Muinaisen intialaisen kungfumunkin muumio on MacGuffin jonka kaikki kiinan salamurhaajajoukot haluavat itselleen, sen väitetysti tuovan omistajalleen ylimaalliset kyvyt suurinpiirtein kaikessa mahdollisessa, mutta etenkin taistelulajeissa. Pimeä kivi-ryhmään lukeutuva salamurhaaja Shi Yu tai Zeng Jing (Michelle Yeoh) nappaa taistelun lomassa muumionpuolikkaan itselleen ja piiloutuu se muassaan, jättäen täten irtisanoutumisilmoituksensa ja jääden eläkkeelle tappamisesta. Päätöksessä auttaa munkki Viisaus (Calvin Li) joka tuo mukanaan rakkautta sekä nimensä mukaista opetusta vaikkapa siitä, että aina on joku parempi ettei ole syytä antaa ylpeyden peittää nöyryyttä. Tai jotain sellaista, vaikea sanoa kun Shi Yu tappaa Viisauden ennen kuin hän ehtii virkkeensä loppuun, mutta ideana olikin nimenomaan antaa Shi Yulle tilaisuus keksiä itse mistä on kyse eikä vain antaa kaikkea valmiina. No kuitenkin, Shi Yu muuttaa kasvonsa sekä nimensä ja vetäytyy etsimään henkistä rauhaa kaukana poissa Pimeän kiven ikeestä.
Hyvän tovin Shi Yu saakin elää rauhassa ja pikkukylä jonne hän on juurruttanut itsensä tarjoaa uuden mahdollisuuden onneen hänen tavatessaan hyväsydämisen Jiang Ah-shengin (Jung Woo-sung), ettei kestä kauaakaan ennen kuin kirkonkellot kumajavat avioliiton merkiksi. Kuten kuitenkin arvata saattaa niin hiljaista onnea ei riitä pitkälle, sillä mikäs salamurhaajaleffa se nyt olisikaan jos lopputekstit tulisivat tässä vaiheessa ja niinpä aivan kuten Viggolle kävi A History of Violencessa myös Shi Yu päätyy uhan kohdatessaan ja läheisiä suojellakseen paljastamaan taistelutaitonsa, kirjoittaen täten viestin joka kiirii Pimeän kiven korviin. Shi Yun on siis kohdattava menneisyytensä ja lopetettava pakeneminen. Joskin pakon edessä Shi Yu tekee sopimuksen Pimeän kiven kanssa, että luovutan muumionpuolikkaani ja autan saamaan toisen jos säästätte minun ja Jiang Ah-sengin hengen, mutta tokihan hän tietää että sillä ostetaan vain aikaa ja oikeasti vapautuakseen Pimeästä kivestä on saatava vähintään joukon johtaja Pyöräkuningas eli Cao Feng (Xueqi Wang) multiin. Muutama muukin sinne kuuluu ja siinä yllättäen avuksi tuleekin viattoman sekä kömpelön oloinen Jiang Ah-sheng, joka onkin kaikkea muuta kuin taitamaton mitä tulee miekan käsittelyyn.
Reign of Assassins on varsin maittava wuxialeffa jossa vaikka kompuutterivisiot ovat selvästikin ehostaneet tilanteita on vaijerifu silti sopivan vanhan koulun henkeen kohdillaan ja koreografiat ovat harkitun upeita. Ajoittain kamera tunkee hieman liian lähelle mikä on huolestuttavaaa herättäessään ajatuksia jenkkityylisestä toteutuksesta, mutta kyllä se pelko jää suurimmalta osin aiheettomaksi ja liikesarjojen annetaan tehdä työnsä. Sävyltään tämä on sieltä synkemmältä puolelta ettei kannata olettaa näkevänsä sellaista valoisuutta ja väri-iloittelua joita nimekkäimmät lajityypin edustajat ovat saattaneet iskostaa mieleen, eikä se synkkyys jää vain hyvin tummaan väritykseen koska esimerkiksi myös musiikki korostaa enemmän murhetta kuin iloa. Vaikea sanoa kumman päätös oli painottaa synkkäilmeisyyttä, ohjaaja Chao-Bin Sun vaiko tuottaja John Woon, mutta koska Woo vietti sen verran paljon aikaa "konsultoimassa" että sai jaettavakseen ohjaajatittelin ja olipa vielä vastannut elokuvan leikkkauksesta, niin kaipa aika iso Reign of Assassinsista pitää pitää Woon kontolle. Mikä saa miettimään, että kuuluvatko mahdolliset ärsyttävyydet, tms. myös Woon aikaansaannoksiin?
