"I'm a firestarter, twisted firestarter, you're the firestarter, twisted firestarter..."
Ai, miten niin väärä Prodigy?
Tiesittekö, että kun The Prodigy oli oikein kuumaa kamaa Fat of the Land-levyn aikana koettivat erään festaritilanteen yhteydessä Beastie Boysin pojat estää teknoyhtyettä esittämästä heidän mukaansa naisia halventavaa Smack My Bitch Up-biisiä ja jos kieltäytyvät niin yhtye olisi heitettävä festareilta pihalle huolimatta siitä, että kyseessä oli ulkoilmatapahtuma. Raptrio joka aikoinaan piti lavarekvisiittana jättipenistä ei saanut tahtoaan läpi ja kunhan media oli tarpeeksi huomioinut asiaa pääsi koko selkkaus vajoamaan unohduksiin aina tällaisia pieniä muisteluita lukuunottamatta. Huomautettakoon, että tässä vaiheessa Beastie Boysit olivat vahvasti ihmisoikeusasioiden puolestapuhujia (ts. Tiibet et shit) ja vaikka heillä edelleenkin oli kieli poskessa niin ehkäpä he silloin tunsivat jotain katumusta aiemmasta elämästään, joka sitten johti hienoiseen ylilyöntiin.
No mutta kuitenkin, tässä siis The Prodigy.
Kaksi huumerikollisjoukkiota kohtaavat hiljaisessa toimistorakennuskerrostalossa ja kun toinen ryhmistä koettaa ottaa kamat omin luvin syntyy tilanne jossa kumpikaan ei suostu perääntymään ja varmistaa sen osoittamalla toisiaan asein. Fuck you-keskustelu lopahtaa kun ovesta syöksyy paikalle naamioitunut tappaja joka lahtaa puolet porukasta ennen kuin he ehtivät edes ymmärtää mitä on tapahtumassa ja ainoastaan pikkurikollinen Truman (Holt Boggs) pystyy pistämään hieman vastaan, mikä saa voitolle pääsevän tuntemattoman tappajan jättämään hänet henkiin. Miksi? Sen myös Truman haluaisi tietää ja ripotellen tulevien tietojen mukaan tuo tappaja tunnetaan nimellä Rains (Glen Vorhis), mutta kukaan ei tiedä kuka hän todellisuudessa on, miltä näyttää tai edes kenen laskuun jos kenenkään hän työskentelee. Se ei myöskään kerro miksi Truman sai elää, mutta sekin paljastuu kohta kun hän saa huomata tehneensä elämänhalullaan Rainsiin vaikutuksen ja tulleen siten valituksi jatkamaan tuntemattoman tappajan uraa hänen siirtyessään eläkkeelle taikka hautaan. Trumanilta ei lupaa kysytä vaan hän ryhtyy oppipojaksi taikka itkee ja ryhtyy. Eli hieman niin kuin Mustanaamio, mutta tiedättehän vähemmän lila.
Okei, Tarantinot tai pikemmin True Romance oli selvästi katsottu sillä alkupuolen kaksi ryhmää osoittelee pyssyillä toisiaan ja kohta räjähtää-tilanne on aika suoraan Tony Scottin elokuvasta kopioitu (ja onhan siellä tietenkin joitakin leffareferaatteja). Hiukan surku, että siellä pitää olla jotain niin suoraan muualta lainattua sillä heti kun elokuva pääsee kunnolla vauhtiin (ts. tappaja saapuu paikalle) on se ainakin hetken pirun tyylikkäästi toteutettua ammuskelutoimintakoreografiaa ja vaikka se ei ehkä olekaan aivan yhtä viimeisteltyä kuin Hard Boiledissa taikka The Raidissa niin uskokaa pois, samoilla linjoilla liikutaan ja sitä peukuttamisen arvoisasti. Muualla kuin toiminnassa ollessaan ei The Prodigy oikein jaksakaan pitää kiinnostusta yllä ja sitä pitkälti koska elokuvan näyttelijöillä on lähes poikkeuksetta paha tapa uskoa, että joka ainoa repliikki sekä tilanne pitää tulkita niin kuin oltaisiin pitämässä I'm mad as hell and I'm not going to take this anymore!-puhetta, mutta ilman todellista uskottavuutta ja kohdistaen se sakkolapulle jonka sai syystäkin koska pysäköi kieltoalueelle.... mummon päälle ja jätti moottorin savuttamaan. Lisäksi kaikki tuntuvat luulevan esittävänsä jotain Michael Corleonea kun ovat pikemminkin Fred Durst. The Prodigyn idea ns. pysäyttämättömästä (vrt. Léon) ammattitappajasta joka ottaa jonkun oppipojakseen väkisin on varsin hyvä ja kun nimenomaan siinä tappajan toiminnassa onnistutaan esittämään sellaista terminatormaista tunteettomuutta niin ne muut ylieleelliset osuudet tuntuvat sitäkin rasittavammilta, mutta ei se ainakaan melkein mitään sillä koska The Prodigy on ohjaajansa esikoinen sekä myöskin muutaman kirjoittajan/näyttelijän ensimmäinen taikka ainakin ihan elokuvauran alkupuolelle sijoittuva teos niin lienee vain ymmärrettävää jos esikuvat paistavat läpi eikä vielä osata täysin rytmittää elokuvaa, koska heti kun selvästi mietitty toiminta jatkuu niin peukut nousevat taas pystyyn. Joskin kaikki tämä hyvä tuntuu melkeinpä sattumalta kun katsoo esimerkiksi ohjaaja William Kaufman myöhempiä teoksia. Cuba Gooding kun ei auta ketään. Niin ja jos oikein tarkkoja ollaan on elokuvan tehokkain osuus sen alussa oleva toimintapätkä (se Hard Boiled-räiskintä) jonka rinnalla myöhemmätkin vastaavat tuntuvat vähäisemmiltä.
Aika hyvä dark ambient-soundtrack.
Tähdet: ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti