maanantai 30. toukokuuta 2011

Movie monday: Musikaali

Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena musikaali (klik klik!)
.
.
.
"Ko-ko-ko-ko-koske mua, mä haluan saastua!"
Näin lauletaan oman suosikkimusikaalini The Rocky Horror Picture Shown suomenkielisessä versiossa ja mainitsin sen vain siksi, että se kuulostaa hauskalta.


Minulle musikaali on elokuvagenre muiden joukossa, joten se että elokuva on musikaali ei tee siitä mitenkään automaattisesti hyvää tai huonoa.
Siellä on mukana elokuvia jotka nostan mieluusti omalle Top 100-elokuvalistalleni, kuten Grease ja edellä mainittu Rocky Horror (näiden laulut osaankin suht' varmasti ulkoa.)
Sitten on lajityyppinsä merkkiteoksia joista osa kuuluu sarjaan "pakko katsoa kun ne ovat lajityyppinsä merkkiteoksia" kuten West Side Story ja Sound Of Music.
Sitten on niitä jotka tulee katsottua, mutta eivät tee minkäänlaista varsinaista vaikutusta vaikka ovatkin ihan kivoja, kuten Hair.
Sitten on niitä jotka saavat aiemmin nautitun aterian nousemaan kurkkuun, kuten Chicago, tai aiheuttavat ihan oikeaa päänsärkyä, kuten Moulin Rouge.
Mutta mielenkiintoisimpia kaikista ovat ne musikaalit joiden kohdalla tulee todellakin ihmeteltyä, että miksi ihmeessä tästä on tehty musikaali, tai teidän täytyy vitsailla, kuten Hedwig And The Angry Inch, Repo: The Genetic Opera ja vaikkapa Kultarynnäkön Iloiset päivät.

Se mikä musikaalissa on mielenkiintoista tai ei, on se että jotenkin musikaalilla on elokuvasta riippumatta jotenkin nynny, iloluonteinen ja kyllä, hintahtava imago. Jotenkin jo pelkkä ajatus siitä, että elokuvaan on sisällytetty kohtauksia joissa lauletaan ja tanssitaan, luo mieleen imagon Nathan Lanesta pukeutuneena Steven Tyleriksi ja sellainen ei ainakaan vakavoita elokuvaa, ei vaikka siinä My Dying Bride esittäisi lauluja nunnavauvoja syövistä natsikannibaaleista. Mutta harvoinpa sitä törmääkään musikaaliin, joka koettaisi olla masennukseen saakka vakava.
Hmm,,, Dancer In The Dark?
No kuinka monen päähän on lopulta jäänyt Sound Of Musicista muutakin kuin Julie Andrews kirmailemassa kummuilla hymy suussaan. Kenties siksi Glee on musikaali, eikä Angels In America. Laulut ja tanssi vain sopivat paremmin hieman "hauskempiin" tapauksiin, poikkeuksien vahvistaessa, taikka heikentäessä sääntöjä.

Hauskaa on se, että Disneyn elokuvat sisältävät usein paljonkin lauluja, mutta eipä niiden animaatioiden kohdalla useinkaan kuule käytettävän termiä musikaali. No mitäpä tuosta.

Kyllä musikaaleille kannattaa antaa aina mahdollisuus tehdä vaikutus, vaikka kuinka loisi mielessään mielikuvia Will & Gracen Jackista, sillä mihin muuhun kuin musikaaliin sopisi tarina amerikkalaiseen sotilaaseen rakastuvasta itäsaksalaisesta pojasta, joka muuttuu Hanselista Hedwigiksi ja eron jälkeen ryhtyy rocktähdeksi joka laulaa elämästään. Hei, jopa Type O Negative ymmärsi asian loistokkuuden.

12 kommenttia:

Dalai kirjoitti...

ainakin imdb ssä ne kaikista musiikki pitoisimmat disneyn piiretyt on listattu musical genren alle...

...noir kirjoitti...

Totta, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan niistä (animaatioista) ei yleensä puhuta musikaaleina, poikkeusena Fantasia ja Fantasia 2000.
Animaatiosta tulee yleensä keskustelua muilla termein, joista tyypillisin lienee Piirretty, aivan kuin se sana kertoisi tarpeeksi.
You say musical, i say potato.

Anonyymi kirjoitti...

Rocky on hyvä valinta, en ole koskaan katsonut Tim Currya ihan normaalilla tavalla tämän jälkeen ;O) Ja hei, Chicago on mun suosikki ;O)

...noir kirjoitti...

Kun siihen vielä yhdistää Legendan Darknessin, niin sitä voi vain ihailla Currya

Helinä Laajalahti kirjoitti...

Kyllä minullekin aina tulee Tim Currystä mieleen vaan Rocky ;-) siinä on kyllä loistava musikaali, joka pitäisikin katsastaa uusiksi taas jossakin vaiheessa, kun sen katsomisesta on niin kauan.

Vakavista musikaaleista tuli muuten mieleen myös Sweeney Todd. Sehän on aika vakava ;-)

Minulle tosiaan tuo Hair kolahti silloin pienenä, mutta en ole sitäkään vuosikausiin nähnyt. Tiedä sitten miten se toimisi nykyisin...

Marja kirjoitti...

Koska näin Rockyn niin myöhäisellä iällä ensi kerran, en osaa assosioida Currya tuohon elokuvaan. Mulle oli aika shokki (hyvällä tavalla), kun näin miehen elokuvassa.

Sivustakatsoja kirjoitti...

Itsehän kävin just katsomassa suomenkielisen esityksen teatterissa, eikä se ihan samalla tavalla iskenyt kuin elokuva, jota sitäkään ekalla katselulla ihan täydellisenä pitänyt (silti tekee mieli katsoa se uudestaan).

Niin ja kyllä mä Sound of Musicista muistan montakin esitystä. ;)

...noir kirjoitti...

Minä kävin kanssa katsomassa vuosia vuosia sitten jossain kaukaisen galaksin teatterilavalla Rocky Horrorin ja vaikka se oli varsin hauska esitys, niin jotain häviää käännöksessä. Suomenkielisestä versiosta tehtyä soundtrackia tulee ajoittain kuunneltua ja kyllä se hyviä muistoja herättää.

Hairista pitää mainita sen verran, että Aquarius ja nimibiisi ovat kyllä täyttä timanttia.

Noona kirjoitti...

Hyvä pointti tuo musikaalien luoma mielikuva sateenkaarista ja hymysuista. Tuntuu olevan monella (kuten esim minulla) ensimmäinen ajatus, kun kuulee sanan musikaali. Tämä tosin juontaa juurensa itselläni siihen, että välillä musikaaleissa häiritsee suunnattomasti laulujen ymppääminen joka väliin, vaikka laulaminen ja tanssiminen on kyseisessä taiteenmuodossa aika olennaista ;)
Tuo kysymys myös siitä, mikä lasketaan musikaaliksi mietityttää itseänikin. Eilen esimerkiksi jossain listauksessa näin Velvet Goldminen, jota minä en kyllä laske musikaaliksi. Ehkä enemmän musiikkielokuvaksi...

...noir kirjoitti...

Hah! Minä ajattelin ihan samaa, että missä menee musikaalin ja musiikkielokuvan raja. En minä esimerkiksi sitä sinun mainitsemaasi Blues Brothersia ole koskaan musikaalina nähnyt, vaikka siinä lauletaankin suht' paljon.
Velvet Goldminea on minunkin vaikea nähdä musikaalina, koska se on pikemminkin musiikkidraama samaan tapaan kuin joku Ray, Bird, Walk the Line, etc. Tai esimerkiksi Doors-elokuva josta vuoden '95 Video-opas toteaa seuraavaa: "Näin isolla rahalla ja monella kameralla ei rock-konsertteja ole aiemmin kuvattu." Vaikea minun on silti nähdä se keikkataltiointina, taikka musikaalina. Joten vaikka kyseessä on musikaalinen elokuva, niin kyseessä on elokuva jossa päähenkilön ammatti voisi olla jokin muukin ja tarina pystyttäisiin pitämään silti samanlaisena.
Mutta kun elokuvassa on paljon musiikkia, niin se alkaa taiteilla sillä rajalla onko se musikaali vai ei. Joten kukin saa itse nähdä sen millaisena näkeekin.

Jotenkin olen aina yksinkertaistanut asian siten, että musikaali kertoo lauluillaan (kuten ooppera) elokuvan tarinaa, kun taas musiikkielokuvassa laulut eivät toimi samalla tavalla dialogin/monologin asemassa. Tietenkään tämäkään ei pidä täysin vettä, kun artistielämäkerroissa laulut kertovat usein heidän kokemuksistaan (esim. Johnny Cash.)

Noona kirjoitti...

Hmmh..veteen piirretty viiva siis. Nojoo, pakko myöntää että toi mun Blues Brothers oli hilkulla jäädä pois listalta, juurikin tuon edellä käsitellyn dilemman takia. Onko musikaali vai ei...mutta päädyin kuitenkin nappaamaan kyseisen filkan listalle, koska sen musiikkiesitykset ovat mielestäni jo sen verran showta, että musikaalielementtejä täyttyy ;) Kun taas esimerkiksi mainitsemasi Ray on ehdottomasti mielestäni musiikkielokuva, eikä musikaali. Elokuvaa kuljettaa joo Rayn biisit(kin), mutta fokus on kuitenkin semisti eri kuin jossain hairsprayssa ;)

...noir kirjoitti...

Joo, jos pelkästään musiikin suuri osuus tekisi elokuvasta musikaalin, tai edes musiikkielokuvan niin silloinhan melkein Tarantinon, Scorsesen, ja ties kenen muun leffat voisi luokitella sellaisiksi.
Voisi kenties yksinkertaistaa asiaa siten, että jos musiikki vie tarinaa, eikä tarina musiikkia niin kyseessä on musiikkielokuva.

Tietenkin jos vaivautuisi, niin kyllä varmaan joku Wikipedia valistaisi meitä tässäkin asiassa, mutta joskus on parempi luottaa omiin näkemyksiin.