AMERICAN NINJA 2: THE CONFRONTATION (1987)
Karibialla olevia sotilaita kaapataan, viedään aivopestäväksi ja siten värvätään pakolla tappajaninjojen armeijaan. Hienoa on kuinka nämä huippuunsa koulutetut ninjat eivät itse sotilaita kaappaa, vaan odottavat paikallisten punaniskojen ensin muksivan soltut nurin ja sitten kantavat tainnutettut mukanaan. Reilu peli.
Kun muualla maailmassa ollaan huolissaan kadonneista sotilaista, lähetetään Joe (Michael Dudikoff) ja Jackson Steve James) selvittämään asiaa. Tutkinta, eli ninjahyökkäysten kohteena oleminen paljastaa ilkeän huumeparoni Leijonan (Gary Conway) luoman superninja-projektin... Ei kun siis ihan oikeasti, superninja. Jossa siis kaapataan sotilaita ja minkälie kemikaalimanipulaation ja hypnoosin avulla tehdään väsymättömiä mutanttininjatappokoneita (joo joo), jotka sitten esittävät jotain tanssiteatteria ja nuijitaan hetkessä maanrakoon.
Kun ensimmäiseen American Ninjaan oli etsitty näyttelijöitä, niin pääosaan haluttiin joku joka muistuttaisi ulkonäöltään James Deania ja se oli kuulemma ollut ratkaiseva tekijä Dudikoffin roolituksessa. Joten kyky nostaa jalkaa oli toissijainen, jos niinkään korkealla. Eikä mies osannutkaan taistelulajeja elokuvan kuvausten alkaessa, mikä kyllä näkyykin elokuvasta, vaikka se ei sitten katselunautintoa pilannutkaan. Tämä James Deanmäisyys selitti myös sen miksi Dudikoffin hahmo oli aika hiljainen, itseensä vetäytyvä, jopa murjottavakin hahmo ja tämä on suht' mielenkiintoista ajatellen tätä kakkososaa. Sillä nyt lähes kaikki Joen jamesdeanmäinen surusilmäisyys ja ulkopuolisuus on karsittu pois, jolloin yhtymäkohdat jäävät vain ulkonäköön ja vaikka hahmo ei nytkään mikään stand up-koomikko ole, niin hän on ainakin normaalin jutusteleva ja hymyileekin aika usein. Tietenkin tässä vaiheessa Joe on jo saanut murehtimansa kadotetun muistin takaisin, jolloin enää ei tarvitse selittää hahmon asennetta sillä ja hän on jo katsojille tuttu, joten nyt ei siksikään tarvitse enää olla niin "roolissa". Se kuitenkin tekee ninjahahmosta hieman liian arkisen. Kun vielä lisäksi muut hahmot ja tällä tarkoitan tietenkin vain ja ainoastaan Steve Jamesin esittämää Jacksonia on saanut enemmän tilaa ja syystäkin, niin senkin ansiosta American Ninja alkaa olla hieman Middle Class Ninja. En minä siis tarkoita etteikö Dudikoff hoitaisi edelleenkin hommiaan tarpeeksi tehokkaasti ja viihdyttävästi, eikä hahmoa ole niinkään työnnetty taka-alalle, mutta kun muita seikkoja on tuota enemmän eteenpäin ja päähahmosta on karsittu pois sen alkuperäistä merkitystä, niin väkisisnkin jotain jää siitä sen seurauksena pois. Tottakai olen tyytyväinen, että Steve James saa lisää tilaa, sillä johan minä totesin miehen olevan cool, mutta siltikin.Se mikä myös saattaa itse American Ninjaa hieman tasariviin muiden kanssa on jatko-osien tyypillinen tapa tehdä jotain isommin ja näyttävämmin, joka tällä kertaa kohdistuu vastustajina oleviin ninjoihin, jotka ovat hyvinkin näkyviä. Kun muut näkyvät, niin Joe ei. Joka kenties kuulostaa hyvältä ajatellen ninjaa, mutta ilman suurempaa tarinaa kuin se mikä on saatu mahtumaan tulitikkuaskin kylkeen ei se tee hyvää kenellekään. Samalla se suurin tämän osan koomisuudesta juontuukin nimenomaan näistä ninjoista, sillä jos aiemmin ajatteli ninjojen olevan salaperäisiä, varjoihin katoavia hiljaisia tappajia, niin sitä oli ilmeisesti väärässä, kun ninjan näköjään kuuluukin tehdä itsensä huomatuksi ja käppäillä cityssa kuin Tony Manero. Huomatuksi tuleminen pätee oikeastaan kaikkeen tässä elokuvasssa, sillä Karibialla kun ollaan, niin räikeät paidat ja mursuviikset taistelevat huomiosta valoisan come mister tally man, tally me banana-musiikin kanssa. Lisäksi koko elokuvan idea dnahypnoninjoista aurinkorannikolla on nauruhermoja kutkuttava. Tosin se hypnoosi/aivopesu selittää miksi ninjat ovat hieman jäykkiä, kun ei sitä varmaan unenpöpperössä pahemmin refleksit toimi.
Tietenkin tämä on yhtä viihdyttävä elokuva kuin ensimmäinenkin. Se vain on koomisempi (yhdessä vaiheessa ninjalle tehdään ns. wedgie) ja värikkäämpi kuin edellinen osa, tehden vertailussa aemmasta elokuvasta vakavasti otettavaa byrokratiatoimintaa.
AMERICAN NINJA 3: BLOOD HUNT (1989)
Kun Sean (David Bradley) oli vielä poikanen, niin hänen isänsä ammuttiin karateturnausryöstön ohessa. Sittemmin poika on ollut ottoisänsä Izumon (Calving Jung) jolla on aivan törkeän nolo takatukka koulutuksessa ja hänestä on tullut uusi American Ninja. American on tietenkin etu- ja Ninja sukunimi.
Tottakai Sean hyödyntää oppejaan osallistumalla karatemestaruuskisoihin jossain banaanivaltiossa ja siellä kohdataan ilkeä terroristi Cobra (Marjoe Gortner) joka kaappaa nimenomaan karatemestareita tehdäkseen heistä oman ninjaterroristiarmeijansa. Taistelussa pahuutta vastaan Seanilla on apunaan uudet tuttavansa, jonkinlainen koomiseksi tarkoitettu hassuttelija Dex (Evan Klisser) ja aiemmista American Ninjoista tuttu Jackson (Sean James).
American Ninja kolmosessa Michael Dudikoff vaihtui David Bradleyhin ja vaikka edellinen onkin mielestäni ihan sopiva jäykähköön rooliinsa, ja on tietenkin se originaali, niin kyllä David Bradley on siltikin mielestäni se parempi American Ninja. Ensinnäkään Bradley ei ole niin kireän oloinen kuin Dudikoff, joka osaltaan saattoi hänen kohdallaan johtua tuosta aiemmin mainitsemastani James Dean-jutusta, mutta toisekseen ja kenties tärkeämpänä seikkana, kun kyseessä kuitenkin on päähänpotkimiselokuva, niin Bradley oikeasti osaa hommansa. Muutoinkin Bradley on aina ollut näistä potkusankareista niitä hivenen parempia näyttelijöitä, sillä vaikka elokuvansa eivät ehkä nyt mitään lajityyppiklassikoita olekaan, niin mies on ollut aina rennomman ja luonnollisemman oloinen kuin suurin osa niistä puunaamoista jotka osaavat potkia. Siksi onkin sääli, että Bradley jostain syystä lopetti uransa jo vuonna 1997. Syy siihen on hämärän peitossa ja väitteet loukkaantumisesta ovat yhtä arvailuja kuin vain mahdollinen muihin töihin siirtyminen.
Ei Bradley kuitenkaan tätä elokuvaa yhtään edellisiä paremmaksi muokkaa ja vaikka sekä hän että Steve James ovatkin mielestäni vallan mainioita, niin American Ninja 3: Blood Hunt on samanlaista tahattoman koomista toimintahuttua kuin aiemmatkin osat. Etenkin sen kakkososan värikäs hölmöys on esillä tässäkin elokuvassa ja näin ollen elokuvan viihdyttävyys on edelleenkin varsin toimivaa, mutta se toimivuus on parhaimmillaan vain jos sammuttaa aivonsa. Tätä ajatellen antamani pistetyksetkin ovat jollakin tavoin edes hämärästi luotettavia vain jos ei tosiaan erehdy miettimään yhdenkään American Ninjan järjellisyyttä.
Kun se ensimmäinen osa sai ne enimmät nostalgia-arvot ja toinen pelasti itseään sateenkaarihölmöilyllään, niin kolmannen osan pisteiden korottaja on siis Bradley, kun ilman tälläisiä aatelmia jokainen on korkeintaan kahden tähden leffa ja sekin melkein edellyttää hyvää päivää.
Siniset ninjat ovat hassuja.
Tähdet:
American Ninja 2: The Confrontation ***
American Ninja 3: Blood Hunt ***
6 kommenttia:
Siniset ninjat on Smurffeja :D
Siksi ne smurffasivat niin smurffisti
Steve James totesi muinoin haastattelussaan, että hänellä oli skismaa sekä Dudikoffin, että Bradleyn kanssa. Molemmat pelkäsivät Jamesin langettavan ylivoimaisen varjon semi-tuntemattomien pääosatähtien ylle. Dudikoffin kanssa välit lämpenivät ykkösosan kuvasten edetessä, mutta Bradley tiettävästi lobbasi Jacksonin hahmon pois neljännestä American Ninjasta. Samaisessa artikkelissa James kertoo, että kolmososaa filmatessa käsikirjoitusta ei käytännössä ollut ja näyttelijät improvisoivat 90% dialogista.
Ei mikään ihme, että pelkäsivät jäävänsä Jamesin varjoon, sillä niinhän he tekivät. Nelonen kärsikin mielestäni siitä, että James puuttui siitä. Hieman vaikuttaa siltä, ettei se luottamus Bradleyhin ollut kaikkein suurin, kun toivat kuitenkin Dudikoffin neloseen takaisin ja sitten vitosessa muuttivat tyylilajiin tahattomalla komiikalla maustetusta toiminnasta aikalailla puhtaaseen toimintakomediaan. American Samuraissa Bradley oli ehkä enemmän kotonaan, vaikka siinäkin sitten hehkutettin tuolloin noususuhdanteessa olevaa Mark Dacascosia. Joten ehkä Bradley vain yksinkertaisesti vaihtoi alaa.
Ei se nyt American Ninjojen yksinoikeusongelma ole, sillä lähes kaikki Bloodsportit, Kickboxerit, Best of the Bestit ovat varsinkin jatko-osiensa kohdalla sellaisia, ettei niissä ole varmastikaan suuremmin tekstilliseen puoleen panostettu.
American Ninja nelosen taustatarina on suht sekava ja sinänsä oppikirjaesimerkki Cannon-yhtiön pamppujen (etunenässä Menahem Golan) metkuista ja kepulikonsteista.
Aluksi ko. elokuvaa kaavailtiin yhteisprojektiksi Michael Dudikoffille ja juuri Bloodsportin ensi-illan hehkuttamalle Van Dammelle. Damme kuitenkin kieltäytyi ja pääsi/joutui tekemään Cyborgin. Sitten Michael Dudikoff houkuteltiin takaisin kertomalla, että Steve Jameskin palaa ruotuun. Päästyään kuvauspaikalle Etelä-Afrikkaan, Dudikoffille valkeni, että jakaakin valkokankaan kolmososan Bradleyn kanssa.
Saatan muistaa väärin, mutta ihan kuin olisin jostain lukenut, että nelososaan kaavailtiin jossain vaiheessa Chuck Norrisia - miekkosta, jonka Dudikoff korvasi aivan viime metreillä ykkösosassa. Arkistoistani pitäisi löytyä Cannonin promojulkka ykkös-Ninjasta, jossa mukana on vielä hyppypotkuun ponkaissut Chuck.
Ninja vitonen puolestaan kuvattiin kokonaan sarjasta erillisenä elokuvana (selittää miksi Bradleyn roolihahmolla on eri nimi) ja siitä kaavailtiin uuden, elokuvassa potkiutuvan ja koreografiat suunnitelleen (!) aasialaispenskan, sarjan avausta. Nimikin oli joku Ninja Kid tms. Cannonin poijjaat päättivät kuitenkin viime tingassa, että "kyllä me tästä American Ninja kuitenkin tehdään."
David Bradleyn urallehan kävi pitkälti samalla tavoin kuin monelle muulle 90-luvun videokaratetähdelle. Joko naama oli kulunut b-luokan sonnassa tai karisma ei vain riittänyt loikkaan isoihin tuotantoihin. Itsekin pidin Bradleysta toimintatähtenä (erityisesti Cyborg Cop), mutta hivenen kuivakka hän mielestäni oli. Jonkinsortin comeback-projekti miehellä oli pari vuotta sitten, mutta siitä ei tainnut tulla lopulta mitään.
Steve James oli kyllä sympaattinen tapaus ja olisi ollut mielenkiintoista nähdä millaisiin projekteihin hän olisi vielä kohonnut. Hänestä tulee mieleen Fred Williamson: toinen musta toimintatähti, joka päätti haistattaa paskat valkoiselle studiosysteemille ja ryhtyä tehtailemaan omia elokuviaan. Mikäli kiinnostaa, tässä linkki omaan blogiini, joka ei aihepiiriltään luisu kovin kauas omaasi :) http://tuomaslius.blogspot.fi/
Bloodsportin jatko-osat ovat luku sinänsä. Kakkososan oikeudet pomppivat omistajalta toiselle kuin flipperipallo ja siinä vaiheessa, kun sarjan uusi tuleminen oli ajankohtaista, Van Damme oli jo liian iso stara sen kokoluokan tuotantoihin. Ironista toki, että nyt kun Bloodsportista ollaan tekemässä uusintafilmausta, ei Dammen nimi enää painakaan tarpeeksi kassavaa'assa...
Vuonna 1993 jolloin American Ninja vitonen ilmestyi, tuli kilpailevalta halpislafkalta PM Entertainment Groupilta, eli toisin sanoen Joseph Merhilta ja Richard Pepinilta elokuva nimeltä Magic Kid aka Tiger Kid aka Ninja Dragon ja on pitkälti juuri tuollainen lasten "ninjaelokuva" jollainen American Ninja 5 on. Taisi siis aikalailla Cannonilla painaa vaakakupissa se, että heillä on jo valmis tunnettu nimi, jota voisi siis käyttää samalla tavalla kuin Levottomat kolmosessa.
Tuon Chuck-jutun jo tiesin ja se on niin herkullinen, että päätin jättää sen viimeiseksi. Koska siihen liittyy toinenkin mainio juttu kuin vain American Ninja.
Lähetä kommentti