Metal: a Headbanger's Journey (2005)

Vaikka en suuremmin ns.perusheviä taikka metallia kuuntelekaan, niin tottakai pidän monestakin yhtyeestä joka esittää musiikkia jollaisen soittaminen saa vanhemmat komentamaan hiljentämään se roska. Joten kyllä sitä paholaisen musiikkia tulee kuunneltua muodossa taikka toisessa, sillä eikös hänellä ole ne parhaat sävelet.

Kun olin penska niin isälläni oli aina poistuessani huoneestani ärsyttävä tapa käydä kääntämässä streoistani ääni pois. Ei siis sammuttamassa musiikkia josta hän ei pidä, vaan pelkästään kääntämässä ääni pois, mikä sitten sai aluksi ihmettelemään laitteiston kuntoa kun valot vilkkuvat, mutta ääntä ei tule. Ärsyttävää oli myös se, että minä en koskaan ole kuulunut heihin jotka huudattavat musiikkia, jolloin soittamani musiikki ei juurikaan kuulunut huoneeni ulkopuolelle kuin vain oven ollessa auki, joten isäni tapa käydä hiljentämässä musiikki oli usein aivan turhaa kiusantekoa. Äitini on aina ollut avoimempi kuuntelemalleni äänimaisemalle, vaikk'ei tietenkään itse laittaisikaan mitään Satyriconia soimaan. Huvittavaa tässä on se, että kun meidän vanhempamme pitävät kuuntelemaamme musiikkia metelinä, niin samoin tekivät heidän vanhempansa omien lasten kohdalla ja niin edespäin ja niin edespäin. Ja sama jatkuu meidän jälkeemmekin.

Muusikko-dokumentaristi Sam Dunn on ollut muksusta saakka nimenomaan hevimusiikin ystävä ja tuo tässä esikoisohjauksessaan rakkautensa valitsemaansa musiikin lajityyppiin esille. Antropologiaa opiskellut mies haluaa esitellä metallimusiikin eri lajeja, kertoen niiden eroista, yhteneväisyyksistä ja ilmentymistä eri kulttuureissa. Dokumentti osoittaa hevifanien ja siihen liittyvän musiikin jakaantuneen niin moneen erilaiseen heimoon, että joidenkin kohdalla on vaikea vetää yhtäläisyyksiä toisiinsa, mutta samalla kuitenkin osoitetaan kuinka jokin Mötley Crüe ei nyt niin kaukana Gorgorothista olekaan. Kaikkien pohjana on kuitenkin samat juuret, joiden leviäminen eri suuntaan on sitten synnyttänyt kokonaan uusia ilmentymiä. Hauskaa onkin nähdä ja kuulla kuinka pieniä eroja joidenkin metallin lajityyppien välillä on, mutta silti erot norskibläkkiksen ja muun black metallin välillä ovat helposti huomattavissa. Vähän samaan tapaan kuin The Killers ja Cut Copy kuulostavat aivan joltain kasarisynabändeiltä, mutta kuunneltaessa sekaisin Simple Mindsin ja Duran Duranin kanssa ne erottaa heti eri aikakauden musiikiksi.
Metallimusiikin historia aloitetaan oikeastaan Black Sabbathista, mikä on sinänsä ymmärrettävää sen kenties edustaessa ensimmäisenä tätä nimenomaista musiikin lajia. Joskin fiksusti Led Zeppelin, klassinen musiikki ja muun muassa roots-kama muistetaan ottaa esille, ettei väitetä ns. raskaamman musiikin alkaneen vasta Iommin riffeistä. Pääasia on kuitenkin hiukan modernimmassa metallimusiikissa, joka tässä tapauksessa kyllä tarkoittaa ehkä enemmänkin 80-lukua kuin myöhempiä aikoja. Tämä on sinänsä loogista, että tuolloin nimenomaan agressiivisempi musiikki muuttui siksi varsinaiseksi heviksi jollaisena sitä nykyäänkin pidetään ja nykyään kenties vain elokuvein tavoin tehdään remakeja. Tietenkin nyttemmin sen aikaiset bändit, varsinkin kaupallisemman glamin suunnalta tulleet Twisted Sisterit ja vastaavat tuntuvat suht' kevyiltä, mutta shock rockin jälkeläisinä ne kuitenkin ovat edelläkävijöitä Cradle of Filthin kaltaisile yhtyeille ja mikä tärkeintä, 80-luvulla metallin monet eri suuntaukset saivat varsinaisen muotonsa ja tuntuivat oikeasti uutuuksilta. Lisäksi tuolloin heräsi myös se sensuurin muoto joka johti sitten parental advisory-leimaan ja tämä luonnollisesti saa metallimusiikkiaiheisesa dokumentissa kunnolla sijaa. Tätä kautta mukaan sitten tuleekin ihmisten ja yhteiskunnan suhtautuminen musiikkiin jota yleisesti pidetään ns. vähemmän älykkäänä, jolloin tietenkin sivumennen mainitaan väitteet raskaamman musiikin vaikutuksesta muun muassa kouluammuskeluihin. Esimerkiksi itse suurena KMFDM-fanina olenkin ajoittain puistellut päätäni kun sitä yhtyettä on syytetty vaikutuksesta ihmisten kuolemiin ja samalla mietin, että jos tosiaan halutaan kuolemantapauksisa syyttää musiikkia niin kuinkahan moni Suomessa puukotuksen kokenut sai terää selkäänsä ihmiseltä joka kuuntelee Popedaa? Eikä siis heviä, tms. Taatusti suurempi osa vahingontekijöistä kuuntelee muuta kuin metallimusiikkia, mutta enpä vain näe median sylkevän Matti Eskon päälle kun joku rekkamies ajaa kännissä toisen päälle. Enkä minä nyt väitä etteikö musiikki, oli se sitten mitä tahansa lajityyppiä voisi toimia laukaisevana tekijänä väkivallanteossa, mutta samaan tapaan shampoomainos voi sen tehdä, sillä se ei sitä ole kuitenkaan synnyttänyt vaikka toimisikin lopullisena niittinä. Ongelmat alkavat usein kuitenkin jo ennen kuin sen Thy Serpentin pistää soimaan. Dokumentissa Slipknotin naamaripää sanookin, että kun kritisoidaan jotain mosh pitin murkkuja agressiivisesta käyttäytymisestä, niin parempi se on että he purkavat tunteensa heiluttamalla päätä kuin tekemällä tuhoja keikkapaikan ulkopuolella. Samoin eräs haastateltavana oleva metallifanikin toteaa fiksusti, että jos suututtaa, niin hän kuuntelee raskasta musiikkia ja purkaa tunteensa siten, kuin esimerkiksi tarttumalla pulloon. Siinäpä neuvo jota jokainen Matti Nykänen voisi harkita. Meillä kuitenkin on ajoittain vihaisia tuntemuksia, koska se on vain luonnollista ihmisellä joka ei pullota tunteitaan piiloon. Kyse on enemmänkin kyvystä kanavoida ne tunteet ulos ilman, että esimerkiksi löisi ketään nekkuun ja sitä moni ei tunnu hallitsevan.Eikä agressiivisen musiikin kuunteleminen edes edellytä vihaisuutta, tms. Sitä kuuntelee mitä milloinkin mieli tekee. Tätä kirjoittaessani kuuntelen Vangelista, että sillai. Tietenkin mukana on sitten niitäkin idiootteja jotka eivät juuri muuta osaa sanoa kuin fuck ja uhoavat lapsellisesti sylkien, jolloin ainakaan Mayhemin pässit eivät dokumentissa itsestään kovin älykästä kuvaa anna. Samoin minun on todettava, että joidenkin mukana olevien norskimetallistien kirkonpolttopuheet ovat yhtä nolostuttavan typeriä kuin niiden rauhanaatteen ihmisten jotka toteuttavat asiaa kivittämällä kyttiä ja särkemällä kauppojen ikkunoita. Niinpä niin, kyllähän se kannattaa ajaa rauhaa väkivallalla ja vahingonteoilla joista joutuvat maksamaan viattomat ihmiset.
Dokumentti esittelee aika kattavasti eri metallin lajityyppejä ja vähintäänkin merkityksellisimmät niistä, mutta vaikka ääneen pääsevät Bruce Dickinson, Emperorin, Venomin, Slipknotin ja muiden bändien jäseniä, kuten myös erilaisia tutkijoita, niin aihe on kuitenkin sen verran laaja, että mieleen nousee useita nimiä joiden olisi suonut myöskin olevan mukana. Ymmärrettävästi tila ei riitä kaikkeen ja Dunn onkin jatkanut valitsemallaan tiellä useamminkin, mutta silti tätä nimenomaista dokumenttia katsoessa tulee väistämättä mieleen sen jääneen pahasti vajaaksi. Kyllä minulle riittää Alice Cooper shokkirokin edustajaksi, mutta silti jotenkin olisin toivonut edes maininnat nimistä kuten Roky Erickson, Screamin' Jay Hawkins ja Screaming Lord Sutch. Samoin kun black metallista otettiin esille esimerkiksi Venom ja Emperor, niin olitte samaa mieltä tai ette, niin kyllä Dimmu Borgir ja Cradle of Filth olisivat ansainneet myös paikkansa, vaikkapa sitten edustamalla sitä kaupallisempaa suuntausta. Samoin kun kerran vihjaistiin Kornista ja Slipknot pääsi parikin kertaa esille, niin nu metal olisi voinut myös saada vähän enemmän minuutteja osakseen, edes osoituksena nopean kierron trendeistä. Muutenkin haastateltavien kohdalla puntaroin sitä, että miksi mukana on Tony Iommi, mutta ei Ozzy Osbourne. Miksi Vince Neil, mutta mikseivät Blackie Lawless ja Sebastian Bach. Ja kun kerran mukana on Steppenwolf, niin miksei sitten kukaan Led Zeppelinistä, Uriah Heepistä tai Deep Purplesta. Missä proge ja etenkin progemetalli King Crimsonista Dream Theateriin. Scorpparit, Helloween ja powermetallistit. Eikä ketään punkista, vaikka sen merkitys muun muassa Slayeriin mainitaan pariinkiin otteeseen varsin ponnekkaasti. The Stooges, Dead Kennedys ja Black Flag. Hitto, industrialkin jää vain Ministryn julisteeksi seinällä ja pariksi nimeksi kaaviossa, kun esimerkiksi Coil, Cabaret Voltaire, Throbbing Gristle ja Einstürzende Neubauten ovat monia varsinaisia metallibändejä rankempia juttuja. Edes Metallica ei ole mukana.
Mutta nämä ja monet muut kysymykset eivät ole oikeasti vaatimuksia, sillä tälläisenäänkin Metal: a Headbanger's Journey on erinomainen dokumentti metallimusiikista, sen esittäjistä ja faneista, ja Sam Dunn onnistuu pitämään tunnelman oikeana koko ajan. Hän osoittaa olevansa selvästikin suuri lajityypin fani, mutta ei anna sen sokaista näkemyksiään ja jopa minunlaiseni katsoja joka ei normaalioloissa suurinta osaa tämän dokkarin bändeistä kuuntele tempautuu mukaan (tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tämän katson), sillä näin musiikkidokumentteja pitäisi tehdä: pohdiskelevasti, mutta ei tylsästi. Tietorikkaasti, mutta ei ranskalaisin viivoin. Hauskasti, mutta ei naurettavasti. Rakastaen, mutta ei sokaistuen.

Tähdet: ****
Metal: a Headbanger's Journey