Lokakuu kuuluu kauhulle: Popcorn (1991)

Tunnetaan myös nimellä Phantom of the Cinema.

Maggie (Jill Schoelen) näkee toistuvaa painajaisunta pikkutytöstä joka tulee jonkun pukkomiehen uhkaamaksi ja siinä missä muut näkevät murhaunissa jotain negatiivista, on elokuva-alaa opiskelevalle neidolle tässä aineksia käsikirjoituksen tekoon. Se kuitenkin sivuun hetkiseksi sillä nyt päätetään kerätä varoja elokuvakoululle järjestämällä vanhassa teatterissa kauhuelokuvamaratooni ja järjestellessään paikkoja opiskelijat löytävät filmin täynnä varoituksia siitä ettei sisältöä kannata katsoa. Ei, vuorossa ei ole mikään Kate Hudsonin elokuva, vaan kliseinen avantgarde-lyhäri jossa esiintyy kukas muu kuin se puukkomies joka on myös Maggien unien pääosassa. Kyseessä on aikoinaan samassa koulussa opiskelleen nuoren herran opintonäyte jonka syystäkin saama huono vastaanotto johti perhemurhaan ja kyseisen opiskelijan koulusta erottamiseen. Nyt kuten arvaattekin alkaa murhaaminen ja vaikuttaisi siltä, että puukkoa heiluttaisi tuo aikoinaan epäonnistunut elokuvaohjaajan alku.

Kauhuleffojen kliseillä vitsaileva Popcorn on tietenkin täynnä enemmän tai vähemmän suoria viittauksia niin lajityypin omiin kuin muihinkin elokuvan merkkinimiin ja ilmiöihin. Joskin varmasti budjetti- ja kenties luparajoitusten vuoksi näyttävimmillään nähdään teatteriyleisön joukossa yksi Syngenor-naamari ja dialogissa ei päästä sen suurempiin ihmeellisyyksiin kuin vitsiin joka vertailee Ingmar Bergmania Poliisiopistoon. Äkkiseltään katseltuna Popcorn onkin suurelta osin aika tavanomainen slasher jossa naamioitu tappaja paloittelee yli-ikäisiä teinejä vaihtelevien tavoin ja näytteleminen jää enimmäkseen ihan siedettävän tasolle, mutta on kuitenkin helppo nähdä miksi elokuvalle on syntynyt sen suuruinen kulttistatus, että sen tiimoilta on järjestetty samanlaisia näytöstapahtumia kuin mitä esimerkiksi on Rocky Horror Picture Show ja The Blob saaneet kohdalleen.

Vaikka pääosa elokuvasta on sarja aika helppoja vitsejä ja rutiininomaista slasheria, ovat etenkin kaikki tietoiset William Castle-viittaukset varsin nautinnollisia: castlemaisten teatterijippojen käyttäminen tappoihin (sähköiskut tuoleissa ovatkin tappavia ja hallin halki lentävä jättihyttynet pistää oikeasti hengiltä) on aika nokkelaa, ja kun itse välineistö on samanlaista halpahallikamaa niin kunnianosoitus on jokseenkin kohdillaan. Lisäksi näihin temppuihin liittyvät elokuvat joita teatterissa esitetään ovat onnistuneita B-silmäniskuja ja niitä seuraisikin huomattavasti mielummin kuin pääesitystä. Näin ollen jos mukana ei olisi tällaisia sivujuonteita ei Popcorn olisi läheskään niin kiinnostava pelkän teemansa sekä pääjuonensa ansiosta ja nämä parodiset William Castle-seikat ovat se kulttiaseman luoja.

Näytteleminen on enimmäkseen kyllä aika kauheaa ja parhaimmillaankin vain ihan ok, joten kun siellä tehdään se piikki Poliisiopiston hahmokehittelyn (osa viisi) suuntaan niin se tuntuu hieman itseironiselta kun Popcornin omatkin roolit ovat aika poisheitettäviä ja yhtä hyvin esitettyjä.

Näin ollen jos hakusessa on elokuvaviittauksia täynnä oleva slasher, joka myös yhdistää itseensä jonkinlaisen käsityksen laadukkuudesta, kääntyy katse esimerkiksi Wes Cravenin Screamin suuntaan ja jos toisaalta haluaa B-elokuvatribuutin jonka ote on edellä mainitussa William Castlessa, on Joe Danten Matinee aika ehdoton valinta.

Jos kuitenkin mielessä on aidosti B-roskaa joska vitsailee kaltaisilleen ja vaikuttaa jonkinlaiselta innokkaan kaveriporukan hauskapidolta, on Popcorn siihen varsin nimeensä sopivaa viihdettä.

Tähdet: **(*)

Popcorn