Elokuussa vuonna 1974, Bedford Hillsin naisvankilassa syttyi mellakka johon johti vartijoiden vankeihin suuntaama kohtelu, mihin lukeutui suurelta osin vankien eristäminen ja siirtäminen psykiatriseen hoitoon ilman todellisia perusteluja. Jälkimmäinen 70-luvun hoitomenetelmät ottaen huomioon tarkoitti todennäköisesti huomattavasti agressiivisempia otteita kuin nykyinen terveydenhuolto sallisi mielenterveyspotilaiden kohdalla ja toiminta hulluksi leimaamisesta sekä siihen lukeutuvasta pakkohoidosta on omiaan vaikuttamaan psyykeeseen väärin tavoin. Mellakka oli siis vähintäänkin oikeutettu ja lopputuleman perusteella hyödyllinenkin sen johtaessa vankilatoiminnan uudistuksiin. Tämä kanssakäyminen tunnetaan nimellä The August Rebellion.
Samassa vuoden 1974 elokuussa Suomen teattereihin saapui eksploitaatioelokuva Kalterinuket ja sillä ei ole mitään tekemistä edellisen mellakan kanssa, paitsi että molemmissa kyllä mellakoidaan naisvankilassa ja Kalterinuket oli vain yksi pisara tuolloin voimissaan olevassa naisvankilatrash-elokuvien sarjassa eikä Bedford Hillsin tapahtumien aikajana edes salli sen käyttöä tämän nimenomaisen elokuvan kohdalla. Vaikka tekisikin niin ei se muuttaisi mitään muuta kuin, että kanteen saataisiin lisättyä teksti: "perustuu tositapahtumiin". Tai no, ottaen huomioon lajityypin olisi kyseinen maininta varmastikin muodossa "perustuu seksikkäisiin tosipahtumiin jossa hekuma ja himo olivat ainoat kalterit naisvankien ja vartijoiden pamppujen välissä".
Siksipä onkin vain sopivaa kuinka takakannen kuvaus sisällöstä on paljonpuhuva: "Kidutetut, ärsytetyt, miehennälkäiset naiset... Valmiina kaikkeen tyydyttääkseen vapaudenhalunsa ja kiehuvan himonsa..."
Turistina Italiassa matkaava Martine (Martine Brochard) sattuu ystävänsä kanssa luolahippien luokse, mutta ennen kuin ehtii trippailemaan heidän kanssaan tulee ratsiassa pidätetyksi. Todenpuhuakseni Martine ei täysin syytön tilanteeseen ole sillä oli halukas vetämään kamaa ja vaikka tuli keskeytetyksi olisi hän kuitenkin syyllistynyt siihen mistä tulikin pidätetyksi. Niin ja se ystävä? Hän joka ei koskaan hylkäisi kaveriaan? Paineli pakoon heti tilaisuuden tullen ja jätti Martinen yksin kärsimään. Martinelle käy klassiset ja hänet passitetaan vankilaan muka odottamaan kunnes oikeuden rattaat kierähtäisivät vapauttamisen kohdalle, mutta käytännössä hänet tullaan unohtamaan sinne koska saatiinhan tässä nyt sentään kiinni joku joka voi toimia varoittavana esimerkkinä.
Vankilassa Martine on tietenkin hätää kärsimässä koska kaikki muut ovat tosi bitcheja tai butcheja, mutta hän itse on viaton, rikas ja puhtoinen enkeli väärässä paikassa. Joskin ollakseen jossain saastassa rypeviä harvalla kuitenkaan on meikit vinossa.
Suihkukohtaus ja muutamat tissiparit kunnes yksi vangeista kuolee vartijoiden käsittelyssä, mikä sitten synnyttää mellakan ja tuottaa pamputtamista sekä osalle vangeista siirtoa vankempaan saarivankilaan.
Sinänsä tässä on ainakin lähes kaikki naisvankilaeksploitaatioelokuvan tunnusmerkit, että tietenkin on paljasta pintaa joko suihkunraikkaana taikka vasten tahtoa vaatteet päältä revittyinä, on pöytään sitomista, tappeluita joissa revitään hiuksista (luulisi italialaisten muistavan historiastaan miksi tukka kannattaa leikata), on nunnia ja on pamppuja, ja on dubbaus joka ei vain ole ihanasti epäsynkassa mutta myös korostaa ähkimistä jotta viattomiin hetkiin saadaan edes siten jotain seksploitaatiota. Niin ja tietenkin on markkinointi joka huutaa kovempaa kuin Cheech Marin baarin ulkopuolella. Mutta hyvin paljastavaa elokuvasta johon yhdistetään tagit trash, eurotrash, sexploitation ja useampi erilainen nudityyn liittyvä sanayhdistelmä on se, että kyseessä tosiaan on naisvankila jossa on nunnia vartijoina. Ja niin kauan kun kyseessä eivät ole Eric Idle ja Robbie Coltrane ovat nunnat varmastikin naisia, mikä toki on helposti yhdistettävissä naisvankilaroskaelokuvaan, mutta pelkkinä naisina se lajityyppiin kuuluva väkivaltaiset himokkaat viiksekkäät vartijat puuttuu ja se osoittaa ettei tässä näköjään ollutkaan tarkoitus pelata ainoastaan genren alhaisimpien arvojen kanssa. Huomautettakoon, että parissa välttämättömässä kohtauksessa (eli silloin kun tarvitaan mies ajattelemaan alapäällään ja häntä voidaan harhauttaa siten) esiintyy miesvartija, mutta todellista näkyvyyttä heillä ei ole. Ei edes siinä vaiheessa kun tehdään siirtymä toiseen vankilaan jossa nähtävästi kuitenkin on enemmistö miesvartijoita.
Toki lajityyppiin vihkiytynyt saa huokaista helpotuksesta kun mukana on kohtaus jossa vartijat mätkivät vankia ja hyveellinen Martine kokee jonkinlaisen lesbosadistisen tunnetilan itsetyydyttääkseen iskujen tahtiin, mutta näistä halpahintaisista tempuista huolimatta Kalterinuket tuntuu olevan pohjimmillaan yritys tehdä jotain Keskiyön pikajunan naisversiota. Tarkoitan tätä ihan oikeasti vaikka esimerkki nyt sattuikin ilmaantumaan neljä vuotta myöhemmin, mutta aikakoneettomanakin yhtäläisyys tuohon elokuvaan on ilmeisempi kuin varmastikin oikeasti mielessä olleeseen varsin tuoreeseen Papilloniin. Kalterinuket ja Papillon vertautuvan kansihehkutusten ohella päähenkilön haluun päästä vankilasta pois, mutta siinä missä Steve McQueenin hahmolla on lannistumaton palo vapauteen ja yritteliäisyyttä sen toteuttamiseen, ei Martine ole yhtä vahva hengeltään. Joten Kalterinuket kallistuu enemmän vankeuden lannistavaan olemukseen ja kun eksploitaation henkeen kaikki on likaisempaa sekä ronskimpaa yhdistyy se jo siltäkin osin enemmän Keskiyön pikajunan ilmeeseen. Mikä ei nyt tietenkään tarkoita ettäkö taso oli yhtäläinen, mutta jos odottaa jotain Ilsojen kaltaista matoja tissihaavoihin-hetkiä saattaa edessä olla pettymys. Kyllä Kalterinuket on yritys olla vakavasti otettava vankilakuvaus, jossa nyt vain saattuu olemaan tilanteita joissa soi yllättäen Pink Floydin musiikki! Tässä soi pariin otteeseen pätkä Pink Floydin Meddle-levyn päättävästä Echoesista, paitsi ettei tietenkään alkuperäisenä versiona, koska siitähän olisi muutoin joutunut vielä maksamaankin ja vaikka musiikki sopiikin kohtauksiinsa tulee siitä enemmän mieleen Godfrey Ho kuin Fellini.
Väkivalta jää suurelta osin aika kesyksi ja esimerkiksi jo pelkkää verta saa vartoa aika tovin. Seksi on sekin minimissään, vaikka paljasta pintaa onkin sopivan runsaasti. Yhtäkään vartijan suorittamaan vankiraiskausta ei sitäkään ole. Näiden puute ei tietenkään ole haitaksi jos katsoo Marley & Me:tä taikka vankilaelokuvaa joka pyrkii olemaan huomioarvoinen muutoinkin kuin shokeerauksen ansiosta, mutta kyllä se edellä mainittujen poissaolo on haitallista elokuvalle jota markkinoidaan niiden avustuksella. Jos tosiaan koettaa unohtaa sen exploitaationäkökulman ja katsoa Kalterinukkeja vakavasti otettavan draaman kautta niin ei tämä nyt sieltä huonoimmasta päästä ole. Näytteleminen on osittain ihan hyvää (ei kuitenkaan tyhjää katsovan Martine Brochardin osalta) ja rosoisuus on aiheeseen nähden onnistunutta, mutta todellinen sielua maahan polkeva nihilismi puuttuu ja ne alempiin vaistoihin vetoavat (ts. eksloitatiiviset) hetket jäävät valitettavan irrallisiksi. Näin ollen halpamieliseksi hyväksikäytöksi Kalterinuket jää markkinointiaan laimeammaksi ja toisesta näkökulmasta katsoen on draamaksi ikävän löysä. Hitto! lopussa on lesbo-orgiat joka saa Kaikki rakastavat Raymondia vaikuttamaan sarjalta Kylmän ringin natsiraiskauksia, että rankempaakin kamaa on lajityypistä löydettävissä. Spoilerina maininta siitä, että Martinen kohtalo on niin vasemmalla kädellä hutaistu perääntyminen (oletan tämän olleen jonkinlainen kumarrus valtion suuntaan) että varmaan sama tyyppi vastasi Kaikki rakastavat Raymondia-sarjasta.
"Naaras-Papillon jonka karmiva realismi iskee katsojaan kuin shokki! Kovin - rohkein kaikista vankilakuvauksista!"
"Värielokuva."
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti