Neiti-ihminen muuttuu lentoasemalla neiti-ihmissudeksi ja aloittaa pureskelun jonka seurauksena ihmissusia on kohta ihan sikana. Luonnollisesti asema suljetaan jotta hukkaihmiset eivät pääse muualle mellastamaan ja onpas paikalle asennettu vahvat ovet kun niiden väliin jääminen repii raajat irti. Pitääkin muistaa seuraavan kerran kun palohälytyksen takia ostari suljetaan, että vaarallisin paikka ei olekaan liekessä chillaaminen vaan ovesta astuminen. No kuitenkin, armeija kaasuttaa sudet nukuksiin ja ihmismuotoon palattuaan heidät viedään jonnekin armeijan salaiseen laboratoriojuna-asemavankilaan ja pidetään lääkkeillä rauhallisina jotta ei enää mitään ongelmia pääsisi syntymään. Ongelmia syntyy kun paikan johtaja kenraali Monning (Dennis Haysbert) haluaa valjastaa raivoavat pedot armeijan käyttöön kun taas idealistisen ja kiltin majuri Hoffmanin (Craig Sheffer) aikomuksena on selvittää potilas nolla ja löytää parannuskeino virukselle jonka aiheuttama muutos ei edellytä täysikuuta, riittää kunhan verenpaine nousee. Tokihan tuo alkuperäisen pureman saanut henkilö, Donna (Ariana Richards) on vangittujen joukossa ja jopa koettanut ilmaista viranomaisille olevansa syypää tapahtumiin, mutta kukapa häntä kuuntelisi. Samaan aikaan Monning pakottaa yhden susi-ihmisistä siivomaan häiriköitä kuten Hoffmanin pois tieltään, mikä on aika erikoista että tämä hauvaolento tottelee ja osaa seurata kuuliaisesti ohjeita kun juuri edeltävät 30 minuuttia ollaan toitotettu kuinka muutos pedoksi tapahtuu kun tunnetila vaihtuu järkiperäisestä ajattelusta pelkästään raivoavan alkukantaisen tunteen parissa sekoilevaksi, joten ei silloin oikein osata tehdä muuta kuin kirjoittaa vihainen somepäivitys jota kadutaan seuraavana päivänä. Ihmissudet kapinoivat ja pääsevät kaupungille vähän niin kuin Gene Kelly ja merimiespoikaystävänsä, jolloin eteen nousee presidentillinen päätös jonka vain presidentti (Bill Duke) voi päättää: pommitanko vai en? Toisaalla Monning koettaa edelleen pelastaa oman suunnitelmansa rippeet ja Hoffman pelastaa ihan kaikki ja tekee sen pistämällä itseensä ihmissusivirusta koska sehän se kokonaiskuvaa katsoessa auttaakin että hauvoja tehtaillaan lisää.
Tyypilliseen tapaan Asylumin elokuvien kohdalla ei myöskään Battledogsista löydä kehuvia arvosteluja kuin jos silloinkaan kaivautumalla hyvin syvälle haukkujen alle, mutta vaikka tässäkin tapauksessa negatiiviset kommentit ovat ymmärrettäviä esimerkiksi kiitos surkeiden efektien ja niihin päin mäntyä reagoivien puumaisten esiintyjien, sillä ihmisiä oli ilmeisesti ohjattu neuvoin "juoksette nyt pakoon hirviötä jota ei vielä ole, mutta se tulee olemaan tosi, tosi pelottava ja ihan hirvee, mutta kun juoksette pakoon niin tehkää se tosi rennosti ja heiluttakaa käsiä ilmasssa jotta tehostetekijät muistavat kyseessä olevan pakokohtaus."
Naurettava kansikuva, perusasylumilta kuulostava idea ja kaikki muutkin ovat paikoillaan osoittamassa, että joo, samaa Sharknadoa on taas tarjolla. Mutta kun ei ole, ei ainakaan täysin ja uskallankin väittää, että arvosteluissa on päädytty siihen, että koska se on Asylum-elokuva niin sen voi arvoida katsomatta ja katsoessaankin ollaan jo valmiiksi p*ska näkemättä-moodissa jolloin ei näe mitä siellä oikeasti on. Shefferit ja muut pallinaamat sivuun ja huomaa, että kun näyttelijäkaartissa on aika liuta ns. karaktäärinäyttelijöitä kuten Wes Studi, Bill Duke, Dennis Haysbert ja Ernie Hudson niin vaikka budjettitasolla sellainen ei eroakaan tavanomaisista wash up-valinnoista kuten Tara Reid ja jonkun painijatähden tytär, on esiintyjien vakuuttavuus suhteessa aika eri tasolla kuin yleensä. Toki sitä toivoisi heidän saavan jotain muutakin tekemistä kuin sonnan suoltaminen ja pökkelötehosteiden hampaisiin joutuminen, mutta eipä Asylumin elokuvissa ole normaalisti tapana palkata yhteen elokuvaan noin useaa esiintyjää joilla on blondattujen hiusten sijaan karismaa. Lisäksi uskokaa tai älkää, vaikka Battledogs vetääkin peliin naurettavan ylivedettyjä koomisia veritehosteita sun muita hassuuksia ja pelkkä puupäätoiminta kerää enemmän huomiota kuin Antti Tuiskun selfie...
niin ennen kuin ajaudutaan pelkkään pöllöilyyn on elokuvassa aika kiintoisa ajatus käsitellä ihmissusia terroristeina jotka eristetään muusta maailmasta ja joiden ihmisarvo pyyhitään täysin pois (vrt. Guantanamo). Vilaukselta tätä näytetäänkin varsin hyvin, mutta tietenkään Asylumin mainetta ei olla uskallettu riskeereta ja siispä äkkiä mennään heille ominaisemmalle linjalle olla pöhköjä ja idiostismin merkkejä on luonnollisestikin enemmän kuin mihin laskukoneen kapasiteetti yltää. Sääli, sillä jotenkin tuntuu kuin nyt heillä olisi ollut mahdollisuus koettaa tehdä jotain muutakin. Tosin uskon, että silloinkin olisi päädytty korkeintaan vain tavanomaiseen B-moskaan eikä mihinkään tulevaisuudessa aliarvostettuna klassikkona muistamiseen ja siispä nyt jäädään roskaan joka ei ole tarpeeksi hauska ollakseen kunnolla viihdyttävä, eikä tarpeeksi ajatuksellinen jotta pysyisi hereillä.
Enpä ole suuremmin Ariana Richardsin uraa seurannut joten parhaiten hän on jäänyt mieleeni lapsitähtenä olemisesta elokuvissa Jurassic Park ja Väristyksiä, joista siis on jo hyvä tovi kulunut. Liekö sitten koulut sun muut vieneet ajan, mutta aika harvakseltaan hän on näyttelijäntöitä tehnytkään, mutta kuitenkin tuntui aikamoiselta aikahypyltä ja ikääntymisen kohtaamiselta muistaa Richards pikkutyttönä ja seuraavaksi nähdä hänet aikuisena (vain vuoden minua nuorempi) naisena tässä Battledogsissa.
Toivottavasti ura ei kuitenkaan vastaisuudessa tukeudu vain Asylumiin. Tai jos niin on, niin tulkoon eteen niitä sen verran paljon jotta hänestä vakiintuisi roskaelokuvien kuningatar, tms. samaan tapaan kuin muinoin olivat nyt jo valitettavasti passé scream queenit.
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti