Global Metal (2008)

Sam Dunnin mainio metallimusiikidokumentti Metal: a Headbanger's Journey sai jatkoa tällä Global Metallilla ja vaikka sisältö on suurinpiirtein samanlainen kuin edellisessäkin dokumentissa, eli Dunn kertoo hieman itsestään metallimusiikin harrastajana ja sitten haastatellaan muusikoita sekä faneja. Ero kuitenkin on siinä, että kun aiempi dokumentti jäi aika vahvasti tutumpiin nimiin (joiden kohdalla kommentoinkin mahdollisia puutteita) ja tutumpiin maihin kuten Saksa ja Yhdysvallat, niin nyt vieraillaan katsastamassa kenties hieman vieraampia maita ja niiden metallimusiikkikulttuuria. Joskin heti on todettava, että hei c'mon, Brasilia ei todellakaan ole ainakaan eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna kovinkaan "harvinainen" nimi metallimusiikissa ja toki Dunn mainitseekin sen mahdollisesti tunnetuimman nimen, eli Sepulturan, mutta kuitenkin sitä jotenkin dokumentin esittelyn perusteella odottaa enemmänkin sellaisia maita joissa metallimusiikki on oikeasti harvinaista. Näin ollen esimerkiksi Kreikka, josta muun muassa Rotting Christ on kotoisin on enemmänkin esimerkki sellaisesta maasta jon kakaltaisia odotin näkeväni enemmänkin. Brasilia ja Japani ovat ovat ne kenties helpoimmat valinnat jos lähdetään euro- ja jenkkimetallin ulkopuolelle. Hitto, jopa Nylon Beat oli suht' suosittu Japanissa. Joten he ovat jo liiankin tottuneet extremekamaan. Mutta nämä ovat nyt taas samanlaisia valituksia kuin ne kommentit miksei edellisessä dokumentissa esiintynyt se ja se bändi, että eivät ne niinkään oikeaa nurinaa ole, sillä jälleen kerran sisältö on jo sellaisenaan varsin kattavaa ja edelleen Dunnin faniasenne onnistuu kietoutumaan sujuvasti pohdiskelevampaan ajattelutapaan. Joten vaikka sitä voikin taas miettiä miksei se tai se ole mukana, niin kyse on enemmänkin siitä, että Dunn onnistuu vetoamaan asiallisuuden ja silkan ilonpidon yhdistelmällä siten, että nälkä kasvaa katsoessa. Sitä ajatellen sitä on todella mukava nähdä kuinka esimerkiksi Japanilainen kunnioitus saattaa näyttäytyä vieraiden silmissä jäykkyydeltä, kun vertailussa ovat vaikkapa ne Brasilian rastapäät, mutta olisi ollut huomattavasti kivempi kuulla enemmänkin paikallisten näkemyksiä oman maansa metallikulttuurista kuin esimerkiksi Iron Maidenin, Slayerin ja Metallican heppujen puheita millaista muissa kuin omassa maassa soittaminen on. Siis toki se on mielenkiintoista kuulla näitä vieraidenkin näkemyksiä, mutta kun kerran ollaan siellä Japanissa tai muualla, niin on suurempi halu kuulla heistä heidän itsensä kertomana ja kun Dunn eräässä kohdassa sanoo, että nyt katsotaan mitä Japani tarjoaa maailman hevimusiikille ja haastatteluun tulee Megadethista tuttu Marty Friedman, niin se on kieltämättä pienoinen pettymys. Kyllähän siihen perään esitellään muun muassa X-Japan ja puhutaan visual keista, mutta se oikein riitä paikkaamaan aukkoa. Ainakin meiltä päin katsottuna Japanilainen popkulttuuri oli jo lyönyt itsensä läpi lähes övereihin saakka ja kaikenmaailman GazettEt ovat kuin aamupuuroa, joten esitetty materiaali tuntuu hieman vajaalta.
Brasiliaa ja Japania kovempi juttu on vierailu Intiaan, jonka Bollywoodreippailu on ainakin itselleni paljon tutumpaa kuin paikallinen metalli ja vaikka tässä tapauksessa raskaampi musiikki jää vahvasti paitsioon, niin ainakin fanit pääsevät suurempana ryhmänä esille. Tässä kohdassa näkee myös erittäin onnistuneesti ns. ala- ja massakulttuurin erot ja rinnakkaiselon, kun hevikonsertin vieressä järjestetään häät, ja vaikka molemmat ovat pinnallisesti täysin erilaisia, niin nautinto on molemmissa aivan yhtä suuri. Dokumentin kiinnostavimmat osat ovatkin tosiaan vierailut maissa joissa metallimusiikki on oikeasti vielä poissa arkisesta katukuvasta, joko vallitsevien tai vallinneiden poliittisten rajoitusten taikka kansanperinteiden vuoksi ja näin ollen esimerkiksi tuo Intia ja juuri poliittisen ilmapiirin aiheuttamien rajoitusten kanssa kamppaileva Kiina ovat Japanin kaltaisia paikkoja kiinnostavammat. Monessa tapauksessa kyllä vaikuttaa enemmänkin siltä, että syy kulloisenkin maan pieneen metallimusiikin suosioon löytyy siitä, ettei kukaan vain ollut ottanut asiakseen levittää kyseistä musiikkia siellä. Tietenkin eri asia ovat vahvasti länsimaita välttelevä alueet jotka tekevät niin uskonnon vuoksi. Sinne on paha viedä mitään, eikä se jää vaan metallimusiikkiin. Mutta kuitenkin, niinhän se aika usein on, että aina kun meilläkin hehkutetaan jonkin bändin viemisestä ulkomaille on kyseessä jokin Jaakko Salovaaran eurohölkkäprojekti taikka vaihtoehtoisimmillaan jokin Negativen kaltainen koko perheen aikuisrockbändi. Eikä siinä mitään, mutta jos alusta asti oltaisiin viety ulkomaille musikkia jota siellä ei uskota olevan, sen sijaan että oltaisiin viety musiikkia jota sielläkin uskotaan olevan, niin moni tässäkin dokumentissa esiintyvä maa olisi varmaan hevimusiikissa saanut muut maat kiinni nopeammin. Tai no onko sillä nyt niin väliä, koska Japanikin osoittaa omilla "shockrockversioillaan" toimivansa nykyään pikemminkin esikuvan asemassa kuin perässäkulkijana. Joku nyt jo tosi vanhentuneen oloinen Tokio Hotel on selvästikin ottanut mallia niiltä X-Japaneilta, eikä niinkään sen bändin esikuvina toimineilta Poisoneilta. Syy miksi minulla tulee tässä kirjoituksessa niin usein aasilaisesimerkit esille johtunee siitä, että varmaan puolet tai ylikin koko dokkarista keskittyy sille alueelle.

"7 countries. 3 continent. 1 tribe" ja ihan hyvä niin, mutta miksei 17 maata ja sen sellaista. Siispä kuten jo todettua, nälkä kasvoi dokumentin kulkiessa eteenpäin ja vaikka aina voi pyytää lisää, niin tälläisenäänkin Global Metal on aivan erinomainen jatko Metal: a Headbanger's Journeylle. Nyt kun sitä vielä oppisi kuuntelemaan jotan perusheviä, jota en halua oppia kuuntelemaan. Tänäänkin sitä työmatkoilla soi vain The Jesus and Mary Chain. Vink vink.

Tähdet: ****
Global Metal