Wuxialla tavanomaisesti mukana on puhetta henkisyydestä ja muuta filosofista puppua, mutta normaalista poiketen vältellään aikalailla tuttuja apinakuninkaita taikka shaolinkamaa ja terminologiassa korostuvat dharma, nirvana, bodhi sekä karma, mutta tarkoitukseltaan ne ovat täsmälleen samoja kuin aina ennenkin. Joten vaikka mukana on seikkoja jotka saattavat tuntua sanoina hyvinkin erilaiselta niin ei tässä nyt kovinkaan kauas jos edes sinne saakka totutusta poiketa ja siten kun esimerkiksi näkee kuinka jokaisella elokuvan taistelijalla on omat hokkuspokkustemppunsa sekä hassu taiteilijanimi, huomaa myös tavallaan palanneensa kotiin mitä tulee lajityyppiin. Tämä siis hyvässä eikä pahassa.
Hienot vaijeritemput, hyvää näyttelemistä ja olen aika varma jotta Hyvät, pahat ja rumat on toiminut jossakin määrin inspiraation lähteenä. Tuohon viittaa ainakin vahvasti se tunnin kohdalla tuleva ecstacy of gold-kohtaaminen jossa aarretta (jota muumio siis edustaa) tavoittelevat toinen toistaan epäluotettavammat henkilöt, eivätkä täten kaikki voi olla voittajia mikä paljastuu kun kongi lyö kohtaloa. Tietenkään aivan yhtä vaikuttavaan hahmogalleriaan ei päädytä, mutta samankaltaiseen antisankarifiilikseen päästään kuitenkin suht' hyvin (ehkä aasialaiseen tapaan hieman haikuisemmin kuin spagettiwesterneissä) ja olikin varsin kiehtovaa huomata, että hahmot joiden puolella on ovat hekin oikeastaan sen verran tuhmureita jolloin on tavallaan tyydyttävä pienimpään pahaan eikä edes Michelle Yeohin päähenkilö ole puhdaskätinen, varsinkaan kun menneisyyttään katuvaksi on varsin aulis toistamaan sitä. Se miten moni hahmo kompensoi omia puutteitaan pahuudella taikka toivoi elämältään muuta kuin mitä joutui tekemään esitettiin hyvin ja vaikka hetken sitä toivoisikin suurempaa painotusta sille osalle niin oli ehkä lopulta oikestaan parempi, että ne jäivät aika vähälle huomiolle jolloin riitti osoitus heissä olevan muutakin kuin mitä nähdään, koska ei ollut todellista syytä rikkoa ulkopuolisten näkemää imagoa jota vaalittiin vaikka väkisin. Joskin toki se sai silti janoamaan lisää sitä, että kuinka paljon esimerkiksi Pyöräkuninkaan ilkeilystä johtui ainoastaan omien miehisten avujen puutteesta, miten paljon eräs salamurhaajista teki työtään vain kerätäkseen rahaa sairaan vaimonsa hoitoon ja ravintolan perustamiseen, miten yksi murhaajista pelkäsi ikääntymisensä vaikutuksia, etc. Siispä hahmoissa on aikalailla enemmän kuin mitä olettaisi, mutta ne jätetään enemmän ruokahalun herättäjiksi kuin tyydyttämään sitä ja hahmoja on kuitenkin sen verran paljon etteivät kaikki kuitenkaan tässä elokuvanmitassa olisi saanut syvemmälle sukeltaessa kunnollista käsittelyä, joten oli varmasti turvallisempaa vain viitata kuin porata.
Hyvä, loppuun asti melankolinen wuxiatuotos. Salamurhaajien määrä on mielikuviin nähden vähäisempi.
Tähdet: ***
2 kommenttia:
Intialaisia kungfumunkkimuumioita ei ihan joka päivä näe, joten pisteet siitä tälle elokuvalle, heh.
Eipä sitä ole nytkään intialaiseksi tunnistaa.
Lähetä kommentti