"mykkäelokuva. Ei edes musiikkia."
Se naurattaa vieläkin. Ei ääneen, mutta melkein.
Olihan se hyvä, että myyjä oli tuollaisen varoituksen laittanut mukaan, sillä takakannen lajityyppiosoitus mykkäelokuvasta ja kannen toteamus sen olevan silent movie eivät olisikaan vielä paljastaneet totuutta elokuvan äänettömyydestä. Pahus, minä kun ehdin jo ilolla odottamaan spagettiwesterndubbausta ja soundtrackilla soivaa Slayeria. Parempi siis polttaa koko levy, viedä tuhkat avaruusrakettiin ja paukauttaa Gene Roddenberryn seuraksi. Missäs se 2 Fast 2 Furious on, siinä sentään on oikea elokuva ihan väreillä ja äänillä. Ai niin, eihän minulla ole 2 Fast 2 Furiousia, joten kai se sitten on tyydyttävä tälläiseen kalkkiselokuvaan, joka varmaan toimiakseen vaatii höyrykattilan ja kampeamista.
Tohtori Henry Jekyll (John Barrymore) hämmentää hämmästyttävän hutun ja hokkuspokkusfiliokkus nesteen nauttiminen aiheuttaa arvon herrassa muutoksen. Poissa ovat kauniit kasvot, ylevyys ja estoisuus, tilalla paheellisia nautintoja kaikissa muodoissaan halajava inhimillinen ihmishirviö. Ei enää harkintaa, vaan puhdasta viettien viemää alkukantaista eläimellisyyttä ja Hydenä olon vapautuneisuus toimii kuin huume, sitä on saatava lisää. Mutta kuten Aki Sirkesalokin sen jo tiesi, niin "annoin pikkusormen, se vei koko käden."
Kyllähän kaikki tämän tarinan tuntevat, vaikk'eivät ehkä sitten juuri näillä nimillä. Kyseessä on monta eri ilmentymismuotoa saanut klassikkokertomus tasapainottelusta hyvän ja pahan välillä. Pysyäkö kilttinä, antautuako voiman pimeälle puolelle, vaiko löytää välimaasto jossa saa pitää pienen palan syntiä sortumatta siihen täysin.
Näin ollen tuntuukin ikävältä todeta tälläisen elokuvan kohdalla, että aiheensa puolesta tämän on nyttemmin nähnyt liian usein. Kuitenkin jos pystyy siirtämään itsensä jonkinlaisena mentaalisena astraaliprojektiona ajassa tarpeeksi pitkälle taaksepäin, niin vaikka tarinan olisikin kokenut useana eri inkarnaationa muulloinkin, on se kuitenkin edelleen toimiva kertomus ja elokuvan tunnelma on edelleen vahva, mitä se varmasti on ollut myös vuonna 1920. Etenkin pääosassa olevan John Barrymoren luita rutisuttava muutos asiallisesta Jekyllistä eläimelliseksi Hydeksi on vähintään yhtä tehokas kuin jokin Ihmissusi Lontoossa-elokuvan pedon esiintulo.
Siinä vaiheessa kun Jekyll alkaa ymmärtämään antavansa Hydelle liikaa valtaa itsessään, on Barrymore sydäntäsärkevä alahuulen värisyttäjä ja Hyden pelottavuus on samalla tavalla ylitsevyöryävää kuin Twin Peaksin Bobin. Hyde tosiaan on kuin huume joka aiheuttaa nautintoa, mutta joka lopulta syö käyttäjänsä kokonaan.
Luulen, että aika moni on tietämättään nähnyt tästä elokuvasta ainakin yhden pätkän, sillä yksi kohtauksista (kuvassa) jossa Jekyll muuttuu Hydeksi ja lähestyy kameraa on mukana varmaan joka toisessa koskaan tehdyssä kauhuelokuva-aiheissa dokkarissa ja tuona pelkkänä kuvana mukana monessa muussakin yhteydessä.
Täysin äänetön tämä mykkäelokuva ei ole, sillä vaikka mukana ei ole edes sitä musiikkia, niin ääniraitana toimii filmikelan pyörimisestä aiheutuva ääni, joka metronomin tikityksen tavoin on mukavan rauhoittava. Mikä sitten osaltaan aiheuttaa mielenkiintoisen ristiriitaista tunnelmaa, kun sateenropinamainen rentoutus kohtaa irvokkaan Hyden ja elokuvan ahdistavan lähentelyn. Se on kuin ensirakkaus joka sujauttaa drinkkiisi Rohypnolia ja heräät pallo suussa keskellä kylmää betonilattiaa, joutuen tappelemaan panssaroitujen taistelukukkojen kanssa. Aivan kuin joka ainoa lauantai.
Tarina kantaa kyllä koko elokuvan keston (82 minuuttia), mutta siitä ja Barrymoren eläimellisestä vetovoimasta huolimatta uskallan väittää, että 20 minuutin lyhennys ei olisi tuntunut missään. Koska tästä elokuvasta on myös huomattavasti lyhyempiäkin versioita liikkeellä, niin ehkä jokin niistä olisi iskukykyisempi vaihtoehto.
Tähdet: ***
Tohtori Jekyllin salaisuus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti