Kyseessä on oikeastaan aivan samaa kamaa kuin edellisetkin elokuvat. On superninja-armeijaa sun muuta ja tällä kertaa ninjojen vaatetus on saanut taas vähän lisää väriä ja raitoja pintaansa. Steve Jamesin puuttuminen on tietenkin miinus, mutta ainakin Dudikoff palaa tekemään oikeasti ninjauransa vakuuttavimman suorituksen. Ensimmäisen osan kaltainen vähäeleisempi esiintyminen on oikeasti aika coolia muun metelöinnin joukossa, jota tässä on hyvin paljon aina Mad Max-hylkiöihin saakka. Näin ollen olikin fiksu veto minimoida Dudikoffin ninjailua, sillä sen lisäksi että se tekee hahmon vierailusta vaikuttavamman, se ei myöskään jää siksi Bradleyn ketterämmän liikehdinnän varjoon. Vaikka onkin sitten hieman surku, että Dudikoffin ylivoiman korostuksen vuoksi Bradleyn hahmosta tehdäänkin sitten aiempaa heikompi, kun jo pelkästään tätä elokuvaa katsoessaankin tietää miehen olevan oikeasti pätevämpi valitsemassaan lajissa. Tämä siis pitkälti tarkoittaa jalkojen toimintaa kuin muunlaisia näyttelemisen lahjoja. Dudikoffin osuutta olisi voinut enemmänkin pienentää, sillä ennen kuin hän suorittaa sen varsinaisen pahuuden tuhoamismatkansa hän ehtii vääntää pari tarpeetonta muka koomista kohtausta joilla meinaa heikentää lopputaiston tehoa. Se tosin on myönnettävä, että vaikka tämä on oikeastaan aivan samanlainen kuin ainakin kaksi edeltävää osaa, niin varsinkin peräkkäin katseltuna kaikenlainen hölmöys ihme post apo-jengistä sateenkaarininjoihin rupeaa jo hieman käymään voimille ja toisin kuin aiempien elokuvien kohdalla, nyt innostus ja nostalgia eivät enää johda laupeuteen lopullista pistetystä ajatellessa, vaan sitä ehkä antaa mielummin sen mitä ansaitaan. Jos jättää pari edellistä osaa väliin, ei oikeastaan menetä mitään ja tuolloin tämänkin jaksaisi paremmin. Nyt oikeastaan kaikki eväät on jo käytetty ja sitä rupeaa jo vilkuilemaan kelloa, että koska vieraat ymmärtävät poistua. Mutta tosiaan jos hyppää esimerkiksi suoraan ykköstä neloseen, pureee tämä silloin paremmin.
Sarjan viidettä ja ainakin toistaiseksi viimeisintä osaa minulla ei ole, eikä se ole ostoslistallakaan. Jos kaikki muut American Ninjat ovat keskenään sen verran tasalaatuista B-toimintaa, että jos yhdestä pitää niin todennäköisesti pitää muistakin, niin se ei oikein toteudu viidennen osan kohdalla. Se kun huokuu sellaista koko perheen fiilistä ja tv-sarjan pilottimaisuutta, että David Bradleysta huolimatta kyseinen elokuva on on kuin jokin aivan muu tuotos joka on uudelleennimetty American Ninjaksi. Viides osa pyrkii olemaan oikeasti komediallinen ja hahmot ovatkin siksi huomattavasti enemmän iloluonteisia, jolloin siitä tuleekin American Ninjaa enemmän mieleen esimerkiksi ne Kolme Ninjaa-leffat.
Sitten vielä loppuun jotain todella hauskaa.
Chuck Norris oli jossain vaiheessa ehdokkaana American Ninjaksi. Mikä ei nyt ole laisinkaan outoa, sillä olihan Norrisin ja Cannonin yhteystyö ollut loppuun asti molempia hyödyttävää ja Octagon tavallaan on jo Norrisin American Ninja. Kuitenkin etsiessäni tuota väitettä tukevaa kuvaa huomasin samalla, että kun alkuajatelman jälkeen se itse American Ninja oli vielä hakusessa, niin sen julistetta muutettiin nimettömämpään suuntaan. Mikä sitten taas hauskasti hyödynsi samaa kuvaa kuin Enter the Ninja, jonka pääosassa on myöskin aivan yhtä kissamainen olento kuin pääosan lopulta saanut Dudikoff.
Lisäyksenä omaan tarinointiini kannattaa käydä lukaisemassa edellisen, eli American Ninja 2 & 3-postauksen kommentit. Siellä on mainiota lisäinformaatiota tarjolla.
Tähdet: **
American Ninja 4: The Annihilation
5 kommenttia:
Edesmenneellä James Boothilla on jonkin verran historiikkia näiden ninja leffojen parissa. Hän nimittäin käsikirjoitti Sho Kosugin tähdittämän Pray For Deathin (1985), ollen ohessa myös leffan paapahis.
Vuotta myöhemmin Booth oli osana Dudikoffin tähdittämän (Invasion USAn jatkeen) Avenging Forcen käsikirjoitustiimiä, ollen myös mukana itse elokuvassakin.
Ja sitten on tietysti vielä tämä American Ninja nelonen, jossa mies on jälleen kerran pahiksen roolissa, mutta ei kaiketi kuitenkaan käsikirjoittana...
Heh, paapahis :D
Kuten olen aina sanonut, niin kaikki tiet vievät ninjaan.
Nyt sen muistin, että eihän Chuck Norrista enää suinkaan kosiskeltu American Ninja neloseen. Sekoitin jutun siihen kuinka Van Dammelle tarjottiin kakkospääosaroolia Delta Force 3:ssa Norrisin rinnalla. Tämä siis samaan, Bloodsportin yllätysmenestyksen jälkeiseen aikaan, kun miestä yritettiin saada vaihtoehtoisesti American Ninja 4:ään Dudikoffin kaveriksi.
DF3 taisi elää noihin aikoihin työnimellä American Red Army ja toteutui hieman myöhemmin Mike Norrisin projektina.
Lukaisin tänään David Bradleyn haastattelun vuoden 1993 Impact-lehdestä, jossa hän puhuu myös Steve Jamesin puuttumisesta NelosNinjasta. Bradleyn mukaan syynä olivat Jamesin palkkatoiveet. Bradley myönsi ongelmansa Jamesin kanssa Kolmosen kuvauksissa, mutta kertomansa mukaan kyse oli vain "yhteisen rytmin löytämisen vaikeuksista."
Ainakin mitä American Ninja kolmoseen tulee, niin yhteisen rytmin etsintä saattoikin vaikeuttaa Bradleyn ja Jamesin välejä, sillä olihan kyseessä edellisen ensimmäinen elokuva ja vielä tuolloin tunnettu elokuvanimike. Ei niin, ettäkö rooli olisi ollut mahdoton täytettäväksi, koska sitä se ole vieläkään, mutta saattoihan se siltä Bradleysta tuntua.
Voisin kuvitella, että James pyysi enemmän palkkaa nelosesta ja tuli siksi hylätyksi, mutta varmasti mies tajusikin, että jos mukana on kaksi pääninjaa, niin hänen hahmonsa työnnettäisiin väkisinkin taka-alalle ja tällöin näkyvyyden, haasteiden, tms. puute pitäisi korvata muulla tavoin. Tai sitten uusi uljas elokuvaura nousi Bradleyn hattuun. Tätä se vähän on, kun jokaisella on omat näkemyksensä asiasta, niin rivien välistä pitää koettaa löytää totuus, joka saattaa olla molemmissa tapauksissa oikea.
Lähetä kommentti