...noir: Corpse Bride (2005)

maanantai 6. tammikuuta 2014

Corpse Bride (2005)

Ei, se laulu- ja soitinyhtye on nimeltään Cannibal Corpse. Tiedättehän, se jolla on lempeitä voimaballadeja kuten Hammer Smashed Face ja Puncture Wound Massacre. Etenkin jälkimmäisen sanoitukset oikein huokuvat vahvaa romantiikannälkää:

"Stab, hack, slash, kill

Stab, hack, slash, kill

Die, butcher..."

Aran Victorin tulisi mennä järjestettyyn avioliittoon kiltin Victorian kanssa ja vaikka pariskunta pitääkin toisistaan, niin kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan kun Victor harjoittelee synkässä metsässä kosiota ja pujottaa sormuksen kuolleen oloiseen oksaan. No kuollut se oksa todellakin on, mutta myöskin elävä ja se tulee huomatuksi kun Victor vetäistään kuolleiden valtakuntaan. Hän kun on tietämättään kosinut eräänlaiseksi eläväksi kuolleeksi jäänyttä ruumismorsianta Emilya, joka haikailee rinnalleen tosirakkautta joka ei koskaan jättäisi häntä, kuten oli valitettavasti kuoleman kautta aiemmin käynyt. Vaikka Victorin elävien ihmisten maailmassa junailtu avioliitto onkin petollisten vanhempien taloudellisista syistä aikaansaama, niin se on kuitenkin paikka jonne Victor kuuluu. Vai kuuluuko? Ehkä se oma paikka löytyykiin kuolleiden joukosta ja tosirakkaus manifestoituu mätänevän lihan kautta, sillä toimihan se Nekromantikissakin.

Kuten lähes kaikki muutkin The Nightmare Before Christmasin nähneet myös minä rakastan sitä elokuvaa, joten vaikka Tim Burtonin nimi tunkikin Henry Selickin eteen, niin ensiajatus sitä seuraavasta jostakin toisesta Burtonimaatiosta, eli Corpse Bridesta tuntui kutkuttavalta. Kuitenkin ennen kuin Corpse Bride ehti ilmestyä ehti myös suurin kiinnostukseni Burtoniin laantumaan ja niin ikävältä kuin se omastakin mielestäni tuntuu, niin etenkin nykyään niitä Burtonin tuotoksia katselee enimmäkseen vanhojen meriittien ansiosta, ei uskosta kokevansa jotain uutta ja ällistyttävää. Se ei ainakaan auttanut, että Corpse Bridea edelsivät Big Fish, Apinoiden planeetta ja Jali ja suklaatehdas, joista ensimmäinen oli mielestäni yliarvostettu siirappinen tylsimys, toinen täysin persoonaton stinkbutt ja paluulta juurille vaikuttanut Jali liian laskelmoitu yritys palauttaa vanha kunnia. Teet niin tai näin, ei se näköjään silti ole hyvä.
Varsinkin yhteistyö Tim Burton/Johnny Depp on melkeinpä kuin lisäbuustaus masennukseen nykyään, vaikka tekijöinä heidän duonsa ideaaliselta vaikuttaakin. Mutta koska sekä Burton että Depp ovat molemmat henkilöitä, taiteilijoita joilta oli tottunut odottamaan jotain normaalista poikkeavaa, haastavan erilaista, niin on ollut suuri pettymys huomata heidän jalostaneen yhteistyönsä valmiiksi purkitetuksi einekseksi, jonka voi koska tahansa vain heittää mikroon lämpiämään ja sillä saa ehkä vatsansa täyteen, mutta varsinaista nälkää se ei vie ja mikä pahinta, se ei edes maistu hyvältä. Joten Corpse Briden kohdalla kävi alunperin niin, että Danny Elfmanin käsialaa oleva soundtrack kiinnosti elokuvaa enemmän ja kuulematta sitä ostin sen kauan ennen itse elokuvan näkemistä, ja kesti jopa viime vuoden loppuun saakka ennen kuin Corpse Bride viimein päätyi omaan omistukseeni, saaden siten uuden mahdollisuuden korjata aiempi mielipiteeni sen olosta vain huoneenlämmintä hiilihapotonta jaffaa.

Onhan Corpse Bride visuaalisesti upea ja muutoinkin se on varmaa Burtonia, mutta siinähän se ongelma juuri onkin. Hän on tehnyt tämän jo niin monta kertaa aiemminkin ja paremmin, että pelkkä karkkigoottilainen visuaalisuus ja Hammerhorrormainen Robert Smith-hahmo ei riitä nostamaan sitä entisten saavutusten yläpuolelle. Enkä oikein usko olevani lähelläkään vähemmistöä mielipiteeni kanssa, sillä siihen on kuitenkin syynsä miksi Burtonista yleisesti puhuttaessa Corpse Bride ja sen jälkeiset elokuvat eivät tule kuin nuoremman polven puheissa esille. Siitä olenkin hieman kateellinen heille, että he osaavat arvostaa jotain Dark Shadowsia, vaikka tekevätkin sen ehkä tietämättä paremmasta, kun minunkaltaiseni ihmiset tukeutuvat aina niihin Beetlejuicen ja Saksikäsi Edwardin aikaisiin teoksiin, ja asettavat Ed Woodin kohdalla tarinan päätökseensä. Toivottavasti aika ja tulevat elokuvat muuttavat minunkin mieleni (ainakin se auttaa hieman, että tekeillä oleva Big Eyes ei sisällä Deppiä ja mikä parasta, Helena Bonham Carter ei ole mukana), vaikka sitten seniiliyden avustuksella. Nyt tällä erää Corpse Bride on edelleenkin ihan kiva, mutta vain ihan kiva.

Ja jos vielä hetki puhutaan elokuvan musiikista, niin jälleen The Nightmare Before Christmas tulee häiriköimään, sillä sen sävellykset ja etenkin laulut vierailevat väkisinkin mielessä. Elfmanin musiikki on kyllä toimivaa ja koska se on Skellingtonin seikkailuihin verrattuna hauraamman oloista, niin häiritsevässä määrin se vertailu tulee esille vain hassuimmilla äänillä toteutetuissa lauluissa. Ihan veikeän kuuloista lauleskelua Corpse Bridessa kuitenkin on ja etenkin pianopainotteiset instrumentaaliosuudet aiheuttavat miellyttävän olotilan.

Hahmodesignissa on kyllä muutama juttu josta pidän aika paljonkin ja ne ovat Peter Lorre-mato (joka näyttää varsinkin niiltä Väiski-piirrettyjen versiolta), Tom Waitsia muistuttava luuranko ja sellainen Grim Fandango-fiilis joka joistakin luisevista hahmoista tulee mieleen.