Nuori japanilaisnainen Izumi (Keiko Kitagawa) saa tuntemattomalta amerikkalaiselta mieheltä kirjeen jossa tuo mies kertoo edesmenneestä sotaveteraani-isoisästään ja siitä kuinka hän jätti jälkeensä paperin johon oli kirjattu japanilainen laulu. Tuon paperin amerikkalaismies lähetti nyt Izumille koska ilmeisesti nuotit olivat alunperin kyseisen neidin isoisän omistuksessa ja nyt Izumi olisi hyvin mielissään jos kuulisi miten tuo nuottipaperi oli päätynyt vihollissotilaan käsiin, ja ylipäätään millainen oma tuntemattomaksi jäänyt isoisä oli. Siispä Izumi tapaa isoisänsä alaisena olleen Suzukin (Taiga [jonka Wikipedia-linkki vie ihan muualle kuin näyttelijään]) ja palaamme hänen muistojensa mukana toiseen maailmansotaan, ja samalla sukellusveneeseen jossa hän palveli maataan.
Takayuki (Hiroshi Tamaki) on reilu, alaisensa huomioon ottava sukellusvenekapteeni ja hän kohtelee samalla tavalla kaikkia heidän iästään taikka kokemuksestaan riippumatta, joten ei ihmekään miksi sotilaat ovat valmiita seuraamaan häntä läpi tulen ja tuiskun. Tai kuten nyt kun kyse on pinnanalaisesta taistelusta: läpi myrskyävän meren. Japani on kylläkin tässä vaiheessa jo hätää kärsimässä, mutta ylpeys, kunniatunto, velvollisuus ja jenkkivastainen propaganda tekevät työnsä ja jälleen kerran ollaan matkalla kohti kuolemaa. Lähtön koittaessa Takayuki saa ihastukseltaan Shizukolta (myös Keiko Kitagawa) paperin johon on kirjattu laulu Manatsu no Orion ja tämä tuo sitten lohtua sekä muuta sydämeen koskevaa kun ikävä on suurin.
Sukellellessa Takayuki miehistöineen kohtaa amerikkalaisen sota-aluksen jonka vuoksi alkaa väsymätön ja siten molempia väsyttävä kamppailu jossa enemmänkin odotetaan oikeaa hetkeä kuin mentäisiin pyssyt paukkuen seinän läpi. Jos vain molemmat tietäisivät, että sota on käymässä kohti loppuaan ja rauha on vääjäämätön, mutta riittääkö kiertely ja kaartelu tappamaan tarpeeksi aikaa sotilaiden sijaan. Ehkä se paljastaa jo jotain, että se nuottipaperi on vielä nykyhetkessäkin olemassa joten ainakaan meren pohjaan se ei päätynyt.
Kun niin sekä etu- että takakannessa on kuva räjähtävästä sukellusveneestä ja juonikuvauksessa keskitytään vain kissa ja hiiri-leikin kaltaisesta sotatilasta kertomiseen niin ensimmäisenä ajatuksena on tietenkin toimintapainotteinen sotaelokuva. Kenties sellaisen ns. halpamielisemmän oloisen kun leiskakin tuo jotenkin mieleen vaikkapa Mark Dacascosin sotilasseikkailut kuten The Hunt for Eagle Onet
ja vaikka sellaiset puolustavat sekin omaa paikkaansa (tai no, sovitaan nyt kuitenkin niin) sotaelokuvamaailmassa niin tällaisten ajatusten jälkeen tuleekin yllätyksenä katsella teosta josta tuleekin enemmän mieleen jokin Giuseppe Tornatoren The Legend of 1900.
Onhan Taistelu tyynellämerellä tietenkin sotaelokuva ja sukellusveneaiheisena siinä ovat tutut hetket niistä syvyyspommit aiheuttavat vuotoa-tilanteista aina sinne ollaan pitkään hiljaa ja pelätään että otsalla kirpoavat hikipisarat eivät aiheuta kuminaa jonka vihollinen kuulee-kynsienpureskeluihin. Välillä räjähtävät pommien ohella tunteet ja muutenkin se mitä odottaa sen tulee saamaankin. Kuitenkin noin kaksituntisessa elokuvassa on vauhtia tai jännitystä enemmän surumielistä pohdiskelua, runollista tunnelmaa ja se on varsinkin se musiikki joka on hyvin samanhenkistä toiveikasta melankoliaa kuin Ennio Morriconen sävellykset The Legend of 1900:ssa, että tosiaankin toimintaa odottaville Taistelu tyynellämerellä voi osoittauta siltä osin hienoiseksi pettymykseksi. Sodan loppua odottavien rivimiesten väsymystä kaipaaville kyseessä on varsin hieno ja tunnelmallinen kokemus. Ei yhtä sanoisimmeko tekotaiteellinen kuin Veteen piirretty viiva, ei yhtä raadollinen kuin Das Boot eikä yhtä iso kuin kumpikaan niistä, mutta silti jotain molempien välimaastosta.
Tykkäsin kovasti siitä ettei elokuva valitse puolta, vaikka jotain 95% kuluukin yksinomaan japanilaisten suunnasta katsoessa, mutta molempien osapuolten kohdalla kuitenkin osoitetaan heidän olevan lopulta vain töissä ja kyseessä ei ole mitään henkilökohtaista, eikä täten siis hahmoistakaan nosteta pinnalle mitään Ahabeja. Siltikin vaikka jenkkejä näytetään vähäisesti niin näillä näyttelijävalinnoilla sitäkin aikaa olisi pitänyt karsia kovalla kädellä, sillä kyllä kaikki lahjakkuudet löytyvät japanilaisten puolelta kun jenkkinäyttelijät ovat niin uskomattoman jäykkiä, että he varmaan nukkuvatkin seisten koska eivät taatusti taivu makuuasentoon kuin korkeintaan kaatumalla suoraan.
Lisäksi onhan se myönnettävä, että koska elokuva painottuu vahvasti sotilaiden tuntoihin ja nekin esitetään suurelta osin kovien puheiden sijaan hillityn surusilmäisin elein, osoittautuu kahden tunnin pituus hieman liian suureksi ja vaikka pidänkin elokuvasta juuri sen tunnelman vuoksi niin suosiolla olisin kadottanut vähintään vartin, jonka senkin arvaten jenkkinäyttelijöiden osuudesta.
Tähdet: ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti