Sinänsä se ei ole mitenkään ihmeellistä, että joku artisti on jossain tietyssä maassa suosittu, mutta kotona lähes tuntematon, kun tälläisiähän on joka maassa jonkin verran. Ja jos tuosta muusikosta tulee oikeasti suosittu jossain, niin aika nopeasti se tieto kulkeutuu myös kotipuoleen, vaikka se ei ehkä siellä levymyyntiä kasvatakaan. Varsinkin nykyisen tiedonkulun ansiosta harva seikka jää enää piiloon, mutta ymmärrettävästi ennen kun kaikki tieto piti etsiä kirjastojen, tms. avustuksella, moni seikka pysyi varjoissa ja ovat tulleet sitten vasta tämänkaltaisten elokuvien kautta esiin. En minä ollut kuullut Rodriguezista ennen Seaching for Sugar Mania ja olen hyvin tyytyväinen, että sen ansiosta tutustuin tähän mainioon artistiin, mutta se kuinka joku jossain suosittu muusikko saattoi olla silti tuntematon ei puolestaan hetkauta minua laisinkaan, koska se ei ole niin erikoista. Hitto, onhan David Hasselhoff supersuosittu laulaja saksankielisellä alueella, mutta ei taatusti ole kaikkialla, vaikka olisikin hyvin tunnettu muista syistä ja kenties tuikituntematon muualla. Tuosta pitäisi jonkun tehdä dokkari, sillä Hasselhoffin saksasuosio on hyvin mystistä. Seaching for Sugar Man kuitenkin painottaa tämän seikan olevan ihmeellistä ja kertoo kuinka sattumankaupasta oli kyse, että Rodriguez breikkasi Etelä-Afrikassa jonkun mukanaan viemän levyn kautta, mutta samalla tavallahan Roxettesta tuli jenkeissä iso juttu kun Ruotsissa opiskelemassa ollut hyypiö oli vienyt sinne mukanaan kyseisen bändin kasetin. En minä nyt sano etteikö se oikeasti ole hieno juttu ja etteikö sattumalla todellakin ole osansa asiassa, mutta jos se tapahtui Rodriguezille ja se tapahtui Roxettelle, niin kuinkahan monta kertaa vastaavaa on tapahtunut muulloinkin. Itsekin ulkomailla asuvien tuttujeni kanssa levyvaihtoa harrastaneena olen löytänyt monia itselleni aiemmin tuntemattomia tuttavuuksia ja houkutellut muita niiden pariin, ja näin varmasti on tehnyt moni muukin ja sellaisen kautta sitten lumipallo usein lähtee pyörimään. Tahdon siis vain osoittaa, että Seaching for Sugar Man glorifioi ja mystisoi monia juttuja vähän turhankin tarmokkaasti, tehdäkseen Rodriguezista jotain elämää suurempaa ja tuollaiset Ziggy Stardust-huhut kuten se polttoitsemurha vain korostavat punalinssistä fanimentaliteettia joka tästä dokumentista huokuu. Niin ja palatakseni Roxetteen, niin ymmärrän ettei se ehkä ole kaikkein paras esimerkki, koska se bändi jäi elämään ympäri maailmaan aika tunnettuna, vaikka ei ehkä samalla tavalla myykään nykyisin. Tosin tämä dokkarikin tuntuu ajoittain vähättelevän Rodriguezin tunnettavuutta ja toisaalla korostavan sitä yhdelle rajatulle alueelle. Kiinnostaisikin muuten tietää se, että kun tiettävästi Rodriguez oli ja on kenties vieläkin hyvinkin suosittu Australiassa, niin tiesivätkö dokumentin tekijät sitä ja jos niin eikö sitä mainittu vain jotta koko suosio Etelä-Afrikassa tuntuisi merkityksellisemmältä. Jos he tiesivät ja tarkoituksella jättivät sanomatta, niin se antaa pienen kolhun uskottavuuteen. Kuin sanottaisiin jonkin olevan se ainoa kappale, korostaen näin sen yksilölisyyttä, tietäen kuitenkin tismalleen samanlaisen olevan muualla.
Rodriguezin musiikki on miellyttävää ja itse dokumentti on todella mukavaa katseltavaa, eikä sen saama suosio ole mitenkään ihmeellistä ja itsekin nostan tämän elokuvana hyvin korkealle, mutta Rodriguezin etsinnästä tehdään pikemminkin tunnelmallinen markkinoinkitempaus kuin jotain niin järisyttävää kuin annetaan ymmärtää. Se etsintäkin kun tuntuu olevan vain sitä, että alunperin joku on kirjoittanut lehtijutun miehestä ja se oli päätynyt Rodriguezin tyttärelle joka pyysi sitten isäänsä itse ottamaan yhteyttä asian tiimoilta. Ei siis mitään ovelta ovelle kulkemista, puhelinluettelon ja mikrofilmien selailua, vaan olen kotona ja oho, etsimäni ihminen löytää minut. Profeetan sijaan kyseessä on kuitenkin vain ihan hyvää musiikkia tekevä mies, joka ei edes missään vaiheessa ole ollut kadoksissa, vaan hengaili kotikaupungissaan tehden tavallisia töitä kunnes Etelä-Afrikassa tosiaan heräsi halu etsiä heille mystinen muusikko.
Kyllä minä suosittelen tätä nähtäväksi, sillä varsinkin fanisilmin katsottuna yksipuoliseen ylistykseen on helppo yhtyä ja dokkarin tunnelma on alusta loppuun nautinnollinen. Mutta jos hyllystä löytyy jo jonkun Donovanin levyjä, niin en minä nyt oikeasti osaa sanoa onko Rodriguezissa mitään sen erikoisempaa. Siksi minusta onkin hieman sääli, että kun hyvin merkittävä osa Rodriguezin väitetyssä mystiikassa on se kuinka miehen tuntematon musiikki toimi Etelä-Afrikassa jonkinlaisena vapauden äänenä, niin itse henkilön, musiikkinsa ja sen etsinnän sijaan olisikin pitänyt jättää se itse artisti kokonaan pois dokkarista ja keskittyä kuvaamaan apartheidin runtelemaa maata ja merkitystä joka ulkopuolelta tulleella popkulttuurilla sen korjaamiseen on. Nyt se merkitys muutokselle tulee kyllä esille, mutta vain siten että samat pari kolme fania ylistävät Rodriguezia, kun itse ainakin kaipasin enemmän. No, jos muutetaan yksi ihminen, niin kyllä sekin riittää, sillä pälä pälä eikös joki kasva pienistä virroista ja pennissä on miljoonan alku. Kuitenkin kovasti mieleen tulee ajatus, että oliko se oikeasti Rodriguez joka oli niin merkityksellinen Etelä-Afrikalle, vaiko se että kyseessä oli jotain ulkopuolelta tullutta. Jos rajat olivat suljetut ja välistä pääsi livahtamaan jotain, niin olisiko se voinut olla vaikkapa CatCat joka Bye Bye Babyllaan olisi vapahtaja. Jos lähettäisimme aikakoneella Harry Potter-kirjan ajassa taaksepäin, niin kerrottaisiinko kirkossa huispauksesta leivän murtamisen sijaan.
Mitä väliä.
Katsokaa tämä, sillä se on miellyttävä.
Leivinpaperin avulla tehty animointi on hienoa.
Tähdet: ***
Searching for Sugar Man
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti