuvassa ihmissudeksi muuttuminen ei ole tarpeeksi villieläinmäinen, vaan asut pysyvät moitteettomina. Itseasiassa tässä elokuvassa Wilfred vaihtaa vaatteitaan vasta muututtuaan ihmissudeksi ja ymmärtää laittaa lämpimän takinkin päälleen lähtiessään ulos.
Visuaalisesti elokuva on ihan mukavan näköinen ja vaikka hieman parjasinkin elokuvan susimaskia, niin etenkin ensimmäinen muodonmuutoshäivytyskohtaus on mielestäni erittäin hyvin onnistunut.
Elokuvassa on myös varsin miellyttävä musiikki.
Ja eipä hirveästi tule mieleen vakavissaan tehtyä ihmissusielokuvaa jonka nimihenkilö näyttää joltain 50-luvun rokkarilta, Christopher Leelta ja Sherlock Holmesilta. On sekin jo jonkinlainen saavutus.
Jotenkin kuitenkin tuntuu, että Werewolf Of Londonin suurin puolustava seikka on sen eräänalainen edelläkävijän maine.
Tähdet: **
Werewolf Of London
...NOIR
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Frankenstein Meets The Wolf Man (1943)
Tässä välissä olisi varmaan pitänyt käsitellä Frankenstein, mutta päättelen että kaikki varmasti tietävät ihan tarpeeksi Frankensteinin tarinasta jotta minun ei tarvitse poiketa ihmissusiteemasta vastoin tahtoani.
Siitä on nyt neljä vuotta kun Larry Talbot (Lon Chaney Jr.) sai kantaakseen ihmissusikirouksen ja kuoli. Nyt kaksi haudanryöstäjää avaa hänen arkkunsa ja huomaavat miehen olevan ihan hyvässä kunnossa. Ei mätänemistä tai muitakaan ajankulumisen merkkejä. Larry herää samantien ja lähtee mylläämään lähiöihin. Seuraavaksi hän herää sairaalassa ja eikös vaan Larry rupea vanhoihin tuttuihin susihukkahommiin.
Poliisi kiinnostuu sairaalan uudesta oudosta potilaasta joka sanoo olevansa Lawrence Talbot, mies joka kuoli vuosia sitten.
Larry kertoo susimaisista murhistaan tohtori Frank Manneringille (Patric Knowles) joka ei tietenkään usko hölkäsen pöläystä Larryn puheista.
Larry karkaa sairaalasta ja harhailee aina sinne jonnekin saksanmaalle asti tapaamaan tohtori Frankensteinia, toiveenaan että hän voisi vapauttaa Larryn kirouksestaan. Surku vain että Frankenstein on kuollut. Susilarry pistää kyläläisiä poskeensa ja taas kerran maajussit juoksevat soihdut ja talikot käsissään hirviöjahdissa.
Larry löytää linnan raunioista jäätyneen Frankensteinin hirviön ja jostain syystä kopistelee jäät irti. Hirviö (Bela Lugosi) herää sillä siunaamalla ja Larry pyytää Hirviötä auttamaan löytämään tohtorin muistiinpanoja joiden avulla Larry voisi kenties lääkitä itseään. Niitä ei löydy, joten vaihtoehdoksi Larry löytää ajatuksen etsiä käsiinsä tohtori Frankensteinin tytär ja pyytää häneltä tohtorin harakanvarpaat.
Jostain Larry löytää itselleen uuden puvun ja ilmeisesti rahaa, ja menee tapaamaan tohtorin tytärtä Elsaa (Ilona Massey), josta ei näytä olevan apua.
Sitten tulee jostain syystä väliin laulukohtaus.
Paikalle saapuu tohtori Frank Mannering joka on jäljittänyt Larrya aina tämän paosta asti ja haluaa nyt viedä Larryn takaisin Englantiin jotta hänet voitaisiin ehkä parantaa. Tässä vaiheessa Mannering ilmeisesti uskoo Larryn olevan ihmissusi,,, tai ainakin jotain sinne päin. No, Larry ei usko Manneringin voivan tehdä mitään hänen hyväkseen ja ratsastaa kaupunkiin saapuneen Hirviön kanssa pakoon.
Taas kyläläiset ovat valmiita kantamaan soihtuja ja talikoita, mutta tohtori Mannering saa uskoteltua heille että hän voi hoidella asian rauhanomaisemmin.
Frank Mannering ja Elsa Frankenstein menevät linnan raunioille sepostamaan Larrylle että he voisivat korjata tohtori Frankensteinin koneet ja imeä Larrysta susikirouksen pois. Niin ja se Hirviö murisee aina välillä. Hirviöstäkin voitaisiin imeä energia jotta se ei kiusaisi enää kyläläisiä, tai kyläläiset sitä.
Tohtori Frank rupeaa toimimaan osittaisen kaimansa tavoin ja kohta on jaakobin tikapuita ja van der graafin generaattoreita särisemässä.
Käsillehän se menee ja kohta Hirviö kaataa hyllyjä ja ihmissudeksi muuttunut Larry kiukuttelee Hirviölle. Tulva iskee linnan raunioihin ja vie pienoismallin mukanaan. Larry ja Hirviö jäivät tulvan alle.
Tulva?
Frankenstein Meets The Wolf Man on olevinaan suoraa jatkoa sekä Wolf Manille että ensimmäiselle Frankensteinille. Mitään puhetta siis Frankensteinin Morsiamen naishirviöstä ei ole ja Lawrence Talbot herää ensimmäistä kertaa ensimmäisen osan kuolemansa jälkeen. Jatko-osaksi se ei ole huonoimmasta päästä, mutta aika epätasainen elokuva on silti kyseessä. Elokuva vaikuttaakin sellaiselta aika tyypilliseltä kiireessä väsätyltä kun rauta on vielä kuumaa-jatko-osalta. Eli tuotantoarvot ovat vielä kohdallaan, mutta juonellisesti otetaan vain ns. parhaita osasia aiemmista ja tyydytään siis pitkälti toistoon. Tämä tapa vain jättää usein aukkoja tarinaan enemmän kuin on tarpeen.
-Jos oletamme että Larryn ruumis on pysynyt kunnossa siksi että hänellä on se ihmissusikirous, joka estää ruumiin rappeutumisen. Ja ilmeisesti hän on vain ollut viimeiset neljä vuotta jonkinlaisessa koomassa/unessa, niin miksi hän herää heti kun nyt kantta raotetaan? Heräsikö hän meteliin? Jos näin on, niin eikö hän olisi herännyt meteliin aiemminkin, sillä tuskin viimeiset neljä vuotta on ympäristä aivan äänetön ollut.
-Kun Larry karkaa sairaalasta ei hänellä ole kuin vaatteensa. Miten hän pääsee englannista saksaan (tai sinne Vasariaan, kuten kylän nimi kuuluu) jos hänellä ei ole rahaa, tms. Okei, oletaan että hän ryösti jonkun matkalla koska hänellä on eri vaatteet Vasariassa. Mutta ennen kuin hän löytää linnan rauniot, on hänellä uusi hieno puku. Mistä se löytyi? Ollakseen periaatteessa irtolainen, on hän aika hyvin toimeentuleva.
-Frankensteinin hirviö löytyy linnan raunioista jäätyneenä. Mistä se lumi ja jää tulivat, kun sitä ei ole muualla kuin raunioissa? Ja kun Larry kaapii jäät Hirviön päältä, herää se heti. Jäätä ei siis ollut paljoa, joten miten Hirviö heräsi vasta nyt ja heti kun jää irroitettiin? Eli sama juttu kuin alussa Larryn kuoleman kanssa.
Tälläisiä juttuja elokuvassa on useita, mutta nuo olivat mielestäni huomattavimmat. Paitsi tietenkin se lopun tulva. Tulva?
Elokuvan traileri myös korostaa sitä kuinka Hirviö ja Wolf Man ottavat mittaa toisistaan, mutta sitä halajavat tulevat pettymään. Tämän elokuvan Hirviö on lähes yhdentekevä elokuvan kannalta. Hieman käykin Bela Lugosia sääliksi. Melkein kuulee sen huminan mikä kuuluu Lugosin uran syöksykierteestä. Tähän mennessä Lugosin sivuroolitkin olivat yleensä jotenkin merkittäviä elokuvan kannalta, mutta tässä Lugosi ei tee muuta kuin murahtaa pari kertaa ja seisoo paikoillaan. Hänellä on myös taakkanaan tässä tapauksessa Boris Karloff joka on yhtä kuin Hirviö ja Lugosi ei kanna tätä viittaa kovinkaan kunniakkaasti. Sinänsä onkin hyvä että Lugosi aikoinaan kieltäytyi alkuperäisestä Hirviön roolista, koska tämän perusteella Karloff oli ainoa oikea valinta.
Elokuvan nimi on myöskin siinä mielessä hämäävä, että ainoa Frankenstein jonka Wolf Man kohtaa on Elsa Frankenstein. Eli tässä tapauksessa on varmaan jälleen ajateltu kaikkien mieltävän Hirviön Frankensteiniksi.
Elokuva näyttää aika hyvältä valtaosan ajasta. Mitä nyt lopun linnan raunioiden pienoismalli on aivan liikaa pienoismallin näköinen.
Ihmissuden muodonmuutos on varsin onnistunut ja vaikka susilarry näyttää edelleen hölmöltä, niin ainakin se on materiaalikehityksen myötä muotoiltu kauniimmin. Vastaavasti tämä parempien materiaalinen käyttö on Hirviön kohdalla johtanut liialliseen pehmeyteen joka saa Lugosin maskin näyttämään pelkältä pilailupuodin naamarilta.
Niin ja elokuvan ihmissusi pukeutuu edelleen paremmin kuin esimerkiksi kyläläiset.
Poislukien selkeät kuva- ja juonimokat, niin oikeastaan vain kahdesti elokuvan aikana tunsin oikeasti vaivautuneisuutta.
Se keskellä elokuvaa oleva laulukohtaus oli aivan naurettava, etenkin kun laulun sanoitukset olivat Disneytyyliin eräänlainen juonenkuvaus.
Toinen vaivautuneisuutta aiheuttava seikka oli elokuvan loppu. Ensin kasvatetaan aika hyvin tarinaa Larryn kautta heräämällä, kulkemalla etsimässä parannusta ja lopussa mahdolliseen parannukseen. Sitten vedetään hirveällä vauhdilla kokeen pieleen meno, hirviöiden tappelu ja tulva joka vie kaiken mennessään. Aivan kuin aika olisi loppumassa kesken.
Frankenstein Meets The Wolf Man on kuitenkin jälleen kerran elokuva joka kaikista virheistään huolimatta on erittäin viihdyttävä ja vaikka pisteytykseni ei sitä kerro, niin on se huonompi kuin alkuperäinen The Wolf Man.
Tähdet: ***
Frankenstein Meets The Wolf Man
...NOIR
Siitä on nyt neljä vuotta kun Larry Talbot (Lon Chaney Jr.) sai kantaakseen ihmissusikirouksen ja kuoli. Nyt kaksi haudanryöstäjää avaa hänen arkkunsa ja huomaavat miehen olevan ihan hyvässä kunnossa. Ei mätänemistä tai muitakaan ajankulumisen merkkejä. Larry herää samantien ja lähtee mylläämään lähiöihin. Seuraavaksi hän herää sairaalassa ja eikös vaan Larry rupea vanhoihin tuttuihin susihukkahommiin.
Poliisi kiinnostuu sairaalan uudesta oudosta potilaasta joka sanoo olevansa Lawrence Talbot, mies joka kuoli vuosia sitten.
Larry kertoo susimaisista murhistaan tohtori Frank Manneringille (Patric Knowles) joka ei tietenkään usko hölkäsen pöläystä Larryn puheista.
Larry karkaa sairaalasta ja harhailee aina sinne jonnekin saksanmaalle asti tapaamaan tohtori Frankensteinia, toiveenaan että hän voisi vapauttaa Larryn kirouksestaan. Surku vain että Frankenstein on kuollut. Susilarry pistää kyläläisiä poskeensa ja taas kerran maajussit juoksevat soihdut ja talikot käsissään hirviöjahdissa.
Larry löytää linnan raunioista jäätyneen Frankensteinin hirviön ja jostain syystä kopistelee jäät irti. Hirviö (Bela Lugosi) herää sillä siunaamalla ja Larry pyytää Hirviötä auttamaan löytämään tohtorin muistiinpanoja joiden avulla Larry voisi kenties lääkitä itseään. Niitä ei löydy, joten vaihtoehdoksi Larry löytää ajatuksen etsiä käsiinsä tohtori Frankensteinin tytär ja pyytää häneltä tohtorin harakanvarpaat.
Jostain Larry löytää itselleen uuden puvun ja ilmeisesti rahaa, ja menee tapaamaan tohtorin tytärtä Elsaa (Ilona Massey), josta ei näytä olevan apua.
Sitten tulee jostain syystä väliin laulukohtaus.
Paikalle saapuu tohtori Frank Mannering joka on jäljittänyt Larrya aina tämän paosta asti ja haluaa nyt viedä Larryn takaisin Englantiin jotta hänet voitaisiin ehkä parantaa. Tässä vaiheessa Mannering ilmeisesti uskoo Larryn olevan ihmissusi,,, tai ainakin jotain sinne päin. No, Larry ei usko Manneringin voivan tehdä mitään hänen hyväkseen ja ratsastaa kaupunkiin saapuneen Hirviön kanssa pakoon.
Taas kyläläiset ovat valmiita kantamaan soihtuja ja talikoita, mutta tohtori Mannering saa uskoteltua heille että hän voi hoidella asian rauhanomaisemmin.
Frank Mannering ja Elsa Frankenstein menevät linnan raunioille sepostamaan Larrylle että he voisivat korjata tohtori Frankensteinin koneet ja imeä Larrysta susikirouksen pois. Niin ja se Hirviö murisee aina välillä. Hirviöstäkin voitaisiin imeä energia jotta se ei kiusaisi enää kyläläisiä, tai kyläläiset sitä.
Tohtori Frank rupeaa toimimaan osittaisen kaimansa tavoin ja kohta on jaakobin tikapuita ja van der graafin generaattoreita särisemässä.
Käsillehän se menee ja kohta Hirviö kaataa hyllyjä ja ihmissudeksi muuttunut Larry kiukuttelee Hirviölle. Tulva iskee linnan raunioihin ja vie pienoismallin mukanaan. Larry ja Hirviö jäivät tulvan alle.
Tulva?
Frankenstein Meets The Wolf Man on olevinaan suoraa jatkoa sekä Wolf Manille että ensimmäiselle Frankensteinille. Mitään puhetta siis Frankensteinin Morsiamen naishirviöstä ei ole ja Lawrence Talbot herää ensimmäistä kertaa ensimmäisen osan kuolemansa jälkeen. Jatko-osaksi se ei ole huonoimmasta päästä, mutta aika epätasainen elokuva on silti kyseessä. Elokuva vaikuttaakin sellaiselta aika tyypilliseltä kiireessä väsätyltä kun rauta on vielä kuumaa-jatko-osalta. Eli tuotantoarvot ovat vielä kohdallaan, mutta juonellisesti otetaan vain ns. parhaita osasia aiemmista ja tyydytään siis pitkälti toistoon. Tämä tapa vain jättää usein aukkoja tarinaan enemmän kuin on tarpeen.
-Jos oletamme että Larryn ruumis on pysynyt kunnossa siksi että hänellä on se ihmissusikirous, joka estää ruumiin rappeutumisen. Ja ilmeisesti hän on vain ollut viimeiset neljä vuotta jonkinlaisessa koomassa/unessa, niin miksi hän herää heti kun nyt kantta raotetaan? Heräsikö hän meteliin? Jos näin on, niin eikö hän olisi herännyt meteliin aiemminkin, sillä tuskin viimeiset neljä vuotta on ympäristä aivan äänetön ollut.
-Kun Larry karkaa sairaalasta ei hänellä ole kuin vaatteensa. Miten hän pääsee englannista saksaan (tai sinne Vasariaan, kuten kylän nimi kuuluu) jos hänellä ei ole rahaa, tms. Okei, oletaan että hän ryösti jonkun matkalla koska hänellä on eri vaatteet Vasariassa. Mutta ennen kuin hän löytää linnan rauniot, on hänellä uusi hieno puku. Mistä se löytyi? Ollakseen periaatteessa irtolainen, on hän aika hyvin toimeentuleva.
-Frankensteinin hirviö löytyy linnan raunioista jäätyneenä. Mistä se lumi ja jää tulivat, kun sitä ei ole muualla kuin raunioissa? Ja kun Larry kaapii jäät Hirviön päältä, herää se heti. Jäätä ei siis ollut paljoa, joten miten Hirviö heräsi vasta nyt ja heti kun jää irroitettiin? Eli sama juttu kuin alussa Larryn kuoleman kanssa.
Tälläisiä juttuja elokuvassa on useita, mutta nuo olivat mielestäni huomattavimmat. Paitsi tietenkin se lopun tulva. Tulva?
Elokuvan traileri myös korostaa sitä kuinka Hirviö ja Wolf Man ottavat mittaa toisistaan, mutta sitä halajavat tulevat pettymään. Tämän elokuvan Hirviö on lähes yhdentekevä elokuvan kannalta. Hieman käykin Bela Lugosia sääliksi. Melkein kuulee sen huminan mikä kuuluu Lugosin uran syöksykierteestä. Tähän mennessä Lugosin sivuroolitkin olivat yleensä jotenkin merkittäviä elokuvan kannalta, mutta tässä Lugosi ei tee muuta kuin murahtaa pari kertaa ja seisoo paikoillaan. Hänellä on myös taakkanaan tässä tapauksessa Boris Karloff joka on yhtä kuin Hirviö ja Lugosi ei kanna tätä viittaa kovinkaan kunniakkaasti. Sinänsä onkin hyvä että Lugosi aikoinaan kieltäytyi alkuperäisestä Hirviön roolista, koska tämän perusteella Karloff oli ainoa oikea valinta.
Elokuvan nimi on myöskin siinä mielessä hämäävä, että ainoa Frankenstein jonka Wolf Man kohtaa on Elsa Frankenstein. Eli tässä tapauksessa on varmaan jälleen ajateltu kaikkien mieltävän Hirviön Frankensteiniksi.
Elokuva näyttää aika hyvältä valtaosan ajasta. Mitä nyt lopun linnan raunioiden pienoismalli on aivan liikaa pienoismallin näköinen.
Ihmissuden muodonmuutos on varsin onnistunut ja vaikka susilarry näyttää edelleen hölmöltä, niin ainakin se on materiaalikehityksen myötä muotoiltu kauniimmin. Vastaavasti tämä parempien materiaalinen käyttö on Hirviön kohdalla johtanut liialliseen pehmeyteen joka saa Lugosin maskin näyttämään pelkältä pilailupuodin naamarilta.
Niin ja elokuvan ihmissusi pukeutuu edelleen paremmin kuin esimerkiksi kyläläiset.
Poislukien selkeät kuva- ja juonimokat, niin oikeastaan vain kahdesti elokuvan aikana tunsin oikeasti vaivautuneisuutta.
Se keskellä elokuvaa oleva laulukohtaus oli aivan naurettava, etenkin kun laulun sanoitukset olivat Disneytyyliin eräänlainen juonenkuvaus.
Toinen vaivautuneisuutta aiheuttava seikka oli elokuvan loppu. Ensin kasvatetaan aika hyvin tarinaa Larryn kautta heräämällä, kulkemalla etsimässä parannusta ja lopussa mahdolliseen parannukseen. Sitten vedetään hirveällä vauhdilla kokeen pieleen meno, hirviöiden tappelu ja tulva joka vie kaiken mennessään. Aivan kuin aika olisi loppumassa kesken.
Frankenstein Meets The Wolf Man on kuitenkin jälleen kerran elokuva joka kaikista virheistään huolimatta on erittäin viihdyttävä ja vaikka pisteytykseni ei sitä kerro, niin on se huonompi kuin alkuperäinen The Wolf Man.
Tähdet: ***
Frankenstein Meets The Wolf Man
...NOIR
lauantai 24. lokakuuta 2009
The Wolf Man (1941)
Perheen eräänlainen tuhlaajapoika Larry Talbot (Lon Chaney jr.) palaa kotiinsa Walesiin veljensä kuoleman jälkeen. Isä John (Claude Rains) on valmis hautaamaan vanhat kauhat ja toivottaa poikansa tervetulleeksi jatkamaan sukulinnan ylläpitoa. Larry ihastuu paikallisen rihkamapuodin myyjättäreen, Gweniin (Evelyn Ankers) ja menee ostamaan tältä hopeisella sudenpäällä varustetun kävelykepin. Lirkutellessaan Gwenille yötä myöten harhailee Larry sumuisessa metsässä ja hänen kimppuunsa hyökkää mustalaisennustajaihmissusi Bela (Bela Lugosi.)
Mustalaisennustajaihmissuden suurin voimavara lienee siinä että hän voi ennustaa tulevat uhrinsa. No, kuitenkin. Larry mätkii suden hengiltä hopeapäisellä kepillään ja koska suden voi tappaa vain hopeakrääsällä, niin siihen tämäkin susi menee kuolemaan. Suden ruumis muuttuu takaisin Belaksi ja Larry joutuu epäillyksi tavallisesta murhasta, ei ihmissuden taposta. Poliisi tuntuu unohtavan koko jutun samantien, mutta kyläläiset alkavat hieman kartella Larrya, vaikka tämä kuinka väittää tappaneensa suden eikä ihmistä. Larry rupeaa jo epäilemään järkensä puolesta, mutta täydenkuun aikana tapahtuva muodonmuutos ihmislarrysta susilarryksi saa Larryn päättelemään että sitä ollaan nyt niin ihmissutta että. Kun seuraava kuollut ihminen löydetään ja todetaan uhrin joutuneen suden tappamaksi, niin kyläläiset aloittavat valmistelut susijahtiin. Siispä metsä täyteen ansoja ja odotellaan. Larry pelkää pistävänsä Gwenin poskeensa ja menee kertomaan isälleen mitä on tapahtunut. John pitää tietenkin poikaansa harhaisena. Joten hän luonnollisesti sitoo poikansa tuoliin kiinni. Gwen juoksentelee sumuisessa metsässä. John juoksentelee sumuisessa metsässä. Larry karkaa tuolistaan ja hyökkää Gwenin kimppuun,,, sumuisessa metsässä. Mutta ei huolta, John hakkaa susilarryn hengiltä Larryn hopeakepillä. Nyt John tietää poikansa olleen ihmissusi, mutta muut kyläläiset näkevät vain Larryn ruumiin ja uskovat Larryn kuolleen pelastaessaan Gwenia sudelta.
Mustalaisennustajaihmissuden suurin voimavara lienee siinä että hän voi ennustaa tulevat uhrinsa. No, kuitenkin. Larry mätkii suden hengiltä hopeapäisellä kepillään ja koska suden voi tappaa vain hopeakrääsällä, niin siihen tämäkin susi menee kuolemaan. Suden ruumis muuttuu takaisin Belaksi ja Larry joutuu epäillyksi tavallisesta murhasta, ei ihmissuden taposta. Poliisi tuntuu unohtavan koko jutun samantien, mutta kyläläiset alkavat hieman kartella Larrya, vaikka tämä kuinka väittää tappaneensa suden eikä ihmistä. Larry rupeaa jo epäilemään järkensä puolesta, mutta täydenkuun aikana tapahtuva muodonmuutos ihmislarrysta susilarryksi saa Larryn päättelemään että sitä ollaan nyt niin ihmissutta että. Kun seuraava kuollut ihminen löydetään ja todetaan uhrin joutuneen suden tappamaksi, niin kyläläiset aloittavat valmistelut susijahtiin. Siispä metsä täyteen ansoja ja odotellaan. Larry pelkää pistävänsä Gwenin poskeensa ja menee kertomaan isälleen mitä on tapahtunut. John pitää tietenkin poikaansa harhaisena. Joten hän luonnollisesti sitoo poikansa tuoliin kiinni. Gwen juoksentelee sumuisessa metsässä. John juoksentelee sumuisessa metsässä. Larry karkaa tuolistaan ja hyökkää Gwenin kimppuun,,, sumuisessa metsässä. Mutta ei huolta, John hakkaa susilarryn hengiltä Larryn hopeakepillä. Nyt John tietää poikansa olleen ihmissusi, mutta muut kyläläiset näkevät vain Larryn ruumiin ja uskovat Larryn kuolleen pelastaessaan Gwenia sudelta.
Minä rakastan näitä vanhoja monsterielokuvia, mutta jotenkin olen aina laskenut The Wolf Manin niihin heikoimpiin lajinsa edustajiin. Onhan se toki monia kertoja parempi kuin esimerkiksi yksikään jatko-osistaan ja mielestäni The Wolf Man ansaitsee klassikkostatuksensa. Siinä kuitenkin on muutamia niin törkeän huolimattomia virheitä, että minun on vaikea päästä niiden ylitse. Tosin myönnettäköön että tällä katselukerralla yksi minua aiemmin vaivanneista ”virheistä” ei enää häiritse minua.
Aiemmin pidin todella hölmönä sitä että katsojan tulisi uskoa Lon Chaney Jr:n olevan britti. Kyseessä on yhtä uskottava seikka kuin Sean Connery Espanjalaisena. Alkuperäiskäsikirjoituksen mukaan Chaneyn hahmon tulikin olla Amerikkalainen mekaanikko joka oli kutsuttu Talbotien luokse korjaamaan teleskooppia ja täten Chaney voisi olla uskottavasti oma Amerikkalainen itsensä. Sitten tarina muutettiin tähän tuntemaamme versioon. Aiemmin tämä kansalaisuusjuttu vaivasi minua suuresti, mutta nyt se ei enää haittaa minua. Ensinnäkin tarinan mukaan Chaneyn hahmo oli ollut 18 vuotta Amerikassa, joten olisi helppo päätellä alkuperäisen aksentin kadonneen sitä kautta. Toiseksi kun melkein kukaan muukaan elokuvan hahmoista ei kuulosta järin brittiäiseltä, niin ei Chaneyn jenkkiaksenttikaan suuremmin erotu sieltä.
Mikä minua vaivaa ovat muutamat jatkuvuusvirheet ja tarinan logiikan kompurointi. Näistä jälkimmäinen selittyy alkuperäistarinaan tehdyillä muutoksilla. Kohtausten jatkuvuuden suhteen olen anteeksiantavainen, sillä yleensä ne ovat miellyttävän huvittavia. Yhtenä esimerkkinä annettakoon se, että lopussa kun Larry Talbot on ensin sidottuna tuoliin niin hänellä on ylänappi auki, mutta hetken päästä kun hän on muuttunut villiksi ihmissudeksi on ylänappi kiinni. Tämä on mielestäni hauskaa kun ajattelee että ihmissusi on kaikesta verenhimostaan huolimatta tarkka pukeutumisestaan. Mutta vaikka ne ovat hauskaa katseltavaa, niin ne tuovat elokuvaan myös turhan halvan tunnelman. Tarinan logiikasta löytyykin mielestäni suurempi ongelma. Kaikki hopealuodit, pentagrammiarvet ja muut sopivat ihan mukavasti tarinaan ja ihmissusimytologiaan muutenkin, mutta se älytön jankkaus siitä että lykantropia on skitsofreniaa kuulostaa elokuvassa hölmöltä. Elokuva alkaa kohtauksella jossa jonkinlaisesta tietokirjasta näytetään mitä lykantropia tarkoittaa ja siinä sen todetaan olevan harha jossa ihminen kuvittelee muuttuvansa sudeksi. Luulosairautta, kuvitelmaa, skitsofreniaa, mutta ei kuitenkaan fyysistä muutosta ihmisestä eläimeksi. Samaa toitotetaan pitkin elokuvaa, mutta sitten kuitenkin osoitetaan selkeästi ja varmuudella että Larry Talbot muuttuu oikeasti ihmissudeksi. Alunperin tarina oli kirjoitettu siten ettei missään vaiheessa näytetä varmuudella muuttuuko Larry sudeksi vai ei, vai onko kaikki vain kuvitelmaa. Joten vaikka onkin hauska katsella fyysistä ihmissutta, niin kyllä sen elokuvasta huomaa ettei sitä ollut alunperin tarkoitus näyttää. Olisivat jättäneet kokonaan pois sen mielikuvitusmumbojumbon ja pitäytyneet jossain mustalaislegendoissa, niin tarina olisi ollut koherentimpi. Tarinaa ajatellessa se tuntuu turhan päättämättömältä.
Claude Rains toteaa elokuvassa seuraavasti: ”Perinteen mukaan Talbotit ovat myös jäykkiä, tunteettomia tyyppejä.” Tämä summaa aika hyvin valtaosan näyttelijöistä eläytymisen tarinaan. Etenkin nimiosan Lon Chaney Jr. on välillä tavattoman jäykkä roolissaan ja mieleen tuleekin että liekö hän jännittänyt kovasti rooliaan, sillä tällä elokuvallaan hän on varmasti tullut eniten verratuksi isäänsä joka tunnettiin juuri ulkonäköään muuttaneista rooleistaan. Onneksi tämän elokuvan Chaney ei ollut koko elokuvan aikaa jäykkänä, vaan esimerkiksi kohtauksessa jossa Rains sitoo Chaneyn tuoliin, hän on varsin eläväinen. Ironista sinänsä, että tuossa nimenomaisessa kohtauksessa hänet pakotetaan olemaan paikoillaan.
Vaikka Jack Piercen ihmissusimaskeeraus on ikoninen ja se tulee minulla ensimmäisenä mieleen kun ajattelen ihmissutta, niin The Wolf Manin itse ihmissusi on aika hölmön näköinen. Ihmissusinaamio näyttää enemmän sialta kuin sudelta ja ollakseen petomainen, se on aivan liian viimeistellyn näköinen. Teknisesti Piercen tekemä maski on uskomattoman laadukas tuotos, mutta miksi ihmeessä se piti suunnitella niin hupsun näköiseksi.
Täytyy kuitenkin ottaa huomioon että The Wolf Man kuuluu niihin elokuviin jotka vasta loivat sääntöjä genrelleen ja elokuvan vaikutukset näkee vielä nykyäänkin. Joten liian ankara sitä kohtaan ei saa olla.
The Wolf Man on vioistaan huolimatta erittäin viihdyttävä elokuva joka päihittää monet kilpailijoistaan vaikka kädet selän takana ja antaisin sille näiden elokuvien fanina neljä tähteä, mutta tämän hetken tunne nappaa yhden niistä pois. Kyseessä on siis vahvasti neljän tähden elokuva kolmella.
Ja elokuvassa on hieno musiikki.
...NOIR
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Smart People (2008)
Tämä elokuva on suuri pettymys, mutta varsin miellyttävä sellaiseksi.
Kirjallisuuden, vai oliko se nyt äidinkielen? ... Ei sillä niin väliä.
Wonder Boysin Michael Douglasista muistuttava professori Lawrence Wetherhold (Dennis Quiad) on niitä opettajia josta kollegat ja oppilaat eivät juurikaan pidä.
Lawrence on äärimmäisyyksiin saakka pedantti joka ei pahemmin hyviä arvosanoja jakele.
Lawrence on masentuneen oloinen, mihin vaikuttanee se ettei hän ole päässyt irti vaimonsa kuolemasta, josta kuitenkin on jo kauan aikaa.
Lawrence on kirjoittanut luonteensa mukaisen kirjan, joka ei tunnu kelpaavan yhdellekään kustantajalle.
Lawrence vaatii kaikessa täydellisyyttä ja siihen lukeutuvat mukaan myös omat lapset ja näiden menestys.
Velipuoli Chuck Wetherhold (Thomas Haden Church) puolestaan on se kolikon toinen puoli. Hän on se perinteinen luuserihahmo jonka pitäisi olla kaikessa Lawrencea tasapainottava vastakappale.
kun Lawrence loukkaa itsensä, saa hän ajokiellon ja Chuckista tulee Lawrencen kuski. Chuck rakastaa veljeään ja on valmis kuin lukkari sotaan. Lawrence joka puolestaan ei voi sietää slackerveljeään ja muistuttaa toistuvasti heidän olevan vain velipuolia, ei ole kovinkaan tyytyväinen ajatuksesta viettää aikaa Chuckin kanssa.
Lawrencen lapset, älykkö Vanessa (Ellen Page) muistuttaa isäänsä ja ei myöskään arvosta Chuckia juuri isäänsä enemmän. Mutta hieman Chuckia muistuttava James (Ashton Holmes) ottaa luonnollisestikin Chuckin läsnäolon ilolla vastaan.
Koska elokuvassa on tärkeämpää osoittaa kuinka "luuseri" Chuckin vapaa elämäntyyli vapauttaa Lawrencea ja Vanessaa näsäviisauden kahleista, niinpä James oikeastaan unohdetaan tarinasta nopeammin kuin ehtii housujaan vetää alas vuosisadan ripulin iskiessä.
Lawrence ihastuu Sarah Jessica Parkerin esittämään lääkäriin, Janet Hartiganiin, joka sopivasti on ollut joskus Lawrencen oppilas ja ihastunut opettajaansa tuolloin. Lawrence ei tietenkään ollut tuolloin huomannut Janetia ja ollut ihan yhtä tarkka nipottaja häntä kohtaan kuin ketä tahansa muutakin.
Tässä vaiheessa viimeistään tiedättekin miten tarina kulkee.
-Chuck tarjoaa pilveä Vanessalle.
-Chuck tarjoaa viinaa Vanessalle.
-Vanessa alkaa arvostamaan Chuckia.
-Chuck käy Lawrencen hermoille.
-Lawrence alkaa arvostamaan Chuckia.
-Lawrence on vaivautunut Janetin edessä.
-Janet saa Lawrencen avautumaan.
Lawrence on äärimmäisyyksiin saakka pedantti joka ei pahemmin hyviä arvosanoja jakele.
Lawrence on masentuneen oloinen, mihin vaikuttanee se ettei hän ole päässyt irti vaimonsa kuolemasta, josta kuitenkin on jo kauan aikaa.
Lawrence on kirjoittanut luonteensa mukaisen kirjan, joka ei tunnu kelpaavan yhdellekään kustantajalle.
Lawrence vaatii kaikessa täydellisyyttä ja siihen lukeutuvat mukaan myös omat lapset ja näiden menestys.
Velipuoli Chuck Wetherhold (Thomas Haden Church) puolestaan on se kolikon toinen puoli. Hän on se perinteinen luuserihahmo jonka pitäisi olla kaikessa Lawrencea tasapainottava vastakappale.
kun Lawrence loukkaa itsensä, saa hän ajokiellon ja Chuckista tulee Lawrencen kuski. Chuck rakastaa veljeään ja on valmis kuin lukkari sotaan. Lawrence joka puolestaan ei voi sietää slackerveljeään ja muistuttaa toistuvasti heidän olevan vain velipuolia, ei ole kovinkaan tyytyväinen ajatuksesta viettää aikaa Chuckin kanssa.
Lawrencen lapset, älykkö Vanessa (Ellen Page) muistuttaa isäänsä ja ei myöskään arvosta Chuckia juuri isäänsä enemmän. Mutta hieman Chuckia muistuttava James (Ashton Holmes) ottaa luonnollisestikin Chuckin läsnäolon ilolla vastaan.
Koska elokuvassa on tärkeämpää osoittaa kuinka "luuseri" Chuckin vapaa elämäntyyli vapauttaa Lawrencea ja Vanessaa näsäviisauden kahleista, niinpä James oikeastaan unohdetaan tarinasta nopeammin kuin ehtii housujaan vetää alas vuosisadan ripulin iskiessä.
Lawrence ihastuu Sarah Jessica Parkerin esittämään lääkäriin, Janet Hartiganiin, joka sopivasti on ollut joskus Lawrencen oppilas ja ihastunut opettajaansa tuolloin. Lawrence ei tietenkään ollut tuolloin huomannut Janetia ja ollut ihan yhtä tarkka nipottaja häntä kohtaan kuin ketä tahansa muutakin.
Tässä vaiheessa viimeistään tiedättekin miten tarina kulkee.
-Chuck tarjoaa pilveä Vanessalle.
-Chuck tarjoaa viinaa Vanessalle.
-Vanessa alkaa arvostamaan Chuckia.
-Chuck käy Lawrencen hermoille.
-Lawrence alkaa arvostamaan Chuckia.
-Lawrence on vaivautunut Janetin edessä.
-Janet saa Lawrencen avautumaan.
-Lawrencen kirja menee painoon.
-Lopussa kaikki ovat onnellisia. Tai ainakin niin onnellisia kuin tämän genren puitteissa saa olla.
-Lopussa kaikki ovat onnellisia. Tai ainakin niin onnellisia kuin tämän genren puitteissa saa olla.
Kaikki puhuvat koko ajan kuin olisivat mukana jossain väittelyssä ja jokainen hahmostaan riippumatta on niin sukkela sanoissaan, että Frasier kalpenisi kateudesta. Se vain haittaa että näitä ns. näsäviisaita elokuvia on tullut 2000-luvun aikana aivan uskomattoman paljon. Juno, Wonder Boys, Running With Scissors, Royal Tenenbaums, Sideways, I Heart Huckabees, Igby Goes Town, etc. Elokuvia joissa kuvataan dysfunktionaalisia ihmisiä, mutta kaikki ovat välillä jopa rasittavuuteen saakka sukkelapukkelia. Joten Smart Peoplen tulisi olla aivan uskomattoman terävästi kirjoitettu jotta se tuntuisi enää muulta kuin uusinnalta. Mutta ikävä kyllä, Smart People ei ole uskomattoman terävästi kirjoitettu.
Elokuvan dialogi on kyllä varsin hyvää, joten ei tätä voi sen puolesta kyllä huonoksikaan väittää. Ongelma onkin siinä, että tähän ei ole kirjoitettu mitään uutta, vaan elokuva tuntuu paljolti luottavan siihen, että jos pidät lajityypistä niin tämäkin elokuva maittaa kuin hanhenmaksapallerot Uunolle.
Näyttelijävalintojen perusteellakaan tätä ei uskaltaisi heti sanoa huonoksi. Mutta vastaavasti Smart People on tähditetty aivan liian turvallisesti ja kun asiaa miettii enemmän, niin miettikääpä tätä:
-Dennis Quaid esittää periaatteessa Michael Douglasin roolin Wonder Boysista. Ja Quaid on esittänyt aiemmin kirjallisuuden professoria elokuvassa K.J.S. (D.O.A.) ja vaikka K.J.S. on trilleri, niin sen suurimpia vahvuuksia oli nimenomaan terävä dialogi, joka oli ajoittain hyvinkin näsäviisasta. Quaid on tehnyt myös elokuvia kuten Viimeinen Illallinen (Dinner With Friends) ja In Good Company, joiden luulisi uppoavan käsittelyssä olevan lajityypin ystäville.
-Thomas Haden Church oli tietenkin Sidewaysissa, jossa esitti hyvin samankaltaista hahmoa.
-Ellen Page on nuoresta iästään huolimatta tehnyt jo jonkinlaisen uran esittämällä eräänlaisia älyköiksi kutsuttavia hahmoja. Tunnetuimpana tietenkin Juno, mutta löytyypä sieltä myös sellaiset tekeleet kuten Hard Candy ja Tracey.
Eivätpä siis tunnu kovinkaan riskialtteilta valinnoilta.
Jopa elokuvan soundtrack kuulostaa siltä kuin olettaisikin. Eli paljon turvallista alternativepoppia jollaisesta Gilmoren Tytöt olisivat onnellisia.
Joten Smart People kärsii siitä, että se koettaa olla fiksu elokuva. Kaikki on tehty aivan liian laskelmoidun oloisesti ja vaikuttaakin siltä kuin tekijöillä olisi käytössään jokin "Kuinka Teen Älykkään Draamakomedian"-käsikirja. Sääli vain että kaikkinainen elokuvan varman päälle pelaaminen saa aikaan sen, että katsoja on todennäköisesti liian Smart tälle Peoplelle.
Vastaavasti taas, jos ei ole nähnyt juurikaan tämän lajityypin edustajia, niin kyllä Smart People on hyvä keino tutustua sellaisiin. Siinä on kuitenkin ihan sujuvasti kirjoitettua dialogia, varsin hyvät näyttelijät ja harmittoman miellyttävät musiikkivalinnat.
Jos lajityyppi kuitenkin kiinnostaa, niin ehdotan katsottavaksi ennemmin joko Sidewaysin tai Royal Tenenbaumsin.
Tähdet: ***
Smart People
...NOIR
perjantai 16. lokakuuta 2009
Kova Laki: Exiled (Law & Order: Exiled, 1998)
Kova Laki-elokuva?
Kuinkahan moni sarjan ystävä tietää tämänkin olemassaolosta, vaikka se on esitetty suomenkin televisiossa. Ainakaan kukaan jonka kanssa olen sarjasta jutellut, ei tunnu tietävän Exiled-leffasta. Kenties syy on vain siinä, että Kova Laki on tullut vuosia ja taas vuosia YLE:n kakkoskanavalta, kun taas Exiled-elokuva tuli jostain kumman syystä Neloselta. Olisi luullut YLE:n ostaneen sen esitysoikeudet.
Kova Laki-elokuva on tallennuspäiväyksen mukaan tullut Neloselta 7.7.2004 ja ainakaan itse en ole pistänyt merkille sillä olleen muuta esityspäivää ainakaan tähän mennessä. No, ei huolta jos elokuva on näkemättä, niin ette ole paljosta jäänyt paitsi.
Mike Logan (Chris Noth) on poliisi Staten Islandilla, mutta jos seurasitte Kova Laki-sarjaa, niin tiedätte että hän oli alunperin etsivä Manhattanilla. Hänet siirrettiin Staten Islandille lyötyään itseään poliittisesti tärkeämpää henkilöä. Nyt hän on siis Staten Islandilla, paikassa jota pidetään eräänlaisena poliisien kaatopaikkana. Siispä Mike haaveilee omalle reviirille pääsystä ja erään tutkimuksen yhteydessä hän huomaa mahdollisuuden päästä takaisin ns. omiensa joukkoon.
Vedestä löytyy nuoren naisen ruumis, joka aiotaan kuitata itsemurhaksi, mutta Mike entisenä murharyhmän etsivänä haluaa tutkia asiaa pidemmälle. Surku vain että Mike ei ole enää murhatutkija. Mike valehtelee ruumiin joutuneen veteen Staten Islandin alueella ja pienen väännön jälkeen päällikkö antaa tapauksen Mikelle tutkittavaksi. Koska ruumis oli tutkimusten mukaan joutunut veteen Manhattanin alueella (jonka Mike tiesikin), alkaa tutkimus kaupungin alueella. Eli ainakin toistaiseksi Mike pääsee töihin sinne minne halusikin.
Tutkimusten yhteydessä Mike tapaa kuolleen tytön siskon, Georgeannen (Nicole Ari Parker) johon hän luonnollisestikin ihastuu.
Käytyään kovistelemassa mafiosostrippiklubiomistaja Gianni Uziellia (Costas Mandylor), joutuu Mike kohtaamaan myös vanhat kollegansa jotka tutkivat Uziellin toimia.
Mukaan heitetään hieman mafiayhteyksiä, korruptoituneita kyttiä, vanhat kiistat ja Miken itsekäs halu päästä urallaan eteenpäin. Näistä jälkimmäinen tulee lopulta Miken ja Georgeannen suhteen tielle.
No, lopulta Mike selvittää jutun. Paha kyttä ja Georgeannen siskon tappaja jäävät kiinni. Mutta Mike ei tunne oloaan onnelliseksi, sillä hän oppi ymmärtämään ettei muita saa jyrätä alleen vain jotta oma ura urkenisi.
Kova Laki: Exiled on ihan hyvä poliisijännäri jos sitä katsoo vain lajityyppinsä edustajana, eikä koeta yhdistää sitä itse Kova Laki-sarjaan.
Juoni on aika tavanomainen, mutta sopii tämänkaltaiseen genreen ihan edustavasti.
Valtaosa näyttelijöistä tekee varsin hyvää työtä. Onhan suurimmalla osalla Exiledin näyttelijöistä pitkä kokemus emosarjasta ja saman roolihahmon näyttelemisestä. Joten Sam Waterston, Jerry Orbach, Dann Florek ja esimerksi S. Epatha Merkerson ovat vähintään yhtä hyviä kuin muulloinkin. Tämä vain johtaa siihen että kun Exilediin on pitänyt tunkea mukaan lähes kaikki emosarjan päähenkilöistä, niin osa jää turhan tarpeettomaan osaan. Esimerkkinä Benjamin Bratt tuntuu Exiledissa aivan turhalta ja hän on mukana todennäköisesti vain koska oli tuohon aikaan Kova Laki-sarjan toinen pääkytistä.
Näyttelijöihin liittyy myös yksi toinen seikka joka ei minua vakuuttanut. Exiledin korruptoinut kyttä on Tony Profaci (John Fiore.) Fiore esitti samaa sivuosan poliisiroolia toistuvasti emosarjassa ja nyt hänet nostetaan aiempaa tärkeämmäksi sivuosarooliksi vain jotta voidaan antaa tilaa hänen hahmonsa korruptiopaljastukselle. Vakiintuneen sivuhahmon paljastaminen pahikseksi oli mielestäni halpa temppu, jota masentavampi ratkaisu olisi ollut vain jonkun vakiintuneen päähenkilön paljastaminen roistoksi. Tämä tosin on seikka joka ei kenties vaivaa jos sarjan hahmot eivät ole entuudestaan tuttuja.
Se että onko Kova Laki-sarja tuttu on elokuvan juonen kannalta kuitenkin jokseekin tärkeää. Sillä jos ei emosarjaa tunne, niin hahmojen tarpeellisuus tuntunee ajoittain hämmentävältä. Sillä Exiled ei rupea erikseen esittelemään hahmojaan, vaan luottaa pitkälti siihen että he ovat jo katsojalle tuttuja samaan tapaan kuin Star Trek-elokuvissa.
Etenkin kun elokuvan juoni on täysin Mike Logan-hahmon harteilla, niin olisi katsojalle suotavaa tietää miten Mike liittyy kuhunkin hahmoon ja millaiset näiden hahmojen väliset suhteet ovat. Kuten myös Miken historia sarjan kulussa ja hahmon oma luonne.
Näyttelijöihin liittyen on vielä mainittava, että minusta oli huvittavaa että Ice-T esittää Exiledissa agressiivista sutenööriä ja myöhemmin hänestä tuli Kova Laki: Erikoisyksikköön (Law & Order: Special Victims Unit) poliisi joka tutkii seksuaalirikoksia.
Tarinallisesti positiivista oli se, että elokuvan lopussa ei paljasteta auttoiko jutun ratkaisu Mike Logania pääsemään takaisin Manhattanille.
Kova Laki-sarjojen fanit tietävät kyllä miten hänelle Exiledin jälkeen käy.
Kova Laki: Exiled ei tutuista hahmoistaan huolimatta tunnu oikein emosarjaltaan. Koska ensinnäkin tästä puuttuu kokonaan se oikeusosuus joka on sarjassa merkittävässä osassa ja sarja ei käsittele hahmojen henkilökohtaista elämää kuin sivuhuomautuksin, kun taas Exiled liikkuu täysin Mike Loganin maailmassa niin kotona kuin ulkonakin. Näistä seikoista johtuen Exiled tuntuu hiukan tavanomaisemmalta poliisisarjan tuplajaksolta, kuin Kova Laki-elokuvalta.
Mutta Exiled sisältää hyvää näyttelijätyötä, realistista dialogia ja tunnelmaa, ja poliisijännäriksi se on ihan onnistunut. Kova Laki-faneille kyseessä on kuitenkin vain tavanomainen jakso, eikä sellaisenaan parhaimpien joukkoon kuuluva.
Tällä kertaa siis pisteytykseeni vaikuttivat ne, että olen sarjan fani ja että koetin unohtaa olevani sarjan fani.
Tähdet: ***
Kova Laki: Exiled
...NOIR
Kuinkahan moni sarjan ystävä tietää tämänkin olemassaolosta, vaikka se on esitetty suomenkin televisiossa. Ainakaan kukaan jonka kanssa olen sarjasta jutellut, ei tunnu tietävän Exiled-leffasta. Kenties syy on vain siinä, että Kova Laki on tullut vuosia ja taas vuosia YLE:n kakkoskanavalta, kun taas Exiled-elokuva tuli jostain kumman syystä Neloselta. Olisi luullut YLE:n ostaneen sen esitysoikeudet.
Kova Laki-elokuva on tallennuspäiväyksen mukaan tullut Neloselta 7.7.2004 ja ainakaan itse en ole pistänyt merkille sillä olleen muuta esityspäivää ainakaan tähän mennessä. No, ei huolta jos elokuva on näkemättä, niin ette ole paljosta jäänyt paitsi.
Mike Logan (Chris Noth) on poliisi Staten Islandilla, mutta jos seurasitte Kova Laki-sarjaa, niin tiedätte että hän oli alunperin etsivä Manhattanilla. Hänet siirrettiin Staten Islandille lyötyään itseään poliittisesti tärkeämpää henkilöä. Nyt hän on siis Staten Islandilla, paikassa jota pidetään eräänlaisena poliisien kaatopaikkana. Siispä Mike haaveilee omalle reviirille pääsystä ja erään tutkimuksen yhteydessä hän huomaa mahdollisuuden päästä takaisin ns. omiensa joukkoon.
Vedestä löytyy nuoren naisen ruumis, joka aiotaan kuitata itsemurhaksi, mutta Mike entisenä murharyhmän etsivänä haluaa tutkia asiaa pidemmälle. Surku vain että Mike ei ole enää murhatutkija. Mike valehtelee ruumiin joutuneen veteen Staten Islandin alueella ja pienen väännön jälkeen päällikkö antaa tapauksen Mikelle tutkittavaksi. Koska ruumis oli tutkimusten mukaan joutunut veteen Manhattanin alueella (jonka Mike tiesikin), alkaa tutkimus kaupungin alueella. Eli ainakin toistaiseksi Mike pääsee töihin sinne minne halusikin.
Tutkimusten yhteydessä Mike tapaa kuolleen tytön siskon, Georgeannen (Nicole Ari Parker) johon hän luonnollisestikin ihastuu.
Käytyään kovistelemassa mafiosostrippiklubiomistaja Gianni Uziellia (Costas Mandylor), joutuu Mike kohtaamaan myös vanhat kollegansa jotka tutkivat Uziellin toimia.
Mukaan heitetään hieman mafiayhteyksiä, korruptoituneita kyttiä, vanhat kiistat ja Miken itsekäs halu päästä urallaan eteenpäin. Näistä jälkimmäinen tulee lopulta Miken ja Georgeannen suhteen tielle.
No, lopulta Mike selvittää jutun. Paha kyttä ja Georgeannen siskon tappaja jäävät kiinni. Mutta Mike ei tunne oloaan onnelliseksi, sillä hän oppi ymmärtämään ettei muita saa jyrätä alleen vain jotta oma ura urkenisi.
Kova Laki: Exiled on ihan hyvä poliisijännäri jos sitä katsoo vain lajityyppinsä edustajana, eikä koeta yhdistää sitä itse Kova Laki-sarjaan.
Juoni on aika tavanomainen, mutta sopii tämänkaltaiseen genreen ihan edustavasti.
Valtaosa näyttelijöistä tekee varsin hyvää työtä. Onhan suurimmalla osalla Exiledin näyttelijöistä pitkä kokemus emosarjasta ja saman roolihahmon näyttelemisestä. Joten Sam Waterston, Jerry Orbach, Dann Florek ja esimerksi S. Epatha Merkerson ovat vähintään yhtä hyviä kuin muulloinkin. Tämä vain johtaa siihen että kun Exilediin on pitänyt tunkea mukaan lähes kaikki emosarjan päähenkilöistä, niin osa jää turhan tarpeettomaan osaan. Esimerkkinä Benjamin Bratt tuntuu Exiledissa aivan turhalta ja hän on mukana todennäköisesti vain koska oli tuohon aikaan Kova Laki-sarjan toinen pääkytistä.
Näyttelijöihin liittyy myös yksi toinen seikka joka ei minua vakuuttanut. Exiledin korruptoinut kyttä on Tony Profaci (John Fiore.) Fiore esitti samaa sivuosan poliisiroolia toistuvasti emosarjassa ja nyt hänet nostetaan aiempaa tärkeämmäksi sivuosarooliksi vain jotta voidaan antaa tilaa hänen hahmonsa korruptiopaljastukselle. Vakiintuneen sivuhahmon paljastaminen pahikseksi oli mielestäni halpa temppu, jota masentavampi ratkaisu olisi ollut vain jonkun vakiintuneen päähenkilön paljastaminen roistoksi. Tämä tosin on seikka joka ei kenties vaivaa jos sarjan hahmot eivät ole entuudestaan tuttuja.
Se että onko Kova Laki-sarja tuttu on elokuvan juonen kannalta kuitenkin jokseekin tärkeää. Sillä jos ei emosarjaa tunne, niin hahmojen tarpeellisuus tuntunee ajoittain hämmentävältä. Sillä Exiled ei rupea erikseen esittelemään hahmojaan, vaan luottaa pitkälti siihen että he ovat jo katsojalle tuttuja samaan tapaan kuin Star Trek-elokuvissa.
Etenkin kun elokuvan juoni on täysin Mike Logan-hahmon harteilla, niin olisi katsojalle suotavaa tietää miten Mike liittyy kuhunkin hahmoon ja millaiset näiden hahmojen väliset suhteet ovat. Kuten myös Miken historia sarjan kulussa ja hahmon oma luonne.
Näyttelijöihin liittyen on vielä mainittava, että minusta oli huvittavaa että Ice-T esittää Exiledissa agressiivista sutenööriä ja myöhemmin hänestä tuli Kova Laki: Erikoisyksikköön (Law & Order: Special Victims Unit) poliisi joka tutkii seksuaalirikoksia.
Tarinallisesti positiivista oli se, että elokuvan lopussa ei paljasteta auttoiko jutun ratkaisu Mike Logania pääsemään takaisin Manhattanille.
Kova Laki-sarjojen fanit tietävät kyllä miten hänelle Exiledin jälkeen käy.
Kova Laki: Exiled ei tutuista hahmoistaan huolimatta tunnu oikein emosarjaltaan. Koska ensinnäkin tästä puuttuu kokonaan se oikeusosuus joka on sarjassa merkittävässä osassa ja sarja ei käsittele hahmojen henkilökohtaista elämää kuin sivuhuomautuksin, kun taas Exiled liikkuu täysin Mike Loganin maailmassa niin kotona kuin ulkonakin. Näistä seikoista johtuen Exiled tuntuu hiukan tavanomaisemmalta poliisisarjan tuplajaksolta, kuin Kova Laki-elokuvalta.
Mutta Exiled sisältää hyvää näyttelijätyötä, realistista dialogia ja tunnelmaa, ja poliisijännäriksi se on ihan onnistunut. Kova Laki-faneille kyseessä on kuitenkin vain tavanomainen jakso, eikä sellaisenaan parhaimpien joukkoon kuuluva.
Tällä kertaa siis pisteytykseeni vaikuttivat ne, että olen sarjan fani ja että koetin unohtaa olevani sarjan fani.
Tähdet: ***
Kova Laki: Exiled
...NOIR
torstai 15. lokakuuta 2009
Jokaisen Äidin Painajainen (Every Mother's Worst Fear, 1998)
Alunperin kirjoitettu 3.8.2007
On tämä teinityttö jonka vanhemmat ovat luonnollisestikin eronneet. Ja kun äiti kieltää tyttöä menemästä konserttiin, niin tytön poikaystävä jättää ja tyttö purkaa tunteitaan chatissa. Scanman kiinnittää huomionsa ikänsä (tietenkin) valehtelevaan tyttöön ja pistää yhden lakeijoistaan pokaamaan tätä chatissa. Ensin hieman lepertelyä, sitten vihjailuja ja sitten houkuttelu tapaamiseen,,, tietenkin myös nettipedofiliaa.
(Muuten, jos haluaa erottaa viattoman pahiksista, niin pahikset ovat hämärässä valaistuksessa ja puhuvat hitaasti.)
Tämä on sitä tuttua netistä varoittelua. Menet chattiin, tapaat jonkun, ja se joku kidnappaa sinut. Sitten äiti pyytää apua kytiltä, etc. mutta ei mitään. Apuun hankitaan erakkomainen superhakkeri, joka melkein vastahakoisesti lähtee apuun.
Tämä on sellainen ihan peruspelotteluelokuva. Netti on paha ja siitä on vain haittaa. Ja jos aikoo käyttää nettiä, niin pitää olla aikuinen. Alaikäiset nou nou. Toteutus on hidas ja pinnallinen. Elokuvan katselun jälkeen ei meinaa edes muistaa katsoneensa sitä (tosin on se aina parempi kuin Wicker Manin remake.)
Onhan Jokaisen Äidin Painajaisessa logiikkaakin.
Toteutuksessa vain annetaan ymmärtää että netissä ei ole kuin keski-ikäisiä pedofiileja ja teini-ikäisiä avioerolapsia. Tämä elokuva on niin latteaa keskitasoa, ettei sen olemassaoloa meinaa huomata edes sitä katsoessaan. Ainoa kiinnostuksen aihe elokuvassa on se kannen "Ted McGinley on Scanman"-teksti. Se on Ed Woodmaisella huumorilla toimiva puffiteksti. Kuinka moni tietää McGinleyn nimeltä, eikä vain sinä tyyppinä Pulmusissa? Kannattaako siis kannessa korostaa McGinleyn olevan jotain erikoista.
Yksinhuoltajaäiti
Mutta silti on huomioitava, että isoissa elokuvissa (vrt. Anaconda) olevan pikkuvirheet ovat masentavampia kuin isot virheet pikkuleffoissa (kuten tämä käsittelyssä oleva.) Sillä isoissa leffoissa tietää heillä olevan enemmän rahaa ja aikaa lopputuloksen hiomiseen. Joten suhteutettuna johonkin Anacondaan, niin Anacondan pisteytys menisi miinuspuolelle. Joten ainakin Jokaisen Äidin Painajainen on siedettävä. Ei missään nimessä hyvä, joten en suosittele sitä kenellekään jolla on hivenenkin parempaa tekemistä. Hmm,,, kenties siis kaikilla olisi aikaa katsoa tämäkin tekele.
Kuten elokuvassa äiti toteaa:
"eron jälkeen hän värjäsi hiuksensa. Olen menettänyt hallinnan."
Näinhän se on. Jos siis haluatte todellakin kapinoida hallitsevaa systeemiä vastaan
,,, värjätkää hiuksenne.
.
Tämä oli juuri sellainen tv-elokuva kuin osasi odottaakin.
Tämä oli juuri sellainen tv-elokuva kuin osasi odottaakin.
On tämä teinityttö jonka vanhemmat ovat luonnollisestikin eronneet. Ja kun äiti kieltää tyttöä menemästä konserttiin, niin tytön poikaystävä jättää ja tyttö purkaa tunteitaan chatissa. Scanman kiinnittää huomionsa ikänsä (tietenkin) valehtelevaan tyttöön ja pistää yhden lakeijoistaan pokaamaan tätä chatissa. Ensin hieman lepertelyä, sitten vihjailuja ja sitten houkuttelu tapaamiseen,,, tietenkin myös nettipedofiliaa.
(Muuten, jos haluaa erottaa viattoman pahiksista, niin pahikset ovat hämärässä valaistuksessa ja puhuvat hitaasti.)
Tämä on sitä tuttua netistä varoittelua. Menet chattiin, tapaat jonkun, ja se joku kidnappaa sinut. Sitten äiti pyytää apua kytiltä, etc. mutta ei mitään. Apuun hankitaan erakkomainen superhakkeri, joka melkein vastahakoisesti lähtee apuun.
Tämä on sellainen ihan peruspelotteluelokuva. Netti on paha ja siitä on vain haittaa. Ja jos aikoo käyttää nettiä, niin pitää olla aikuinen. Alaikäiset nou nou. Toteutus on hidas ja pinnallinen. Elokuvan katselun jälkeen ei meinaa edes muistaa katsoneensa sitä (tosin on se aina parempi kuin Wicker Manin remake.)
Onhan Jokaisen Äidin Painajaisessa logiikkaakin.
-Älä anna tuntemattomille mahdollisuutta tehdä itsellesi pahaa, jos kerran pystyt välttämään sitä. Käytä maalaisjärkeä.
Toteutuksessa vain annetaan ymmärtää että netissä ei ole kuin keski-ikäisiä pedofiileja ja teini-ikäisiä avioerolapsia. Tämä elokuva on niin latteaa keskitasoa, ettei sen olemassaoloa meinaa huomata edes sitä katsoessaan. Ainoa kiinnostuksen aihe elokuvassa on se kannen "Ted McGinley on Scanman"-teksti. Se on Ed Woodmaisella huumorilla toimiva puffiteksti. Kuinka moni tietää McGinleyn nimeltä, eikä vain sinä tyyppinä Pulmusissa? Kannattaako siis kannessa korostaa McGinleyn olevan jotain erikoista.
Miksi McGinleyn esittämällä nettipedofiilihakkerisuper-roistolla on taiteilijanimi?
"Mies on varmaan jokin tietojenkäsittelynero." todetaan elokuvassa.
Ja koska en millään suurella ajatuksella seurannut elokuvaa niin voin olla väärässäkin, mutta en huomannut McGinleyta kutsuttavan kertaakaan Scanmaniksi. Sen sijaan hänen roolihahmonsa oikeaa nimeä käytettiin muutamaan otteeseen.
Yksinhuoltajaäiti
+Kapinoiva tytär
+Internet
+Superhakkeriroisto
=Kapinoivan tyttären ja äidin paluu yhteen rakastavaksi perheeksi.
Mutta silti on huomioitava, että isoissa elokuvissa (vrt. Anaconda) olevan pikkuvirheet ovat masentavampia kuin isot virheet pikkuleffoissa (kuten tämä käsittelyssä oleva.) Sillä isoissa leffoissa tietää heillä olevan enemmän rahaa ja aikaa lopputuloksen hiomiseen. Joten suhteutettuna johonkin Anacondaan, niin Anacondan pisteytys menisi miinuspuolelle. Joten ainakin Jokaisen Äidin Painajainen on siedettävä. Ei missään nimessä hyvä, joten en suosittele sitä kenellekään jolla on hivenenkin parempaa tekemistä. Hmm,,, kenties siis kaikilla olisi aikaa katsoa tämäkin tekele.
Kuten elokuvassa äiti toteaa:
"eron jälkeen hän värjäsi hiuksensa. Olen menettänyt hallinnan."
Näinhän se on. Jos siis haluatte todellakin kapinoida hallitsevaa systeemiä vastaan
,,, värjätkää hiuksenne.
Ps. Kirjoitin tämän tekstin vuonna 2007, enkä enää löydä elokuvan kansia. On siis mahdollista ettei minulla enää ole kyseistä elokuvaa tallella. Jouduin ottamaan kansikuvan internetin ihmemaailmasta, mutta en tullut pistäneeksi merkille mistä. Joten olen pahoillani siitä.
.
Tähdet : *
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
Kaikkia Sääntöjä Vastaan (Out of Line, 2001)
Joskus elokuvien kansien valheelliset informaatiot ottavat suuresti päähän ja pahimmassa tapauksessa sellainen saattaa pilata koko elokuvasta nauttimisen. Tosin jos kyseessä on jokin exploitaatioelokuva niin silloin jopa kaipaa puutaheinää taynnä olevaa kantta, mutta kun kyseessä on edes olevinaan asiallinen elokuva, niin sitä toivoisi kannen olevan rehellinen. Tämän elokuvan kohdalla kannen lievästi vääristävä kuva sisällöstä sai minut kiukuttelemaan. En nyt tarkoita kannen puffitekstiä, tai sitä että toinen pääosan esittäjistä, Jennifer Beals ei saanut nimestään huolimatta edes kasvojaan kanteen (kun kaksi sivuosaesittäjää sai pärstävärkkinsä siihen komeilemaan.) Vaan sitä että kannessa lukee kolme näyttelijän nimeä, joista kukaan ei ole niin iso stara että pelkällä hänen nimellään voisi myydä massoille makiaa. Joten erehdyin ajattelemaan että jokainen kannessa mainittu nimi on jotenkin merkittävässä asemassa elokuvan juonen kannalta, mutta kun ei niin ei. Syy miksi otin tämän nimenomaisen elokuvan katseltavaksi löytyy Michael Moriartyn nimestä ja kun muu ei oikein kiinnostanut, niin Moriarty (josta pidän suuresti) on se koukku johon minä tartuin. Mutta sitten Moriartyn rooli elokuvassa on lähes cameoasteella, juonelisesti hyödytön ja sisällöltään niin kirjoittamaton, että oli ihme että Moriartylle oli annettu yhtäkään repliikkia sanottavaksi. Joten syy miksi elokuvasta kiinnostuin ei edes oikeastaan ollut elokuvassa kuin kusettamassa katsojaa. Samaan tapaan kuin Nancy Allen Robocop kolmosessa, tai Bruce Campbell Hämärästä Aamunkoittoon kakkosessa.
Henri Brulé (Holt McCallany) on vapautumassa vankilasta, mutta ennen lähtöään ehtii vielä solmimaan yhden tapposopimuksen joka tulisi toteuttaa siellä auvoisessa vapaudessa.
Ja kyllä, jokainen lausuu Hyacinth Bucketmaisesti Henrin nimen toistuvasti eri tavalla kuin hän sen itse haluaa lausuttavan ja tämän ilmeisesti tulisi olla jonkinlainen toistuva vitsi elokuvassa? No, ainakaan se ei naurattanut.
Henrilla on siis tehtävänä etsiä erästä vankilassa lojuvaa pikkugangsteria huijannut ex-kumppani, päästä tämän lähelle, vietellä uhrin vaimo ja sitten vielä asettaa muutama lyijynpala uhriin jotta tämä ymmärtäisi kuolla. Vapautuneena entisenä valtion holhokkina Henri joutuu kuitenkin ilmoittautumaan ehdonlaisenvalvojalle ja ainakin teeskentelemään muuttuneensa ihmisenä. Tätä kautta hän tapaa valvojansa Jenny Capitanasin (Jennifer Beals) joka on niitä valtion virkaihmisiä joilla on sydän paikoillaan välillä liiankin vahvasti. Eli kun muut valvojat kohtelevat valvottaviaan kuin roskaa, koettaa Jenny ymmärtää ex-vankeja ja olla jopa heidän ystävänsä. Yksi näistä muiden kiusaamista, mutta Jennyn ystäväksi päätyneistä valvottavista on arka Larry Frank (Michael Moriarty), mutta sitten Larry katoaa tarinasta nopeammin kuin ehtii jääkaapilla käydä.
Henrista tulee Jennylle eräänlaisen erityisprojekti jonka puitteissa hän koettaa muuttaa Henrista smooth operatorin, mutta luonnollisestikin itse ihastuu tähän ja päinvastoin. Mutta senhän jo arvasittekin.
Siispä Henri elää kahta valheellista elämää rinnakkain. Toisessa hän on Jennyyn rakastunut katuva mies ja toisaalla lipevä bisnesmies joka hankkiutuu uhrinsa lähipiiriin. Yhteistä näissä rooleissa on se, että Henri on aika ureapää molemminpuolin. Joten juonen keskipiste ei ole siinä, että aikomuksena olisi kuvata kaksoiselämän sielua repivää tuskaa, koska Henri on aika samanlainen koko ajan.
Vastaavasti elokuva ei oikein ota kantaa siihen kumpi tarinan puolista olisi merkittävämpi. Jennyn kautta hieman esitetään suhteen vaikeutta hänen yksityiselämäänsä että työn etiikkaa kohtaa, mutta aihetta vain raapaistaan.
No sittenhän painotus on varmaan siinä kuinka Henri hivuttautuu uhrinsä lähelle ja tuhoaa tämän elämän? Niinhän sitä luulisi, mutta siinäkin vain hiukan ohimennen aihetta hivellään.
Mutta tietenkin kaikkea käsitellään ainakin vähän, joten sitä kautta päästään siihen kuinka Henri haluaa erota Jennysta koska ei pysty olemaan tämän kanssa ja samalla suunnitella toisen ihmisen murhaa. Jenny sekaantuu asiaan ja lopulta tarkoitettu uhri kuolee itsepuolustuksen kautta, ja sympatiaa tarjoava Jenny kehoittaa Henria pakenemaan. Henri lähtee ja palaa ja haluaa ottaa vastuun teoistaan, mutta kiitos asioiden kulun hän on yhtä kuin lähes viaton.
Eli tappaja joutuu tappamaan tapposuunnitelman uhrin itsepuolustuksena. No, mikäpä ettei.
Kaikkia Sääntöjä Vastaan on hyvin keskinkertainen trilleri joka kärsii pahiten keskittymiskyvyn puutteesta. Kyseessä ei kuitenkaan ole mitenkään vaikea tarina, eikä sen toteutuksessa ole koetettukaan tehdä siitä vaikeaa. Elokuvan lopputulos on kuitenkin jäänyt vain ja ainoastaan ”ihan kiva”-asteelle jossa sen kyllä katsoo läpi, mutta se ei jää kovinkaan hyvin mieleen.
Näyttelijät eivät tee ihmeitä, kunhan nyt vain tekevät sen mitä vähimmillään on vaadittu. Tämän vuoksi elokuvan suurimmaksi anniksi minulle jäi Jennifer Bealsin ulkonäkö.
Edes alussa mainitsemani Michael Moriarty ei pääse vakuuttamaan tämän elokuvan puitteissa. Tosin ei hänellä ole siihen mahdollisuuksiakaan, kun rooli jäi niin pieneksi ja vähäpuheiseksi.
Pois lukien se että minua suututti kun kannessa mainostetun Moriartyn osuus jäi niin mitäänsanomattomaksi, niin elokuva ei muuten kuitenkaan varsinaisesti ärsytä. Kyseessä on vain jokaiselta osa-alueeltaan yllätyksetön perusjännäri jonka kyllä katsoo paremman puutteessa. Elokuvalle ei vain ole eduksi se, että parempia saman teeman elokuvia on niin kovin helppo löytää.
Tähdet: *
Kaikkia Sääntöjä Vastaan
...NOIR
Henri Brulé (Holt McCallany) on vapautumassa vankilasta, mutta ennen lähtöään ehtii vielä solmimaan yhden tapposopimuksen joka tulisi toteuttaa siellä auvoisessa vapaudessa.
Ja kyllä, jokainen lausuu Hyacinth Bucketmaisesti Henrin nimen toistuvasti eri tavalla kuin hän sen itse haluaa lausuttavan ja tämän ilmeisesti tulisi olla jonkinlainen toistuva vitsi elokuvassa? No, ainakaan se ei naurattanut.
Henrilla on siis tehtävänä etsiä erästä vankilassa lojuvaa pikkugangsteria huijannut ex-kumppani, päästä tämän lähelle, vietellä uhrin vaimo ja sitten vielä asettaa muutama lyijynpala uhriin jotta tämä ymmärtäisi kuolla. Vapautuneena entisenä valtion holhokkina Henri joutuu kuitenkin ilmoittautumaan ehdonlaisenvalvojalle ja ainakin teeskentelemään muuttuneensa ihmisenä. Tätä kautta hän tapaa valvojansa Jenny Capitanasin (Jennifer Beals) joka on niitä valtion virkaihmisiä joilla on sydän paikoillaan välillä liiankin vahvasti. Eli kun muut valvojat kohtelevat valvottaviaan kuin roskaa, koettaa Jenny ymmärtää ex-vankeja ja olla jopa heidän ystävänsä. Yksi näistä muiden kiusaamista, mutta Jennyn ystäväksi päätyneistä valvottavista on arka Larry Frank (Michael Moriarty), mutta sitten Larry katoaa tarinasta nopeammin kuin ehtii jääkaapilla käydä.
Henrista tulee Jennylle eräänlaisen erityisprojekti jonka puitteissa hän koettaa muuttaa Henrista smooth operatorin, mutta luonnollisestikin itse ihastuu tähän ja päinvastoin. Mutta senhän jo arvasittekin.
Siispä Henri elää kahta valheellista elämää rinnakkain. Toisessa hän on Jennyyn rakastunut katuva mies ja toisaalla lipevä bisnesmies joka hankkiutuu uhrinsa lähipiiriin. Yhteistä näissä rooleissa on se, että Henri on aika ureapää molemminpuolin. Joten juonen keskipiste ei ole siinä, että aikomuksena olisi kuvata kaksoiselämän sielua repivää tuskaa, koska Henri on aika samanlainen koko ajan.
Vastaavasti elokuva ei oikein ota kantaa siihen kumpi tarinan puolista olisi merkittävämpi. Jennyn kautta hieman esitetään suhteen vaikeutta hänen yksityiselämäänsä että työn etiikkaa kohtaa, mutta aihetta vain raapaistaan.
No sittenhän painotus on varmaan siinä kuinka Henri hivuttautuu uhrinsä lähelle ja tuhoaa tämän elämän? Niinhän sitä luulisi, mutta siinäkin vain hiukan ohimennen aihetta hivellään.
Mutta tietenkin kaikkea käsitellään ainakin vähän, joten sitä kautta päästään siihen kuinka Henri haluaa erota Jennysta koska ei pysty olemaan tämän kanssa ja samalla suunnitella toisen ihmisen murhaa. Jenny sekaantuu asiaan ja lopulta tarkoitettu uhri kuolee itsepuolustuksen kautta, ja sympatiaa tarjoava Jenny kehoittaa Henria pakenemaan. Henri lähtee ja palaa ja haluaa ottaa vastuun teoistaan, mutta kiitos asioiden kulun hän on yhtä kuin lähes viaton.
Eli tappaja joutuu tappamaan tapposuunnitelman uhrin itsepuolustuksena. No, mikäpä ettei.
Kaikkia Sääntöjä Vastaan on hyvin keskinkertainen trilleri joka kärsii pahiten keskittymiskyvyn puutteesta. Kyseessä ei kuitenkaan ole mitenkään vaikea tarina, eikä sen toteutuksessa ole koetettukaan tehdä siitä vaikeaa. Elokuvan lopputulos on kuitenkin jäänyt vain ja ainoastaan ”ihan kiva”-asteelle jossa sen kyllä katsoo läpi, mutta se ei jää kovinkaan hyvin mieleen.
Näyttelijät eivät tee ihmeitä, kunhan nyt vain tekevät sen mitä vähimmillään on vaadittu. Tämän vuoksi elokuvan suurimmaksi anniksi minulle jäi Jennifer Bealsin ulkonäkö.
Edes alussa mainitsemani Michael Moriarty ei pääse vakuuttamaan tämän elokuvan puitteissa. Tosin ei hänellä ole siihen mahdollisuuksiakaan, kun rooli jäi niin pieneksi ja vähäpuheiseksi.
Pois lukien se että minua suututti kun kannessa mainostetun Moriartyn osuus jäi niin mitäänsanomattomaksi, niin elokuva ei muuten kuitenkaan varsinaisesti ärsytä. Kyseessä on vain jokaiselta osa-alueeltaan yllätyksetön perusjännäri jonka kyllä katsoo paremman puutteessa. Elokuvalle ei vain ole eduksi se, että parempia saman teeman elokuvia on niin kovin helppo löytää.
Tähdet: *
Kaikkia Sääntöjä Vastaan
...NOIR
tiistai 13. lokakuuta 2009
Lunnaita Vastaan (Held for Ransom, 2000)
Joukko opiskelijanuoria astelee koulubussiin ja matka alkaa. Osa heistä on mukana koska oma auto on hajalla, on tullut riideltyä isän kanssa ja tämän tälläistä. Osa heistä on mukana koska he kulkevat normaalistikin koulukuljetuksen avustamina.
Nuoret koostuvat niistä tutuista hahmoista: On siis se arka (muka ruma, mutta ihan hillitön babe) tyttö, koulun coolein poika, koulun outo poika, etc. Eli hahmoja joiden keskinäisten erojen tulisi luoda jännitteitä.
Pian nuoret huomaavat että koulubussin uusi kuljettaja ei pysähdykään siellä missä pitäisi, mutta ottaa kyytiin uuden, nuorille tuntemattoman miehen.
No, hei. Se kuski on Dennis Hopper. Etkö sinäkin epäilisi jotain olevan vialla?
Ja tottahan toki, kohta nuoret huomaavat olevansa panttivankeja.
Joten puhelimet pirisemään ja lunnaita vaatimaan.
Panttivankeina olevat tytöt ja pojat jaetaan erilleen, ja molemmat ryhmät rupeavat heti nenäkkäiksi vangitsijoitaan kohtaan, sekä suunnittelemaan pakoa. Paon suunnittelua saadaan puida rauhassa, sillä jostain syystä vangitsijat jättävät vankinsa toistuvasti ilman valvontaa pitkiksikin ajoiksi. Joten seuraamme siis kuinka nuoret suunnittelevat pakoa ja kiukuttelevat keskenään. Urheilijapoika ei tule toimeen emopojan kanssa ja sitä samaa vanhaa kauraa jota märehditään näissä aina, mutta kaikki tehdään niin löysästi ettei tarkoitettuja jännitteitä pääse ainakaan katsoja huomaamaan. Luonnollisesti mukaan tulee raiskausyritystä ja hieman paljasta pintaa.
Elokuvaan keskittymiseni herpaantui useaan otteeseen, sillä tämä on ihan uskomattoman tylsä elokuva, mutta ymmärtääkseni lopussa Hopper kuolee ja muut vangitsijat taltutetaan. Niin ja ilmeisesti yhden panttivangin isä olikin koko jutun pääorganisaattori.
Elokuvan kliseiset hahmot ja ennalta-arvattavan tarinan vielä kestäisi, mutta kun jokainen elokuvan näyttelijöistä ei tunnu edes yrittävän olla muuta kuin taustaan hukkuva lavaste, niin eihän tälläistä jaksa seurata kuin pakottamalla. Jopa Hopper on ihan uskomattoman puuduttava. Vaikka kuinka Hopper huutaa fuckia, niin hän ei onnistu. Aivan kuin ohjaaja olisi sanonut Hopperille että ”sähän osaat näytellä sekopäätä. Viittitsä esittää sitä tässäkin?” Ja kun muuta ohjeistusta ei ole annettu niin Hopper vetää läpihuutona perussekopääroolinsa sellaisessa koomassa, että kuvasta on varmaan digitaalisesti editoitu pois sanomalehti ja kahvikuppi joihin Hopper on elokuvaa tehtäessä mielenkiintonsa suunnannut.
Erityisen ikäväksi nämä persoonattomuudet tekee vielä se seikka, että elokuva on täynnä tuttuja naamoja. Monet heistä eivät ehkä ole kovinkaan kummoisia näyttelijöitä, mutta kasvot ovat kovasti tuttuja. On Hopperin lisäksi Debi Mazar, Timothy Bottoms, Morgan Fairchild, etc. Ja jos näin persoonatonta elokuvaa tehdään, niin silloin sille eduksi olisivat näyttelijät joista ei ole luonut itselleen minkäänlaista ennakkokäsitystä.
Lunnaita Vastaan on juonellisesti köyhä, näyttelytyöltään masentava ja visuaalisesti ruma kuin petolinnun peräreikä. Kaiken kruunaa lopputeksteihin jostain kumman syystä pistetty teknomusiikki joka saa Daruden vaikuttamaan Mozartilta dipattuna Schumanniin.
Ei hahmoja joihin samaistua. Ei tarinaa jota seurata. Ei kiinnosta.
Tähdet: ~
Lunnaita Vastaan
...NOIR
Nuoret koostuvat niistä tutuista hahmoista: On siis se arka (muka ruma, mutta ihan hillitön babe) tyttö, koulun coolein poika, koulun outo poika, etc. Eli hahmoja joiden keskinäisten erojen tulisi luoda jännitteitä.
Pian nuoret huomaavat että koulubussin uusi kuljettaja ei pysähdykään siellä missä pitäisi, mutta ottaa kyytiin uuden, nuorille tuntemattoman miehen.
No, hei. Se kuski on Dennis Hopper. Etkö sinäkin epäilisi jotain olevan vialla?
Ja tottahan toki, kohta nuoret huomaavat olevansa panttivankeja.
Joten puhelimet pirisemään ja lunnaita vaatimaan.
Panttivankeina olevat tytöt ja pojat jaetaan erilleen, ja molemmat ryhmät rupeavat heti nenäkkäiksi vangitsijoitaan kohtaan, sekä suunnittelemaan pakoa. Paon suunnittelua saadaan puida rauhassa, sillä jostain syystä vangitsijat jättävät vankinsa toistuvasti ilman valvontaa pitkiksikin ajoiksi. Joten seuraamme siis kuinka nuoret suunnittelevat pakoa ja kiukuttelevat keskenään. Urheilijapoika ei tule toimeen emopojan kanssa ja sitä samaa vanhaa kauraa jota märehditään näissä aina, mutta kaikki tehdään niin löysästi ettei tarkoitettuja jännitteitä pääse ainakaan katsoja huomaamaan. Luonnollisesti mukaan tulee raiskausyritystä ja hieman paljasta pintaa.
Elokuvaan keskittymiseni herpaantui useaan otteeseen, sillä tämä on ihan uskomattoman tylsä elokuva, mutta ymmärtääkseni lopussa Hopper kuolee ja muut vangitsijat taltutetaan. Niin ja ilmeisesti yhden panttivangin isä olikin koko jutun pääorganisaattori.
Elokuvan kliseiset hahmot ja ennalta-arvattavan tarinan vielä kestäisi, mutta kun jokainen elokuvan näyttelijöistä ei tunnu edes yrittävän olla muuta kuin taustaan hukkuva lavaste, niin eihän tälläistä jaksa seurata kuin pakottamalla. Jopa Hopper on ihan uskomattoman puuduttava. Vaikka kuinka Hopper huutaa fuckia, niin hän ei onnistu. Aivan kuin ohjaaja olisi sanonut Hopperille että ”sähän osaat näytellä sekopäätä. Viittitsä esittää sitä tässäkin?” Ja kun muuta ohjeistusta ei ole annettu niin Hopper vetää läpihuutona perussekopääroolinsa sellaisessa koomassa, että kuvasta on varmaan digitaalisesti editoitu pois sanomalehti ja kahvikuppi joihin Hopper on elokuvaa tehtäessä mielenkiintonsa suunnannut.
Erityisen ikäväksi nämä persoonattomuudet tekee vielä se seikka, että elokuva on täynnä tuttuja naamoja. Monet heistä eivät ehkä ole kovinkaan kummoisia näyttelijöitä, mutta kasvot ovat kovasti tuttuja. On Hopperin lisäksi Debi Mazar, Timothy Bottoms, Morgan Fairchild, etc. Ja jos näin persoonatonta elokuvaa tehdään, niin silloin sille eduksi olisivat näyttelijät joista ei ole luonut itselleen minkäänlaista ennakkokäsitystä.
Lunnaita Vastaan on juonellisesti köyhä, näyttelytyöltään masentava ja visuaalisesti ruma kuin petolinnun peräreikä. Kaiken kruunaa lopputeksteihin jostain kumman syystä pistetty teknomusiikki joka saa Daruden vaikuttamaan Mozartilta dipattuna Schumanniin.
Ei hahmoja joihin samaistua. Ei tarinaa jota seurata. Ei kiinnosta.
Tähdet: ~
Lunnaita Vastaan
...NOIR
maanantai 12. lokakuuta 2009
perjantai 9. lokakuuta 2009
Blade Runner (1982)
Heti alkuun minun on todettava että inhoan tuota Final Cut-version kansikuvaa. Harrison Ford näyttää hyvin flunssaiselta.
Blade Runner on niitä elokuvia joita katson säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta välillä tuntuu että liiankin usein. En muista tilannetta jolloin näin tämän elokuvan ensimmäisen kerran, mutta se tapahtui joskus lapsuuteni alkupuolella ja on Alienin ohella ensimmäisiä elokuvia joita muistan koskaan nähneenikään. Alienia en tosin uskaltanut ensikatselulla katsoa loppuun asti, mutta siihen palaamme tuonnempana.
Blade Runner jäi kuitenkin samantien tajuntaani kummittelemaan yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana sci-fi-elokuvana ja kuultuani elokuvan olleen floppi julkaisuaikanaan, olin ymmälläni. Miten näin hyvä elokuva ei räjäyttänyt tajuntoja sellaisella voimalla ja laajuudella, että kaikki muu pimenee ympärillä? Myöhemmin sitä ymmärsi että Blade Runnerin ajankohta oli vain väärä. Saman ongelman kanssahan paini myös samoihin aikoihin tullut John Carpenterin The Thing. Tuolloin tieteiselokuvien piti olla joko Tähtien Sota kopiota, ei olla ollenkaan. Ainakaan jos sillä elokuvalla halusi tehdä rahaa.
Onneksi kuitenkin Blade Runner tehtiin juuri silloin kun se tehtiin, sillä uskallan väittää ettei samankaltaisia elokuvia tehdä juuri laisinkaan enää ja uusi Blade Runnerkaan ei olisi samalla lailla ajaton kuin se nyt on. Ei vaikka tekijäkaarti olisi täsmälleen sama.
Miksi siis Blade Runner on hyvä?
No, ei ainakaan sen kertojaäänen vuoksi, jollainen oli alunperin näkemässäni versiossa. Mutta malttakaa, ehkä se selviää.
Rick Deckard (Harrison Ford) on ammatiltaan Blade Runner, joka tarkoittaa eräänlaista poliisia jonka tehtävänä on sekä paljastaa, että kiinniottaa keinotekoisia ihmisiä jotka tunnetaan Replikantteina.
Replikantit ovat täysin ihmisenkaltaisia, tunteineen ja eleineen. Täydellisimmät replikantit eivät edes tiedä olevansa keinotekoisia luomuksia. He siis ovat eräänlaisia ihmisten tofuversioita, joiden tehtävänä on toimia samanlaisissa yhteiskuntaa hyödyttävissä toimissa kuin kenen tahansa muunkin velvollisuus on. Puhumme siis sotilaista, strippareista, leluista ja duunareista.
Keinoihmiset ovat kuitenkin luotu kestämään vain lyhyen aikaa ja nyt muutama replikantti, johtajanaan Roy Batty (Rutger Hauer) on ruvennut kapinoimaan annettua osaansa vastaan ja vaatii itselleen elämää joka ei lopu kesken, vaan vasta silloin kun kenties keskimääräinen elinikä pysäyttäisi. Siispä Roy lähtee etsimään luojaansa, Tyrell-yhtymän johtajaa Eldon Tyrellia (Joe Turkel) ja vaatimaan lisää jatkoa itselleen ja muille kaltaisilleen. Tämä taas johtaa siihen, että asemastaan irtaantuneet replikantit ovat lain silmissä rikollisia (asiaa ei auta, että Roy matkallaan saa aikaiseksi muutaman ruumiin.) Siispä perään lähetetään Deckard, joka etsintänsä aikana ihastuu osittain vasten tahtoaan replikanttiudestaan tietämättömään Rachaeliin (Sean Young.)
Enempää en kerro.
”It's too bad she won't live. But then again, who does?”
Blade Runnerissa on niin monia seikkoja joista pidän, etten oikein tiedä mistä edes aloittaa. Arvannette jo tässä vaiheessa viimeistään, että pisteytykseni tulee olemaan suotuisa.
Tarina on tietenkin mielestäni erinomainen. Olen aina pitänyt Blade Runnerin teemoista joissa kysytään mikä erottaa ihmisen sen täydellisestä kopiosta, jos kopio ei itsekään tiedä olevansa keinotekoinen.
Kuinka paljon keinotekoisen ihmisen tulee tietää itsestään ja alkuperästään.
Onko ihmisellä oikeus luoda jotain niin aidon oloista kuin replikantti, jos se on luotu kestämään vain hetken, mutta replikantti itse uskoo olevansa todellinen ihminen jolla on tulevaisuus edessään.
Eli Blade Runnerissa käsitellään ihmisen vastuuta ja kuolevaisuuden hyväksymistä. Oli kyseessä sitten keinotekoinen ihminen tai tavallinen ihminen, niin molemmat pelkäävät kuolemaa ja koettavat neuvotella kohtalon kanssa elämänsä jatkumisesta. Entä kun ymmärrät että tämä kohtalo ei pysty muuttamaan realiteetteja. Jos elämäsi on tarkoitettu kestämään vuoden, kaksi, tai 80, niin miten sitä tulisi muuttaa jotta se olisi sinulle sopiva. Replikanttien elämä on eräänlaista kuolemansellissä odottamista, sillä he tiedostavat elämänsä loppuvan, mutta loppuuko se ennen aikojaan? Sillä heitä ei lopeteta, vaan he kuolevat eräälaisen luonnollisen kuoleman.
Mutta entäpä sitten kun replikantista tehdään niin täydellinen ettei hänellä itsellään ole mitään aavistustakaan itsensä keinotekoisuudesta. Tuleeko siitä kertoa hänelle? Jos luoja, Eldon Tyrell ei kerro sitä, onko sivullisella, Rick Deckardilla oikeus kertoa siitä?
Ja jos luodaan niin täydellinen kopio ihmisestä, ettei sitä pysty erottamaan muista, niin onko kyseessä enää kopio.
Eli ihan sitä arkipäiväistä ihminen on Jumala joka luo ihmisen joka haastaa Jumalan.
Mutta ei hätää. Jos Blade Runnerin filosofinen tematiikka ei maita, niin aina voi ihastua sen visuaalisuuteen. Ja voi pojat että Blade Runner näyttää hyvältä.
Elokuvaan on luotu samalla erittäin uskottavan näköinen maailma, että myös täysin uskomaton. Blade Runneria katsellessa ajattelee ”ettei tälläistä voi olla missään”, mutta samalla tuumii myös että ”tuopa näyttää tutulta.” Blade Runnerin todellisuus ei näytä realistiselta, se näyttää hyperrealistiselta, liiankin aidolta. Ja jos olette katsoneet esimerkiksi Lost In Translationin, niin näette kuinka todellinen Blade Runner on ulkoasultaan.
Hassua on se, että Blade Runner on ihan täyteen tungettu visuaalisesti, mutta se ei näytä laisinkaan yhtä kömpelöltä kuin lähes mikä tahansa nykyajan tietokonevisualisoitu elokuva. Kenties syynä on se yksinkertainen ajatus, että Blade Runneriin ei laitettu rojua kuvantäydeltä koska siihen on mahdollisuus, vaan koska elokuva vaatii sitä. Ajatukset merkitsevät enemmän kuin teot.
Blade Runnerin visuaalisuuden kannalta lavasteet ja puvustus eivät ole ainoat merkittävät seikat, vaan valaistus on myös hyvin dominoiva. Elokuvan vahvat valojen ja varjojen leikit tuovatkin mieleen Tohtori Caligarin Kabinetin ja muut ekspressionistiset elokuvat, kuten myös elokuvan tunnelman vuoksi vanhat film noir-dekkarit.
Entäpä sitten Vangeliksen elokuvaan loihtima musiikki?
Blade Runnerissa on siitä harvinainen score, että ensinnäkin se toimii pelkältä levyltä kuunneltuna yhtä hyvin kuin elokuvassa osana kuvaa. Toisekseen elokuvan musiikki on eritelty kohtausten mukaan erinomaisesti. Silloin kun musiikki on manipuloi tunteita dialogia enemmän on sen annettu olla pinnalla ja kuvan mykkänä. Ja silloin kuin musiikin on tarkotus olla pelkästään taustalla, se on.
Kaikki ovat kuulleet Blade Runnerin lopputunnusmusiikin, vaikka eivät ehkä tiedäkään mistä musiikista on kyse. Kyseinen sävellys on vain jäänyt elämään omana itsenään samaan tapaan kuin joku Psychon kviikkviikit, tai Morriconen kojoottiulinat. Mutta parhaimmillaan Blade Runnerin musiikki on silloin kun se hyödyntää sitä hypnoottista aaltoiluaan, kuten Rachaelin ja Deckardin ensimmäisen kohtaamisen aikana.
Onhan se kuitenkin myönnettävä, että Blade Runnerin loppumusiikki patarumpuineen on syystäkin siinä asemassa kuin missä se on.
Harrison Ford on hieman apaattinen roolissaan, jonka uskon johtuvan osittain siitä että hän oli halunnut vältellä kaikkia yhtymäkohtia tuolloin pinnalla olleisiin Han Solo- ja Indiana Jones-rooleihinsa. Tästä syystä Deckardilla ei esimerkiksi ole hattua, vaikka muuten onkin hyvin vanhanaikaisen dekkarin oloinen.
Osittain Fordin näennäiseen apaattisuuteen vaikuttanee seikka, että Deckard itse saattaa olla replikantti ja on alkanut olla epävarma itsestään, joka johtaa hahmon sosiaaliseen epävarmuuteen.
Itse kallistun ensimmäiseen syyhyn, koska rehellisesti mielestäni ajatus siitä että Deckard on itsekin replikantti on ääliömäinen. Ajatus ihmisen rakastumisesta ihmisenkaltaiseen koneeseen on kiehtovampi pohdinnan aihe, kuin oman lajinsa edustajan löytäminen. Tosin Deckardin mahdollinen replikanttius selittää sen, miksi etenkin ollessaan Rachelin kanssa kahdestaan, tuntuu hän olevan epävarmempi itsestään kuin muulloin.
Kirjaa ja sen esittämiä vastauksia emme käsittele tässä laisinkaan.
Vaikka elokuvassa on monia hyviä näyttelijöitä, niin yksi on ehdottomasti ylitse muiden.
Rutger Hauer on täydellinen valinta Roy Battyn rooliin. Hän esittää Battynsa eräänlaisena murrosikäisessä kapinavaiheessa olevana, joka kiukuttelee tuulimyllyjä vastaan mutta oppii itse lopulta hyväksymään itsensä. Joten paljon äkkivääriä eleitä ja tunteenvaihtelua on tarjolla, mutta kuitenkin siten, että tässä on kyseessä ”ihminen” joka on vasta oppimassa.
Jos etsit elokuvaa joka tarjoaa toimintaa, niin en pysty suosittelemaan Blade Runneria. Elokuvassa on kyllä jonkin verran toimintaa tarjolla, mutta se on mukana vain juonenkuljetuksen vuoksi, ei koska se olisi määräävä tekijä. Blade Runner on lähempänä elokuvia kuten Sunshine ja THX 1138, kuin The Matrixia, joten se kannattaa pitää mielessä riippuen siitä mitä elokuvaltaan kaipaa.
Ai niin, syy miksi en pidä siitä kertojaääniversiosta on se, että Blade Runner käyttää apunaan paljon mielikuvia ja kertojaääni teki elokuvasta jotenkin liian selittelevän.
Upean näköinen ja kuuloinen, sekä ajatuksia herättävä elokuva.
Tähdet: *****
Blade Runner
...NOIR
Blade Runner on niitä elokuvia joita katson säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta välillä tuntuu että liiankin usein. En muista tilannetta jolloin näin tämän elokuvan ensimmäisen kerran, mutta se tapahtui joskus lapsuuteni alkupuolella ja on Alienin ohella ensimmäisiä elokuvia joita muistan koskaan nähneenikään. Alienia en tosin uskaltanut ensikatselulla katsoa loppuun asti, mutta siihen palaamme tuonnempana.
Blade Runner jäi kuitenkin samantien tajuntaani kummittelemaan yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana sci-fi-elokuvana ja kuultuani elokuvan olleen floppi julkaisuaikanaan, olin ymmälläni. Miten näin hyvä elokuva ei räjäyttänyt tajuntoja sellaisella voimalla ja laajuudella, että kaikki muu pimenee ympärillä? Myöhemmin sitä ymmärsi että Blade Runnerin ajankohta oli vain väärä. Saman ongelman kanssahan paini myös samoihin aikoihin tullut John Carpenterin The Thing. Tuolloin tieteiselokuvien piti olla joko Tähtien Sota kopiota, ei olla ollenkaan. Ainakaan jos sillä elokuvalla halusi tehdä rahaa.
Onneksi kuitenkin Blade Runner tehtiin juuri silloin kun se tehtiin, sillä uskallan väittää ettei samankaltaisia elokuvia tehdä juuri laisinkaan enää ja uusi Blade Runnerkaan ei olisi samalla lailla ajaton kuin se nyt on. Ei vaikka tekijäkaarti olisi täsmälleen sama.
Miksi siis Blade Runner on hyvä?
No, ei ainakaan sen kertojaäänen vuoksi, jollainen oli alunperin näkemässäni versiossa. Mutta malttakaa, ehkä se selviää.
Rick Deckard (Harrison Ford) on ammatiltaan Blade Runner, joka tarkoittaa eräänlaista poliisia jonka tehtävänä on sekä paljastaa, että kiinniottaa keinotekoisia ihmisiä jotka tunnetaan Replikantteina.
Replikantit ovat täysin ihmisenkaltaisia, tunteineen ja eleineen. Täydellisimmät replikantit eivät edes tiedä olevansa keinotekoisia luomuksia. He siis ovat eräänlaisia ihmisten tofuversioita, joiden tehtävänä on toimia samanlaisissa yhteiskuntaa hyödyttävissä toimissa kuin kenen tahansa muunkin velvollisuus on. Puhumme siis sotilaista, strippareista, leluista ja duunareista.
Keinoihmiset ovat kuitenkin luotu kestämään vain lyhyen aikaa ja nyt muutama replikantti, johtajanaan Roy Batty (Rutger Hauer) on ruvennut kapinoimaan annettua osaansa vastaan ja vaatii itselleen elämää joka ei lopu kesken, vaan vasta silloin kun kenties keskimääräinen elinikä pysäyttäisi. Siispä Roy lähtee etsimään luojaansa, Tyrell-yhtymän johtajaa Eldon Tyrellia (Joe Turkel) ja vaatimaan lisää jatkoa itselleen ja muille kaltaisilleen. Tämä taas johtaa siihen, että asemastaan irtaantuneet replikantit ovat lain silmissä rikollisia (asiaa ei auta, että Roy matkallaan saa aikaiseksi muutaman ruumiin.) Siispä perään lähetetään Deckard, joka etsintänsä aikana ihastuu osittain vasten tahtoaan replikanttiudestaan tietämättömään Rachaeliin (Sean Young.)
Enempää en kerro.
”It's too bad she won't live. But then again, who does?”
Blade Runnerissa on niin monia seikkoja joista pidän, etten oikein tiedä mistä edes aloittaa. Arvannette jo tässä vaiheessa viimeistään, että pisteytykseni tulee olemaan suotuisa.
Tarina on tietenkin mielestäni erinomainen. Olen aina pitänyt Blade Runnerin teemoista joissa kysytään mikä erottaa ihmisen sen täydellisestä kopiosta, jos kopio ei itsekään tiedä olevansa keinotekoinen.
Kuinka paljon keinotekoisen ihmisen tulee tietää itsestään ja alkuperästään.
Onko ihmisellä oikeus luoda jotain niin aidon oloista kuin replikantti, jos se on luotu kestämään vain hetken, mutta replikantti itse uskoo olevansa todellinen ihminen jolla on tulevaisuus edessään.
Eli Blade Runnerissa käsitellään ihmisen vastuuta ja kuolevaisuuden hyväksymistä. Oli kyseessä sitten keinotekoinen ihminen tai tavallinen ihminen, niin molemmat pelkäävät kuolemaa ja koettavat neuvotella kohtalon kanssa elämänsä jatkumisesta. Entä kun ymmärrät että tämä kohtalo ei pysty muuttamaan realiteetteja. Jos elämäsi on tarkoitettu kestämään vuoden, kaksi, tai 80, niin miten sitä tulisi muuttaa jotta se olisi sinulle sopiva. Replikanttien elämä on eräänlaista kuolemansellissä odottamista, sillä he tiedostavat elämänsä loppuvan, mutta loppuuko se ennen aikojaan? Sillä heitä ei lopeteta, vaan he kuolevat eräälaisen luonnollisen kuoleman.
Mutta entäpä sitten kun replikantista tehdään niin täydellinen ettei hänellä itsellään ole mitään aavistustakaan itsensä keinotekoisuudesta. Tuleeko siitä kertoa hänelle? Jos luoja, Eldon Tyrell ei kerro sitä, onko sivullisella, Rick Deckardilla oikeus kertoa siitä?
Ja jos luodaan niin täydellinen kopio ihmisestä, ettei sitä pysty erottamaan muista, niin onko kyseessä enää kopio.
Eli ihan sitä arkipäiväistä ihminen on Jumala joka luo ihmisen joka haastaa Jumalan.
Mutta ei hätää. Jos Blade Runnerin filosofinen tematiikka ei maita, niin aina voi ihastua sen visuaalisuuteen. Ja voi pojat että Blade Runner näyttää hyvältä.
Elokuvaan on luotu samalla erittäin uskottavan näköinen maailma, että myös täysin uskomaton. Blade Runneria katsellessa ajattelee ”ettei tälläistä voi olla missään”, mutta samalla tuumii myös että ”tuopa näyttää tutulta.” Blade Runnerin todellisuus ei näytä realistiselta, se näyttää hyperrealistiselta, liiankin aidolta. Ja jos olette katsoneet esimerkiksi Lost In Translationin, niin näette kuinka todellinen Blade Runner on ulkoasultaan.
Hassua on se, että Blade Runner on ihan täyteen tungettu visuaalisesti, mutta se ei näytä laisinkaan yhtä kömpelöltä kuin lähes mikä tahansa nykyajan tietokonevisualisoitu elokuva. Kenties syynä on se yksinkertainen ajatus, että Blade Runneriin ei laitettu rojua kuvantäydeltä koska siihen on mahdollisuus, vaan koska elokuva vaatii sitä. Ajatukset merkitsevät enemmän kuin teot.
Blade Runnerin visuaalisuuden kannalta lavasteet ja puvustus eivät ole ainoat merkittävät seikat, vaan valaistus on myös hyvin dominoiva. Elokuvan vahvat valojen ja varjojen leikit tuovatkin mieleen Tohtori Caligarin Kabinetin ja muut ekspressionistiset elokuvat, kuten myös elokuvan tunnelman vuoksi vanhat film noir-dekkarit.
Entäpä sitten Vangeliksen elokuvaan loihtima musiikki?
Blade Runnerissa on siitä harvinainen score, että ensinnäkin se toimii pelkältä levyltä kuunneltuna yhtä hyvin kuin elokuvassa osana kuvaa. Toisekseen elokuvan musiikki on eritelty kohtausten mukaan erinomaisesti. Silloin kun musiikki on manipuloi tunteita dialogia enemmän on sen annettu olla pinnalla ja kuvan mykkänä. Ja silloin kuin musiikin on tarkotus olla pelkästään taustalla, se on.
Kaikki ovat kuulleet Blade Runnerin lopputunnusmusiikin, vaikka eivät ehkä tiedäkään mistä musiikista on kyse. Kyseinen sävellys on vain jäänyt elämään omana itsenään samaan tapaan kuin joku Psychon kviikkviikit, tai Morriconen kojoottiulinat. Mutta parhaimmillaan Blade Runnerin musiikki on silloin kun se hyödyntää sitä hypnoottista aaltoiluaan, kuten Rachaelin ja Deckardin ensimmäisen kohtaamisen aikana.
Onhan se kuitenkin myönnettävä, että Blade Runnerin loppumusiikki patarumpuineen on syystäkin siinä asemassa kuin missä se on.
Harrison Ford on hieman apaattinen roolissaan, jonka uskon johtuvan osittain siitä että hän oli halunnut vältellä kaikkia yhtymäkohtia tuolloin pinnalla olleisiin Han Solo- ja Indiana Jones-rooleihinsa. Tästä syystä Deckardilla ei esimerkiksi ole hattua, vaikka muuten onkin hyvin vanhanaikaisen dekkarin oloinen.
Osittain Fordin näennäiseen apaattisuuteen vaikuttanee seikka, että Deckard itse saattaa olla replikantti ja on alkanut olla epävarma itsestään, joka johtaa hahmon sosiaaliseen epävarmuuteen.
Itse kallistun ensimmäiseen syyhyn, koska rehellisesti mielestäni ajatus siitä että Deckard on itsekin replikantti on ääliömäinen. Ajatus ihmisen rakastumisesta ihmisenkaltaiseen koneeseen on kiehtovampi pohdinnan aihe, kuin oman lajinsa edustajan löytäminen. Tosin Deckardin mahdollinen replikanttius selittää sen, miksi etenkin ollessaan Rachelin kanssa kahdestaan, tuntuu hän olevan epävarmempi itsestään kuin muulloin.
Kirjaa ja sen esittämiä vastauksia emme käsittele tässä laisinkaan.
Vaikka elokuvassa on monia hyviä näyttelijöitä, niin yksi on ehdottomasti ylitse muiden.
Rutger Hauer on täydellinen valinta Roy Battyn rooliin. Hän esittää Battynsa eräänlaisena murrosikäisessä kapinavaiheessa olevana, joka kiukuttelee tuulimyllyjä vastaan mutta oppii itse lopulta hyväksymään itsensä. Joten paljon äkkivääriä eleitä ja tunteenvaihtelua on tarjolla, mutta kuitenkin siten, että tässä on kyseessä ”ihminen” joka on vasta oppimassa.
Jos etsit elokuvaa joka tarjoaa toimintaa, niin en pysty suosittelemaan Blade Runneria. Elokuvassa on kyllä jonkin verran toimintaa tarjolla, mutta se on mukana vain juonenkuljetuksen vuoksi, ei koska se olisi määräävä tekijä. Blade Runner on lähempänä elokuvia kuten Sunshine ja THX 1138, kuin The Matrixia, joten se kannattaa pitää mielessä riippuen siitä mitä elokuvaltaan kaipaa.
Ai niin, syy miksi en pidä siitä kertojaääniversiosta on se, että Blade Runner käyttää apunaan paljon mielikuvia ja kertojaääni teki elokuvasta jotenkin liian selittelevän.
Upean näköinen ja kuuloinen, sekä ajatuksia herättävä elokuva.
Tähdet: *****
Blade Runner
...NOIR
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
Eagle vs Shark (2007)
Eagle vs Shark on niitä komedioita joiden kohdalla tekisi mieli todeta sen olevan ihana. Koska se on sitä.
Lily (Loren Horsley) on hiljainen ja arka pikaruokalassa työskentelevä nuori nainen, joka on ihastunut elektroniikkaliikkeessä työskentelevään hieman eriskummallisen oloiseen Jarrodiin (Jemaine Clement.)
Jarrod on töykeä, itserakas ja hänen käsityksensä elämästä on olla jonkinlainen Rambon ja Karate Kidin välimuoto Van Damme-elokuvassa. Eli hän on ikuinen lapsi.
Mutta rakkaus tulee sydämestä, eikä aivoista, joten Lily näkee Jarrodisssa vain unelmiensa miehen.
Kun Lily saa kutsun Jarrodin juhliin jonka teemana on pukeutua eläimeksi, niin Jarrod iskee viimein silmänsä Lilyyn, huomatessaan tämän olevan loistava minkä-lie-konsolin tappelupelissä.
Lily matkustaa Jarrodin mukana tämän perheen luokse, koska Jarrod haluaa haastaa tappeluun kouluaikojen kiusaajansa. Perille päästyään Jarrod haluaa erota Lilysta ja nyt Lily on jonkin aikaa jumissa Jarrodin perheen luona, samalla kun Jarrod valmistautuu tappeluun ihmisen kanssa joka ei edes muista tätä.
Jarrodin perhe pitää Lilysta ja he ovat vähintään yhtä erikoisia ihmisiä kuin mitä Lily ja Jarrodkin ovat.
Hiljalleen Jarrod rakastuu oikeasti Lilyyn, mutta mikä parasta, hän ei oikeastaan siitä huolimatta aikuistu.
Eli tämä on niitä elokuvia joissa parin toinen osapuoli rakastaa toista enemmän kuin mitä saa takaisin, mutta kärsivällisyys kannattaa ja on helppo nähdä jo kaukaa että lopussa he saavat toisensa. Joten juonellisesti kyseessä ei ole mitään uutta, mutta se se on kuitenkin niin perinteinen romanttisten elokuvien draamakaari, että se on tavallaan juuri se mitä haluaakin nähdä.
Eagle vs Shark ei kuitenkaan ole mikään tyypillinen romanttinen komedia, tai edes tyypillinen komedia. Se on kyllä komedia, mutta kyse on enemmän sellaisesta Royal Tenenbaums-tyylisestä huumorista, joka tuntuu kyllä realistiselta, mutta ei selkeästikään ole. Huumoria ei alleviivata, vaan kokonaisuus on yksittäisiä sketsejä tärkeämpi. Jota korostaa näyttelijöiden yhtenäinen tapa olla jotenkin jäykkiä, hieman Broken Flowers-henkeen. Ratkaisu joka toimii loistavasti, koska suurin osa elokuvan hauskuudesta koostuu hahmojen vaivaantuneisuudesta ja sanomattomista seikoista. Mikä ei tietenkään tarkoita etteikö elokuvan käsikirjoitus sisällä useita nasevia dialoginpätkiä.
Ehkä tämä esimerkki kertoo siitä mitä tarkoitan vaivautuneisuudella. Kyseisessä kohtauksessa Jarrod soittaa uhkaussoiton ihmiselle joka ei tajua mistä on kyse.
Man on phone: D'you want to leave a message?
Jarrod: Tell him that justice is waiting for him.
Man on phone: OK Justin. Thank you. Bye bye. [hangs up]
Jarrod: No, justice. Justice.
Okei. Se on hauskempi kun sen näkee elokuvassa.
Itseasiassa, jos olette koskaan katsoneet sarjaa Flight Of The Conchords, niin tiedätte heti minkälaisesta elokuvasta on Eagle vs Sharkin kohdalla kyse. Eikä pelkästään siksi että Jemaine Clement näyttelee myös Conchordsissa.
Kun vielä miettii perinteisiä romanttisia elokuvia, niin niissä on aina henkilöitä joihin katsoja haluaa samaistua ja eritoten haluaa sen tietyn parin päätyvän lopussa yhteen. Eagle vs Sharkissa ajattelee jopa lopussa kuinka paljon parempi Lilylle olisi jos hän pysyisi mahdollisimman kaukana Jarrodista. Sillä vaikka Jarrod on hauska hahmo, niin häneen ei oikein haluaisi samaistua.
Jarrod on idiootti.
Mutta samalla Lily ja Jarrod kuuluvat selkeästi yhteen, sillä he vaikuttavat paljon aidommilta ihmisiltä kuin esimerkiksi Colin Firth ja Renee Zellweger.
Eagle vs Shark on erittäin hauska elokuva heille jotka pitävät huumoristaan hiukan mustana ja äkkivääränä.
Jos Amelie, Lost In Translation, Juno, Station Agent, Rushmore, About Schmidt, ja tai vaikkapa muiden mainitsemieni lisäksi Son of Rambow ovat makuusi,,, rakastat Eagle vs Sharkia.
Lily (Loren Horsley) on hiljainen ja arka pikaruokalassa työskentelevä nuori nainen, joka on ihastunut elektroniikkaliikkeessä työskentelevään hieman eriskummallisen oloiseen Jarrodiin (Jemaine Clement.)
Jarrod on töykeä, itserakas ja hänen käsityksensä elämästä on olla jonkinlainen Rambon ja Karate Kidin välimuoto Van Damme-elokuvassa. Eli hän on ikuinen lapsi.
Mutta rakkaus tulee sydämestä, eikä aivoista, joten Lily näkee Jarrodisssa vain unelmiensa miehen.
Kun Lily saa kutsun Jarrodin juhliin jonka teemana on pukeutua eläimeksi, niin Jarrod iskee viimein silmänsä Lilyyn, huomatessaan tämän olevan loistava minkä-lie-konsolin tappelupelissä.
Lily matkustaa Jarrodin mukana tämän perheen luokse, koska Jarrod haluaa haastaa tappeluun kouluaikojen kiusaajansa. Perille päästyään Jarrod haluaa erota Lilysta ja nyt Lily on jonkin aikaa jumissa Jarrodin perheen luona, samalla kun Jarrod valmistautuu tappeluun ihmisen kanssa joka ei edes muista tätä.
Jarrodin perhe pitää Lilysta ja he ovat vähintään yhtä erikoisia ihmisiä kuin mitä Lily ja Jarrodkin ovat.
Hiljalleen Jarrod rakastuu oikeasti Lilyyn, mutta mikä parasta, hän ei oikeastaan siitä huolimatta aikuistu.
Eli tämä on niitä elokuvia joissa parin toinen osapuoli rakastaa toista enemmän kuin mitä saa takaisin, mutta kärsivällisyys kannattaa ja on helppo nähdä jo kaukaa että lopussa he saavat toisensa. Joten juonellisesti kyseessä ei ole mitään uutta, mutta se se on kuitenkin niin perinteinen romanttisten elokuvien draamakaari, että se on tavallaan juuri se mitä haluaakin nähdä.
Eagle vs Shark ei kuitenkaan ole mikään tyypillinen romanttinen komedia, tai edes tyypillinen komedia. Se on kyllä komedia, mutta kyse on enemmän sellaisesta Royal Tenenbaums-tyylisestä huumorista, joka tuntuu kyllä realistiselta, mutta ei selkeästikään ole. Huumoria ei alleviivata, vaan kokonaisuus on yksittäisiä sketsejä tärkeämpi. Jota korostaa näyttelijöiden yhtenäinen tapa olla jotenkin jäykkiä, hieman Broken Flowers-henkeen. Ratkaisu joka toimii loistavasti, koska suurin osa elokuvan hauskuudesta koostuu hahmojen vaivaantuneisuudesta ja sanomattomista seikoista. Mikä ei tietenkään tarkoita etteikö elokuvan käsikirjoitus sisällä useita nasevia dialoginpätkiä.
Ehkä tämä esimerkki kertoo siitä mitä tarkoitan vaivautuneisuudella. Kyseisessä kohtauksessa Jarrod soittaa uhkaussoiton ihmiselle joka ei tajua mistä on kyse.
Man on phone: D'you want to leave a message?
Jarrod: Tell him that justice is waiting for him.
Man on phone: OK Justin. Thank you. Bye bye. [hangs up]
Jarrod: No, justice. Justice.
Okei. Se on hauskempi kun sen näkee elokuvassa.
Itseasiassa, jos olette koskaan katsoneet sarjaa Flight Of The Conchords, niin tiedätte heti minkälaisesta elokuvasta on Eagle vs Sharkin kohdalla kyse. Eikä pelkästään siksi että Jemaine Clement näyttelee myös Conchordsissa.
Kun vielä miettii perinteisiä romanttisia elokuvia, niin niissä on aina henkilöitä joihin katsoja haluaa samaistua ja eritoten haluaa sen tietyn parin päätyvän lopussa yhteen. Eagle vs Sharkissa ajattelee jopa lopussa kuinka paljon parempi Lilylle olisi jos hän pysyisi mahdollisimman kaukana Jarrodista. Sillä vaikka Jarrod on hauska hahmo, niin häneen ei oikein haluaisi samaistua.
Jarrod on idiootti.
Mutta samalla Lily ja Jarrod kuuluvat selkeästi yhteen, sillä he vaikuttavat paljon aidommilta ihmisiltä kuin esimerkiksi Colin Firth ja Renee Zellweger.
Eagle vs Shark on erittäin hauska elokuva heille jotka pitävät huumoristaan hiukan mustana ja äkkivääränä.
Jos Amelie, Lost In Translation, Juno, Station Agent, Rushmore, About Schmidt, ja tai vaikkapa muiden mainitsemieni lisäksi Son of Rambow ovat makuusi,,, rakastat Eagle vs Sharkia.
Tästä elokuvasta tulee hyvä mieli.
Tähdet: ****
Eagle vs Shark
...NOIR
tiistai 6. lokakuuta 2009
The Doors (1991)
Tämä on laskujeni mukaan kolmas kerta kun katsoin tämän elokuvan ja toinen kerta kun se tuntui muultakin kuin pelkältä hyvältä elokuvalta.
Ensimmäinen kerta oli tietenkin ensimmäinen kerta, toisella elokuva oli jo tuttu, mutta nyt jostain syystä tuntui kuin olisin katsellut elokuvaa taas ensimmäistä kertaa. Sillä nyt vasta minäkin rupesin pitämään The Doorsin (yhtyeen) musiikista, enkä vain hyväksynyt sitä pelkkänä osana elokuvaa.
Toinen seikka jonka huomasin vasta nyt, oli elokuvan visuaalinen esitystapa. Ei niin ettenkö olisi aiemminkin pistänyt merkille ylikorostettuja värimaailmoja, psykedeelisia leikkauksia ja muuta mielenhallintaa, mutta aiemmin olen yhdistänyt ne vain elokuvan esittämään päihdetodellisuuteen. Nyt vain huomasin nuo kuvakikkailut aiempaa korostuneemmin, koska tämän jälkeen Stonelta tulivat sellaiset elokuvat kuten Syntyneet Tappajiksi, U-Käännös Helvettiin ja Minä Päivänä Tahansa jossa hän vei oikeastaan äärimmilleen kuvamanipulaation ja niiden alku löytynee juuri The Doorsin peyotetripeistä.
The Doorsin tagline on ”The Ultimate Story of Sex, Drugs & Rock 'N' Roll” ja siinä oikeastaan onkin koko elokuvan juoni. Tosin viinalla tuntui olevan Jim Morrisonin (Val Kilmer) elämässä määräävin osa.
Jim Morrison oli näkökulmasta riippuen joko pateettisen tekotaiteellinen näennäistaiteilija, tai Godard-nero. Jos niillä nyt eroa onkaan. Kuitenkin tärkeintä on että Morrison oli persoona joka oli tilanteeseensa epäsovinnainen ja kun elokuvaopiskeluista ei tullut mitään, perusti hän ystäviensä kanssa rock-yhtyeen The Doors. Heti alusta saakka The Doorsin dekadentti maailmankuva oli jotain muuta kuin mitä aikansa yhteiskunta katsoi suopein silmin, mutta vaihtoehtoa kaipaavat ottivat avosylin vastaan. Mutta kun asiat kasvoivat, niin sitä mukaa myös The Doorsin esittämä kaaos otti paikkaansa ei vain teatterina, vaan elämän määreinä, joka sitten lopulta ajoi nimenomaan Morrisonin ennenaikaiseen hautaansa.
Eli kyllä, kyseessä on hyvin perinteinen lahjakkaan ihmisen itsetuhon kuvaus jollaisia on tarjolla Janis Joplinista, Ian Curtisiin ja Kurt Cobainiin saakka.
Läheiset huomaavat keskushahmon matkan umpikujaan ja koettavat auttaa, mutta päähenkilömme ei näe mitään väärää itsevalitsemassaan tiessä ja kulkee sitä pitkin niin itsepäisesti kuin mahdollista.
The Doors-elokuvassa otetaan esile paljon symboliikkaa joiden avulla katsojan tulee ymmärtää Morrisonin motiivit käyttäytymiseensä, mutta itse näen Morrisonin hahmossa pitkälti vain harhautuneen ihmisen josta tulee doku ja kuolee. Mitenkään väheksymättä Morrisonin ja yhtyeensä merkitystä popkulttuuriin.
Morrisonin kohdalla ei kuitenkaan voi olla ajattelematta, että kuinka asiat olisivat sujuneet jos The Doors ei olisi kasvanut niin isoksi ilmiöksi ja mainetta ja mammonaa olisi tarjottu teelusikalla lapion sijaan. Mutta ajankohta lienee vain olleen oikea The Doorsin kaltaiselle ilmiölle ja ironista kyllä, sitä kautta myös väärä.
Eli liian paljon, liian nopeasti.
Elokuva keskittyy niin suuresti Morrisonin persoonaan, että muut Doorsin jäsenet ja ympäröivät ihmiset jäävät auttamattomasti statistin rooleihin. Sopivasti elokuvassa eräs henkilöistä toteaakin Morrisonille että Morrison on The Doors ja muilla ei ole merkitystä, ja sitä elokuva korostaakin lähes joka kohtauksessaan. Ratkaisu on kyllä ymmärrettävissä jo siksikin, että Morrison esitetään elokuvassa jopa ylivuotavana maailman napana, jonka ympärillä kaikki pyörivät, oli se sitten tarpeellista tai ei.
Ja Val Kilmer vetääkin elämänsä roolia Morrisonina.
Tämä Morrisongloorian ympärille keskittyminen on myös osaltaan elokuvan heikkouksia. Vaikka näkökulman valinta on ollut tarpeen, niin se aiheuttaa tässä tapauksessa juuri sen, että välillä tuntuu kuin seuraisi päälle parin tunnin monologia dialogin sijaan ja moni erinomainen näyttelijä jää asemaansa pienempään merkitykseen.
Stonen selkeä The Doors/Morrison-fanius näkyy myös siinä, että vaikka Morrisonin päihdeongelmia esitellään, niin ne trivialisoidaan sillä tavoin, että niillä ei tunnu olevan lopputuloksen kannalta merkitystä. Stonen näkökulman mukaan Morrison olisi kuollut 27 vuotiaana, vaikka olisi elänyt pelkillä porkkanoilla koko ikänsä.
Edellä esitetyt negatiiviset puolet ovat kuitenkin aika pieniä ja niitä ei varsinaisesti ajattele elokuvan pyöriessä ruudulla, sillä The Doors on luotu niin intensiiviseksi kokemukseksi että se imee sisäänsä kuin musta aukko. Ja vaikka monen näyttelijän osuus jää suurinpiirtein cameoksi, niin pelkästään Kilmer on elokuvassa elämää suurempi ilmiö, jonka vuoksi muita ei oikein osaa kaivatakaan.
Tosin yksi sivuosanäyttelijä minun on mainittava erikseen, sillä tällä katselukerralla palautin mieleeni, että osaapas sekin näyttelijä olla erinomainen. Michael Madsenilla on pieni rooli elokuvassa ja uskokaa tai älkää, hän ei esitä Michael Madsenia.
Pidän kovasti Madsenista, mutta hän on urautunut esittämään samaa roolia elokuvasta toiseen ja vaikka hänen roolinsa The Doorsissa ei ole järin merkittävä, osoittaa hän siinä osaavansa olla ilmeikäs näyttelijä.
The Doors on siis tuttu tarina, mutta ainakin ihan hemmetin tyylikkäästi ja ajatuksella toteutettu.
Tähdet: ****
The Doors
...NOIR
Ensimmäinen kerta oli tietenkin ensimmäinen kerta, toisella elokuva oli jo tuttu, mutta nyt jostain syystä tuntui kuin olisin katsellut elokuvaa taas ensimmäistä kertaa. Sillä nyt vasta minäkin rupesin pitämään The Doorsin (yhtyeen) musiikista, enkä vain hyväksynyt sitä pelkkänä osana elokuvaa.
Toinen seikka jonka huomasin vasta nyt, oli elokuvan visuaalinen esitystapa. Ei niin ettenkö olisi aiemminkin pistänyt merkille ylikorostettuja värimaailmoja, psykedeelisia leikkauksia ja muuta mielenhallintaa, mutta aiemmin olen yhdistänyt ne vain elokuvan esittämään päihdetodellisuuteen. Nyt vain huomasin nuo kuvakikkailut aiempaa korostuneemmin, koska tämän jälkeen Stonelta tulivat sellaiset elokuvat kuten Syntyneet Tappajiksi, U-Käännös Helvettiin ja Minä Päivänä Tahansa jossa hän vei oikeastaan äärimmilleen kuvamanipulaation ja niiden alku löytynee juuri The Doorsin peyotetripeistä.
The Doorsin tagline on ”The Ultimate Story of Sex, Drugs & Rock 'N' Roll” ja siinä oikeastaan onkin koko elokuvan juoni. Tosin viinalla tuntui olevan Jim Morrisonin (Val Kilmer) elämässä määräävin osa.
Jim Morrison oli näkökulmasta riippuen joko pateettisen tekotaiteellinen näennäistaiteilija, tai Godard-nero. Jos niillä nyt eroa onkaan. Kuitenkin tärkeintä on että Morrison oli persoona joka oli tilanteeseensa epäsovinnainen ja kun elokuvaopiskeluista ei tullut mitään, perusti hän ystäviensä kanssa rock-yhtyeen The Doors. Heti alusta saakka The Doorsin dekadentti maailmankuva oli jotain muuta kuin mitä aikansa yhteiskunta katsoi suopein silmin, mutta vaihtoehtoa kaipaavat ottivat avosylin vastaan. Mutta kun asiat kasvoivat, niin sitä mukaa myös The Doorsin esittämä kaaos otti paikkaansa ei vain teatterina, vaan elämän määreinä, joka sitten lopulta ajoi nimenomaan Morrisonin ennenaikaiseen hautaansa.
Eli kyllä, kyseessä on hyvin perinteinen lahjakkaan ihmisen itsetuhon kuvaus jollaisia on tarjolla Janis Joplinista, Ian Curtisiin ja Kurt Cobainiin saakka.
Läheiset huomaavat keskushahmon matkan umpikujaan ja koettavat auttaa, mutta päähenkilömme ei näe mitään väärää itsevalitsemassaan tiessä ja kulkee sitä pitkin niin itsepäisesti kuin mahdollista.
The Doors-elokuvassa otetaan esile paljon symboliikkaa joiden avulla katsojan tulee ymmärtää Morrisonin motiivit käyttäytymiseensä, mutta itse näen Morrisonin hahmossa pitkälti vain harhautuneen ihmisen josta tulee doku ja kuolee. Mitenkään väheksymättä Morrisonin ja yhtyeensä merkitystä popkulttuuriin.
Morrisonin kohdalla ei kuitenkaan voi olla ajattelematta, että kuinka asiat olisivat sujuneet jos The Doors ei olisi kasvanut niin isoksi ilmiöksi ja mainetta ja mammonaa olisi tarjottu teelusikalla lapion sijaan. Mutta ajankohta lienee vain olleen oikea The Doorsin kaltaiselle ilmiölle ja ironista kyllä, sitä kautta myös väärä.
Eli liian paljon, liian nopeasti.
Elokuva keskittyy niin suuresti Morrisonin persoonaan, että muut Doorsin jäsenet ja ympäröivät ihmiset jäävät auttamattomasti statistin rooleihin. Sopivasti elokuvassa eräs henkilöistä toteaakin Morrisonille että Morrison on The Doors ja muilla ei ole merkitystä, ja sitä elokuva korostaakin lähes joka kohtauksessaan. Ratkaisu on kyllä ymmärrettävissä jo siksikin, että Morrison esitetään elokuvassa jopa ylivuotavana maailman napana, jonka ympärillä kaikki pyörivät, oli se sitten tarpeellista tai ei.
Ja Val Kilmer vetääkin elämänsä roolia Morrisonina.
Tämä Morrisongloorian ympärille keskittyminen on myös osaltaan elokuvan heikkouksia. Vaikka näkökulman valinta on ollut tarpeen, niin se aiheuttaa tässä tapauksessa juuri sen, että välillä tuntuu kuin seuraisi päälle parin tunnin monologia dialogin sijaan ja moni erinomainen näyttelijä jää asemaansa pienempään merkitykseen.
Stonen selkeä The Doors/Morrison-fanius näkyy myös siinä, että vaikka Morrisonin päihdeongelmia esitellään, niin ne trivialisoidaan sillä tavoin, että niillä ei tunnu olevan lopputuloksen kannalta merkitystä. Stonen näkökulman mukaan Morrison olisi kuollut 27 vuotiaana, vaikka olisi elänyt pelkillä porkkanoilla koko ikänsä.
Edellä esitetyt negatiiviset puolet ovat kuitenkin aika pieniä ja niitä ei varsinaisesti ajattele elokuvan pyöriessä ruudulla, sillä The Doors on luotu niin intensiiviseksi kokemukseksi että se imee sisäänsä kuin musta aukko. Ja vaikka monen näyttelijän osuus jää suurinpiirtein cameoksi, niin pelkästään Kilmer on elokuvassa elämää suurempi ilmiö, jonka vuoksi muita ei oikein osaa kaivatakaan.
Tosin yksi sivuosanäyttelijä minun on mainittava erikseen, sillä tällä katselukerralla palautin mieleeni, että osaapas sekin näyttelijä olla erinomainen. Michael Madsenilla on pieni rooli elokuvassa ja uskokaa tai älkää, hän ei esitä Michael Madsenia.
Pidän kovasti Madsenista, mutta hän on urautunut esittämään samaa roolia elokuvasta toiseen ja vaikka hänen roolinsa The Doorsissa ei ole järin merkittävä, osoittaa hän siinä osaavansa olla ilmeikäs näyttelijä.
The Doors on siis tuttu tarina, mutta ainakin ihan hemmetin tyylikkäästi ja ajatuksella toteutettu.
Tähdet: ****
The Doors
...NOIR
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
The Truman Show (1998)
Philip K. Dickin tuotannosta löytyy kirja nimeltä On Aika Sijoiltaan (Time Out Of Joint).
Mitä tekemistä sillä on The Truman Shown kanssa?
No, molempien konsepti on yllättävänkin lähellä toisiaan. Jopa niin paljon, että muistaakseni Truman Shown julkaisun aikoina yhteneväisyydet saivat Dickin perikunnan miettimään, että pitäisikö heille maksaa Truman Shown olemassaolosta. Lopputuloksesta en tiedä, mutta itsekin mietin kovasti pohjautuuko The Truman Show tuohon nimenomaiseen Dickin kirjaan. Karsitaan vain sci-fi-elementit pois, niin siinäpä se.
Molemmissa tarinoissa päähenkilö elää eräänlaisessa 50-lukulaisessa, jopa kliseisen idyllisessä pikkukaupungissa ja rupeaa jossain vaiheessa elämäänsä kaipaamaan elämältään muuta kuin kotoista paikallaanpysymistä, mutta lähtö kaupungista tuntuu mahdottomalta muista syistä kuin itsestä. Kun kaikki ympäröivän todellisuudet tapahtumat merkityksettömistä suuriin tuntuvat vielä liikkuvan vain ja ainoastaan päähenkilön ympärillä, niin päähenkilömme kyseenalaistaa sekä vallitsevat realiteetit, että oman järkensä. Lopulta todellisuus esiintyy sellaisena kuin se on meille muille ja päähenkilölle jotain aivan uutta.
Joten lyhyesti The Truman Show kertoo Truman Burbankista (Jim Carrey) joka on syntyessään adoptoitu televisioyhtymälle, joka on dokumentoinut koko hänen elämänsä viihdetarkoitukselliseen tv-sarjaan jolle ei ole määritelty loppua. Kaikki ohjelmassa esiintyvä on kaupan ja kaikki ovat näyttelijöitä, mutta Truman itse on autuaan tietämätön tapahtumien kulusta, kunnes kohtalo sattuu peliin. Tästä alkaa Trumanin matka kohti oikeaa elämää.
On hiukan erikoista kuinka Truman Shown kaltaisilla tarinoilla oli jonkinlainen menestyskausi 90-luvulla. Ei pelkästään siten että yksi iso elokuva olisi synnyttänyt joukon halpiskopioita, vaan juuri siten, että kaikki samankaltaisen tematiikan edustajat olivat suht' ison profiilin tuotoksia. Läheisin näistä on tietenkin EdTv (1999), mutta Päiväni Murmelina (Groundhog Day, 1993), Pleasantville (1998) ja Blast From The Past (1999) ovat kaikki myös sellaisia joita on helppo suositella myös Trumanista pitäville.
Päiväni Murmelina tietenkin on ajallisesti hiukan irrallaan näistä muista, mutta se on kuitenkin hyvä ottaa esille tämänkaltaisista elokuvista puhuttaessa.
Eikä tietenkään saa unohtaa sivuraiteilta löytyviä elokuvia kuten Dark City (1998), The Matrix (1999) ja 13 Kerros (13th floor, 1999) joista kukin myös käsitteli tarinassaan valheellista todellisuutta ja oikeaa sellaista.
Kaikki nämä esimerkit edelsivät varsinaista tositv-buumia ja katsokaa missä nyt olemme.
Tämä on mielestäni mielenkiintoinen huomio, koska 90-luvulla moni ”iso” elokuva käsitteli eräänlaista todellisuudesta vieraantumista mukatodellisuuden avulla ja nykyään televisio tarjoaa tuutin täydeltä vaihtoehtotodellisuutta joka väittää olevansa muuta kuin fiktiota.
The Truman Show toimii lähes oikeastaan täydellisesti. Siitä on hyvin vaikea löytää pahaa sanottavaa, enkä minäkään aio niin tehdä.
Elokuvan esittämä todellisuus on samalla lailla muka-aitoa kuin jossain Big Brotherissa näytettävä. Eli vaikka hahmot elävät siinä maailmassa, niin kaikki tuntuu etukäteen valmistellulta, käsikirjoitetulta ja todellisuuden sijaan maailma vaikuttaa enemmän OstosTv:ltä kuin miltään muulta. Tätä ideaa korostetaaan tietoisilla product placementeilla ja kuvauksella jossa piilokamerat ovat luonnollisestikin eroteltu osoittamaan tirkistelytunnelmaa. Nämä keinot toimivat elokuvan ideaa ajatellen loistavasti.
Mutta se mikä tekee The Truman Showsta poikkeuksellisen onnistuneen lajityypissään, ovat näyttelijävalinnat.
Trumania esittävä Jim Carrey tuo rooliinsa tarvittavaa huumoria, naiviutta, uteliaisuutta, että myöskin jokamiesmäisyyttä joka on samalla selkeästi eräänlainen ”mies toiselta planeetalta” kuin erittäin hyvä samaistumisen kohde. (David Bowie-viittaus oli tarkoituksellinen.)
Ed Harris Truman-tositv:n ohjaajana, Christofina on myöskin aivan loistava. Siinä missä Carreyn historia koomikkona toimii erinomaisesti Trumanin lapsekkuuden kanavoijana, tuo Harris draamanäyttelijästatuksensa Christofissa esiin niin hyvin, että rooliin on mahdoton kuvitella ketään muuta.
Erityismaininnan ansaitsee myös Trumanin ns. bestistä, Marlonia esittävä Noah Emmerich. Hänen pitää olla samalla se tuki ja turva johon Truman voi aina luottaa, mutta myös pelkkä statisti joka ei saa koskaan ryöstää spottia Trumanilta. Kaiken lisäksi hän on vain rooliinsa palkattu näyttelijä. Ja Emmerich onkin kuin kirsikka kakun päällä.
Joten The Truman Shown on aivan täysin nappin roolitettu ja jokainen tekee sekä parhaansa, että myös näyttää nauttivan mukanaolemisestaan.
The Truman Show on hauska, surullinen ja ennenkaikkea loistavasti kirjoitettu elokuva, joka ei jää viipymään seuraamme liian pitkäksi aikaa.
Tähdet: *****
The Truman Show
...NOIR
Mitä tekemistä sillä on The Truman Shown kanssa?
No, molempien konsepti on yllättävänkin lähellä toisiaan. Jopa niin paljon, että muistaakseni Truman Shown julkaisun aikoina yhteneväisyydet saivat Dickin perikunnan miettimään, että pitäisikö heille maksaa Truman Shown olemassaolosta. Lopputuloksesta en tiedä, mutta itsekin mietin kovasti pohjautuuko The Truman Show tuohon nimenomaiseen Dickin kirjaan. Karsitaan vain sci-fi-elementit pois, niin siinäpä se.
Molemmissa tarinoissa päähenkilö elää eräänlaisessa 50-lukulaisessa, jopa kliseisen idyllisessä pikkukaupungissa ja rupeaa jossain vaiheessa elämäänsä kaipaamaan elämältään muuta kuin kotoista paikallaanpysymistä, mutta lähtö kaupungista tuntuu mahdottomalta muista syistä kuin itsestä. Kun kaikki ympäröivän todellisuudet tapahtumat merkityksettömistä suuriin tuntuvat vielä liikkuvan vain ja ainoastaan päähenkilön ympärillä, niin päähenkilömme kyseenalaistaa sekä vallitsevat realiteetit, että oman järkensä. Lopulta todellisuus esiintyy sellaisena kuin se on meille muille ja päähenkilölle jotain aivan uutta.
Joten lyhyesti The Truman Show kertoo Truman Burbankista (Jim Carrey) joka on syntyessään adoptoitu televisioyhtymälle, joka on dokumentoinut koko hänen elämänsä viihdetarkoitukselliseen tv-sarjaan jolle ei ole määritelty loppua. Kaikki ohjelmassa esiintyvä on kaupan ja kaikki ovat näyttelijöitä, mutta Truman itse on autuaan tietämätön tapahtumien kulusta, kunnes kohtalo sattuu peliin. Tästä alkaa Trumanin matka kohti oikeaa elämää.
On hiukan erikoista kuinka Truman Shown kaltaisilla tarinoilla oli jonkinlainen menestyskausi 90-luvulla. Ei pelkästään siten että yksi iso elokuva olisi synnyttänyt joukon halpiskopioita, vaan juuri siten, että kaikki samankaltaisen tematiikan edustajat olivat suht' ison profiilin tuotoksia. Läheisin näistä on tietenkin EdTv (1999), mutta Päiväni Murmelina (Groundhog Day, 1993), Pleasantville (1998) ja Blast From The Past (1999) ovat kaikki myös sellaisia joita on helppo suositella myös Trumanista pitäville.
Päiväni Murmelina tietenkin on ajallisesti hiukan irrallaan näistä muista, mutta se on kuitenkin hyvä ottaa esille tämänkaltaisista elokuvista puhuttaessa.
Eikä tietenkään saa unohtaa sivuraiteilta löytyviä elokuvia kuten Dark City (1998), The Matrix (1999) ja 13 Kerros (13th floor, 1999) joista kukin myös käsitteli tarinassaan valheellista todellisuutta ja oikeaa sellaista.
Kaikki nämä esimerkit edelsivät varsinaista tositv-buumia ja katsokaa missä nyt olemme.
Tämä on mielestäni mielenkiintoinen huomio, koska 90-luvulla moni ”iso” elokuva käsitteli eräänlaista todellisuudesta vieraantumista mukatodellisuuden avulla ja nykyään televisio tarjoaa tuutin täydeltä vaihtoehtotodellisuutta joka väittää olevansa muuta kuin fiktiota.
The Truman Show toimii lähes oikeastaan täydellisesti. Siitä on hyvin vaikea löytää pahaa sanottavaa, enkä minäkään aio niin tehdä.
Elokuvan esittämä todellisuus on samalla lailla muka-aitoa kuin jossain Big Brotherissa näytettävä. Eli vaikka hahmot elävät siinä maailmassa, niin kaikki tuntuu etukäteen valmistellulta, käsikirjoitetulta ja todellisuuden sijaan maailma vaikuttaa enemmän OstosTv:ltä kuin miltään muulta. Tätä ideaa korostetaaan tietoisilla product placementeilla ja kuvauksella jossa piilokamerat ovat luonnollisestikin eroteltu osoittamaan tirkistelytunnelmaa. Nämä keinot toimivat elokuvan ideaa ajatellen loistavasti.
Mutta se mikä tekee The Truman Showsta poikkeuksellisen onnistuneen lajityypissään, ovat näyttelijävalinnat.
Trumania esittävä Jim Carrey tuo rooliinsa tarvittavaa huumoria, naiviutta, uteliaisuutta, että myöskin jokamiesmäisyyttä joka on samalla selkeästi eräänlainen ”mies toiselta planeetalta” kuin erittäin hyvä samaistumisen kohde. (David Bowie-viittaus oli tarkoituksellinen.)
Ed Harris Truman-tositv:n ohjaajana, Christofina on myöskin aivan loistava. Siinä missä Carreyn historia koomikkona toimii erinomaisesti Trumanin lapsekkuuden kanavoijana, tuo Harris draamanäyttelijästatuksensa Christofissa esiin niin hyvin, että rooliin on mahdoton kuvitella ketään muuta.
Erityismaininnan ansaitsee myös Trumanin ns. bestistä, Marlonia esittävä Noah Emmerich. Hänen pitää olla samalla se tuki ja turva johon Truman voi aina luottaa, mutta myös pelkkä statisti joka ei saa koskaan ryöstää spottia Trumanilta. Kaiken lisäksi hän on vain rooliinsa palkattu näyttelijä. Ja Emmerich onkin kuin kirsikka kakun päällä.
Joten The Truman Shown on aivan täysin nappin roolitettu ja jokainen tekee sekä parhaansa, että myös näyttää nauttivan mukanaolemisestaan.
The Truman Show on hauska, surullinen ja ennenkaikkea loistavasti kirjoitettu elokuva, joka ei jää viipymään seuraamme liian pitkäksi aikaa.
Tähdet: *****
The Truman Show
...NOIR
lauantai 3. lokakuuta 2009
Body Count (1998)
Pitkän tauon jälkeen on hyvä palata laatuelokuvien pariin. Siksi tämänkertainen valintani kohdistui suht' kehnoon elokuvaan.
Crane (Forest Whitaker) houkuttelee juuri vankilasta vapautuneen Piken (Ving Rhames) osalliseksi taidemuseon ryöstöön jossa saaliina olisi 15 miljoonan dollarin arvoinen taululäjä. Hetken emmittyään Pike suostuu auttamaan ryöstössä ja käsillehän se menee kun Crane päättää kuolla kesken tapahtuman. Koska Crane oli koko projektin organisaattori, alkaa jäljellä oleva joukko keskinäiseen kinasteluun jossa kukaan ei luota kehenkään, eikä kukaan varmasti auta ketään. Tämä joukko koostuu loogisesta Pikesta, riidankylväjä Hobbsista (David Caruso), pilviveikko Bookerista (Donnie Wahlberg) ja suupaltti Chinosta (John Leguizamo). Nyt tämän joukon pitäisi päästä toiseen kaupunkiin tapaamaan taulujen ostajaa. Niinpä alkaa road trip jonka aikana kinastellaan, ryssitään saatuja tilaisuuksia, saadaan vahingossa Booker hengiltä ja otetaan mukaan autonsa kanssa tienposkeen jäänyt Natalie (Linda Fiorentino.) Joka tietenkin osoittautuu femme fataleksi, joka viimeistään ajaa koko ryhmän umpikujaan.
Body Countin tarina ei ole siis kovinkaan erikoinen. Pieleen mennyt rikos, jonka jälkeiset tapahtumat tuntuvat vain kasvattavan ongelmia.
Kun elokuva vielä kuvataan kahdessa aikatasossa:
A. On tämä rikoksen jälkeinen aika.
B. Takautumat joissa kuvataan itse tapahtunutta rikosta.
Mitä? Kuulenko jonkun sanovan Reservoir Dogs?
Ei nyt ihan niinkään, vaikka yhtymäkohtia tuleekin mieleen. Koska ensinnäkään Tarantino ei keksinyt pyörää uudelleen, mutta totta kuitenkin sillä tavoin, että Reservoir Dogs ja Pulp Fiction vaikuttivat 90-luvun Amerikkalaiseen rikoselokuvaan vahvasti ja monesta tuolloin tehdystä rikoselokuvasta tuleekin mieleen nopeammin Quentin Tarantino, kuin vaikkapa Martin Scorcese. Joten siinä mielessä Body Count on hyvin tyypillinen post Tarantino-elokuva, että se hyödyntää samankaltaista rakennetta kuin nuo kaksi aiemmin mainittua Tarantinoa. Vastaavasti ns. kopioille tyypillisesti Body Countin laatutaso on alempana mitä tulee dialogiin ja etenkin henkilöohjaukseen.
Vaikka Body Countia on selkeästi koetettu aikanaan promotoida David Carusolla, koska tuolloin Caruso koetti vielä puoliväkisin ravistaa niskoiltaan TV-näyttelijästatustaan, niin Body Count on kuitenkin varsinaisesti Ving Rhamesin elokuva, sillä molemmat elokuvan aikatasoilla liikkuvat tarinat pitävät nimenomaan Rhamesin keskiössä. Mutta oli sitten kyseessä Rhames, Leguizamo, tai Caruso, niin kukaan heistä ei tunnu hirveästi nauttivan tämän elokuvan elokuvan rooleista. Mikä varmasti pitkälti johtuu niiden stereotyyppisistä luonteista. Näiden hahmojen lihaksi muuttaminen olisi kenties tässä tapauksessa vaatinut muutakin kuin erinomaiset näyttelijät. Toisaalta Body Countin näyttelijät ovat uriansa tarkastellen hyvinkin rajoittuneita näytelijöitä, jotka tarvitsevat ensiluokkaista materiaalia työstettäväksi, jotta heistä itsestään saadaan hyvää irti. Tässä elokuvassa ei ole ensiluokkaista materiaalia työstettävänä.
Mutta...
Ilmiselvistä heikkouksistaan huolimatta Body Count on ihan siedettävä elokuva. Se ei jää mieleen kovin hyvin. Se ei liikuta juuri suuntaan tai toiseen. Ja se tuntuu siltä kuin sen olisi nähnyt jo moneen kertaan aiemminkin.
Vastaavasti taas sen kaikkinainen tuttuus saa aikaan myös sen, että elokuva toimii hyvänä hissimuzakina. Ei Body Countia voi oikein inhotakaan, kun se ei ole varsinaisesti ärsyttävä.
Ihan kelpo b-rikoselokuva jonka katsoo väsyneenä sujuvasti läpi, mutta on kuin elokuvien riisikakku.
Tähdet: *
Body Count
...NOIR
Crane (Forest Whitaker) houkuttelee juuri vankilasta vapautuneen Piken (Ving Rhames) osalliseksi taidemuseon ryöstöön jossa saaliina olisi 15 miljoonan dollarin arvoinen taululäjä. Hetken emmittyään Pike suostuu auttamaan ryöstössä ja käsillehän se menee kun Crane päättää kuolla kesken tapahtuman. Koska Crane oli koko projektin organisaattori, alkaa jäljellä oleva joukko keskinäiseen kinasteluun jossa kukaan ei luota kehenkään, eikä kukaan varmasti auta ketään. Tämä joukko koostuu loogisesta Pikesta, riidankylväjä Hobbsista (David Caruso), pilviveikko Bookerista (Donnie Wahlberg) ja suupaltti Chinosta (John Leguizamo). Nyt tämän joukon pitäisi päästä toiseen kaupunkiin tapaamaan taulujen ostajaa. Niinpä alkaa road trip jonka aikana kinastellaan, ryssitään saatuja tilaisuuksia, saadaan vahingossa Booker hengiltä ja otetaan mukaan autonsa kanssa tienposkeen jäänyt Natalie (Linda Fiorentino.) Joka tietenkin osoittautuu femme fataleksi, joka viimeistään ajaa koko ryhmän umpikujaan.
Body Countin tarina ei ole siis kovinkaan erikoinen. Pieleen mennyt rikos, jonka jälkeiset tapahtumat tuntuvat vain kasvattavan ongelmia.
Kun elokuva vielä kuvataan kahdessa aikatasossa:
A. On tämä rikoksen jälkeinen aika.
B. Takautumat joissa kuvataan itse tapahtunutta rikosta.
Mitä? Kuulenko jonkun sanovan Reservoir Dogs?
Ei nyt ihan niinkään, vaikka yhtymäkohtia tuleekin mieleen. Koska ensinnäkään Tarantino ei keksinyt pyörää uudelleen, mutta totta kuitenkin sillä tavoin, että Reservoir Dogs ja Pulp Fiction vaikuttivat 90-luvun Amerikkalaiseen rikoselokuvaan vahvasti ja monesta tuolloin tehdystä rikoselokuvasta tuleekin mieleen nopeammin Quentin Tarantino, kuin vaikkapa Martin Scorcese. Joten siinä mielessä Body Count on hyvin tyypillinen post Tarantino-elokuva, että se hyödyntää samankaltaista rakennetta kuin nuo kaksi aiemmin mainittua Tarantinoa. Vastaavasti ns. kopioille tyypillisesti Body Countin laatutaso on alempana mitä tulee dialogiin ja etenkin henkilöohjaukseen.
Vaikka Body Countia on selkeästi koetettu aikanaan promotoida David Carusolla, koska tuolloin Caruso koetti vielä puoliväkisin ravistaa niskoiltaan TV-näyttelijästatustaan, niin Body Count on kuitenkin varsinaisesti Ving Rhamesin elokuva, sillä molemmat elokuvan aikatasoilla liikkuvat tarinat pitävät nimenomaan Rhamesin keskiössä. Mutta oli sitten kyseessä Rhames, Leguizamo, tai Caruso, niin kukaan heistä ei tunnu hirveästi nauttivan tämän elokuvan elokuvan rooleista. Mikä varmasti pitkälti johtuu niiden stereotyyppisistä luonteista. Näiden hahmojen lihaksi muuttaminen olisi kenties tässä tapauksessa vaatinut muutakin kuin erinomaiset näyttelijät. Toisaalta Body Countin näyttelijät ovat uriansa tarkastellen hyvinkin rajoittuneita näytelijöitä, jotka tarvitsevat ensiluokkaista materiaalia työstettäväksi, jotta heistä itsestään saadaan hyvää irti. Tässä elokuvassa ei ole ensiluokkaista materiaalia työstettävänä.
Mutta...
Ilmiselvistä heikkouksistaan huolimatta Body Count on ihan siedettävä elokuva. Se ei jää mieleen kovin hyvin. Se ei liikuta juuri suuntaan tai toiseen. Ja se tuntuu siltä kuin sen olisi nähnyt jo moneen kertaan aiemminkin.
Vastaavasti taas sen kaikkinainen tuttuus saa aikaan myös sen, että elokuva toimii hyvänä hissimuzakina. Ei Body Countia voi oikein inhotakaan, kun se ei ole varsinaisesti ärsyttävä.
Ihan kelpo b-rikoselokuva jonka katsoo väsyneenä sujuvasti läpi, mutta on kuin elokuvien riisikakku.
Tähdet: *
Body Count
...NOIR
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)