lauantai 30. toukokuuta 2009

Day Of The Dead 2: Contagium (2005)

Tämän arvostelun olen julkaissut alunperin Suomi 24:ssa 7.8.2007. Joten jos se tuntuu tutulta, niin siinä lienee syy.
En muista miksi olin tämän laittanut vain sinne, mutta kaipa minulla jokin syy siihen oli. Kenties halusin laittaa sinne joitakin höpinöitäni ekslusiivisesti.

Nyt kun olen tänne pistänyt jo kirjoituksen alkuperäisestä Day Of The Deadista ja sen ns. uusintaversiosta, niin eiköhän tämäkin oksennus puolusta paikkaanssa tässä nimenomaisessa blogissa. Muutenkin koetan pikku hiljaa käydä läpi kaikki Romeron zombeilut ja niihin edes välillisesti liittyvät elokuvat. Jokainen Day Of The Dead 2: Contagiumin nähnyt tietää, ettei tällä oksennuksella ole mitään tekemistä Romeron kanssa, mutta kuitenkin...

En ole mennyt muuntelemaan alkuperäistä tekstiä, muuten kuin lisäämällä tähtimäärän. Sen verran voin kuitenkin todeta, että olenpas minä ollut hyvällä tuulella tätä arvostelua kirjoittaessani, sillä elokuva on huomattavasti huonompi kuin annan ymmärtää.


Ankeaa elokuvailtaa.
.


Myönnän sen, oma mokani.
Menin sitten ja tuhlasin aikaani katsomalla Day of the Dead kakkosen.
Mitä siitä voisi sanoa?
No, Wicker Manin remake oli huonompi, mutta eipä Day of the Dead 2 kauaksi jäänyt. En nyt mene syvemmin juonta (siis mitä juonta?) selittämään, jos joku nyt kuitenkin haluaa pilata fiiliksensä katsomalla sen. Sen tosin annan ystävällisenä varoituksena, että älkää antako nimen hämätä. Day of the Dead 2 ei ole mitään jatkoa Romeron Day of the Deadille. Itseasiassa, jos jonkin haluaa olevan viite siitä, millainen Day of the Dead 2 on. Niin se on enemmän Tobe Hooperin Mortuary, kuin Romeron Day of the Dead. Siis laskekaa rimaa reippaasti, niin kenties silloin veriripuli, joka Day of the Dead 2 on, saattaa aiheuttaa edes hivenen nautintoa (mitä epäilen suuresti.) Day of the Dead sisältää aneemista näyttelytyötä (no, zombejahan siellä onkin), ponnetonta ohjausta, ja erittäin rumia efektejä. Kenties se veri joitakin jaksaa innostaa, mutta,,,
niin,,,
mutta minkäänlaista ajatuksellista sisältöä siitä on turha odottaa. Kehtasivat vielä Day of the Dead kakkosen alkuteksteissä käyttää samanlaista fonttia kuin Romeron Day of the Deadissa, niin heti jo ehti ajattelemaan saavansa perushuonon jatko-osan, joka sentään omaa jotain yhtäläisyyttä Romeroon. Kuinka väärässä sitä taas olikaan. Voin vain potkia itseäni.


Jos etsit tunnelmallista kauhuelokuvaa...

Jos etsit näyttävää kauhuelokuvaa...
Jos etsit älykästä kauhuelokuvaa...

ÄLÄ katso elokuvaa Day of the Dead 2: Contagium.


Jos etsit elokuvaa, jota voi katsoa aivot narikassa, kuola poskella...


ÄLÄ katso elokuvaa Day of the Dead 2: Contagium.

Jos vaihtoehtoina on vain Wicker Manin remake ja Day of the Dead 2: Contagium. Katso ihmeessä Day of the Dead 2.


Genrestä toiseen, mutta todelliseen kauhuun. Katsokaa The Good Shepherd. Suomentaja aiheutti kauhunpuistatuksia. Angelina Jolie möykkää eräässä kohdassa Matt Damonille, että tämä ei ole huomioinut häntä koskaan. Suomentajan mielestä tämä asia pitää ilmaista muodossa:"Olet ignoroinut minua koko elämämme."
Luitte oikein,,, ignoroinut. Brr!!! Te ketä-ihmiset tiedätte keitä olette.
.


Miksi olin kirjoittanut tuon The Good Shepherd-osuuden? Who cares?


Niin ja kenties syy siihen miksi olin postannut tämän arvostelun alunperin vain Suomi 24-sivustolle, enkä tähän blogiin on se, ettei tätä blogia ollut vielä tuolloin olemassa.


Tähdet: ~
Day Of The Dead 2: Contagium

...NOIR

perjantai 29. toukokuuta 2009

Epäilyksen Verho (Shadow Of Doubt, 1998)

Tämä elokuva ainakin alkaa kovalla kiireellä.
Alkuteksteillä luodaan tunnelmaa näyttämällä haureutta harrastavaa paria ja lähikuvaa silmästä. Tajusitteko? Elokuva siis tulee tarjoamaan mahdollisesti seksiä ja tirkistelyä.
Seuraavaksi näytetäänkin kuinka kaupungin kermaan kuuluva seurapiirineito Jana Calloway (Sandra Guibord) on alasti ja kuristetaan uima-altaaseen. Hän muuten käveli auki olevan television ohitse ja kuvassa poliitikko Paul Saxon (James Morrison) piti puhetta. Tietenkin syy tähän oli vain siinä, että tahdottiin vihjaista katsojalle Saxonin liittyvän koko sotkuun jollain tavalla.
Seuraavaksi siirrytään oikeussaliin jossa osoitetaan että Kitt Devereux (Melanie Griffith) on sitten se kaupungin paras puolustusasianajaja.
Sitten palataan murhapaikalle jossa näytetään että tutkimuksia johtaa kaupungin kovin syyttäjä Jack Campioni (Tom Berenger).
Tämän jälkeen poiketaan jollekin klubille ja pidätetään murhasta epäiltynä uusi kuuma rapstara Bobby Medina (Wade Dominguez).
Siispä Kitt rupeaa puolustamaan Medinaa ja tietenkin Kittilla ja syyttäjänä toimivalla Jackilla on ollut suhde aiemmin. Eli aika perinteisessä asianajajatrillerissä sauvotaan. Jackin ja Kittin välillä kipinöi, Janan kuolemaan liittyy isoja nimiä, Kitt kaivaa liian syvältä ja joutuu vaaraan, ja sitä samaa tuttua tarinaa. Mukana on tietenkin myös se Kittin entinen asiakas Laird Atkins (Craig Sheffer) johon Kittilla oli suhde ja nyt Laird vainoaa Kittia.
Hassua vain on että elokuvalla on hirveä kiire paljastaa kaikki ideansa suoraan, sen sijaan että se hiljalleen toisi asioita päivänvaloon. Kaikki nuo ja paljon muuta ehti tulla esille jo puolen tunnin aikana.
Kittilla on apulaisena jonkinlainen tietokonenörttietsivä Al Gordon (Huey Lewis) ja hänen läsnäolonsa vuoksi elokuvassa on paljon videokuvaa tietokoneen kautta. On korppua, nettiä ja kaikkea muuta jonka avulla koetetaan luoda elokuvaan sellaista teknotrillerifiilistä. No, Al kuitenkin löytää heti Janan kämpiltä piilokameran ja kopioi tiedostot itselleen, ja tietenkin sieltä paljastuu kuvaa jossa juuri se poliitikko Paul Saxon bylsii Janaa. Eli nyt todettiin varmuudella se, josta heti elokuvan alussa vihjaistiin television avulla. Joten Kitt koettaa siirtää epäilyt Medinasta Paul Saxoniin.
Kunhan on hiukan käyty oikeutta, niin onkin aika saada aikaiseksi uusi murha, josta jälleen kerran epäillään Bobby Medinaa ja Paul Saxon jää unohduksiin. Kitt saakin päähänsä että murhien takana täytyykin olla Laird ja Kitt kutsuukin Lairdin luokseen. Kyllähän Laird on yhden murhan takana, sen jälkimmäisen jolla lisättiin Medinan syyllisyyttä ja vähennettiin Saxonin.
Murhaaja olikin Jack Campioni joka koetti auttaa Saxonia korkeampaan virkaan ja nousta itse siinä samalla.


Epäilyksen Verho oli aika tylsä elokuva.
Siinä oli kyllä jonkin verran yritystä.
Oli hirveä määrä tarinaan liittyviä henkilöitä, joilla jokaisella tuntui olevan jokin yhteys kaikkeen ympärillä olevaan.
Oli tyypillinen mutta ihan kiva poliittinen rikostarina jossa oli teknotrillerin ja eroottisen trillerin aineksia.
Oli ihan hyviä näyttelijöitä mukana.
Mutta mikään ei oikein toiminut kunnolla. Ensin oli hirveä kiire kertoa kaikki juonenkäänteet ja esitellä henkilöt, mutta kaikki juonenkäänteet ja henkilöt olivat liiankin perinteisiä itsensä edustajia. Ja kunhan ensin oli pidetty kiirettä kaiken esittelemisessä, niin sitten jäätiin pyörimään ympyrää tunnin ajaksi, eikä mikään tuntunut edistävän tarinankerrontaa.

Mielenkiintoista oli vielä se, että kaikki ne teknotrilleriin viittaavat seikat tuntuivat äärimmäisen päälleliimatuilta ja sen sijaan että ne olisivat vaikuttaneet osalta tarinaa, olivat ne seikat enemmän kuin jotain product placementia.

Hyvin mielenkiintoista oli puolestaan se, että elokuvan aloitus viittasi vahvasti eroottiseen trilleriin ja tähän seikkaan tuli viittauksia aina säännöllisen väliajoin, mutta missään vaiheessa ei kuitenkaan tehty mitään sen eteen. Kyseessä ei niinkään ollut mikään kiusoittelu, vaan pelkkä maininta kaiken muun keskellä. Kivi-kivi-kivi-kivi-kivi-sekstaillaanko?-kivi-kivi-kivi.

Vaikka mukana oli ihan kelpoja näyttelijöitä, niin kukaan ei tuntunut oikein yrittävän parastaan.
Tom Berenger nousi korkeimmalle tästä joukosta, mutta hänellä ei ollut kokonaisuutta katsoen juuri mitään suurempaa virkaa. Kunhan vain piti pukunsa siistinä ja sanoi välillä ”vastalause.”

Melanie Griffith erityisesti tuntui olevan väärässä roolissa. Hän oli ihan uskomattoman puiseva. Se aiheuttikin suurta hämmennystä että miten muka Griffithin hahmo saattoi olla sellainen että miehet lankeavat säännöllisin väliajoin hänen jalkoihinsa ja että hän on paras asianajaja mitä sivistynyt maailma tuntee. Tässä elokuvassa esiintyvä Griffith oli seksikäs kuin kipsilevy ja vaikutti yhtä tehokkaalta asianajajalta kuin aaltopahvi.

Oli hassua että ainoa hahmo johon pystyi samaistumaan jollakin tavoin oli Huey Lewisin tietokonenörttietsivä ja hän oli tylsääkin tylsempi. Vastaavasti hän oli ainoa hahmo elokuvassa joka ei tuntunut vastenmieliseltä niljakkeelta.

Epäilyksen Verho on tarinaltaan ihan perinteinen trilleri, joka ei täten juonellisesti ole kaikkein onnettomin tapaus, mutta suosittelen sitä vain unettomuudesta kärsiville.

Tähdet: *
Epäilyksen Verho

...NOIR

maanantai 25. toukokuuta 2009

Night Of The Living Dead (1990)

Kun näin tämän paremmin maskeeraajana tunnetun Tom Savinin ohjaaman versioinnin NOTLD:sta, en ollut kiltisti sanottuna kovinkaan tyytyväinen. Taisinpa käydä Linda Blair-kierroksillakin kiukutellessani tämän elokuvan turhuutta. Edes Romeron mukana oleminen tekijöiden joukossa ei saanut tuulta laantumaan, vaan myyräkato oli pahin vuosiin.
No, se oli silloin kun olin vielä nuori ja elinvoimainen, mutta nyt kun en ole enää kumpaakaan, niin huomaan olevani jopa jokseekin tyytyväinen tähän elokuvaan. Kenties kyseessä on seniiliys, tai se tieto että nyt kun remaket ovat niin huisin trendikkäitä mutta eivät hyviä, niin aika hyväkin tuntuu,,, no,,, aika hyvältä.


Ei tämä vuoden '90-versio ole oikeastaan hullumpi. Mitään varsinaisesti uutta se ei tarinallisesti tarjoa, joten siinä suhteessa ollaan perinteisen remaken tunnusmerkeissä, mutta on siellä muutama sopivan kokoinen muutos tehty, että ainakin edes jotain erilaista on tarjolla.


Juoni siis on pääosin sama kuin vuonna '68.
Barbara (Patricia Tallman) ja Johnny, tai siis tällä kertaa Johnnie (Bill Moseley) saapuvat hautausmaalle ja zombie hyökkää kimppuun. Johnnie saa päähänsä lyödä päänsä rikki ja Barbara pakenee. Tässä kohtauksessa esiintyvät muuutokset aiempaan ovat tietenkin siinä, että hyökkäys on agressiivisempi ja visuaalisesti näyttävämpi. Jotenka elävätkuolleet ovat rujomman näköisiä. Kiva pieni huomio on nähdä kuinka Johnnie loukkaa itseään puolustaessaan Barbaraa, kiitos Barbaran toiminnan. Johnniehan kiusoitteli aiemmin Barbaraa ja sai osittain tuota kautta näpeilleen.
Barbaran hahmossa onkin elokuvan suurin muutos. Tällä kertaa Barbara ei jää taustalle shokkitilaan, vaan rupeaa toimimaan heti alusta asti.
Barbara siis saapuu talolle, jonne tulee myös Ben (Tony Todd.) Benin hahmo on aikalailla identtinen alkuperäisen kanssa. Eli hän on se toiminnan mies jota myydään meille sankarina. Tony Todd tosin esittää roolinsa Duane Jonesia vauhdikkaammin ja tästä syystä hänen jatkuva monologimainen pulinansa käy välillä mahtipontisuuden puolella.
Kellarista ilmaantuvat tietenkin samat hahmot kuin aiemmassakin. Eli on se nuori, aiempaa punaniskaisempi Tom (William Butler) ja tyttöystävänsä Judy (Katie Finneran.) Sitten tietenkin se vinkuva Harry (Tom Towles), vaimonsa Helen (McKee Anderson) ja tytär Sarah (Heather Mazur.) Harry on aiempaa korostuneemman ärsyttävä, mutta muuten hahmot ovat entisenlaisia.
Eli tulee sitä puhetta ollako kellarissa, vaiko ei ja koettaako paeta, mutta minne ja kannattaako se.
Barbaran toiminnallisuus rupeaa kasvamaan, kun hän aloittaa energisen elävienkuolleiden harventamisen ja hän on nyt se joka mouruaa, että juostaan vaan noiden ohi ja mennään eikä meinata.
Aiemmasta poiketen Ben heittää veivinsä eri kohdassa elokuvaa. Kun kaikki alkaa mennä anukselleen ja suurin osa joukostamme on kuollutta lihaa, niin Ben koettaa ampua zombiutuneen Sarahin ja tämä aiheuttaa tulitaistelun Benin ja Harryn välille. Loukkaantunut Ben painuu kellariin kuolemaan, loukkaantunut Harry vintille piiloon ja Barbara lähtee juoksemaan zombien välistä.
Barbara löytää lauman punaniskoja ja on turvassa. On siis aika aloittaa tanhut ja grillaaminen.
Barbara palaa talolle metsästysporukan kanssa ja kellarista ilmaantuu sinne kuollut ja siis nyttemmin eläväkuollut Ben.
Ben ammutaan.
Aiemmassa versiossahan Ben oli viimeinen eloonjäänyt ja tuli ammutuksi vahingossa. Nyt Ben ammutaan syystä.

Talossa on toinenkin eloonjäänyt, eli Harry.
Harry ilmaantuu ovenpieleen, tunnistaa Barbaran ja on ivallisen iloinen jälleennäkemisestä. Barbaran mielestä ilo on Harryn puolella ja hän ampuu Harryn. Tietenkin Barbara tietää ettei Harry ole zombie, mutta kaiken tämän jälkeen Harry ansaitsee kuolla. Osoitetaan vain muille että siinä oli yksi zombie lisää.


Night Of The Living Dead 1990 on ihan kelpo kauhuelokuva. Hivenen turha tekele, mutta ihan mukavaa katseltavaa lajityypissään. Jos tämä kuitenkin olisi jäänyt tekemättä, niin ei sitä olisi kaivannutkaan. Elokuvan muutokset eivät ole niin suuria että pelkästään niillä pystyisi puolustamaan olemassaoloaan, mutta joitakin ihan kelpo ratkaisuja on tähän uudempaan versioon tehty.


Se että Barbara nousi Benin ohitse päähenkilöksi ei olisi toiminut jos Benin loppu olisi ollut aiemmanlainen. Joten kun muutokseksi jätettiin Harryn jääminen elokuvan loppuun ja Barbaran tekemä ratkaisu, oli muutos tarpeeksi onnistunut.


Visuaalisesti elokuva on rikkaampi kuin alkuperäinen versio, mikä on ihan ymmärrettävää. Vaikka sillä ei muuten olisi suurempaa merkitystä, niin se yhdistää visuaalisesti tämän version paremmin muihin Romeron zombeiluihin.


Näyttelijät olivat kauttaaltaan yhtä hyviä ja huonoja kuin aiemminkin, joten sen suhteen ei mielipide liikkunut suuntaan eikä toiseen.


Aiemman version kohdalla otetaan usein esiin sen mahdollisesti yliymmärrettykin sosiaalipoliittinen sanoma, mutta samankaltaista mielipidettä ei saa oikein mieleen tästä elokuvasta. Kyllähän tästä voidaan ottaa esille vaikka vertailut siitä kuinka ihminen on eläin ja päinvastoin, sekä tietenkin tasa-arvo sukupuolten välillä, mutta tämän uudemman elokuvan agressiivisempi ote ei tuo tuollaisia asioita aiemman tavalla mieleen.

NOTLD90 on siis alkuperäiseen verrattuna nopeampitempoinen, mutta jos sitä vertaa nykyisiin saman genren edustajiin on se paljon vallitsevaa trendiä hitaampaa tavaraa ja se on hyvä asia se.

Yksi oikeasti merkittävä muutos on tähän versioon tehty ja se on se, että ei ole mitään satelliittisäteilyselitystä tarjolla.

Hautausmaazombie kyllä ottaa edelleen sen kiven käteensä.

Ei ehkä mikään hirveän mieleenpainuva tai tarpeellinen versiointi, mutta varsin sujuvasti sen läpi katsoo.


NOTLD90 on tv:stä tallennettu, joten minulla ei ole esittää sen kansikuvaa ja sen sijaan että etsisin sellaisen, päätin laittaa tähän Fangoria-lehdestä otetun elokuvaan liittyvän kuvan.


Tähdet: ***
Night Of The Living Dead '90

...NOIR

sunnuntai 24. toukokuuta 2009

Night Of The Living Dead (1968)

George A. Romeron Night Of The Living Dead ei ole ensimmäinen zombie-elokuva ja rohkenenpa jopa väittää ettei se ole paraskaan sellainen. Herra itse paransi otettaan jatko-osalla Dawn Of The Dead.
Se mitä Night Of The Living Dead on, on olla yksi merkittävimpiä elokuvia mitä on koskaan tehty. NOTLD päivitti zombiegenren sellaisella tavalla jolle ei hirveästi löydy vertailukohteita niin kauhusta kuin muistakaan lajityypeistä. NOTLD loi omalle lajityypilleen säännöt joita noudatetaan vieläkin. Katsopa mitä tahansa edes zombiemaista elokuvaa, niin näet siellä Romeroviittauksia. Oli kyseessä sitten Resident Evil, 28 Päivää Myöhemmin, tai vaikkapa Romeron omat nykyiset zombeilut, niin kaikki hakevat vertailukohdakseen Night Of The Living Deadin, eivätkä esimerkiksi I Walked With A Zombieta, taikka Plague Of The Zombiesia.
Kun puhutaan modernista zombeilusta, niin kaikki alkoi Nightista.
NOTLD ei ole kaikkien aikojen tärkein elokuva, eikä kenties tärkein edes kauhussa, mutta jos puhutaan zombie-elokuvista, niin sitten uskallan todeta sen olevan tärkein. Kuitenkin se kasa elokuvia jotka mullistavat tavan tehdä elokuvia ovat harvassa. Tappajahai loi sen summer blockbuster-meiningin, Halloween loi lukuisia kopioita itsestään ja samanlaisia esimerkkejä löytyy komediasta, draamasta ja sieltä täältä muualtakin. Elokuvan ei tarvitse olla ensimmäinen laatuaan, mutta jotain siinä täytyy olla jos kaikki sen jälkeen tehdyt saman lajityypin elokuvat kopioivat juuri tuota tiettyä. Ja NOTLD on juuri niitä elokuvia joilla on merkitystä. Se n tärkeä.


Sisarukset Barbara (Judith O'Dea) ja Johnny (Russell Steiner) saapuvat hautausmaalle tuomaan kukkia sukulaisensa haudalla. Kumpikaan ei oikein haluaisi kuluttaa aikaansa tälläiseen, mutta se on velvollisuus.
Yllättäen heidän kimppuunsa käy vieras mies. Barbara pakenee, Johnny ei selviydy.
Barbara päätyy tyhjillään olevaan taloon ja kohta paikalle saapuu myös Ben (Duane Jones) joka on saapunut sattumalta samaiselle talolle kuin Barbara. Tässä vaiheessa kumpikaan ei vielä ymmärrä tapahtunutta. Jostain syystä vieraat ihmiset vain ovat käyneet Benin ja Barbaran kimppuun. Näissä ihmisissä on vielä jotain muutakin outoa, sillä he näyttävät loukkaantuneilta. Näitä ihmisiä saapuu talolle lukuisia.
Ben koettaa alusta asti järkeillä tilannetta ja keksiä keinoa selviytyä, kun taas Barbara alkaa vaipumaan katatoniseen tilaan.
Ben naulaa ikkunat umpeen ja valmistelee talosta linnaketta heille. Barbara vain on. Radiosta he kuuntelevat uutislähetyksiä joissa ollaan ihan pihalla mitä maailmassa on tapahtumassa. Selvää on vain että ihmiset hyökkäävät toistensa kimppuun ja syövät heitä.
Selviää että talossa on muitakin ihmisiä, kun kellarista saapuvat kärttyisä Harry Cooper (Karl Hardman) ja nuoruuden voimalla toimiva nuori mies Tom (Keith Wayne). Harrylla on kellarissa loukkaantunut tytär Karen (Kyra Schon) ja ei-loukkaantunut vaimo Helen (Marilyn Eastman.) Tomilla puolestaan on seuranaan tyttöystävä Judy (Judith Ridley.)
Harry koettaa vakuutella kaikille että heidän tulisi vain lojua kellarissa, koska siellä on turvallista. Harry on se elokuvan vastarannankiiski joka käy kaikkien hermoille.
Ben koettaa keksiä keinoa päästä muualle turvaan zombeilta, mutta suunnitelmat päätyvät Tomin kuolemaan.
Harryn ja Benin keskinäinen yhteenotto hajottaa talon sisäisen yhteisöhengen ja samanaikainen zombiehyökkäys pisteenä iin päällä pistää kaiken hyrskyn myrskyn. Johnnykin palaa kuolleista ja se on Barbaran menoa.
Ben päätyy turvaan kellariin ja näemmä olisi kannattanut kuunnella Harrya ja kaikki olisivat saattaneet olla turvassa. Mitä nyt se Harryn ja Helenin tytär, Karen zombiutui siinä välissä ja pisti Judyn poskeensa. No kuitenkin, kaikki muut ovat kanttuvei ja Ben on kellarissa turvassa.
Aamu sarastaa, linnut pirisevät ja punaniskat kulkevat pistämässä zombeille lyijyä aivoihin.
Ben vilkaisee ikkunasta ulos ja joku maajussi ampuu hänet. No sepäs sattui.

NOTLD on erinomainen kauhuelokuva mutta kyllä tästä vielä huomaa että hiukan hakusessa rakenne on, mutta jos jatko-osia ei olisi koskaan ilmaantunut niin elokuvan epäloogisuudet ja kömpelyydet eivät haittaisi lainkaan. Joten näkeekö NOTLD:ssa enemmän tai vähemmän virheitä riippuukin siitä näkeekö sen kokonaisuutena etenkin seuraavan kahden osan kanssa, vaiko täysin yksittäisenä elokuvana johon ei ole koskaan jatkoa tullutkaan. Jos näkökanta kulkee tuon edellisen kanssa, niin sitten NOTLD sisältää muutamia zombie-evoluution kannalta kömpelöitä ajatuksia.

Jos zombiet ovat jäykästi liikkuvia ja minimalistisen primaaleja, niin miksi elokuvan alussa oleva Hautausmaazombie liikkuu nopeasti ja osaa toimia rakentavasti. Tämä zombie mm. tajuaa ottaa kiven jolla rikkoa auton ikkuna ja ajovalot, ja molemmat syystä. Tuo juttu on aina vaivannut minua, koska vaikka hyväksyn sen ajatuksen että kuolleet heräävät, niin en osaa hyväksyä niiden liiallista aivotoimintaa. Ihme kyllä päähän ampuminen zombien tappamiseksi ei kuulosta minusta yhtään oudolta.
Tuohon samaan zombietoimintaan kuuluu myös se, että hahmojen liikehdintä ei ole välillä zombeihin istuvaa.

Toinen seikka joka vaivaa minua on sitten jatko-osissa tyystin unohdettu selitys kuolleiden heräämiselle. Myöhemmin selitystä ei ole, mutta tässä elokuvassa koetetaan antaa ymmärtää että Venuksesta tulleen satelliitin mukana tullut säteily herättää kuolleet. Onneksi tuo idea unohdettiin, sillä se on liikaa sidoksissa kaikenmaailman Robot Monstereihin ja Ed Woodeihin. Paras selitys on ei selitystä.

Totesin aiemmin että NOTLD on vaikuttanut kaikkiin sen jälkeen tulleisiin zombie-elokuviin, tai edes sen suuntaisiin elokuviin, mutta sille on kertynyt mainetta myös yhteiskuntaa kritisoivana elokuvana. Etenkin rasismi on aiheena otettu NOTLD:n kohdalla esille ja se on syntynyt kahdesta seikasta. Siitä että päähenkilöksi laskettava näyttelijä sattuu olemaan tummaihoinen ja että lopussa hän, ainoa elossa olevana tulee ammutuksi zombiena. Tuon jälkimmäisen kohdallahan on ajateltu sitä että nämä punaniskat ampuvat Benin, ei siksi että olisivat epäilleet häntä zombieksi, vaan koska hän on musta ja se saa ampumaan ennen ajattelemista. Romeron mukaan Benin rooliin valittiin Duane Jones koska hän sopi siihen rooliin, ei siksi että päähenkilön ihonvärillä olisi ollut merkitystä. Joten sitä ajatellen Ben-hahmo olisi tullut lopussa ammutuksi oli hän ihonväriltään minkälainen tahansa. Onkin siis todennäköisempää että rasismin sijaan elokuvan lopun ideana on ollut simppeli ajattelemattomuuden vertaus.
Minä ajattelen Benin kuoleman elokuvan lopussa olevan vain karma is a bitch-henkinen viittaus, kuin mitään muuta. Vaikka hyväksynkin helposti sen rasismiaiheenkin.
Elokuvan lopetuksen ironia on minusta erinomainen, koska se sopii Benin kohtaloksi loistavasti. Miksikö? Se on vain jotenkin elokuvan tyyliin istuvaa, että elokuva loppuu tuolla tavoin. Ben on se hahmo jota elokuvaa katsoessa ajattelee jonkinlaisena sankarina. Hän toimii koko ajan varmuudella ja päättäväisyydellä. Kun Ben sanoo että heidän tulee paeta, niin häntä uskoo. Kun Ben sanoo ettei kellarissa kannata olla, niin häntä uskoo. No, Tom kuolee Benin pakosuunnitelman aikana ja lopulta Ben itse on turvassa vain ollessaan kellarissa ja tässä vaiheessahan kaikki muut ovat kuolleita. Joten uskomalla Harrya, joka on se elokuvan ärsyttävä hahmo, olisi kenties turvallisuus ollut päivän sana.
Siispä Benin ironinen kohtalo oli varsin sopiva hänen hahmoaan ja elokuvan tyyliä ajatellen.

On tärkeää huomata minkä version elokuvasta katsoo ja näemmä Suomessa on helposti saatavilla tämä itselläni ollut versio ja vuosia sitten Future Filmin julkaisema 30-vuotisjuhlapainos. Välttäkää tuota juhlapainosta ja hankkikaa mielummin tämä Classics In Color-versio. Ensinnäkin tässä on mukana myös mustavalkoinen versio, joten sen värillisen voi suosiolla jättää katsomatta. Mustavalkoiseksi elokuva on tarkoitettukin. Se 30v-versio sisältää normaaleiksi plussiksi laskettavat ”parempi ääni ja kuva”-muutokset, mutta se sisältää myös uutta kuvamateriaalia, joiden kohdalla ymmärtääkseni Romerolla ei ole osaa eikä arpaa. Juonellisesti nuo uudet kohtaukset eivät muuta mitään, mutta ne ovat visuaalisesti ikävällä tavalla erilaatuisia muun elokuvan kanssa ja niistä näkee liian helposti niiden olleen kuvattu paljon paljon myöhemmin. Jos tuossa 30v-versiossa olisi edes mukana og-versio, niin ongelmaa ei olisi, vaan kyseessä olisi samanalainen seikka kuin tässä Color-versiossa, jossa voi ajatella värillisen olevan turhaa ekstraa kun mukana on oikeakin versio.
NOTLD on julkaistu useampana versiona ja tärkeintä onkin huomioida kaksi seikkaa:
1. Ei mitään uutta kuvamateriaalia.
2. Ei värejä.
Kunhan nuo huomioi, niin hyvä on.

Night Of The Living Dead on lajityypilleen äärimmäisen merkittävä ja ylipäätään elokuvana loistava. Siksi tunnenkin lievää syyllisyyttä etten voi antaa elokuvalle täysiä pisteitä. Mutta se että alun hautausmaazombie toimii liian järkeävästi ja se satelliittiselitys ovat vain niin pahasti minua vaivaavia juttuja, etten oikein pääse niiden ylitse. Edellisen kohdalla on huvittavaa se, että hautausmaakohtaus on minusta kohtauksena loistava, mutta kokonaisuutta ajatellen sitä olisi mielestäni pitänyt muuttaa suuresti.

Ja jos ajattelee minun käyttäneen ylisanoja tätä elokuvaa kuvaillessani, niin varmasti näin teinkin. Tahdon siltikin mainita, että esimerkiksi Titanic on elokuva jonka monet jostain syystä rankkaavat kaikkien aikojen parhaimpien joukkoon, mutta kuinka monta jäjittelijää muistatte sen synnyttäneen? NOTLD ei ehkä ole yhtä miellyttävää katseltavaa kaikkien mielestä kuin jokin siirappia pursuava kaikkia kosiskeleva Titanic, mutta elokuvahistoriaa ajatellen se on merkittävämpi, sillä kaikki zombie-elokuvat vuoden '68 jälkeen muistuttavat sitä jossain määrin.

Tähdet: ****
Night Of The Living Dead

...NOIR

perjantai 22. toukokuuta 2009

Killshot (2008)

Tänään erään ystäväni kanssa käymäni kiihkeän keskustelun yhteydessä tulivat esille kirjailijat, eritoten rikoskirjailijat ja nimenomaan James Ellroy sekä Elmore Leonard.
Leonardin kohdalla esille tulivat myös elokuvaversioinnit hänen kirjoistaan ja tietenkin niiden kautta muun muassa Jackie Brown, jonka tarina (Rommipunssi) on näemmä minun ja keskustelukumppanini suosikki tuon miehen tuotannosta.
Kotiin tultuani päätinkin sitten katsoa Jackie Brownin, mutta käydessäni hyllyä läpi, muutin mieleni ja päätinkin katsoa jo jonkin aikaa harkinnan alla olleen Mickey Rourken tähdittämän Killshotin. Tarkastellessani kantta huomasin veikeän yksityiskohdan. Kuka onkaan kirjoittanut Killshotin? No, eihän tässä olisi mitään lievästikään mielenkiintoista, jos kyseessä ei olisi Elmore Leonard,,, mutta kun kyseessä on Elmore Leonard. Tätä en tiennytkään ennen kuin nyt.
Nythän sitä vasta mielenkiinto heräsi.


Armand Degas (Mickey Rourke) on veteraanipalkkatappaja jolla on edessään se kuuluisa viimeinen keikka ja kuten aina muulloinkin näissä tarinoissa, niin jotain roiskahtaa käsille. Tappo sujuu kuten se sujuu, mutta rahaa ei tipu.
On pikkurikollinen Richie Nix (Joseph Gordon-Levitt) joka ryöstöyrityksen yhteydessä päätyy Armandin kumppaniksi. Richiella on kiristyssuunnitelma jonka avulla saataisiin nippu seteleitä kiinteistövälittäjä Nelson Daviesilta (Don McManus) ja Armand suostuu suunnitelmaan. Armand tuntee olevansa isoveli Richielle.
On pariskunta Wayne ja Carmen Colson (Thomas Jane & Diane Lane) joiden elämä ja liitto ovat umpikujassa. Carmen on töissä Nelsonin kiinteistöfirmassa jonne Richie ja Armand saapuvat hakemaan rahojaan, mutta he erehtyvät luulemaan paikalla olevaa Waynea Nelsoniksi.
Rauhallisen Armandin ja äkkipikaisen Richien yritys kuivuu kasaan ja he pakenevat. Nyt Armand tuntee velvollisuudekseen saada Wayne ja Carmen hengiltä, sillä he näkivät hänen kasvonsa ja se ei oikein istu mystisen palkkatappajan imagoon.
Wayne ja Carmen pistetään todistajansuojeluohjelmaan ja passitetaan toiseen kaupunkiin turvaan. Siellä he alkavat parannella avioliittoaan, mutta edelleen Armand ja Richie ovat heidän perässään.
Carmen jää vangiksi ja Armand kyllästyy Richien vikinään ja aterian lopuksi tarjoaa jälkiruuaksi lyijyä.
Wayne saapuu paikalle ja alkaa yöllinen kaksintaistelu.
Armand uppoutuu ajatusmaailmaansa ja päättää kuolla saadessaan luoteja sisäänsä.
Wayne ja Carmen tuntuvat olevan jälleen onnellisesti yhdessä.


Killshot oli aika pitkäveteinen elokuva. Siinä oli kyllä joitakin hyviä seikkoja, mutta tarina ei ollut yksi niistä. Tämä "rauhallinen oppi-isä/äkkipikainen oppipoika"-kuvio on niin moneen kertaan tehty, että ihme että joku vielä jaksaa käsitellä sitä. Sen lisäksi on tämä liiankin tuttu tarina jossa "eroava pari joutuu uhatuksi ja sitä kautta palaavat yhteen",,, yeah right!


Okei, sinänsä se on tuttuudestaan huolimatta ihan kelpo tarina ja hyvät näyttelijät voivat pelastaa paljon.
Mickey Rourke on esiintyy sopivan vähäeleisesti ja istuu rooliinsa mainiosti.
Joseph Gordon-Levittin hahmo on pirun ärsyttävä, mutta se on selkeästi tarkoituskin ja hän on tuohon rooliin varsin sopiva.
Ongelmaksi osoittautuvatkin sitten Diane Lane ja Thomas Jane, jotka molemmat ovat yleensä ihan mukavaa katseltavaa. Nyt kuitenkin he tuntuvat vain odottavan kunnes elokuva loppuu, että pääsisivät kotiin. Parina heiltä puuttuu täysin kemia. Olivat he sitten rakastuneita tai välirikossa, niin kumpikaan ei tunnu toimivan.


Elokuvaa ei auta se, että tuntuu kuin ohjaaja olisi sanonut ”tehkää jotain, niin minä luen tässä tätä päivän lehteä.” Sillä missään kohtauksessa ei tunnu olevan minkäänlaista energiaa. Aluksi sitä ajattelee että on hyväkin, että elokuva on niin hitaasti etenevä, kun ilmeisesti joillekin hahmoille annetaan jonkinlaista ns. mysteeriä taustatarinaan. On esimerkiksi Armandin intiaaniperintö ja Waynen itsekunnioitus. Mutta näitä ei kuitenkaan käsitellä oikeastaan millään tavalla, kunhan vain ohimennen mainitaan niistä. Ja jos ei hahmoja kasvateta millään tavalla, niin sitä ei tehdä itse juonenkäänteiden kanssakaan. Esimerkiksi elokuvassa esiintyvä todistajansuojeluosuus oikeastaan vain unohtuu. Tälläistä ”ohimennen mainintaa” tapahtuu liian usein liian monessa yhteydessä, että koko elokuvan jää liiaksi ”ohimennen mainituksi.”
Elokuvan alkuun on myös valittu erittäin huonosti kohtaukseen istuva musiikkikappale, joka jo antaa osviittaa jonkinlaisesta välinpitämättömyydestä sisältöä kohtaan.


Killshot on löysä perinteinen toimintatarina joka on valitettavan unohdettava ja sen ainoaksi valopilkuiksi jäävät Mickey Rourken rauhallinen roolisuoritus ja muutama nätti Klaus Badeltin musiikkipätkä.


Tähdet: **
Killshot

...NOIR

torstai 21. toukokuuta 2009

Uskomatonta (Religulous, 2008)

Uskonto, mikä tahansa uskonto on mielenkiintoinen aihe. Pääosin siksi, että uskoaksesi sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin uskoa. Et tarvitse mitään tieteellistä pohjaa ajatusmaailmallesi, kunhan vain kuittaat kaiken toteamalla, että uskot.
Skeptikkona minun on vaikea sulattaa uskonnon, minkä tahansa uskonnon järkevyyttä, mutta kieltämättä ajoittain tunnen jonkinlaista ihannointia uskovaisia kohtaan. Pahan paikan tullessa he varmasti löytävät uskonnostaan lohtua, mutta minun kaltaiseni ihmiset koettavat liikaa järkeistää asioita, jolloin lohdun löytymisen täytyy tulla muualta kuin omasta henkisyydestä.
Uskonnot ovat pahaksi onnekseen tilanteessa jossa niitä käytetään tekosyynä kaikkeen. Koko ajan ihmisiä pistetään hengiltä tai vainotaan ja välillä puolustuksena käytetään Jumalaa. On Jumalan tahto räjäyttää raajoja irti toisistaan, on Jumalan tahto estää abortti, on Jumalan tahto antaa homoille AIDS, on Jumalan tahto estää kantassolotutkimus ja Jumala tahtoo esinahkasi. Kaikkihan me tiedämme ettei tuollaisissa jutuissa ole tolkun häivää ja että rationaalinen ihminen tietää että varmastikaan Jumala ei haluaisi kiusata ihmisiä tuskalla ja kuolemalla, vain jotta joku voisi todeta toimivansa Jumalan sanan mukaan.
Mutta halusimme tai emme, niin on olemassa ihmisiä joilla uskominen on sumentanut järkevän ajattelun ja korvannut sen kiltisti sanottuna pöpiydellä.
Tahdon kuitenkin tähdentää, että pöpiys ei vaadi uskontoa avukseen.
Minä uskon, että lievä usko voi olla hyväksikin, mutta en usko että uskovainen pystyy itse asettamaan rajoja uskolleen. Toisaalta, jos uskot, niin usko kaikilla voimillasi. Ja mitä hittoa on lievä usko?
Minun katsontakannastani uskonto asettuu kuitenkin liiaksi sinne samalle linjalle Ihmemaa Oz:n kanssa.
On hyvä jos löydät uskonnosta lohtua ja tukea, mutta se on liian helppo vastaus kaikkeen ja sen avulla voit liiaksi välttää vastuunkantoa.
Siksi allekirjoitankin Bill Maherin sanat:
Se on kuin myisi näkymätöntä tuotetta. Se on liian helppoa.”


Bill Maher on Amerikkalainen koomikko, jota voitaisiin huumorintajunsa vuoksi kutsua poliittiseksi koomikoksi. Hän on myös käsitellyt jutuissaan uskontoa enemmän kuin tarpeeksi.
Nyt Juutalaiskatolilainen Maher päätti ottaa selville miksi ihmiset uskovat, mihin he uskovat ja ovatko he valmiita puolustamaan uskomuksiaan jos ne kyseenalaistetaan. Siispä Maher lähtee eräänlaiselle road tripille kohtaamaan ihmisiä jotka uskovat ja Maher koettaa samanaikaisesti sekä ymmärtää että kyseenalaistaa näiden ihmisten uskomuksia. Pääpaino on luonnollisesti kristinuskossa.
Siispä skeptisyyttä puolustava Maher kysyy kysymyksiä jotka aiheuttavat useamman kerran jopa hyvin vihamieliseksi luokiteltavaa käytöstä. Oli kyseessä sitten peruspulliainen, pastori, tai kuka vain, niin Maher käsittelee aihettaan sarkastisella huumorilla: Kun yhdistetään vastapuolen uskonnon kyseenalaistaminen huumorilla, niin vastapuolelta harvoin löytyy ymmärrystä. Joten tuimia katseita riittää.
Matkalla tavataan dinosaurusten ja ihmisten liittoja, kristillinen elämyspuisto, on tiedettä ja uskontoa, ex-sitä ja ex-tätä ja kuvaa Apinoiden Planeetasta.
Kaiken jälkeen Maher toteaa että ihmisten tulisi aikuistua ja perään kuvaa ydinräjähdyksestä.

Uskomatonta on aiheensa huomioon ottaen varsin hyvin toteutettu dokumentti. Kyseessä kuitenkin on aihe joka tahtomattaankin ajautuu usein ulkopuolisen silmissä humoristiseksi ja kun pistetään uskontoja kyseenalaistamaan nimenomaan koomikko, alkaa sisältö luisua välillä jo huvipuiston Vekkulaksi.
Maher on on älykkään oloinen ja selkeästi kiinnostunut keskustelemaan aroistakin aiheista. Mikä ei tarkoita sitä etteikö hän ajoittain sortuisi lapsellisiin piikkeihin vastapuolta kohden. Mutta Maher on lapsellinen vain tuolloin kun keskustelukumppani ei ole valmis kuuntelemaan ja asia ei etene mihinkään suuntaan, jolloin tilanne ei hyödytä ketään.
Koska uskontoja ja uskovaisia on olemassa niin paljon kuin onkin, on Uskomatonta vain pintaraapaisu aihepiirissään. Joten luonnollisesti siellä otetaan esille vain tunnetuimpia seikkoja (esim. Scientologia) ja niitä oudoimpia. Larry Charles on kuitenkin ohjannut elokuvan joka ei koeta pilkata aihettaan ainakaan syyttä. Hyvä on, Charles sortuu välillä naurettavuuksiin. Kuten kun puhutaan ihmisistä ja apinoista, niin kuvaan leikataan pätkä Apinoiden Planeetasta. Tai kun elokuva lopetaan ydintuhon ja uskonnon vertailuun. Niin ja jotkut dokumentin bojojoing!-ääniefekteistä trivialisoivat aihettaan liiaksi. Vastaavasti ihmiset itse tekevät itsestään huumorin kohteita ja dokumentti itsekin toteaa olevansa komediallinen elokuva, joten liika tiukkapipoisuus tulisi jättää naulakkoon tätä katsoessa.


Uskomatonta on kuitenkin erinomaisella aiheella varustettu ja erinomaisesti toteutettu komediallinen dokumentti ihmisistä, ihmisten uskomuksista ja niiden osittain vahingossa aiheuttamista rajoituksista. Eikä kukaan opi mitään. Eivät edes elokuvan tekijät.
On oikeastaan hyväkin että Uskomatonta ei pääse pintaa syvemmälle. Maher ei muuta katsontakantaansa, eivätkä niin tee muutkaan dokumentissa esiintyneet. Saamme kuitenkin ainakin nähdä miten ihmisten ajattelutapa toimii ja saamme kokea sen huumorin kautta, ennen kuin kaikki vajoaa loputtomaan kyynisyyteen.
Kukaan ei siis opi mitään, mutta eihän tämä opetusvideo olekaan.
Varmaa on kuitenkin se että sinun tulee olla avoimin mielin ja ennakkoluuloton katsoessasi tätä elokuvaa.
En usko että kukaan pystyy olemaan päästä varpaisiin ennakkoluuloton, mutta siihen on hyvä pyrkiä.

Tähdet: ****
Uskomatonta

...NOIR


tiistai 19. toukokuuta 2009

Repo! The Genetic Opera (2008)

Ensimmäinen asia joka kiinnitti huomioni tähän elokuvaan, on sen näyttelijäkaarti. Ei niin että kyseessä olisi jokin laatunäyttelijöiden superensemble, vaan kuka ihme ajattelee olevan hyväkin asia pistää samaan elokuvaan Paris Hilton ja Paul Sorvino? Sarah Brightman ja Skinny Puppyn Ogre? Ihan sama onko Repo! The Genetic Opera roskaa taikka hunajaa, on se katsottava jo noiden kahden jälkimmäisen näyttelijä/laulajan vuoksi.

Ollaan vuodessa 2056 ja maailma on sellainen post apokalyptishenkinen. Tai kenties kyberpunk on kuvaavampi termi.
Eräänlainen lihansyöjäverivirus kulkee pistämässä ihmisiä puupalttooseen, mutta ei huolta, apuun tulee biotekniikkaa hyödyntävä yritys nimeltä GeneCo.
GeneCon avulla voit huijata kuolemaa uusimalla ruumiinosiasi ja samalla ostaa ultimaattista kipulääkettä, Zydratea. Ongelmaksi tämä ruumiinosien uusiminen tulee oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun jäät jälkeen maksuistasi. Jos et saa maksettua uutta sydäntäsi tai muuta kivaa, niin GeneCo lähettää perintämiehet noutamaan omaisuuden takaisin.
Samaan aikaan GeneCon johtaja Rotti Largo (Paul Sorvino) on kuolemassa samaan maailmaa riivaavaan virukseen.
Jos virus ja ruumiinosien kauppa ei vielä riitä, niin tuo aiemmin mainitsemani kipulääke, Zydrate koukuttaa kansaa. Zydrate on aiheuttanut myös ruumiinryöstöjen lievän nousun, sillä Zydrate valmistetaan kuolleista ihmisistä ja sen suosio tuo markkinoille myös mustan pörssin kaupan.
Tehokkain Rottin takaisinperijöistä on Nathan (Anthony Head) jonka tyttärellä Shilolla (Alexa Vega) on myös se samainen sairaus kuin suurinpiirtein kaikilla muillakin. Lääkkeillähän se pysyy jokseekin kurissa. Shilo haluaisi sompailemaan kaupungille, mutta ylisuojeleva isä ei päästä. Samalla Nathan tuntee syyllisyyttä takaisinperimistään ruumiinosista ja on huolissaan siitä kasvattaako Shiloa onnistuneesti.
Rotti ja Nathan molemmat rakastivat Shilon äitiä, mutta Rotti jäi siinä kisassa kuin nalli kalliolle. Siispä Rotti aiheutti Shilon äidin kuoleman ja jätti Nathanin siihen uskoon, että hän oli syypää tähän kuolemaan.
Nyt Rotti houkuttelee Shilon luokseen lupaamalla tälle parannusta tautiinsa. Ei hän oikeasti aio auttaa Shiloa.
Siellä välissä Rottin lapset kinastelevat siitä kuka perii GeneCon.

On ruumiinryöstäjägoottikuningasta ja sokeaanäkevää laulajatarta.
Ja nyt en kerro enempää elokuvan tarinasta, sillä se on aikamoista sekasotkua koko ajan.


Ei se oikeasti mikään järin monimutkainen ole ole, mutta elokuvassa käytetty esitystapa tekee siitä suht' rasittavaa seurattavaa. Tarina kun kerrotaan pääosin alleviivaavan huonosti laulaen ja välillä sarjakuvaruuduin.


Kun karsitaan kaikkinainen sekasotku pois, niin elokuvan tarina on seuraavanlainen:
-Kuoleva bisnesmies kiristää ystäväänsä ja tekee kaikille tarjouksia joista ei saa kieltäytyä.
-Kiristetty ystävä on huolissaan tyttärestään.
-Tytär ei kestä ylihuolehtivaa isäänsä.
-Bisnesmiehen onnettomat lapset kinastelevat.
-Lopulta kiristyksen kohde pistää vastaan ja bisnesmies kiukustuu.
-Tytär itsenäistyy.

Repo! The Genetic Opera on ajatuksena mielenkiintoisempi kuin toteutuksena. Industrial henkisen musiikin tahtiin tehty eräänlainen kyberpunkmusikaali johon on valittu hyvin mielenkiintoinen esiintyjäkaarti.
Onkin surku että valtaosa elokuvan laulajista raakkuu kuin flunssaiset varikset ja useimmat näyttelevät samalla tavalla. Juonenkuljetus laulun avulla on tässä tapauksessa lähes koko ajan väkinäistä ja alleviivaavaa. Ja ne laulut ovat lähes poikkeuksetta hyvin nolon kuuloista teiniangstia.

Elokuvan ulkoasu on puvustusta lukuunottamatta rasittavan näköistä. Koko elokuva näyttää siltä kuin se olisi valaistu diskopallojen avulla ja se rupeaa nopeasti rasittamaan silmiä.
Puvustus tosin on pääosin varsin mielenkiintoista ja se varmasti vetoaakin kaikkiin Rocky Horror/...Before Christmas-faneihin, sillä samanlaista kabareegoottihenkeä tässä tarjotaan.

En kuitenkaan suosittele tätä elokuvaa Rocky Horrorista pitäneille kuin suurella varauksella. Sillä vaikka tällä tavoitellaan samanlaista kulttistatusta, niin Rocky Horrorilla on puolellaan huomattavsti onnistuneemmat näyttelijävalinnat, tilanteeseen nähden järkevämpi tarina ja ennenkaikkea, Rocky Horrorissa on hyvät biisit, joita Repossa ei ole.

Varmasti monet nimenomaan Rocky Horrorista, Nightmare Before Christmasista ja kenties Sweeney Toddista ja Hedwig And The Angry Inchista pitäneet kiinnostuvat Reposta, mutta jokainen noista on tätä parempi elokuva. Joten mielenkiinto kannattaa jättää elokuvan imagon varaan, ei sen sisältöön.

Repon idea on kieltämättä hauska ja siellä on joitakin hauskoja yksittäisiä kohtauksia. Nathania esittävät Anthony Head ei kenties ole kovin hyvä laulaja, mutta esiintyjänä hän on varsin mainio.
Sääli että yhtä Rottin lapsista esittänyttä Nivek Ogrea ei hyödynnetty tarpeeksi. Hänen hahmonsa on kuin Liza Minnellin ja Leatherfacen sekoitus ja jokainen Skinny Puppya kuullut tietää tämän olevan varsin onnistunut idea. Mutta paria laulukohtausta lukuunottamatta hän ei saa juuri tilaa ja vaikka nämä kohtaukset ovat mainioita, niin niissä hän ei oikein kuulosta itseltään.
Sama hukkaan heitetyn fiilis tulee Sarah Brightmanista. Toki hän näyttää hyvältä ja kuulostaa myös sellaiselta, mutta hänen hahmonsa jää liiaksi statistin asemaan. Ihan kuin Brightman olisi palkattu tuomaan uskottavuutta kun kerran kyseessä on musikaali.
No, olihan siinä kieltämättä oopperamaista tunnelmaa mukana ja elokuvan päätarinan lopettaminen teatterin lavalla oli mainio idea. Mutta Repo olisi huomattavasti parempi elokuva jos se olisi tunnin lyhyempi, eli vain noin puolituntia pitkä. Nyt vaikka elokuvan tarkoitus on olla energinen, tuntuu se liian raskaalta jotta siihen jaksaisi keskittyä kunnolla koko pituutensa edestä.

Hyvä idea, toteutus ei.

Tähdet: **
Repo! The Genetic Opera

...NOIR

maanantai 18. toukokuuta 2009

Day Of The Dead (2008)

Muistattehan George A. Romeron klassikon, Day Of The Dead vuodelta '85?
Tuossa elokuvassahan Romero kuvaili kuinka zombie-epidemia ajoi vähäiset ihmiset piiloon ja nämä ihmiset jakaantuivat kahteen ryhmään. Olivat he jotka koettivat keksiä keinoja elää hallitsevan tilanteen kanssa ja olivat he jotka päättivät ampua hallitsevaa tilannetta päähän. Lopulta nämä kaksi ihmisryhmää hajottivat itse oman yhteisönsä ja ajoivat itsensä lopulliseen tuomioon.
Romero käsitteli aihettaan hartaasti ja harkiten. Hän teki elokuvan jota katsoessa jaksoi ajatella, mutta ei unohtanut tarjota myös kunnon zombiemeininkiä.


Nyt iloksemme saapui tuon elokuvan remake.
Mutta mitä ihmettä?

Mitä tekemistä tällä vuoden '08 versiolla on tuon vuoden '85 Romeron kanssa?
Ei mitään.


Muistatteko sen kauhean elokuvan nimeltä Day Of The Dead 2: Contagium?

Minä muistan,,, tuskallisesti.
Tuo vuoden '05 ääliömäisyys kehtasi antaa ymmärtää elokuvalla olevan edes jotain minimaalista tekemistä Romeron kanssa, mutta jokainen elokuvan nähnyt tietää että Alvin ja Pikkuoravat oli enemmän Day Of The Dead kuin Contagium on.

Tämä uusi Day Of The Dead kreditoi Romeron alkuperäisen version tekijäksi ja täten tämän samaan tarinaan pohjautuvaksi. Elokuvan takakansikin valistaa meitä siitä että nyt ollaan uskollisia Romeron näkemykselle. Joten kenties tällä on jotain tekemistä Romeron kanssa.
Ei mitään.


Maanalainen tutkimuslaitos? Ei.
Zombie-ehdollistamista? Ei.
Eläviä kuolleita? Ei.
Ei eläviä kuolleita elokuvassa jonka nimi on Day Of The Dead? Totta, sillä tämän elokuvan zombie-epidemia ei vaadi ihmisten kuolemaa toimiakseen. Yskit, joudut staattiseen tilaan, olet zombie.
Eli kannattaa unohtaa täysin se remakeajatus tämän kohdalla, sillä jos tätä kutsuu Romeroremakeksi, niin sitten kyseessä on Night Of The Living Dead. Siispä nyt ollaan taas siellä epidemian synnyssä.


Ollaan pikkukaupungissa jossa armeija rupeaa eristämään kaupunkia siellä leviävän viruksen vuoksi. Kaupunkilaisille uskotellaan kyseessä olevan vain jokin flunssavirus, mutta pianhan sitä selviää että kyseessä onkin jonkinlainen Planet Terror-virus.
Planet Terror siksi, että elokuvan ns. zombiet muistuttavat ulkoisesti tuon kyseisen elokuvan ns. zombeja. Jotenka juostaan kuin päättömät kanat ja näytetään siltä kuin pitsa olisi sulanut kasvoille.
Pikkutytön näköinen Mena Suvari perheineen on siellä jossakin pääosassa ja Suvari haluaa pelastaa perheensä zombeilta.
Mukana menossa on myös kasvissyöjäzombie.
Sitten koetaan paeta kaupungista ja selviää että valtiohan se taas on kaiken takana.
Ja loppuun vielä se (köh!) yllättävä säikäytys. Jonka uskon naurattavan kaikkia katsojia.


Elokuva sisältää uskomattoman ruman vihreänkeltaisen valaistuksen, ärsyttävän huojuvaa kameraa, huonoja puujalkavitsejä, umpisurkeita tietokone-efektejä ja näyttelijäsuorituksia jotka saavat puimaan nyrkkiä taivaalle ja huutamaan ”MIKSI?! HYVÄ JUMALA, MIKSI?!”
Etenkin pääosan Mena Suvari on niin reppanan oloinen, että oikein ihmettelee miksi hän halusi ylipäätään olla mukana tässä elokuvassa. Mutta ei huolta, huonoja olivat muutkin elokuvan tähdet.
Ja hitto, miksi Nick Cannonin ura näyttelijä ei loppunut jo ennen tätä.


Jos miettii positiivisia seikkoja elokuvassa, niin niitä löydän kaksi joista jälkimmäinen ainakin on näkökulmasta riippuen negatiivinen tai positiivinen.


Ensinnäkin Tyler Batesin musiikki oli varsin onnistunutta. Olikin hauska huomata kuinka nopeasti tunnistin musiikin Batesin tekemäksi, vaikka olen pistänyt hänet merkille vasta Dawn Of The Deadin remakesta lähtien, eli vuodesta 2004.


Toiseksi ja se mielenkiintoisempi mahdollinen positiivinen seikka on nimenomaan tämän elokuvan remakestatus. Kun sitä aina kiukuttaa kuinka remaket eivät koeta millään tavalla uudistaa käsittelynsä kohdetta, vaan tyytyvät toistoon ja ikävän usein tahtovat korostaa huonoja puoliaan. Niin sitä ajatellen Day Of The Dead vuosimallia '08 ainakin on uusintaversioinninksi todellakin uudelleenversioitu. Mutta ongelmaksi syntyy se, että remaken pointti lienee kuitenkin siinä, että se ottaa jo käytetyn tarinan ja uusii nimenomaan sen. Joten tässä tapauksessa tarinan pohjan tulisi löytyä Day Of The Romerosta, ei Night Of The Living Romerosta.

Tässä tapauksessa kyse on oikeastaan jostain Night Of The Living Planet Terrorista, feat. Day Of The Dead 2: Contagium.

No, jotain iloa löysin siitä, että se kasvissyöjäzombie toi jostain syystä mieleeni sellaisen roskaelokuvaklassikon kuin C.H.U.D.


Jos unohdat Romeron ja katsot tätä elokuvaa sillä asenteella, että kyseessä on Day Of The Dead 3: More Contagium, niin saat taatusti enemmän irti. Jos koettaa yhdistää tätä millään tavalla Romeroon, niin se ei ole hänelle eduksi.


Tähdet: *
Day Of The Dead

...NOIR

sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Täydellinen Paljastus (Total Exposure, 1991)

Tämä on nyt taas niitä elokuvia joiden näyttelijät eivät varmaan sano mitään suurelle osalle yleisöstä, mutta osa näyttelijöistä tuntuu jälleen kasvoiltaan kovin tutuilta. Näiden rinnalla Lou Diamond Phillips on Tom Cruise. No, Babylon 5- ja Grease-fanit tunnistavat Jeff Conawayn. Michael Nouri ja Season Hubley saattavat kuulostaa lievästi tutuilta, mutta uskallanpa olettaa että jos ei ole kummankaan fani, niin lienee vaikeaa muistaa mitä he ovat tehneet aiemmin, tai tämän jälkeen. Molemmilla on kyllä pitkä ura takanaan, että varmaan joku heidän tuotoksistaan on tullut nähtyä.

Jos näyttelijöiden nimet eivät myy tätä elokuvaa, niin sitä ei tee taatusti elokuvan kansikaan. Jo on masentavan näköinen kansi.


Andi Robinson (Season Hubley) on mainosvalokuvaaja. Eli hän kuvaa bikinityttöjä rannalla. Mutta hänen sydämensä on tietenkin jossain luontokuvissa, etc.
Andi palaa työkeikalta ja huomaa filmilaukussaan olevan iso pussi kokaiinia. Kyseinen aine ei ole hänen, joten päätelmä on että joku hänen malleistaan salakuljetti kaman Andin tavaroiden joukossa. Joten siis etsimään syypäätä. Ensin koka kaadetaan viemäriin ja sitten vasta menoksi.
Syyllinen on malli, Kathy Ryker (Deborah Driggs) jonka kanssa Andi joutuu vähäpukeiseen tappeluun.
Kokaiinin salakuljetus ei ole ainoa bisnes jota Kathy harrastaa, sillä hän myös hässii kiristysaikeissa. Nyt uhriksi joutuu yleinen syyttäjä Peter Keynes (Jeff Conaway) ja naimisissa oleva Peter ei hirveästi innostu saadessaan postitse valokuvia naimapuuhista. Keynesin vaimo muuten on tosi beibi, joten mitä hittoa hän vieraissa hyppii.
Mutta sitten parhaimpaan Matlock-tyyliin Kathy tulee ammutuksi ja eikös poliisi epäile taposta Andia.
Andin avuksi tulee yksityisetsivä Dave Murphy (Michael Nouri) joka on ex-kyttä ja nimenomaan ex Peter Keynesin vuoksi. Mutta varsinaista syytä ei kerrota elokuvassa.
Yht'äkkiä Keynes määrää poliiseja lopettamaan Andin tutkimisen.
Andi saa tuntemattomalta ihmiseltä uhkaussoiton, että kama takaisin tai käy kuten Hullunkurisille Perheille, eli hullusti.
Andi ja Murphy löytävät Kathyn päiväkirjan ja sehän on täynnä jotain astrologisia symboleja. Siispä avuksi tarvitaan horoskooppilehtiä.
Tässä välissä paljastuu että Kathyn tappaja on Zack (Robert Prentiss), joka käy siinä sivussa lahtaamassa yhden Andin ystävistä. Keynes ja Murphy törmäävät toisiinsa Zackin asunnolla ja murjottavat hetken. Katsokaas kun ilmeisesti Keynes uskoo Andin ja Kathyn kiristäneen häntä ja siksi palkkasi Zackin hoitamaan ongelman. Zackin tunnistaa pahaksi jätkäksi sliipatusta poninhäntälookistaan, kumihanskoista ja tavasta naureskella psykoottisesti.
Niin ja jossain kohtaan elokuvaa Murphy ja Andi tietenkin ihastuivat toisiinsa.
Joku nakkikioskin pitäjä kääntää Murphylle sen Kathyn astrologiapäiväkirjan sisällön ja nyt kaikki on selvää Murphylle.
Andi menee jonnekin mökille apulaisensa Markin (Christian Bocher) kanssa ja eikös vaan Zack tule myös sinne. Zack kuolla kupsahtaa ja selviää että kiristysproggiksen takana olikin kaiken aikaa tuo Mark. No voi jukra!
Nyt Mark aikoo tappaa Andin, kunhan ensin selittää katsojille rautalangasta koko juonikuvion, ja sitten paikalle saapunut Murphy voikin ampua hänet.
Lopuksi veneillään auringonlaskuun.


Okei, siis Mark ja Kathy kiristivät Keynesia.
-Kathy ja Zack salakuljettivat huumeita.
-Keynes uskoi Andin kiristävän häntä ja palkkasi Zackin hoitamaan ongelman.
-Mark ei tiennyt Kathyn sivubisneksestä huumetrokarina.
-Zack ei tiennyt Kathyn sivubisneksestä kiristäjänä.
Millä todennäköisyydellä kiristyksen kohde palkkaisi avukseen juuri sen tyypin jonka osuus koko ongelmassa on hänen huumebisneksensä ja hänen apulaisensa on juuri se kiristäjä.


Vaikka Täydellinen Paljastus oli hyvin tylsää katseltavaa, niin tuo Kathyn ympärille kuuluva tarinakuvio oli aika mielenkiintoinen ja olisikin kiva nähdä tämä elokuva hieman tolkullisemmin toteutettuna. Nyt siellä oli juonessa paljon turhaa joukossa. Miksi Andin ja Murphyn piti ihastua toisiinsa? Mikä on Murphyn ja Keynesin historia? Miksi hitossa Kathy kirjoitti päiväkirjansa horoskooppimerkein? Ja muutama muu asia elokuvassa ei edennyt yhtään mihinkään, tai oli vain liian kulunut lajityypissään. Hieman trimmausta ja paremmat näyttelijät, niin lopputulos olisi saattanut olla jopa kolmenkin tähden arvoinen.


Sieltä ajoittain sekavastakin tarinasta löytyivät elokuvan parhaimmat osat, sillä ohjaus oli persoonatonta, näyttelijäsuoritukset järjestään unohdettavia ja tempo oli kuin nukutusnuolella avustettua. Elokuvan suurimmaksi synniksi nousikin sen värittömyys.


Elokuvassa kyllä oli paljon kohtauksia jossa naiset olivat bikineissä, tai muuten oletettavan seksikkäinä. Tuo naiskauneus, muutama ihan kiva saksofonisoolo ja tarinassa taustalla piilevä potentiaali ovat syyt katsoa tämä elokuva, mutta jos ne eivät kiinnosta, niin en keksi muuta syytä miksi tähän kannattaisi kuluttaa puoltatoista tuntia.


Tähdet: *
Täydellinen Paljastus

...NOIR

lauantai 16. toukokuuta 2009

Harley: Katujen Kasvatti (Harley, 1990)

En ole koskaan ollut Lou Diamond Phillipsin fani, mutta ei hän ole käynyt koskaan hermoillenikaan. Phillips oli pinnalla etenkin silloin kun kaikki Charlie Sheenit, Emilio Estevezit, Kiefer Sutherlandit ja muut kasaritähdet olivat kuuminta sitten tulen keksimisen. Osasta heistähän tuli isojakin tähtiä, tai ovat vähintään kaikille tuttuja naamoja nykyään. Phillips taisi jäädä siihen sarjaan staroja joiden kohdalla ei saa nimeä millään mieleen, mutta ajattelee että ”ihan kuin mä olisin nähnyt ton jossakin.”
Harley: Katujen Kasvatti toimiikin vähän todisteena siitä miksi Phillips ei lopulta päätynyt tuttua naamaa suuremmaksi tähdeksi, sillä tämä on aika kauheaa katseltavaa.


Harley (Lou Diamond Phillips) on siis olevinaan tosi badass katujen kasvatti. Eli on aurinkolasit, nahkatakki, polttaa tupakkaa ja on myrtsin näköinen.
Ensin ennen alkutekstejä näytetään kuinka Harley tuijottaa kameraan ja vinkuu sisäistä tuskaansa.
Elokuva jatkuu kuvauksella jossa joukko nahkatakkisia heppuja juoksee hidastetusti musiikin tahtiin poliiseja karkuun. Jotta musiikkivideofiilis olisi täydellinen, niin tietenkin kuvaa on joko sävytetty vahvasti sinisellä tai punaisella ja kuva on sopivan rakeinen.
Seuraavaksi näytetään kahta mitä ilmeisemmin sosiaalityöntekijää joista toinen, hän joka poseeraa kaukaisuuteen katsoen haluaisi passittaa hulttio Harleyn vankilaan. Mutta sosiaalityöntekijöistä toinen, hän jolla on sydän kultaa ja äänensävy kuin MacBethissa, haluaa antaa Harleylle vielä kolmannen mahdollisuuden ja passittaa tämän jonnekin landelle, työskentelemään hevostilalle. Sillä tämä sosiaalityöntekijä näkee Harleyssa sisäisen palon, joka tulee vain valjastaa oikeaan suuntaan. Hän vakuuttaa sen poseeraavan sossuduunarin Harleyn potentiaalista, näyttämällä valokuvia joissa Harley poseeraa prätkän edessä tai nojailee seinään katsellen kaukaisuuteen.
Mitä mitä mitä? Mitä tässä oikein tapahtuu?
Sitten Harley istuukin bussissa katsellen kaihoisasti kaukaisuuteen ja taustalla soiva kantribiisi vakuuttaa meille että nyt on melankolia päivän sana.
Harley kävelee hidastetusti kahvilaan ja vuorossa ovat korostetut lähikuvat joissa näytetään vain rannetta tai muuta muka mysteeriä luovaa varvasmeininkiä.
Huomaamme että tälläisessä pienessä hillbillykaupungissa kahvilan pitäjä esiintyy kuin jossain Radiolinjan mainoksessa, hänen apulaisinaan ovat Pekko Aikamiespojan huumorintajuttomat kopiot ja että kun menet nahkatakki päällä kahvilaan, niin heti joku punaniska vitsailee että tulit sitten varmaan Disneylandista.
Naurattaa niin että kyljet repeävät.
Harley saapuu Jim Nortonin (Eli Cummings) hevostilalle ja katselee kaihoisasti kaukaisuuteen. Sitten Harley käy tappelemassa huoltoasemalla työskentelevän Leachin (Thom Meyers) kanssa. Leach on tietenkin se tyyppi joka jostain syystä on jo heti alkuunsa vihainen Harleylle. Tiedättehän, se vanha tuttu tarina jossa kaupunkilaishyypiö matkustaa landelle, niin aina jonkun velvollisuus on vihata tätä kaupunkilaishyypiötä ja se joku on Leach.
Kunhan Harley on ensin laittanut flanellipaidan päälleen ja harjannut hevosta, niin hän ei enää kapinoi vastaan, vaan hyväksyy maalaiselämän itseensä.
Jimin tytär saapuu paikalle ,,, ja koska kyseessä on Amerikkalainen maalaismaisema, niin tytöllä on pojan nimi, eli Bobby (Kim Valentine) saapuu paikalle ja tietenkin Harley ihastuu Bobbyyn ja toisinpäin. Ei liene yllättävää, että myös Leach vikittelee Bobbya. Siispä Leach saa lisää vettä myllyynsä ja puimuri kulkee kohti lopullista välienselvittelyä.
Välillä Harley katselee kaihoisasti kaukaisuuteen.
Leach käy varastamassa Jimiltä satulan ja kanittaa sen, esiintyen Harleyna. Joten nyt Harleyta epäillään varkaaksi ja Harley nojailee aitaan surullisen musiikin turvin.
Leach ja Harley tappelevat hevostalleilla, kun Leach aiheuttaa itseensä oikosulun lyömällä rispaantunutta sähköjohtoa. Harley rukoilee Jumalaa ja pelastaa ilmeisesti herran avulla Leachin hengen.
Nyt kun Harley on oppinut Jumalan voiman ja vaihtanut nahkalookin cowboyvermeisiin, voikin hän palata kotiinsa. Joten on aika näyttää montaasi Harleyn elämästä landella. Siispä suihkutellaanpa hidastetusti vettä toistemme päälle ja alla soi melankolinen kantribiisi.


En ollut nähnyt tätä elokuvaa aiemmin, mutta olisin voinut vannoa nähneeni sen aiemmin. Siispä piti katsoa Lou Diamond Phillipsin filmographya ja huomasin että olipa siellä elokuva minkä vuoksi tämä oli niin tuttu. Kyseinen leffa on nimeltään Dakota ja kuulostaako juoni tutulta:
John Dakota is young bum with a hidden past. He meets a nice family and works on their ranch.”
Jokseekin huvittavaa on se, että sekä Dakota että Harley ovat vieläpä saman ohjaajan, eli Fred Holmesin tekeleitä. No, senkun.


Harley: Katujen Kasvatti on aika kauhea elokuva. Ei se vielä että siinä oli niin kliseinen tarina, tai että sen toteutus oli ihan uskomattoman kliseistä, mutta vielä se että suunnilleen joka toisessa kohtauksessa oli jonkinlaista viittausta siihen, kuinka Jumala voi auttaa pulassa kuin pulassa. Älkää ymmärtäkö väärin, ei minulla ole mitään uskonnon esittämistä vastaan, mutta liika on liikaa. Etenkin kun se esitetään jonkinlaisena yleistyökaluna, johon turvautuessaan selviää joka ainoasta asiasta ja täten siirtää vastuun kaikesta jonkin muun kuin itsensä harteille. Joku Pieni Talo Preerialla oli hyvin vahvasti kristinuskoa puolustava, mutta siinä asia esitettiin luonnollisena osana kyseisen sarjan maailmaa, ei saarnaamisena. Ja sellaisesta tämän genren tuotosten tulisi ottaa enemmänkin mallia, sillä uskonnon tuputus on aina vastenmielistä.


Mutta uskonto sikseen.
Kaikki elokuvassa esiintyneet poseeraukset, hidastukset, surulliset kantribiisit ja se älytön määrä kaukaisuuten katsomisia tekivät elokuvasta tahattoman hauskan. Kun vielä Lou Diamond Phillips esiintyy kuin olisi lukemassa Dantea mallikuvauksissa, niin elokuvasta tuli niin absurdia katseltavaa että joku Luis Buñuel olisi ollut iloinen. Ja tämä elokuva on lähes pelkkää Lou Diamond Phillipsin esittämistä, aivan kuin katsoisi monologia eikä dialogia. Joten Phillipsin esiintymistapa on yhtä tuskaa Harleyn tapauksessa.
Se kuitenkin on sanottava Lou Diamond Phillipsista, että vaikka hän ei ole järin mieleenpainuva näyttelijä muutoin kuin kasvojensa ja nimensä vuoksi, niin ei hän yleensä näin huono ole.


Ja miksi hitossa Phillipsilla on kannessa haulikko kourassa, kun koko elokuvassa ei tainnut näkyä mitään purutupakkaa vahvempaa asetta.

Tähdet: ~
Harley: Katujen Kasvatti

...NOIR

torstai 14. toukokuuta 2009

Beverly Hillsin Hienostohauva (Beverly Hills Chihuahua, 2008)

Kosmetiikkakuningatar Vivian (Jamie Lee Curtis) lähtee työmatkalle ja joutuu jättämään pilalle hemmotellun chihuahuansa sukulaistyttö Rachelin (Piper Perabo) hoiviin. Koira, eli Chloe ja Rachel ovat molemmat samanlaisia, pintakiiltoisia ääliöitä joille oma napa on lähempänä kuin omat aivot. Eivätkä he siedä toisiaan.
Rachel lähtee ystäviensä kanssa bilettämään meksikoon ja ottaa Chloen mukaansa. Rachelin pokaillessa poikia, tulee Chloe dognapatuksi. Koiratappeluita järjestävät koiratappelun järjestäjät kaappasivat Chloen koiratappelua varten.
Chloe pistetään isoa pahaa Diabloa vastaan, mutta paikalla on myös Delgado joka on myös koirakidnappaajien vankina. Delgado pelastaa Chloen Diablolta ja samalla kaikki muutkin vankina olevat koirat.

Miten?
Delgado avaa oven.
Jos se kerran oli noin helppoa, niin miksi Delgado ei ollut jo aiemmin paennut?
No, nyt kuitenkin Chloe ja Delgado ovat vapaina kauniissa meksikossa. Delgado suostuu auttamaan Chloen takaisin kotiinsa. Heidän perässään on kuitenkin Diablo, jonka omistaja Vasquez (José Maria Yazpik) tahtoo saada Chloen itselleen koska tietää tämän olevan arvokas omistajalleen. Niin ja Chloen kaulassa roikkuu arvokasta rihkamaa. Sitten seuraa väärinkäsitys jonka vuoksi Delgado uskoo Chloen unohtaneen tämän ja nyt Chloe harhailee yksin kaupungilla.
Nyt meksikoon saapuu Vivianin puutarhuri,,, anteeksi,,, maisemoija, Sam (Manolo Cardona) koiransa Papin kanssa. Tässä vaiheessa on jo selvää että sekä hemmotellut Chloe ja Rachel tulevat iskemään hynttyyt yhteen muka alempaa luokkaa edustavien Samin ja Papin kanssa. Sam ja Papi etsivät Chloea yhdessä Rachelin kanssa.
Delgado tulee ja pelastaa Chloen jälleen Diablon hampailta.
Chloe menee ja antaa kaulapantansa jollekin jyrsijälle nimeltä Manuel. Manuel on street hustler.
Selviää että Delgado on ex-kyttäkoira, jolla on ongelmallinen menneisyys, johon Diablokin liittyy jollakin tavoin. Delgado on joskus matsannut Diablon kanssa ja menettänyt hajuaistinsa.
Sitten kuljetaan Kotia Kohti ja nähdään joitakin huonoja tietokone-efektejä ja kuullaan huonoja leffaviittausvitsejä. ”Meet my little friends.”
Diablo keikkaa Chloen mukaansa ja vie tämän Vasquezille, mutta Papi tulee Chloen avuksi. Delgadokin saa hajuaistinsa takaisin ja sitten mennään eikä meinata.
Chloe oppii haukkumaan ja Delgado saa vedettyä Diabloa turpaan.
Pahat on pistetty telkien taa.
Chloe ja Rachel oppivat pitämään toisistaan.
Delgado palaa kytän hommiin.
Sam ja Rachel ovat pari.
Chloe ja Papi ovat pari.
Vivian palaa kotiin ja on autuaan tietämätön edeltävistä tapahtumista.


Tärkeintä on siis muistaa että me kaikki olemme yhtä tärkeitä koiria ja ihmisiä.
Koira vie ruokaansa kenkään ja pahaa-aavistamaton kengän omistaja asettaa jalkansa sinne. Hahaha!


Elokuva on hyvässä ja pahassa tyypillinen Disneyn perhe-elokuva. Mikä tarkoittaa että elokuvassa on todella huonoja ja pehmustettuja vitsejä, siirappia pursuavia lauluja ja kokonaisuus on kuin vaahtokarkki pumpulissa. Ja tyypilliseen Disneytapaan, on elokuva myös jotenkin mukavaa katseltavaa sen helppouden vuoksi.


Siitäkin huolimatta, että kyseessä on nimenomaan koko perheen elokuva, niin elokuva aiheuttaa niin pahan sokerihumalan, että olisi toivonut edes jonkinlaista särmää sinne joukkoon. Nyt mennään koko ajan helpoimman reitin kautta ja kaikki väännetään niin vahvasta rautalangasta, että Kal-El on pulassa sen kanssa. Sen lisäksi että elokuvassa on tyypillistäkin tyypillisempi aikuistumistarina, niin siinä on myös äärimmäisen kliseisiä biisivalintoja, joitakin todella huonoja ääninäyttelijävalintoja ja kaikkein rasittavimpana ovat tietokone-efektit, jotka näyttävät välillä lievästi keskeneräisiltä. Tuon efektipuolen ongelma esiintyi myös elokuvan ohjaajan Raja Gosnellin Scooby-Doo-elokuvissa, joten olisi luullut hänen jo tässä vaiheessa vaativan enemmän rahaa ja aikaa efektien loppuun asti saattamiseen.

Ääninäyttelijöissä on joitakin erinomaisia ja oikealla paikalla olevia ääniä, kuten Andy Garcia ja Edward James Olmos. Ja etenkin Plácido Domingon ääni Monte-koirana oli mainio. Mutta kuka ihme ajatteli että Drew Barrymore oli hyvä valinta Chloen ääneksi. Barrymore on kaunis nainen ja parhaimmillaan mainio näyttelijätär, mutta tämän perusteella hän ei ole kovinkaan hyvä ääninäyttelijätär, sillä eläytyminen rooliin tuntui olevan täysin hukassa. Pitikin oikein tarkistaa, koska muistelin hänen kuitenkin tehneen aiemminkin ääninäyttelemistä, että onko hän aina ollut yhtä apaattisen kuuloinen. Todisteeksi löytyi Titan A.E.


Vaikka tämä elokuva on jo pelkästään Disneyn kautta nähty lukuisia kertoja aiemminkin, niin kyllä Beverly Hillsin Hienostohauvaa katsoessa ymmärsi heti miksi elokuva on ollut sellainen hitti kuin se on. Piti tästä tai ei, niin kyllä Disneylla osataan tehdä tälläisiä elokuvia vaikka unissaan.

Vaikka minäkin kerroin monia asioita joista en pitänyt tässä elokuvassa, niin myönnän kuitenkin että elokuvan katsoi sujuvasti läpi, eikä se oikeastaan jättänyt pahaa makua suuhun.
Niin ja olihan siinä Jamie Lee Curtis.


Tähdet: **
Beverly Hillsin Hienostohauva

...NOIR

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Marttyyrit (Martyrs, 2008)

Tässä on taas yksi niitä elokuvia josta olen kuullut paljon hyvää ja vieläpä suht' luotettavina pitämiltäni tahoilta. Kieltämättä Marttyyrit vaikuttaakin aika mielenkiintoiselta, että se olisi taatusti tullut katseltua ilman suosituksiakin. Hieman mielialaa latistavat kaikki ne puffit joissa taas mainostetaan kuinka kyseessä on taas kerran se maailman rankin elokuva. Eipä se nyt hyvältä kuulosta, sillä yleensä tuolla tavalla mainostetut elokuvat osoittautuvat sensaatiohakuisiksi puudutuspiikeiksi, joiden teho kestää vain yhden katselukerran ajan ja senkin vain uteliaisuuden avulla. Kunhan shokkikohtaukset on nähty, niin niissä ei ole mitään muuta jäljellä.

Laitakaupungilla juoksentelee ruhjeinen pikkutyttö, Lucie (Jessie Pham). Tyttö viedään lastenkotiin ja selviää että Lucieta oli pidetty ties kuinka pitkään vankina jossain läävässä ja systemaattisesti pahoinpidelty. Sulkeutuneesta Luciesta ei ole poliiseilla paljoa apua ja niinpä asia jää selvittämättömiin tapauksiin.
Lastenkodissa Lucie saa ystävän, Annan (Erika Scott) jonka avulla Luciella on edes pieni mahdollisuus selväjärkiseen elämään.
Siirrytään joitakin vuosia eteenpäin ja kuvataan jotain perusperhettä. On isä, äiti ja molempia sukupuolisia edustavia lapsia yksi kappale kumpaakin. Yht'äkkiä hieman varttuneempi Lucie (nyt roolissa vuorostaan Mylène Jampanoï) tulee ja pistää koko perheen veriseksi mössöksi haulikkonsa avulla. Lucie kun uskoo juuri tämän perheen kiduttaneen häntä silloin vuosia sitten.
Lucie soittaa Annan (nyt roolissa vuorostaan Morjana Alaoui) avukseen ruumiiden hävittämisessä. Siinä välissä Lucien kimppuun hyökkää jokin Klonkun kaksoisolento.
No se Klonkku on tietenkin toinen tyttö joka oli ollut vankina samassa paikassa jossa Luciekin oli ja Lucie lahtasi tämän perheen kostaakseen molempien puolesta. Onkin hiukan sääli että 34 minuutin kohdalla selviää se, että Lucie oli joutunut jättämään tämän toisen tytön taaksensa ja täten kuolemaansa. Siispä katsoja tajuaa jo tässä vaiheessa että Klonkku on vain Lucien kuvitelmaa, koska hän tuntee syyllisyyttä siitä että oli jättänyt tytön jälkeensä.
Tähän asti Anna on hieman epäillyt Lucien järjenjuoksua, mutta sitten Anna löytää kellarin jossa on vankina toinen Klonkku. Joten näemmä tämä Lucien lahtaama perhe harrasti juuri sitä kidutusmeininkiä mistä Lucie heitä syyttikin/ampuikin.
Klonkku viiltelee itseään, kunnes paikalle tulee jokin mustiin pukeutunut ihmisryhmä ja pistää tämän hengiltä. Ja nyt sitten mennääkin ihan pähkähulluille linjoille. Tämä mustiin pukeutunut ihmisryhmä, joita johtaa jokin taikalampun henki, onkin jokin kidutusorganisaatio joiden tehtävänä on etsiä ns. marttyyreja, eli ihmisä joita saa kiduttaa ja jotka haluavat sisimmissään kitua. Voi helvetti mitä sontaa. Tämä organisaatio on siis hieman samanlainen kuin Hostel-elokuvissa, mutta sen sijaan että raha vaihtaisi omistajaa, niin nyt kyseessä onkin jokin hiton velvollisuus kiduttaa ihmisiä. Ei niin että Marttyyrit olisi yhtä huono kuin Hostel. Päinvastoin. Marttyyrithan on nerokas elokuva verrattuna siihen läjään mitä Hostel on. Molemmat kuitenkin edustavat samanlaista kidutuskauhua joka saattaa ällöttää, mutta ei pelottaa.
Ja tietenkin Anna joutuu nyt samaan liemeen kuin muut kidutettavat.
Loppuminuutit voidaankin sitten kuluttaa sadismiin.
Ihan loppuun vielä viittaus taivaasta.

Minä en pidä näistä kidutuskauhuelokuvista, mutta Marttyyrien kohdalla pidin sitä noin 34 minuutin ajan varsin hyvänä tarinallisesti. Tässä vaiheessahan mukaan tuli se Haute Tension-twisti ja sen jälkeen mentiin sinne ääliömäisyyksiin. Jos elokuvan kesto olisi ollut vain 34 minuuttia, niin minäkin yhtyisin helposti Marttyyrien saamiin kehuihin. Tuon ajan elokuva on sopivan arvoituksellinen, se kulkee sopivaa vauhtia eteenpäin ja jo tuossa vaiheessa ylilyötyjä verikohtauksia lukuunottamatta kyseessä on varsin sujuvasti ohjattua kauhuelokuvaa. Sitten tarina roiskahtaa käsille ja lopun joku 30 minuuttia on niin umpipuuduttavaa kidutusta, että minäkin rupesin piirtämään Batmania sen aikana.
Elokuvassa lopun ylipitkää kidutusjaksoa perustellaan sillä, että kun tarpeeksi pitkää jotakuta kiduttaa, niin tästä tulee se hiton marttyyri joka näkee taivaan tai muuta sellaista roskaa. Ei sen silti olisi tarvinnut olla niin julmetun pitkä, sillä suht' kiivastempoisen alkupuolen vastapainoksi loppu oli vain hidasta kurnuttelua. Joten ilmeisesti ohjaaja vain nautti kidutuskohtauksista ja halusi kylpeä niissä kunnes sormenpäät ovat ryppyisiä.

Tuossa Marttyyrien DVD:n sisäkannessa on elokuvan ohjaajan Pascal Laugierin alunperin Imagessa julkaistu haastattelu. Tässä kyseisessä haastattelussa Laugier puhuu niitä tyypillisä pehmoisia jossa korostetaan että hän haluaa yllättää ja shokeerata katsojia.
Miksi ihmisiä pitää shokeerata?
Samainen herra kiukuttelee jostain tosi-tv-sonnasta (johon kylläkin itse yhdyn mielipiteissäni), mutta eipä Laugier juuri lopulta eroa tosi-tv:n tekijöistä. Molemmissa nimittäin selkeästi on otettu tavoitteeksi koko ajan tehdä entistä rajumpaa ja täten shokkitehoisempaa tarinaa. Ja molemmat ovat selkeästi valmiin käsikirjoituksen pohjata kulkevia.
Jos tekijöiden tarkoitus on vain järkyttää katsojaa, niin Laugier ei siinä onnistu, sillä hän osoittautuu ihan samanlaiseksi muka-erikoisuuden tavoittelijaksi kuten joku Rob Zombie. Kuten Laugier itse toteaa, niin jo internetissä pääsee näkemään vaikka mitä kauheuksia. Laugier on kieltämättä varsin lahjakas elokuvantekijä Marttyyrien perusteella, mutta voi jumalauta tuota vinkumista että kaikki on niin tylsää, mutta onneksi minä en ole. Pelkän shokkiarvon hakeminen ei tee elokuvasta hyvää, se tekee siitä pelkän uutisankan.
Todettakoon että pelkästään Marttyyrien perusteella Laugier on taidokkaampi ohjaaja kuin aiemmin mainittu Zombie, mutta kumpikaan ei omalla sarallaan tuo esille mitään ennennäkemätöntä. Joskin Laugierin käsissä ollut tarina on mielenkiintoisempi kuin yksikään Zombien tekele on ollut.
En tiedä kuinka paljon kyseisen haastattelun näkemyksistä on haastattelun tekijän, Kalle Kinnusen ja kuinka paljon on lopulta Laugierin omaa puhetta, mutta on huvittavaa lukea kuinka tätä ns. uuden Ranskalaisen kauhuaallon elokuvia kehutaan samanlaisen Amerikkalaisen sadismielokuvan kustannuksella. Tekeekö Ranskankieli niistä jotenkin yksilöllisempiä. Nämähän ovat ihan suoraa kopiota jostain 70-luvun Last House On The Left-roskasta. Se sentään voi puolustaa olemassaoloaan valmistusmisajankohtansa avulla. Vaikka haastattelussa korostetaan ettei esimerkiksi Marttyyrit ole vanhan kierrätystä, vaan kyseessä on "vilpittömiä lainoja ja hyvien ideoiden edelleen kehittelyä." Yeah right.
Onhan se ymmärrettävää että etenkin jenkkikauhu kaikkinen remakeineen on aika heikoissa kantimissa, joten hiukankin parempi tuntuu valtavirtakauhun rinnalla jo varsin hyvältä. Mutta turha vinkua siitä että nykykauhu on huonoa, jos itse Laugierkin menee seuraavaksi tekemään Hellraiserin remaken. Tai kuten Laugier itse toteaa, niin "itse asiassa se ei ole uusintaversio Barkerin elokuvasta, vaan uudelleenkuvitelma." Niin, tätä väitettähän käytti muun muassa juuri Rob Zombie Halloweeninsa kanssa ja lopputulos oli kuitenkin vanhan kierrätystä. Jos Laugier todella uskoisi, että hän pystyy tekemään sitä rehellistä kauhua jatkossakin, niin pysy hyvä mies poissa Hollywoodista. Ei tässä enää uutta Hills Have Eyesia kaivata.
Tai jätä ainakin suosiolla se Hellraiser ja muut remake-ehdotukset oman onnensa nojaan.

Okei, tuossa tuli paljon huuhaata esille, mutta tahdoinkin vain nurista siitä kuinka paska idea on tehdä elokuvaa vain jotta voi shokeerata, tai että elokuva on jotenkin parempi jos se tulee jenkkilän ulkopuolelta. Tämä ei ole mikään Amerikkalaisen elokuvan puolustuspuhe, sillä valtaosa sieltä tulevasta kauhusta on aika haisevaa guanoa. Mutta yhtä suurella todennäköisyydellä sieltä tulee hyvää kauhua kuin muualtakin maailmasta. Se on niin helppo kritisoida Amerikkalaista kaauhuelokuvaa, koska se on nykyään pääosin roskaa. Mutta mietitäänpä kuinka moni meidänkin mielestämme klassikkokauhistelu tulee juuri jenkeistä?
Ja jos nyt kerran on otettava määrääväksi tekijäksi shokeeraavaus, niin minua shokeeraisi se jos joku ohjaaja menisi ja sanoisi leffastaan, että "kai se on ihan ok." Sen sijaan että puffaisi omaa tuotostaan jonkinlaisena genrensä lippulaivana.
Btw. Unohdin välillä pointtini, joten sen siitä saa kun ei viitsi edes ajatella omaa kirjoittamistaan.

Marttyyrit on elokuva jossa on tarinallisesti paljon hyvää, mutta myös aivan liian paljon umpisurkeaa kuonaa. Se alkaa hyvin, jatkuu lupaavana, mutta päättää muuttua tylsäksi. Siispä juonta seuraaville elokuva tarjoaa parhaimmat puolensa sen alkuosissa, mutta kaikenmaailman gorehoundeille se tarjoaa mässäiltää koko pituutensa verran. Siksi minä suosittelenkin katsomaan ensimmäiset 34 minuuttia, sammuttamaan soittimensa, istumaan pimeässä ja kuvittelemaan että elokuva päättyi siihen.

Näyttelijät tekevät varsin hyvää työtä, mutta kuitenkin paras puoli elokuvassa on sen musiikki, joka oli loistavaa.

Ymmärrän siis miksi elokuva on kerännyt kehuja, mutta kokonaisuus ei niitä ansaitse. Onhan tässä sentään yritystä, seikka jota voi nykyisin niin harvoin todeta oli elokuvan lajityyppi sitten mikä tahansa.

Tähdet: ***
Marttyyrit

...NOIR

tiistai 12. toukokuuta 2009

Don't Come Knocking (2005)

Kun elokuvan tekijöinä komeilevat nimet Sam Shepard ja Wim Wenders, niin odotukset ovat aika korkealla.
Kun kanteen laitetaan vielä maininta kuinka ”Wim Wenders ja Sam Shepard palaavat Paris, Texasin maisemiin.” Niin odotukset nousevat entistäkin korkeammalle.


Lännenelokuvien veteraanitähti Howard Spence (Sam Shepard) ottaa ja karkaa uusimman elokuvan kuvauspaikalta, jättäen kuvauspaikan kasvavan kaaoksen huomaan. Studio palkkaa etsivä Sutterin (Tim Roth) etsimään Spencen ja tuomaan hänet takaisin hoitamaan työnsä kunnialla loppuun. Spence on matkalla takaisin lapsuutensa maisemiin, kaupunkiin josta hän lähti 30 vuotta aiemmin vuolemaan kultaa elokuvaurallaan.
Spence on Hollywoodin pahoja poikia, joka elokuvien teon lomassa on julkisuudessa päihdekäyttönsä, tappeluidensa ja vastaavien seikkojen vuoksi. Nyt hän kuitenkin tuntee kuin mitään ei olisi enää koettavana ja hän siksi palaa alkulähteille etsimään uutta elinvoimaa.

Kotona Spence kuulee että hänellä olisi mahdollisesti lapsi tuolla jossakin ja Spence päättääkin lähteä etsimään naista jonka kanssa hän kenties on lapsen saattanut maailmaan. Ongelmana on vain se, että lapsi on ilmeisesti syntynyt yhden yön suhteesta, joten Spence joutuu vain arvuuttelemaan kuka tämä nainen olisi. Ainakin hän tietää kaupungin ja olettaa arvaavansa kuka nainen on. Siispä taakse jää lapsuuden kotikaupunki ja edessä siintää uusi paikka.
Spence löytääkin etsimänsä. Doreen (Jessica Lange) ja tämän poika, Earl (Gabriel Mann) eivät kumpikaan hirveän innostuneita ole Spencen saapumisesta. Onhan Spence ollut poissa kuvioista 30 vuotta, eikä hän edes tiennyt Earlin olemassaolosta.
Kaupungilla liikkuu vielä ns. outo tyttö, Sky (Sarah Polley) joka kantaa mukanaan äitinsä tuhkauurnaa. On mahdollista että myös Sky on Spencen siemenen tuloksia toisesta satunnaisesta suhteesta.
Earl vastustaa Spencea parhaimpansa mukaan.
Pitkän aikaa perästä, myös Sutter saapuu samaiseen kaupunkiin hakemaan Spencen takaisin kuvauspaikalle.
Howard Spence poistuu.
Mutta nyt Spencella on perhe odottamassa ja se on se hänen kaipaamansa maailma.


Pakko se on myöntää, kyllä tässä oli paljon Paris, Texasia, eikä pelkästään tekijöidensä vuoksi. Don't Come Knockingin päähenkilö Spence on samalla tavalla hämmentynyt ja sisältä rikki kuin Paris, Texasin Travis. Elokuvan miljöö on samankaltainen molemmissa tapauksissa ja tämä perheen etsintä on kummassakin elokuvassa hyvin vahva teema. Don't Come Knocking on vain tuohon toiseen verrattuna eläväisempi elokuva siinä mielessä, että se sisältää Paris, Texasia enemmän huumoria. Tämä huumorin suurempi määrä tuokin mieleen kovasti Broken Flowersin, joka myös sisälsi samankaltaisia hahmoja ja samanlaisen perheen etsinnän.

Se että Don't Come Knocking muistuttaa sekä Paris, Texasia ja Broken Flowersia ei kuitenkaan ole varsinainen haitta, sillä elokuva ei tutuista teemoistaan huolimatta tunnu kopiolta. Mutta toisaalta noiden kahden muun elokuvan vuoksi se ei enää tarjoa mitään uuttakaan. Tämä kuitenkin on varsin hyvin kirjoitettu ja näytelty elokuva jota katsoo hyvin mielellään.

Pääosan Sam Shepardissa on paljon samaa Clint Eastwoodin kanssa. Molemmat vaikuttavat miehisyyden mallikappaleilta, mutta ovat samalla hyvinkin herkän oloisia. Shepardilla on niin paljon karismaa, että myski meinaa kaataa koko talon.


Ainoa oikeasti miinuksena pitämäni seikka on Tim Rothin Sutter-hahmo. Roth on erinomainen näyttelijä ja hän tekee tälläkin kertaa ihan hyvää, joskin ehkä hyvin rutiininomaista työtä. Mutta ongelma on siinä, ettei Sutter-hahmolla ole oikeastaan mitään virkaa koko elokuvassa. Hahmo perustellaan sillä, että Spencen häivyttyä ilmoittamatta kuvauspaikalta, lähettää studio Sutterin etsimään Spencea. Onhan se kieltämättä ihan perusteltu idea, mutta kun Sutterin hahmon lopullinen merkitys elokuvassa on vain esiintyä muutamassa kohtauksessa ja niissäkin käyttäytyä jotenkin päälleliimatun oloisesti muka-outona. Niinpä Sutterin läsnäolo ei edistä tarinaa, vaan sitä enemmänkin miettii että miksi tuo on nyt tuossa. Hahmon tarpeettomuus korostuu siinä vaiheessa kun Sutter yht'äkkiä unohtuu koko elokuvasta hyvin pitkäksi aikaa, eikä häntä osaa edes kaivata, saati muista hänen olemassaoloaan. Sitten kun Sutter palaa lopussa kuvioihin, niin sitä vain tuumii että ”ai niin, toikin vielä.” Onkin siis sääli että tuon tason näyttelijä hukataan tuollaisessa roolissa. Itseasiassa kuka tahansa Sutterin-roolissa ollut olisi näyttelijänlahjoistaan, tai niiden puutteistaan huolimatta aivan turha.


Don't Come Knocking jätti kuitenkin hyvän mielen ja hymyn huulille.

Tähdet: ****
Don't Come Knocking

...NOIR

maanantai 11. toukokuuta 2009

Pikku Jääkarhu (Der Kleine Eisbär, 2001)

Jääkarhujen teurastusretki keskeytyy, kun yksi heistä, Mika saa kuulla vaimonsa pyöräyttäneen poikavauvan maailmaan. Hylkeet ovat turvassa.
Seuraavaksi hypätäänkin (ihmisiässä) muutaman vuoden päähän ja poikavauvasta on tullut poikapoika. Lasse on vekkuli pikku jääkarhu, joka muista poiketen ei osaa vielä uida ja tämä jonkin verran nolottaa häntä. Lasse meinaa hukkua, mutta pikku hylje nimeltä Roope pelastaa hänet. Lasse ja Roope ystävystyvät. Asiahan pitää tietenkin salata muilta jääkarhuilta, etenkin Lassen isältä, sillä eiväthän nyt hylje ja jääkarhu voi olla ystäviä. Hieman samaan tapaan kuin Topi ja Tessu.
Eihän se nyt salassa pysy ja ilkeät jääkarhut vaativat, että Lassen tulee mielummin upottaa hampaansa Roopeen kuin halailla tätä. Mika koettaa järkeillä Lasselle etteihän tämä nyt olisi kaveri kalan kanssa, joten miksi siis hylkeen kanssa. Lasse murjottaa, mutta lopettaa ystävyytensä Roopeen ja ei lopetakaan. Siispä ilkeät jääkarhut kiukuttelevat.
Sitten paikalle saapuu huonosti laulava pingviini nimeltä Caruso ja koska Caruso osaa heilua sopuleiden kanssa, niin mursu toteaa että kaikki voivat löytää sovun.

Kaikki voivat elää sovussa, jos pingviini ja sopuli voivat niin tehdä?
Lasse ehdottaa että hylkeet voisivat kalastaa jääkarhuille fisuja ruuaksi ja ilkeät jääkarhut sanovat okei.
Ja näin hylkeiden ja jääkarhujen sopuisa fuusio on syntynyt.
Lasse katoaa. Romanttinen musiikki soi.
Lasse hengailee jollakin jäälautalla joka ajelehtii. Amazonille kai. Saattaa se olla Afrikka tai Arizonakin. No, siellä on aikakin hippo nimeltä Hippo, joka kuulostaa Hessu Hopolta.
Tuossa vehreässä paratiisissa Lasse oppii uimaan.
Hetken aikaa Lasse bilettää, kunnes iskee koti-ikävä ja Lasse liftaakin valaan matkaan.
Kotona hylkeet ovat taas vaarassa jääkarhujen vuoksi, kun kalaa ei ole enää kalastettavaksi ja se saa jääkarhut taas mulkoilemaan hylkeitä nälkäisinä. Merellä kun liikkuu iso kalastusalus joka noukkii kalat muiden nenien edestä.
Samainen kalastusalus vangitsee suurinpiirtein joka ainoan elukan sisäänsä, mutta Lasse ui sen edessä ja kalastualus haaksirikkoutuu vapauttaen elukat.
Ja nyt on taas kaloja kaikille syötäväksi.


Pikku Jääkarhu on ihan kiva lastenelokuva. Sen piirros ei ole päätä huimaavaa, mutta ihan mukiinmenevää. Taustat ovat pääosin erinomaisesti maalattuja, mutta itse hahmoissa on hieman tyyli hakusessa. Yleisesti ottaen elokuvan hahmot ovat ihan kivan näköisiä, hieman yksinkertaisia, mutta niiden varjostus ontuu ajoittain pahastikin. Kalastusalus on tyylillisesti sopivan pelottavan näköinen, mutta se häiritsi kovastikin että jostain syystä tuo kalastusalus oli tietokoneanimaatio, muun ollessa perinteistä tyylisuuntaa edustavaa. Joten se ei oikein istunut muuhun kuvaan.


Tarina ja hahmot olivat ehkä hyvinkin perinteisiä, mutta kyllä sen tämänkaltaisessa lastenelokuvassa nielee kuin lääkkeet banaanimössön seassa. Joskin tarinan kannalta se ihme Amazon-osuus oli ihan perustelematonta tuubaa.


Musiikissa oli mukana ne muutamat animaatioissa pakolliset siirappiset laulut, mutta muilta osin elokuvan musiikki oli hyvin miellyttävää ja tätä kuuntelisi suosiolla levyltä kotonakin. No, se coverversio Eurythmicsin There Must Be An Angelista oli aivan kauhea.


Kaiken kaikkiaan kyseessä oli ihan kiva, mutta ei kovin mieleenpainuva elokuva.


Muutama Pikkku Jääkarhun vitsi on ehkä näkökulmasta riippuen hiukan arvelluttava, sillä elokuvassa esimerkiksi jääpuikko tunkeutuu anukseen. Se ei varmaan tunnu kovin kivalta.


Tähdet: **
Pikku Jääkarhu

...NOIR

sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Strangeland: Pahuuden Otteessa (Strangeland, 1998)

Tämän elokuvan täky on tietenkin se että se on Twisted Sister-yhtyeen solistin Dee Sniderin kirjoittama ja tähdittämä. No, Twistedin dragqueenhardrock on aika kaukana tästä elokuvasta ja Marilyn Manson lienee musiikin saralta lähempi vertailukohta Strangelandille. Kyse on siitä että Twisted Sister oli värikkäämpi ja kieltämättä hieman huvittavampi kuin myöhemmin samaa kamaa ilmoille syytänyt Marilyn Manson. Niin no, on Mansonkin alkanut olla jokseekin huvittava.
Piirsinhän minäkin penskana kerrossängyn ylätason pohjaan Twistedin logon, mutta miksikään faniksi en silti itseäni lue, vaan innostus jäi yksittäisiin biiseihin, kuten,,, arvasitte oikein, We're Not Gonna Take It ja I Wanna Rock.


Carleton Hendricks (Dee Snider) on netissä nimimerkkiä Captain Howdy käyttävä sadisti, joka houkuttelee luokseen teinityttöjä (taisi siellä olla poika tai parikin) ja sitten lävistelee heitä ja ompelee suun umpeen. Luonnollisesti Captain Howdyn koti on huonosti kynttilöillä valaistu ja siellä on hillitön määrä kirurgisia instrumentteja tarjolla. Ai niin, ne vangitut tytöt muuten tuppaavat aina kuolemaan Howdyn käsittelyssä. Siinäpä esimerkki lävistysten vaaroista.
Yksi Howdyn viimeisimmistä neuletyynyistä on Genevieve Gage (Linda Cardellini), jonka isä Mike Gage (Kevin Gage) sattuu olemaan poliisi ja arvaattehan että isi rupeaa selvittämään muksunsa katoamista ja pääsee Howdyn jäljille.
Dee Snider näyttää muuten Captain Howdyna ollessaan ihan Waltarin Kärtsyltä, kiitos samankaltaisten hiuksien.
Kytät chattaavat pari minuuttia ja saavat Captain Howdyn koukkuun ja sitten vain rullataan meren antimet sisään. Mutta mitä ihmettä? Howdy onkin jonkisortin lateksikäsinehakkeri ja ohjasikin kytät väärään paikkaan. Epäonnistuneen ratsian jälkeen Mike Gage simmahtaa autoonsa ja herätessään saa sähköpostia Howdylta ja Mike tajuaakin, että Howdyhan onkin siinä viereisessä talossa. No voi jukupätkä!
Mike tappelee pari minuuttia aivan naurettavan näköisen Howdyn kanssa. Howdy on lannevaatteessa keikistelevä punahiuksinen huonoja runoja lausuva pöpi, jolla on rumat tribaalitatuoinnit ja lävistyksiä enemmän kuin kehoon mahtuu. Mike nyppäsee yhden korun irti ja näin on Howdy vangittu.
Samantien Howdy todetaankin syyntakeettomaksi ja vapautetaan.
Häh? Nukahdinko jossain vaiheessa, vai mihin hittoon tästä katosi oikeudenkäynnit ja muu roska?
No, Howdy meikkaa tatuoinnit piiloon, pistää hiukset ponnarille ja silmälasit päähän. Ja näin katsokaas on kiltti ja mukava yhteiskunnan hyödyke syntynyt.
Paikalliset protestoivat ja kiusaavat poloista Howdya.
Ai niin, tässä vaiheessa elokuvaa todetaan että kiinnijäätyään Howdy vietti vuoden vankilassa ja kolme sellaista pöpilässä, mutta elokuvaa katsoessa vaikuttaa kuin hän olisi vapautunut saman päivän aikana kuin jäi kiinni. Ehkä Howdy löysi jonkin avaruus-aika-jatkumon ja hyödynsi sitä.
Paikalliset koettavat lynkata Howdyn, mutta sehän vain innostaa Howdya palaamaan takaisin entisiin hommiinsa. Siispä naurettava lookki päälle ja kostoretkelle. Nyt Howdy etenkin tahtoo kiusata Mike Gagea, sillä tämä ei pelkästään silloin pidättänyt Howdya vaan myös tiesi tuosta lynkkausyrityksestä. Niinpä Howdy kaappaa jälleen Genevieven ja Mike lähtee perään.
Mike tappelee Howdyn kanssa, ripustaa hänet koukkuihin ja polttaa hengiltä.
No se siitä.


Strangeland ei ole kovinkaan hyvä elokuva. Periaatteessa Captain Howdy on ihan kelpo Uhrilampaiden Buffalo Bill-kopio, jonka päälle olisi suht' helppo rakentaa tämänkaltainen elokuvaidea. Howdy on vain ”päivitetty” tekoaikansa trendeihin, eli juuri nuo lävistykset, tribaalit, netti ja Marilyn Mansonin musiikki. Vastaavasti noista syistä Strangeland tuntuu jo aika vanhentuneelta näinkin lyhyen ajan jälkeen. Vaikka Howdy olisi kuinka Dee Sniderin oma luomus (nimi Manaajasta ja muu Uhrilampaista), niin olisi ollut parempi jos hän olisi pysytellyt poissa itse elokuvanteosta. Ei Snider mikään maailman huonoin näyttelijä ole, mutta aika pohjalle saa kurotella hänet löytääkseen. Sniderin koko on sopiva uhkaavalle hahmolle, mutta kaikki muu on tahattoman koomista. Twisted Sisteriin se vielä sopi, mutta se olisi kannattanut jättää sinne. Sama ongelmahan on kohdannut Kiss-yhtyettä, Lordia ja Alice Cooperia.
Strangelandissa Sniderin ei tarvitse kuitenkaan häpeillä näyttelijänlahjojaan, sillä eipä niitä vaikuta olevan muillakaan elokuvan esiintyjistä. Joukossa kuitenkin on esimerkiksi Elizabeth Pena, joka on mielestäni muulloin ihan kelpo näyttelijätär.


Ennalta arvattava tarina ja huonot näyttelijäsuoritukset eivät kuitenkaan ole Strangelandin heikoin osio. Vaan elokuvan rytmitys on se mikä tappaa fiiliksen. Kun juonikuvauksessa totesin eräässä kohdin, että ihan kuin elokuvasta olisi puuttunut pätkä, niin sitä tapahtuu koko ajan. Ihan kuin ohjaajalla olisi ollut hirveä kiire vain päästä niihin kidutuskohtauksiin ja muihin raflaavampiin seikkoihin, ja sen seurauksella pakolliset pahat kuten henkilöiden kuvaukset, tarinan perustelut ja muut yhdentekevät seikat on poistettu. Ei siis kuluteta aikaa tarinankerrontaan, riittää että mennään sinne meteliosuuksiin. No, onneksi Strangelandin ohjaaja John Pieplow ei ole tämän jälkeen enempää elokuvia iloksemme tehnyt.


Koetin kovasti keksiä edes yhtä syytä jonka perusteella voisin antaa elokuvalle edes yhden tähden, mutta kun kaikki kolme hyvää asiaa jotka sain mieleeni eivät auta elokuvaa, niin vaikea niitä on käyttää plussana. Ja ne kolme seikkaa ovat:

-Strangelandin kansi on aika onnistunut.
-Siellä soi ainakin yksi hyvä biisi elokuvan aikana.
-Katsomani kasetin kuva hyppi vähän väliä ja se toi jonkinlaista mielenkiintoa leffaan.
Eivätpä nuo oikein itse elokuvaa auta.


Tähdet: ~
Strangeland

...NOIR

lauantai 9. toukokuuta 2009

Jerry Cotton: Timantit Hohtavat Verta (Dynamit in Grüner Seide, 1968)

Jerry Cottonit ovat tuttuja minulle pääosin siitä kun muksuna istui autossa lomamatkalla, tms. niin isällä oli Jerry Cottoneita ja niitä tuli siis luettua vain ajan tappamisen vuoksi. Jerry Cotton meni hieman samaan sarjaan silloin kuin Bond, Remo ja Agentti X9:n Rip Kirby ja Modesty Blaise. Ei niihin muksuna hirveästi energiaa pistänyt, mutta kuitenkin ne jäivät lähtemättömästi mieleen.

Maailmalla tapahtuu suuri määrä erinäisiä ryöstöjä joiden toteuttajina on aina varkaiden kerma. Kuitenkin jokaisen tehtävän jälkeen nämä varkaat tapetaan ja saalis katoaa. Asia on ilmeisesti niin että kaikkien näiden varkauksien takana on jokin salaperäinen Stonen liiga ja tämä Stone palkkaa aina alansa ammattilaiset, mutta tapattaa nämä heti onnistuneen keikan jälkeen ja pitää siis itsellään saaliin, ilman että jää minkäänlaisia todistajia. Tuoreimman keikan yhteydessä eräs varkaista ehtii kuitenkin ennen kuolemaansa mainita Stonen nimen ja nyt avautuu mahdollisuus paljastaa liiga ja romuttaa sen tulevaisuus. Siispä asialle pistetään FBI-agentti, tai kuten tässä tapauksessa kuuluu mainita, G-mies Jerry Cotton (George Nader.) Cotton esiintyy huippuluokan kassakaappi-/hälytineksperttinä joka soluttautuu Stonen liigaan.
Hetkinen? Elokuvassa todetaan Stonen liigan tehtailleen näitä varkauksia jo pitkän aikaa ja joka kerta Stone tapattaa varkauksien toteuttajat.

Miksi pirussa kukaan haluaa mennä hänelle töihin?
Cottonia alkaa vaivata se että hän saa käskyjä joltakulta Stonelta, mutta ei missään vaiheessa tapaa tätä, vaan joutuu toimimaan kaiken maailman hanslankareiden kanssa.
Cottonia pidetään pimennossa ja hänen käsketään vain tekemään hommansa. Stonen jengi on suorittamassa suurta timanttikeikkaa kun Cotton pistää hanttiin ja hänet koetetaan pistää lihoiksi.
Ja kuten aina ennenkin, varkaat heittävät lopulta veivinsä. No, ainakin Cotton ehti siinä välissä napata timanttisaalliin turvaan. Cotton ajatteleekin että tällä timanttiläjällä hän saisi houkuteltua tämän salaperäisen Stonen esille ja saada sillä tavoin rikollispomon kaltereiden taakse.
Cotton tapaakin viimein Stonen ja seuraa löysä takaa-ajo, joka päättyy masentavaan tappeluun veneellä. Stonekin potkaisee tyhjää kun hänen apulaisensa vahingossa ampuu tämän.


Elokuvan kannesta saati elokuvasta itsestään en löytänyt tietoa kuka näytteli Stonea. Enkä myöskään löytänyt koko Stone-hahmoa sen imdb-sivulta, joten siksi en kertonut sitä. Tosin sen verran masentavasti herra roolinsa näytteli, että väliäkö sillä kuka oli kyseessä.


Timantit Hohtavat Verta on tylsä. Se oli aivan liian hidastempoinen, juonellisesti köyhä ja näyttelijät esiintyivät kuin heidät olisi sidottu pöytään kiinni. Asiaa ei auta monotoninen dubbaus.
Toimintakohtaukset olivat kömpelöitä. Aivan kuin niiden olisi ollut tarkoitus parodioida esittämäänsä lajityyppiä.
Elokuvassa oli useita leikkausvirheitä ja eritoten valaistusmokia. Itseasiassa elokuvan valaistus oli ajoittain todella rasittavaa. Ne kohdevalot joita elokuvassa käytettiin, korostivat toistuvasti väärällä tavalla hahmojen kasvoja muun kuva-alan hinnalla. Välillä tuli tunne kuin elokuvaa olisi valaistu taskulampuilla.


Vastaavasti taas ne kömpelöt esiintymiset, dubbaukset, koreografiat ja juonelliset epäloogisuudet tekivät elokuvasta tahattomasti hauskan, mutta välillä juuri siitä syystä oikeasti hauskankin.

Etenkin elokuvan musiikki aiheutti välillä huvittavia tilanteita. Suurimmaksi osaksi elokuvan musiikki oli tuon ajan jännityselokuville tyypillistä modernia jatsia, mutta sitten se muuttui välillä joksikin Oktober Festivaaleilla kuultavaksi olutmakkaratuubailuksi.

Ei tätä nyt varmaan toistamiseen jaksaisi katsoa, kun jo yksikin kerta otti hieman voimille. Mutta kiitos sen tahattoman huumorin, elokuva oli kuitenkin välillä jokseekin miellyttävä.


Ja onhan siinä aika cool kansi.

Paitsi tietenkin se oikeassa kulmassa oleva kuva, josta ei tajua pätkääkään jos ei ole jo katsonut elokuvaa. Varsinkin kun kannessa kuva on väärinpäin. Siinähän on imuri imemässä timantteja.

Tähdet: **
Jerry Cotton: Timantit Hohtavat Verta

...NOIR