Se vähä mitä on viime aikoina tullut katseltua on ollut Miami Vice-sarja ja varsin hyvin se toimii edelleenkin. Mielenkiintoisesti sen aikoinaan trendikäs ja välissä pahasti vanhentunut look on sekin jälleen sittemmin palannut suht' vakavasti otettavaksi sekä cooliksi, mistä lienee kiitos ilmiöiden kuten synthwave, GTA ja elokuvien kuten Drive tai Atomic Blonde. Joskaan en edelleenkään näe hihoista käärittyjen pikkutakkien muodostuvan katukuvan päivittäiseksi koristeeksi, mutta ainakin varrettomien sukkien ja lyhytvartisten housujen ansiosta koivet näyttävät samalta kuin Crockettilla, mikä paljastelu onkin omiaan suomalaiseen ilmastoon. Mitenkään syvemmälti sarjan sisältöön uppoamatta totean vähintään sen, että jos sarjan ulkomuoto onkin ollut jonkinlaisessa vitsin asemassa johtuen oman menneen aikansa trendikkyydestä niin on vain hyvästä, että se on siltä osin saanut nostettua päätään sillä jos Miami Vicesta karsisi pois ne pastellisävyt, muotisuunnittelijoiden villeimmmät vaateluomukset, hotpinkkimeikit,musiikkivideomaiset kuvankuljetukset ja jälkimmäiseen liittyen pieteetillä harkitut musiikkivalinnat jatkuvasti tekemässä nähdystä alleviivattua olisi se oikeastaan vain yksi tavallinen kyttäsarja muiden joukossa. Juonet kun on enimmäkseen aika basicshittiä, eivät välttämättä huonoja joskaan eivät jatkuvalla syötöllä mestariteoksiakaan vaan enimmäkseen rutiinia ja nimenomaan Miami Vicen omalaatuisuus tuli suurelta osin siitä miltä se näytti ja kuulosti. Viimeisin niistä jäikin parhaiten vaikuttamaan väliajan poliisisarjoihin kun popbiisien käytöstä tuli vakio lukuisiin lajityypin edustajiin. Tervetuloa takaisin.
Varsinainen syy kuitenkin miksi nyt Miami Vicesta jotain kirjoitan ei ole esimerkiksi sarjan tarinallinen sisältö itsessään taikka sen aiheuttama muotisuuntaus, vaan ensinnäkin sen uudelleenkatselun myötä tullut ajan kulumisen ja mielikuvien muuttumisen huomioiminen ja toiseksi aikomus kirjoittaa jotain koska pois lukien satunnaiset näsäviisaat kommentit olen ollut luisumassa välinpitämättömän sivustakatsojan rooliin. Se ei ole hyvä asia kun kyseessä on oma alusta.
Tottakai kun kyseessä on noinkin kaukaa historiasta oleva sarja kuin Miami Vice tulee siellä vastaan myöhemmin suuremman profiilin näyttelijöitä uransa alkumetreiltä, mutta nyt kahden ensimmäisen kauden jälkeen kun on bongannut lukuisia isoiksi tai vähintäänkin huomattavaksi nimiksi nousseita näyttelijöitä niin tuntuu hieman kuin katselisi jotain tv-versiota Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band-levykantta. Muistin toki sarjan olleen täynnä tuttuja naamoja, mutta en tosiaan siten että yhden ja saman jakson aikana näkee kourallisen heitä ennen kuin heistä tuli SE miksi heidät tuntee. Samalla on ollut hauskaa ravistella käsityksiään näyttelijöistä joiden profiili on tuon jaksovierailun jälkeen muuttunut kovastikin ja niinpä äkkipikainen naamaanhakkaajapornodiileri onkin kohta laiska ja kyyninen perheenisä poliittisesti epäkorrektissa komediasarjassa.
Puhumatta tietenkin jo tunnetuista vierailevista näyttelijöistä. Mutta sarjasta saisi helposti triviapelin jossa tunnistetaan naamoja. Juomapelinä taju olisi kankaalla jo parin jakson jälkeen.
Ohimainintana se kuinka ilmeisesti Nicolas Winding Refnin Miami Vice-fiilistely ei jäänyt vain Driveen, nimittäin Only God Forgivesissa on aika samanlaista limaista, väkivaltaista punavaloyökerhofiilistelyä kuin jaksossa Smuggler's Blues.
Hyvä sarja ja jossain vaiheessa varmaankin kattavampaa kirjoitusta sisällöstä.
4 kommenttia:
Paras into blogin ylläpitoon on jo pidemmän aikaa ollut hakusessa meikälläkin. Ja sitten kun jotakin saa aikaiseksi, niin sekään ei ole hyvä. Keskusteluja ja kommentteja olen jäänyt kaipaamaan. Niiden saaminen ja lukeminen sentäs innosti jatkamaan kohti seuraavaakin kirjoitusta. Sen verran hiljaista on ollut sillä saralla, että väkinsinkin olen ruvennut miettimään hanskojen tiskiin lyömistä lopullisesti. Toistaiseksi en ole niin vielä kuitenkaan tehnyt. Katsotaan nyt vielä, josko se into sieltä pikkuhiljaa vielä jossakin kohtaa palailisi...
Väistämätöntä on että jossain vaiheessa iskee väsymys ja fokus rupeaa suuntautumaan toisaallekin kuin vain tässä tapauksessa leffablogiin, mistä olen huomannut esimerkkinä sen kuinka ennen blogin tiimoilla tuli vierailtua useaan otteeseen silloinkin kun ei ollut postaamassa mitään, mutta nyttemmin pääosin tulee paikalle vain nimenomaan postausten yhteydessä. Joten sinänsä silloin kun jostain kirjoittaa on se tuolloin edelleen kivaa, mutta enää ei tunne tarvetta miettiä julkaisutahtia (vaikkakin tuntee jonkinlaista syyllisyyttä kun miettii aiempaa ahkerampaa postausaktiivisuutta), eikä suuremmin välitä tuleeko kommentteja, tms. Mikä ei siis jälkimmäisen kohdalla tarkoita etteikö niitä ja lukijoita arvostaisi, mutta nyt se on poislukien mainittu julkaisutahti mennyt enemmän alkulähteille siinä mielessä, että sitä tekee vain koska haluaa ei koska pitäisi, sillä jälkimmäiseen ei enää pysty vaikka se mielessä kummitteleekin. Se tuntuukin siinä mielessä ristiriitaiselta, että toisaalta ajattelee että pitäisi kirjoittaa useammin ja näin pois päin, mutta toisaalta ei yksinkertaisesti halua koska on kuitenkin sinänsä ihan tyytyväinen kun kirjoittaa silloin kun haluaa ja siitä mistä haluaa. Tässä nyt varmasti syyllisyyttä aiheuttaakin vain oman blogin historia joka on määritellyt sitä jo pitkään. Että siten blogi ei lakkaa olemasta, mutta se on sanotaanko uran sijaan enemmän ja enemmän harrastus ja muuta aikaa voi käyttää vaikkapa oman särkyneen psyyken korjaamiseen.
Joskin Tuoppi, voisimme kyllä vetää old school-meininkinä jonkinlaisen yhteisjutun.
Miksipä ei. Saattaisi piristää mukavasti tätä nykyistä alennustilaa. Mikäli aikataulut natsaa ja sopiva leffa löytyy kunmaltakin, niin let's do it.
Ja jos mahdollista, käy kommentoimassa tuonne meikänkin blogiin. Pelkkä kirjoittaminen ilman kommentteja tekee minusta masentuneen tyypin.
Lähetä kommentti